Identtiset päivät

Torstai ja perjantai olivat ihan melkein samanlaisia. Molempien aamupäivään sisältyi epäonnista shoppausta--muun muassa perjantaina marssin viimein Camuun ostamaan köyttä, ja köyden ostinkin, mutta sielläpä ei ollut reppumallisia köysipusseja, joten jouduin sitten roudailemaan köyttäni pieneen muovipussiin sullottuna. Lisäksi ostin slingejä mutta en sulkkareita, vähän vaikeaksi menee minkään yläankkurin askartelu ilman... Ihme dementikko.

Työpäivät olivat ihan identtisiä, kun molemmat olivat arki-aikaisia vuoroja. Vanhat junat olivat edelleen tuskaisen kuumia, uudet junat kivoja ja infojunat tuuletettuja mutta muuten plääh. Pendelijunan ajamiseen meinasi sikäli mennä hermo, kun niillä eivät kertakaikkiaan mitkään aikataulut toimi ja koko ajan joutuu odottelemaan punaisissa valoissa minuuttitolkulla ja kuuluttelemaan, että "jatketaan matkaa ihan kohta", vaikkei itselläkään ole mitään tajua, kauanko oikeasti menee... Perjantain päätti vielä pahuksen hidas varikolle ajo, niin että kun ajosarja sanoo, että olen siellä 23.54, olinkin perillä vasta 00.06, ja sitten hirveää juoksua halki varikkojen (meidän & bussien), että ehdin vikaan bussiini klo 00.09. Puuh.

Yömyöhään olisi pitänyt pakata, mutta kovin hidasta oli. Sen sijaan vilkaisin Espoon musiikkiopiston sivuja, ja siellä oli valintakoetuloksia, ja ovat ottaneet Stadian pedioppilaani sinne! Mahtavaa! Jee! :D

Poikkeusliikenne

Olkoonkin että toisinaan iltojen töissä viettäminen on kurjaa, pidän kyllä kovasti vapaista aamupäivistä ennen töiden alkua. Taas haaskasin suuren osan sellaisesta ihan vain ihmettelemällä, että onpas kivaa kun ei ole kiire ja ei tarvitse herätä ajoissa ja niin edelleen. Onnistuinpa jopa ottamaan sellon kotelosta ja soittelemaan vähän.

Töissä pääsin tutustumaan tähän jo lehdissä ja keskusteluissa haukuttuun poikkeus-kesäliikenteeseemme. Onhan se aika harvaa kun vuoroväli on 8 min, ja kyllä niissä vanhoissa junissa on aika kuuma, ohjaamot ovat ihan saunoja, joten ymmärrän täysin, että täydessä matkustamossa on tukalaa. Kulosaaren silta näytti jännittävältä, kun käytöstä poistetulta puolelta puuttuu pitkä pätkä kiskoa. Punaisissa valoissa odottelua oli joka kierroksella, kun normaaliliikenteen aikaan se on kummallista ja poikkeavaa. Kuulutellakin siis sai usein, ja sitä enemmän, kun ajoin kaksi kertaa junaa, jonka asemakuulutuslaite oli kuollut. Onneksi osaan ulkoa asemakuulutukset. "Itäkeskus. Tämä juna jatkaa Vuosaareen. Östra centrum. Tåget fortsätter till Nordsjö" ja niin edelleen. Pendeliliikenteen eli pelkän Mellunmäki-Itäkeskus-välin edes-takaisin ajaminen, jota minun ajosarjastani toisinaan vähän löytyy, ei ollutkaan yhtään niin tylsää kuin ajattelin. Ennemminkin tuntuu vielä kiireemmältä kuin normaaliajo, kun kuuden minuutin välein joutuu kävelemään junan päästä toiseen.

Pitkä risteilyviikonloppu

Heti alkuun ilmoitettakoon, että EI, se EN ollut minä, joka heilautti metrojunaa Kulosaaren sillalla. Mulla on alibi: olin silloin Ruotsissa.

Lauantaina yhdistyivät ovelasti työ sekä ihmisten tapaaminen. Ennen töihin menoa käväisin kahvilla Tiemuksen kanssa, töiden aikana sain kyytiini ensin Mirin ja sitten myöhemmin Mirin ja Kaisan. Oli mukavaa vaihtelua saada kavereita ohjaamoon. Illalla raastoin angstia ja epätoivoa siitä, etten näköjään osaa kehittää seuraavaan Totoon mitään pelikelpoista. Jää kohta koko kampanja väliin, kun en vaan osaa ja olen vaan tyhmä.

Sunnuntaina tutustutin ihmisiä viimevuotiseen kesätyöhöni, kun käytiin Tiemuksen ja Mirin kanssa Lintsillä. Viime kesältä oli vielä minulle jäänyt parikymmentä vapaalippua. Edelleen niitä jäi jäljelle. Kirnu oli taas rikki--ovatpa osanneet ostaa risan laitteen. Sen sijaan toinen uutuus"laite", tai oikeammin kävelykohde, eli Sokkelo, oli vallan mainio. Vielä paljon eksyttävämpi kuin Kammokujan lasilabyrintti, johon viime kesänä meinasin jumittaa. Pikajunassakin piti tietenkin käydä, ja voooi, on sitä vähän ikävä, vaikka metrojuna meneekin kovempaa ja tunnelissa. Ja Hurjakurussa, niin että puistosta poistuessani olin aika läpimärkä.

Lintsin jälkeen hylkäsin larppaajatutut ja menin suorinta tietä satamaan lukiokavereiden luo. Lähdimme nimittäin Olgan valmistumis-kiitos-risteilylle Tukholmaan, vain minä, Mirja ja Olga, koska muut mokomat olivat liian kiireisiä tai jossain kaukana muualla Suomessa. Vikingin Mariella-bååtti oli kovin tutun oloinen, sillä on tullut ennenkin seilattua. Tuttua oli myös meininki humppamummoineen ja takatukka-trubaduureineen. Sellaistahan ruotsinlaivalla juuri kuuluu ollakin! Karaokessa lauloimme molempina iltoina, ja totesin Sonata Arctican Fullmoonin yllättävän vaikeaksi, vaikka kuinka olen sitä metron ohjaamossa hoilannut. Paluumatkalla karaokessa ei tosin kestänyt olla, kun se alkoi jo kahdeksalta ja oli sen vuoksi aivan täynnä lapsosia. Karaokelapsia ja mombasatyttöjä, grääh. Juhlimisen suhteen oltiin aika laiskoja muutenkin ja mentiin ajoissa nukkumaan, kun ei vaan jaksanut. Sitä se kai teettää kun vanhaksi tulee. Buffetissa syötiin alkupaloja niin paljon, ettei pääruokaa tehnyt mieli, ja jälkiruokapöytä oli tietenkin tärkein ja paras osuus. Lisäksi tuli juteltua enemmän ja vähemmän syvällisiä siitä, miten lukioporukkamme on kehittynyt tai kehittymässä, ja hämmästeltyä häiden määrää viimeaikoina.

Maanantaina oli päivä aikaa katsella Tukholmaa. Nähtävyysosastolta katsastettiin Riddarholmskyrkan, joka oli vaikuttava vanhuudessaan. Tämän kulttuuriosuuden jälkeen oli vuorossa shoppailua, ja kahvitauon jälkeen lisää shoppailua. Hii. On se toisinaan kivaa. Sain ostettua siistin mustan neuletakin, muitakin vaatteita olisi voinut ostaa, muttei oikein sattunut mitään kivaa vastaan. Lisäksi hienoa suklaata jostain Gamla Stanin söpöstä karkkikaupasta, ja kylpyvaahtoa ja saippuoita Lushista (jännä kauppa, sääli ettei niitä ole Suomessa). Käveltyä tuli päivän aikana niin paljon, että jalat olivat kaikilla kipeät, etenkin kun tuli vielä vähän kiirus laivalle. Onneksi ehdin sentään matkustaa edes yhden pysäkinvälin Tunnelibaanalla. Oli eri näköinen ja oloinen kuin oma tuttu metro. Olisi tehnyt mieli matkailla edes takaisin ja katsella asemia ja eri linjoja ja erilaisia junia, mutta ei ollut aikaa eikä muilla intoa, jostain kumman syystä...

Tiistaiaamuna laiva saapui takaisin Helsinkiin, ja pyörähdettyäni kotona käväisin pitämässä Kulosaaressa sellotunnin. Illaksi menin Laaksolahteen, ja kävin etsimässä pitkästä aikaa yhden kätkönkin. Olipas kyllä loman oloinen pitkä viikonloppu, ihan mahtavaa oli.

Kirjallisuudesta ja luonnehäiriöistä

Nukuin taas vähän törkeen pitkään, ja käytin jäljelle jääneen aamupäivän lähinnä tiskaamiseen ja syömiseen. Tiskasin, tein ruokaa, tiskasin taas. Ruoka ei ollut ihmeellistä, mutta jälkiruoka oli mahtavaa, minttusuklaamuffinsseja, joita väsätessä pääsin jopa viimein testaamaan synttärilahjaksi saamaani sähkövatkainta. Hyvin toimi.

Töissä kuuntelin Linnunradan käsikirjan loppuun, ja totesin, että eipä ihme, kun muistikuvani kuunnelman loppuosasta olivat hatarat. Se menee jopa niin sekavaksi, ettei se enää ole hauskaa, ja lopetus on ihan plääh. Sama vika tietysti vaivaa kirjojakin--joista jostain syystä samaan tyyliin olen lukenut ensimmäiset kolme ties kuinka moneen kertaan, neljännenkin useasti, mutta "Enimmäkseen harmittoman" harvemmin, mikä juuri on selitys sille, etten ollenkaan muistanut koko loppua. Tosin minulla on muutenkin tällä hetkellä joku ongelma kirjojen loppujen suhteen, kun ne eivät kelpaa minulle. "Dirk Gentlyn holistisessa etsivätoimistossa" oli liian ovela lopetus, Isomäen "Heräämisessä" jotenkin yhtäkkinen, Reynoldsin "Ilmestysten avaruudessa" myöskin jotenkin kiiruhdettu ja kumma... Ehkä olen vain lukijana hankala miellyttää.

Iltasella kotiin tultuani päädyin myös toteamaan uudelleen sellaisen itseeni liittyvän asian, että Inhoan yli kaiken sitä, jos minua ei ymmärretä. Riippumatta siitä, minkälaisesta kommunikoinnista on kyse--puhutusta, kirjoitetusta, omalla tai vieraalla kielellä, tärkeässä tai yhdentekevässä asiassa. Johtuu ihan selkeästikin siitä, että se, että minua ei ole ymmärretty, saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Tyhmäksi kun en osaa sanoa asioita tarpeeksi selkeästi. Vähän kurjaa sen kannalta, että viestintäni tapaa olla joko tämmöistä tajunnanvirtamaista poukkoilevaa lörpöttelevää höpinää, tai sitten epämääräistä mutinaa (jos satun olemaan pelottavassa tilanteessa ja ujo, tai muuten väsynyt ja pihalla).

Kiva keskiviikko, tympeä torstai

Keskiviikkona nukuin piiitkään ja näin kaikenmoisia unia, jännimpänä sellaisen, jossa metroa ajaessani jotenkin Kampissa eksyin ulos raiteilta ylös kauppakeskukseen, missä raahailin junaa perässäni kuin jotakin viittaa tai laahusta, ja yritin löytää tieni takaisin kiskoille. Olin hädin tuskin päässyt sängystä ylös, kun Miri ilmaantui ovelle (joskus puolen päivän jälkeen). Koska itse olin pitkäännukkumiszombi ja Miri puolestaan univajekoomassa, olimme aika hiiiiitaita ja laiskoja. Viimein saimme ruokaa väsättyä. Tein lihapullia, ekaa kertaa ikinä ihan itte, ja onnistuivat aika kivasti, kun se olikin oikeasti varsin helppoa.

Sää ei suosinut, joten lähdimme leffaan, katselemaan Pirates of the Caribbean Kolmosen. Ihan alusta lähtien yllätyin sen synkkyydestä. Ei ollut lastenleffa. Juonikin oli sen verran kiero, etteivät pienemmät mahtaisi perässä pysyä. Loppuratkaisukin yllätti. Musiikit olivat mainiot, ja lisäksi oli joitakin todella kauniita efektejä sun muita väsäilty. Kannatti käydä katsomassa.

Torstain aloitti pehmeänä laskuna kohti kurjuutta pienehkö pettymys ensi viikonlopun suhteen. Sen perään Elmon kanssa Tapanilaan, missä oli vähän liian kuumaa ja kosteaa että olisi ollut kiva kiivetä. Kumminkin sankaroimme taas useamman 6:lla alkavan reitin. Vaan liekö ollut ilmasto vai mikä sai aikaan, että kehitin jostain elämäni noin viidennen migreenintapaisen. Se alkoi siten, että alkoi toisen silmän näkökenttä kaventua, kun reunoissa näkyi vain vilkkuvia valoja. Sitä seurasi ikävä toispuoleinen päänsärky ja paha olo. Ja töihin piti mennä.

Olmi kyyditti minut Itäkeskukseen niin mukavan ajoissa, että oli yli tunti aikaa ajon alkuun. Olisi ollut hyvin aikaa syödä, mutten mitenkään kyennyt. Lojuin sen tunnin pukuhuoneen leposängyssä silmät kiinni ja toivoin olevani jossain muualla. Ei kuitenkaan ollut lähellekään niin kipeä olo, että olisin voinut kuvitellakaan jättäväni jotain ajamatta. Siispä ajelin. Jossakin vaiheessa--ei yllättäin--tuli ihan järjetön nälkä. Tauolla kun yritin ostaa laiturin maatista suklaata, se söi vain rahani ja jätti sen suklaapatukan antamatta. Perkele. Ajaessa loppui kännykästäkin akku kesken puhelun. Kaiken kaikkiaan siis sellainen päivä, joka olisi kannattanut viettää sängyn pohjalla peitto pään yli vedettynä.

Torstain hassuin juttu oli se, että kun viimein klo 19.52 pääsin ruokatauolle ja menin kauppaan, mistä ostin muun muassa karkkia, olin niin pihalla, että tulin painaneeksi hitusen väärää nappia vaa'asta kun karkkeja punnitsin... Vasta taukotilassa tajusin, että karkkipussini kyljessä oleva hintalappu sanoi "Porkkana, irto" ja hintana 0,15e. Harvinaisen halpaa karkkia.

Kesäajoa

Heti aamusta tuli selväksi, että päivä on Kuuma. Aloitin sen silti aikaisin ja ahkerasti käymällä viimein säätämässä kotivakuutuksen tätä kämppää vastaavaksi. En tajua, miksi sen aikaansaamiseen meni noin kauan, kun vaati oikeasti vain vartin visiitin. Jostain syystä vakuutukset ovat minulle jotenkin mystinen ja vaikeaselkoinen asia, vähän niinkuin opintotuki ja verotus. Pitäisi mennä johonkin perus-kansalaisen taloustieto-kurssille tai jotain. Lisäksi taas kävin ryöväämässä kirjastosta kaikennäköistä. Sitten sello selkään ja suunta Ruoholahteen. Pidinkin Stadian harjoitusoppilaalleni vielä yhden tunnin, valmennusta pian oleviin musiikkiopiston pääsykokeisiin. Voooi.

Töissä pääsin ihmettelemään, millaista on metron ajo, kun on hillitön helle ja vielä troppinen kosteuskin ilmassa. Vanhat junat ovat sietämättömiä saunoja, niissä ei kestä olla. Sen sijaan joudun perumaan pahat puheeni peruskorjatuista junista... Tai no, en ihan kaikkia, on niissä edelleen huonommat jarrut, mutta ne ovat ihanan hyvin ilmastoituja. Itse asiassa useampaan kertaan tuli kylmä, kun oli puhallus täysillä ja lämpötilaksi säädetty 15 astetta. Ulos astuessani aina ihan häkellyin, että mitäh, täällähän on kesä. Tietysti uudessa junassa on myös ilmastointi, joten se on edelleen suosikkini, koska on sekä hyvä ajaa ja jarruttaa että viileä.

Hirvittävän läheltä piti

Aamulla kävin piilaritarkastuksessa toteamassa, että itse asiassa olin ollut oikeassa kun muistin väärin, että -1,5. Sen verran tuli vahvuudeksi uuteen piilarireseptiin. Oli ihanaa olla piilolinssit päässä vaihteeksi. Kuluttelin aikaa Ruoholahdessa, vaikka aika laiskaksi jäi soittelu.

Ennen töihin menoa poimin pikaisesti krääsä-aurinkolasit etten häikäistyisi piilareideni kanssa. Olikin mukava ajaa niin, ettei ole pakko koko ajan siristellä sokaisevassa auringonpaisteessa.

Olin ajamassa illan viimeistä sivuani kohti Mellunmäkeä, kun kuulin, että ihan perässäni tulevan junan alle oli jäänyt joku. Se oli muutamasta minuutista kiinni, ettei olisi ollut minun junani. Pahinta oli, että olin nähnyt kyseisellä asemalla jonkun norkoilevan lähellä tunnelin suuta ja laiturin reunaa. Ei hitto, se saattoi olla juuri se tyyppi. En varmastikaan koskaan saa tietää. Aiemmin kuvittelin, että olin sisäistänyt ja hyväksynyt sen, että allejääntejä tapahtuu. Paskat. Valehtelin itsellenikin. Vasta nyt se todellisuus todella iski vasten kasvoja. Ei helvetti. Se olisin voinut olla minä. Bussissa matkalla kotiin itkiessäni en ollut varma, johtuiko se järkytyksestä, raukkamaisesta hepotuksesta kun se en ollut minä joka ajoi, vaiko kalvavasta epäilyksestä ja syyllisyyden tunteesta--jos se todella oli se tyyppi, jonka näin--jos olisin ilmoittanut siitä, olisiko se voitu estää--jos ja jos. Kai kaikki jossittelu on turhaa. Ahdistaa silti aivan saatanasti.

Kiipeilyä ja pähkäilyä

Epäonnisuus vaivasi kiipeilyreissua tänäänkin, vaikka kohteena oli vain tuttu Tapanilan seinä. Lähinnä niin, että Olmi oli nukkunut pommiin, ja kun minulla alkoivat työt jo kahdelta eikä kolmelta kuten useimpina päivinä, jäi kiipimäaikaa aika vähän. Ainoa kunnon saavutus oli yhden uuden "6-"-reitin selvittäminen. Tosin sen jälkeen kiipeämäni ennalta tuttu 5+ tuntui vähintään yhtä vaikealta, vaikka puuhaa vaikeuttikin se, että olen jotenkin jumittanut jonkun lihaksen vasemmasta kädestäni, ja vaikeahkon reitin jälkeen se ei oikein viihtynyt rasituksen alaisena. Sitä säästääkseni yritin kiivetä yhdellä kädellä paikan helpointa reittiä (3+), mutta huh, oli kyllä liian hankalaa semmoinen.

Töihin tuli sen verran hoppu, että ruokaa vastasivat tänään nihkeä kolmioleipä ja pussikeitto. Töissä aika meni hirmu nopeasti, koska kaikki tauot ja suurin osa ajoajastakin upposivat ensi sunnuntain pähkäilyyn. Ilmeni nimittäin juuri, että silloin voisi olla lukioporukalla risteily tiedossa--jos saan sen sunnuntain töistä vapaaksi. Toisaalta, vapaaksi sen luultavasti saisinkin, mutta se tulisi kalliiksi, kun sunnuntai on tietenkin viikon arvokkain päivä. Ääääh, inhoan tällaisia ärsyttäviä valintatilanteita.

Illan ilahduttavimmat asiat olivat ihana ukkossadesää kun palailin kotiin sekä kahvijäätelö ja kylpy.

...mutta tulipa tehtyä.

Perjantaiaamuna jostain kumman syystä ihmisten oli mentävä töihin. Ei minun vaan. Siispä suurin osa siitä meni ihmetellessä, että mitäs ihmettä, tyhjä aamupäivä eikä juurikaan mitään mahdollisuuksia tehdä mitään järkevää, kun kerran Turussa olin. Keksin lopulta väkertää maailman turhinta pakollista kurssia eli Stadian "vieraat kulttuurit"-nettikurssia, jonka tehtävät olivat tasoa "valitse kiinnostava maa ja selvitä sen suosituin bändi ja urheilulaji". Etsin myös kahta geokätköä, kummastakaan ei näkynyt jälkeäkään. Sen sijaan eksyin johonkin Kuuvuoreen omakotitalojen pihojen väliselle alueelle, josta ei päässyt pois kulkematta jonkun pihan läpi.

Saatuani aamupäivän ajan tapettua poimivat Ilmari ja Taina minut kyytiin. Tarkoitus oli mennä kiipeämään Pärkänvuorelle. Kyllä sinne lopulta päästiinkin, mutta matka oli epäonninen ja hidas. Siihen sisältyi peräänajo ja siitä johtunutta säätöä, kiipeilytarvikkeiden hakemista sieltä ja täältä, sekä odottelua, ja rauhallista suhtautumista asioihin. Ikävä kyllä minun yleinen tapani suhtautua asioihin on harvoin rauhallinen, ja yleensä osaan aina taikoa tyhjästäkin kiirettä. Taisi olla harvinaisen luonnetta kasvattava reissu siinä mielessä, että se oli täynnä hetkiä, jolloin oli pakko vain odottaa. Ihmeen kiltisti ja valittamatta sitten odottelin.

Pärkänvuori osoittautui minulle ihan liian haastavaksi, sain kiivettyä yhden reitin ja muista kokeilluista en juuri mitään. Jostain iski myös selittämätön päänsärky--vasta myöhään illalla tajusin, että hm, niin joo, en ollut juonut yhtään kahvia tai muuta vastaavaa koko päivänä. Kai se on myönnettävä, että kofeiiniriippuvuuteni on aika pitkälle kehittynyt. Joka tapauksessa, oli ihan jänskää päästä katselemaan osaavaa trädiliidausta, kun en ollut moista ikinä nähnytkään. Tosin Pärkänvuoren kivoin juttu oli loppujen lopuksi se, että sieltä löytyi ihan yllärinä luola. Jee.

Koska oltiin päästy kalliolle kovin myöhään, paluu Turkuun oli myös myöhäinen. Ehdin sitten nähdä vain noin puolet Karibian Piraattien kakkososasta. Ihme oli, että pysyin hereillä edes sen aikaa, koska reissun jälkeen oli kovin väsy.

Lauantaipäivä oli harvinaisen selkeä: aamulla kohtalaisen aikainen herätys, junalla Helsinkiin, siellä saman tien Itäkeskukseen ja töihin. Illalla kotiin.

Vapaatorstai

Vapaapäivä! Jee! Aamusella suunnattiin taas Elmon kanssa Tapanilaan. Päivän opetus oli, että joo, kyllä me voidaan kiivetä vaikka 6+ reittejä, jos löydetään tarpeeksi helppoja... Kiipeilykeskuksen greidaus tuntuu olevan aikasta aaltoilevan laatuista, kun osa 5+ reiteistä on niin vaikeita, etteivät tahdo edetä, ja sitten taas jotkut 6- tai jopa 6 ovat ihan kiivettävissä. Nyt ei sitten edes tunnu, että voisi olla mitenkään saavutuksiinsa tyytyväinen, kun niiden eri greidisten reittien todellinen vaikeus heittelee niin rajusti.

Osan vapaapäivästä omistin ihan järkevällekin toiminnalle: käväisin konsalla säätämässä lukuvuoden loppusäätöä, eli hankkimassa nimiä Esittävän Säveltaiteen Opintokokonaisuuden typerään pahvilappuseen, johon niitä pitää joka kevät metsästää. Tänä keväänä se tosin kävi yllättävän vaivattomasti, onneksi. Lisäksi oli sellistitapaaminen, jossa katseltiin muksuryhmien kevätkonsertti videolta, ja suunniteltiin ensi vuoden ryhmäopetusta. Paitsi että minä en tule siihen enää osallistumaan, koska olen tehnyt opetusharjoittelut jo. Ihan täydellisen epätodellinen ajatus, että pitäisi valmistua jouluksi.

Konsalla sellisteiltyäni menin vielä soittamaan yksityisoppilaani kanssa grande kevätkonsertin, jossa olikin yleisönä koko joukko oppilaan sukulaistätejä. Kääk. Etenkin kun vielä menin paikalle 5min myöhässä, koska pahuksen bussi petti, taas. Busseihin ei voi luottaa. Miksei metrolla pääse joka paikkaan? Konsertti oli sitten varsin sähläinen, mutta sen jälkeen oli kyllä mainio tarjoilu, todella hyvää juustokakkua ja muuta kivaa.

Viimein oli kaikki virallinen ohjelma hoidettu, jotenka siirryin epäviralliseen suuntaan, eli ensimmäisellä mahdollisella bussilla Turkuun. Cosmicissa oli hauskaa. Pahus, että matka on hieman liian pitkä, että siellä viitsisi kovin usein käydä. Eipä näitä vapaita torstaitakaan tosin ole kuin kerran kolmessa viikossa.

Peruskeskiviikko

Aamupäivä koostui lähinnä tavaroiden siirtelystä paikasta toiseen: piti hakea vaatteita Laaksolahdesta ja toimiva HomePNA-mötikkä postista (virtalähde siitä vain oli ollut rikki, joten laittoivat uuden mukaan niin nyt toimii taas netti), ja (jumitettuani tietenkin nettiin hyväksi toviksi) vielä viedä sello konsalle ja harjoitellakin siellä vähäsen (vajaaseen tuntiinhan se jäi).

Loppupäivä meni töissä. Puotilan tunnelin sisäänkäynnin viereisellä nurmikolla oli pupu jokaisena niistä kolmesta kerrasta, kun ajoin ohi. Koska se ei kahtena kertana näyttänyt edes liikkuneen, aloin epäillä, että se ei ole oikea, mutta kolmannella kerralla se olikin siirtynyt, joten ehkä se oli. Kaikkea sitä huomaa kun ajaessaan maisemia katselee.

Päivän aikana lukaisin myös läpi Isomäen kirjan Herääminen. Vähän ehkä liiankin rautalankaisesti siinä väännettiin, miten kasvihuoneilmiö ja ilmastonmuutos ovat Paha Asia, koska luulisi, että suurin osa scifiä lukevista on sen jo tajunnut. Juonessa ei mitään ihan valtavan omaperäistä noin muutenkaan ollut. Vaan jostain syystä Isomäen tyyli tuntuu hirveän kotoisalta. Taitaa jokin sen selkeydessä ja ihmisten ja ihmissuhteiden varsin pintapuolisessa kuvailussa muistuttaa niistä lukemattomista lasten/nuorten "junior scifi"-kirjoista, mitä muksuna luin urakalla.

Päiviä ja kiipimää

Viikonpäivät menevät kyllä taas vaihteeksi ihan täysin sekaisin. Kai tänään ehkä mahdolisesti on keskiviikko? Nyt jo? Tuntuu ehkä enemmän maanantailta. Tai sittenkin perjantailta. Ei hajuakaan.

Oikea maanantaipäivä sisälsi lähinnä kirjastovierailun ja sen myötä lisää Linnunradan käsikirja -kuunnelmaa sekä Dirk Gentlyn holistisen etsivätoimiston lukemista (vinkeä on, ihme kun aiemmin en ole sitäkään lukenut--paitsi että nähtävästi loppuratkaisu oli minulle liian älyllinen, pitää vielä pähkäillä, että mitä ihmettä siinä tapahtui), sekä juuri ennen töihin menoa vierailun optikolla työ-aurinkolaseja valikoimassa. Näköjään muistin pieleen omien lasieni vahvuuden. Sinänsä ihan positiivista, että minulla onkin 0,25:n verran parempi näkö kuin luulin. Hih. Pääni on joissain asioissa aika seula.

Tiistai eli eilinen oli aika mainio päivä, koska aamupäivästä mentiin taas Olmin kanssa seinälle, ja tehtiin urotekoja. Tai siis, tapeltiin kaksi 6- reittiä ylös. Ensimmäisessä tosin molemmat fuskailimme vähän, lähinnä siksi, ettemme oikein saaneet selkoa, mikä kaikki seinässä esiintyvä reittiin kuului. Jälkimmäisen alku oli niin haastava, että saimme molemmat rähmätä sitä ties kuinka kauan, mutta loppujen lopuksi Elmo selvitti koko homman ihan oikeasti ja itse huijasin yhden otteen verran reitin lopussa, kun voimat olivat niin pois. Vähänkö kyllä taas oli sankariolo. Hieman harmittaa jotenkin se, että nyt, kun tuntuu, että olen alkanut seinällä jotakin joskus osatakin, alkaa kalliokausi, ja kivellä olen ihan täysi rähmäkäpälä. Vaan kai sekin siitä, kunhan tarpeeksi harjoittelen.

Töitäkin tiistaina oli. Päivän jännittävin asia oli yksi juna, jonka ohjaamon alta kuului niin kummaa hurinaa, että se meni sitten vaihtoon ja varikolle.

Vilkas viikonloppu

Vapaaviikonloppu oli luonnollisestikin täyteenbuukattu. Ohjelman laatu ja innostavuus vaihteli laidasta laitaan. Lauantaista suurin osa meni häissä. Häät on aina vähän ääh. Näissä kun vielä naimisiin menneet olivat kohtalaisen uskonnollisen sorttista porukkaa, tunsin itseni aika pahasti tilanteeseen kuulumattomaksi. Yhtään ei myöskään auttanut se, että jotenkin muutenkin koko päivän oli epämääräisen epämiellyttävä olo, minkä jälkeenpäin tulkitsin johtuneen siitä, etten sitten juonut yhtään kahvia koko päivänä. Olinkin aika tyytyväinen, kun pääsin pakenemaan paikalta ajoissa, vaikka se tarkoittikin, että hääkakku jäi syömättä.

Häistä kotiin palattuani oli jos jonkinnäköistä suunnitelmaa illaksi (vessan siivouksesta putkeenryömimiskätköilyyn), mutta sitten Miri ja Kaisa tarjosivat vaihtoehtoista viihdeideaa. En millään osannut päättää, mitä tekisin, ja lopulta päädyin heittämään kolikkoa asiasta (ihan oikeasti). Sen seurauksena suuntasinkin Arabiaan juoruamaan ja tuhoamaan valkoviinitonkan loppuja. Hauskaa oli, mutta viiniä tuli juotua enemmän, kuin olisi ollut järkevää, koska lopputulos oli hyvin pahoinvoiva.

Pahoinvointi tietysti johti kaameaan kapulaan, niin että sunnuntaiaamuna sängystä ylös pääsemiseen meni monta tuntia, eikä liikkeellelähtö olisi yhtään houkutellut. Pakko kuitenkin oli, kun ohjelmassa oli YS-kvartettisoittelua. Soukanrantaan löytäminen oli aika haastavaa, soitto samoin. Sitä ei kuitenkaan ehditty ihan kamalan kauaa, kun iskä ja veljet kävivät hakemassa minut grillailemaan. Rasvainen ja suolainen grilliruoka oli juuri sopivaa krapulapäivän ravintoa, ja sen jälkeen tuli vähän ihmismäisempi tunnelma.

Illalla viimein oli sitten vuorossa se, mitä koko viikonlopun olin odottanut: päästiin kiipimään, Mirin ja Elmon kanssa Rollareille. Hölmö olmi meni unohtamaan kiipeilykenkänsä kotiin, mutta eipä se sen menoa paljoa hidastanut. Whii. Oma meno oli vähän takkuista, kun välillä tuntui, ettei tasamaallakaan pysy tasapainossa. Selvitinpä sentään viimein jotenkin Rock vandalin. Ja oli se vaan kumminkin älyttömän kivaa, kun oli niin aurinkoistakin myöhään iltaan, ja kivi oli lämpöistä. Tahtoo kiivetä lisää. Paljon. Jee.

Paha perjantai (taas)

Piti taas herätä kovin aikaisin, että ehtisi konsalle kvartettiin--ja sitten vasta siellä selvisikin, että treenit alkoivat puoli tuntia myöhemmin, kuin olin luullut, joten olinkin ihan liian ajoissa paikalla. Plääh. Myös orkesterin tauolle suunniteltu Debussyn esityksentapainen meni pipariksi, kun orkesterin tauko oli eri aikaan kuin aikataulun mukaan, ja vielä kovin lyhyt, ja kukaan ei ehtinyt kuunnella. Mutta saatiin sentään soittaa salissa, ja meni ihan hyvin, vaikkakin vain eka osa, kun kaksi olisi osattu.

Konsan ja työn väliinjääneen ajan käytin keskustassa pyörimiseen. Hain häälahja-lahjakortin, Kämp Cafésta, mikä oli aika jännää, koska paikka oli kyllä melkoisen fiini, eivätkä meinanneet ensin tietää koko jutusta että mikä se on ja missä se on, mutta sainpa sentään. Sen jälkeen törmäilin Mirjaan ja istuin Unicafessa kahvilla hetkisen, mikä oli ehkä päivän ainoita mukavia asioita.

Töissä ärsytystä ei aiheuttanut itse työ, vaan tulossa olevat kaksi vapaapäivää. Vittusaatana, kun mulla on viikonloppu vapaata, olisi se kiva käyttää asioihin, mistä pitää ja mitä haluaa tehdä, eikä kaikkeen pakolliseen. Ärsytys nimittäin moninkertaistui, kun sain tietooni, että Helsingissä pääsisi kalliolle, mutta eipä pääse kun ei ehdi. Kaiken lisäksi joka pahuksen vanhan ja peruskorjatun junan ohjaamossa jostain syystä jostain lähti sellainen sairaan ärsyttävä sirinä, jota en ole aiemmin edes huomannut, ja se oikeasti ajoi minut ihan sekopäisyyden partaalle. Uudessa junassa onneksi oli hiljaista, joten ääni siis ei lähtenyt päästäni. Yksi koulukaveri kuvaili joku päivä minua piilopsykopaatiksi. Aika hyvä kuvaus sikäli, että kun jokin tarpeeksi ärsyttää ja raivostuttaa, se saa kyllä minut sellaiseen mielentilaan, että pelotan itseänikin. Grrrrrrrärh.

Myöhäinen äitienpäivä

Koska oikea äitienpäivä meni ohi, pidin tänään varjoäitienpäivän. Aamupäivästä Laaksolahteen, missä tietenkin matkalla kävin poimimassa valkovuokkoja, ja lisäksi lahjoitin äidille CD:lle poltetun resitaalisoittoni (aika kamala äitienpäivälahjus, koska se soitto on näin jälkeenpäin kuunneltuna aika kamalaa). Syötyäni hyvin (kuten kotona aina), lähdin töitä kohti äiti mukanani. Äitipäs nimittäin tuli ohjaamoon kyytiini yhdeksi kierrokseksi. Selitin koko tunnin ajoajan innoissani sitä sun tätä kaikesta mahdollisesta työhöni liittyvästä niin, että kun matkustajani hyppäsi kyydistä ja suuntasi kotiin, tuntuikin siltä, että olen puhunut tunnin yhteen menoon.

Loppu työpäivä meni jotenkin apaattisissa tunnelmissa. Jostain syystä väsytti ihan kamalasti, eikä vaihteeksi kofeiinista tuntunut olevan apua yhtään. Linnunradan käsikirjan kuunteluprojektia jatkoin, ja taas vaihteeksi totesin, että Marvin on niin paras, oikeasti nimittäin ihan liian hyvin tiedostan, että pahoina hetkinä kuulostan itse juuri siltä. "Älkää yrittäkö esittää, että teistä olisi oikeasti hauska tavata minut. Anteeksi, että olen olemassa. Haluatteko, että työnnän pääni vesiämpäriin? Minulla on ämpärikin tässä valmiina. *pulpul*".

Kotimatkalla kaivoin taas yhden geokätkön piilostaan esiin.