29.6. Via Ferrata de Videmanette

Kuvasetti

Joskus helmikuussa kirjoitin listan jutuista, jotka haluan Sveitsissä tehdä. Aivan sen kärjessä oli via ferrata, kiipeilyn lähisukulainen, jota olin halunnut päästä kokeilemaan niin kauan kuin olin lajin olemassaolosta tiennyt. Olin puhunut via-kokeilusta parin vaihtaritutun kanssa pitkään, ja kesäkuussa saimme sovittua mahdollisen päivän. Vielä viime hetkellä se uhkasi kaatua yllättäviin perumisiin ja huonoon säähän, mutta lopulta, viimeinkin, minä ja Nora nousimme 29.6. Rougemontin kylästä Videmanetten gondolihissillä ylös vian lähtöpaikalle.

Olin itse ostanut omaksi lajiin tarvittavat erikoislehmänhännät, kun omistin jo oli valjaat ja kypärän. Noralle vuokrasimme varusteet paikan päältä. Ystävällinen vuokrausjamppa ei mitenkään tarkistanut, että tiesimme, mitä olemme menossa tekemään, mutta sentään kertasi perusteet vermeiden käytöstä. Periaate on yksinkertainen, ja minulle jo luolista tuttu: kalliolla edetään seuraillen kaapelia, johon varmistukseksi klipataan häntien kaksi sulkkaria. Kaapelissa on aina vähintään yksi sulkkari kiinni, joten jos sattuu putoamaan, päätyy häntien varaan. Yleensä reitit ovat niin helppoja ja otteita niin paljon ettei kukaan tipu, ja tarkoitus onkin olla tippumatta, koska suuri osa varmistuslaitteista on kertakäyttöisiä. Lähinnä ne siis ovat olemassa, jottei kuole, jos tekee jotain tyhmää.

Le Rubli -nimiselle vuorenhuipulle nouseva Videmanetten via ferrata sisältää itse asiassa kolme reittiä. Vaikein nousee pystysuoraa seinämää, kaksi helppoa puolestaan seurailevat aluksi samaa loivaa polkua, ja jakaantuvat myöhemmin helppoon ja keskivaikeaan. Koska olimme molemmat ensikertalaisia, emme lähteneet sekoilemaan vaikealle reitille, vaan päätimme katsoa, miltä helppo tuntuu, ja valita myöhemmin, otammeko helpon vai keskivaikean lopun.

Alkuosio oli tasan niin helppo kuin vaikeusaste lupasi, lähinnä kallioisen rinteen kävelyä. Lisäksi oli polkua, jonka toisella puolella huikea maisema, ja muutamat lyhyet tikkaat - ei mitään, mitä en olisi tehnyt ilman varmistusta, jos olisi pakko. Jännittävimmässä kohdassa, josta en kyllä olisi ilman kaapelia mennyt, ylitettiin korkea pudotus sileähköä kallioseinämää vasten nojaten. Sen jälkeen reitti haarautui. Helppo jatkui edelleen polkumaisena, mutta keskivaikea lähti kapuamaan ylös pystysuoraa jyrkännettä. Onneksi Nora oli sen verran yllytyshullu että lähti kokeilemaan sitä kanssani, vaikkei ollut kiivennyt aiemmin. Vaikeustason puolesta se ei ollut mikään ongelma, koska otteita oli runsaasti: kallio oli sullottu täyteen tikasaskelmia ja metallilevyjä jalkaotteiksi, ja kiipeilygreidi sisäseinällä olisi ehkä juuri ja juuri ollut 4. Korkealla vuoren huipun tuntumassa touhu oli kuitenkin niin jännää, että tylsäksi sitä ei ainakaan voinut väittää!

Kiipeilyosuus toi meidät Rublin 2285 metrin korkeudessa sijaitsevan huipun tuntumaan. Maisemat olivat huikeat, aurinko paistoi, ja elämä hymyili! Ensimmäinen via ferrata -kokeiluni oli vastannut odotuksiani tismalleen: helppoa, itsevarmistettua kiipeilyä, jonka upeat maisemat tekivät erityisen kiintoisaksi. Ja tämä toki oli yksi harvoista helpoista reiteistä, vaikeampiakin olisi tarjolla. Huipun tuntumassa pidimme ansaitun piknik-tauon, ja palasimme alas seuraillen helpointa viaa, joka on suositeltu poistumistie. Paluumatkalla meitä tuli vastaan sankar-äijä, joka oli liikkeellä ilman mitään varusteita ja paitaa. Kukin tavallaan…

Nautittuamme kylmää juomaa vuoriravintelissa aloitimme päivän toisen liikuntasuorituksen, kävelyn vuorelta alas ja Château d'Oexin kylään. Polku kiersi ravintolan terasilipan alle. Sen varjossa jökötti kovasti vuorikauriin (Capra ibex) näköinen otus, joka oli niin lähellä meitä ja niin liikkumaton, että totesimme sen olevan täytetty. Hieman lähemmäs käveltyämme se kuitenkin otti jalat alleen ja päästi närkästyneen "tsih"-äänen, kun tulimme häiriköimään. Käsittämätöntä kyllä, kyseessä olikin ihan elävä eläin, joka ei ollut mitenkään turhan ujo turistien suhteen.

Muita jänniä elikoita emme kolmetuntisella kävelyretkellämme ikävä kyllä nähneet, vaikka kyltit kertoivat, että Pierreusen luonnonsuojelualueella, jonka läpi kuljimme, asustaa muun muassa murmeleita. Sen sijaan pääsimme leikkimään lumessa ja kulkemaan kauniiden vuoristoniittyjen halki. Suuren osan ajasta kävelimme melko jyrkkää rinnettä alamäkeen, ja laakson pohjaa lähestyessämme se alkoi tuntua jaloissa siinä määrin, että pienetkin ylämäet olivat ihanaa vaihtelua. Alhaalla kohtasimme myös soman metsäpuron, jota seurailimme. Se laski kauniina vesiputouksena suurempaan jokeen, jonka yli hauska riippusilta lopulta johdatti meidät määränpäähämme.

22.6. Chemin du Gruyère

Kuvasetti

Pitkien matkojen kävelystä innostuttuani käytin ihan liikaa tenttiinlukuaikaa arpoen mahdollisia kohteita. Vapaana perjantaipäivänä 22.6. päätin lyödä läjäpäin kärpäsiä yhdellä iskulla, ja suunnata Gruyèren alueelle, mistä löytyi sekä jännää kiveä sisältävä kävelyreitti että kiinnostavia turistinähtävyyksiä, jotka kaikki muut olivat jo kiertäneet.

Lähtöpaikkaan pääsy vaati lyhyen junamatkan Palézieuksiin, sieltä hassulla pienellä paikallisjunalla Bulleen, missä bussi ystävällisesti odotti pari minuuttia myöhässä ollutta junaa. Lopulta saavuin Charmeyn kylään, josta lähti Chemin du Gruyère -niminen reitti kohti Gorges de la Jognea. Matkan varrella ylitin ensimmäisen sveitsiläisen riippusiltani, ja ihmettelin ankean näköistä tekojärveä sekä sen päätyyn rakennettua massiivista patoa. Padot kuuluvat pitkään listaan asioita, jotka ovat aina kiehtoneet minua – valtavat ihmisen rakentamat jutut vaan jotenkin ovat hienoja.

Vielä ihmisen tekemiä asioita enemmän minuun vetoavat erikoiset luontokohteet, etenkin kiviset sellaiset. Pääsyy siihen, että olin valinnut tämän kävelyreitin, oli Gorges de la Jogne/Jaun-Schlucht, kanjoni, jota polku seuraili hyvän matkaa, välillä läpi kallioon kaivettujen tunneleiden. Kanjoni ei ollut niin näyttävä kuin olin odottanut, osittain siksi, että turvallisuuden vuoksi polku kulki suurimman osan matkasta paljon joen pohjaa ylempänä. Oli siinä kuitenkin muutamia erittäin hienoja paikkoja, joissa kiviseinämät kohosivat korkealle polun yläpuolelle.

Kanjonin jälkeen saavutin päivän ensimmäisen turistipaikan: Brocin kylässä sijaitsevan Caillerin suklaatehtaan. Nestlen omistama laitos oli juuri niin mahtipontinen kuin megasuuryritykseltä voi odottaa. Lisäkseni paikalla oli lähinnä koululaisryhmiä, ja sain suorittaa englanninkielisen kiertokäyntini yksin. Se oli lystiä, koska kierros eteni läpi suljettujen huoneiden, joiden seinistä avautui piilotettu ovi vasta sen jälkeen, kun möreä miesääni oli saanut selostuksensa loppuun. Paras osuus oli tietenkin suklaanmaisteluhuone kierroksen lopussa. Harmillista kyllä en kyennyt syömään kuin kymmenisen suklaapalaa ennen kuin tuli liian paha ja oli pakko lopettaa.

Tankattuani suklaasta riittävästi energiaa parin päivän tarpeiksi jatkoin marssia kohti seuraavaa kohdetta, Gruyèresin linnoituskylää. Kauniilla kukkulalla sijaitseva kylänen oli melkoinen turistirysä matkamuistomyymälöineen ja fondue-ravineleineen. Linna tai läheinen juustola eivät inspiroineet, joten vierailin vain kohteessa, jonka vuoksi tänne olin halunnut: H. R. Giger-museossa. Kontrasti söpön keskiaikaisen kylän ja häiriintyneen biomekanoiditaiteen välillä oli hilpeä. Pakollisten (ja aina yhtä kauniiden ja pelottavien) alieneiden lisäksi näyttelyssä oli monta teosta, joita en ollut nähnyt, osa niistä erittäin hienoja. Ihastuin erityisesti Schahct VI ja VII:n pohjattomiin portaikkoihin.

Museokierrokseni jälkeen iltapäivä oli pitkällä, olin kävellyt kilometritolkulla, ja syönyt vain vähän eväitä. Kylästä olisi saanut paikallisia juustopläjäyksiä turistihintaan. Yritin menestyksettä etsiä normaalia ruokakauppaa. Lopulta totesin, että tehtävä on mahdoton, ja päätin jatkaa kävelyä Bullen juna-asemalle asti. (Myöhemmin minulle selvisi, että varsinainen kylä sijaitsi alempana ja olisi varmasti sisältänyt ihan tavallisen ruokakaupan). Viimeisestä kävelyosuudesta muotoutui Berger-harjoitus: nälkä oli hirmuinen, päätä särki, ei olisi enää yhtään huvittanut, mutta ei auttanut kuin lampsia eteenpäin. Sentään matkalla oli paljon kivaa metsikköä. Päivän kävelysaldoksi tuli lopulta noin 22 km. Bulleen päästyäni juna meni nenän edestä, ja ainoa aukioleva kauppa oli asemalla, eikä valikoimaltaan erityisen laaja. Sai sieltä kuitenkin jotain evästä. Eipä ole nuupahtanut salaatti ikinä maistunut niin hyvältä, ja lopulta paluujunakin saapui.

16.6. Réseau du Folliu

Sveitsiin saapumisestani asti olin halunnut pitkälle, haastavalle vertikaaliluolaretkelle. Provencen reissulla Michel oli mainostanut minulle kaveriporukkansa projektia, Folliu-nimistä syvää luolastoa Gruyèren alueella. Nyt he olivat suuntaamassa sinne kaivamaan, ja tarjosivat minulle mahdollisuutta lähteä mukaan. Laskeutuisimme luolaan Gouffre de la Voie Lactée -nimisen sisäänkäynnin kautta, ja tarkoitus oli edetä -360 metriin.

Into lähteä vaihtui edellisen iltayön aikana pelkoon ja huoleen, jotka eivät ainakaan vähentyneet, kun kaksi junamatkaseuranani ollutta paikallista kertoivat eeppisistä, seuraavaan aamuyöhön kestäneistä retkistä luolastoon. Juna-asemalta matka jatkui Sveitsin maaseudulle pitkin kiemuraisia pikkuteitä, jotka eivät varsinaisesti parantaneet oloa. Kun lopulta saavuimme parkkipaikalle, oli fiilis kaikkea muuta kuin valmis suuriin seikkailuihin.

Michel oli unohtanut mainita minulle lähestymisestä. Kamojamme kootessamme havaitsin, että kaikilla muilla oli vaelluskengät jalassa. Sentään olin pakannut luolakamat rinkkaani, enkä Ikean pussiin, kuten toisinaan teen. Aiemmin olin pitänyt Vercorsin Grotte Favotin lähestymistä tuskallisena. Se oli noin puoli tuntia jyrkkää metsäistä rinnettä ylös. Folliun lähestyminen oli vähintään yhtä jyrkkä, kesti tunnin, eikä siinä ollut edes puita otteiksi. Vuoriin tottumattomalle suomalaiselle kokemus oli aika raskas.

Söimme lounaan auringopaisteessa, ja valmistauduimme menemään sisään. Tiimissä oli 6 jäsentä, joista kaikki paitsi minä ja Pierre olivat käyneet tässä luolassa aiemmin. Me ensikertalaiset saimme kunnian kontata ensimmäisinä aaltopellin alle tunneliin, joka lyhyen ryöminnän jälkeen muuttui vertikaaliseksi. Köysiosiot eivät olleet pitkiä, mutta niitä oli paljon. Isoja tiloja luolassa ei sen sijaan ollut - suurin ulottuvuus oli vertikaalinen, ja monen ihmisen mentävä kammiot harvinaisuus.

Laskeutumiset aloitin varoen ja varmistellen, mutta tunsin itseni auttamattoman hitaaksi, ja pian siirryin samaan "stoppi kiinni ja alas, ei tässä mitään jarrusulkkaria tarvita" -tyyliin kuin muutkin. Vertikaalietenemisen katkaisi poikkarointisuikero, jota nimitettiin "Passage de Concentrationiksi", ja jossa Anne-Cécile oli kuulemma aiemmalla retkellä tippunut. Onneksi se ei ollut kovin korkea, ja meno oli niin vauhdikasta, ettei edes ehtinyt hirvittää. Aquaboulevard-nimisen märkälattiaisen konttaamisröörin jälkeen siirryttiin taas laskeutumisiin. Luola oli armoton, eikä antanut hetken lepoa, ei pätkän vertaa helppoa kävelyä tai edes mukavaa konttausta. Seinien kivi oli mutaista ja täynnä teräviä kulmia.

Seuraava SRT-haaste oli pendulum- eli heilurikuilu, jossa piti noin 5 metriä ennen lattiaa heilauttaa itsensä seinässä olevaan aukkoon. Se oli yllättävän hankalaa, enkä ole varma, olisinko onnistunut, ellei Michel olisi mennyt edeltä ja ojentanut kättään. Tätä pätkää lukuunottamatta kaikki köysiosiot olivat suoraviivaisia ja helppoja, eikä niissä ollut muuta ylimääräistä kuin pari köydenohjausta. Hankaluus oli määrä, ei laatu. Alkuosassa luolaa mietin moneen kertaan, miten ihmeessä ikinä jaksaisin kavuta täältä ylös, mutta laskeutumisten jatkuessa jossain vaiheessa tajusin, ettei asian murehtiminen muuttaisi mitään, ja keskityin nauttimaan kyydistä. Sen jälkeen luolailu olikin aivan mahtavaa. Yhtä hienoa flowta en ollut varmaan koskaan aiemmin maan alla kokenut.

Syvemmällä laskeutumiset olivat pidempiä, osa yli 20-metrisiä. Mitä alemmas etenimme, sen mutaisempia olivat sekä ympäristö että köydet, jotka siis olivat enemmän tai vähemmän pysyvästi paikallaan. Lopulta, päättymättömältä tuntuneen laskeutumisten ketjun ja lyhyen vapaakiipeilyn jälkeen pysähdyimme mitäänsanomattoman näköiseen, pari metriä leveään ja ehkä 4m korkeaan käytävään. Tämä pätkä oli 360 metrin syvyydessä, ja retkemme tavoite. Siellä pidimme ruokatauon, sveitsiläiseen tyyliin ranskanleipää ja juustoa.

Käytävän toisessa seinässä oli lohkareiden takana kolo, josta kävi ilmavirta. Kivistä oli tarkoitus päästä eroon, eikä vain kaivaen, vaan räjäyttäen! Osa tiimistä oli alan ammattilaisia, ja touhu sujui rutiinilla. Ensin poralla pari reikää kiveen, sisään räjähde ja sytytyslangat, jotka vedettiin turvallisen matkan päähän ylämäkeen. Vetäydyimme sinne itsekin, Michel painoi nappia, ja PUM! Käytävää pitkin kaikunut pamahdus oli kenties huolestuttavin koskaan luolassa kuulemani ääni. Ensimmäinen pamaus ei riittänyt raivaamaan kivikosta kuljettavaa, mutta toisen jälkeen lohkareiden tilalla oli pikku käytävä, josta lähti kuilu alas.

Köysi viritettiin nopsasti poraamalla seinään pari reikää ja iskemällä niihin ripustimet. Minulle tarjottiin mahdollisuutta laskeutua rööriin ekana, mutta myöhemmäksi häpeäkseni en sitä halunnut. Olimme kyhjöttäneet paikoillamme tuulisessa ja kosteassa tunnelissa jo hyvän tovin, ja minun oli niin kylmä, että epätoivo uhkasi. Ajatus tuntemattomaan kuiluun laskeutumisesta epämääräisellä köydellä ja sitä seuraavasta haastavasta noususta samaista köyttä ylös ei houkutellut. Ensilaskeutumisen suoritti lopulta Anne-Cécile, jolla geologina ja kyseisen luolan jo tuntevana oli muutenkin minua parempi näkemys asioista. Paljastui, että ikävä kyllä avaamamme rööri muodosti vain lenkin jo tunnetun tunnelin kanssa.

En ollut ainoa, jolla oli kylmä, joten täytettyämme vesipullot hieman räjähdysaineelta maistuvalla vedellä viereisestä putouksesta aloitimme pitkän ja raskaan nousun ylös luolasta. Jo ensimmäisten köysipätkien jälkeen yllättävän lisähaasteen muodosti nousukahvoihin kertyvä muta, joka teki niiden avaamisesta köyden yläpäässä tolkuttoman hankalaa. Opin pian huljuttelemaan niitä kaikissa mahdollisissa vastaantulevissa lätäköissä, mikä hieman helpotti ongelmaa.

Pidimme evästauon mukavalla hiekkatasanteella kahden korkean kuilun välissä. Pysähtymisen myötä tuli taas nopeasti kylmä, ja jatkoimme kapuamista. Väsymys alkoi painaa, mutta ajatus lähstyvästä pinnasta auttoi puskemaan eteenpäin. Pendulum oli hauska myös ylöspäin, akvabulevardi ja suikero raskaampia. Michel ehdotti vaihtoehtoreittiä ulos, ja totesin, että mikäjottei. Se sisälsi pari köysiosiota vähemmän, sen sijaan oli lisää poikkarointia ja enemmän vettä, muun muassa hauska muutaman metrin köysiosuus vesiputouksen vieressä.

Loppua kohden väsy oli sellainen, ettei päässä oikein enää liikkunut mitään, kunhan vaan jotenkin möngin eteenpäin. Jossain vaiheessa Michel sanoi, että enää neljä köysinousua jäljellä - paitsi että niiden jälkeen tulikin viides. Lyhyissä köysissä oli mahdotonta löytää rytmiä, joten räpiköin ylös miten sattuu. Viimein edessä oli enää lyhyt ryömintä ulos. Taitoin sen mahallani, jaloilla ja käsillä uiden. Hienosti vaikutelma oli, että voimat loppuivat tasan uloskäynnille, enkä olisi jaksanut enää metriäkään lisää. Ulkona oli pimeää, kello noin 23.00. Olimme olleet luolassa kymmenisen tuntia. Pisin ja raskain luolaretkeni ikinä, ja ehdottomasti yksi hienoimmista koskaan. Tunsin todella ylittäneeni itseni, ja olin aavistuksen verran luottavaisempi Bergerin suhteen.

Lopulta koko tiimi oli kavunnut ulos luolasta, ja edessä oli retken viimeinen koetelemus: kävely takaisin parkkipaikalle alas jyrkkää rinnettä painava rinkka selässä. Matkalla meitä vilkuili kiilusilmin kaukaa joku mysteeriksi jäänyt eläin. Eteneminen polutonta vuorensyrjää alas rättiväsyneenä oli vähintään yhtä hidasta ja raskasta kuin sen nouseminen aiemmin päivällä. Tasaisemmalla maalla meitä odotti keskellä tietä nukkuva lehmälauma, jonka läpi hiippailimme varovasti. Lausannessa olin lopulta joskus puolenyön jälkeen.

12.6.-28.6. Tenttikausi

Päinvastoin kuin tätä seuraavista päivityksistä voisi päätellä, kesäkuu Lausannessa ei ollut pelkkää lomaa ja vuorilla haahuilua. Sen sijaan kurssien lopun ja pikaisen Suomen-visiitin jälkeen alkoi tenttijakso. Ensimmäinen tenttini oli 12.6., tympeästi myöhään illalla Geneveen saapuneen lennon jälkeisenä päivänä. Onneksi kyseessä oli Genomiikka, proteomiikka ja kvantitatiivinen genetiikka, jonka tentti oli kirjallinen, ja jossa monet kysymyksistä liittyivät minulle ennalta tuttuihin aiheisiin. Viimeinen suoritukseni puolestaan oli Bakteeripatogeneesin kammottava suullinen 28.6. Siihen en oikein ehtinyt valmistautua, kun edellisenä iltapäivänä oli toinen tentti, ja jotenkin minulle arpoutui kysymyksiä aiheista, joista meille ei minun eikä parin kurssikaverin mielestä ollut puhuttu yhtään mitään. Sentään kuulustelijat antoivat armosta lisäkysymyksen, ja pääsin rimaa hipoen läpi.

Lausannen tenttikäytännöt olivat Helsinkiin verrattuna hyvin vaihtelevat. Ranska toisena kielenä -tiedekunta piti tenttinsä viimeisinä kurssikertoina, kuten Suomessa usein tehdään. Biotieteissä puolestaan oli muutama tentti kurssin päätteeksi, muutama johonkin satunnaiseen aikaan kurssin jälkeen, ja suurin osa virallisella tenttikaudella lukuauden lopuksi. Myös tenttimistavassa oli suuria eroja: kahden perinteisen kirjallisen tentin lisäksi minulla oli tenttijakson aikana kolme suullista tenttiä, joissa tentin aluksi arvottiin kysymykset, sekä neljäs suullinen, jota varten luettiin huolellisesti kolme artikkelia, joista yhtä käsiteltiin tentissä.

Suulliset tentit aiheuttivat ahdistusta, koska ne ovat minulle vieras tapa suorittaa kursseja. Paikalliset tuntuivat pitävän niitä parhaana tenttimuotona. Hyviä puolia ovat etenkin tenttien lyhyys (20-40min) sekä se, että jos itse ei keksi jotain, opettaja voi vähän auttaa. Hyvin valmistautuneena suulliset olivatkin oikeastaan aika kivoja, mutta jo mainitsemani pöpötentti, jossa minulta kysyttiin ihan mystisiä juttuja, oli yksi kauheimmista tenteistä ikinä. Tietämättömyytensä tunnustamaminen kasvotusten oli paljon kamalampaa kuin lähes anonyymi puolityhjän paperin jättäminen.

Jälkeenpäin arvosanat saatuani osa yllätti iloisesti, osa oli vähän blaah. Erilainen asteikko vaikuttaa kummasti siihen, miltä numerot tuntuvat. Tällä hetkellä Helsingin yliopistollahan on käytössä asteikko 1-5, missä kaikki arvosanat ovat hyväksyttyjä, ja hylätystä ei saa numeroa. Lausannessa asteikko on 1-6, mutta ainoastaan arvosanat 4-6 ovat hyväksyttyjä, 1-3 taas eriasteisia hylättyjä. Myös puolikkaat numerot ovat käytössä. Niinpä sveitsiläinen 4 vastaa suomalaista ykköstä, 4,5 puolestaan kakkosta. Parista kurssista saamani 4,5/6 vaikuttaisi ihan kelpo arvosanalta, mutta kun sen muuntaa kakkoseksi, en oikeastaan ole kovin tyytyväinen. Onneksi kutosiakin tuli muutama. Se puolestaan jotenkin tuntuu paremmalta arvosanalta kuin 5, kun on isompi numero. On se hassua.

26.5. Mont Tendre & 28.5. La Dôle

Kuvia flickrissä: Mont Tendre, La Dôle

Oikein onnistunut Pléiades-kävelyretkeni houkutteli samoilemaan lisää kukkuloilla ja vuorilla, mieluusti vielä pidempään ja korkeammalla. Toukokuun viimeisen viikonlopun aikana, keskellä raskasta mikrobiekologian labrakurssia, päädyinkin suorittamaan kaksi retkeä Sveitsin Juran korkeimmille huipuille: lauantaina Mont Tendrelle (1679m), vapaana maanantaina La Dôlelle (1677m). Sveitsiläisten mielestä nämä eivät ole vuoria ollenkaan, kun ovat niin "matalia", mutta suomalaiselle niissä riitti ihasteltavaa.

Mont Tendrelle kapusin yksin, jopa niin yksin, etten ennen huippua nähnyt koko matkalla muita ihmisiä kuin yhden maastopyöräilijän. Huipun tuntumassa palloili enemmän väkeä, koska lähelle pääsi myös autolla. Huijausta semmoinen. Minä jäin junasta Le Sentier -nimisessä kylässä Lac de Jouxin rannalla, ja seurasin merkattua reittiä vuorta kohti. Järvimaisema laajoine havumetsineen oli suomalaiselle kotoisa. Matkan varrella pääsin ihmettelemään lehmiä, joilla oli kukkasia päässään. Reitti kulki vuorotellen läpi metsien ja niittyjen, eikä missään vaiheessa ollut kovin pitkään erityisen jyrkkä, vaan ennemminkin mukavan leppoisa. Huipun lähistöltä, missä puita oli harvakseltaan, löysin ladon seinästä hämärän kyltin, jossa varoitettiin poimimasta pommeja. Eipä olisi tullut mieleen, enkä kyllä sellaisia nähnytkään. Sen sijaan lumikasoja lojui vielä maassa siellä täällä.

Itse huippu oli ennemminkin pitkän harjanteen korkein kohta kuin mikään selkeä terävä nyppylä. Maisemien ihailun, evästauon ja hieman alempana sijainneessa vuoristokuppilassa juodun kahvin jälkeen laskeuduin alas vastakkaista vuorenharjannetta Montricherin kylään, mistä sympaattinen paikallisjuna vei yhdellä vaihdolla Lausanneen. Matkaa kertyi noin 17 kilometria, nousua noin 700 metriä, ja aikaa kului viisi ja puoli tuntia. En ollut koskaan aiemmin kävellyt tällaista matkaa, ja olin suorastaan yllättynyt, miten vaivattomasti ja tuskattomasti se sujui.

La Dôlelle en olisi tullut lähteneeksi, jolleivät Tereza ja Farid olisi olleet menossa sinne. Kun he kyselivät, kiinnostaisiko vuorella reippailu, halusin ilman muuta mukaan. Reissu oli minulle sikäli oppimiskokemus, että tajusin viihtyväni vuorella paremmin yksin kuin puolitutussa seurassa. Jokaista ruoka- tai muuta taukoa pähkäiltiin vaikka kuinka kauan. Samoin reitinhausta tehtiin ihmeellinen ongelma, eikä kyltitystä voitu seurata, kun ei se aina ehkä täsmää, tai jotain. Oli toki kivaa päästä jakamaan kokemus muiden kanssa, mutta minusta tuntui myös, etten ehtinyt ihailla ympäröivää luontoa samalla tavoin kuin yksikseni, kun koko ajan piti pähkäillä jotain merkityksetöntä yksityiskohtaa, tai muuten vaan höpistä.

Reittimme vei St Cerguesta La Dôlen huipulle ja takaisin, matkaa 18km, nousua 800m, aikaa noin 6 tuntia. Metsä ja lehmihaat olivat samantapaisia kuin Mont Tendren lähistöllä, mutta ihmisiä näkyi paljon enemmän, samoin rakennuksia. Dôlen huipulla sijaitsi säähavaintoasema, ja hieman alempana laskettelukeskus. Itse huippu oli vuorimaisempi kuin kaksi metriä korkeampi Mont Tendre: selkeästi muuta maisemaa karumpi ja korkeampi kivinen kukkula. Huipulta alas astellessamme näimme rinteessä gemssejä (Rupicapra rupicapra). Minua kiinnosti vielä enemmän kallioisesta rinteestä bongaamani luolan suu. Ikävä kyllä lähemmällä tutkiskelulla se paljastui vain jokusen metrin mittaiseksi koloksi. Laaksossa vuoren juurella sijaitsi pakollinen vuoristoravinteli, jossa lojui sveitsiläistäkin sveitsiläisempi valtaisa bernhardinkoira. Lehmät sen sijaan eivät vielä olleet saapuneet tänne kesälaitumilleen. Palasimme jälkiämme seuraillen St Cergueen, ja sieltä Nyonin kautta takaisin Lausanneen.

19.5. Grotte de la Toussaint

Lauantaina aamupalan (aina niitä croissantteja ja pain au chocolatia!) jälkeen keräännyimme pohtimaan, mitä puuhaisimme ennen luolaa. Päädyin lopulta "nuorten" kanssa autoilemaan etukäteen luolan suunnalla oleviin turistikohteisiin.

Eka pysähdyspaikka oli Pont du Gard, näyttävä kolmikerroksinen akvedukti. Ikävä kyllä sen ympärille oli rakennettu massiivinen turistikompleksi molemmat rannat täyttävine museoineen ja matkamuistomyymälöineen. Emme viipyneet kauaa, vain sen verran, että näimme itse sillan. Seuraavaksi olimme suunnitelleet hengailua vanhassa Uzèsin kylässä, jossa oli markkinat. Nämä markkinat olivat kuitenkin niin massiiviset, että ruuhka täytti pienet kadut kaupungin ulkopuolelle asti. Lopulta kävimme vain ostamassa eväitä, ja jatkoimme matkaa.

Pidimme pikniktauon hienolla näköalapaikalla. Siitä oli enää lyhyt matka tien levennykselle, joka toimi luolan parkkipaikkana. Oppaamme oli sama ukkeli kuin eilen. Muita ranskalaisia ei ollut tulossa, mutta GSL:läisiä oli aiempaa enemmän, mukana muun muassa kaksi alle 10-vuotiasta muksua isineen. Luolan nimi oli Grotte de la Toussaint, ja sen sisäänkäynti sijaitsi metsässä aivan parkkipaikan vieressä. Se oli hieno betoniloota, jonka päällä oli suoraa alaspäin aukeava luukku. Normaalisti sisäänkäynti on lukittu ja luolaan pääsy rajoitettu, koska se on erityisen hauras.

Luukuun laskeutumalla päätyi ahtaaseen käytävään, ja luolan alkuosa oli muutenkin täynnä pieniä ryömiöitä ja konttauksia. Jo sen aikana ympärillämme oli paljon muotoja, ja ensimmäinen isompi tila oli todella koristeltu, mutta sen jälkeen astuimme suureen keskuskammioon, joka oli kuin luolailijan unesta. Tila oli joka neliösentiltään täynnä kaikkea, mitä tippuva vesi ja saostuva kalsiitti voivat saada aikaan: kaiken kokoisia ja muotoisia tippukiviä, omalaatuisia kiekkoja (discs) joita en ole nähnyt muualla, ja pieniä kippuraisia heliktiittejä. Tila oli niin käsittämättömän hieno, että olisin halunnut ihailla sitä kunnioittavassa hiljaisuudessa. Sen sijaan sveitsiläisistä lähti melkoinen älämölö, kun he osoittivat ihmeitä toisilleen ja virittelivät lisäsalamiaan. Massaluolailu ei ole minua varten.

Isosta kammiosta opas vei meidät kierrokselle sitä ympäröiviin tunneleihin, joissa oli kenties vieläkin enemmän ja hienompia heliktiittejä, sekä vähän pikkuisia kiipeilyjä ja ryömintöjä. Kaiken kaikkiaan tämä oli selkeästi ihailu-, ei urheiluretki. Yleensä pidän enemmän jälkimmäisistä, mutta tämä pieni luola oli niin valtavan kaunis, että en olisi halunnut tulla ulos ollenkaan.

Hotellille palattuamme huonekaverini yllytti minut lähtemään joelle uimaan. Pulikoimassa myös olleet Olivier ja Vivien saivat päähänsä nousta jokea ylävirtaan ja laskea sitä alas, vähän kuin kanjonoinnin kevytversiona. Tietysti lähdin mukaan, vaikka minulla oli märkkärin asemesta haalari ja kengiksi saappaat, eikä kypärääkään ollut lähistöllä. Vähän jännä ja kylmä jokiseikkailu siis oli, mutta hauska myös. Lisäksi joessa oli käsittämättömiä muovisen näköisiä pyöreiksi hioutuneita siirtolohkareita.

Mainion päivän tunnelma romahti illallisella, kun alettiin setviä sunnuntain ohjelmaa. Olisin kovasti kaivannut vaikeampaa, mieluiten vertikaalista luolaretkeä pienemmällä tiimillä, mutta sellaista ei oikein tuntunut olevan tarjolla - ja sitten kävi ilmi, että ainoa mahdollinen kyyti olisi lähdössä kohti Sveitsiä jo ennen puoltapäivää. Plääh. Pettyneenä poistuin aikaisin nukkumaan.

18.5. Grottes de Trabuc

Perjantaina kokoonnuimme kymmeneltä päivän kohteen, Grottes de Trabucin parkkipaikalle. Nopeasti kävi selväksi, että tiedossa olisi hieman erilainen reissu. Mukaan oli lähdössä yhteensä 20 ihmistä: 12 Lausannen kerholaista, 7 pariisilaista sekä opas, mainio pikkuinen luolapappa. Kuvittelin, että poppoo jaettaisiin pienempiin tiimeihin, vaan ei, koko lössi toimisi yhtenä massiivisena luolaretkueena.

Trabuc on turistiluola, jossa on laaja ei-turistiosio, ja päivän ohjelmassa oli läpiretki kauempana olevalta villin luolan sisäänkäynniltä turistiosan kautta ulos. Lähestymiskävely oli puolisen tuntia alamäkeä pusikon ja yliliukkaan kallion halki. Perillä meitä odotti kovasti OFD:n sisäänkäyntejä muistuttava luukku, josta luolakaravaani yksitellen kömpi sisään. Myös ensimmäiset parikymmentä metriä luolaa muistuttivat suorastaan hämäävästi OFD:n yläsisäänkäyntiä.

Aluksi etenimme kohtalaista vauhtia letkan kokoon nähden, koska käytävät ja kammiot olivat valtavia, eivätkä tarjonneet satunnaista lohkareikkoa suurempia haasteita. Lopulta kuitenkin saavuimme kohtaan, jossa opas osoitti meille parin metrin korkeudella seinässä olevan postiluukun, johon meidän piti kaikkien tunkeutua. Asetuimme siis jonoon, ja yksi kerrallaan taiteilimme köyden avulla itsemme luukusta sisään.

Kuten tähänkin asti, olin lähellä letkan kärkeä. Luukun jälkeen oli tarjolla ahdasta ryömintää sekä siirtymiä ylös- ja alaspäin, köyden avulla tai ilman. Mikään ei ollut minulle erityisen vaikeaa - suurin haaste oli ohjeiden antaminen ranskaksi takanani tulleelle luolamummelille. Ahtaikkojen jälkeen päädyimme isoon loivasti alas viettävään käytävään odottamaan loppulaumaa. Odotimme ja odotimme, ja kävimme katsomassa läheistä järveä. Lopulta, ehkä puoli tuntia myöhemmin, koko poppoo oli viimein koossa. Seurasimme opasta alle sata metriä käytävää ylös, ja sen päädyssä hän ilmoitti, että olisi lounastauon paikka. Ärh, juurihan olimme pitäneet tauon!

Toisen puolen tunnin pysäyksen aikana alkoi jo tulla kylmä. Onneksi piknikin jälkeen retki muuttui kiintoisaksi. Kapusimme ylös suuren kammion laitaa apuköyden ja lehmänhäntien avulla. Ylhäällä ylitimme "Paholaisen sillaksi" nimetyn kuilun, joka oli lounastaukopaikkamme katossa. Varmistettu osuus jatkui varsin pitkään, ja sisälsi myös muutamat tikkaat. Ympärillämme karut käytävät alkoivat muuttua koristellummiksi. Ohitimme muun muassa tippukivien täyttämän hieman vetisen konttaustunnelin, valtavan yksinäisen pylvään, sekä toisen kauniin pienen lammen. Vielä aivan ennen turistiosion alkua teimme ylimääräisen lenkin kolmannen pienen lammikon, herkkien kipsikukkasten sekä työn alla olevan kaivannon luo.

Siivottu turistiosio oli näyttävä, etenkin omituinen Sadantuhannen sotilaan ministalagmiittimuodostelma. Sen sijaan hienojen muotojen sekaan asetellut taideteokset eivät oikein innostaneet. Pääsimme itsekin toimimaan turistinähtävyytenä, kun kierroksella ollut ihmisjoukko pällisteli meitä ja mutaisia vermeitämme.

Koko visiitti sisäänmenosta turistiluolan uloskäynnille kesti yhteensä kuusi tuntia, mutta se tuntui erityisen pitkältä kiitos hitaan etenemisen ja jatkuvan odottelun. Pienemmällä tiimillä retken olisi varmaan selvittänyt neljässä tunnissa. Illan ohjelmassa oli apéron ja hotelli-illallisen lisäksi haalarien pyykkäystä joella, koska opas oli ilmoittanut, että huomisen luolassa pitäisi olla puhtaat vaatteet.

17.5. Morges - Anduze

Aamun herätys oli kuin metron työvuoroa varten, kolmen jälkeen. 3.45 minä ja perheen vanhemmat lastauduimme autoon - lapset eivät olleet tulossa luolalomalle. Poimittuamme vielä neljännen luolaihmisen lähikylästä aloitimme pitkähkön ajomatkan kohti Groupe Spéléo Lausannen helatorstaiviikonlopun retkikohdetta, Anduzen kylää Ranskan Provencessa. Älyttömän aikaisen lähdön idea oli välttää ruuhkia, ja se kyllä onnistuikin, tiet olivat aivan loppumatkaa lukuunottamatta lähes tyhjiä. Nukuin suurimman osan ajasta.

Jo aamuyhdeksän paikkeilla saavuimme Anduzeen. Kätevästi saimme hotellihuoneet käyttöömme jo näinkin aikaisin, joten jätimme tavaramme huoneisiimme, ja lähdimme turismoimaan. Päädyimme läheiseen Bambouseraieen eli bambupuutarhaan. Kaikenkokoisten ja väristen bambujen lisäksi siellä oli muun muassa sitruspuita, palmuja ja Laosilainen kylä, jossa oli älyttömän soma pikkuinen possu. Leppoisa ja seesteinen turistikohde, ja erityisen kiinnostava kasvibiologian kurssin jälkeen!

Yhden paikkeilla asetuimme kylän keskustaan lounastamaan ja odottamaan muita kerholaisia. Kukaan ei ollut juuttunut ikuisuuksiksi ruuhkaan, vaan hiljalleen loputkin sveitsiläiset selviytyivät paikalle, ja suuntasimme yhdessä iltapäivän turistiaktiviteettiin: höyryjuna-ajelulle. Ei ehkä ensimmäinen luolamatkaan kaipaamani sisältö, mutta olihan se hilpeää käydä kokeilemassa, millaista oli junailu joskus muinoin. Menomatkan olimme avoimessa vaunussa veturin takana, ja perillä naamamme olivat täynnä nokitäpliä. Tunnelit höyryn seassa olivat aika hupaisia, ja maisemat metsäisine kukkuloineen kauniita.

Iltaan mahtui vielä "apéro" eli viiniä ja snackseja joen varressa, mistä sade ajoi meidät pois, sekä hotellin illallinen, johon kuului muun muassa ankan kivipiiroja sisältänyt salaatti. Viini ei ainakaan auttanut väsymykseen ylipitkän päivän jälkeen, ja meninkin aikaisin nukkumaan. Myöhemmin kuulin, että iskuryhmä oli päättänyt ryömiä johonkin läheiseen pikkuluolaan yhdentoista kieppeillä, mutta olin niin ylettömän uninen, ettei kauheasti kaduttanut känniluolauksen väliinjäänti.

16.5. Lausanne - Morges

Alkuviikko sisälsi jokusen luennon ja kaksi tenttiä. Etukäteen pelkäämäni hankalan fylogenetiikan kurssin tentti oli loppujen lopuksi rento tilaisuus, jossa keskusteltiin etukäteen valmistelemastani artikkelista. Se meni oikein hyvin, ja vähän tuntui, että pääsin kuin koira veräjästä. En ollut edes tehnyt kaikkia kurssin harjoitustehtäviä, mutta tenttiin se ei vaikuttanut mitenkään, eikä niitä tarvitse palauttaa. Toinen tentti oli Structuration B2-ranskankurssin loppukoe, joka ei myöskään tuntunut mahdottoman hankalalta.

Keskiviikkona oli tavalliseen tapaan kahdeksan tunnin koulupäivä. Nutritionista kävimme tutustumassa EPFL:n Nestle Institute of Health Sciencesiin, joka oli paljon makeempi kuin edellisen viikon Agroscope. Siellä oli muun muassa aivan uusinta tekniikkaa edustavia sekvensointihärveleitä. Olin ihan innoissani.

Luentojen lisäksi jouduin hoitamaan pelottavan ranskankielisen puhelun: minun piti sopia luolakerholaisen Philippen kanssa, miten toimitaan seuraavan aamun yliaikaisen reissuunlähdön suhteen. Selvittelyn lopputulos oli, että koulun jälkeen palasin kotiin, pakkasin, ja kello kahdeksan jälkeen illalla siirryin junalla Morgesin asemalle, mistä sain kyydin luolaperheen kotiin. Nukuin yöni siellä, yhden neljästä lapsesta tyhjillään olevassa huoneessa. Ennen nukkumaanmenoa juotiin teetä, katseltiin Incrediblesiä saksaksi dubattuna, ja paijattiin koiraa. Etukäteen sosiaalinen tilanne (ja ranska) oli ahdistanut aika paljon, mutta ihmiset olivat kilttejä ja mukavia, joten olikin ihan leppoisaa.

Les Pléiades

Onneksi Walesin ja parin raskaan koulupäivän jälkeen oli pitkä tyhjä viikonloppu. Perjantai oli aurinkoinen ja lämmin, eikä minulla ollut koulua. Sen sijaan hoitelin juoksevia asioita, kuten mökkivuokraa perheen vierailulle heinäkuussa. Yritin myös lukea artikkelia seuraavan viikon tenttiin rannalla auringonpaisteessa. Yllättäen keskittyminen oli vähän hankalaa. Lauantai oli sateisempi. Kävin koulun boulderissa ja hölkkäsin takaisin. Lisäksi yritin taas tehdä läksyjä vailla suurempaa menestystä.

Viikonlopun kohokohta oli sunnuntai 13.5., jolloin kävin pitkällä kävelyretkellä Les Pléiadesissa. Se on käsittääkseni Lausannen lähin vähän korkeampi paikka, kukkula, joka nousee 1348 metrin korkeuteen Veveyn yläpuolelle. Alunperin harkitsin kyseleväni, josko joku lähtisi kaveriksi, mutta päätin lopulta mennä yksin, mikä oli oikein hyvä ratkaisu. Sain harhailla kaikessa rauhassa ja huoletta.

Junailtuani perille päätin tehdä yhden karttaan merkityistä lenkeistä, mutta reittimerkinnät matkan varrella eivät olleet maailman selkeimmät, enkä tietenkään ollut hankkinut karttaa. Päädyin lopulta ihan muualle kuin mihin olin ajatellut, mutta siitä viis - en missään vaiheessa ollut pahasti eksyksissä, ja osuin vahingossa muun muassa yliopiston suojelemalle suolle, jossa oli hienoja lihansyöjäkasveja. Hiirenkorvilla ollut koivu herätti jotenkin kummasti kaipuun suomalaisiin metsiin. Sentään sveitsiläistä metsää oli riittämiin, ja viihdyin sielläkin hyvin.

Kierrokseni päätteeksi löysin tieni takaisin Pléiadesin huipulle. Join kalliin kaakaon ravintelissa, ja päätin kävellä osan matkasta alas laaksoon. Katsastettuani Astro-Pléiadesin vähän ränsistyneen "tutustu Aurinkokuntaan" -puiston lähdin siis seurailemaan polkua alamäkeen kohti Blonayn kylää. Matka auringonpaisteessa ja omassa rauhassa oli aivan mainio. Loppusaldoksi tuli nelisen tuntia ja nelisentoista kilometria kävelyä, korkeuseroa noin 700m. Päivä myös herätti innostuksen harjoittaa tällaista luonnossa harhailua niin paljon kuin vain mahdollista, kun vielä ehtii.

Des biosciences

Reippaan luolamatkan jälkeen ei ollut aikaa nukkua, vaan seuraavana aamuna piti raahautua kahdeksaksi koululle, tiedossa kahdeksan tuntia kasvibiologiaa. Olin asiaankuuluvan väsynyt, ja opettajakin kuittaili pilkkimisestäni. Lounastauon jälkeen kävimme taas luonnossa katselemassa juttuja, mukana toinen kasvitutkija. Molemmat sedät söivät ja haistelivat satunnaisia lehtiä ja heittivät kasvibiologiläppää, joka meni meiltä opiskelijoilta ihan ohi. Lopulta, lyhyen luento/keskustelupätkän jälkeen, kurssi oli kokonaisuudessaan ohi. Illalla olisi ollut kiva nukkua. Sen sijaan väänsin tuskalla ranskankirjoitelmaa.

Keskiviikkona 9.5. piti herätä kuuden jälkeen, koska juna kohti Berniä lähti 7.20. Kyseessä oli Nutrition from a genomic perspective -kurssin retki Agroscope-nimiseen maatalous/ravitsemustutkimuskeskukseen. Matkasimme sinne laumana, ja eksyimme yhteistuumin niin, että opettajan piti tulla etsimään meitä. Perillä tutustuimme labroihin, jotka eivät olleet mitenkään erikoisia seinät täyttäviä lehmätauluja lukuunottamatta. Jälkeenpäin ihmettelimme, oliko järkeä maksaa koko kurssi Berniin katsomaan tätä, kun Lausannen yliopistolla olisi ollut hienompia labroja. Kiertokäynnin lisäksi tiedossa oli muutama luento. Olisin mieluusti jäänyt tämän jälkeen katselemaan Berniä, mutta minun oli pakko palata Lausanneen kuuntelemaan unettavaa rekombinanttiproteiiniluentoa. Se tosin tuntui enemmän immunologialta. Opettaja ei tunnu tajuavan, että on olemassa muitakin sovellusmahdollisuuksia kuin hänen oma erikoisalansa.

10.5. oli Genève-päivä, ja systeemibiologiassa puitiin Yersinia pestisin metabolian rekonstruktiota. Meidän olisi pitänyt pitää jotain esitelmäntynkää, mutta koska minä olin ulkomailla ja työparini kiireinen, päädyimme lähinnä selostamaan osuutemme ja heittelemään opettajalle kysymyksiä. Ja 1/3 kurssin arvosanasta perustuu tähän... Pitänee panostaa tenttiin.

7.5. Penwyllt - Lausanne

Maanantai 7.5. oli tyypillinen pitkä ja raskas paluupäivä, tosin tietysti sikäli erikoinen, että Suomen asemesta palasin Sveitsiin. Heräsimme seiskalta, kasasimme kamppeemme, ja saimme Ianilta kyydin Neathin asemalle. Rauhaisan junamatkan jälkeen söimme reissun viralliset fish & chipsit Paddingtonin asemalla, missä lopulta hajaannuimme. Miri suuntasi kohti Heathrowta, minä otin metron Victoria Stationille ja sieltä junan Gatwickiin.

Ero Genèven ja Gatwickin turvatarkastusten välillä oli melkoinen. Tällä kertaa piti todellakin ottaa nesteet erilleen, ja melkeinpä joka toisen ihmisen kohdalla metallinpaljastin piippasi, jolloin vuorossa oli täysi käsikopelokohtelu. Itse olin onneksi metalliton. Olin kentällä niin ajoissa, että taisin viettää enemmän aikaa siellä istuskellen kuin itse koneessa. Lento oli taas hyvin aikataulussa. Genèven lähestyminen yli vuorten ja järven oli näyttävä. Vielä juna kotiin, ja olin lopulta perillä noin klo 22 Sveitsin aikaa.

6.5. Top Waterfall

Top Waterfall, luolaston päävirran yläjuoksun päätepiste, on yksi Ogof Ffynnon Ddun keskeisistä maamerkeistä, joita emme vielä olleet nähneet. Koska koko Walesin-reissun teema olivat rästiin jääneet, pitkään suunnitteilla olleet retket, päätimme sunnuntaina viimeinkin lähteä etsimään tuota suurta maanalaista vesiputousta.

Tuttu kävely OFD:n yläsisäänkäynnille, luukusta sisään, monesti nähdyn luolan kuivan yläosan läpi Korkkiruuvin kautta Salubrious Streamiin, ja sitä alas Maypole Inletin luo. Kiipeily alas kyseisen kapean kiemurtelevan käytävän pohjalle oli pari vuotta sitten huomattava haaste, joten olimme ottaneet varmuuden vuoksi mukaan köyden. Alaspäin pääsi sen verran kätevästi kiilaamalla itsensä seinien väliin ja liukumalla, ettei köysi tuntunut välttämättömältä, mutta oli se kiva henkinen tuki. Pohjalla odotti jokunen sata metriä suikeroa, välillä lohkareiden yli tai ali kiipeillen, ja lopulta korkea tila, joka vei meidät tikkaiden ja parin kiipeilyn kautta päävirtaan.

Jokeen päästyämme lähdimme etenemään ylävirtaan, meille aivan uuteen suuntaan. Maisemat olivat varsin tuttuja: mustien kiiltävien kiviseinien ympäröimä joki täynnä vuolaasti virtaavaa nilkka-polvisyvyistä vettä, ajoittaisia kiivettäviä pikkuvesiputouksia, sekä isompia ja pienempiä hiidenkirnuja, joihin voi vahingossa pulahtaa. Matka vesiputoukselle oli pitkä, lähemmäs kilometrin. Valoa imevät seinät tekivät tunnelman ahdistavaksi, ja vaikka vesi oli matalalla ja sääennuste hyvä, jossain takaraivossani väijyi ahdistus yhtäkkiä ilmestyvästä tulva-aallosta, joka pyyhkäisisi meidät mennessään. Joki vain jatkui. Välillä kuljimme läpi kuivan osion, Second Oxbown, ja hiljalleen kivi tuli hieman ruskeaksi ja karkeammaksi.

Saavuimme kohtaan, jossa virta muuttui vyötärösyvyiseksi, ja katto laskeutui lähelle veden pintaa. Ylöspäin näytti viettävän kuiva käytävä, joka haarautui kahtia. Vetinen alatunneli ei vaikuttanut kutsuvalta, joten tarkastimme ylävaihtoehdot. Ikävä kyllä molemmat haarat osoittautuivat umpikujiksi. Ei auttanut kuin pulahtaa veteen. Syvä kohta osoittautui onneksi vain muutaman metrin mittaiseksi, sen jälkeen joki palasi ennalleen. Bongasimme myös muutaman valkoisen luolakalan!

Kunnollisen kastautumisen jälkeen minulla alkoi olla kylmä - kuten jo aiemmin Ranskan Grottes de Mandrinissa tuli todettua, varusteeni eivät ole riittävät todella märkiin luoliin. Joki kävi jyrkemmäksi, ja nousimme ylös liukasta kivistä koskea, kuin mitäkin vesiliukumäkeä. Kun minulla alkoi jo olla lievän epätoivoinen olo, kuului kulman takaa kovempi veden kohina kuin missään aiemmin, ja siellä se etsimämme vesiputous viimein oli. Top Waterfall oli todella näyttävä, mutta on tunnustettava, että minä halusin tässä vaiheessa vain häipyä paikalta niin pian kuin suinkin mahdollista.

Matka pinnalle tuntui jälleen menomatkaa lyhyemmältä, vaikka kiipeilyt ja potholejen ylitykset olivatkin alavirtaan ikävämpiä kuin ylöspäin. Viimein takaisin Maypole Inletiin noustuamme olin sen verran väsynyt ja kylmissäni, että konttasin niidenkin lohkareiden ali, jotka olisi ollut helpompi kiertää yläkautta. Kiipeily ylös suikerosta meni köyttä hyödyntäen, ja sen jälkeen etenimme rutiinilla tuttujen paikkojen läpi. Olimme menneet sisään kahdelta, ulos tulimme viisi tuntia myöhemmin.

Synkän ja ahdistavan joen jälkeen oli harvinaisen ihanaa katsella pilvistä taivasta, karuja nummia ja elämöivää lammaslaumaa. Jotenkin tämä luolareissu oli minulle erityisen raskas, paljon rankempi kuin torstain kiireinen Cwm Dwr. Luolajoet eivät selvästikään ole vahvuuteni. OFD:n Streamway tuntuu minusta paikalta, jossa ihmisen ei kertakaikkiaan kuuluisi olla.

Majalle päästyämme Mirilläkin oli kylmä. Kamoja pestessä uhkasi sormista lähteä tunto, eikä kumpikaan meistä olisi malttanut tulla pois lämpimästä suihkusta. Lopulta saimme kokattua hapanimeläkanaa, ja pääsin korkkaamaan päärynä-inkiväärisiiderin. Viimeisen illan ohjelmassa oli tuttuun tapaan istuskelua Long Common Roomissa luolajuttuja kertoen. Samalla kun minä kuuntelin Tonyn palopuhetta siitä, miten minun ehdottomasti kannattaa kesällä pyrkiä Gouffre Bergerin pohjalle, Martin vakuutteli Mirille, että tällä ei ole mitään syytä jättää kyseistä luolaa väliin. Tuntuu oudolta olla menossa Vercorsiin ilman SWCC:läisiä, siitä puhumattakaan, että seuraavan kerran Walesiin päässee vasta joskus ensi vuonna.

5.5. AGM & Ceilidh

Lauantai oli oikeastaan syy sille, että alunperin lähdimme Penwylltiin juuri täksi viikonlopuksi: silloin oli SWCC:n vuosikokous eli AGM (Annual General Meeting) sekä sen jälkeen bileet eli ceilidh, kuten kymriksi sanotaan.

Herätys oli aikainen, koska kokous alkoi jo kello 9 kylällä olevassa kokoustilassa. Paikalla oli viitisenkymmentä aktiivijäsentä, ja kokous kesti yhteensä neljä tuntia. Se sisälsi paljon keskustelua pienemmistä ja suuremmista asioista, ja hyvin vähän ratkaisuja. Majamaksujen "yksinkertaistamiseksi" päädyttiin systeemiin, jossa maksu on 2, 3, 4, 5, tai 6 puntaa. Hyvin simppeliä juu. Varsin kiinnostava oli keskustelu siitä, halutaanko majalle internet vai ei. Äänestyksen tulos oli, että 18 jäsentä kannattaa, 19 vastustaa kerhon tarjoamaa nettiyhteyttä.

Kokouksen jälkeen kaikki palasivat majalle. Osa ihmisistä lähti luolaan, Miri ja minä lyöttäydyimme kävelyretkelle suunnanneeseen porukkaan, jossa olivat lisäksemme muun muassa Ian, Stevie ja Pete. Nummimaisemat olivat upeita ja sää varsin aurinkoinen, vaikkakin kylmän tuulinen. Parin tunnin lenkki vei meidät Fan Gyhirich -nimisen kukkulan huipulle, mistä oli hienot näköalat kauas Englantiin saakka.

Illalla klo 19 lähti bussi kerhon pihasta kohti juhlapaikkaa, Cwmllynfell Hallia, johon oli matkaa puolisen tuntia. Paikalla bändi jo viritteli soittimiaan. Syötyämme kerhon keittotaitoisten valmistaman illallisen siirryimme siis asiaan, eli tanssiin! Ceilidh ovat kelttiläisiä kansantansseja, tarpeeksi helppoja, että niitä pystyy tanssimaan ilman ennakkoharjoittelua. Itse asiassa ne muistuttavat paljon larppaajapiireissä harrastettavia englantilaisia maalaistansseja, joten ne tuntuivat tutuilta, vaikken ollutkaan aiemmin Walesissa tanssinut. Oli mainiota nähdä, miten niitä tanssivat innolla niin lapset, coolit teinit kuin kurttuiset luolapapatkin.

Olen aina pitänyt tämän tyylisestä tanssimisesta, joten tanssin illan aikana niin paljon kuin mahdollista! Pientä jälkiruokataukoa lukuunottamatta lattialla pyörähdeltiin lähes yhtäjaksoisesti puoleen yöhön asti. Salissa tuli todella kuuma, ilma uhkasi loppua, pari ihmistä pyllähti, ja kivaa oli! Keskiyöllä hilpeä porukka lastautui bussiin ja takaisin kerholle, missä juhlinta jatkui myöhään yöhön.

4.5. Pant Mawr Pot

Perjantai oli myös luolapäivä. Tällä kertaa kohde oli minulle vieras Pant Mawr Potin kolo hieman kauempana luolamajalta. Saatuamme kasaan tarvittavat varusteet (Allanilta lainattu SRT-setti ja 40 metriä kerhon köyttä) lähdimme vaeltamaan nummien halki kohti luolan suuta. Miri oli käynyt paikalla kerran aiemmin, ja luotimme hänen suuntavaistoonsa. Se ei pettänyt, vaan käveltyämme noin tunnin lammas- ja lehmälaumojen halki saavuimme nummen syvyyksiin uppoavan pystysuoran aukon luo.
Pidimme pienen evästauon, ja kiskoimme SRT-kamat päälle. Liian suurten valjaiden kiristämiseen meni varmaan vartti, kun remmit olivat niin karheat ja mutaiset, etteivät liikkuneet kuin millin kerrallaan. Myös köyden virittely vaati aikansa, koska perfektionistiseen tapaamme halusimme tehdä sen mahdollisimman nätisti. Yhteistyönä suoritetun säädön lopputulos olikin ihan asiallisen näköinen.

Laskeuduin koloon ensimmäisenä. Tasan siinä, mihin köysi olisi luonnostaan asettunut, oli outo valkoinen möykky. Ensin luulin sen olevan vaahtoa, mutta tarkempi vilkaisu paljasti karun totuuden: montun pohjalla lojui kuollut lammas. Venkoilin köyden kanssa sivuun siitä, ja astuin luolan lattialle. Mirikin onnistui laskeutumaan tallomatta lampaanraatoa.

Riisuimme valjaamme, ja lähdimme etenemään syvemmälle luolaan. Seurailimme matalahkoa, mutta vilkkaasti virtaavaa jokea, ja selvitimme vaivattomasti lohkaretukoksen. Pian sen jälkeen löysimme ensimmäiset luolamuodostelmat, jotka olivat todella upeita. Edellisen vierailunsa perusteella Miri opasti meidät flowstone-putousta ylös mielettömän hienoon kapeaan sivukammioon, joka oli lyhyt, mutta aivan täynnä pillejä, heliktiittejä ja stalaktiitteja, kuin jokin todella omalaatuinen katedraali.

Edellisellä vierailullaan Miri oli kääntynyt takaisin nähtävyyden jälkeen, mutta meidän tavoitteemme oli tietenkin käydä pohjalla. Jatkoimme siis eteenpäin meille molemmille vieraissa maisemissa. Kerran luulimme jo saavuttaneemme päädyn, mutta reitti eteenpäin löytyikin muotojen välistä, ylöspäin ja kauemmas joesta. Hetken kuivassa käytävässä edettyämme palasimme takaisin joen luo, missä näimme Fire Hydrantiksi kutsutun vesisuihkun. Suurimman osan ajasta etenimme joen vasenta reunaa seurailevan mutakukkulan päällä. Tunneli oli jatkuvasti suuri, ainakin 5x5 metriä.

Pääydimme kohtaan, jossa käytävä näytti jakautuvan kahtia. Joki virtasi oikealle hieman aiempaa kapeammassa tunnelissa, vasemmalle puolestaan jatkui ylöspäin nouseva kuiva käytävä. Kokeilimme ensin jälkimmäistä. Sen päädyssä lojui kasa muinaisen näköisiä kaivuuvälineitä kottikärryistä lähtien, sekä joitakin sukelluspulloja ja -painoja. Käytävä olisi jatkunut eteenpäin parina ahtaahkona konttaustunnelina, mutta ne eivät juuri houkutelleet.

Palasimme joelle, ja jatkoimme sen seurailua alavirtaan. Mutakeko joen vierustalla jatkui myös vielä hetken, mutta loppui viimein, ja siirryimme kahlaamaan. Käytävä kapeni, ja muuttui meanderiksi, jossa vettä pystyi välttelemään poikkaroiden. Tunneli pieneni yhä, ja lopulta meni niin suppuun, ettei siinä olisi mahtunut kävelemään suorassa. Seinät olivat ylös asti vaahdon peitossa, mistä päättelimme tämän olevan luolan loppusumppu. Eteenpäin ei pääsisi ilman sukellusvarusteita.


Käännyimme ympäri ja lähdimme palailemaan. Vielä jonkin matkaa seinissä oli vaahtoa ja heinänpätkiä päidemme yläpuolella merkkinä siitä, että tulva-aikana täällä ei olisi kiva olla. Kuten usein aiemminkin, paluumatka tuntui paljon lyhyemmältä kuin meno. Köysinousun suurin haaste oli lampaan välttely. Lainatut SRT-kamat olivat suorastaan hämmentävän sopivat, joten etenin samaa vauhtia kuin omilla varusteillani.

Purettuamme köyden ja pakattuamme tavaramme lähdimme vaeltamaan nummien halki takaisin majalle. Ylämäki kanervaryteikössä tuntui tässä vaiheessa päivää (kahdeksan kieppeillä) melko raskaalta. Näkyvyys oli edelleen hyvä, ei sumua, joka on aiemmin eksyttänyt monta luolasta palaajaa. Päivän retkestä kävelyyn meni pari tuntia, varuste- ja köysisäätöön noin tunti, ja itse luolaretkeen reilu kolme tuntia.

Varusteiden purku ja järjestely majalla oli tavallista rasittavampaa, etenkin kun kävi ilmi, että SWCC:n varustevarastosta lainaamamme köysisäkki oli itse asiassa lähtöä tekevien hollantilaisten. Mitäs olivat jättäneet sen sinne kerhon kamojen sekaan! Lopulta saimme siivottua itsemme ja vermeemme, ja kokattua herkullista luolapastaa. Maja oli poissaollessamme täyttynyt SWCC:läisillä, mutta emme jaksaneet istua iltaa kovin myöhään. Varmistettuamme luolakartasta, että olimme todella köyneet Pant Mawr Potin pohjalla, siirryimme tyytyväisinä nukkumaan.