Erilainen entry

Minulla ei ole ollut tapana kirjoitella mitään yleisluontoisia märehdintöjä, jotka eivät sisällä päiväjärjestystä, mutta kerrankos sitä näinkin. Tänään nimittäin tahtoisin esitellä perusoletukseni ihmisistä, koska olen jotenkin päätynyt selittämään niitä useille muille viime viikkojen aikana. Ennen kuin sanon mitään, voin vetää maton jalkojeni alta toteamalla, että mä olen niin epäintellektuelli, etten ole pahemmin esimerkiksi filosofiaa lukenut, varmaan nämä on joku jo esittänyt viisaammin ja perustellummin jossain, ja varmasti moni osaisi kaunopuheisesti perustella mulle, miksi ne eivät pidä paikkaansa.

Mutta siis, näin:
1. Ihmiset ovat itsekkäitä
2. Ihmiset ovat tyhmiä
2.1 Mitä enemmän ihmisiä on samassa paikassa, sitä tyhmemmiksi ne muuttuvat
(siis, "joukossa tyhmyys tiivistyy")

Lauralla oli tähän joku kolmas lisäys, jota en ikävä kyllä enää muista, jonka olisin myös allekirjoittanut.
Jukalla myöskin oli lisäyksensä, mutta en osannut pitää niitä kovin keskeisinä.
Lisäksi tyhmyydessä on se valtava vika sanana, etten oikeastaan ihan tarkoin osaa määritellä, mitä kaikkea siihen liittyy ja mitä tismalleen sillä tarkoitan.

Joka tapauksessa, molemmat ovat täydellisen sovellettavissa minuun. Moisen moskan tunkeminen nettiin ihmisten ihmeteltäväksi on sekin jo esimerkki itsekkyydestäni ja tyhmyydestäni, muttei kovin keskeinen sellainen.

Miksei ihminen voi olla tyytyväinen siihen, mitä sillä on?

YS ja hattaraa

Päivä meni YS:n harjoituslauantain merkeissä--soitto soi yhdestätoista kuuteen, vaikka oli siinä tietysti ihan sopivasti taukoja välissä. Syyskauden konserttiohjelma on kyllä vähän liian lälly (sitä tuntuu soittojutuissa nyt olevan liikkeellä). Jos sinfonian paras osa on mielestäni se hitain osa, kappaleessa täytyy olla jotain vähän outoa. Harjoitusten hurjin tapahtuma oli, kun olin varomattomana jättänyt sellon lattialle tauon ajaksi ja kapu meni kompastumaan ja kippaamaan sen, talla edellä lattiaan. Ei kai käynyt kuinkaan. Varma en voi olla, kun tyhmä talla on niin mutkalla jo muutenkin, etten osaa sanoa, vääntyikö se lisää. Pitäisi korjauttaa sekin joskus.

Ahkeran soittelun jälkeen sai vaihtaa viihteelle. Mirjan ja Lauran kanssa käytiin katsomassa Marie Antoinette, joka oli juuri niin hattaraa kuin odotin, mikä oli oikein hyvä juttu. Lisäviihdykettä toi äärettömän tyhmiä kommentteja laukonut ääliösetä, joka ei yhtään piitannut vaikka puoli katsomoa käski sen pitää turpansa kiinni. Muita se ärsytti, mutta minä olen niin pöllö että pidin sitä vaan pelkästään hirveän hassuna. "Turpa kii nyt!" sanoo edessäistuva, mihin tämä sankari, että "Turpa? Hevosilla on turpa!"--ja tuo oli kyllä tasokkaimpia juttuja mitä siltä löytyi...

Pahisteleva päivä

Onnistuin heräämään ennen yhdeksää ja olin valtavan ylpeä itsestäni. Päätin, että tämä on nyt sitten hyvä päivä. Päivä vaan yritti kovasti olla jotain muuta, mutta en suostunut uskomaan sitä. Odottelin aikani konsalla ja sain luokan, hain barokkisellon ja harjoittelin ihan innoissani puolisentoista tuntia. Sitten menin palauttamaan soitinta vanhan musan luokkaan, missä törmäsin opettajaani, joka ihmetteli, missä olen viipynyt. Kun olisi se tunti alkanut 20 minuuttia sitten jo (ja se kestää vain 30 min). Hupsanheijaa, olin jotenkin ihan kuvitellut että on torstai ja että barokkisellotunti on vasta huomenna. Pidimme tunnin kumminkin, koska seuraavakaan oppilas ei ilmaantunut paikalle. Sääliksi käy opettajaa.

Seuraava päivänpilaantumisyritys oli, että koulun sisäisestä postista löytyi mulle läjä nuotteja konserttia varten, johon en ollut tajunnut olevani menossakaan edes. Se on joku huilistien barokkikonsertti, jossa on myös tanssia, ja se on keskiviikkona. Ei mitään tietoa, milloin esimerkiksi olisi tarkoitus harjoitella. Nuoteissa kyllä on niiden muiden soittajien puhelinnumerot, mutta ei mun nyt oikeasti voida olettaa soittavan jotain seitsemää huilistia läpi, että "milloin sä harjoittelet? Ja millon Sä harjoittelet? Entä SÄ?"

Omalle oppilaalle pitämäni tunti tuntui vaihteeksi ihan oookoolta eikä pilannut päivää. Sen sijaan pitkät YS-treenit illasta olivat kyllä aika murhaavat, ei olisi jaksanut enää soittaa, ja sitten soitti vaan taas vähän mitä sattuu.

Pasilaan selvittyäni petyin taas itseeni pahemman kerran. Olin kuvitellut, että olisin muka onnistunut tukahduttamaan HaU-fanatismini pelienväliseksi ajaksi. Mitä vielä. Ei tarvi kuin pelinjohdon joka sanoo irkissä HaU niin heti hyperaktivoidun. Aloin siis taas kasata angstia vikaan peliin liittyen. Mutta eihän siihen olekaan enää kuin kaksi viikkoa. Byyyyääääääh.

Musiikillista märehdintää

Tajusin tänään, että harmin paikka, kun en ole aiemmin tajunnut raportoida tänne muuan projektini etenemistä. Se kun tuntuisi jotenkin olevan hienon analoginen monen "elämääni" liittyvän jutun kanssa. Kyseinen projekti on tämä "laajennan musiikkivalikoimaani"-meininki. Se alkoi siitä, kun hommasin rakkaan läppärini (kulkee toistaiseksi nimellä "Kulta" koska en ole keksinyt parempaa) ja iPodin. Silloin nimittäin myös päätin, että voisinpa ryhtyä kuuntelemaan enemmän musiikkia. Aluksi valikoimani oli vain pelkkää tuttua ja turvallista klassista ja elokuvamusiikkia, jota hyllystä itseltäni löytyi. Hiljalleen ja varovasti uskaltauduin lisäämään muutakin, lähinnä Laaksolahdesta löytyneitä lapsuudenaikaisia suosikkeja (kuten ison kasan Eppu Normaalia) ja sen semmoista (Apocalypticaa!). Sekin tuntui jotenkin retkeltä vieraalle maaperälle.

Todellinen löytöretki alkoi, kun viimein uskaltauduin kirjastossa muuallekin kuin klassisen hyllyn luo. En tietenkään uskaltanut ryhtyä random-poimimaan mitä vain, vaan valkkasin juttuja, joita tiedän eri ystäväporukoiden kuuntelevan (Maija Vilkkumaasta Motörheadiin). Sitten uskaltauduin jo satunnaisempanakin valikointiin. Ja totesin, että pidän kovin monenlaisesta musiikista. Vähän liiankin. Maailmassa on liikaa musiikkia, siitä ei ehdi kuulla koskaan kuin pienen murto-osan, ja se on ärsyttävää ja ahdistavaa. Tämä sama on sovellettavissa myös soittamiseen, lukemiseen, opiskeluun, melkein mihin tahansa. Pelkään myös, että niin tämän kuunteluprojektin kuin ihan kaiken muunkin kanssa käy niin, etten oikein koskaan löydä sitä, mikä on kaikkein ominta minulle, kun kaikki on tavallaan kivaa, ja sitten kun en osaa rajata ja keskittyä, en ikinä koskaan saa tietää mistään enempää kuin vähän ja pinnallisesti.

Oikeastaan keskeisin asia, mihin tämä ei ole mitenkään elämässäni liitettävissä, ovat ihmissuhteet. "Toistaiseksi", voisi joku kyynikko tähän lisätä, mutten oikein usko. Olen vaan liian rajoittunut semmoisten suhteen.

*****

Tuossahan tuota tekstiä jo tuli enemmän kuin tarpeeksi, mutta en osaa olla lätisemättä päiväjärjestyksestänikin, joten jatkanpa vielä.

Aamut on tyhmiä. Tai sitten mun pitäis oikeasti myöntää, että menen liian myöhään nukkumaan... Kun oli niinkun taas vaihteeksi tarkoitus mennä konsalle ajoissa että saisin luokan, mutta kun heräsin ennen kahdeksaa, kuulin kämppiksen ja miehensä kolistelevan keittiössä, joten päätin odottaa, että ne lähtevät. Ja taisinpa sitten nukahtaa, koska seuraavan kerran havahduin puolitoista tuntia myöhemmin. Siispä jouduin sitten konsalla jonottamaan taas vaihteeksi reilun tunnin, ja ehdin soittaa ehkä puolisen tuntia ennen sellotuntiani.

Sellotunti oli niin tyypillinen tekniikkasessio ettei mitään rajaa. Tehdään jotain jousiharjoituksia. Yritän soittaa ohjeiden mukaan, Tapani katsoo ja toteaa, että "Ei kun nyt sä teit olkavarresta. Ei kun nyt sä liikutit kättä. Pitää tehdä ranteella. Ei noin. No niin, toi oli tosi hyvä"--vaikka omasta mielestäni teen koko ajan samalla tavalla. Päädyn toteamaan, että en mä osaa, ja tylsäätylsää, tehäänkö jotain muuta, mutta onneksi mua ei päästetä niin helpolla. Ja hah, sitten menen itse opettamaan, ja oppilaani sanoo heti kun on pari tahtia soitettu, että "mä en osaa, soitetaanko jooko jotain muuta nyt". Ihan kuin meissä olisi jotain samaa. Kiintoisa kysymys lieneekin, että onko tosiaan, vai olenko jo onnistunut siirtämään huonoja taipumuksiani eteenpäin.

Selloa vain?

Olipa taas sellismipäivä. En oikeastaan muista, milloin viimeksi tuli harjoiteltua näin paljon, vaikka taas puolet ajasta soitin vääriä juttuja. Säestysharjoituskin oli siinä välissä. Se meni videolle videokameralla, mutta sen jälkeen harjoitellessani tajusin, että hei, minähän pystyn videoimaan soittoani läppärilläkin! Hahaa, kunhan saan jotain siedettävää tallennettua, voin kiduttaa sillä muita. Ja tietystikin paljon harjoittelua vaati myös paljon harjoituskoppijonottelua, mutta se ei nykyään ole niin kurjaa kun tosiaan on läppäri ja langaton verkko. Niiden ainoa haittapuoli on, että ihmiset tapaa vähän katsella pitkään ja ihmetellä. Tämäpäs on siis helppo tapa saada nörttimainetta ilman, että edes osaa käyttää tietokonetta yhtään keskivertoa paremmin. Päivän päätteeksi oli vielä tietenkin YS-harjoitus, kuten joka keskiviikko. Soitin väärin enkä tykännyt yhtään.

Illalla irkissä idlaaminen sai aikaan epämääräistä ahdistusta, vaihteeksi ihan erilaisesta syytä kuin viime aikoina yleensä. Nimittäin sellaista, että äh, edelleenkin haluaisin opiskella kauheasti kaikkea ja tietää paljon ties mistä, mutta huonostipa olen sen suhteen edennyt. Yliopistolla en ole koko syksynä tehnyt mitään paitsi tehtävänkorjaustyötä ja sen yhden palikka-unix-kurssin. Sen siitä saa, kun päättää keskittyä soittamiseen. Ei voi ehtiä kaikkea. Välillä vaan tunnen itseni ihan tyhmäksi, enkä tykkää siitäkään yhtään.

Jossitellakseni taas: jos vain olisin ihan hirmuisen hyvä soittaja, niin ei tarvisi miettiä mitään muuta, voisin vaan olla jetset-sellisti-solisti-tähti. Paitsi että ne harjoittelee 8 tuntia päivässä. Ei onnistuisi minulta se. Tosin minulla on hieno visio yhdestä soittoprojektista, joka tavallaan jopa pitäisi toteuttaa, koska sillä saisin pari tarvitsemaani opintopistettä. Se olisi semmoinen lastenkonsertintapainen Ötökkä-teemainen juttu. Ötökkä olisi laajasti määritelty sisältämään myös hämähäkkieläimet. Konsertin ohjelmassa olisi ainakin Mehiläinen, Kimalaisen lento, joku Papillon (perhosia siis) ja sitten kaikki Tarantellat, mitä löydän. Viimeksimainitut ovat ikioma pakkomielteeni ja keräilykohteeni, kun ne vaan ovat parhaita biisejä, kun niitä voi soittaa tosi nopeasti ja ne ovat muutenkin kivoja. Jee.

Ihmeangstia

Päivä meni taasen enimmäkseen konsalla, oli harjoittelua, oma soittotunti ja oppilas. Välissä käväisin hakemassa paremman jouseni takaisin, ja on se mahtava kun on jouhitettu ja putsattu ja kaikkea. Ehti kyllä tulla ikävä sen kamalan vanhan kukkakepin kanssa soitellessa. Vaan kaiken kaikkiaan ei päivän aikana soitto oikein sujunut, koska ajatukset koko ajan karkailivat ihan ihmeellisiin suuntiin. Jos joku olisi mulle vuosi sitten väittänyt, että kehitän moista ihmissuhdeangstia, en olisi varmaan uskonut.

Myöhemmin illasta hävetti itseäkin päivän aikainen pähkäilyni. Käytiin Jukan kanssa katsomassa Jadesoturi. Ihme leffa, käsittämätöntä että tuommoinen on ylipäänsä tehty, mutta siksipä juuri se sitten olikin aika hauska. Kyllä oli kaikkein aikain epä-eeppisimpiä kommentteja, kun miekasta saanut seppä toteaa selkosuomella että "Sä iskit mua miakalla mahaan!"

Elokuvan jälkeen sitten päädyin höpisemään jotain angstiosastoani sivuavia asioita, mikä oli oikein hyvä juttu. Tuntui vaihteeksi, että ehkäpä voisin vielä saada pääni jotenkin järjestykseen.

Tekemistä

Herääminen meni taas pieleen. En olisi jaksanut törmäillä kämppiksiin ja odottelin, että ne lähtisivät, mutta sain odotella kovin kauan, ja eivät ne lähteneet. Oli sitten pakko uskaltautua vaan huoneestaan ulos. Vaan hitaan alun jälkeen seurasikin reipas päivä.

Aloitin kipittämällä korjatut kielitieteententit laitokselle, ja samalla ilmoittauduin itse muuan tenttiin. Syntaksin harjoituskurssin laajennus, 1 ov, joka olisi pitänyt tehdä toissakeväänä. Pelottavaa. En ole vähään aikaan tenttinyt mitään, enpä lukenutkaan paljon yhtään mitään, mikä on paitsi epätavallista, myös vähän noloa. Pitäisi. Viimeistään ensi viikon keskiviikoksi kun silloin on se tentti.

Olin ajatellut että olisin konsalla joskus kymmeneltä. Olinkin siellä kahdeltatoista, mutta ei se mitään, tuli silti harjoiteltua ahkerasti muutama tunti. Muksuryhmätunti oli taas sitä samaa, eli omat osuuteni tuntuivat hyödyttömältä sähläämiseltä. Oppilaani sentään oli harjoitellut ryhmän jälkeistä omaa tuntiaan varten, niin se ei tuntunut aivan yhtä turhalta. Jaksoin vielä senkin jälkeen harjoitella hetken.

Aikaansaavan päivän vastapainoksi ilta oli täydellisen aikaansaamaton, paitsi että sain lainattua kasan sekalaista ei-klassista musiikkia. Sitten piti kirjoitella Toto-debrieffiä, muttei se oikein halunnut lähteä käyntiin. Sen sijaan jumitin irkissä ja muuta semmoista.

Ja loppuun vielä hattu-update: on se alienhattu kyllä tosiaan katseenvangitsija. Kaikki muksut jäävät aina tuijottamaan ja nykivät äitiä hihasta ja sit äiti sanoo että "joo, tädillä on hieno hattu", eli mä olen taas täti. Mutta niille muksuille on kiva irvistellä kun ne tuijottavat.

Selkiintyvää?

Jippijei, eilinen ilta kyllä tosiaan oli... Onnistuin muuttamaan peliangstin ihmisangstiksi ja sitten en tiennyt miten päin olisin. Rommin ja Harry Potter-leffan yhteisvaikutuksella sain viimein itseni nukutettua. Totta kai, nyt kun katsoo, niin olipa taas angstia tyhjästä ja tyhmästä--ja vaikka eilinen blogiteksti keskittyy peliangstiin, on tämän päivän jälkitunnelma, että se nyt oli se pienin murhe.

Päivä oli leppoisa. Herääminen oli hankalaa, jopa siinä määrin, etten saanut aamupalaa syötyä ennen kuin piti lähteä. Vaan eipä se mitään, koska lähdin Olgalle, ja kuten olin arvellutkin, siellä oli järjetön määrä hyvää ruokaa. Päivästä suurin osa menikin Olgalla, häämuistelojen ja lukioporukan kanssa hengaamisen merkeissä. Taas vaihteeksi kaikilla oli avecinsa mukana paitsi mulla ja Lauralla, ja ne olivat kaikki niin hirmuisen söpöjä ja onnellisen oloisia keskenään, että en voi olla olematta kateellinen (vaikka välillä tuntuikin taas söpöily-yliannostuneelta). Että jos mä vaikka osaisin kans. Jos mä vaikka edes yrittäisin vähän enemmän.

ToTo: Todellinen Tolvana (=minä)

Tänäänpä siis pelattiin viimeinen Toinen Totuus -kampanjan peli ennen taukoa. Ja päivä meni hyvästä huonoksi ja sitten päin persettä. Jipii.

Sain proppaukseni ihan ihmeen helposti valmiiksi ja odottelin peliä innolla, vaikkakin vähän varauksella. Pelkäsin, ettei olisi tarpeeksi puuhaa. Olen kuluvan vuoden aikana kantapään kautta sen oppinut, että olen ihan typerä puuhapelaaja. Mulla pitää olla hirveästi tekemistä tai pitkästyn ja sitten vittuunnun. En tajua, mitä tälle voisi tehdä--paitsi lopettaa koko harrastuksen. Joskus kuvittelin, että tämä johtuisi hahmosta tai pelinkirjoituksesta, oikeasti siitä, ettei ole tarpeeksi pelattavaa, mutta nyt alan olla täysin vakuuttunut, että vika on vain minussa. En osaa ottaa tarpeeksi irti siitä, mitä saan. Kyllä mä tiedän, että peleissä on hiljaisia hetkiä, ja jopa kuvittelen osaavani tappaa aikaa ingame, mutta sitten kumminkin käy näin.

Peli alkoi kauniisti: Tiia kävi kävelyllä rakkaan Leonsa kanssa ja suostui tämän kosintaan. Lounaallakin käytiin iloisissa tunnelmissa, vaan yhtäkkiä päivä sai äkkikäänteen, kun tippui kovin kriiseyttäviä suku-uutisia. Tämähän oli tietenkin pelaajan mielestä hyvä ja lupaava asia. Vähän aikaa oli oikein kiintoisaa, mutta sitten hahmon onneksi ja pelaajan epäonneksi istuimme neuvottelupöydän ääreen ja saimme asiat selviämään täydellisen siististi ja nätisti. Ja siihen loppuikin puuha, ja hiljalleen pelaajan pitkästyminen ja vitutus alkoivat kasaantua niin suuriksi, että häiritsivät pelaamista pelin loppua kohden, kun ympärillä tapahtui ties mitä kaoottista ja kummaa, mikä ei ihan varsinaisesti hahmoon liittynyt.

Kaikkein pahinta on, että tämä "ei ole tekemistä, tylsää, vituttaa"-syndrooma on toistunut tänä vuonna kovin monessa larpissa. Mä en tajua, mitä mun pitäisi pelata, että näin ei kävisi. Jaanan kanssa ei käy, mutta ei siinä nyt vaan ole mitään mieltä, että mä jaksan pelata tasan yhtä hahmoa. Sitä paitsi HaU loppuu ihan kohta. Pitäisi sitä nyt muistakin hahmoista saada jotain irti, kun esimerkiksi Tiia on oikeasti cool ja hauska ja monessa aiemmassa ToTo-pelissä sen pelaaminen on ollut tosi kivaa. Nyt vaan lisää vitutusta entisestään semmoinen, kun istuu nurkassa ja yrittää keksiä tekemistä ja hokee itselleen, että "Nyt on larppi, viihdy! Pidä kivaa!" muttei vaan osaa.

Pelin jälkeen sotkin vähätkin mahdollisuuteni olla muuta kuin vittuuntunut. Muilla näytti olleen hyvä peli. Olisin ehkä voinut saada jotain jälkitunnelmia imettyä, tai vaihtoehtoisesti yrittää korjata asennevammaani alkoholisoitumalla, vaan eeehei. Jouduin valintatilanteeseen, jossa menin lukkoon. En osannut päättää, mihin haluan--tai, äh, rehellisyyden nimissä: tiesin mihin halusin ja mihin mun olisi pitänyt haluta ja ne olivat eri asia. Siispä tein neutraalin päätöksen ja lähdin kotiin. Vitutti ja itketti ja oli todella paha olo. Tässä mielentilassa ei saisi kirjoittaa blogia, se hävettää jälkeenpäin. Toisaalta, juuri nyt, kun tuntuu yksinäiseltä ja "kukaaneirakastamua"lta (vaikkei siinä pitäisi olla järkeä), tämmöinen tilitys on oikeastaan ainoa asia mitä keksin, millä voi edes vähän purkaa sitä.

Hattusellisti ja harjoittelun vaikeus

Vihreä sarvihattu jatkaa voittokulkuaan. Alkaa jo epäilyttää, sietääkö tuota käyttää koko talven, kun se saa niin paljon palautetta vierailta ihmisiltä. Yhdet teinipojat repesivät nauramaan kun vaan kävelivät ohi ja katsoivat, ja joku vanhempi setä Ruoholahden metroasemalla tuli kyselemään olenko Lapista ja taputti selkään ja toivotti onnea ja kiitteli kun uskallan olla persoonallinen... Voittaja oli kuitenkin UFFin myyjätäti, joka mietti ensin, että niin, tuohan on vähän niinkuin olis joku heinäsirkka kun on tuntosarvet--eipäs kun, sehän on semmoinen humanoidi! Jeejee, se on alienhattu, on on. Se oli kyllä mun eka ajatus kun ostin tuon.

Hattua tuli ulkoilutettua lähinnä aamupäivästä, kun käväisin soittelemassa barokkiselloa, ja sitten ostamassa ToTo-puvustusta huomiseksi. Se meni ihmeen helposti, kaksi UFFia kiersin, jälkimmäisestä löytyi sekä housuntapaiset että hattu. Tämän jälkeen vielä pakotin itseni ihan oikeasti syömään, eli Unicafeseen, missä törmäsin sattumalta Elisaan ja Tuomoon. Tässä oli kovin hämäävää se, että juuri eksyin viime yönä selaamaan vanhaa maJor-blogia, ja sen myötä yöllä näin unta, jossa oli Elisa. Se oli muuttanut kämppään, johon meni semmoiset ahdistavat jyrkät huojuvat metalliristikkoportaat.

Ihmetyksekseni huomasin joskus kahden maissa olevani kotona ja mukamas niinkun vailla mitään varsinaista tekemistä. Harjoitella kumminkin olisi pitänyt paljon. Ei onnistunut--kyllä jotain soittelin, mutten taaskaan oikein kunnolla. Harjoitteleminen on kamalan vaikeaa. Mulla on sellainen "kaikki mulle heti tässä nyt"-ongelma: pystyn soittamaan melkein kappaleen kuin kappaleen jotenkin läpi hyvin vähällä harjoittelulla, mutta en sitten millään jaksaisi sitä pitkän aikaa kestävää hidasta hienosäätöä ja hiomista. Niinkuin vanha sellomaikkani sanoi aikanaan, saan nopeasti kasaan sen kirveellä veistetyn version, mutta sitten pitäisi vaihtaa hiekkapaperiin, ja se ei ole niin yhtään mun juttu.

Illalla täyttelin kännykkääni ToTo-numeroilla, vaikka vähän kyllä tuntuukin, ettei noita tule käytettyä pelissä. Ei hahmoni oikeasti osaa käyttää kännykkää. Eihän se edes muista, mikä kännykkä on. Ja itse en saa itseäni tajuamaan, että huomenna kaupunkipelataan, ja vielä Helsingissä. Onneksi yleinen pihallaolo on hyvin ominaista hahmolleni, joten on ihan OK jos en tajua mitään mistään.

Hattuja ja päättömyyttä

En ehtinyt laittaa kaksiosaisen talvitakin puoliskoja yhteen. Sen sijaan otin kylmältä lumiselta säältä suojaamaan huopahatun, jonka ostin keväällä Tartosta. Kun nyt on erinäköisistä hassuista päähineistä ollut puhetta eri yhteyksissä, niin tämä on kyllä kohtalaisen älytön. Sai osakseen paljon virnuilua ja muutaman kommentinkin. Hiih, jostain syystä musta on tosi kivaa toisinaan näyttää hassulta.

Päivä oli vaihteeksi normaalihko, paitsi että koko ajan tuntui, että pitäisi olla jossain tai tehdä jotain ja en keksinyt mitä tai missä. Aamulla soitinliike soitteli, että jousi on jo korjattu, mutta päätin jättää jouhitettavaksi, siinä alkoivat olla aika vähissä ne karvat jo. Lusmusin kotona liian pitkään ja myöhästyin Suaven treeneistä taas pari minuuttia, mutta sentään tällä kertaa oli kaikki tarvittavat nuotit. Kvartetin jälkeen oli omaa selloilua, ei niinkään soittotuntia kuin syvällinen keskustelutuokio Tapanin kanssa. Tulin taas vaihteeksi havainneeksi, että mulla on kovin negatiivinen asenne omaa sellismiäni kohtaan. Vaan tällä kertaa, päinvastoin kuin yleensä, Tapanin sanat jotenkin osuivat ja upposivat. Tajusin, että olisi mukavaa, jos oikeasti saisin kalenteriani tyhjättyä vähän, ja ehtisin soittaa enemmän. Olisi kiva oikeasti harjoitella. Olla vaihteeksi sellisti.

Saman tien en tietenkään ehtinyt sellistiksi ryhtyä, vaan piti hipsiä Siltavuorenpenkereelle tenttikorjauksien kanssa. Sen jälkeen sentään oli sello-oppilas, ja outo soittotunti olikin. Musiikin teorian pariin kääntyminen nimittäin jotenkin pysäytti kaoottisen ja levottoman meiningin. Todella kummaa, että oppilas keskittyy teoriaan paremmin kuin soittamiseen.

Kotiuduttuani viimein katselin Housen ja sitten mietin, mitähän mun nyt pitäisi tehdä kun en keksi mitä se on. Luovutin, otin foliota ja pipon, ja askartelin foliopipon. Se ei näytä ollenkaan niin hassulta kuin vihreä sarvihattu.

Vaihtelevaa

Jospa mä en kärsikään post-larp-jutusta, vaan pre-larp-jostain. Aamulla kun menin taas Suaven harjoituksiin ilman nuotteja. ToTo-peli on lauantaina, ja minusta alkaa jo nyt kauheasti tuntua muistiongelmaiselta mummohahmoltani. Koko ajan unohtelemassa jotain. Nuotit sentään sain saman tien treeneihin kun itse säveltäjä laittoi sähköpostitse, ja hyvä olikin, koska en vielä ole vanhoja nuottejani kotoakaan löytänyt.

Muistin myös vasta aamulla, että niin, tänään piti olla säestysharjoitus/luokkatunti, jossa mun piti ikäänkuin esiintyä, ja en ole soittanut kyseistä kappaletta moneen päivään. Ja jousikin edelleen rikki. Menin selostamaan tilannettani Tapanille, joka ensin meinasi, että eikä mitä, soittamaan vaan. Kävi ilmi, että sillä oli joku megasuunnitelma, että kaikki soittavat videolle ja vielä kahteen kertaan. Eikä. En pysty, en voi, en halua. Oli kyllä itku lähellä siinä, onneksi opekin tämän tajusi ja antoi luvan häippäistä kotisuuntaan.

Kotiinpäin kiersin soitinliikkeen kautta, ja jousi lähti viimein korjaukseen. Kotona korjailin kielitieteententtejä, ja kun vähän sain syötyäkin, mieliala vähäsen korjaantui myös. Illan YS-treeneissä kun sitten jousestani mainitsin, kuulin, että moinen "jengat hajalla" -tilanne on aivan tavallinen ja varmaan kaikille muille oli joskus käynytkin noin, ihme että olin tähän asti säästynyt semmoiselta.

YS:n jälkeen onnistuin viimein ryöstämään ihmisiltä aikaa irc-HaU-säätöä varten. Olin kovasti ajatellut että nyt tämä tästä pois, säätö pakettiin ja seuraavaa peliä odottamaan. Toisin kumminkin kävi, edelleen jäi asioita auki. Periaatteessa minusta tuommoinen setviminen on kivaa, mutta jotenkin nämä avoimet asiat kalvavat, puhumattakaan siitä, että tuntuu pöllöltä vaahdota näin älyttömästi hahmonsa jutuista. Olen minä vaan yksi addikti ja fanaatikko.

Juoksee juoksee

Olipa taas päivä sarjassamme "ei näin". Jos aamulla on yhtään flunssainen olo, silloin on ihan hirmuisen järkevää änkeä päivänsä ihan täyteen ja juosta pöhkönä paikasta toiseen.

Päivän ensimmäinen ohjelmanumero eli Boccherini-Suaven treenit olivat päivän pohjanoteeraus. Saavun konsalle vartin myöhässä ja sitten totean, ettei mulla olekaan mitään nuotteja, kaikki ovat kotona. Eipä siinä sitten muuta kuin mahdollisimman nopsasti takaisin Pasilaan, nuotit mukaan ja Ruoholahteen taas. Kvartettitreenejä ehdittiin pitää ehkä semmoinen 20 minuuttia. Niiden jälkeen juoksin Siltavuorenpenkereelle kieliteknologian johdantokurssin luennolle, johon onnistuin myös saapumaan myöhässä. Ja mä kun vielä satun inhoamaan myöhästymistä. Luennolla en millään kyennyt keskittymään mihinkään, olin pahis, istuin takapenkissä ja irkkasin, vaikka periaatteessa asia olisi ollut kiinnostavaa. Jospas vain en olisi päässyt pari vuotta sitten sisään kielitieteen puolelle, olisin nyt iloinen kieliteknologi... Tietty saman tien voi taas todeta, että niin, jospas en olisi päässyt kolme vuotta sitten Stadiaan, olisin varmaankin nyt tyytyväinen jonkun luonnontiedealan opiskelija enkä alemmuuskompleksinen sellonsoitonopettajantapainen, ja elämäni olisi paljon yksinkertaisempaa.

Jossittelu sikseen, kieliteknologian luennon jälkeen juoksentelin keskustakampuksen yliopistoliikunnan toimipisteeseen. Pelottavaa joo, ja pelottavammaksi menee. Tuli nimittäin viikko sitten vanhoja orkesterikavereita tavatessani puheeksi yliopistoliikunta, sitten tulin maininneeksi kokeilleeni kiipeilyä Turussa, ja kun kerran Kumpulassa on yliopistoliikunnan kiipeilyseinä... Näköjään olemme sitten menossa sinne alkeiskurssille. Hämmentävää.

Kiitos ylimääräisen koukkaukseni yliopistoliikunnan kautta myöhästyin taas kun palasin konsalle. Myöhästymiseen vaikutti myös se, että oli pakko ostaa eväspasteija matkalta, että olisi syönyt edes jotain. Konsalta ajelimme autokyydillä pitämään Tötterström-Suaven treenejä alttoviulistin kotiin Espoon johonkin puskaan. Eikä juoksentelu loppunut edes siihen, vaan sitten takaisin bussilla Ruoholahteen ja oppilas. Vaan oppilas oli hassu, meillä oli hauskaa.

Viimein pääsin kotiin ja sekin meni vaikeimman kautta--spora jota olin odottanut kymmenisen minuuttia ilmoitti Sörkassa olevansa matkalla Koskelan halliin, ja piti hypätä ulos ja odottaa toiset kymmenen minuuttia seuraavaa. Kotiin selviydyttyäni kuitenkin asiat sujuivat paremmin: sain jätettyä Hoasille yksiöhakemuksen, viimeinkin, ja sitten vielä kirjoitettua debrieffin loppuun. Nyt voisi ryhtyä ehkä ajattelemaan jotain muuta... paitsi että eiei, ei voi, kun hahmon tulevaisuus on edelleen kysymysmerkki...

Larpkrapula, osa 2

Päivä jatkoi melkoisen saumattomasti eilisiltaisia tunnelmia. Peli ohi, elämä, vitutus, grrääh. Aamupäivä sentään yritti tarjota pehmeää laskua, kun ehdin vielä hetkisen roikkua Turussa. Tosin lounas Mirin ja Daren kanssa ajoittui niin aikaiseen, ettei silloin ollut nälkä vielä. Ja sitten vaan junaan ja kohti ankeutta. Matkan käytin ahkeraan debrieffin kirjoitteluun.

Tavarat Pasilaan ja konsalle ja kahvilaan, selloryhmäsuunnittelupalaveriin, eli siis ircciin vinkumaan kun on tylsää ja tyhmää... Tyhmänä tuli sitten kommentuitua jotain johonkin sairaslomajuttuihinkin ja annas olla, kuin maagisesti jostain tyhjästä iski flunssa taas. Se hiipi sopivasti selloryhmätunnin aikana, kun oli vielä jotain ihme EU-vieraitakin katselemassa. Tunti tuntui ontuvalta ja tökkivältä, mutta se ei ollut pelkästään minusta kiinni. Sen sijaan sen perään pitämäni oppilaani oma yksityistunti oli aika lailla turha: olimme molemmat näköjään vähän liian väsyneitä. Pidettiin sitten lyhyt tunti, ja pakenin äkkiä kotiin.

Kotona olis varmaan ehkä voinut vaikka syödä tai purkaa tavaroita tai jotain, mutta liimauduin läppäriin kiinni. Debrieffin kirjoitus eteni takkuisesti. Sen sijaan keskityin murehtimaan Jaanan tulevaisuutta, joka jäi kovin auki ja ongelmaiseksi, ja etsimään ircistä ihmisiä joiden kanssa höpistä edes jotain kun ei voinut ryhtyä oikeasti säätämään. Löysin Sannan, joka on aina luotettavaa PM/HaU-fanatisointiseuraa. Siinä höpistessämme kehitin hahmoni ongelmiin mahtiratkaisun: kun foliohatut on nyt niin kovin out, niin jos vaan ottais mikroaaltouunin ja tekis siihen reiän ja sit käyttäis sitä kypäränä... Se olis kyllä kaikkien aikojen proppi se.

Post-larp-depressio, jo tänään!

Yleensä illasta/iltapäivästä loppuvan pelin jälkeinen aika menee päättömään hehkutukseen ja intoiluun, ja vasta seuraavana päivänä iskee todellisuus. Tänään se kumminkin tapahtui ennätysvauhdilla. Pelin jälkeen oli toki hehkutusta ja intoilua Cosmicissa, mutta jotenkin siinä jossain vaiheessa tajusin, että ihan kohta pitää taas alkaa elää sitä omaa elämättömyyttä, että Mirin komerossa odottaa iso ja painava kassi ja sellokotelo ja rikkinäinen jousi, ja kaikkea muuta semmoista. Se siitä. Peli meni.

HaU 3 siis alkoi eilen kahden aikoihin, sitä ennen oli kohtalainen kaaos kun Mirin kämppä kaipasi proppausta ja tärkeät esineet olivat hukassa. Vaan jotenkin asiat saatiin johonkin järjestykseen ja peli käyntiin ja nopsasti täyteen vauhtiin. Aika kului nopeasti, tapahtui kaikenmoista jännää. Tosin on pakko todeta, että hahmoni vaan päätyi olemaan jotain ihan muuta kuin mitä sen alunperin piti olla. Periaatteessa se mitä se nyt on on paljon kivempaa, mutta harmittaa silti jollain tasolla. Joojoo, on se tosi älykäs, hehheh, niin vissiin. Mitäkukamissähäh, ai mitä, puhuinko mä taas ohi suuni, hupsheijaa... Samaten joskus kuvittelin, että hahmoni osaisi ajatella itse ja osaisi ehkä ratkoa ongelmia tai jotain, mutta se onkin keskittynyt saamaan niitä aikaan ja vinkumaan muilta apua. Muutenkin taas tuntui, etten mä vaan osaa. Paitsi että osasin sentään kuulemma kaatua näyttävästi. Jipii. Pitäisi kai tajuta, että jos itse on mitä on, ei hahmo vaan voi olla kovin paljoa enempää. Seuraavaan kampanjaan (mikä se ikinä onkaan... tuleeko niitä enää... onko se enää näin kivaa... angst) sitten vaan taas joku tyhjäpäinen hyperaktiivi, niiden suhteen olen luonnonlahjakkuus.

Hrm, ja tuommoisesta tilityksestä saa ihan väärän käsityksen: peli oli mainio, minulla oli kivaa. Kait liiankin kivaa, kun loppuminen taas ahdistaa näin älyttömästi. Enää yksi peli jäljellä. Ääh.