On olemassa kolmenlaisia aamuja: niitä, jolloin herään ajoissa (hyvin harvinaista), niitä, jolloin nukun liian pitkään (melko tavallista) sekä niitä, jolloin onnistun molemmissa samaan aikaan (ehkäpä yleisintä). Tämäkin aamu edusti viimeistä kolmesta: mentyäni kahden maissa nukkumaan oli herätyskellon soittama 6.30 ihan mahdottomuus, joten pääsin sängystä ylös "vasta" seitsemän jälkeen, niin että nukuin pommiin ja kuitenkin jäin älyttömän väsyneeksi. Nukuttuani hetken suihkussa myöhästyin kahdesta bussista peräkkäin, enkä ehtinyt harjoitella yhtään mitään ennen kvartettitreenejä. Kvartettitreeneissä en sitten osannutkaan mitään. Onneksi niiden jälkeinen sellotunti kutistui minuutin mittaiseksi keskusteluksi ja uuden soittotuntiajan sopimiseksi.
Pitkä ruokatauko konsan kahvilassa meni hysteerisen väsyneissä merkeissä. On se sinänsä ihan kiva mielentila kun hihittää mille tahansa. Tämä taisikin olla päivän paras osuus. Lisäksi tulin myös viettäneeksi ihan toiveikkaan puolituntisen koulun tietokoneluokassa opinnäytetyötäni miettien. Se alkoi heti tuntua vähemmän kaukaiselta ja mahdottomalta, kun kirjoitin edes jotain ylös, vaikka vain täysin sekavia ajatuksia.
Loppupäivä meni töissä, vuorotellen yliväsyneenä ja kofeiinin yliannostus -olossa, joista kumpikaan ei ollut kivaa. Blaah.
21/09/2007
20/09/2007
Lyhyt päivä
Uhkarohkeasti en laittanut herätystä ollenkaan, jotenka tuli nukuttua kymmeneen. Aamupäivä olikin sitten hyvin lyhyt, ja sisälsi lähinnä erinäisten uusien kappaleiden soittelua ja turhaa ajanhaaskausta netissä.
Iltapäivä meni töissä, ja työpäiväkin meni jotenkin yllättävän äkkiä. Oli pikkuisen teknistä häiriötä siellä sun täällä, muttei se johtanut kovin pahaan liikennesotkuun. Koko päivä tuntui loppujen lopuksi menneen ohi todella nopeasti.
Iltapäivä meni töissä, ja työpäiväkin meni jotenkin yllättävän äkkiä. Oli pikkuisen teknistä häiriötä siellä sun täällä, muttei se johtanut kovin pahaan liikennesotkuun. Koko päivä tuntui loppujen lopuksi menneen ohi todella nopeasti.
19/09/2007
Puuhaa ja kysymyksiä
Vaikka pruuvi oli ja meni, jaksoin taas vaivautua suht aikaisin konsalle, että ehtisin vähäsen soittaa ennen Suave-kvartetin kauden ekoja harjoituksia (Debussyn kvartetto kaivettiin jäistä ja todettiin edelleen hienoksi mutta hankalaksi) sekä soittotuntia, joka sisälsi paljon puhetta ja vähän soittoa. Pitihän minun päästä avautumaan asioista, jotka koesoiton jäljiltä ärsyttivät, ja sen lisäksi oli ohjelmistopalaverintynkää siitä, mitä muuta loppuaikanani Stadiassa vielä ehtisin soittaa. Ihan hirvittävä ajatus, että oikeasti joulun jälkeen en enää saa soittotunteja. Mitähän ihmettä minä sitten teen? Ilman soittotuntien tuomaa toisen ihmisen näkemystä soitosta harjoittelu menee niin äkkiä turhauttavaksi pään seinään hakkaamiseksi, ettei sitä kauaa jaksa.
Soittoisan päivän päätti oppilas Kulosaaressa. Tunnin päätteeksi meinasin täysin jumiutua juttelemaan oppilaan äidin kanssa, kun menin mainitsemaan, että lähdenpä tästä sitten seinälle kiipeämään. Kyseinen ihminen kun ei mitenkään kyennyt käsittämään, mitä ihmeen kivaa siinä kiipeämisessä muka on ja miksi ihmeessä minä sitä teen. Kieltämättä aika hyvä kysymys, etenkin kun en oikeastaan koskaan aiemmin ole mistään liikunnallisesta tällä tavoin innostunut. Päädyin alleviivaamaan sitä, että oikeasti todella harva asia tyhjentää pääni yhtä tehokkaasti kuin kiipeäminen. Oikeasti kuitenkin pohjimmainen syy on, että se vaan on kivaa ja hauskaa ja en minä osaa oikeasti perustella, miksi--ihan yhtä vähän osaan perustella, miksi esimerkiksi vihaisten ja nopeiden kappaleiden soittaminen on minusta niin älyttömän kivaa.
Oli syvällinen selitys mikä hyvänsä, seinällä oli joka tapauksessa kivaa. Tuli taas tapeltua oikein kunnolla yhden kutosen reitin kanssa, toinen meni vähän vähemmällä väännöllä ja kiroilulla, ja muutama 6- sujui myös. Hip. Olen oikeasti tainnut oppia edes vähän jotain, kun selvästi aiempaa vaikeamman greidin reitit alkavat tuntua kiivettäviltä. Tai sitten se johtuu kaikki vain uusista kengistä ja uudesta keltaisesta paidasta, jossa on tähtiä, joka melkein mutta ei ihan sopii yhteen keltaisten kenkien kanssa. Tämmöistä välineurheilua.
Illalla myöhään intouduin taas leipomaan. Tämä jatkuva leipomisinto alkaa kyllä hiljalleen pelottaa. Ihme kausi. Mutta kai sitä pitää leipoa kun uuni on kuuma, tai jotain sinne päin. Leivoin leipää, mitä ei ole ikinä aikaisemmin tullut kokeiltua. Lopputulos jopa näytti leivältä. Ooh.
Soittoisan päivän päätti oppilas Kulosaaressa. Tunnin päätteeksi meinasin täysin jumiutua juttelemaan oppilaan äidin kanssa, kun menin mainitsemaan, että lähdenpä tästä sitten seinälle kiipeämään. Kyseinen ihminen kun ei mitenkään kyennyt käsittämään, mitä ihmeen kivaa siinä kiipeämisessä muka on ja miksi ihmeessä minä sitä teen. Kieltämättä aika hyvä kysymys, etenkin kun en oikeastaan koskaan aiemmin ole mistään liikunnallisesta tällä tavoin innostunut. Päädyin alleviivaamaan sitä, että oikeasti todella harva asia tyhjentää pääni yhtä tehokkaasti kuin kiipeäminen. Oikeasti kuitenkin pohjimmainen syy on, että se vaan on kivaa ja hauskaa ja en minä osaa oikeasti perustella, miksi--ihan yhtä vähän osaan perustella, miksi esimerkiksi vihaisten ja nopeiden kappaleiden soittaminen on minusta niin älyttömän kivaa.
Oli syvällinen selitys mikä hyvänsä, seinällä oli joka tapauksessa kivaa. Tuli taas tapeltua oikein kunnolla yhden kutosen reitin kanssa, toinen meni vähän vähemmällä väännöllä ja kiroilulla, ja muutama 6- sujui myös. Hip. Olen oikeasti tainnut oppia edes vähän jotain, kun selvästi aiempaa vaikeamman greidin reitit alkavat tuntua kiivettäviltä. Tai sitten se johtuu kaikki vain uusista kengistä ja uudesta keltaisesta paidasta, jossa on tähtiä, joka melkein mutta ei ihan sopii yhteen keltaisten kenkien kanssa. Tämmöistä välineurheilua.
Illalla myöhään intouduin taas leipomaan. Tämä jatkuva leipomisinto alkaa kyllä hiljalleen pelottaa. Ihme kausi. Mutta kai sitä pitää leipoa kun uuni on kuuma, tai jotain sinne päin. Leivoin leipää, mitä ei ole ikinä aikaisemmin tullut kokeiltua. Lopputulos jopa näytti leivältä. Ooh.
17/09/2007
Näkökulmanvaihdos
Parin työpäivän jälkeen pidin aamupäivän jotain vapaapäivänomaista. Aloittelin laiskahkosti Rautavaaran konserton harjoittelua, sitä sitten tulen veivaamaan loppuvuoden. Lisäksi leivoin taas vaihteeksi muffinsseja. On se vaan kumma, miten vaikea kahvin makua on leivonnaisiin saada: vaikka taikinassa oli 2 1/2 desiä kahvia ja vielä pussillinen ChocoCappuccinojauhetta päälle, lopputuloksessa eniten kahvimaista on väri. Hyviä tietty kuitenkin tuli.
Päivän jännittävin osuus ajoittui iltaan. Kun viime perjantain koesoitossa olin soittavana osapuolena, tänään pääsin tarkastelemaan tilannetta siltä toiselta kantilta, eli lautakunnan näkökulmasta. Vuorossa oli Ylioppilaskunnan Soittajien jokasyksyinen koesoitto, ja kun nyt ekaa syksyä olen soolosellistinä, olin siis valikoimassa uusia soittajia porukkaan. On se raatilaisen osuus paljon helpompi kuin soittajan, mutta ei sekään pelkästään kivaa ole. Tuli jännitettyä soittajien puolesta ja pähkäiltyä päätä puhki että kenetkäs näistä nyt otetaan ja montako ja mitenkäs kun tuo oli hyvä tuolta kannalta mutta tuo taas toisessa mielessä sopivampi ja ääh. Tänä vuonna pyrkijöitä oli poikkeuksellisen vähän, voin vain kuvitella, miten raskasta homma on sitten kun on kuunneltavana 30 soittajaa eikä reilu kymmenen kuten tänään. Kaiken kaikkiaan avartava kokemus.
Päivän jännittävin osuus ajoittui iltaan. Kun viime perjantain koesoitossa olin soittavana osapuolena, tänään pääsin tarkastelemaan tilannetta siltä toiselta kantilta, eli lautakunnan näkökulmasta. Vuorossa oli Ylioppilaskunnan Soittajien jokasyksyinen koesoitto, ja kun nyt ekaa syksyä olen soolosellistinä, olin siis valikoimassa uusia soittajia porukkaan. On se raatilaisen osuus paljon helpompi kuin soittajan, mutta ei sekään pelkästään kivaa ole. Tuli jännitettyä soittajien puolesta ja pähkäiltyä päätä puhki että kenetkäs näistä nyt otetaan ja montako ja mitenkäs kun tuo oli hyvä tuolta kannalta mutta tuo taas toisessa mielessä sopivampi ja ääh. Tänä vuonna pyrkijöitä oli poikkeuksellisen vähän, voin vain kuvitella, miten raskasta homma on sitten kun on kuunneltavana 30 soittajaa eikä reilu kymmenen kuten tänään. Kaiken kaikkiaan avartava kokemus.
Työpäivää
Kuvittelin ehtiväni tehdä jotain ennenkuin lähden töihin. "Jotain" sitten koostui pelkästään semmoisista asioista kuin nukkuminen, suihku, syöminen ja tiskaaminen. Lyhytpä oli aamupäivä. Työpäivä puolestaan oli piiiitkä, viimeinen yhdeksäntuntinen sunnuntai tällä kesätyökaudella. Väkeä oli liikkeellä ihmeen paljon sunnuntaiksi, mutta muuten oli rauhaisaa.
Neverwhere loppui ihan liian äkkiä, Alapuolisen Lontoon maailma oli niin vinkeä että siellä olisi mieluusti viipynyt kauemminkin. Metron alle hyppäämistä sivunnut kohta kirjassa aiheutti semmoisia kylmiä väristyksiä että huh, mutta se sopi hyvin kun kohdan oli tarkoituskin olla kaamean kammottava. Tosin jälkeenpäin harmistuksekseni totesin, että vaikka maanalaisen asemat ja tunnelit ja junat olivat paljon esillä, eipä siinäkään kirjassa metrokuskien eloa missään välissä sivuttu ohimenevälläkään ajatuksella. Ei se taida olla kovinkaan kiinnostavaa, kun harvoin sitä missään mietitään, vaikka junat ja tunnelit kohtalaisen usein fiktiossa esiintyvätkin.
Neverwhere loppui ihan liian äkkiä, Alapuolisen Lontoon maailma oli niin vinkeä että siellä olisi mieluusti viipynyt kauemminkin. Metron alle hyppäämistä sivunnut kohta kirjassa aiheutti semmoisia kylmiä väristyksiä että huh, mutta se sopi hyvin kun kohdan oli tarkoituskin olla kaamean kammottava. Tosin jälkeenpäin harmistuksekseni totesin, että vaikka maanalaisen asemat ja tunnelit ja junat olivat paljon esillä, eipä siinäkään kirjassa metrokuskien eloa missään välissä sivuttu ohimenevälläkään ajatuksella. Ei se taida olla kovinkaan kiinnostavaa, kun harvoin sitä missään mietitään, vaikka junat ja tunnelit kohtalaisen usein fiktiossa esiintyvätkin.
16/09/2007
Unista kiipeilyä
Unessani olin pikkuveljeni ja muutamien turkulaisten kanssa kovasti etsiskelemässä jotakin kiivettävää, vaan mitään ei löytynyt. Muut olisivat jo olleet luovuttamassa, mutta minä vaadin että "pitää nyt kiivetä kun on kerran maksettukin", mikä oli aika omituista, koska olimme jossain rantakaupungissa kävelemässä pitkin katuja emmekä missään seinäkiipeilypaikassa, ja jäi hämäräksi, kenelle siitä kiipeilystä sitten oikein oli maksettu. Loppujen lopuksi yritin kiivetä muutamaan puuhun vähän huonolla menestyksellä, mutta kuitenkin täydessä kiipeilyvarustuksessa.
Kun aamusta oikeasti suunnattiin Olmin kanssa seinälle, ei ollut vastassa vastoinkäymisiä, kyllä sieltä kiivettävää löytyi, ja parin ensimmäisen unisesti räpelletyn reitin jälkeen sujuikin oikein mukavasti. Tappelin muotoseinästä yhden 6- reitin toppiin asti ja toisen paria muuvia vaille. Eka kerta, kun muotoseinästä olen mitään 6-alkuista selvittänyt, ne kun tuntuvat reippaasti vaikeammilta kuin suorassa seinässä olevat.
Kiipeilyn jälkeen olin Itäkeskuksessa jo paria tuntia ennen töiden alkua, joten tapoin aikaa istumalla syömässä ja kahvilla, kiertämällä kauppoja ja käväisemällä kirjastossa. Sieltä lainasin Gaimanin Neverwheren, koska en ollut sitä jostakin syystä koskaan lukenut, minkä kyllä tiedostin aukoksi sivistyksessäni. Lukiessan päädyin entistä enemmän ihmettelemään, että hyvänen aika, olisihan tämä todellakin pitänyt lukea jo aikaa sitten. Vaan olipas ainakin varsin teemaansopivaa luettavaa tapahtumattoman ja tavanomaisen metrotyöpäivän kuluksi.
Kun aamusta oikeasti suunnattiin Olmin kanssa seinälle, ei ollut vastassa vastoinkäymisiä, kyllä sieltä kiivettävää löytyi, ja parin ensimmäisen unisesti räpelletyn reitin jälkeen sujuikin oikein mukavasti. Tappelin muotoseinästä yhden 6- reitin toppiin asti ja toisen paria muuvia vaille. Eka kerta, kun muotoseinästä olen mitään 6-alkuista selvittänyt, ne kun tuntuvat reippaasti vaikeammilta kuin suorassa seinässä olevat.
Kiipeilyn jälkeen olin Itäkeskuksessa jo paria tuntia ennen töiden alkua, joten tapoin aikaa istumalla syömässä ja kahvilla, kiertämällä kauppoja ja käväisemällä kirjastossa. Sieltä lainasin Gaimanin Neverwheren, koska en ollut sitä jostakin syystä koskaan lukenut, minkä kyllä tiedostin aukoksi sivistyksessäni. Lukiessan päädyin entistä enemmän ihmettelemään, että hyvänen aika, olisihan tämä todellakin pitänyt lukea jo aikaa sitten. Vaan olipas ainakin varsin teemaansopivaa luettavaa tapahtumattoman ja tavanomaisen metrotyöpäivän kuluksi.
15/09/2007
Antikliimaksi
Ekaa kertaa tänä syksynä olin konsalla niin aikaisin, että sain heti luokan. En tosin tehnyt sillä paljoakaan--soitin vartin, sitten kävelin hermostuneena ympäri koulua ja soitin vartin lisää. Onneksi pruuvi oli jo 10.45, jos olisin joutunut odottamaan paljon pidempään, olisin varmaan seonnut. Yritin parhaani mukaan keskittyä ajattelemaan, että ihan sama, miten se muuten menee, kunhan on hyvä meininki. Soittaessa tuntuikin siltä, ei ollenkaan pahalta, paljon huonommin olisi voinut mennä. Edes se, että säestäjä meinasi lähteä soittamaan loppusoittoa kun kadenssi oli ihan kesken, ei pahemmin järkyttänyt.
Järkytystä tai muita suuria tunteita ei muutenkaan päivään mahtunut. Tulokset tulivat melkein heti. Viidestä solistitarjokkaasta valitsivat kaksi esiintymään orkesterin kanssa, ja--tietenkään--minä en ollut yksi niistä. Palautetta kyllä sain, ja totesin taas, että olen ihan käsittämättömän huono ottamaan sitä vastaan. Ei voi tajuta, miten on voinut näin pitkälle päästä oppimatta siinä yhtään paremmaksi. Vaan siinäpä sitten itkeskelin, kun minulle tylysti selvitettiin, että pääsyy, miksi minä en kelvannut, olivat epätarkkuudet korkeassa rekisterissä ja pitkien äänien syöminen lyhyemmiksi kiireessä. Hyväksi puoleksi mainittiin, että "osasin kappaleen"--kai se nyt oli oletuskin, eivätkö ne muut muka osanneet? Meininkiä ei mainittu, joten oletan, että yrityksestä huolimatta se jäi (taas) puuttumaan.
Loppupäivä meni epämääräisen harmaan ankeassa mielentilassa. Yritin keksiä itselleni kivaa tai järkevää tekemistä, mutta mikään ei oikeastaan innostanut. Etsiskelin jonkun tunnin geokätköä Mustikkamaalta vailla menestystä, istuskelin konsan kahvilassa, kävin opettamassa yhden soittotunnin verran, ja siirryin kotiin jatkamaan samaa tunnelmaa. Hypin hetken tanssimatolla, ihan jees mutta ei jaksanut innostaa, jumitin netissä enemmän ja vähemmän järkevien asioiden parissa ja leivoin sämpylöitä, joista tuli hyvin suuria.
Blaah. Tällaisen ison soittojutun jälkeen kuuluisi olla vapautunut ja aikaansaanut olo, ei tällainen. Typerää.
Järkytystä tai muita suuria tunteita ei muutenkaan päivään mahtunut. Tulokset tulivat melkein heti. Viidestä solistitarjokkaasta valitsivat kaksi esiintymään orkesterin kanssa, ja--tietenkään--minä en ollut yksi niistä. Palautetta kyllä sain, ja totesin taas, että olen ihan käsittämättömän huono ottamaan sitä vastaan. Ei voi tajuta, miten on voinut näin pitkälle päästä oppimatta siinä yhtään paremmaksi. Vaan siinäpä sitten itkeskelin, kun minulle tylysti selvitettiin, että pääsyy, miksi minä en kelvannut, olivat epätarkkuudet korkeassa rekisterissä ja pitkien äänien syöminen lyhyemmiksi kiireessä. Hyväksi puoleksi mainittiin, että "osasin kappaleen"--kai se nyt oli oletuskin, eivätkö ne muut muka osanneet? Meininkiä ei mainittu, joten oletan, että yrityksestä huolimatta se jäi (taas) puuttumaan.
Loppupäivä meni epämääräisen harmaan ankeassa mielentilassa. Yritin keksiä itselleni kivaa tai järkevää tekemistä, mutta mikään ei oikeastaan innostanut. Etsiskelin jonkun tunnin geokätköä Mustikkamaalta vailla menestystä, istuskelin konsan kahvilassa, kävin opettamassa yhden soittotunnin verran, ja siirryin kotiin jatkamaan samaa tunnelmaa. Hypin hetken tanssimatolla, ihan jees mutta ei jaksanut innostaa, jumitin netissä enemmän ja vähemmän järkevien asioiden parissa ja leivoin sämpylöitä, joista tuli hyvin suuria.
Blaah. Tällaisen ison soittojutun jälkeen kuuluisi olla vapautunut ja aikaansaanut olo, ei tällainen. Typerää.
13/09/2007
Painajaisista parempaan(?) päin
Unessa tuntemattomat ihmiset vihasivat minua ilman mitään varsinaista syytä. Se ei ollut yhtään kivaa. Herättyäni päivä ei paljon sen paremmaksi muuttunut, vaikken nähnyt muita ihmisiä kuin kaupan kassan ja satunnaisia ohikulkijoita. Tämähän siis oli tällainen melodramaattinen viimeinen päivä ennen mestauslavalle astelua, eli siis huomista Cameratan solistikarsintaa.
Kunnian päivän ensimmäisestä ahdistuksesta saa Dare, joka blogissaan varoitteli, että kun Japanissa on niin kivaa, sinne pysyvästi jumiutumisen riski on aina olemassa. Hm. Seuraavan järkytyksen tuotti palkkakuitti. Se ja Kelan sivujen vilkaiseminen kertoivat, että olen aika nätisti ajatellut vuoden tuloni pieleen. Opiskelijoiden kuuluu olla köyhiä. Näyttääkin kovasti siltä, että en voi nostaa enää loppuvuonna opintotukea, ja saatan joutua palauttamaan aikaisemmin saamiani, jos en halua, että karhuavat myöhemmin. Kun olen tuhlannut rahaa kaikkeen pöljään ja tuloni lakkaavatkin kokonaan lokakuun puolivälissä vikan metropalkan jälkeen, tulevat loppuvuoden taloudelliset olot olemaan vähemmän iloiset. Eikä siinä tietenkään vielä kaikki, mutta loppu jääköön rutisematta. Argh. Käperryin hetkeksi sängylle tuijottamaan seinää ja yritin tyhjätä pääni ahdistuksista. Sepä siitä kivasta vapaapäivästä. Sen verran kun uskalsin soittaa, sekään ei nostanut mielialaa. Näin lähellä itse esitystä ei kumminkaan kannata hirveästi varsinaisesti harjoitella, siitä voisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.
Kaikesta huolimatta onnistuin löytämään päivään hyviäkin hetkiä. Keksin väsätä syötäväksi jotain molen tapaista omituista sörsseliä, jossa oli possua, salsaa, maapähkinävoita ja kaakaojauhetta, ja siitä tuli yllättävän hyvää. Illalla lähdin pitkästä aikaa etsimään geokätköä. Kätkö sijaitsi Iso-Huopalahden ranta-suo-pöheikössä, ja siellä rämpiminen oli lystiä. Pääsin ylittämään jorpakoita koivunrungoilla taiteillen ja muuta hauskaa, pieni ihme, etten päätynyt johonkin suolammikkoon uimaan. Kätkönkin jopa löysin. Paluumatkalle valitsin eri reitin, ja eksyin metsään. Se oli mahtavaa. Metsät ovat kivoja ja eksyminen on jostain syystä ollut minusta aina enemmän kivaa kuin ikävää, etenkin jos ei ole mikään kiire mihinkään. Melkein liiankin helposti ja nopeasti löysin takaisin kodin kieppeille. Loppuiltaa kuluttelin hyödyllisesti siivoilun merkeissä. Huominen on liian pian.
Kunnian päivän ensimmäisestä ahdistuksesta saa Dare, joka blogissaan varoitteli, että kun Japanissa on niin kivaa, sinne pysyvästi jumiutumisen riski on aina olemassa. Hm. Seuraavan järkytyksen tuotti palkkakuitti. Se ja Kelan sivujen vilkaiseminen kertoivat, että olen aika nätisti ajatellut vuoden tuloni pieleen. Opiskelijoiden kuuluu olla köyhiä. Näyttääkin kovasti siltä, että en voi nostaa enää loppuvuonna opintotukea, ja saatan joutua palauttamaan aikaisemmin saamiani, jos en halua, että karhuavat myöhemmin. Kun olen tuhlannut rahaa kaikkeen pöljään ja tuloni lakkaavatkin kokonaan lokakuun puolivälissä vikan metropalkan jälkeen, tulevat loppuvuoden taloudelliset olot olemaan vähemmän iloiset. Eikä siinä tietenkään vielä kaikki, mutta loppu jääköön rutisematta. Argh. Käperryin hetkeksi sängylle tuijottamaan seinää ja yritin tyhjätä pääni ahdistuksista. Sepä siitä kivasta vapaapäivästä. Sen verran kun uskalsin soittaa, sekään ei nostanut mielialaa. Näin lähellä itse esitystä ei kumminkaan kannata hirveästi varsinaisesti harjoitella, siitä voisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.
Kaikesta huolimatta onnistuin löytämään päivään hyviäkin hetkiä. Keksin väsätä syötäväksi jotain molen tapaista omituista sörsseliä, jossa oli possua, salsaa, maapähkinävoita ja kaakaojauhetta, ja siitä tuli yllättävän hyvää. Illalla lähdin pitkästä aikaa etsimään geokätköä. Kätkö sijaitsi Iso-Huopalahden ranta-suo-pöheikössä, ja siellä rämpiminen oli lystiä. Pääsin ylittämään jorpakoita koivunrungoilla taiteillen ja muuta hauskaa, pieni ihme, etten päätynyt johonkin suolammikkoon uimaan. Kätkönkin jopa löysin. Paluumatkalle valitsin eri reitin, ja eksyin metsään. Se oli mahtavaa. Metsät ovat kivoja ja eksyminen on jostain syystä ollut minusta aina enemmän kivaa kuin ikävää, etenkin jos ei ole mikään kiire mihinkään. Melkein liiankin helposti ja nopeasti löysin takaisin kodin kieppeille. Loppuiltaa kuluttelin hyödyllisesti siivoilun merkeissä. Huominen on liian pian.
En vaan osaa
Kuvasta näkyy, kuinka aurinkoinen oli päivän yleistunnelma. Aamulla opin, että edes 9.00 ei ole tarpeeksi aikainen aika saapua konsalle, että saisi heti harjoituskopin. Siellä kai pitäisi olla ennen kahdeksaa ulko-ovella odottamassa, että talo aukeaa. Hullut ekan vuoden opiskelijat. Kai ne kohta tuosta väsähtävät. Joka tapauksessa, sain aamulla harjoiteltua jonkin verran, ja sitten oli toinen--eli viimeinen--harjoitus pianistin kanssa. Onneksi kappaleessa ei ole mitään yhteissoitollisesti haastavaa. Oma soitto vaan tökki. En vaan osaa. Perkele. Olisi pitänyt tehdä kadensseille jotain, koska nyt ne ovat kaamea jännityksentuottaja, viimeisiin ääniin osumisesta ei ole mitään takeita ja jos ei niihin osu, kuulostavat todella pahalta. Eipä enää auta. Vähän auttoi, että Tapani puoliväkisin raahasi minut harjoittelemaan konserttisaliin, missä karsintakin perjantaina on. Siellä soitto soi vähän paremmin kuin pienessä luokassa. Silti, tavoitteeni ovat tippuneet siitä, että olisin varteenotettava solistikandidaatti karsinnassa, siihen, että yritän olla nolaamatta itseäni täysin--ja nyt tuntuu, että sekin on saavuttamattomissa...
Soittosähläämisen jälkeen kävin opettamassa ja sitten kipaisin kotiin kasaamaan kiipeilykamppeita. Tällä kertaa ei Tapanilassa nähty mitään erityisen sankarillisia tai muutenkaan suuria saavutuksia. Kumpikin kenkäpari tuntui vieraalta jalassa, uudet kengät uutuuttaan ja vanhat siksi, että uusien kärkikappaleiden kanssa oli, kuin kärjissä olisi valtavat ylimääräiset möntit. Yhden aiemmin kesken jääneen reitin sain loppuun, mutta se oli vain vitonen, tosin osittain negaa, mikä siinä aikaisemmin tökki. En siis osaa kiivetäkään. Se sentään ei ole niin paha, kun sitä on vasta tullut tehtyä alle vuosi, soittoa sen sijaan on takana sen seitsemäntoista vuoden ajalta, joten sen osaamattomuus on vähän rasittavampaa.
11/09/2007
Soittoa ja kenkiä
Maanantai oli samanlainen kuin ne maanantait mitä oli ennen sitä, eli siis vähän soittelua ja paljon metroilua.
Tiistaista alkoi solistikarsintavapaa, elikäs pari päivää, jotka töistä pyysin tyhjäksi että voisin keskittyä harjoitteluun. Aika hyvin tulikin keskityttyä: päivän soittosaldo oli lähemmäs neljä tuntia harjoittelua ja sellotunti siihen päälle. Illasta alkoi tuntua siltä, etten enää vaan kykene enempää vaikka aikaa ja harjoitustila olisikin. Ei ole kauhean kova soittokunto vissiin kun ei tuon enempää jaksa.
Soittelun ohessa ehdin päivän aikana myös juosta ympäri kaupunkia--tai aika pientä aluetta oikeastaan--kiipeilykenkien perässä. Piti hakea vanhat Karttuselta, mutta eka reissuni sinne olikin huti, kun olivat kämmänneet aikataulunsa ja eivät olleetkaan kengät valmiina vielä. Eipä se mitään, kun illaksi suunniteltu kiipeilykin peruuntui. Vaan kumminkin menin Camuun sovittelemaan uusia kenkiä, ja päädyin ostamaan LaSportivan Miurat, jotka istuivat jalkaan ihan ihmeen hyvin ollakseen aika aggressiivisen malliset. Saa nähdä, pystynkö oikeasti kiipeämään niillä ilman että varpaani kuolevat. Järkytyksekseni huomasin myös, että siinä missä 100e olisi minusta ihan hirveästi ja suorastaan liikaa rahaa laitettavaksi normaaleihin kenkiin, sen laittaminen kiipeilykenkiin ei häirinnyt yhtään. Aika tyhmä asenne kun niitä peruskävelykenkiä kuitenkin pitää jalassa koko ajan ja kiipeilykenkiä vain enintään muutaman tunnin jonkun kerran pari viikossa... Noh, mutta nytpä sitten on kahdet varsin erilaiset kiipeilykengät, kun viimein iltapäivästä Karttunen pyöräytti vanhat MadRockin Phoenixinikin ehjiksi. Hip.
Illalla konsalta kotiin valuessani törmäilin sattumalta useampaan vanhaan tuttuun, ja samalla hassuun ilmiöön: poikkeuksetta kun kerron ajavani metroa, jossain vaiheessa kaikki tietämättömät kaverit aina heittävät--melkein aina samalla sanamuodollakin--jotain sen suuntaista kuin "ei sentään sun alle oo ketään hypännyt", ja tietenkin hämmentyvät kovasti kun vastaan että kyllä on. Hrm.
Tiistaista alkoi solistikarsintavapaa, elikäs pari päivää, jotka töistä pyysin tyhjäksi että voisin keskittyä harjoitteluun. Aika hyvin tulikin keskityttyä: päivän soittosaldo oli lähemmäs neljä tuntia harjoittelua ja sellotunti siihen päälle. Illasta alkoi tuntua siltä, etten enää vaan kykene enempää vaikka aikaa ja harjoitustila olisikin. Ei ole kauhean kova soittokunto vissiin kun ei tuon enempää jaksa.
Soittelun ohessa ehdin päivän aikana myös juosta ympäri kaupunkia--tai aika pientä aluetta oikeastaan--kiipeilykenkien perässä. Piti hakea vanhat Karttuselta, mutta eka reissuni sinne olikin huti, kun olivat kämmänneet aikataulunsa ja eivät olleetkaan kengät valmiina vielä. Eipä se mitään, kun illaksi suunniteltu kiipeilykin peruuntui. Vaan kumminkin menin Camuun sovittelemaan uusia kenkiä, ja päädyin ostamaan LaSportivan Miurat, jotka istuivat jalkaan ihan ihmeen hyvin ollakseen aika aggressiivisen malliset. Saa nähdä, pystynkö oikeasti kiipeämään niillä ilman että varpaani kuolevat. Järkytyksekseni huomasin myös, että siinä missä 100e olisi minusta ihan hirveästi ja suorastaan liikaa rahaa laitettavaksi normaaleihin kenkiin, sen laittaminen kiipeilykenkiin ei häirinnyt yhtään. Aika tyhmä asenne kun niitä peruskävelykenkiä kuitenkin pitää jalassa koko ajan ja kiipeilykenkiä vain enintään muutaman tunnin jonkun kerran pari viikossa... Noh, mutta nytpä sitten on kahdet varsin erilaiset kiipeilykengät, kun viimein iltapäivästä Karttunen pyöräytti vanhat MadRockin Phoenixinikin ehjiksi. Hip.
Illalla konsalta kotiin valuessani törmäilin sattumalta useampaan vanhaan tuttuun, ja samalla hassuun ilmiöön: poikkeuksetta kun kerron ajavani metroa, jossain vaiheessa kaikki tietämättömät kaverit aina heittävät--melkein aina samalla sanamuodollakin--jotain sen suuntaista kuin "ei sentään sun alle oo ketään hypännyt", ja tietenkin hämmentyvät kovasti kun vastaan että kyllä on. Hrm.
10/09/2007
Mahdottomia muffinsseja
Leivoin vaihteeksi muffinsseja, ja varsin kokeellisia sellaisia. Fazerin mahtavan lontoonrae-suklaan inspiroimana päätin kokeilla, olisiko mahdollista tehdä lontoonrae-suklaa-muffinsseja. Eipä oikein. Olisi kai pitänyt tyytyä laittamaan muffinsseihin pelkästään sitä suklaata eikä myös erikseen oikeita lontoonrakeita, koskapa paistettaessa niiden kuorrutus suli, tuloksena vuokaan tahmaavia muffinsseja joissa on epämääräisiä sokerimönttejä sisällä. Lisäksi jos muffinssiohjeessa käsketään laittaa kaksi kananmunaa, vain yhden laittaminen todella vaikuttaa huonosti lopputulokseen--mutta kun ei ollut kuin yksi jääkaapissa niin ei voinut mitään. Aamupäivään mahtui muffinssien lisäksi hieman soittelua. Soittelun jälkeen töihin.
Töissä ei näkynyt missään ketunraatoa vaikka kuinka katselin, joten ehkä se höpsö eläin selvisi pelkällä järkytyksellä. Jee. Lisäksi totesin, että "hehheh me niinku esitetään allehyppääjiä"-vitun teini-idoottiääliöt eivät enää aiheuta niinkään säikähdystä kuin hillittömän raivokohtauksen. Minä en edelleenkään vaan millään märehdinnän määrällä kykene ymmärtämään mikä siinä muka on hauskaa. Sellainen saatanan typerä pelleily on loukkaavaa sekä oikeita allejääneitä että allejäännin nähneitä kuskeja kohtaan. Kunpa vaan niille typerille teineille pystyisi tekemään muutakin ilkeää kuin tööttäämään kovaäänisesti--kun kovaäänisestä töötistä kärsivät kaikki muutkin matkustajat niin se ei ole kovin kiva.
Töissä ei näkynyt missään ketunraatoa vaikka kuinka katselin, joten ehkä se höpsö eläin selvisi pelkällä järkytyksellä. Jee. Lisäksi totesin, että "hehheh me niinku esitetään allehyppääjiä"-vitun teini-idoottiääliöt eivät enää aiheuta niinkään säikähdystä kuin hillittömän raivokohtauksen. Minä en edelleenkään vaan millään märehdinnän määrällä kykene ymmärtämään mikä siinä muka on hauskaa. Sellainen saatanan typerä pelleily on loukkaavaa sekä oikeita allejääneitä että allejäännin nähneitä kuskeja kohtaan. Kunpa vaan niille typerille teineille pystyisi tekemään muutakin ilkeää kuin tööttäämään kovaäänisesti--kun kovaäänisestä töötistä kärsivät kaikki muutkin matkustajat niin se ei ole kovin kiva.
09/09/2007
Laamantai
Muu maailma eli lauantaita, minulla oli maanantai. Ei liity siis laamoihin, pahoittelen. Aamulla heräsin kahdeksalta ja olin kymmenen pintaan konsalla (eli heti kun se aukesi), harjoittelin sen kaksi tuntia mihin aikaa oli ja sen jälkeen menin töihin. Töissä oli taasen aika tapahtumaton päivä, paitsi parille onnettomalle eläimelle: ensinnäkin tuulilasiin tömähti joku tirppa--niistä en ota omantunnontuskia. Vaan sitten ihan viimeisellä kierroksella pimeässä katsoin, että joku pieni eläin juoksee tuossa kiskojen välissä, taitaa olla rusakko, ja vasta ihan kohdalle päästyäni näin, että ei pahus, se onkin kettu. Kettua en ole edes nähnyt kuin ihan pari kertaa elämässäni. Yritin vähän jarruttaa, mutta eipä auttanut, sinne se katosi junan alle. Toivoa voi, että jos se pysyi matalana, se selvisi, kun kerta oli ihan siinä keskellä kiskojen puolivälissä. Jotenkin tuli siitä kuitenkin vähän kurja olo, kettu parka.
Jottei muille tulisi paha mieli laamojen puutteesta, laitetaan tähän loppuun sellainen.
Jottei muille tulisi paha mieli laamojen puutteesta, laitetaan tähän loppuun sellainen.
07/09/2007
Vapaalla
Alkuviikon osoittauduttua jotenkin yllättävän rankaksi otin sitten vapaapäivät aika vapaasti ja en soittanut paljoakaan. Torstaina nukuin niin pitkään, että soittoaikaa olisi jäänyt aika vähän, joten pidinkin sitten kokonaan sellovapaana. Oma sello pysyi laatikossa koko päivän, oppilaan sellolta en voinut välttyä kun piti opettaa. Opettamisen jälkeen taasen Tapanilaan, koska tietenkin juuri sinä päivänä kun oli aikaa kiivetä satoi vettä (keskiviikkona ja perjantaina ei satanut, blääh). Kalliolle kaipailusta huolimatta oli seinälläkin mukavaa. Tappelin 6+ reittiä parin muuvin päähän sen lopusta, puh. Ja hajotin kenkäni, mikä oli minusta enemmän hauskaa ja mageeta kuin huono asia. Johan niillä on reippaasti yli puoli vuotta kiivetty...
Perjantaina siis soiteltuani aamusella vähän kotona ja pyykättyäni ja tiskattuani sun muuta välttämätöntä, käväisin Karttusella viemässä kengät pohjattaviksi, ennen kuin menin Westendiin opettamaan. Sen jälkeen illan päättömänä ajanhukkana kävin katsomassa viitos-Potter-leffan uusiksi, ihan siitä ilosta että kun nyt tulin lukeneeksi kaikki kirjat läpi ja on joku naurettavan hävettävä fanitusvaihe päällä. Ja ylläripylläri kyllä pidinkin siitä nyt paljon enemmän kuin ekalla katsomalla. Selvästi eka katsoma oli siis paljon arvostelukykyisempi. Tällä kertaa minua häiritsivät melkoisen hölmöt asiat. "Hetkinen hei, miten noi voi käyttää 'Levicorpus'-loitsua, se tulee vasta kuutoskirjassa! Yhyy!"
Perjantaina siis soiteltuani aamusella vähän kotona ja pyykättyäni ja tiskattuani sun muuta välttämätöntä, käväisin Karttusella viemässä kengät pohjattaviksi, ennen kuin menin Westendiin opettamaan. Sen jälkeen illan päättömänä ajanhukkana kävin katsomassa viitos-Potter-leffan uusiksi, ihan siitä ilosta että kun nyt tulin lukeneeksi kaikki kirjat läpi ja on joku naurettavan hävettävä fanitusvaihe päällä. Ja ylläripylläri kyllä pidinkin siitä nyt paljon enemmän kuin ekalla katsomalla. Selvästi eka katsoma oli siis paljon arvostelukykyisempi. Tällä kertaa minua häiritsivät melkoisen hölmöt asiat. "Hetkinen hei, miten noi voi käyttää 'Levicorpus'-loitsua, se tulee vasta kuutoskirjassa! Yhyy!"
06/09/2007
Alamäkeä
Maanantai: Tarpeeksi unta, aamulla yhdentoista kieppeillä konsalle, mistä heti löytyi harjoituskoppi. Soittelua ja hyödyllinen pikakierros nuottikaupassa ja kirjastossa. Sen jälkeen töihin. Ajelua. Ihan jees.
Tiistai: Vähän liian aikainen herätys, aamulla konsalle kymmenen jälkeen, harjoituskopin saaminen vaati jonottamista. Harjoittelua, sitten soitotunti. Ja illaksi töihin. Vähän blaah.
Keskiviikko: Tuskallisen aikainen herätys, aamulla konsalle yhdeksän jälkeen, mutta (perkele!) ei yhtään vapaata koppia. Jonottamista ja sitten harjoittelua sekä säestysharjoitus. Boccherinia eka kerta pianon kanssa, ja meni ihmeen hyvin--päivän suurin ilon aihe, johon jotenkin oli vaikea suhtautua kovin ilahtuneesti kun muuten oli epätoivoisen väsynyt olo. Illaksi töihin. Ei olisi jaksanut niin yhtään, joten join liikaa kahvia. Argh.
Lisäksi sorruin lukemaan Potter-fanficciä. Ei todellakaan hyvin mene.
Tiistai: Vähän liian aikainen herätys, aamulla konsalle kymmenen jälkeen, harjoituskopin saaminen vaati jonottamista. Harjoittelua, sitten soitotunti. Ja illaksi töihin. Vähän blaah.
Keskiviikko: Tuskallisen aikainen herätys, aamulla konsalle yhdeksän jälkeen, mutta (perkele!) ei yhtään vapaata koppia. Jonottamista ja sitten harjoittelua sekä säestysharjoitus. Boccherinia eka kerta pianon kanssa, ja meni ihmeen hyvin--päivän suurin ilon aihe, johon jotenkin oli vaikea suhtautua kovin ilahtuneesti kun muuten oli epätoivoisen väsynyt olo. Illaksi töihin. Ei olisi jaksanut niin yhtään, joten join liikaa kahvia. Argh.
Lisäksi sorruin lukemaan Potter-fanficciä. Ei todellakaan hyvin mene.
02/09/2007
Selloviikonloppu
Perjantaista suuri osa meni taas jännittäessä oppilaita, niin ettei harjoittelu ollut järin keskittynyttä. Oppilaat eivät kuitenkaan edelleenkään syöneet minua. Niinpä pääsin suunnitelmien mukaan suuntaamaan Artjärvelle. Siellä oli perinteikkään legendaarinen Ylioppilaskunnan Soittajien sellosektion selloviikonloppu.
Selloviikonloppu sisälsi--perinteitään kunnioittaen--rentoa hengailua, mölkkyä, grillaamista, riittävästi alkoholia sekä runsaasti lautapelejä (paljon Menolippua, paitsi Amerikka-, myös Saksaversiona, joka oli oikein kiva) ja muita omituisia seuraleikintapaisia (kun Scattergories ei oikein ole lautapeli). Oli hyvin leppoisaa. Ei tietoakaan mistään viimevuotisen tapaisesta pöhlästä angstaamisesta. Taisin hetkellisesti saavuttaa valaistumisen sen suhteen, että niin, ei minun oikeasti ole mikään pakkokaan päättää, että nyt minä kuulun erityisesti juuri tähän tai tuohon ihmisryhmään tai kaveriporukkaan. Voihan sitä viettää aikaansa useammankin joukon seurassa. Tietysti se johtaa helposti siihen sellaiseen "satelliittijäsenyys"-tunteeseen, että on joka ryhmässä vähän sivussa ja ei-niin-läheinen ja hyvä tuttu kuin "keskeisemmät" jäsenet, mutta sen kanssa vaan on elettävä.
Sunnuntaina palasin ihmisten ilmoille sellaiseen aikaan, että vielä ehdin illaksi seinälle. Tulipas todettua Tapanilassa, että möykky- eli siis muotoseinä ei enää tunnu ollenkaan niin ylitsepääsemättömän oudolta kuin ennen kalliokautta. Jee.
Selloviikonloppu sisälsi--perinteitään kunnioittaen--rentoa hengailua, mölkkyä, grillaamista, riittävästi alkoholia sekä runsaasti lautapelejä (paljon Menolippua, paitsi Amerikka-, myös Saksaversiona, joka oli oikein kiva) ja muita omituisia seuraleikintapaisia (kun Scattergories ei oikein ole lautapeli). Oli hyvin leppoisaa. Ei tietoakaan mistään viimevuotisen tapaisesta pöhlästä angstaamisesta. Taisin hetkellisesti saavuttaa valaistumisen sen suhteen, että niin, ei minun oikeasti ole mikään pakkokaan päättää, että nyt minä kuulun erityisesti juuri tähän tai tuohon ihmisryhmään tai kaveriporukkaan. Voihan sitä viettää aikaansa useammankin joukon seurassa. Tietysti se johtaa helposti siihen sellaiseen "satelliittijäsenyys"-tunteeseen, että on joka ryhmässä vähän sivussa ja ei-niin-läheinen ja hyvä tuttu kuin "keskeisemmät" jäsenet, mutta sen kanssa vaan on elettävä.
Sunnuntaina palasin ihmisten ilmoille sellaiseen aikaan, että vielä ehdin illaksi seinälle. Tulipas todettua Tapanilassa, että möykky- eli siis muotoseinä ei enää tunnu ollenkaan niin ylitsepääsemättömän oudolta kuin ennen kalliokautta. Jee.
Subscribe to:
Posts (Atom)