Lomaisaa

Miri on lomalla, ja selvästi lomatunnelma on tarttuvaa, koska vaikka minulla on vain kaksi päivää vapaata, silti oli ihan lomaisa olo koko maanantain. Nukkuiltiin pitkään ja lähdettiin hiljakseen liikenteeseen kohti keskustaa. Sieltä oli tarkoitus ostaa hiusväriä, mutta kierreltiin samalla kaikki kirjakaupat ja muuta kivaa, käytiin kahvilla ja syömässä ja treffattiin Susanna. Aika meni hämmentävän nopeasti.

Leffaankin eksyttiin, viimein katsomaan Transformers. Se oli aika lysti, tosin ihmisiä oli vähän liikaa, valkokankaalla siis. Ne olivat tylsiä ja rasittavia. Robotit olivat kivoja ja hienoja. Jee.

Leffan jälkeen yritettiin pyöritellä ruotsalaistyylisiä suklaa-kookospalloja, ja pienten ohjeen korjailujen jälkeen niistä jotain tulikin. Kookoshiutaleissa pyöriteltyjä rasva-sokeri-kaakaokönttejä. Kumma keksintö. Ei tietenkään voi maistua pahalta, vaan päinvastoin.

Viimein päästiin siihen päivän varsinaiseen suunniteltuun ohjelmanumeroon, eli hiusten värjäykseen. Miristä piti tulla punainen ja minusta mustavioletti, ennakkoveikkaukseni oli, että lopputulos on lähinnä värjätty kylpyhuone ja laikukkaat hiukset. Vaan toisinpa kävi: värisotkenta onnistui yli odotusten. Hiuksistani tuli mielettömän sileät ja hyvin käyttäytyvät ja mageen värisetkin vielä. Tuplajee.

Haukotus

Olisi taas pitänyt soittaa ja siivota ja tehdä kaikkea järkevää, mutta onneksi saatoin käyttää Tiemuksen kanssa muun muassa Berlin-ropesta jutustelua tekosyynä, etten sitten tehnyt mitään.

Töissä oli tyyyylsääää. Ensimmäinen tuplakierros tuntui loputtoman pitkältä, oli kuin ei päivä ollenkaan mitenkään kuluisi. Sentään lomalle lähtevät vakikuskit tarjosivat tauoille kahvia ja pullaa ja karkkia.

Töistä olisin joutunut palaamaan kotiin keskustan kautta, kun sunnuntaisin viimeisin bussi menee niin aikaisin. Päättelin siis, että samalla vaivalla menenkin Kampissa Turun bussiin. Keskusta vaan oli täynnänsä Metallican keikalta palaavaa kansaa. Loppujen lopuksi Turkuun jopa ajettiin ylimääräinen erikoispikavuoro, että kaikki mahtuisivat palaamaan. Sepä sitten oli bussillinen 15-35-vuotiaita Metallica-paitoihin pukeutuneita jätkiä/äijiä sekä minä. Hassua. Turussa olin kolmen jälkeen. Kyllä väsytti.

Osta hyvä sänky

Piti herätä kamalan aikaisin ja mönkiä sängystä ylös, että ehtisin aamupäivästä ostaa sängyn. Äiti oli tälläkin ostosreissulla seurana, ja oli kyllä tarpeellista, että oli mukana joku, jolla on edes jotain mielipiteitä. Oli meinaan vaikeaa. Lisäksi olin aika häkeltynyt siitä, miten älyttömiä ne hienoimmat ja kalleimmat pedit maksavat. Monta tuhatta euroa sängystä? Just joo. Onneksi halvempiakin vaihtoehtoja löytyi paljonkin. Vaikka tiesin jo etsiväni 120- tai 140-senttistä perus-runkopatjaa, oli valinta silti kovin hankala. Yrittää nyt niistä kaupan ziljoonasta sängystä pikaisella lojumisella testata, mikä oikeasti olisi mukava. Päädyin ei-ihan-halvimpaan 140cm-vaihtoehtoon. Ehkä hitusen suureellista kun kuitenkin vietän varmaan 99,9% öistäni yksin, mutta onpa sitten ainakin tilaa oikoa raajojaan ilman että ne menevät reunan yli. Ja sitten heitän hiiteen tuon vuodesohvan, jonka väritys nyt vaan ei sovi mun sisustukseen ja josta en jotenkin muutenkaan pidä. Jees.

Sänkykaupoilta Laaksolahteen syömään ja sen jälkeen töihin. Töissä totesin, että aiemmin kaksi kuukautta kestänyt kehitys tiivistyi nyt kahteen päivään: perjantaina oli "jees, on tää kyllä aika magee työ", lauantaina taas "hohhohlaalaa, olen metronajorobotti"-meininki. Kolme tuplakierrosta ja ei oikein kauheasti innostanut. Kiihdytys, jarrutus, ovet auki, ovet kiinni, kiihdytys, jarrutus, ovet auki, ovet kiinni, kiihdytys... Sentään YS-Joanna käväisi kyydissä niin oli hetken seuraa, ja töiden jälkeen taas seuraa löytyi jossain bileissä henkisiä traumoja keränneestä Tiemuksesta.

Normalisoitumista

Viikon tauon ja alkuviikon totuttelun jälkeen työ-päivärytmi on taas palannut: nukun liian pitkään ja jotenkin hukkaan koko aamupäivän. Siirrellessäni torkkuherätystä myöhemmäksi näin jotain sekavaa unta, jossa olin löytänyt prinssin, mutta ilkeä kuningas ei halunnut meidän olevan yhdessä, ja jotain kaulojakin katkottiin, mutta ilmeiseesti kyseessä olikin vain larppi, koska paettuani paikalta puolen hovin kanssa olin yhtäkkiä Turussa, missä oli joku coni, ja yritin majoittaa koko isoa porukkaa Mirille. Hm. Hieman enemmän herättyäni jumitin joksikin tunniksi jorisemaan irkkiin enimmäkseen tyhmiä ja sekavia luolasankareiden kanssa. Vasta viimeisen tunnin ennen töihinlähtöä käytin järkevästi syömiseen, tiskaamiseen ja siivoiluun.

Töissä oli oikeastaan eka ihan melkeinpä täysin normaalin tuntuinen päivä. Uskalsin viimein tulla asemille oikein, eli siis mahdollisimman suurella nopeudella aloittaen jarrutuksen mahdollisimman myöhään, aikaa säästäen. Aiemmat päivät tällä viikolla olen aloitellut jarrutuksia turhan aikaisin, ihan niinkuin sillä nyt olisi paljoakaan merkitystä, ajanko seitsemääkymppiä vai viittäviittä, jos joku on tulossa junan alle. Ei sitä pysäyttää ehtisi kuitenkaan. Mutta jee. Ekaa kertaa sitten Sen Ikävän Tapahtuman katsoin tänään edessä aukeavaa tunnelia ja totesin, että on tää silti edelleenkin melkoisen magee kesätyö.

Mitäs tässä

Aamupäivä liikkeellelähtöä, sitten lievän jännittyneissä tunnelmissa töihin katsomaan, miltä tänään tuntuu. Iloksi ja onneksi tuntui paljon vähemmän ahdistavalta kuin tiistaina. Muutenkin päivä oli vähemmän random-sattumia sisältävä. Suurin pelon hetki tuli, kun tänään oli ekaa kertaa sitten Sen Tapahtuman ajettava se sama lähtö ja sama vuoro, kymppivuoro klo 21.15 kohti Siilitietä. Siilitiellä ei ollut juuri ketään ja ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Huh.

Kotivapaa

Aamupäivästä piti mennä Mirjan kanssa piknikintapaiselle, mutta tietenkin satoi kaatamalla. Kävin sitten vain aamuteellä. Jatkoin päivää pyykkäämällä, kokkaamalla ja viimein myös soittamalla, pitkästä aikaa. Viime aikoina on vaan tullut kuunneltua paljon kaikkea sekalaista. Jotenkin ihan yllätyin kun ekat äänet soitin, että niin, tästä tosiaan tulee tosi kiva ääni tästä sellostakin. Jei! Soittelin yli tunnin kaikenmoista, ei kovin tehokkaasti, mutta innolla. Jos taas saisi aikaan että alkaisi harjoitella säännöllisesti. Syksy lähestyy ihan liian vauhdilla.

Iltapäivästä Laaksolahteen, ja sieltä äidin kanssa sisustus-shoppaamaan. Tulipa käytyä ekaa kertaa kauppakeskus Jumbossa. Pidän kyllä enemmän tuosta naapurissa sijaitsevasta Sellosta. Useamman kaupan kiertelyn jälkeen löytyi niin eteiseen matto kuin olohuoneeseenkin uusi, parempi ja hienompi kuin se aiempi ikivanha ja kulunut. Itse asiassa tämä on tosi kiva. Lystiä, kun toisinaan kaupoissa vaan törmää asioihin, joista toteaa, että tämä on juuri se, mitä olen etsinyt. Muutenkin loppuilta meni kämpän sisustusta miettiessä. Minulla ei ikinä aiemmin elämässäni ole ollut mitään intoa mihinkään sisustuksen tapaiseenkaan, mutta nytpä vain kovasti on. Pelottavaa.

Stressailua ja ahdistusta

Kännykän herätystä taas aikani siirreltyäni heräsin Mirin tekstariin, että ovat Daren kanssa menossa Ruotsissa reissunsa ekaan luolaan. Aamupäivä sitten menikin sitä stressatessa. Enpä muista, milloin minulla olisi ollut tällaisia vaikeuksia suhtautua jonkun kaverin tai kavereiden ulkomaanmatkaan. Kateellinen tietysti olen, en yhtään yritä muuta väittääkään--viikon verran kallioita ja luolia, voiko mageempaa ollakaan, olisin kyllä kovin mieluusti mukana. Kuitenkin, toisaalta, se on siis viikon verran kohtalaisen vaarallista toimintaa vieraalla maalla. Huolestuttaa. Ja kolmannelta, menin ihan solmuun, kun myöhemmin Miri totesi, että minä en taida olla hyvä yhteyshenkilö kun se ahdistaa minua liikaa, joten ilmoittelevat jatkossa menemisensä jollekin muulle. En vaan tajua. Loppujen lopuksi en osaa määritellä, mikä tässä pohjimmiltaan mättää, vaikka kuinka märehdin.

Muiden matkoista stressaaminen kyllä loppui aika seinään kun työt alkoivat. Jostakin selittämättömästä syystä toinen työpäivä tuntui kaiken kaikkiaan ahdistavammalta kuin ensimmäinen. Eilen ahdistus tuli enemmän yksittäisinä hetkinä, nyt se oli jatkuvaa, parhaimmillaan pala kurkussa ja pahimmillaan kuin jollain olisi kuristusote kaulastani. Joka asemalletulo pelotti hieman, jokainen vähänkään laiturin reunaa lähemmäs eksynyt matkustaja aiheutti hirveän sätkyn. Vituttaa kun tuntee olevansa jotenkin niin henkisesti hauras. En yhtään pidä tästä. Ja sitten tietenkin vielä työpäivään sisältyi suurin piirtein kaikki mahdollinen, oli useampi sammunut kyydissä kääntöraiteella, oli turha vahinko-hätäpuhelu, oli liikennekaaosta jonkun vian takia, toistuvaa valoissa odottelua ja kuuluttelua, laiturin päädyssä kieltokyltin taakse tarpeitaan tekemään mennyt idiootti, ja vielä itsestäni riippumaton pakkojarrukin. Ja siis tietenkin se helvetin 9h17min+ruokatauko-päivä. Argh.

Kotona yritin korjata mielialaani suklaalla ja Apocalypticalla, mutta vähän heikolla menestyksellä.

Metroon paluu

Heräsin, ja oli edelleen 9.7., ei sille mitään mahtanut. Edessä ensimmäinen työpäivä sairasloman jälkeen. Aloitin päivän brunssilla taikka lounaalla Café Espassa Mirjan kanssa. Seura oli hyvää ja hyvästä, koska olo oli melkoisen hermostunut ja levoton.

Vaikka huolella keskityin olemaan ulospäin mahdollisimman hallitun oloinen ja sanomaan kaikille, että kaikki on OK ja ei tässä enää mitää, pinnan alla kyllä kuohui. Matka Itikseen tutun kuskin kyydissä ohjaamossa oli jo hivenen jännittävä. Taukotilassa työvaatteita vaihtaessani oikeasti iski se tunne, että ei hitto, olen taas täällä, pitäisi taas ajaa junaa, taas kohdata jatkuvasti olemassaoleva onnettomuuden mahdollisuus. Jokunen hetki meni epämääräisen huimauksen ja tärinän ja pahan olon kourissa.

Ajoin alkuun Itis-Mellunmäki-kierroksen ihan yksin, mutta sitten ensimmäiselle kokonaiselle kierrokselleni sain vanhemman kuskin kaveriksi. Tästä oli kovasti apua, jatkuvasti jutustellessa ei ehtinyt märehtiä turhaan muuta. Ensimmäinen yksin ajamani kierros oli taas melkoisen ahdistava, mutta siitäkin selvittiin. Illan suurimman säikähdyksen tarjosi vasta paljon myöhemmin Kalasatamassa lähellä laiturin reunaa humalaisen oloisesti hoippunut matkustaja. Ei sillä mitään alletuloaikomuksia sitten ollut. Onneksi. Tuottipa kuitenkin instant-paniikkireaktion. Toivon mukaan tämä tästä vähän helpottuu ja tulevat päivät menevät vähän vähemmän heikkohermoisissa merkeissä, muuten on melkoisen stressaavaa ja raskasta tämä työnteko.

Aika herätä

Olin jo etukäteen päättänyt, että sunnuntaina lähden Helsinkiin, vaikka muilla oli vielä festarointisuunnitelmia. Ne kumminkin kariutuivat, kun koko päivän satoi vettä. Päivästä tuli aika turha, yleistä ajantappoa ja lusmuilua, ja jotenkin sen henkeen sopivasti pizzaa lounaaksi. Huolittuani koko päivän sitä, miten saan raahattua kaikki tavarani sekä muuan polkupyörän Pääkaupunkiseudulle, ratkesikin ongelma siten, että pyörä ei mahtunut junaan. Mitä tänään opin on siis, että pyöräpaikka junaan pitää varata hyvissä ajoin, etenkin jos sattuu olemaan liikkeellä Ruisrock-viikonloppuna.

Selvisin Espooseen. Perkkaalle. Kotiin. Sinne, mistä maanantaina pakenin. Jotenkin on äärettömän epätodellinen olo. Ihan kuin koko kulunut viikko olisi ollut jotain melkoisen vaihtelevaa unta. Paikoitellen painajaista, lähtien maanantai-illasta ja mukaanlukien muutama tyhmä sosiaalinen solmutilanne, ja toisin paikoin oikein kivaa unta josta ei haluaisi herätä, esimerkiksi festareiden hyvien keikkojen ajan. Unta yhtä kaikki. Ehkä huomenna herään ja onkin maanantai, 2.7., ja edessä taas yksi tasaisen toistava työviikko.

Ruisrokkia!

Perjantain aamupäivän tapoin etsimällä muutaman geokätkön, vaihteeksi pyöräillen. Pyöräily jatkui, kun Dare tuli töistä ja ajelimme Ruissaloon rokkaamaan. Ei ole tullut pyöräiltyä aikoihin, ja se tuntui aluksi vähän liian rankalta, hillitön ärsytys ja hävetys siitä, miten epäkuntoinen lusmuvetelys oikeasti olen. Perille kuitenkin päästiin, ja melkein heti perässämme ilmaantui Mirikin.

Ruisrock 2007 oli eka varsinainen festarikäyntini ikinä. Pori Jazzeilla olen pari kertaa pyörähtänyt vanhempien kanssa, mitä ei mitenkään voi laskea. Ruisrockin perjantaipäivä oli pehmeä lasku sikäli, että väkeä ei ollut ihan hirveästi. Toisaalta esiintyjätkään eivät olleet kovin ihmeellisiä. Ainoa mikä oikeasti nappasi oli Pain, jonka keikan kyllä hypin ja heiluin aika innoissani. The Horrorsin esiintyjät näyttivät vinkeiltä, mutta musiikki ei sanonut mitään, Juliette and the Licks taas näytti niin kamalalta, että vaikkei musiikki ehkä olisi kamalaa ollutkaan, sitä vaan ei kestänyt katsoa, ja the Pipettes sekä näytti että kuulosti siltä, että nyt pois ja äkkiä aaargh. Mastodonia olisi ehkä jaksanut kuunnellakin, mutta alkoi olla kylmää ja väsy, joten se sitten jäi.

Lauantaina liikkeellelähtö vähän kesti, mutta ehdittiinpä kuitenkin siihen, mihin tähdättiin, eli D'espairsRayta ihmettelemään. Aika epämääräisen geneerisen oloista ollakseen japanilainen hevibändi. Olisi vaan pitänyt mennä saman tien kuuntelemaan Kotiteollisuutta, joka myöskin kiinnosti, nyt nähtiin vain vika biisi, joka ainakin oli varsin jees. Lauantaina mukana oli myös ekaa kertaa festareilla vieraileva Susanna. Päivä oli loppuunmyyty, ja sen kyllä huomasi. Pahimmat väentungossumput olivat melkoisen ahdistavia. Sen sijaan alkua lukuunottamatta kaikki bändit olivat loistavia: Sonata Arctican keikalla oli viimein erikoisefektejä, joita tässä olen eri yhteyksissä koko viikon kaipaillut, ja musaa josta valmiiksi tiesin pitäväni, The Ark oli hillittömän hilpeä ja vauhdikas, ja Sturm und Drangin metallimuksut olivat mahtavia. Laulaja oli kyllä melkoisen ihqu, mutta fanitin siltikin ennen kaikkea kosketinsoittajaa, joka näytti porukan nuorimmalta, kiltiltä ja ujolta ja semmoiselta, mutta heilutti hiuksiaan niin vimmatusti että Wau. Tunnetusti hiusten heilutus on omankin soittotekniikkani kulmakivi, joten selvästi se siis oli loistava soittaja. Hip!

Ensimmäinen festarikokemukseni siis oli kaiken kaikkiaan melkoisen mainio. Jälkeenpäin oli hyvin urheillut olo, eikä pelkästään pyöräilystä, vaan myös kaikesta hyppimisestä ja moshaamisesta, mikä siis on myös varsin hyvä juttu. Pitänee toistekin uskaltautua.

Puuha on pop

Edellisten päivien perusteella tiesin, että jos torstainakin lojun, varmastikin sekoan. Siispä tein muuta. Lähdin kaupungille aamupäivästä, päätavoitteena ostaa Ruisrock-lippu, ja sen teinkin. Samalla tuli sitten shoppailtua muutenkin, kun jostain syystä huvitti. Ostin kaksi paitaa, joista toinen vielä maksoi vähän liikaa, mutta kun se oli niin kiva. Farkkuja yritin kovasti etsiä, mutta kaikki löytämäni olivat liian pieniä. Joko alennusmyynneissä on vain minikokoisia farkkuja, tai sitten olen oikeasti paljon isompi kuin luulen olevani. Tai kävin vahingossa lastenosastoilla. Monta aika todennäköistä vaihtoehtoselitystä.

Tapettuani vielä hetken aikaa Mirillä tiskaamalla ja leikkimällä googlea epätavallisen huonolla menestyksellä, oli aika suunnata Palatsille. Sielläpä en olekaan aikoihin kiivennyt, ja toiveet olivat korkeat, että kiipeäisin paremmin kuin viimeksi. No jaa. Oli hirveän kuuma, joten kaiken kaikkiaan oltiin aika huonoja kaikki. Sentään selvitin yhden itselleni aiemmin mahdottomalta tuntuneen reitin kattoon asti, tietenkin hirveällä säädöllä, roikkumisella ja tappelulla, mutta kuitenkin. Toisaalta ikuinen haastajani Möykky jäi edelleen huonon yrityksen jälkeen odottamaan jotain parempaa kiipeilypäivää.

Kiipeilyn jälkeen syömään, Cosmiciin ja uimaan ja väsyneenä nukkumaan. Ekaa kertaa koko viikkoon pystyin lojumaan silmät kiinni ajattelematta mitään ilman, että maanantai, Siilitie, klo 21.17 jää toistumaan kuin repeatille jäänyt DVD. En kuitenkaan saanut unta ennen kuin johonkin ihan älyttömään aikaan aamuyöstä. Grääh.

Öiden vaikeus

Päivät sujuvat näköjään ilman mitään huomattavaa eroa normaaliin, mutta yöt ovat vaikeita. Yksin ajatusten kanssa jääminen ja ylipäänsä pysähtyminen paikoilleen ilman muuta ajateltavaa johtaa ikäviin ajatuksiin. Nukahtaminen, missä normaalistikin olen huono, on älyttömän vaikeaa. Hyvänä puolena tosin edelleen, nukkumisessa sinänsä ei ole mitään ongelmaa, kun joskus sinne asti pääsen, ei painajaisia, ei heräilyä kesken yötä tai mitään muuta sellaista.

Keskiviikkona totesin, että jep, toimettomuus ei ole hyvä juttu, tarvin tekemistä. Tiedostin tämän jo aamupäivästä, mutten sitten kuitenkaan keksinyt, mitä huvittaisi tehdä. Onneksi Susanna saapui seuraksi, muuten olisi ollut hyvin paljon kurjempaa. Emme tosin saaneet tehtyä juuri mitään. Mirin palattua töistä lojumislinja kaiken lisäksi jatkui edelleen. Jossain vaiheessa totesin, että en kestä enää, nyt pitäisi tehdäkin jotain, mutta jouduin odottamaan vielä hyvän tovin ennen kuin "jotain" tehtiin, eli käytiin kuskaamassa Susanna Paraisille. Paluumatkalla etsittiin taas Stargate-taideteoksella olevaa geokätköä, ja ei vaan vieläkään onnistunut. Ollaan ilmeisesti tosi huonoja. Vaikeusaste 1, "helppo peruskätkö", ja kahteen kertaan on pengottu jokainen mahdolliselta tuntuva paikka ja kätköä vaan ei näy. Siihen kuitenkin sain haaskattua turhaa energiaa sen verran, että kykenin taas pysähtymään paikoilleni. Tosin, ei siitä taaskaan mitään hyvää seurannut, ja yö oli taas vaikea.

Toipumisyritystä

Saavuimme Turkuun tiistaiaamuna auringon noustessa, ja tietenkin väsytti hirveästi. Nukkuminen oli kuitenkin vaikeaa, mikä kai ei ole kovin ihmekään. Sitä häiritsi sama ongelma, johon törmäsin pitkin päivää. Kun lakkaan tekemästä jotain muuta ja jään yksin ajatusteni kanssa, mieleni alkaa toistaa repeatilla niitä hirveitä sekunteja. Oikeastaan pieni ihme, että sain ylipäänsä nukuttua, enkä edes nähnyt mitään kaameita painajaisia.

Päivän ajan yritin sitten keksiä jotain tekemistä. Kävin syömässä ja kävelemässä ja poimimassa satunnaisen geokätkön Tiemuksen kanssa. Tässä vaiheessa Miri olikin jo tullut töistä, ja piti seuraa, kunnes illan ropeporukka saapui paikalle. Siinäpä sitten pelailivat. Toimin kotihengettärenä, keittelin kahvia ja leivoin muffinsseja, kuuntelin osan aikaa peliä ja yritin keksiä netistä jotain tarpeeksi ajatuksia sitovaa ajanvietettä. Jostain syystä mikään ei koukuttanut niin tehokkaasti kuin yleensä, kun yleensä koukutun mihin vaan tyhmään.

Ajatukset nykyhetken suhteen ovat niin kovin ristiriitaisia. Jossain määrin tuntuu, että minulla on liian mukavaa. Kuvittelen, etten syytä itseäni mistään, koska ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä. Kuitenkin alan epäillä, että jollain tasolla, alitajuisesti, en täysin usko tuohon. Tuntuu, että minulla kuuluisi olla jotenkin kurjempaa ja kamalampaa. Tuntuu väärältä olla lomalla Turussa näin karmeasta syystä, ja olla sairaslomalla vaikkei edes satu mihinkään--ja tämä on muuten ensimmäinen sairaslomani koskaan. Ja välillä jo epäilen, että käytänkö vain ahdistusta tekosyynä saadakseni halauksia ja läheisyyttä. Kaiken kaikkiaan, asiat voisivat varmasti olla pahemmin, mutta en kyllä oikein pidä tästäkään.

Ammatin synkin varjopuoli

Päivä alkoi varsin mukavasti: Elmon kanssa Nuuksioon kiipeämään. Se oli korkein kallio, missä kumpikaan meistä on käynyt, ja kivi oli aika jännää. Ja söi sormiini paperihaavoja. Olimme juuri saaneet kiivettyä suunnitellut kaksi helpointa reittiä, kun alkoi sataa vettä. Pois ja äkkiä. Aika hyvä ajoitus. Laaksolahdessa sain ruokaa ja kyydin töihin.

Työpäivä tuntui tavanomaiselta. Ruokatauolla totesin, että ikävä päänsärky, tuntui tulleen piilolinsseistä. Makailin hetken leposängyssä ja mietin, etten jaksaisi enää ajaa. Otin junan klo 21.15 Itäkeskuksessa. Kaksi minuuttia Siilitielle. Se kierros loppuikin sitten siihen. Ei tarvinutkaan ajaa.

HS uutisoi,

Mies jäi metron alle Siilitien asemalla
Julkaistu: 2.7.2007 22:33

48-vuotias mies jäi metrojunan yliajamaksi Siilitien metroasemalla Helsingissä yhdeksän jälkeen maanantai-iltana.

Metroliikenne oli poikki keskustaan päin alle puoli tuntia.

Onnettomuusmetro ei ollut turman sattuessa ajanut vielä kokonaan asemalaiturille, joten kyydissä olleet ihmiset joutuivat odottamaan vaunuissa, kunnes onnettomuuden jäljet oli siivottu.

Tilanteen jälkihoidossa koin itseni ongelmaksi, jota palloteltiin edes takaisin, eikä kukaan oikein osannut auttaa. Kaikki olivat käsittämättömän määlyjä ja pihalla, ja surkuhupaisia yksityiskohtia oli rutkasti, siitä lähtien, että vähän sen jälkeen kun olin kertonut lääkärille ajaneeni metrolla jonkun yli, tämä totesi, että "niin, eikös se metro ole automaattinen?" ?!? Vittuako minä siellä ohjaamossa olisin tehnyt jos se olisi?

Joka tapauksessa, sain viikon sairaslomaa. Miri teki käsittämättömän ihanan siirron ja haki minut keskellä yötä Turkuun. Seura tuli todella tarpeeseen.

Kamalia ironisia seikkoja tähän liittyy noin miljoona, muun muassa se, että kurssin parhaana saamassani T-paidassa oleva asema on juuri Siilitie. En taida pitää sitä paitaa enää. Ja se, että oikeasti aiemmin mietin, että tavallaan olisi kiinnostavaa tietää, miten reagoisin tällaiseen tilanteeseen. Nythän se selviää.

Lohjaluolailua!

Lauantain aamupäivä tuntui loputtomalta. Ikävähkön aikainen herätys, sitten kohti YS-kvartettia, soittamaan enemmän tai vähemmän puutaheinää ja syömään ja keskustelemaan kivoja ja henkeviä. Se nyt vaan ei oikein ole se mun juttu, ja etenkin nyt kun oli kiinnostavampaa ohjelmaa tiedossa myöhemmin, en olisi millään malttanut olla. Kotiin päästyäni vielä vietin hyvän tovin ihmetellen ja lajitellen Tainan akvaariokasveja ja pakkaillen niitä muovipusseihin, kunnes vihoviimein ja varsin vittuuntuneena pääsin lähtemään matkaan.

Matkan kohde oli Suomusjärvi, jossakin Lohjan lähistöllä. Siellä vastassa olivat Dare, Miri, Tiemus ja Taina, ja siellä sijaitsi Tainan porukoiden mökki, jossa asustelimme viikonlopun. Vittuuntuminen suli hiljakseen pois. Jokin ihmeellinen suomalaiskansallinen mökkivaisto minusta löytyi, koska jotenkin oli kamalan kivaa olla mökillä edes vähän aikaa, metsän keskellä ja vähäsen normaalia alkeellisemmissa olosuhteissa. Jee.

Reissun paras osuus oli kuitenkin ja tietenkin luola! Torholan luola, Suomen suurin karstiluolamuodostuma, eli siis isoin luola mitä täältä löytyy. Siellä seikkailtiin lauantai-iltana. Luolalle löytäminen oli hieman haastavaa, mutta oikeastaan eksyimme vain kerran eikä silloinkaan kovin pahasti. Olin käväissyt paikalla joskus vuosia sitten perheeni kanssa, mutta silloin ei tietenkään möngitty mihinkään kapeisiin kolosiin. Nyt tietenkin tehtiin niin, koluttiin läpi kaikki onkalot ja röörit mitä löytyi. Löytyikin hieno iso kammio pienen ryöminnän päästä, ja kaikennäköisiä klaustrofobisia pieneneviä ja kapenevia juttuja. Erityisen kiva oli myöskin toiselle, pienelle luolansuulle noussut lyhyt pystysuora rööri, jossa pääsi pikkuisen kiipeämäänkin. Käyttämättömänä kaapinpohjallani lojunut Stadian opiskelijahaalari oli oikein hyvä luolaryömimisvaate, ja uusi kypärä ja otsalamppu olivat ehdottoman tarpeellisia ja toimivat hyvin. Että kun luolat vaan ovat mielettömän jänniä ja pahus kun näitä on tässä maassa näin vähän ja pieniä. Ja kyllä vaan oli silti niin mielettömän jänskää. Poistuessamme kaivoimme vielä kannosta geokätkön. Se oli vähän blaah mutta löytyipä sentään.

Loppulauantai meni syödessä, uidessa ja saunoessa, ja sunnuntai puolestaan sisälsi enimmäkseen lojumista, syömistä, laiskottelua, ruuanlaittoa ja lisää syömistä. Vaihteeksi kunnon vätystelyä. Oikeasti tosi mukavaa, että joskus sellaistakin voi harrastaa, etenkin vielä näin kivassa seurassa.

Ei olisi niin yhtään innostanut lähteä kohti Espoota ja tyhjää yksinäistä kotia ja huomista työpäivää, mutta eipä muu auttanut. Ettei siellä vaan olisi liian mukavaa ja kivaa, viihdytin itseäni siivoamalla vessan. Yök.