Metroon paluu

Heräsin, ja oli edelleen 9.7., ei sille mitään mahtanut. Edessä ensimmäinen työpäivä sairasloman jälkeen. Aloitin päivän brunssilla taikka lounaalla Café Espassa Mirjan kanssa. Seura oli hyvää ja hyvästä, koska olo oli melkoisen hermostunut ja levoton.

Vaikka huolella keskityin olemaan ulospäin mahdollisimman hallitun oloinen ja sanomaan kaikille, että kaikki on OK ja ei tässä enää mitää, pinnan alla kyllä kuohui. Matka Itikseen tutun kuskin kyydissä ohjaamossa oli jo hivenen jännittävä. Taukotilassa työvaatteita vaihtaessani oikeasti iski se tunne, että ei hitto, olen taas täällä, pitäisi taas ajaa junaa, taas kohdata jatkuvasti olemassaoleva onnettomuuden mahdollisuus. Jokunen hetki meni epämääräisen huimauksen ja tärinän ja pahan olon kourissa.

Ajoin alkuun Itis-Mellunmäki-kierroksen ihan yksin, mutta sitten ensimmäiselle kokonaiselle kierrokselleni sain vanhemman kuskin kaveriksi. Tästä oli kovasti apua, jatkuvasti jutustellessa ei ehtinyt märehtiä turhaan muuta. Ensimmäinen yksin ajamani kierros oli taas melkoisen ahdistava, mutta siitäkin selvittiin. Illan suurimman säikähdyksen tarjosi vasta paljon myöhemmin Kalasatamassa lähellä laiturin reunaa humalaisen oloisesti hoippunut matkustaja. Ei sillä mitään alletuloaikomuksia sitten ollut. Onneksi. Tuottipa kuitenkin instant-paniikkireaktion. Toivon mukaan tämä tästä vähän helpottuu ja tulevat päivät menevät vähän vähemmän heikkohermoisissa merkeissä, muuten on melkoisen stressaavaa ja raskasta tämä työnteko.

Aika herätä

Olin jo etukäteen päättänyt, että sunnuntaina lähden Helsinkiin, vaikka muilla oli vielä festarointisuunnitelmia. Ne kumminkin kariutuivat, kun koko päivän satoi vettä. Päivästä tuli aika turha, yleistä ajantappoa ja lusmuilua, ja jotenkin sen henkeen sopivasti pizzaa lounaaksi. Huolittuani koko päivän sitä, miten saan raahattua kaikki tavarani sekä muuan polkupyörän Pääkaupunkiseudulle, ratkesikin ongelma siten, että pyörä ei mahtunut junaan. Mitä tänään opin on siis, että pyöräpaikka junaan pitää varata hyvissä ajoin, etenkin jos sattuu olemaan liikkeellä Ruisrock-viikonloppuna.

Selvisin Espooseen. Perkkaalle. Kotiin. Sinne, mistä maanantaina pakenin. Jotenkin on äärettömän epätodellinen olo. Ihan kuin koko kulunut viikko olisi ollut jotain melkoisen vaihtelevaa unta. Paikoitellen painajaista, lähtien maanantai-illasta ja mukaanlukien muutama tyhmä sosiaalinen solmutilanne, ja toisin paikoin oikein kivaa unta josta ei haluaisi herätä, esimerkiksi festareiden hyvien keikkojen ajan. Unta yhtä kaikki. Ehkä huomenna herään ja onkin maanantai, 2.7., ja edessä taas yksi tasaisen toistava työviikko.

Ruisrokkia!

Perjantain aamupäivän tapoin etsimällä muutaman geokätkön, vaihteeksi pyöräillen. Pyöräily jatkui, kun Dare tuli töistä ja ajelimme Ruissaloon rokkaamaan. Ei ole tullut pyöräiltyä aikoihin, ja se tuntui aluksi vähän liian rankalta, hillitön ärsytys ja hävetys siitä, miten epäkuntoinen lusmuvetelys oikeasti olen. Perille kuitenkin päästiin, ja melkein heti perässämme ilmaantui Mirikin.

Ruisrock 2007 oli eka varsinainen festarikäyntini ikinä. Pori Jazzeilla olen pari kertaa pyörähtänyt vanhempien kanssa, mitä ei mitenkään voi laskea. Ruisrockin perjantaipäivä oli pehmeä lasku sikäli, että väkeä ei ollut ihan hirveästi. Toisaalta esiintyjätkään eivät olleet kovin ihmeellisiä. Ainoa mikä oikeasti nappasi oli Pain, jonka keikan kyllä hypin ja heiluin aika innoissani. The Horrorsin esiintyjät näyttivät vinkeiltä, mutta musiikki ei sanonut mitään, Juliette and the Licks taas näytti niin kamalalta, että vaikkei musiikki ehkä olisi kamalaa ollutkaan, sitä vaan ei kestänyt katsoa, ja the Pipettes sekä näytti että kuulosti siltä, että nyt pois ja äkkiä aaargh. Mastodonia olisi ehkä jaksanut kuunnellakin, mutta alkoi olla kylmää ja väsy, joten se sitten jäi.

Lauantaina liikkeellelähtö vähän kesti, mutta ehdittiinpä kuitenkin siihen, mihin tähdättiin, eli D'espairsRayta ihmettelemään. Aika epämääräisen geneerisen oloista ollakseen japanilainen hevibändi. Olisi vaan pitänyt mennä saman tien kuuntelemaan Kotiteollisuutta, joka myöskin kiinnosti, nyt nähtiin vain vika biisi, joka ainakin oli varsin jees. Lauantaina mukana oli myös ekaa kertaa festareilla vieraileva Susanna. Päivä oli loppuunmyyty, ja sen kyllä huomasi. Pahimmat väentungossumput olivat melkoisen ahdistavia. Sen sijaan alkua lukuunottamatta kaikki bändit olivat loistavia: Sonata Arctican keikalla oli viimein erikoisefektejä, joita tässä olen eri yhteyksissä koko viikon kaipaillut, ja musaa josta valmiiksi tiesin pitäväni, The Ark oli hillittömän hilpeä ja vauhdikas, ja Sturm und Drangin metallimuksut olivat mahtavia. Laulaja oli kyllä melkoisen ihqu, mutta fanitin siltikin ennen kaikkea kosketinsoittajaa, joka näytti porukan nuorimmalta, kiltiltä ja ujolta ja semmoiselta, mutta heilutti hiuksiaan niin vimmatusti että Wau. Tunnetusti hiusten heilutus on omankin soittotekniikkani kulmakivi, joten selvästi se siis oli loistava soittaja. Hip!

Ensimmäinen festarikokemukseni siis oli kaiken kaikkiaan melkoisen mainio. Jälkeenpäin oli hyvin urheillut olo, eikä pelkästään pyöräilystä, vaan myös kaikesta hyppimisestä ja moshaamisesta, mikä siis on myös varsin hyvä juttu. Pitänee toistekin uskaltautua.

Puuha on pop

Edellisten päivien perusteella tiesin, että jos torstainakin lojun, varmastikin sekoan. Siispä tein muuta. Lähdin kaupungille aamupäivästä, päätavoitteena ostaa Ruisrock-lippu, ja sen teinkin. Samalla tuli sitten shoppailtua muutenkin, kun jostain syystä huvitti. Ostin kaksi paitaa, joista toinen vielä maksoi vähän liikaa, mutta kun se oli niin kiva. Farkkuja yritin kovasti etsiä, mutta kaikki löytämäni olivat liian pieniä. Joko alennusmyynneissä on vain minikokoisia farkkuja, tai sitten olen oikeasti paljon isompi kuin luulen olevani. Tai kävin vahingossa lastenosastoilla. Monta aika todennäköistä vaihtoehtoselitystä.

Tapettuani vielä hetken aikaa Mirillä tiskaamalla ja leikkimällä googlea epätavallisen huonolla menestyksellä, oli aika suunnata Palatsille. Sielläpä en olekaan aikoihin kiivennyt, ja toiveet olivat korkeat, että kiipeäisin paremmin kuin viimeksi. No jaa. Oli hirveän kuuma, joten kaiken kaikkiaan oltiin aika huonoja kaikki. Sentään selvitin yhden itselleni aiemmin mahdottomalta tuntuneen reitin kattoon asti, tietenkin hirveällä säädöllä, roikkumisella ja tappelulla, mutta kuitenkin. Toisaalta ikuinen haastajani Möykky jäi edelleen huonon yrityksen jälkeen odottamaan jotain parempaa kiipeilypäivää.

Kiipeilyn jälkeen syömään, Cosmiciin ja uimaan ja väsyneenä nukkumaan. Ekaa kertaa koko viikkoon pystyin lojumaan silmät kiinni ajattelematta mitään ilman, että maanantai, Siilitie, klo 21.17 jää toistumaan kuin repeatille jäänyt DVD. En kuitenkaan saanut unta ennen kuin johonkin ihan älyttömään aikaan aamuyöstä. Grääh.

Öiden vaikeus

Päivät sujuvat näköjään ilman mitään huomattavaa eroa normaaliin, mutta yöt ovat vaikeita. Yksin ajatusten kanssa jääminen ja ylipäänsä pysähtyminen paikoilleen ilman muuta ajateltavaa johtaa ikäviin ajatuksiin. Nukahtaminen, missä normaalistikin olen huono, on älyttömän vaikeaa. Hyvänä puolena tosin edelleen, nukkumisessa sinänsä ei ole mitään ongelmaa, kun joskus sinne asti pääsen, ei painajaisia, ei heräilyä kesken yötä tai mitään muuta sellaista.

Keskiviikkona totesin, että jep, toimettomuus ei ole hyvä juttu, tarvin tekemistä. Tiedostin tämän jo aamupäivästä, mutten sitten kuitenkaan keksinyt, mitä huvittaisi tehdä. Onneksi Susanna saapui seuraksi, muuten olisi ollut hyvin paljon kurjempaa. Emme tosin saaneet tehtyä juuri mitään. Mirin palattua töistä lojumislinja kaiken lisäksi jatkui edelleen. Jossain vaiheessa totesin, että en kestä enää, nyt pitäisi tehdäkin jotain, mutta jouduin odottamaan vielä hyvän tovin ennen kuin "jotain" tehtiin, eli käytiin kuskaamassa Susanna Paraisille. Paluumatkalla etsittiin taas Stargate-taideteoksella olevaa geokätköä, ja ei vaan vieläkään onnistunut. Ollaan ilmeisesti tosi huonoja. Vaikeusaste 1, "helppo peruskätkö", ja kahteen kertaan on pengottu jokainen mahdolliselta tuntuva paikka ja kätköä vaan ei näy. Siihen kuitenkin sain haaskattua turhaa energiaa sen verran, että kykenin taas pysähtymään paikoilleni. Tosin, ei siitä taaskaan mitään hyvää seurannut, ja yö oli taas vaikea.

Toipumisyritystä

Saavuimme Turkuun tiistaiaamuna auringon noustessa, ja tietenkin väsytti hirveästi. Nukkuminen oli kuitenkin vaikeaa, mikä kai ei ole kovin ihmekään. Sitä häiritsi sama ongelma, johon törmäsin pitkin päivää. Kun lakkaan tekemästä jotain muuta ja jään yksin ajatusteni kanssa, mieleni alkaa toistaa repeatilla niitä hirveitä sekunteja. Oikeastaan pieni ihme, että sain ylipäänsä nukuttua, enkä edes nähnyt mitään kaameita painajaisia.

Päivän ajan yritin sitten keksiä jotain tekemistä. Kävin syömässä ja kävelemässä ja poimimassa satunnaisen geokätkön Tiemuksen kanssa. Tässä vaiheessa Miri olikin jo tullut töistä, ja piti seuraa, kunnes illan ropeporukka saapui paikalle. Siinäpä sitten pelailivat. Toimin kotihengettärenä, keittelin kahvia ja leivoin muffinsseja, kuuntelin osan aikaa peliä ja yritin keksiä netistä jotain tarpeeksi ajatuksia sitovaa ajanvietettä. Jostain syystä mikään ei koukuttanut niin tehokkaasti kuin yleensä, kun yleensä koukutun mihin vaan tyhmään.

Ajatukset nykyhetken suhteen ovat niin kovin ristiriitaisia. Jossain määrin tuntuu, että minulla on liian mukavaa. Kuvittelen, etten syytä itseäni mistään, koska ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä. Kuitenkin alan epäillä, että jollain tasolla, alitajuisesti, en täysin usko tuohon. Tuntuu, että minulla kuuluisi olla jotenkin kurjempaa ja kamalampaa. Tuntuu väärältä olla lomalla Turussa näin karmeasta syystä, ja olla sairaslomalla vaikkei edes satu mihinkään--ja tämä on muuten ensimmäinen sairaslomani koskaan. Ja välillä jo epäilen, että käytänkö vain ahdistusta tekosyynä saadakseni halauksia ja läheisyyttä. Kaiken kaikkiaan, asiat voisivat varmasti olla pahemmin, mutta en kyllä oikein pidä tästäkään.

Ammatin synkin varjopuoli

Päivä alkoi varsin mukavasti: Elmon kanssa Nuuksioon kiipeämään. Se oli korkein kallio, missä kumpikaan meistä on käynyt, ja kivi oli aika jännää. Ja söi sormiini paperihaavoja. Olimme juuri saaneet kiivettyä suunnitellut kaksi helpointa reittiä, kun alkoi sataa vettä. Pois ja äkkiä. Aika hyvä ajoitus. Laaksolahdessa sain ruokaa ja kyydin töihin.

Työpäivä tuntui tavanomaiselta. Ruokatauolla totesin, että ikävä päänsärky, tuntui tulleen piilolinsseistä. Makailin hetken leposängyssä ja mietin, etten jaksaisi enää ajaa. Otin junan klo 21.15 Itäkeskuksessa. Kaksi minuuttia Siilitielle. Se kierros loppuikin sitten siihen. Ei tarvinutkaan ajaa.

HS uutisoi,

Mies jäi metron alle Siilitien asemalla
Julkaistu: 2.7.2007 22:33

48-vuotias mies jäi metrojunan yliajamaksi Siilitien metroasemalla Helsingissä yhdeksän jälkeen maanantai-iltana.

Metroliikenne oli poikki keskustaan päin alle puoli tuntia.

Onnettomuusmetro ei ollut turman sattuessa ajanut vielä kokonaan asemalaiturille, joten kyydissä olleet ihmiset joutuivat odottamaan vaunuissa, kunnes onnettomuuden jäljet oli siivottu.

Tilanteen jälkihoidossa koin itseni ongelmaksi, jota palloteltiin edes takaisin, eikä kukaan oikein osannut auttaa. Kaikki olivat käsittämättömän määlyjä ja pihalla, ja surkuhupaisia yksityiskohtia oli rutkasti, siitä lähtien, että vähän sen jälkeen kun olin kertonut lääkärille ajaneeni metrolla jonkun yli, tämä totesi, että "niin, eikös se metro ole automaattinen?" ?!? Vittuako minä siellä ohjaamossa olisin tehnyt jos se olisi?

Joka tapauksessa, sain viikon sairaslomaa. Miri teki käsittämättömän ihanan siirron ja haki minut keskellä yötä Turkuun. Seura tuli todella tarpeeseen.

Kamalia ironisia seikkoja tähän liittyy noin miljoona, muun muassa se, että kurssin parhaana saamassani T-paidassa oleva asema on juuri Siilitie. En taida pitää sitä paitaa enää. Ja se, että oikeasti aiemmin mietin, että tavallaan olisi kiinnostavaa tietää, miten reagoisin tällaiseen tilanteeseen. Nythän se selviää.

Lohjaluolailua!

Lauantain aamupäivä tuntui loputtomalta. Ikävähkön aikainen herätys, sitten kohti YS-kvartettia, soittamaan enemmän tai vähemmän puutaheinää ja syömään ja keskustelemaan kivoja ja henkeviä. Se nyt vaan ei oikein ole se mun juttu, ja etenkin nyt kun oli kiinnostavampaa ohjelmaa tiedossa myöhemmin, en olisi millään malttanut olla. Kotiin päästyäni vielä vietin hyvän tovin ihmetellen ja lajitellen Tainan akvaariokasveja ja pakkaillen niitä muovipusseihin, kunnes vihoviimein ja varsin vittuuntuneena pääsin lähtemään matkaan.

Matkan kohde oli Suomusjärvi, jossakin Lohjan lähistöllä. Siellä vastassa olivat Dare, Miri, Tiemus ja Taina, ja siellä sijaitsi Tainan porukoiden mökki, jossa asustelimme viikonlopun. Vittuuntuminen suli hiljakseen pois. Jokin ihmeellinen suomalaiskansallinen mökkivaisto minusta löytyi, koska jotenkin oli kamalan kivaa olla mökillä edes vähän aikaa, metsän keskellä ja vähäsen normaalia alkeellisemmissa olosuhteissa. Jee.

Reissun paras osuus oli kuitenkin ja tietenkin luola! Torholan luola, Suomen suurin karstiluolamuodostuma, eli siis isoin luola mitä täältä löytyy. Siellä seikkailtiin lauantai-iltana. Luolalle löytäminen oli hieman haastavaa, mutta oikeastaan eksyimme vain kerran eikä silloinkaan kovin pahasti. Olin käväissyt paikalla joskus vuosia sitten perheeni kanssa, mutta silloin ei tietenkään möngitty mihinkään kapeisiin kolosiin. Nyt tietenkin tehtiin niin, koluttiin läpi kaikki onkalot ja röörit mitä löytyi. Löytyikin hieno iso kammio pienen ryöminnän päästä, ja kaikennäköisiä klaustrofobisia pieneneviä ja kapenevia juttuja. Erityisen kiva oli myöskin toiselle, pienelle luolansuulle noussut lyhyt pystysuora rööri, jossa pääsi pikkuisen kiipeämäänkin. Käyttämättömänä kaapinpohjallani lojunut Stadian opiskelijahaalari oli oikein hyvä luolaryömimisvaate, ja uusi kypärä ja otsalamppu olivat ehdottoman tarpeellisia ja toimivat hyvin. Että kun luolat vaan ovat mielettömän jänniä ja pahus kun näitä on tässä maassa näin vähän ja pieniä. Ja kyllä vaan oli silti niin mielettömän jänskää. Poistuessamme kaivoimme vielä kannosta geokätkön. Se oli vähän blaah mutta löytyipä sentään.

Loppulauantai meni syödessä, uidessa ja saunoessa, ja sunnuntai puolestaan sisälsi enimmäkseen lojumista, syömistä, laiskottelua, ruuanlaittoa ja lisää syömistä. Vaihteeksi kunnon vätystelyä. Oikeasti tosi mukavaa, että joskus sellaistakin voi harrastaa, etenkin vielä näin kivassa seurassa.

Ei olisi niin yhtään innostanut lähteä kohti Espoota ja tyhjää yksinäistä kotia ja huomista työpäivää, mutta eipä muu auttanut. Ettei siellä vaan olisi liian mukavaa ja kivaa, viihdytin itseäni siivoamalla vessan. Yök.

Kiireperjantai

Onnistuin tekemään aamupäivästäni tosi kiireisen. Olin suunnitellut etukäteen, että leivon. Leivoin siis, kahvi-suklaa-muffinsseja. Lisäksi piti pakata viikonlopuksi, ja olisi pitänyt soittaakin, ja kaikenlaista muuta, mutta ei aika riittänyt mihinkään. Sain muffinssit paistettua, mutten ehtinyt maistaa yhtään, vaan ehdin juuri ja juuri laittaa yhden pussiin ja reppuun ja kipaista töihin. Meni muutama tunti ennen kuin oli tarpeeksi taukoa, että ehdin sen muffinsin syödäkin. Hyvää oli.

Töissä piiiitkä arki-aikainen alkoi viimein tökkiä. Erityisesti sen penteleen pendelikierroksen aikana, kun kyydissä oli tyhmä känninen setä, ja sain oudon hätäpuhelun, ja joku matkustaja oli hukannut kännykkänsä, ja samalla yritin ottaa känny-irkitse selvää Tainan akvaariokasvien lajittelusta ja pakkaamisesta, ja nälkäkin alkoi olla kun ruokatauko lähestyi... Ja argh, kyllä vitutti. Ruokatauko ei häätänyt vitutusta, joten jatkoin ajelua kärttyisänä. Oli tosin kummallisella tavalla tosi mageeta syöksähtää asemalta tunneliin ja tunnelista asemalle huudattaen hillittömän kovalla Holstin Marsia. Mwahahaa.

Varusteita

Aamupäivästä marssin varuste.netin myymälään ja ostin sen tyhjäksi. Osa ostoksistani oli kylläkin muille menossa. Itselleni hankin kypärän, otsalampun ja köysirepun. Viimeksi mainittu on kyllä ennemminkin iso pitkulainen reppu, jonka mukana tuli täysin irrallinen alusta köydelle. Sinne mahtuvat itse asiassa kaikki kiipeilykamani, koska niitä nyt ei ihan hirveän paljon ole. Eipä ole sitten niin kiire rinkan ostamisen kanssa.

Kahdeksi oli taas mentävä töihin ja siellä taasen piti olla puoleen yöhön. On nämä pitkiä päiviä. Yllättävän vaivattoman oloisesti päivä meni, vaikka olikin täysin tapatumaton, ei yhden yhtä vikaa tai muuta vastaavaa. Suurin haaste oli saada Mirin avain toimitettua Kaisalle, se vaati monta puhelua ja tekstiviestiä ja ihmettelyä, että mikähän se näistä avaimista oikeasti on, kun en ollenkaan ollut varma.

Kotiin päästyäni pimensin kämpän ja kokeilin otsalamppua. Se on joku ihan über-malli, ja kyllä näyttikin aika valaisevalta. Ennen nukkumista lueskellessani törmäsin vielä hassuun juttuun. Kaikki varmaan joskus ovat tavanneet sen ilmiön, että kun vaikka juuri on oppinut jonkun uuden sanan, jota ei muista aikaisemmin kuulleensa, se yhtäkkiä tulee vastaan monta kertaa. Noh, minä tapasin toissapäivänä ekaa kertaa sellaisen urheilulajin kuin frisbeegolf, kun oli kätköilykävelyllä, ja Vermon takana/Talissa on semmoinen rata. Ja kas kummaa, aloin lukea Kim Stanley Robinsonin Fifty degrees below -kirjaa, ja siinä pelataan frisbeegolfia. Ohoh.

Sademetropäivä

Herätys soi kahdeksalta, mutten päässyt ylös, ja ajattelin, ettei tarvikaan, koska tarkoitus oli, että 8.45 täytyisi olla tajuissaan. Vaan sitten soi puhelin etuajassa, klo 8.20. Vähän äkkiä vaatetta päälle ja alaovelle. Sinne saapui Tainan ostamia akvaariokasveja--ja päinvastoin kuin olimme molemmat kuvitelleet, niitä tuli kaksi ämpärillistä. Liian aikaisin herätettynä olin tämän johdosta hyyyvin kärttyisä, ja vesirehujen valtava määrä aiheutti suorastaan epätoivoa. En kuitenkaan mennyt takaisin nukkumaan, kun kerrankin olin päässyt aikaisin liikkeelle. Olisin ehtinyt vaikka mitä. Vaan pah, sen sijaan irkkasin suurimman osan aamusta, lähinnä katsastaen varuste.netistä kaikenlaista, mitä pitäisi ostaa.

Ajamaan piti mennä, ja päinvastoin kuin olisi voinut odottaa, en missään vaiheessa päivää ollut mitenkään älyttömän väsynyt, vaikka tämä oli 9h 17min pitkäksi juuri muutettu älytön päivä. Itse asiassa työpäivä oli pitkästä aikaa oikeasti kivan tuntuinen. Kurja sää ja vesisade olivat viime kesänä Lintsillä jees, koska vähensivät asiakkaiden määrää niin paljon, ja jotenkin edelleenkin pidän niistä. Vapaapäivinä ei saa sataa, mutta työpäivinä se on varsin OK. Metroille se aiheuttaa toisinaan luistoa, mikä on toistaiseksi minusta enemmän jännää kuin ärsyttävää. Päivän jänskin juttu kuitenkin oli, kun junassani sattui olemaan maavuoto. Ajamiseen se ei vaikuta mitenkään muuten kuin siten, että junasta pitää testata pakkojarrut. Siispä testailin, eli pääsin ajamaan luvan kanssa punaisia päin, jotta nähtäisiin, seuraako siitä asianmukainen ruma ja töksähtävä automaattijarrutus. Kyllähän siitä seurasi. Se on aina jänskää. Whii.

Vinkeä vapaa

Tiistai oli kokonaan aikatauluttamaton vapaa. Sellaisina minulla on paha tapa toimia kuin pahin ADHD-muksu siinä mielessä, että alan tehdä jotain, keksin jotain muuta, teen vähän sitä, sitten keksin taas jotain uutta, enkä oikein saa mitään varsinaisesti tehtyä. Sain sentään soitettua enemmän kuin pitkään aikaan, ja totesin, että Boccherinin eka osa menee ulkoa kadensseineen, ainakin melkein. Ehkä jotain toivoa on. Opinnäytetyön eteenkin tein jotain: järjestin olemassaolevat materiaalit ja paperit yhteen isoon läjään... Onhan niitä joo.

Iltapäivästä piti mennä kiipeämään, mutta oli sateista, joten se sitten jäi. Sen sijaan lähdin taas pidemmälle kätköilykävelylle. Taas löytyi vain yksi kätkö kolmesta, muttei se yhtään haitannut: kyseinen kätkö oli puussa, johon oli kiva kiipeillä, ja kolmas etsimäni kätkö oli myös aivan mahtavassa paikassa. En kolunnut kaikki mahdollisia kohtia, koska en viitsinyt kastella kenkiäni. Pah, tyhmää arkailua, olisi pitänyt niin olisi varmaan löytynyt. Paikka vaan oli muutenkin kiva, siellä oli iloisesti virtaava joki pikkuisine putouksineen ja yli meneviä astinkiviä... Ja minulla on ihan selvä kuva, että olen joskus muksuna tuolla käynyt, joskaan en ihan kaikissa niissä paikoissa mihin nyt hiipparoin.

Triotapaaminen

Viimein koitti vapaapäivä aika ahkeran viikon jälkeen (viime viikossahan oli kuusi päivää töitä ja yksi vapaa). Heräilin silloin kuin huvitti, kävin ostamassa ruokakaupan tyhjäksi ja laittelin ruokaa ja leivoin. Ruoka oli nachoja, täytteenä papuja ja salsaa, päällä juustoa, ja sitten uuniin. Harmi vaan, valkoiset pavut tomaattikastikkeessa ja salsa eivät olleet kovin hyvä yhdistelmä. Höh. Leipominen taas oli tähän mennessä järjettömin kokeiluni: maapähkinävoi-Snickers-muffinsseja. Niiden tarinaan liittyi eeppinen taistelu erään karkkimaatin kanssa, jonka lopputuloksena minulle jäi kolme Snickers-patukkaa. Yritin keksiä niille käyttöä leivonnassa, ja netistähän löytyi taas mitä vaan. Muffinsseista tuli aika tuhteja, mutta ihan hyviä, vaikka parempiakin olen leiponut.

Pian kello alkoi olla niinkin paljon, että piti lähteä ihmisten ilmoille. Ilta nimittäin sisälsi harvinaislaatuista sosialisointia: tapasin todella pitkästä aikaa vanhan Musiikkiopisto Juvenalian aikaisen Pianotrio Sagittairen soittokaverini. Kyseisenä triona olimme aikanaan yksi musaopiston edustusporukoista, soitimme aktiivisesti yhdessä ja muutamissa kilpailuissakin, tosin vailla isompaa menestystä, mutta kivaa oli, ja porukka ainakin minusta tuntui henkilökemioiden osalta tosi toimivalta. Kaikki kolme olimme sellaisia ahkeria kilttejä... noh, joku muu olisi sanonut että "hikkejä". Nytpä sitten ekaa kertaa vuosiin istahdimme yhdessä kahvin ääreen vaihtamaan älyttömän määrän kuulumisia. Oli kyllä jänskää. Ehkä pohjimmiltaan yllättävintä ei ollut se, että ihmiset olisivat kovasti muuttuneet, vaan päinvastoin se, miten vähän olimme muuttuneet, ja miten tutulta edelleen tuo seura tuntui. Jee. Toivottavasti saadaan lisää tapaamisia joskus tapahtumaan.

Illalla vielä olin sen verran aktiivinen, että käväisin etsimässä kahta geokätköä, toisen löysinkin. On jäänyt vähän vähiin kätköily viime viikkoina, voisi taas yrittää vähän useammin. Etenkin kun tälläkin kätköilyreissulla huijasin itseni ovelasti parin kilometrin iltakävelylle.

"Juhannus"

Juhannustaikoja en tehnyt, mutta lauantaiaamuinen uneni yritti silti kovasti esitellä jotain tulevaa puolisoa. Se oli joku italialainen viulisti nimeltä Giancarlo, joka oli tullut vaihto-opiskelijana Suomeen. Kovin hämäävä uni sikäli, että en yleensä ikinä muista unissa olleiden ei-tosielämän henkilöiden nimiä--siitä puhumattakaan, että latinon näköiset tyypit eivät yleensä vetoa yhtään, mutta tämä oli kyllä juuri semmoinen.

Lauantaina suuntasin Laaksolahteen syömään liikaa. Vuoden ekat uudet perunat ja mansikoita ja kermavaahtoa. Sentään edes vähän juhannusmaista ruokaa siis. Ja sieltä töihin. Töissä oli juhannuspäivänä vain kuusituntinen, aika hassun lyhyt päivä. Helsinki ei ollut edelleenkään täysin kuollut, vaan matkustajia riitti. Kuollut sen sijaan oli muuan onneton pikku tirppa, kun tuli ja mätkähti päin junani tuulilasia. Eka ampiaista isompi asia, mitä olen ajaessani telonut. Tirppa parka.

Sunnuntaina aamusta suuntasimme Elmon kanssa kalliolle. Vähän jännitti, ekaa kertaa ihan keskenään, ja ekaa kertaa omin kätösin säätämässä yläköyttä paikoilleen. Oli tosiaan säätämistä. Tarkoitus oli laittaa aluksi johonkin helppoon reittiin köysi, mutta tulkittuamme pulttien sijainnit vähän pieleen, se menikin sitten "Liidi masteriin", 6a. Tapeltiin sitä puoleen väliin ja sitten taas säädettiin köyttä. Kun se oli saatu Rock vandaliin laitettua, oli aikaa niin vähän jäljellä, että kiipeilimme sitten vain sitä pari kertaa, mutta mikäpäs siinä kun se on niin kiva reitti. Muutenkin päivän tavoite oli lähinnä selvitä hengissä ja isommitta vammoitta, ja saada köysi ripusteltua. Nämä kyllä saavutettiin.

Sunnuntainakin iltapäivä ja ilta menivät ajelun merkeissä. Paluuliikenne oli selvästi tuonut ihmisiä kaupunkiin, koska selvästi enemmän niitä oli. Ja ihan kätevästihän tämä juhannus näin meni, ja rahaakin tulee aika kivasti. Jeesh.

Mikä juhannus?

Torstai ja perjantai olivat taas melkein ihan samanlaiset päivät, vaikka muulle Suomelle perjantai oli juhannusaatto. Näköjään ilman herätystä nukun aina vähintään puoli yhteentoista. Ärsyttävää, mutta herätyksen kanssakaan en oikein kykene heräämään ennen kymmentä. Lyhyiksi jäävät aamupäivät. Torstaina sain aamulla jopa sellon ulos kotelosta. Soitin pari asteikkoa ja laitoin takaisin koteloon. Hrm. Perjantaiaamuna lähinnä irkkasin ja tiskasin, sitten lähdin opettamaan. Olin vähän epäuskoinen itsekin, että olenko tosiaan sopinut soittotunnin juhannusaattoon, mutta jep, olinhan minä. Mikäs siinä. Sen jälkeen oli töitä.

Töissä torstain ja perjantain suurin ero oli, että perjantaina ajettiin lauantaiaikataulua, ja ihmisiä oli melko vähän. Ei kylläkään ollut niin täysin autiota kuin olin odottanut, vaan ihan viimeistä kierrosta lukuunottamatta joka asemalla tuli tai jäi ihmisiä, jopa Kalasatamassa, Kulosaaressa ja Siilitiellä. Torstaina myös oli useampi ärsyttävä II luokan hälytystä syystä tai toisesta väläytellyt juna, perjantaina taas vain nätisti ja kiltisti toimivia kavereita.