Leppoisa työpäivä

Aika pöhlää, mutta työpäivä tuntui vapaammalta kuin vapaapäivät. Näin unta, jossa oli paitsi Hämähäkkimies, myös avaruudesta tulleita mutanttihämähäkkejä, jotka yrittivät valloittaa maailman. Heräsin mystisesti ennen seitsemää, katsoin kelloa, käänsin kylkeä ja jatkoin unia pitkään. Laiskaahan se on, mutta pitkään nukkuminen vaan on ihanaa. Aamupäivä meni muutenkin leppoisasti, suuntasin Selloon kirjastoon ja kauppaan, käväisin syömässä ja lähinnä tapoin aikaa siihen asti, kun piti lähteä töihin.

Töissä oli pikkuisen ikävä ajotunnelma, jostakin nimittäin ilmestyi päänsärky, ehkäpä liiasta auringonpaisteesta, kun ei ole vielä aurinkolaseja. Mutta eipä se mitään, koska minulla oli mitä parhainta ajoviihdettä: aamupäivällä hain kirjastosta monta CD:tä Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelmaa. Sitä kuunneltiin muksuna monet kerrat automatkoilla, ja se on edelleen aivan loistava. Sielläpä sitten hihittelen itsekseni ohjaamossa, hihii.

Grrrrrrrrrh ja hip

Kun ehdin jo tottua iltatyöläisen päivärytmiin, en millään saanut unta ajoissa, joten kun herätys oli aikaisin, ei tullut nukuttua tarpeeksi. Sehän sitten näkyi kärttyisyytenä. Aamun avanneet kvartettitreenit menivät ihan koomassa. Niiden jälkeen olin ajatellut mennä rikkinäisen HomePNA-vempeleen kanssa verkkokauppaan, mutta tajusin unohtaneeni kuitin kotiin. Yritin mennä harjoittelemaan, mutta joku pääsykoeharjoittelija tuli heittämään minut luokasta ulos--juuri siihen luokkaan sen nimenomaan oli pakko päästä, vaikka koko muu harjoitusluokkakäytävä oli tyhjää täysi. Vitutti niin ankarasti, että totesin, että perkele, en sitten soita.

Istuskelin kahviossa, kunnes paikalle saapuivat tarvittavat henkilöt, että saatiin säädettyä kvartettisoitosta tulevat opintoviikot. Tuleekin neljä opintopistettä, yksi enemmän kuin odotin. Kiva. Sitten kipaisin kohti kotia hakemaan sitä pahuksen kuittia. Paluumatkalla kumminkin tulin toisiin ajatuksiin koko jutun suhteen: jos menisin Verkkokauppaan, ne kumminkin sanoisivat taas, että "eeeehei me tällaiselle mitään tehdä, ota kuule valmistajaan yhteyttä". Menin siis tietokoneluokkaan ja katseli valmistajan nettisivuja. Siellä oli palautusohjeet takuuhuoltoa/vaihtoa varten. Marssin sitten pääpostitaloon ja pistin menemään mokoman toimimattoman härvelin takaisinpäin. Mun tuurilla, ne löytävät sieltä sisältä jonkun pölypallon, minkä takia se ei toimi, ja lähettävät takaisin ja pyytävät maksamaan kaikki postitus- ja korjauskulut...

Rasittavan ja ärsyttävän päivän viimeinen ohjelmanumero oli oppilas Kulosaaressa. Vaikeahkoa oli yrittää valmentaa tyyppiä pop-jazz-opiston pääsykokeisiin, kun ei oikein tiedä, minkälaisia tehtäviä siellä tulee vastaan.

Päivän pelasti illan kiipeily. Vaikka aluksi tuntui, että kiipeän tavallistakin rumemmin, jotenkin kamalan kömpelösti runnoen, löytyi hiljalleen jotain osaamistakin. Illan päätteeksi nimittäin tappelin tieni yli puoleenväliin yhtä 6- reittiä. Olipas ensimmäinen kerta, kun sellaista pääsen yhtään alkua pidemmälle. Jotenkin olen ihan varma, että tuli kumminkin käytettyä vahingossa jotain, mikä ei reittiin kuulu, mutta voittajafiilis silti. Vielä kotona kylpyyn ja valkosipulipatonkia iltapalaksi, ja sain jopa viimein Salaisuuksien debriefinkin kasaan. Jee.

Kevätkauden loppua

Herätys soi seitsemältä, ja jonkin aikaa jouduin ihmettelemään, että täh, eihän minulla ole aamuvuoroja, ja sitäpaitsi töistä pitäisi olla vapaatakin. Olihan joo. Sen sijaan päivä oli jonkinmoista loppurutistusta Stadian kevätlukukauden viime hetkillä. Aamupäivä meni soittaessa barokkisellolla Beethovenin torvisekstettoa (kaksi torvea ja jousikvartetti), joka oli jokseenkin aikasta hirvittävän epävireistä eikä muutenkaan kovin tarkkaan treenattua, mutta kukaan ei kamalan pahasti kuitenkaan irvistellyt, kun esitimme sen kahviossa. Eivät varmaan kuulleet soittoamme kunnolla.

Torveilun jälkeen olisi ollut harjoitteluaikaa, mutta käytin sen käsiohjelman askarteluun. Siitä tuli ihan jees, mutta harmitti kamalasti, kun kopiokone pisti sen ihan vinoon, tyhmä masiina. Kyseinen ohjelmalehtinen nimittäin tuli pedagogiikkaryhmämme lapsosten kevätkonserttiin, joka oli mahdollisesti minun osaltani viimeinen sellainen, kun opetusharjoitteluni on nyt tehty. Konserttia edelsi melkoinen häslinki, mutta (kuten tavallista), hyvinhän se meni. Oma oppilaani soitti hienosti. Konsertin jälkeen sitten kun hyvästeltiin ja toivoteltiin hyvää kesää, iski hirvittävä haikeus ja suru. Jos asiat menevät hyvin, eli oppilaani pääsee musaopistoon, en opeta häntä enää koskaan. Kyseessähän oli ensimmäinen oma oppilaani, jota olen ihan nollasta ja alkeista lähtien opettanut. Vähän kuin luopuisi jostain läheisestään.

Tunnekuohua johonkin purkaakseni lähdin etsiskelemään yhtä Ruoholahden seudun geokätköistä, ja löysinkin sen. Vesisateessa kävely auttoi änkemään haikeuden sivummalle. Sen tilalle tuli lievää häpeää siitä, kun en oikein Debussy-kvartettitreeneissä meinannut osata stemmaani, kun ei ollut oikein sitä tullut treenailtua...

Vaihteeksi olin kotona jopa ennen kymmentä. Keksin kaivaa tanssimaton esiin laatikosta ja hyppelin vähän aikaa. Se on edelleen kivaa.

Työsunnuntai

Näinpäs sitä elellään känny-netin varassa, onneksi semmoinen on olemassa. Että voi tympiä tällainen, että nettini kannalta olennainen laite voi tuollain kuolla, mutta aika kuolleelta se vaan näyttää, kun ei syty power-valo vaikka on sähkötöpseli kiinni. Pahiten häirii se, että verkkokauppa.com ei enää edes myy kyseistä härveliä, ja vaikka tuossa on takuuta vielä monta kuukautta voimassa, saas nähdä, miten vaikeaksi menee, että saan asian setvittyä--ja kun olisi vähän kiire, kamalaahan se on jos ei ole kunnon nettiä, argh.

Aamulla olin epä-äitienpäivällinen ja sain siitä vähän huonon omantunnon, kun olin vähän niinkun lupaillut mennä Laaksolahteen, vaan enpäs jaksanut herätä niin aikaisin, että olisin ehtinyt. Sen sijaan nukuin pitkästä aikaa tarpeeksi, söin aamiaisen/lounaan yhdistelmän puoliltapäivin ja suuntasin töihin. Myöhäisen vuoron sunnuntai on kaikista työpäivistäni pisin, 8h 59min sekä 34min ruokatauko. Kahdeksan kierrosta rataa edes-takaisin. Harmitti, kun lätkämatsin ajan kyllä ajoin junaa, jonka radio toimi, mutta sitten kun olisi tullut radiosta Alivaltiosihteeri, minkä oikeasti olisin halunnut kuulla, oli sitten uusi juna, jonka radio vaan rätisi ja pätki. Viikon virallinen palindromikin meni ihan ohi. Päivän turhana triviana, tämmöiseen työpäivään sisältyy noin 1,6 kilometriä kävelyä, koska joka kierroksella kuski kävelee kummankin päädyn käänöllä junan päästä toiseen, mikä tällaisilla sunnuntain lyhyillä junilla on noin sadan metrin matka.

Mobiilientry

HomePNA-ethernet-sovitin päätti kuolla, johan se reilun kuukauden toimi... Siispä känny-entry. Aika pop päivä. Aamulla kiipeilyä olmin kera Tapanilassa, lounasta Itiksessä ja valtava jätskiannos jälkkäriksi, ja sitten töihin. Kuvassa työpaikan ikkunasta avautuvaa maisemaa.

Kiire kiire on

Vaihteeksi vähän turhankin puuhakas päivä oli, mutta toisaalta, ei tämmöisiä enää juurikaan tänä keväänä tule, koska koulu loppuu. Aamulla sankarillisesti raahauduin konsalle jo yhdeksäksi, vaikka olin mennyt nukkumaan joskus kamalan myöhään. Harjoittelin taas useammalla instrumentilla, ja syytä olikin, koska sitten oli pikkolosellotunti, sellotunti sekä oppilaani tunti, jossa säestelin vähän pianolla. Välissä oli onneksi ihan leppoisa lounastauko--onneksi, koska tuntien jälkeen oli niin kiire, että vähän jänskäsin, että ehdinkö ihan minuutilleen ajoissa töihin. Ehdin.

Töissä meni koko ruokataukoa edeltänyt aika siihen, että oli hirviä nälkä ja pähkäsin, mitä söisin. Ruokatauko puolestaan meni liian äkkiä, kun hirmu kiireellä juoksin kauppaan ostamaan ruokaa ja mätin kauheaa vauhtia ja sitten pitikin taas lähteä ajamaan, kun olisi kaivannut ruokalepoa. Kun vielä välillä ajelin junaa, joka syystä tai toisesta oli myöhässä, ja yritin mukamas saada aikataulua kiinni olemalla nopsa (eihän se onnistunut), päivästä jäi kaikenkaikkiaan aika kiireinen tunnelma.

Palaillessani kotiin puoli yhden kieppeillä sain päähäni, että käynpäs etsimässä kätkön. Vermon mysteerikätköstä oli oikeasti purkki hukkunut, kun pari päivää sitten sitä hain, ja nyt se oli huollettu. Hainpa sen sitten pimeässä taskulampun kanssa, jännästi leijui usvaakin nurmikenttäin päällä ja oli kovin hiljaista ja autiota. Jee.

Opetusnäytös

Huono omatunto soittolaiskuudesta ilmentyi ahdistavana unena, jossa jostain syystä minun piti esittää Haydnin C-duuri-konsertto koulun orkesterin solistina parin päivän varoitusajalla. En edes osannut sitä ulkoa, ja opettajani vaan sanoi, että "joo joo, hyvin se menee", eikä yhtään tajunnut, kun yritin vakuutella, etten mitenkään voi mennä näin yhtäkkiä semmoista soittelemaan.

Vaikka tuli nukuttua taas pidempään kuin oli tarkoitus, ehdin sentään konsalle sen verran ajoissa, että jäi kaksi tuntia harjoitteluaikaa. Sen käytin harvinaisen ovelasti kolmen eri soittimen soitteluun: hieman pianosäestyksen opettelua, pikkuisen pikkoloselloilua, ja loppuosuus Boccherinia modernilla. Ja sitten pikainen lounas, minkä jälkeen päivän jännittävin parikymmentäminuuttinen: opetusnäyte. Se on ikäänkuin opetusharjoittelun päättötyö, vaikkei mikään järjettömän virallinen tilaisuus ainakaan meillä sellisteillä ole. Lähinnä pidin soittotunnin, kaksi opettajaa katseli ja antoi palautetta. Oli hämäävää pitää soittotuntia, kun paikalla oli yleisöä, joten ei se ihan luontevalta ja normaalilta tunnilta tuntunut. Meni ihan mukavasti kuitenkin, kiitos sen, että oppilaani on mainio. Jee. Hyväksyivät suorituksen, arvosanoja ei (onneksi) tuosta anneta. Nyt sitten mukamas virallisesti osaan opettaa. Hah.

Työmatkalla onnistuin bongaamaan Kalasataman metroaseman geokätkön, jota olin aiemmin jo katsonut, mutten silloin tajunnut kyseisen objektin olevan kätkörasia. Töissä jouduin ekaa kertaa soittamaan kikkamiehelle, eli siis korjaus-ihmeelle, joka ratkoo vikatilanteita. Tosin vikana ollut uuden junan ovien hassu käytös jäi mysteeriksi. Vaan että mää niin rakastan uutta junaa, haluaisin ajaa aina vain sitä, kun se on niin paljon mukavampi ajella kuin vanha ja kiihtyy nopsemmin ja kaikkea.

Vaisu vapaa

Viikon ainoa vapaapäivä oli vähän bööh. Aamulla en meinannut päästä millään liikkeelle, joten harjoittelut jäivät soittamatta. Sen sijaan laitoin Toiseen totuuteen ilmon, uudella hahmolla. Taas identiteettiongelmainen teini, näköjään teinixihköt larppihahmot ovat tämän vuoden teema (viime vuonna olivat tunnevammaiset, toissavuonna taas ihan pihalla olevat). Yhdeksi konsalle kvartettitreeneihin. Illaksikin oli kaavailtu kamarimusaa, mutta (onneksi!) se peruuntui. Siispä oli vain oppilas Kulosaaressa ja sitten kotia.

Kotoilu oli aika lojumista ja aikaansaamatonta. Laiskaa debriefin kirjoittelua ja irkissä roikkumista. Sentään ulkoilin kahden geokätkön verran. Vihoviimein sain kaivettua esiin Perkkaan multikätkön, lähimpänä kotiani olevan purkin--eikä se edes ollut vaikea, ei voi tajuta, etten aiemmin sitä löytänyt. Vermon raviradan lähistöltä ei purkkia tänään löytynyt, mutta ehkäpäs olen senkin suhteen sokea. Ja niin se vapaapäivä menikin jo. Huomenna taas metro kulkee.

Monenmoista järkytystä

Aamupäivästä yritin saada asioita hoidettua, eli lähinnä lähetin pari sähköpostia ja menin konsalle harjoittelemaan. Vähän laiskaa oli, mutta olipa silti eka kunnon soittelukerta vähään aikaan. Konsalla syöminen aiheutti lievää epäsosiaalisuusahdistusta, kun tuttujen pöydät oli aika täysiä, ja vaikka jotain yritin niille vinkua, ketään ei kiinnostanut tehdä mulle tilaa, jotenka istuin sitten yksikseni. Osittain sen vuoksi lähdin etuajassa kohti Itäkeskusta, ja kävin matkalla etsimässä paria geokätköä, joista toisen jopa löysin. Viimein ovat käteni tyhjät matkaötöistä ja geokolikoista, ainakin hetkeksi.

Työpäivään sisältyi monta erikokoista ja erimoista järkytystä, ja yhteensä ne saivat aikaan kohtalaisen ahdistuksen päivän päätteeksi. Ensimmäinen oli ihan omaa syytäni. Mellunmäkeä lähestyessäni katselin ajosarjalappuani, ja havaitsin, että hm, minun olisi muka pitänyt olla purkulaiturissa jo pari minuuttia sitten, miten se on mahdollista, ei minun pitäisi olla myöhässä... Yhtäkkiä havahduin tajuamaan, että nopeudenvalvojan pakkojarrumagneetti oli ihan liian lähellä. Magneetti siis on semmoinen, että jos siihen ajaa liian lujaa, juna pysähtyy automaattisesti, ja siitä seuraa säätöä ja ajovirhemerkintä ja muuta ikävää. Tosi lähellä oli, mutta juuri ja juuri sain jarrutettua ajoissa tarpeeksi vauhtia pois. Huh. Säikähdystä ja helpotusta seurasi tärinä. Näköjään se on minulle tyypillinen reaktio suurempiin säikähdyksiin.

Eilen reistaillut juna oli taas ajossa, ja taas se vikaili. Se ei kuitenkaan aiheuttanut pelästystä, vaan sen teki toinen juna, joka väläytteli näköjään ihan kiusallaan minulle "ovi auki"-valoa kesken menon. Ei siellä mikään ovi auki oikeasti ollut, mutta kyllä se silti sai hieman varovammin ajamaan ja katselemaan erityisen tarkasti peileihin.

Päivän pääjärkytys tuli vastaan Ruoholahden kääntöraiteella. Katsoin, että vaunu on tyhjä, ja ajattelin kävellä sen läpi. Yhtäkkiä huomasin kumminkin penkillä--vaatemytyn ja käden?! Apua! Tarkemmin tarkastellen siinä tietysti oli joku päihtynyt kaveri puolimakaavassa asennossa, joten sen pää ei ensin näkynyt, mutta jestas, mikä järkytys. Hyppäsin äkkiä ulos lähimmästä ovesta ja katselin ikkunan takaa, että tyyppi vielä näytti kuitenkin liikahtelevan, eli ei ollutkaan raato tai irtokäsi. Sama tapaus oli kyydissä vielä Vuosaaren käännölläkin, ja siellä alkoi sitten nostaa päätään kuin jostain heräilevä zombi ja öristä, joten pelästyin uudelleen aivan pirusti, äkkiä ohjaamoon ja ovi paiskaten kiinni. Huhhuh.

Viimeisenä ja abstrakteimpana pienenä järkytyksenä tuli tieto siitä, että maailmaan ilmaantunee vielä yksi "friends only"-periaatteella osin toimiva blogi lisää. Jostain syystä minulla on suuri asennevamma ja ahdistus kaikenmoisia kaverilistauksia ja "vain kavereille"-juttuja kohtaan. Mietin sen syitä viimeisen ajokierrokseni ajan, ja päädyin siihen, että kai se on kateutta. Semmoiset jutut kun kovin selkeästi paljastavat, miten paljon kavereita ihmisillä on. Ja mulla ei ole.

Kotimatkalla ei vieläkään näkynyt hirveä, mutta sen sijaan joku pieni jyrsijäntapainen, varmaan myyrä, kun sillä oli niin töpöhäntä. Kotona rommikaakaota.

Töistäpaluun monet haasteet

Aloitin taas viikon kiipeämällä Elmon kanssa Tapanilassa. Ei oikeasti yhtään huono tapa aloittaa maanantaitaan. Aamupäivä on myöskin aika loistoaika olla tuolla, koska siellä on aivan tyhjää, ja pääsee halvemmallakin. Päivän kartoituksen perusteella taidettiin päätyä johtopäätökseen, että 5+ on sekä Olmille että minulle toistaiseksi järkevin greidi kiivetä. Aika haastava, niin että pitää miettiä, mitä tekee, muttei kuitenkaan mahdoton.

Kiipeilyn jälkeen suoraa Itäkeskukseen, syömistä ja ajamaan. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen työpäivä, kun vastaan tuli jotain vähän epänormaalimpaa. Jossain junassa oli ovivika, toinen (jota minäkin ajoin) reistaili muuten vaan toistuvasti, ja sitten vielä yksi opastinkin jumitteli punaisena. Ei mitään isompaa kaaosta tai häiriötä näistä sentään tullut, eli ei se ollut kamalaa, vaan ennemminkin jänskää.

Päivän lopetus kylläkin meinasi mennä jänskästä kamalan, tai lähinnä kamalan tyhmän puolelle. Vietyäni junan varikolle kytkin sen edellä olleen letkan jatkoksi epähuomiossa aika vauhdilla, niin että ihan junaa kävi sääliksi. Sen seurauksena junan ovet eivät sitten olleetkaan napeista avattavissa, kuten olisi ollut tarkoitus. En meinannut päästä koko junasta ulos, kun ohjaamoiden ovet olivat tismalleen laiturin kaiteiden kohdalla, ja en kertakaikkiaan muistanut ja keksinyt, miten matkustamon ovista pääsisi. Nauratti tyhmyyteni, mutta kyllä vähän ahdistikin. Viimein sitten kiipesin kaiteen yli säilytyshalliin, ja siellä en ollut muistaa, mistä kyseiseltä raiteelta pääsee ulos. Ulospääsyn löydettyäni tietysti vielä laukaisin hälyn ja jouduin paniikintäyteisen hetkisen metsästämään, mistä sen saikaan pois päältä... Ja bussipysäkille päästyäni tajusin katsoneeni aikataulun väärin ja jouduin odottamaan parikymmentä minuuttia. Ää. Viimein Leppävaaraan selviydyttyäni hipsin matkan pysäkiltä kotiin vähän vauhkona, koska kaiken mentyä jo pieleen olin ihan varma, että törmään vielä hirveen, kun niitä on seudulla nähty useita viime päivinä. Enpä sentään.

Salaisuuksia? 2 - teinigoottilarpahtelua

Flunssa päästi minut viimein kouristaan, ja juuri ajoissa. Perjantain pakollisiin kuvioihin sisältyi kvartettisoittoa ja oppilas. Niiden jälkeen viuh kotiin ja laittautumaan. Siinä meni taas aikansa, vaikka silmien rajailu ei tällä kertaa tuntunut ihan yhtä toivottomalta. Ehkä sitten jo viimeisessä pelissä osaan kuin oikea teinigootti. Ihan kuin viime pelissäkin, siirryin ingameen itsekseni bussimatkan aikana, ja astuin Turussa suoraa päätä peliin.

Salaisuuksia?-kampanjan toinen iso peli oli vähintäänkin yhtä mainio kuin edellinen osa. Aika paljon vakavampi luonteeltaan, kun tapahtui ikäviä juttuja. Löytyi niin hullua murhaajaa kuin Manalan virtaakin. Luolavuoren luolakin oli päässyt pelipaikaksi, ja oli kovin hassu tunne googlata pelissä turkulaisia luolia, ja törmätä hahmossa omaan tosielämän blogiinsa... Kurjien tapahtumien luonnollisena seurauksena alkoholiakin sitten kului, harvemmin on tullut ingame-juotua niin paljon kuin tässä pelissä. Rankkaa tämmöinen teinigootti-muusikonrentun pelaaminen. Ja kivaa. Kyllä kovasti pidän tästä(kin) hahmosta, vaikka aluksi olikin epäilyksiä. (Edelleen kyllä epäilen, voiko luonteeltaan nihkeästä Eirasta tulla minulle yhtä rakas kuin mitä positiivisen hyperaktiivinen susi-Sini ja uteliaan yliälykäs tekoäly-Jaana olivat, mutta sen vain aika näyttää.)

Poistuin pelistä jo lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, vaikka ei olisi yhtään tehnyt mieli. Sunnuntaina oli kuitenkin töitä. Toki töissä oli ihan mukavaa, etenkin kun ehdin polttaa jostain syystä päässäni soineen Sonata Arctican Fullmoonin CD:lle ja sitten hoilasin sitä kunnon metronohjaamokaraokena. Mahtoivat matkustajat ihmetellä, jos kuulivat. Jäipä kuitenkin omituisen tyhjä olo siitä, että häivyin pelistä kesken ja saman tien takaisin arkeen, koska kaikki loppuhehkutus sun muu purkaminen jäivät kokonaan väliin.

Yhä flunssaa uhmaten

Torstai oli flunssapäivistä flunssaisin, kun kerran oli se vähiten kiireinen mukamas-vapaapäivä. Aamupäivästä päätin, että nyt loppui se flunssalääkkeiden syöminen, mutta iltapäivällä pyörsin pääni. Suuri osa päivästä meni lojuessa, ja peruin jopa oppilaani soittotunnin. Sainpa silti tehtyä kaikenlaista.

Omaa soittotuntiani en kehdannut perua, vaikka aika turha se olikin. Open kommentti soitostani--"Noh, mitäs tuohon nyt voi sanoa" (eikä siis missään positiivisessa mielessä)--oli aika kuvaava. Tunnin jälkeen järkevintä olisi ollut mennä nopeinta reittiä kotiin. Sen sijaan menin etsimään vaatetusta Salaisuuksia-hahmolleni. Usein toistamaani kaavaa seuraten menin Fredan UFFiin "äkkiä ostamaan jotain ja sitten pois", mutta vaikka sieltä löytyi 5e:llä magee nahkatakki, alaosaa en saanut. Seuraavaksi siis Iso-Roban UFF, vaan kun ei sieltäkään löytynyt, menin sitten ostamaan goottihameen kalliilla Back Streetistä. Ja viimein kotiin.

Mietittyäni useamman tunnin jaksaisinko vielä nousta sängystä, päätin viimein, että jep, ei tässä muu auta. Bussi Tapiolaan, mistä ostin vielä puuttuvia proppeja ja etsin Heikintorin edustalta geokätkön. Varsinainen syy liikkeellelähtööni olivat kuitenkin Virvan polttarit, tai niiden loppuillanvietto, jossa naamarein naamioitunut AOK suoritti morsiamen ryöstön ja kuulustelun. Tunsinpa itseni vähäsen joukkoonkuulumattomaksi, kun suuri osa paikallaolleista oli teologeja tai muuten uskonnollisesti harrastuneita.

Metrouni ja -musaa

Nähtyäni unta jostain oikeasti tosi jännästä ja pelottavasta kauhularpista heräsin, ja nukahdin uudelleen paljon pelottavamman unen pariin. Siinä olin menossa Joen kanssa Hartwall-areenalle johonkin ihme keikalle (sisälsi jonkun naispuolisen soul-artistin ja monsteriautoja sun muuta!), kun yhtäkkiä tajusin, että pitäisi jo olla töissä, ja lähdin pikavauhtia kohti Itäkeskusta. Matkalla soitin liikennetyönjohtoon ja sanoin olevani myöhässä, jolloin selvisikin, että en oikeastaan kovinkaan pahasti, koska päivän työvuoroni olikin luisteluharjoitus(!?!). Siispä menin johonkin jäähalliin, missä sovittelin pukuhuoneessa pitkän aikaa jotain oranssia keijusiipistä luisteluvaatetta. Kaikkea ne unimetrokuskit joutuvatkin tekemään. Mutta pelkkä univisio töihin myöhässä menemisestä oli karmea.

Voisinpa taas vinkua siitä, miten tämäkin päivä meni epämääräisen flunssaisissa merkeissä, mutta se nyt ei olisi mitään uutta enää. Sen sijaan voisin hihkua. Aamupäivästä kävin nimittäin kaupassa ostamassa paitsi tarpeellisia asioita kuten ruokaa, myös läjän tyhjiä CD:itä. Niistä sitten kokeeksi täytin muutaman, ja otin töihin mukaan. Hyvin soivat metron ohjaamon autoradiossa, ja kyllä oli loistavaa ajella, kun oikeasti oli hyvää musaa eikä vain pätkivää radiota. Huomattavasti parantaa työssäviihtymistä. Musiikki on hieno asia. Siispä vaan paljon lisää musaa ja kyllä kelpaa ajella. Jee.

Vappuajoa

Aamusta Laaksolahteen vappusyömään. Ei tosin ollut nakkeja ja perunasalaattia, mutta muuta hyvää sekä simaa ja munkkeja.

Ja illaksi töihin. Vappupäivä oli hyvinkin rauhallinen, joko kylmä sää tai krapula oli siis hillinnyt ihmisten kaupungillahillumisintoa. Tuplakierrokset alkoivat tuntua vähän pitkiltä, ja tuli yksi tosi ruma kiskojarrujarrutus, joka varmasti tiputti mummot penkeiltä--ja siis ihan vain siksi, että muuten ei olisi juna pysähtynyt laituriin kokonaan. Vuoro loppui taas vasta puoliltaöin. Oli hassua sompailla kotiin erinäköisillä myöhäisilta-yön busseilla keskustan kautta, kun kaikki vastaantulijat (paitsi työtään tekevät) olivat joko kännissä, humalassa tai persiit olalla. Ilmeisesti vain asenteikkaimmat juhlijat olivat enää liikkeellä myöhään vappupäivänä.

Edelleen oli nihkeän flunssainen olo koko päivän, joskin tänään se näyttäytyi ennen kaikkea hirveänä nuhana. Blääh.

Eka oma ajopäivä

Eihän se flunssaisuus mihinkään aamuun mennessä ollut suostunut häipymään. Pikkuisen harkitsin, kannattaisiko vaan jäädä kotiin lojumaan, mutta pah, sehän olisi järkevää, joten pois semmoinen minusta. Aloitin siis vappuni kiipeämällä Tapanilassa Elmon ja Joen kanssa. Ajatukseni oli tietysti ottaa rennosti, mutta pari niistä kiipimistäni 5- reiteistäkin oli yllättävän vaikeita, joten tuli sittenkin tehtyä jotain.

Kiipimän jälkeen pikainen pikarisottolounas kotona ja kohti Itäkeskusta. Ennen työvuoroni alkua ehdin vielä ostaa eväitä, valtavan kahvimukin (kun paikalliset ovat kovin pieniä) ja flunssalääkkeitä. Elelinkin sitten loppuillan pääosin Coldrexin voimin. Eipä ole vähään aikaan ollut näinkään innokasta flunssaa kimpussani. Ensimmäisen oman kierroksen ajaminen yksin oli kovin jännää, muutenkin olisin viihtynyt mainiosti ohjaamossa, jos ei olisi ollut vähän ikävähkö olo koko ajan. Kaiken kaikkiaan se häiritsi melkein enemmän kuin se, että oli vappuaaton ilta: yllättävän rauhallista meno oli. Sotkuista tietysti, junat olivat täynnä kaljaa ja tyhjiä pulloja ja serpentiiniä. Niissähän ei tietenkään saisi juoda alkoholia, mutta se kielto näyttää olevan valtaosalle ihmisistä täysin mahdoton noudatta, enkä minä uskalla käydä komentelemaan, kun pelkään, että suuttuvat ja ryhtyvät haastamaan riitaa. Mutta siis muuten, ei ollut kuin yksi innokas ovien välissä jumittelija, eikä kääntöraiteilla näkynyt yhtään sammuneita tai muuten sinne ajautuneita juhlijoita. Melkein yhdeksäntuntinen päivä meni aika nopeasti, mutta kyllä tuntui ihanalta päästä kotiin.