Viime maanantaina alkoivat luennot. En ollut ilmoittautunut mihinkään, koska systeemi ei sitä mahdollistanut, mutta menin silti katsomaan. Klo 8-12 bakteerien virulenssia ja patogeneesiä yliopistollisen sairaalan mikrobiologian instituutissa (jännä paikka), välissä lounas, ja 13-17 virusten patogeneesia ja emergenttejä viruksia yliopistolla. Molemmat kurssit vaikuttivat erittäin kiinnostavilta. Tutustuin myös tsekkityttöön, joka on tämän kevään vaihtarina tekemässä biologian maisteriopintoja, juuri kuten minäkin, joskin sikäli onnellisemmassa asemassa, että hänet on kirjattu oikeaan tiedekuntaan.
Tiistai ja keskiviikko olivat aamupäivien osalta identtisiä: heräsin kohtuuaikaisin huonosti nukutun yön jälkeen, ja vietin aamupäivän stressaten kurssi-ilmoittautumisongelmiani, tuijottaen inboxia vastausten toivossa, ja katsoen Stargate Atlantista, mikä ei poistanut ahdistusta. Liikkeelle lähdin paljon myöhemmin kuin olin suunnitellut. Tiistaina kävin sentään hoitamassa juoksevia asioita. Postissa menestys oli ennätysmäisen huono: en ymmärtänyt minulta kysyttyjä asioita ranskaksi enkä englanniksi. Ulkomaalaisvirastossa sujui paremmin. Minulla oli kaikki tarvittavat paperit, joten oleskelulupahakemuksen pitäisi olla ojennuksessa.
Molempina päivinä oli iltapäivällä ranskaa. Paikallinen ranskan kielikeskus neuvoi kokeilemaan mahdollisimman montaa kurssia, ja valitsemaan niistä lopulliset. Kaikki kolme kokeilemaani vaikuttivat ihan kiinnostavilta. Lopulliset valinnat riippuvat myös siitä, miten biotieteiden kurssien suhteen käy.
Keskiviikkoiltana alkoi yliopistoliikunnan kiipeilykurssi. Se on nimikkeellä "perfectionnement", eli jatko/tekniikkakurssi. Tuntui hassulta kiivetä ohjatussa ryhmässä, kun edellisestä kerrasta on vuosikausia. Kiipesimme tunnin köysiseinällä, toisen boulderseinällä erilaisia ohjaajan antamia harjoituksia tehden. Köysikiipeilyn osalta koin lievän kulttuurishokin, kun kävi ilmi, että paikallisella peruskurssilla opetellaan varmistamaan solmu+sulkkari-yhdistelmällä. Parini ei ollut ikinä nähnytkään ATC:tä. Liidaaminen pelotti normaaliakin enemmän.
Illalla olisi ollut vaihtarijärjestön "aperitiivi" eli jonkinmoiset bileet, mutta päätin palata kotiin nukkumaan, koska olin aika väsynyt. Tämä oli suuri virhe. Ilman ennakkovaroitusta kämppään pelmahti lauma yhden kämppiksen kavereita, jotka lastasivat jääkaapin täyteen kaljaa, virittivät stereot ja laittoivat musan täysille. Möly ja huuto jatkui ainakin kahteen asti. Olen niin kiltti ja ujo, etten uskaltanut tehdä muuta kuin kyhjöttää huoneessani unettomana ja onnettomana. Sentään minulle seuraavana päivänä vakuuteltiin, ettei tällaisia bileitä ole kuin pari kertaa lukukaudessa.
25/02/2012
23/02/2012
Résumé
Koska blogini on kovasti jäljessä tosielämästä, seuraa tiivistelmä koko viime viikosta. Cours de vacancesin kolmas ja viimeinen viikko hujahti nimittäin ohi älytöntä vauhtia. Tajusin ajankulun vasta, kun keskiviikkona havaitsin, ettei minulla ollut enää puhtaita vaatteita. Juurihan minä pyykkäsin! Paitsi että päiväkirjani mukaan siitä oli jo kulunut kaksi viikkoa.
Maanantaina kävin paikallisessa yliopistoliikunnassa ilmoittautumassa laskettelun lisäksi kiipeilyn täydennyskurssille. Tiistaina eli ystävänpäivänä pelasin sulkapalloa kurssikavereiden kanssa, ja samalla porukalla kävin myös illalla teatterissa. Yoko-ni-nimisen näytelmän teema olivat tietokonepelit, ja se taisi huvittaa minua enemmän kuin kavereitani. Keskiviikko oli yksi kurjimmista päivistäni tähän asti, lähinnä kiitos maailman kurjimman asiakaspalvelijan, johon törmäsin rautatieasemalla. Yritin hakea puolihintakorttiani, mutta valokuvani ei ollut kelvannut. Hajoilin henkisesti ja sain osakseni sättimistä, ivaa ja ilkeilyä. Lopulta sain otettua passikuva-automaatilla maailman surullisimman valokuvan, joka sitten kelpasi.
Kenties viikon merkittävin tapahtuma oli muutto. Keskiviikkoiltana pakkasin tavarani, torstaina hain avaimet ja roudasin kaiken hostellilta uuteen "kotiini", Cèdresin opiskelija-asuntolaan. Ensivaikutelma oli, että olisin mieluummin jäänyt hostelliin. Keittiö oli täynnä ötököitä, jotka googlelajinmääritin keittiökoisiksi. Yleisten tilojen siisteys jätti muutenkin paljon toivomisen varaa, eivätkä käytävää täyttävät hylätyt huonekalut parantaneet vaikutelmaa. Onneksi en voinut jäädä koko illaksi murehtimaan. Meillä nimittäin oli ohjelmassa ranskankurssin viininmaistajaisretki. Maistelu tapahtui Lutry-nimisessä lähikylässä olevassa viinikellarissa, ja oli oikein mukava elämys. Vähemmän mukavaksi fiilis muuttui, kun Cèdresiin palattuani tajusin, ettei minulla ollut tyynyä eikä peittoa. Ensimmäinen yöni Lausannen kämpässäni ei siis ollut mikään menestys.
Perjantai oli Cours de vacancesin viimeinen päivä, joka sisälsi viimeiset oppitunnit sekä päättäjäisseremonian. Oli haikeaa erota ryhmästä, joka oli ihan mahtava. Onneksi iso osa porukasta oli jäämässä lukukaudeksi Lausanneen. Tällä osaporukalla jatkoimmekin päiväämme vaihto-oppilaiden tervetuliaistapahtumaan. Se alkoi koulun tarjoamalla lounaalla. Ihmiset oli jaettu pöytiin tiedekunnittain. Olin ainoa paikalle ilmaantunut biotieteiden vaihtari, joten päädyin jutustelemaan kahden laitoksen hallinnon tyypin kanssa. He olivat oikein mukavia ja ystävällisiä, vaikken kiitos tiedekuntasekaannuksen ollutkaan heidän listallaan. Ruokailun jälkeen seurasi yhteistilaisuus, jossa erinäiset järjestöt ja tahot esittäytyivät vaihtarijoukolle. Tarjolla olisi myös ollut kampuskierros, mutta en kokenut tarvitsevani sellaista. Sen sijaan suuntasin Ikeaan ostamaan välttämättömyyksiä, jotta saisin huoneestani elettävän.
Viikonlopun vietin kotona. Lauantai oli siivouspäivä. Aloitin sen siivoamalla siivouskaapin ja ostamalla lisää siivoustarpeita. Oma huoneeni alkoi tuntua mukavammalta, kun sain sen puunattua. Elämän pieniä iloja on, että voi kävellä huoneessaan sukat jalassa ilman, että ne tarttuvat tahmaiseen lattiaan. Sunnuntaina vietin aikaa tuijottaen kurssilistoja. Ilmeni pieni ongelma: en pysty ilmoittautumaan haluamilleni kursseille, enkä edes tiedä, mitä saan ja en saa opiskella. Tätä kirjoittaessa ongelma ei vieläkään ole ratkennut. Toivon mukaan huomenna tiedän jo enemmän.
Kyhjötettyäni suurimman osan viikonlopusta huoneessani päätin illalla lähteä kävelylle, ja se olikin vallan hyvä idea. Eräs asuntoni parhaista puolista on sen sijainti aivan Genevejärven vieressä. Päivän sadekuurojen jälkeen aurinko paistoi taas, ja pilvet olivat Ranskan puolella, vuorenhuippujen peittona. Maisema oli upea. Eksyin myös puolivahingossa roomalaisille raunioille. Ne olivat kiehtovat - on jotenkin vaikea tajuta, että kyseisellä paikalla on ollut suuria, hienoja rakennuksia jo yli 2000 vuotta sitten. Jatkoin rannan seurailua yliopistolle asti, ja paluumatkalla innostuin vähän hölkkäämäänkin. Lenkin lopuksi pääsin vielä ottamaan valokuvia satumaisesta auringonlaskusta.
Maanantaina kävin paikallisessa yliopistoliikunnassa ilmoittautumassa laskettelun lisäksi kiipeilyn täydennyskurssille. Tiistaina eli ystävänpäivänä pelasin sulkapalloa kurssikavereiden kanssa, ja samalla porukalla kävin myös illalla teatterissa. Yoko-ni-nimisen näytelmän teema olivat tietokonepelit, ja se taisi huvittaa minua enemmän kuin kavereitani. Keskiviikko oli yksi kurjimmista päivistäni tähän asti, lähinnä kiitos maailman kurjimman asiakaspalvelijan, johon törmäsin rautatieasemalla. Yritin hakea puolihintakorttiani, mutta valokuvani ei ollut kelvannut. Hajoilin henkisesti ja sain osakseni sättimistä, ivaa ja ilkeilyä. Lopulta sain otettua passikuva-automaatilla maailman surullisimman valokuvan, joka sitten kelpasi.
Kenties viikon merkittävin tapahtuma oli muutto. Keskiviikkoiltana pakkasin tavarani, torstaina hain avaimet ja roudasin kaiken hostellilta uuteen "kotiini", Cèdresin opiskelija-asuntolaan. Ensivaikutelma oli, että olisin mieluummin jäänyt hostelliin. Keittiö oli täynnä ötököitä, jotka googlelajinmääritin keittiökoisiksi. Yleisten tilojen siisteys jätti muutenkin paljon toivomisen varaa, eivätkä käytävää täyttävät hylätyt huonekalut parantaneet vaikutelmaa. Onneksi en voinut jäädä koko illaksi murehtimaan. Meillä nimittäin oli ohjelmassa ranskankurssin viininmaistajaisretki. Maistelu tapahtui Lutry-nimisessä lähikylässä olevassa viinikellarissa, ja oli oikein mukava elämys. Vähemmän mukavaksi fiilis muuttui, kun Cèdresiin palattuani tajusin, ettei minulla ollut tyynyä eikä peittoa. Ensimmäinen yöni Lausannen kämpässäni ei siis ollut mikään menestys.Perjantai oli Cours de vacancesin viimeinen päivä, joka sisälsi viimeiset oppitunnit sekä päättäjäisseremonian. Oli haikeaa erota ryhmästä, joka oli ihan mahtava. Onneksi iso osa porukasta oli jäämässä lukukaudeksi Lausanneen. Tällä osaporukalla jatkoimmekin päiväämme vaihto-oppilaiden tervetuliaistapahtumaan. Se alkoi koulun tarjoamalla lounaalla. Ihmiset oli jaettu pöytiin tiedekunnittain. Olin ainoa paikalle ilmaantunut biotieteiden vaihtari, joten päädyin jutustelemaan kahden laitoksen hallinnon tyypin kanssa. He olivat oikein mukavia ja ystävällisiä, vaikken kiitos tiedekuntasekaannuksen ollutkaan heidän listallaan. Ruokailun jälkeen seurasi yhteistilaisuus, jossa erinäiset järjestöt ja tahot esittäytyivät vaihtarijoukolle. Tarjolla olisi myös ollut kampuskierros, mutta en kokenut tarvitsevani sellaista. Sen sijaan suuntasin Ikeaan ostamaan välttämättömyyksiä, jotta saisin huoneestani elettävän.
Viikonlopun vietin kotona. Lauantai oli siivouspäivä. Aloitin sen siivoamalla siivouskaapin ja ostamalla lisää siivoustarpeita. Oma huoneeni alkoi tuntua mukavammalta, kun sain sen puunattua. Elämän pieniä iloja on, että voi kävellä huoneessaan sukat jalassa ilman, että ne tarttuvat tahmaiseen lattiaan. Sunnuntaina vietin aikaa tuijottaen kurssilistoja. Ilmeni pieni ongelma: en pysty ilmoittautumaan haluamilleni kursseille, enkä edes tiedä, mitä saan ja en saa opiskella. Tätä kirjoittaessa ongelma ei vieläkään ole ratkennut. Toivon mukaan huomenna tiedän jo enemmän.Kyhjötettyäni suurimman osan viikonlopusta huoneessani päätin illalla lähteä kävelylle, ja se olikin vallan hyvä idea. Eräs asuntoni parhaista puolista on sen sijainti aivan Genevejärven vieressä. Päivän sadekuurojen jälkeen aurinko paistoi taas, ja pilvet olivat Ranskan puolella, vuorenhuippujen peittona. Maisema oli upea. Eksyin myös puolivahingossa roomalaisille raunioille. Ne olivat kiehtovat - on jotenkin vaikea tajuta, että kyseisellä paikalla on ollut suuria, hienoja rakennuksia jo yli 2000 vuotta sitten. Jatkoin rannan seurailua yliopistolle asti, ja paluumatkalla innostuin vähän hölkkäämäänkin. Lenkin lopuksi pääsin vielä ottamaan valokuvia satumaisesta auringonlaskusta.
19/02/2012
Ski à Leysin
Päivät ovat viime aikoina tuntuneet kummallisen lyhyiltä, eikä bloginkirjoittelulle ole oikein ollut aikaa. Nyt pitääkin hieman muistella menneitä. Aika lailla tasan viikko sitten, lauantai-iltana, palasin päivän lasketteluretkeltä hostellille, ja kirjoitin pitkän sepustuksen paperiseen päiväkirjaani. Kokemus oli sen verran ikimuistoinen, että jonkinlaisen version haluan blogiinikin.
Minä ja kaksi kurssikaveriani olimme valinneet lasketteluretken kohteeksi Leysinin, kohtalaisen lähellä Lausannea sijaitsevan hiihtokeskuksen, jonka mainostettiin sopivan myös aloittelijoille. Matka kesti reilun tunnin, ensin paikallisjunalla Aigleen, sieltä eteenpäin ihanalla pikkuisella hammasratasjunalla, joka ensin kulki kaupungin halki kuin raitiovaunu, sitten lähti jyrkkään nousuun vuorenrinnettä ylös. Leysinissä vuokrasin varusteet ensimmäisestä vastaantulleesta puodista. Muutaman bussipysäkinvälin kävelyn ja vahingossa löytämämme lastenmäen jälkeen osuimme hissien luo.
Liput ostettuamme nousimme tuolihissillä varustevuokrasedän suositteleman Tour d'Aïn huipun tuntumaan. Taustatietona todettakoon, että edellisen kerran olin lasketellut joskus teininä, enkä silloinkaan ollut lajissa kovin hyvä. En varsinaisesti kokenut muistavani juuri mitään, kun lähdimme laskemaan ensimmäistä rinnettämme. Ekan laskun aikana en kuitenkaan tajunnut pelätä, lähinnä vaan oli makeeta. Maisemat olivat aivan käsittämättömän upeat - kun pysähdyin katsomaan joka puolella siintäviä lumihuippuja, alkoi itkettää ihan vain siksi, että oli niin kaunista.
Seuraavaksi otimme gondolihissin la Berneuseen, Kuklos-nimisen näköalaravintolan luo. Sieltä löytyi mukavan helppo pikkurinne minulle, ja vaikeampi kavereille. Päätimme jatkaa samaan tyyliin alas Leysiniin: muut punaista, minä sinistä rinnettä. Tämä ei ollut hyvä idea. Puolivälissä erityisen jyrkkää osiota ajauduin penkkaan ja kaaduin, ja toinen suksikin irtosi. Rinne oli niin jyrkkä ja liukas, etten pystynyt edes seisomaan paikoillani, saati sitten laittamaan irronnutta suksea takaisin jalkaani. Olo oli kuin kiipeilyseinällä ilman köyttä. Lopulta päädyin mönkimään alas lumista penkkaa pitkin. Sen jälkeen sentään oli tasamaata, missä sain itseni koottua, ja jotenkin selvisin alas asti. Elämys kuitenkin vakuutti minut siitä, ettei minun olisi kuulunut olla tuossa rinteessä ollenkaan, vaan jossain hiihtokoulussa.
Suostuin vielä nousemaan kerran Tour d'Aïhin ja laskemaan hyvin lyhyen pätkän ravintolan luo. Sveitsiläiset juustoleivät veivät nälän, ahdistus jäi. En olisi halunnut laskea enää ollenkaan, mutta olimme paikassa, josta ainoa tie takaisin Leysiniin vei rinteen kautta. Tällä kertaa kaverit pysyttelivät koko ajan lähellä. Jännitti niin paljon, että kiva oli touhusta kaukana, mutta selvisin perille vain kahdella pienellä kaatumisella. Tämän jälkeen totesin, että minun laskuni olivat kyllä nyt tässä, ja siirryiin ravintolaan juomaan lämmintä viiniä ja odottamaan. Hiihtohissien sulkeuduttua suoritimme kenties päivän rankimman liikunnan, kun palasimme juna-asemalle kävellen varusteidemme kanssa. Valitsemamme reitti nimittäin oli melkoinen kiertotie, ja täynnä portaita. Kun viimein sain monot pois jalastani, epäilin, haluaisinko enää koskaan sellaisiin koskea.
Tämä elämyspäivä oli siis melkoisen pelottava. Eniten kai siksi, että taidon ja kokemuksen puuttuessa minusta tuntui koko ajan, ettei minulla ole mitään kontrollia. Sukset vaan liukuvat johonkin, ja minä menen perässä ja yritän jotenkin pysyä pystyssä. Näen kuitenkin, miksi monet ovat innoissaan lajista, ja miten hienoa se voisi olla, jos osaisi. Talvi Alpeilla on uskomattoman kaunis, ja vauhdin huuma jyrkissä mäissä varmasti hilpeä. Niinpä kaikesta huolimatta otin ja ilmoittauduin paikallisen yliopistoliikunnan järjestämään lasketteluviikonloppuun. Siellä pitäisi olla tarjolla myös opetusta. Ei minusta mitään suurta suksisankaria kyllä koskaan tule, mutta olisi se hauska jos oikeasti osaisi sen verran, että toisinaan voisi ihan ilokseen laskea.
Minä ja kaksi kurssikaveriani olimme valinneet lasketteluretken kohteeksi Leysinin, kohtalaisen lähellä Lausannea sijaitsevan hiihtokeskuksen, jonka mainostettiin sopivan myös aloittelijoille. Matka kesti reilun tunnin, ensin paikallisjunalla Aigleen, sieltä eteenpäin ihanalla pikkuisella hammasratasjunalla, joka ensin kulki kaupungin halki kuin raitiovaunu, sitten lähti jyrkkään nousuun vuorenrinnettä ylös. Leysinissä vuokrasin varusteet ensimmäisestä vastaantulleesta puodista. Muutaman bussipysäkinvälin kävelyn ja vahingossa löytämämme lastenmäen jälkeen osuimme hissien luo.Liput ostettuamme nousimme tuolihissillä varustevuokrasedän suositteleman Tour d'Aïn huipun tuntumaan. Taustatietona todettakoon, että edellisen kerran olin lasketellut joskus teininä, enkä silloinkaan ollut lajissa kovin hyvä. En varsinaisesti kokenut muistavani juuri mitään, kun lähdimme laskemaan ensimmäistä rinnettämme. Ekan laskun aikana en kuitenkaan tajunnut pelätä, lähinnä vaan oli makeeta. Maisemat olivat aivan käsittämättömän upeat - kun pysähdyin katsomaan joka puolella siintäviä lumihuippuja, alkoi itkettää ihan vain siksi, että oli niin kaunista.
Seuraavaksi otimme gondolihissin la Berneuseen, Kuklos-nimisen näköalaravintolan luo. Sieltä löytyi mukavan helppo pikkurinne minulle, ja vaikeampi kavereille. Päätimme jatkaa samaan tyyliin alas Leysiniin: muut punaista, minä sinistä rinnettä. Tämä ei ollut hyvä idea. Puolivälissä erityisen jyrkkää osiota ajauduin penkkaan ja kaaduin, ja toinen suksikin irtosi. Rinne oli niin jyrkkä ja liukas, etten pystynyt edes seisomaan paikoillani, saati sitten laittamaan irronnutta suksea takaisin jalkaani. Olo oli kuin kiipeilyseinällä ilman köyttä. Lopulta päädyin mönkimään alas lumista penkkaa pitkin. Sen jälkeen sentään oli tasamaata, missä sain itseni koottua, ja jotenkin selvisin alas asti. Elämys kuitenkin vakuutti minut siitä, ettei minun olisi kuulunut olla tuossa rinteessä ollenkaan, vaan jossain hiihtokoulussa.
Suostuin vielä nousemaan kerran Tour d'Aïhin ja laskemaan hyvin lyhyen pätkän ravintolan luo. Sveitsiläiset juustoleivät veivät nälän, ahdistus jäi. En olisi halunnut laskea enää ollenkaan, mutta olimme paikassa, josta ainoa tie takaisin Leysiniin vei rinteen kautta. Tällä kertaa kaverit pysyttelivät koko ajan lähellä. Jännitti niin paljon, että kiva oli touhusta kaukana, mutta selvisin perille vain kahdella pienellä kaatumisella. Tämän jälkeen totesin, että minun laskuni olivat kyllä nyt tässä, ja siirryiin ravintolaan juomaan lämmintä viiniä ja odottamaan. Hiihtohissien sulkeuduttua suoritimme kenties päivän rankimman liikunnan, kun palasimme juna-asemalle kävellen varusteidemme kanssa. Valitsemamme reitti nimittäin oli melkoinen kiertotie, ja täynnä portaita. Kun viimein sain monot pois jalastani, epäilin, haluaisinko enää koskaan sellaisiin koskea.
Tämä elämyspäivä oli siis melkoisen pelottava. Eniten kai siksi, että taidon ja kokemuksen puuttuessa minusta tuntui koko ajan, ettei minulla ole mitään kontrollia. Sukset vaan liukuvat johonkin, ja minä menen perässä ja yritän jotenkin pysyä pystyssä. Näen kuitenkin, miksi monet ovat innoissaan lajista, ja miten hienoa se voisi olla, jos osaisi. Talvi Alpeilla on uskomattoman kaunis, ja vauhdin huuma jyrkissä mäissä varmasti hilpeä. Niinpä kaikesta huolimatta otin ja ilmoittauduin paikallisen yliopistoliikunnan järjestämään lasketteluviikonloppuun. Siellä pitäisi olla tarjolla myös opetusta. Ei minusta mitään suurta suksisankaria kyllä koskaan tule, mutta olisi se hauska jos oikeasti osaisi sen verran, että toisinaan voisi ihan ilokseen laskea.
12/02/2012
Shopping & escalade
Tämä viikko on jatkanut viime viikon aloittamaa arkilinjaa: aamupäivät ranskanopiskelua, iltapäivät joko hostellilla lojumista tai vaihtelevia aktiviteetteja. Asustan edelleen hostellissa, ja odotan kovasti omaa kämppääni. Vaikka se onkin soluasunto, toivon mukaan siellä on hieman vähemmän meluisaa, ja edes hieman enemmän yksityisyyttä.
Turismia harjoitin tällä viikolla lähinnä tiistaina, jolloin kävin luokkakavereideni kanssa mudac-designmuseossa katsomassa Playmobil-näyttelyä sekä uutta sveitsiläistä muotoilua. Muoviukkojen seassa oli vähän liikaa lapsia, muotoilu oli hämärää, ylimmän kerroksen lasitaide yllättävän hienoa, ja kellarin muinais-Egypti ja -Kiina yllättävä lisänähtävyys. Museon jälkeen menimme opettajamme suosittelemaan le Barbare -kuppilaan Lausannen parhaalle kaakaolle, ja kyllä oli hyvää, enemmän kiisseliä kuin juomaa!
Yksi viikon toistuvista teemoista on ollut shoppailu, ja rahaa on palanut vähän järkyttävissä määrin. Viikonlopulle suunniteltua lasketteluretkeä varten ostin maanantaina lasketteluhousut ja -hanskat - halpismerkkiä, eli vain noin 100 frangia. Tiistaina hankin vielä alennushintaiset laskettelulasit, ja keskiviikkona uudet kiipeilyvaljaat, koska hylkäsin edelliset Suomeen liian vanhoina.
Toiseksi teemaksi voisi nimetä liikunnan, jota viimein olen onnistunut harjoittamaan muutenkin kuin kaupunkikävelyn muodossa. Keskiviikkona käväisin boulderissa, ja katselin kaihoten köysikiipeilijöitä, joille en uskaltanut mennä puhumaan. Rohkaistuin kuitenkin sen verran, että ilmoittauduin mailitse korkeakoulujen alppikerhon kiipeilyseinäretkelle torstaina. Pääsin siis ensimmäistä kertaa köysittelemään sveitsiläisellä seinällä, Chavornay-nimisellä pikkupaikalla. Seinät eivät olleet kovin korkeita (11-13m), mutta pintamateriaalit olivat hauskan vaihtelevia, Tapanila-tyylisestä muotoseinästä hämärään kuusikulmioista koostuvaan pintaan sekä kirkkaanväriseen lastenseinään. Oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa köysittelemään, ja ehkä 20 vuotta minua vanhempi nainen, jonka kanssa kiipesin, oli tosi mukava. Uskaltauduin jopa liidaamaan pari reittiä, joihin piti itse laittaa jatkot. Vielä kun löytäisin jonkun vakiokiipeilykaverin, jonka kanssa touhuun saisi säännöllisyyttä, olisi helpompi valmentautua kesän ulkokiipeilyä varten.
Turismia harjoitin tällä viikolla lähinnä tiistaina, jolloin kävin luokkakavereideni kanssa mudac-designmuseossa katsomassa Playmobil-näyttelyä sekä uutta sveitsiläistä muotoilua. Muoviukkojen seassa oli vähän liikaa lapsia, muotoilu oli hämärää, ylimmän kerroksen lasitaide yllättävän hienoa, ja kellarin muinais-Egypti ja -Kiina yllättävä lisänähtävyys. Museon jälkeen menimme opettajamme suosittelemaan le Barbare -kuppilaan Lausannen parhaalle kaakaolle, ja kyllä oli hyvää, enemmän kiisseliä kuin juomaa!Yksi viikon toistuvista teemoista on ollut shoppailu, ja rahaa on palanut vähän järkyttävissä määrin. Viikonlopulle suunniteltua lasketteluretkeä varten ostin maanantaina lasketteluhousut ja -hanskat - halpismerkkiä, eli vain noin 100 frangia. Tiistaina hankin vielä alennushintaiset laskettelulasit, ja keskiviikkona uudet kiipeilyvaljaat, koska hylkäsin edelliset Suomeen liian vanhoina.
Toiseksi teemaksi voisi nimetä liikunnan, jota viimein olen onnistunut harjoittamaan muutenkin kuin kaupunkikävelyn muodossa. Keskiviikkona käväisin boulderissa, ja katselin kaihoten köysikiipeilijöitä, joille en uskaltanut mennä puhumaan. Rohkaistuin kuitenkin sen verran, että ilmoittauduin mailitse korkeakoulujen alppikerhon kiipeilyseinäretkelle torstaina. Pääsin siis ensimmäistä kertaa köysittelemään sveitsiläisellä seinällä, Chavornay-nimisellä pikkupaikalla. Seinät eivät olleet kovin korkeita (11-13m), mutta pintamateriaalit olivat hauskan vaihtelevia, Tapanila-tyylisestä muotoseinästä hämärään kuusikulmioista koostuvaan pintaan sekä kirkkaanväriseen lastenseinään. Oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa köysittelemään, ja ehkä 20 vuotta minua vanhempi nainen, jonka kanssa kiipesin, oli tosi mukava. Uskaltauduin jopa liidaamaan pari reittiä, joihin piti itse laittaa jatkot. Vielä kun löytäisin jonkun vakiokiipeilykaverin, jonka kanssa touhuun saisi säännöllisyyttä, olisi helpompi valmentautua kesän ulkokiipeilyä varten.
08/02/2012
Le Weekend
Lauantai oli tyhjä, ja arvoin hostellin aulassa, mitä tekisin. Kävi ilmi, että kuukauden ensimmäisenä lauantaina on vapaa pääsy suureen osaan Lausannen museoista. Päätin napata monta kärpästä yhdellä iskulla, ja valitsin kohteekseni Palais de Ruminen, upean vanhan yliopistorakennuksen, jossa sijaitsee viisi eri museota. Aloitin eläintieteellisestä museosta, joka oli perinteinen: lasivitriinejä täynnä täytettyjä tai spriihin säilöttyjä otuksia. Kerrosta alempana sijaitsi geologinen museo. Sen paleontologiaosastolla oli kovin vähän dinosauruksia, mutta hyvin säilynyt, Sveitsistä löydetty mammutti oli kyllä kiva. Kivipuolen anti oli kauneinta, mitä museoissa näin: valtava määrä eri värisiä ja muotoisia kristalleja, myös fluoresoivina. Vaihtuva näyttely esitteli meteoriitteja, joista yhteen sai jopa koskea. On se jotenkin makeeta katsella kiviä, jotka ovat peräisin Kuusta, Marsista tai jostain vielä kauempaa! Kaiken kaikkiaan luonnontiedemuseoiden jälkeen tuntui mahtavalta, että opiskelen nykyään biotieteitä. Luonto vaan on aina niin käsittämättömän upea, hämmentävä ja monimutkainen. Lopuksi kävin arkeologiamuseossa toteamassa, että vanhat ihmisen luomuksetkin voivat olla hienoja ja kiinnostavia. Kolme museota viidestä ja vajaa viisi tuntia riitti aiheuttamaan pienoisen museoähkyn, joten kolikkomuseo ja taidekokoelma jäivät seuraavaan kertaan.
Sunnuntaina hyppäsin ruotsalaisen ranskanryhmäläiseni kanssa klo 11.01 junaan kohti Montreuxia. Parikymmenminuuttisen junamatkan aikana pääsimme ihailemaan muun muassa hyvin hämmentäviä rinteeseen pengerrettyjä viinitarhoja. Perillä kävelimme järvenrantaan, ja siellä ne viimeinkin olivat: vuoret! Vietettyäni yli viikon Sveitsissä, viimeinkin näin ne! Ruotsalaista kaveriani taisi vähän huvittaa yli-innokkuuteni, mutku - vuoria! Ranta oli muutenkin tosi kaunis, ja sää aurinkoinen, vaikkakin kylmä. Kävelimme hyvän matkaa rantabulevardia pitkin. Emme aivan päätyneet Mannerheimin patsaalle asti, vaan otimme suunnan kohti korkeammalla näkyvää vanhaa kirkkoa. Saimme kiivetä ylös koko joukon portaita. Kirkon juurella sijaitsi Ruelle de la grotte -niminen katu, ja talo, jonka takapihalla oli kallioseinämässä oma pieni luola. Kelpaisi minullekin.Kirkko oli aika pieni, tosi vanhan oloinen, ja aivan huikealla paikalla. Vanhan kaupungin piti sijaita sen lähellä, mutta kun lähdimme etsimään kahvilaa, päädyimmekin uuteen keskustaan. Kahvin ja croissantin voimin jatkoimme etsintöjä. Pienellä kartanluvulla onnistuimme lopulta paikallistamaan vanhan kaupungin somat kapeat kujat ja pienet talot. Kiipesimme ylös portaita kaupungin ylle hyvää näköalaa etsimään. Tuli siis samalla liikuntaa! Kauempana olisi ollut pois kaupungista johonkin vuorille johtava pidempi kävelyreitti, johon voisi myös joskus mennä. Retkemme lopuksi kävimme lounaalla kivassa pienessä kuppilassa. Sieltä valuimme alas keskustaan, asemalle ja takaisin Lausanneen. Montreux oli jotenkin todella viehättävä kaupunki, ja sinne(kin) haluan ehdottomasti toistekin!
05/02/2012
À l'école
Loppuviikon aikana ranskankurssi alkoi jo tuntua rutiinilta: joka aamu 9.15 yliopistolle, pari tuntia erilaisia ryhmäkeskusteluharjoituksia, juttua puhutun ranskan erikoisuuksista, kuunteluharjoituksia sun muuta hyödyllistä. Ryhmä tuntuu omalta, ja on helpompi harjoitella ranskaa sellaisten ihmisten kesken, jotka eivät puhu sitä täydellisesti (päinvastoin kuin esimerkiksi hostellin tyypit, jotka puhuvat aina liian nopeasti). Kurssilaisten kanssa on tullut jo vietettyä aikaa koulun ulkopuolellakin.
Keskiviikkona käväisin yliopiston seinällä boulderoimassa. Edellisestä kiipeilykerrasta oli ikävä kyllä niin paljon aikaa, että iho alkoi kuoriutua kämmenistä jo reilun puolen tunnin jälkeen, ja sessio jäi johonkin kolmeen varttiin. Tilanne vaatii ehdottomasti korjaamista, jos aion täällä kiivetä enemmänkin, kuten kovasti tarkoitus olisi. Bouldercavessa oli kiipeämässä myös ruotsalainen tyyppi, joka harjoitteli jääkiipeilyä varten pehmustetuilla hakunkorvikkeilla. Kiipeilyn jälkeen hengasin hyvän tovin saksankielisestä Sveitsistä kotoisin olevan luokkakaverini kanssa muun muassa läksyjä tehden. Käväisimme myös katsastamassa tandem-kielikurssitapaamisen, mutta yllättäen siellä ei ollut ketään, joka olisi halunnut oppia suomea - tandemin idea kun on, että kaksi ihmistä opettaa toisilleen äidinkieliään.Torstaina meillä oli illalla ranskanryhmän yhteinen illanvietto, joka koostui opettajamme opastamasta hyvin pikaisesta turistikävelystä kirpeässä pakkassäässä, sekä ravintolaruokailusta. Söin ensimmäistä kertaa elämässäni fondueta Sveitsissä. Todennäköisyys lienee suuri, että tämä ei ollut viimeinen kerta... Se oli kyllä oikein hyvää. Ruokailun jälkeen pieni joukko jatkoi vielä yksille. Kieli vaihtui englanniksi heti, kun opettaja poistui paikalta, koska suurimmalle osalle meistä sen puhuminen vain on niin paljon helpompaa.
Perjantaina käväisin shoppailemassa singaporelaisen tytön kanssa, ja sain viimein ostettua itselleni paikallisen prepaid-kännykkäliittymän ja palikkakännykän (Suomi-kännykkä siis edelleen on myös käytössä). Hieman myöhemmin käväisin kahvilla ruotsalaisen ja sveitsinsaksalaisen tytön kanssa. Päätimme vähän viime tipassa lähteä katsomaan jotain täysin satunnaista leffaa paikalliseen elokuva-arkistoon. Ehdimme paikalle juuri ajoissa, ostimme liput tietämättä vieläkään, mitä olemme oikeastaan menossa katsomaan, ja astuimme saliin vähän myöhässä. Elokuva osoittautui Les Barons -nimiseksi komediaksi Brysselissä asuvasta maahanmuuttajakaveriporukasta. Kieli oli tietenkin ranska, ilman tekstitystä. Jälkeenpäin totesimme, ettei kukaan meistä ollut tajunnut puoliakaan puheesta, mutta leffa onnistui silti olemaan ihan hupaisa, ja juontakin kykeni seuraamaan ihan hyvin.
02/02/2012
Cours de vacances
8.30 maanantaiaamuna alkoi Lausannen yliopiston lomakauden ranskankurssi. Olin vähällä myöhästyä alkuinfosta, kun odottelin samalle kurssille tulevia ausseja, jotka nukkuivat hieman pitkään. Tervetulosanojen jälkeen meidät jaettiin ryhmiin, ja vietiin pienempiin luokkiin tasokoetta varten. Koe koostui luetun- ja kuullunymmärtämisestä. Ensin mainittu oli ok, jälkimmäinen kamala - elävästi muistui mieleen, miten lukiossa vihasin vastaavia.
Kokeiden ja infon jälkeen hajaannuimme lounaalle. Söin aussilauman kanssa la Bananen isossa ruokalakeskittymässä. Valikoima oli hyvä, ruoka ok, hinta sveitsiläinen: halvin opiskelijahintainen ruoka 6,9 frangia eli melkein 6 euroa. Kävin myös tauon aikana vilkaisemassa yliopiston kiipeilyseinää, joka oli pieni, mutta ilmainen. Ekan koulupäivän päätti "suullinen koe", joka huolestutti kaikkia etukäteen, mutta osoittautui leppoisaksi keskusteluharjoitukseksi, jonka jälkeen saimme itse valita, kuulummeko enemmän vai vähemmän sujuvasti puhuvien ryhmään. Valitsin jälkimmäisen.
Varsinaiset oppitunnit alkoivat tiistaina. Ärsyttävästi ryhmien tasoja ei nimetty missään vaiheessa, joten en tiedä, millä tasolla olen. Materiaalien mukaan jollain väliltä B1-C2, vahva veikkaukseni omasta tasostani on kyllä se B1. Päivämme sisälsi erilaisia keskusteluharjoituksia sekä tutustumisretken multimediakeskukseen, missä voi iltapäivisin tehdä itsenäisesti kaikenlaisia harjoituksia. Ryhmä vaikutti mukavalta, ja opettaja oli kiva (ja aika charmikaskin). Iltapäivällä oli "konferenssi", käytännössä luento, jossa tyyppi esitteli runoilija Mallarmén näkemyksiä kielestä. En tajunnut puoliakaan, eivätkä muutkaan minun ryhmästäni. Yliopisto-opintoihin valmistavan kurssin opiskelijat kirjoittivat muistiinpanoja kynät sauhuten.
Kokeiden ja infon jälkeen hajaannuimme lounaalle. Söin aussilauman kanssa la Bananen isossa ruokalakeskittymässä. Valikoima oli hyvä, ruoka ok, hinta sveitsiläinen: halvin opiskelijahintainen ruoka 6,9 frangia eli melkein 6 euroa. Kävin myös tauon aikana vilkaisemassa yliopiston kiipeilyseinää, joka oli pieni, mutta ilmainen. Ekan koulupäivän päätti "suullinen koe", joka huolestutti kaikkia etukäteen, mutta osoittautui leppoisaksi keskusteluharjoitukseksi, jonka jälkeen saimme itse valita, kuulummeko enemmän vai vähemmän sujuvasti puhuvien ryhmään. Valitsin jälkimmäisen.
Varsinaiset oppitunnit alkoivat tiistaina. Ärsyttävästi ryhmien tasoja ei nimetty missään vaiheessa, joten en tiedä, millä tasolla olen. Materiaalien mukaan jollain väliltä B1-C2, vahva veikkaukseni omasta tasostani on kyllä se B1. Päivämme sisälsi erilaisia keskusteluharjoituksia sekä tutustumisretken multimediakeskukseen, missä voi iltapäivisin tehdä itsenäisesti kaikenlaisia harjoituksia. Ryhmä vaikutti mukavalta, ja opettaja oli kiva (ja aika charmikaskin). Iltapäivällä oli "konferenssi", käytännössä luento, jossa tyyppi esitteli runoilija Mallarmén näkemyksiä kielestä. En tajunnut puoliakaan, eivätkä muutkaan minun ryhmästäni. Yliopisto-opintoihin valmistavan kurssin opiskelijat kirjoittivat muistiinpanoja kynät sauhuten.
31/01/2012
Lausanne - Genève - Lausanne
Perjantaina olo oli aika hämmentynyt: no niin, täällä ollaan, mitäs sitten? Kalenteri oli tyhjää täynnä ja ympärillä vieras kaupunki täynnä vieraita ihmisiä. Vietin aamupäivän koneella setvien asioita. Todettuani, että melkein kaikkeen viralliseen tarvitsee osoitteen, päätin suosiolla jättää kaiken myöhemmälle, ja suuntasin kaupungille. Hain asemalta junaliput Geneveen. Jouduin samalla pakoilemaan paikallista kylähullutätiä, jonka puhetta en ymmärtänyt, vaikka hän vaihtoikin ranskasta englantiin, kun ilmaisin, etten tajua. Kävin shoppailemassa keskustassa eli Flonissa, ja pyörähdin myös vanhassa kaupungissa ja katedraalissa.
Lauantain ohjelmassa oli vierailu Geneveen. Puolen tunnin junamatka tuntui tosi lyhyeltä Euroopan halki junailun jälkeen. Perillä hain turisti-infosta kartan ja ohjeet Suomen pysyvään lähetystöön, missä oli Lausannen lähin ennakkoäänestyspaikka. Oli hassua jutella suomeksi vaalivirkailijoiden kanssa. Kansalaisvelvollisuuden hoidettuani vaihdoin taas turistivaihteelle. Harhailin YK:n päämajan ja sen edessä olevan Place des Nationsin ohitse kohti puistoja ja museoita. Päädyin tutustumaan kasvitieteelliseen puutarhaan (jossa oli tammikuussakin ulkona kukkia ja ainakin yksi mehiläinen!) sekä tieteen historian museoon (missä oli makeita steampunkin näköisiä vanhoja härveleitä).
Tietenkin kävelin myös pitkän pätkän järvenrantaa seuraillen. Pidin siitä osuudesta, minkä Genevestä näin. Siellä varmaan tulee käytyä kevään aikana uudelleen.
Sunnuntaille minulla ei oikeastaan ollut suunnitelmia, joten kun huonetoverinani ollut portugalilaistäti kysyi, lähdenkö hänen ja saksalaisen tytön kanssa olympiamuseoon, suostuin oikein mielelläni. Menimme metrolla Ouchyyn eli järvenrantaan, mistä oli lyhyt kävelymatka museolle. Olimme paikalla juuri oikeaan aikana: museo oli auki viimeistä päivää ennen kaksi vuotta kestävää remonttia, ja sisään pääsi ilmaiseksi. Upeasti toteutettu näyttely onnistui viihdyttämään, vaikken mikään suuri olympiafani olekaan. Esimerkiksi avajaispukuja ja soihtuja oli hauska nähdä livenä. Museon jälkeen kävimme kaakaolla ja kakulla satunnaiskuppilassa. Koko päivän yhteinen kielemme oli ranska, mikä tuntui ajoittain kovin raskaalta, kun en kertakaikkiaan kyennyt ilmaisemaan puoliakaan asioista, jotka olisin halunnut sanoa. Hostellissa huoneeseemme oli ilmestynyt australialainen tyttö, joka oli tulossa samalle yliopiston ranskankurssille kuin minä. Oli valtava helpotus päästä välillä puhumaan englantia. Toivottavasti ranska alkaa jossain vaiheessa tuntua sujuvammalta, muuten tästä keväästä tulee todella rankka.
Lauantain ohjelmassa oli vierailu Geneveen. Puolen tunnin junamatka tuntui tosi lyhyeltä Euroopan halki junailun jälkeen. Perillä hain turisti-infosta kartan ja ohjeet Suomen pysyvään lähetystöön, missä oli Lausannen lähin ennakkoäänestyspaikka. Oli hassua jutella suomeksi vaalivirkailijoiden kanssa. Kansalaisvelvollisuuden hoidettuani vaihdoin taas turistivaihteelle. Harhailin YK:n päämajan ja sen edessä olevan Place des Nationsin ohitse kohti puistoja ja museoita. Päädyin tutustumaan kasvitieteelliseen puutarhaan (jossa oli tammikuussakin ulkona kukkia ja ainakin yksi mehiläinen!) sekä tieteen historian museoon (missä oli makeita steampunkin näköisiä vanhoja härveleitä).
Tietenkin kävelin myös pitkän pätkän järvenrantaa seuraillen. Pidin siitä osuudesta, minkä Genevestä näin. Siellä varmaan tulee käytyä kevään aikana uudelleen.Sunnuntaille minulla ei oikeastaan ollut suunnitelmia, joten kun huonetoverinani ollut portugalilaistäti kysyi, lähdenkö hänen ja saksalaisen tytön kanssa olympiamuseoon, suostuin oikein mielelläni. Menimme metrolla Ouchyyn eli järvenrantaan, mistä oli lyhyt kävelymatka museolle. Olimme paikalla juuri oikeaan aikana: museo oli auki viimeistä päivää ennen kaksi vuotta kestävää remonttia, ja sisään pääsi ilmaiseksi. Upeasti toteutettu näyttely onnistui viihdyttämään, vaikken mikään suuri olympiafani olekaan. Esimerkiksi avajaispukuja ja soihtuja oli hauska nähdä livenä. Museon jälkeen kävimme kaakaolla ja kakulla satunnaiskuppilassa. Koko päivän yhteinen kielemme oli ranska, mikä tuntui ajoittain kovin raskaalta, kun en kertakaikkiaan kyennyt ilmaisemaan puoliakaan asioista, jotka olisin halunnut sanoa. Hostellissa huoneeseemme oli ilmestynyt australialainen tyttö, joka oli tulossa samalle yliopiston ranskankurssille kuin minä. Oli valtava helpotus päästä välillä puhumaan englantia. Toivottavasti ranska alkaa jossain vaiheessa tuntua sujuvammalta, muuten tästä keväästä tulee todella rankka.
27/01/2012
København - Lausanne
Olin varannut CityNightLine -junasta couchette-paikan, mikä tarkoittaa käytännössä kevytversiota makuuvaunusta: hytit ovat ahtaita, ja aina sekahyttejä, joten niissä torkutaan yleensä vaatteet päällä. Kööpenhaminasta samaan hyttiin kanssani tuli vain nuorehko mies, joka kertoi olevansa Sveitsistä ja matkalla kotiin vietettyään puoli vuotta opiskelijavaihdossa. Tulikin jutusteltua Sveitsistä ja vaihdoista sun muusta. Kahdelle ihmiselle hytti olisi ollut tilava, mutta matkan varren asemilta poimittiin kyytiin lisää väkeä, niin että loppujen lopuksi kaikki kuusi paikkaa olivat täynnä. Yö oli pitkä ja unen laatu heikko. Patja oli todella ohut, hytissä oli kuumaa, eikä junan kolina ja heilahtelu ollut erityisen unettavaa.
Juna saapui Baseliin torstaiaamuna klo 10.40. Siellä oli pitkä vaihtoaika, jonka kulutin muun muassa syöden. Tuli heti selväksi, että Keski-Euroopassa ollaan: aseman kuppilassa oli pöytiintarjoilu. Viimeinen junaväli Basel-Lausanne kesti noin kaksi tuntia, ja maisemat vaihtuivat hieman mäkisestä hienoihin kalkkikiviseinämiin. Ikävä kyllä suuren osan matkasta oli pilvistä, samoin perillä, enkä ensimmäisenä päivänäni nähnyt lainkaan kovasti odottamiani vuoria.
Lausannessa minua oli vastassa paikallisen vaihtarijärjestön järkkäämä kaveri. Hän puhui erinomaista englantia, joten ei ollut pakko heti yrittää vääntää ranskaa. Sain tiiviin kierroksen kaupungin keskeisille paikoille. Jännä automaattinen ylämäki-alamäkimetro vei keskustan kaupoille, siihen nähden poikittain kulkeva kuskillinen linja yliopiston kampusalueelle. Kampus oli mukavan tiivis, kaikki tiedekunnat ja palvelut aivan lähekkäin. Oppaani ei ollut turhan paimentava, vaan kierroksen lopuksi osoitti minulle suunnan kohti hostellia, ja poistui omille asioilleen.
Lausanne GuestHouse & Backpacker -hostellilla onnistuin ihme kyllä hoitamaan kaikki asiani ranskaksi respan tädin kanssa. Hän myös lupasi, että todennäköisesti voin pysyä hostellissa 16.2. asti (milloin vuokrasopimukseni alkaa), vaikka periaatteessa maksimiyöpymisaika on vain 6 yötä. Huone oli todella pelkistetty: kaksi kerrossänkyä, piste, ja tilaa juuri tarpeeksi niille ja parille laukulle. Onneksi tämä on tilapäisratkaisu, vaikka toki kohtuu pitkä sellainen.
Alkoi olla melkoinen nälkä, joten lähdin etsimään ruokapaikkaa lähistöltä. Pian tajusin, etten saisi ruokaa reiluun puoleen tuntiin. Kello tuli 18, ja kaikkialla keittiöt aukesivat vasta 18.30. Hemmetin Keski-Eurooppa. Kävelin järvenrantaan katsomaan Ranskan valoja vastarannalla. Palattuani hostellin kulmille oli viimein tarpeeksi myöhä, ja sain pizzaa. Koska budjetti ei mitenkään riitä jatkuvaan ravintolaruokailuun, kävin hakemassa aamupalatarpeita aseman aina auki olevasta kaupasta - muut kaupat kun olivat menneet kiinni klo 19. Hostellille palattuani olin todella väsynyt. Kämppikset menivät aikaisin nukkumaan, ja seurasin esimerkkiä.
Juna saapui Baseliin torstaiaamuna klo 10.40. Siellä oli pitkä vaihtoaika, jonka kulutin muun muassa syöden. Tuli heti selväksi, että Keski-Euroopassa ollaan: aseman kuppilassa oli pöytiintarjoilu. Viimeinen junaväli Basel-Lausanne kesti noin kaksi tuntia, ja maisemat vaihtuivat hieman mäkisestä hienoihin kalkkikiviseinämiin. Ikävä kyllä suuren osan matkasta oli pilvistä, samoin perillä, enkä ensimmäisenä päivänäni nähnyt lainkaan kovasti odottamiani vuoria.
Lausannessa minua oli vastassa paikallisen vaihtarijärjestön järkkäämä kaveri. Hän puhui erinomaista englantia, joten ei ollut pakko heti yrittää vääntää ranskaa. Sain tiiviin kierroksen kaupungin keskeisille paikoille. Jännä automaattinen ylämäki-alamäkimetro vei keskustan kaupoille, siihen nähden poikittain kulkeva kuskillinen linja yliopiston kampusalueelle. Kampus oli mukavan tiivis, kaikki tiedekunnat ja palvelut aivan lähekkäin. Oppaani ei ollut turhan paimentava, vaan kierroksen lopuksi osoitti minulle suunnan kohti hostellia, ja poistui omille asioilleen.
Lausanne GuestHouse & Backpacker -hostellilla onnistuin ihme kyllä hoitamaan kaikki asiani ranskaksi respan tädin kanssa. Hän myös lupasi, että todennäköisesti voin pysyä hostellissa 16.2. asti (milloin vuokrasopimukseni alkaa), vaikka periaatteessa maksimiyöpymisaika on vain 6 yötä. Huone oli todella pelkistetty: kaksi kerrossänkyä, piste, ja tilaa juuri tarpeeksi niille ja parille laukulle. Onneksi tämä on tilapäisratkaisu, vaikka toki kohtuu pitkä sellainen.
Alkoi olla melkoinen nälkä, joten lähdin etsimään ruokapaikkaa lähistöltä. Pian tajusin, etten saisi ruokaa reiluun puoleen tuntiin. Kello tuli 18, ja kaikkialla keittiöt aukesivat vasta 18.30. Hemmetin Keski-Eurooppa. Kävelin järvenrantaan katsomaan Ranskan valoja vastarannalla. Palattuani hostellin kulmille oli viimein tarpeeksi myöhä, ja sain pizzaa. Koska budjetti ei mitenkään riitä jatkuvaan ravintolaruokailuun, kävin hakemassa aamupalatarpeita aseman aina auki olevasta kaupasta - muut kaupat kun olivat menneet kiinni klo 19. Hostellille palattuani olin todella väsynyt. Kämppikset menivät aikaisin nukkumaan, ja seurasin esimerkkiä.
Karlstad - København
Maanantai meni lähes kokonaan siirtymiseeen. Jännittävä lisähaaste muodostui, kun aamulla hieman venyttelin, ja selästä kuului hirveä rusahdus. Yhtäkkiä oli toinen puoli niskasta niin kipeä, etten pystynyt kääntämään päätäni. Laura auttoi kantamalla rinkan junaan. Kun vajaan kolmituntisen Karlstad - Göteborg välin jälkeen jouduin kantamaan sitä itse, se ei onneksi tuntunut mahdottoman pahalta. Kööpenhaminaan matkustin 1. luokassa, ja kyllä oli luksusta: paljon omaa tilaa, toimiva netti ja ilmaista kahvia! Periltä löysin Olgan, joka vei minut alivuokrakämppäänsä. Sanoin hei vuokranantajapariskunnalle, ja nautin emäntäni kokkaaman mainion illallisen. Pääsin myös seuraamaan sivusta suurta draamaa, kun oopperaluokkalaisten keskuudessa levisi tieto paikallisen oopperan johtajan yllättävästä erosta.
Ensimmäisen ja ainoan kokonaisen Köpispäiväni oli tarkoitus sisältää runsaasti turismia. Aluksi Olga esitteli minulle vanhan oopperatalon. Sen syövereissä kaulahuivini tarttui takkini vetoketjuun niin tehokkaasti, että kun yritin repiä sitä irti, levisi koko vetoketju täysin. Yhtäkkiä päivä saikin uuden suunnan. Suutarista selvisi, että korjaaminen maksaisi enemmän kuin mitä aikanaan larppihahmolle UFFilta hankitusta takista olin maksanut. Niinpä kun Olga lähti harjoituksiin, minä jäin kiertämään kauppoja uutta takkia metsästäen. Löysin kivan, joskin hieman turhan ohuen takin, jonka loppujen lopuksi päädyin ostamaan.
Olgan vapauduttua harjoituksistaan kävimme syömässä uuden teatteritalon kanttiinissa, missä oli sopivan halpaa ja hienot näköalat kanaalin yli. Sen jälkeen suuntasimme uudelle oopperalle, joka sopi hyvin päättämään vanhalta oopperalta alkaneen päivän. Pääsin katsomaan Cavalleria rusticana -näytöstä valoparvelta, aivan katonrajasta, mikä oli varmasti makein paikka, mistä olen ikinä oopperaa seurannut. Yleisön puolelta oopperatalo muistutti jännittävästi jonkun scifi-leffan lavastusta: sali sijaitsi punaisen pallon sisällä, ja sinne mentiin sisään eri tasoilla ja eri kohdissa palloon uppoavia kävelysiltoja pitkin. Vielä kun yleisö olisi pukeutunut trikooasuihin, olisi vaikutelma tulevaisuuden avaruuskaupungista ollut täydellinen.
Toinen päiväni Kööpenhaminassa sisälsi, yllätys yllätys, lisää turismia: kävimme ajelemassa paikallisen julkisen liikenteen vesibussilla, jonka varrella oli paljon nähtävyyksiä, kuten jo tutut teatteri ja ooppera, Pieni merenneito -patsas (joka jäi tosin piiloon jonkun laivan taakse), ja Black Diamond -niminen moderni kirjastorakennus. Ikävä kyllä päädyimme bussilla turhan kauas, ja paluumatka kesti niin kauan, että saimme juosta, jotta Olga ehti harjoituksiinsa vanhalle oopperalle. Onneksi hänen osuutensa oli vasta pitkän ensemblekohtauksen loppupuolella, joten myöhästyminen ei ollut täysi katastrofi. Harjoitusten jälkeen palasimme kämpille, missä oli vuorossa pakkailua ja ruokaa. Viiden jälkeen siirryimme päärautatieasemaa, missä olimme niin ajoissa, että ehdin vielä syödä pølser-hotdogin ennen yöjunaan astumista.
Ensimmäisen ja ainoan kokonaisen Köpispäiväni oli tarkoitus sisältää runsaasti turismia. Aluksi Olga esitteli minulle vanhan oopperatalon. Sen syövereissä kaulahuivini tarttui takkini vetoketjuun niin tehokkaasti, että kun yritin repiä sitä irti, levisi koko vetoketju täysin. Yhtäkkiä päivä saikin uuden suunnan. Suutarista selvisi, että korjaaminen maksaisi enemmän kuin mitä aikanaan larppihahmolle UFFilta hankitusta takista olin maksanut. Niinpä kun Olga lähti harjoituksiin, minä jäin kiertämään kauppoja uutta takkia metsästäen. Löysin kivan, joskin hieman turhan ohuen takin, jonka loppujen lopuksi päädyin ostamaan.Olgan vapauduttua harjoituksistaan kävimme syömässä uuden teatteritalon kanttiinissa, missä oli sopivan halpaa ja hienot näköalat kanaalin yli. Sen jälkeen suuntasimme uudelle oopperalle, joka sopi hyvin päättämään vanhalta oopperalta alkaneen päivän. Pääsin katsomaan Cavalleria rusticana -näytöstä valoparvelta, aivan katonrajasta, mikä oli varmasti makein paikka, mistä olen ikinä oopperaa seurannut. Yleisön puolelta oopperatalo muistutti jännittävästi jonkun scifi-leffan lavastusta: sali sijaitsi punaisen pallon sisällä, ja sinne mentiin sisään eri tasoilla ja eri kohdissa palloon uppoavia kävelysiltoja pitkin. Vielä kun yleisö olisi pukeutunut trikooasuihin, olisi vaikutelma tulevaisuuden avaruuskaupungista ollut täydellinen.
Toinen päiväni Kööpenhaminassa sisälsi, yllätys yllätys, lisää turismia: kävimme ajelemassa paikallisen julkisen liikenteen vesibussilla, jonka varrella oli paljon nähtävyyksiä, kuten jo tutut teatteri ja ooppera, Pieni merenneito -patsas (joka jäi tosin piiloon jonkun laivan taakse), ja Black Diamond -niminen moderni kirjastorakennus. Ikävä kyllä päädyimme bussilla turhan kauas, ja paluumatka kesti niin kauan, että saimme juosta, jotta Olga ehti harjoituksiinsa vanhalle oopperalle. Onneksi hänen osuutensa oli vasta pitkän ensemblekohtauksen loppupuolella, joten myöhästyminen ei ollut täysi katastrofi. Harjoitusten jälkeen palasimme kämpille, missä oli vuorossa pakkailua ja ruokaa. Viiden jälkeen siirryimme päärautatieasemaa, missä olimme niin ajoissa, että ehdin vielä syödä pølser-hotdogin ennen yöjunaan astumista.
23/01/2012
Helsinki - Karlstad
Laivamatka oli luksusta, koska sain oman hytin, vaikka olin varannut vain yhden paikan. Tukholmassa hyppäsin Viking Linen bussiin, jolla pääsin kätevästi rautatieasemalle kävelemättä juuri lainkaan. Bussissa viereeni istui hikkaileva, krapulainen ruotsalaissetä, joka kovasti halusi jutella. Kuultuaan, että olen menossa junalla Karlstadiin, hän julisti, että juna on sitten viisi tuntia myöhässä, ja perillä on pimeää ja kurjaa. Kun kerroin meneväni sieltä junalla Köpikseen, hän ilmoitti minun olevan ihan hullu.
Juna oli itse asiassa aivan aikataulussa, mutta kun kävelimme Lauran ja Tor-björnin kanssa heidän kotiaan kohti alkoi aurinko laskea. Kello oli noin neljä. Pimeyden suhteen hikkaukkeli oli siis oikeassa. Perjantai-illan ohjelmassa oli paitsi kokkausta kotona, myös saunomista satunnaisruotsalaisten kanssa. Alunperin tarkoitus oli mennä kauempana kaupungista olevaan paikkaan, mutta lähtö jäi niin myöhälle, että päädyimme lopulta Tor-Björnin kaverin kellarisaunaan. Ruotsalaiset olivat kovin ruotsalaisia, fiksuja, kivoja ja hyvännäköisiä. Ikävä kyllä porukka ei ihan tajunnut, että ruotsini ei ole kovin sujuvaa, ja suurimman osan ajasta istuin hiljaa ihmetellen, mistä puhutaan.
Lauantaina lähdimme aamupäivästä kaupungille ostoksille sekä turismoimaan. Näin muun muassa tuomiokirkon sekä monta hienoa siltaa, joiden avulla jokien halkomassa kaupungissa voi liikkua. Paikallista historiaa esittelevän museon aulassa totesimme, ettei näyttely oikeastaan kiinnosta. Sen sijaan joimme kahvit paikan kuppilassa, ja palasimme kotiin kokkaamaan lasagnea. Meininki oli niin Strömsöstä ettei mitään rajaa - ja ruuasta myös tuli erittäin hyvää. Jopa punaviini miellytti, vaikka yleensä en siihen koske ollenkaan.
Tor-björn lähti sunnuntaiaamuna kohti Ranskaa ja jännittävältä vaikuttavaa seikkailulääkintäkurssia. Meillä siis oli Lauran kanssa tyttöjen oma päivä. Käytimme sen tyttömäisesti katsellen söpöjä eläimiä kaupunginpuistossa. Parhaita olivat erilaiset jyrsijät, karvaiset possut sekä papukaija, joka sanoi meille "Hello!". Puistossa oli myös Naturum-luontokeskus, jossa kävimme ihmettelemässä eläinten ruotsinkielisiä nimiä sekä syömässä kakkua. Kotiin palasimme kauniin ruovikon läpi kulkevia, joenuomaa seurailevia pitkospuita ja polkuja pitkin. Perillä totesimme kävelylenkkimme olleen yli 8 kilometrin mittainen, joten loppuilta sopi viettää löhöillen. Söimme loput lasagnet ja pidimme vaalivalvojaisia. En muista ikinä jännittäneeni mitään vaaleja tällä tavalla. Aluksi näytti pahalta, mutta lopputulos oli oikein ilahduttava.
Juna oli itse asiassa aivan aikataulussa, mutta kun kävelimme Lauran ja Tor-björnin kanssa heidän kotiaan kohti alkoi aurinko laskea. Kello oli noin neljä. Pimeyden suhteen hikkaukkeli oli siis oikeassa. Perjantai-illan ohjelmassa oli paitsi kokkausta kotona, myös saunomista satunnaisruotsalaisten kanssa. Alunperin tarkoitus oli mennä kauempana kaupungista olevaan paikkaan, mutta lähtö jäi niin myöhälle, että päädyimme lopulta Tor-Björnin kaverin kellarisaunaan. Ruotsalaiset olivat kovin ruotsalaisia, fiksuja, kivoja ja hyvännäköisiä. Ikävä kyllä porukka ei ihan tajunnut, että ruotsini ei ole kovin sujuvaa, ja suurimman osan ajasta istuin hiljaa ihmetellen, mistä puhutaan.Lauantaina lähdimme aamupäivästä kaupungille ostoksille sekä turismoimaan. Näin muun muassa tuomiokirkon sekä monta hienoa siltaa, joiden avulla jokien halkomassa kaupungissa voi liikkua. Paikallista historiaa esittelevän museon aulassa totesimme, ettei näyttely oikeastaan kiinnosta. Sen sijaan joimme kahvit paikan kuppilassa, ja palasimme kotiin kokkaamaan lasagnea. Meininki oli niin Strömsöstä ettei mitään rajaa - ja ruuasta myös tuli erittäin hyvää. Jopa punaviini miellytti, vaikka yleensä en siihen koske ollenkaan.
Tor-björn lähti sunnuntaiaamuna kohti Ranskaa ja jännittävältä vaikuttavaa seikkailulääkintäkurssia. Meillä siis oli Lauran kanssa tyttöjen oma päivä. Käytimme sen tyttömäisesti katsellen söpöjä eläimiä kaupunginpuistossa. Parhaita olivat erilaiset jyrsijät, karvaiset possut sekä papukaija, joka sanoi meille "Hello!". Puistossa oli myös Naturum-luontokeskus, jossa kävimme ihmettelemässä eläinten ruotsinkielisiä nimiä sekä syömässä kakkua. Kotiin palasimme kauniin ruovikon läpi kulkevia, joenuomaa seurailevia pitkospuita ja polkuja pitkin. Perillä totesimme kävelylenkkimme olleen yli 8 kilometrin mittainen, joten loppuilta sopi viettää löhöillen. Söimme loput lasagnet ja pidimme vaalivalvojaisia. En muista ikinä jännittäneeni mitään vaaleja tällä tavalla. Aluksi näytti pahalta, mutta lopputulos oli oikein ilahduttava.
19/01/2012
Kynnyksellä
Viikon kestävä matkani kohti Lausannea alkaa noin puolen tunnin kulutua. Edelliseen postaukseeni verrattuna tunnelmat ovat tällä hetkellä aika erilaiset. Kaikki koulutyöt on tehty, ja luonnontieteiden kandidaatin paperit taskussa. Pari päivää sitten sain asuntotarjouksen Lausannen opiskelija-asuntosäätiöltä, ja nyt minulla on kämppäkin tiedossa. Vuokrasopimus tosin alkaa vasta helmikuun puolivälissä, sitä ennen pitää elellä hostelleissa. Tarkkaa suunnitelmaa opinnoistani minulla ei vieläkään ole, mutta ainakin kv-vastuuihminen lupasi minulle, että korjaavat edelleen kohdallani systeemissä olevan väärän tiedekunnan. Rahaongelma ratkesi ainakin toistaiseksi opintolainalla, ja Suomen asuntotilannekin järjestyi niin, ettei minun tarvitse luopua Töölön yksiöstä.
Enää ei siis tunnu, että olisin tyhjän päällä. Tämä ei toki tarkoita, etteikö minua ahdistaisi ja pelottaisi edelleen älyttömästi. Olen jättämässä hetkeksi taa melkeinpä kaiken tutun ja turvallisen - tärkeiden ja rakkaiden ihmisten lisäksi sellokin jää Suomeen. Olo on kuin pikkulapsella ekana koulupäivänä. Miten minä oikein pärjään siellä? Entä jos muut lapset ovatkin minulle ilkeitä? Tavoitteeni on vaihtoaikanani kirjoitella tänne pitkästä aikaa hieman aktiivisemmin, joten kevään mittaan selvinnee, miten tässä oikein käy.
Enää ei siis tunnu, että olisin tyhjän päällä. Tämä ei toki tarkoita, etteikö minua ahdistaisi ja pelottaisi edelleen älyttömästi. Olen jättämässä hetkeksi taa melkeinpä kaiken tutun ja turvallisen - tärkeiden ja rakkaiden ihmisten lisäksi sellokin jää Suomeen. Olo on kuin pikkulapsella ekana koulupäivänä. Miten minä oikein pärjään siellä? Entä jos muut lapset ovatkin minulle ilkeitä? Tavoitteeni on vaihtoaikanani kirjoitella tänne pitkästä aikaa hieman aktiivisemmin, joten kevään mittaan selvinnee, miten tässä oikein käy.
04/12/2011
Kuilun partaalla
Ylidramaattinen otsikko ei vaihteeksi viittaa luoliin eikä edes kiipeilyyn. Kummallekaan ei ole ollut aikaa viime kuukausina. Luentojakaan lukujärjestyksessäni ei ole kovin paljoa, mutta koulu on kuitenkin työllistänyt täysillä. Raastavan ja haastavan molekyylibiologian menetelmät -labrakurssin lisäksi suurta tuskaa on aiheuttanut biotehdassuunnittelutyö, viimeinen HEBIOTin kolmesta pakollisesta TKK-kurssista. Samalla olen yrittänyt työstää kandintutkielmaani. Se on itse asiassa ollut erittäin kiinnostavaa ja kivaakin. On sääli, että sitä pitää tehdä kovalla kiireellä ja muiden asioiden ohessa. Niitä muita asioita kun on riittänyt, muun muassa Juvenalian Miehen kylkiluu -ooppera. Eilen oli YS:n konsertti, joka oli kerrassaan hieno. Sinänsä huvittavaa, että en enää nykyään miellä itseäni sellistiksi, mutta välillä tulee silti soitettua täysiä päiviä.
Kaiken tavanomaisen kiireen ja puuhan lisäksi tätä syksyä on leimannut tunne siitä, että olen tyhjän päällä. Kandintyön ja kandiksi valmistumisen kanssa on niin kiire, koska reilun kuukauden kuluttua minun pitäisi vaihtaa maata, ja haluaisin paperit kasaan ennen sitä. Olen aina kuvitellut haluavani opiskelijavaihtoon, mutta nyt, kun se oikeasti on edessä, minua hirvittää koko ajatus. Minulla ei ole aavistustakaan, missä aion Lausannessa asua, enkä tiedä, mitä tulen siellä opiskelemaan (kevään kurssiaikataulut kun eivät ole vieläkään yliopiston sivuilla esillä). En tiedä, millä ihmeellä rahani tulevat riittämään elämiseen Sveitsissä. En ole vielä edes päättänyt, miten ja milloin matkustan paikalle. Kaiken lisäksi, kun palaan vaihdosta, on edessä uusi kämpän metsästys, koska tämän nykyisen joudun irtisanomaan.
Olen enemmän kuin vähän kontrollifriikki, enkä ole oikeastaan koskaan elämässäni ollut tilanteessa, jossa tulevaisuudessa on näin paljon kysymysmerkkejä. En varsinaisesti pidä tunteesta. Se ei varmasti kuitenkaan katoa mihinkään, ennen kuin pääsen paikan päälle, ja voin ryhtyä kunnolla setvimään asioita. On tämä varmasti ainakin hyvin opettavainen ja kasvattava elämys.
Kaiken tavanomaisen kiireen ja puuhan lisäksi tätä syksyä on leimannut tunne siitä, että olen tyhjän päällä. Kandintyön ja kandiksi valmistumisen kanssa on niin kiire, koska reilun kuukauden kuluttua minun pitäisi vaihtaa maata, ja haluaisin paperit kasaan ennen sitä. Olen aina kuvitellut haluavani opiskelijavaihtoon, mutta nyt, kun se oikeasti on edessä, minua hirvittää koko ajatus. Minulla ei ole aavistustakaan, missä aion Lausannessa asua, enkä tiedä, mitä tulen siellä opiskelemaan (kevään kurssiaikataulut kun eivät ole vieläkään yliopiston sivuilla esillä). En tiedä, millä ihmeellä rahani tulevat riittämään elämiseen Sveitsissä. En ole vielä edes päättänyt, miten ja milloin matkustan paikalle. Kaiken lisäksi, kun palaan vaihdosta, on edessä uusi kämpän metsästys, koska tämän nykyisen joudun irtisanomaan.
Olen enemmän kuin vähän kontrollifriikki, enkä ole oikeastaan koskaan elämässäni ollut tilanteessa, jossa tulevaisuudessa on näin paljon kysymysmerkkejä. En varsinaisesti pidä tunteesta. Se ei varmasti kuitenkaan katoa mihinkään, ennen kuin pääsen paikan päälle, ja voin ryhtyä kunnolla setvimään asioita. On tämä varmasti ainakin hyvin opettavainen ja kasvattava elämys.
25/09/2011
X-Kaato-experience
Innostuin ensimmäisestä multisport-kokeilustani niin paljon, että SnowFlakesin kisamateriaaleissa mukana ollut X-Kaato-kisan mainos herätti kiinnostukseni. Kyseessä oli astetta haastavampi kisa syksyisenä aamupäivänä. Parikseni lupautui Elmo, joka oli kesän aikana pyöräillyt ihan päättömiä matkoja, ja kaiken kaikkiaan oli aika lailla kovemmassa kunnossa kuin minä. Joe lupasi lainata pyöräänsä, joka on maastokelpoisempi kuin oma mummoversioni. Kävin myös harjoittelemassa kajakkimelontaa Mirin kanssa, koska en ollut sitä aiemmin kokeillut.
X-Kaato 2011 kisattiin 24.9. Materiaalienjako alkoi Vuosaaren melontakeskuksen tiloissa kello 3.30, minä ja Elmo saavuimme paikalle puoli viiden maissa. Kuuden aikaan kuntosarja kokoontui lähtökuoppiin polkupyöriensä kanssa. Kisa alkoi tunnelmallisella pyöräilyllä halki pimeän Vuosaaren. Emme yrittäneet tunkea kärkijoukkoon, mutta emme myöskään jääneet aivan viimeisiksi lähdössä. Ensimäinen osuus oli kartalta mitaten reilun 8 kilometrin mittainen, mutta sisälsi vain kaksi rastia.
Toinen rasti, joka oli myös 6., 14. ja 19. rasti, oli hiekkarannalla Aurinkolahdessa. Sinne jätimme ensimmäisen osuuden jälkeen polkupyörämme, ja lähdimme juoksuosuudelle - paitsi että reippaan pyöräilyn jälkeen en kertakaikkiaan jaksanut edes kevyttä hölkkää. Plääh. Etenimme sitten reipasta kävelyä välillä pari juoksuaskelta ottaen. Suunnistusosuus ei ollut pitkä, ja tapahtui kokonaan kaupunkimaisemassa.
Leimasimme toistamiseen vaihtopaikalla, ja hyppäsimme pyörien selkään. Toinen pyöräilyosuus oli ensimmäistä lyhyempi, mutta myös metsäisempi. Valittuamme hieman eri reitin kuin mitä olimme kartasta katsoneet päädyimme ajamaan kivisellä rantapolulla, jonka kaltaisessa maastossa olen polkenut viimeksi ehkä joskus lapsena. Onnistuimme myös polkemaan ohi 7. rastin suoraa 8. rastille, mutta toivon mukaan loppujen lopuksi leimasimme ne oikein. 9. rasti oli jännässä bunkkerissa, 10. metsäisellä kukkulalla, ja 11. rasti taas vaihtopaikalla.
Toinen juosten (köh, "juosten") suoritettu osuus oli metsäisämpi kuin ensimmäinen. Sen jälkeen vaihtopaikalla odotti quest-tehtävä: rasti vesiputouksen alla. Sen sai hakea joko juosten tai inkkarikanootilla. Vaihtelun vuoksi valitsimme melonnan. Harjoittelun määrään (ei yhtään) nähden se sujui aika hyvin, emme kaatuneet tai törmänneet mihinkään.
Kisan viides osio oli taas pyöräilyä, kokonaismitaltaan kymmenisen kilometriä. Se vei meidät Vuosaaren satama-alueen ympäri pitkän muurin päässä olevalle näköalatasanteelle quest-ohjeen luo. Tehtävä oli laskea muurissa olevia syvennyksiä, katsoa syvennyksessä numero 75 oleva kirjain, ja kertoa se valvojille. Väärästä kirjaimesta rankaistiin sakkolenkillä. Me onneksi saimme sen heti oikein. Tämän jälkeen pääsimme metsikköön etsimään bunkkeria ja rastia 17. Välillä onnistuin hukkaamaan Elmon metsään, mutta lopulta löysimme toisemme ja rastin, joka oli hienosti syvällä kiven sisällä. Viimeinen pyöräilyrasti ja quest oli täyttömäen huipulla. Jätimme pyörät mäen alle. Ylös kapuaminen oli kävellenkin ihan tuskaa minulle, Elmo puolestaan jaksoi vielä reippaasti lähteä juoksemaan kohti questin määräämää parin sadan metrin päässä sijaitsevaa pistettä. Laahustin perässä, kaukana takana. Ei ihan mennyt sääntöjen mukaisesti, joukkueiden kun ei pitäisi hajaantua.
Lopulta palasimme viimeistä kertaa vaihtopaikalle, istahdimme kajakkeihin, ja aloitimme kisan viimeisen osuuden, melonnan kohti Melontakeskuksen rantaa. Olo oli sen verran voipunut, ettei vauhti ollut päätähuimaava, mutta takana lähestyvä toinen joukkue innosti huitomaan melalla vauhdikkaammin. Kannettuamme kajakit kapean kannaksen yli ja melottuamme vähän lisää saavuimme viimein maaliin. Vaikutti siltä, että emme olleet tässä kisassa ihan viimeisiä, mutta virallisia tuloksia emme vielä tiedä.
Tämäkin kisa oli pääosin erittäin positiivinen kokemus. Olen viimein löytänyt kestävyyslajin, josta oikeasti pidän. Se on eri lajien ja suunnistuksen sekamelska, jonka välissä on hassuja satunnaistehtäviä. Enää pitäisi hankkia kestävyyskunto, jolla tätä voisi harrastaa. Hävetti kävellä, kun kaikki muut juoksivat, mutta minkäs teet, kun ei vaan kykene, ja ei mikään ihme, kun ei kykene, jos liikuntaharrastus rajoittuu kiipeilyn lisäksi lyhyehköjen matkojen hyötypyöräilyyn. Täten asetan tavoitteekseni, että ensi vuonna menen multisport-kisoihin, missä juoksen kaikki jalan taitettavat osuudet. Saas nähdä, miten käy.
X-Kaato 2011 kisattiin 24.9. Materiaalienjako alkoi Vuosaaren melontakeskuksen tiloissa kello 3.30, minä ja Elmo saavuimme paikalle puoli viiden maissa. Kuuden aikaan kuntosarja kokoontui lähtökuoppiin polkupyöriensä kanssa. Kisa alkoi tunnelmallisella pyöräilyllä halki pimeän Vuosaaren. Emme yrittäneet tunkea kärkijoukkoon, mutta emme myöskään jääneet aivan viimeisiksi lähdössä. Ensimäinen osuus oli kartalta mitaten reilun 8 kilometrin mittainen, mutta sisälsi vain kaksi rastia.
Toinen rasti, joka oli myös 6., 14. ja 19. rasti, oli hiekkarannalla Aurinkolahdessa. Sinne jätimme ensimmäisen osuuden jälkeen polkupyörämme, ja lähdimme juoksuosuudelle - paitsi että reippaan pyöräilyn jälkeen en kertakaikkiaan jaksanut edes kevyttä hölkkää. Plääh. Etenimme sitten reipasta kävelyä välillä pari juoksuaskelta ottaen. Suunnistusosuus ei ollut pitkä, ja tapahtui kokonaan kaupunkimaisemassa.
Leimasimme toistamiseen vaihtopaikalla, ja hyppäsimme pyörien selkään. Toinen pyöräilyosuus oli ensimmäistä lyhyempi, mutta myös metsäisempi. Valittuamme hieman eri reitin kuin mitä olimme kartasta katsoneet päädyimme ajamaan kivisellä rantapolulla, jonka kaltaisessa maastossa olen polkenut viimeksi ehkä joskus lapsena. Onnistuimme myös polkemaan ohi 7. rastin suoraa 8. rastille, mutta toivon mukaan loppujen lopuksi leimasimme ne oikein. 9. rasti oli jännässä bunkkerissa, 10. metsäisellä kukkulalla, ja 11. rasti taas vaihtopaikalla.
Toinen juosten (köh, "juosten") suoritettu osuus oli metsäisämpi kuin ensimmäinen. Sen jälkeen vaihtopaikalla odotti quest-tehtävä: rasti vesiputouksen alla. Sen sai hakea joko juosten tai inkkarikanootilla. Vaihtelun vuoksi valitsimme melonnan. Harjoittelun määrään (ei yhtään) nähden se sujui aika hyvin, emme kaatuneet tai törmänneet mihinkään.
Kisan viides osio oli taas pyöräilyä, kokonaismitaltaan kymmenisen kilometriä. Se vei meidät Vuosaaren satama-alueen ympäri pitkän muurin päässä olevalle näköalatasanteelle quest-ohjeen luo. Tehtävä oli laskea muurissa olevia syvennyksiä, katsoa syvennyksessä numero 75 oleva kirjain, ja kertoa se valvojille. Väärästä kirjaimesta rankaistiin sakkolenkillä. Me onneksi saimme sen heti oikein. Tämän jälkeen pääsimme metsikköön etsimään bunkkeria ja rastia 17. Välillä onnistuin hukkaamaan Elmon metsään, mutta lopulta löysimme toisemme ja rastin, joka oli hienosti syvällä kiven sisällä. Viimeinen pyöräilyrasti ja quest oli täyttömäen huipulla. Jätimme pyörät mäen alle. Ylös kapuaminen oli kävellenkin ihan tuskaa minulle, Elmo puolestaan jaksoi vielä reippaasti lähteä juoksemaan kohti questin määräämää parin sadan metrin päässä sijaitsevaa pistettä. Laahustin perässä, kaukana takana. Ei ihan mennyt sääntöjen mukaisesti, joukkueiden kun ei pitäisi hajaantua.
Lopulta palasimme viimeistä kertaa vaihtopaikalle, istahdimme kajakkeihin, ja aloitimme kisan viimeisen osuuden, melonnan kohti Melontakeskuksen rantaa. Olo oli sen verran voipunut, ettei vauhti ollut päätähuimaava, mutta takana lähestyvä toinen joukkue innosti huitomaan melalla vauhdikkaammin. Kannettuamme kajakit kapean kannaksen yli ja melottuamme vähän lisää saavuimme viimein maaliin. Vaikutti siltä, että emme olleet tässä kisassa ihan viimeisiä, mutta virallisia tuloksia emme vielä tiedä.
Tämäkin kisa oli pääosin erittäin positiivinen kokemus. Olen viimein löytänyt kestävyyslajin, josta oikeasti pidän. Se on eri lajien ja suunnistuksen sekamelska, jonka välissä on hassuja satunnaistehtäviä. Enää pitäisi hankkia kestävyyskunto, jolla tätä voisi harrastaa. Hävetti kävellä, kun kaikki muut juoksivat, mutta minkäs teet, kun ei vaan kykene, ja ei mikään ihme, kun ei kykene, jos liikuntaharrastus rajoittuu kiipeilyn lisäksi lyhyehköjen matkojen hyötypyöräilyyn. Täten asetan tavoitteekseni, että ensi vuonna menen multisport-kisoihin, missä juoksen kaikki jalan taitettavat osuudet. Saas nähdä, miten käy.
Urheiluseikkailua
Minulla on pitkä lista satunnaisia omituisia juttuja, joita joskus haluaisin kokeilla. Luolat olivat listalla, samoin metron ajaminen. Sillä on pitkään ollut myös seikkailu-urheilu, jota katselin joskus 90-luvulla muksuna telkkarista. Viime vuonna törmäsin netissä SnowFlakes Seikkailuun, aloittelijoille suunnattuun tapahtumaan, jossa voi tutustua multisportiin (millä nimellä kutsutaan alle 24h mittaisia kisoja). Silloin aikataulu oli huono, mutta tänä vuonna kisa osui sopivaan kohtaan, ja sain Mirin puhuttua ympäri joukkueen toiseksi puolikkaaksi.
SpeleoTeam lähti SnowFlakes Seikkailuun 11.9.2011 asenteella "kunhan selvitään loppuun asti". Kisassa edettiin kartan ja reittikirjan mukaisesti rastilta toiselle. Matkasta 10 kilometriä taitettiin pyöräillen, 5 km juosten (tai meidän tapauksessamme kävellen) ja 3,5 km meloen inkkarikanootilla. Lisäksi matkan varrella oli muutama yllätys- eli quest-tehtävä: bingosuunnistus, kallioparkour ja suossaetenemisrata. Saavutimme kuin saavutimmekin tavoitteemme, eli selvitimme reitin alusta loppuun virheettömästi, ja jopa ennen kuin aika loppui. Olimme toki tyylikkäästi viimeisinä maalissa, mutta olo oli silti aika suunnattoman voittoisa suorituksen jälkeen.
SpeleoTeam lähti SnowFlakes Seikkailuun 11.9.2011 asenteella "kunhan selvitään loppuun asti". Kisassa edettiin kartan ja reittikirjan mukaisesti rastilta toiselle. Matkasta 10 kilometriä taitettiin pyöräillen, 5 km juosten (tai meidän tapauksessamme kävellen) ja 3,5 km meloen inkkarikanootilla. Lisäksi matkan varrella oli muutama yllätys- eli quest-tehtävä: bingosuunnistus, kallioparkour ja suossaetenemisrata. Saavutimme kuin saavutimmekin tavoitteemme, eli selvitimme reitin alusta loppuun virheettömästi, ja jopa ennen kuin aika loppui. Olimme toki tyylikkäästi viimeisinä maalissa, mutta olo oli silti aika suunnattoman voittoisa suorituksen jälkeen.
Subscribe to:
Posts (Atom)