Ski à Leysin

Päivät ovat viime aikoina tuntuneet kummallisen lyhyiltä, eikä bloginkirjoittelulle ole oikein ollut aikaa. Nyt pitääkin hieman muistella menneitä. Aika lailla tasan viikko sitten, lauantai-iltana, palasin päivän lasketteluretkeltä hostellille, ja kirjoitin pitkän sepustuksen paperiseen päiväkirjaani. Kokemus oli sen verran ikimuistoinen, että jonkinlaisen version haluan blogiinikin.

Minä ja kaksi kurssikaveriani olimme valinneet lasketteluretken kohteeksi Leysinin, kohtalaisen lähellä Lausannea sijaitsevan hiihtokeskuksen, jonka mainostettiin sopivan myös aloittelijoille. Matka kesti reilun tunnin, ensin paikallisjunalla Aigleen, sieltä eteenpäin ihanalla pikkuisella hammasratasjunalla, joka ensin kulki kaupungin halki kuin raitiovaunu, sitten lähti jyrkkään nousuun vuorenrinnettä ylös. Leysinissä vuokrasin varusteet ensimmäisestä vastaantulleesta puodista. Muutaman bussipysäkinvälin kävelyn ja vahingossa löytämämme lastenmäen jälkeen osuimme hissien luo.

Liput ostettuamme nousimme tuolihissillä varustevuokrasedän suositteleman Tour d'Aïn huipun tuntumaan. Taustatietona todettakoon, että edellisen kerran olin lasketellut joskus teininä, enkä silloinkaan ollut lajissa kovin hyvä. En varsinaisesti kokenut muistavani juuri mitään, kun lähdimme laskemaan ensimmäistä rinnettämme. Ekan laskun aikana en kuitenkaan tajunnut pelätä, lähinnä vaan oli makeeta. Maisemat olivat aivan käsittämättömän upeat - kun pysähdyin katsomaan joka puolella siintäviä lumihuippuja, alkoi itkettää ihan vain siksi, että oli niin kaunista.

Seuraavaksi otimme gondolihissin la Berneuseen, Kuklos-nimisen näköalaravintolan luo. Sieltä löytyi mukavan helppo pikkurinne minulle, ja vaikeampi kavereille. Päätimme jatkaa samaan tyyliin alas Leysiniin: muut punaista, minä sinistä rinnettä. Tämä ei ollut hyvä idea. Puolivälissä erityisen jyrkkää osiota ajauduin penkkaan ja kaaduin, ja toinen suksikin irtosi. Rinne oli niin jyrkkä ja liukas, etten pystynyt edes seisomaan paikoillani, saati sitten laittamaan irronnutta suksea takaisin jalkaani. Olo oli kuin kiipeilyseinällä ilman köyttä. Lopulta päädyin mönkimään alas lumista penkkaa pitkin. Sen jälkeen sentään oli tasamaata, missä sain itseni koottua, ja jotenkin selvisin alas asti. Elämys kuitenkin vakuutti minut siitä, ettei minun olisi kuulunut olla tuossa rinteessä ollenkaan, vaan jossain hiihtokoulussa.

Suostuin vielä nousemaan kerran Tour d'Aïhin ja laskemaan hyvin lyhyen pätkän ravintolan luo. Sveitsiläiset juustoleivät veivät nälän, ahdistus jäi. En olisi halunnut laskea enää ollenkaan, mutta olimme paikassa, josta ainoa tie takaisin Leysiniin vei rinteen kautta. Tällä kertaa kaverit pysyttelivät koko ajan lähellä. Jännitti niin paljon, että kiva oli touhusta kaukana, mutta selvisin perille vain kahdella pienellä kaatumisella. Tämän jälkeen totesin, että minun laskuni olivat kyllä nyt tässä, ja siirryiin ravintolaan juomaan lämmintä viiniä ja odottamaan. Hiihtohissien sulkeuduttua suoritimme kenties päivän rankimman liikunnan, kun palasimme juna-asemalle kävellen varusteidemme kanssa. Valitsemamme reitti nimittäin oli melkoinen kiertotie, ja täynnä portaita. Kun viimein sain monot pois jalastani, epäilin, haluaisinko enää koskaan sellaisiin koskea.

Tämä elämyspäivä oli siis melkoisen pelottava. Eniten kai siksi, että taidon ja kokemuksen puuttuessa minusta tuntui koko ajan, ettei minulla ole mitään kontrollia. Sukset vaan liukuvat johonkin, ja minä menen perässä ja yritän jotenkin pysyä pystyssä. Näen kuitenkin, miksi monet ovat innoissaan lajista, ja miten hienoa se voisi olla, jos osaisi. Talvi Alpeilla on uskomattoman kaunis, ja vauhdin huuma jyrkissä mäissä varmasti hilpeä. Niinpä kaikesta huolimatta otin ja ilmoittauduin paikallisen yliopistoliikunnan järjestämään lasketteluviikonloppuun. Siellä pitäisi olla tarjolla myös opetusta. Ei minusta mitään suurta suksisankaria kyllä koskaan tule, mutta olisi se hauska jos oikeasti osaisi sen verran, että toisinaan voisi ihan ilokseen laskea.