Kuu Kurusta kesään

No nyt on sitten tullut kuruiltua kerrakseen - luvat saatuani olin Hurjakurulla sekä eilisen että tämän päivän. Siinä välissä näin yöllä unta, jossa suljin Kurua, ja jotenkin onnistuin kadottamaan niitä lauttoja johonkin, minkä vuoksi päädyin korvaamaan niitä huopahatuilla. Oli siis joko hyvin pieniä lauttoja, tai tosi suuria hattuja. Sattumoisin tosissaan suoritin ko. sulkemisoperaation molempina päivinä, ja kohtalaisella menestyksellä. Tänään vain meinasi mennä meikäläisellä pieni vihreä pyörylä nenään, kun vanhempi työntekijä neuvoi kovasti koko ajan, siinä missä eilen kukaan ei neuvonut yhtään. Minulla kun muutenkin on tämmöinen Velmu 5 v. "Eikun minä itte!" asenne uusien asioiden oppimisen suhteen.

Kuin maagisesti on hahmonkirjoitusprojektinikin edennyt siihen malliin, että periaatteessa nyt on viisi hahmoa valmiina deadlineen mennessä kuten pitikin. En vain ole niihin niin yhtään tyytyväinen. Tuntuvat samaan aikaan liian lyhyiltä ja liian pitkiltä, liian tylsiltä ja liian epäuskottavilta, ja ennen kaikkea sellaisilta, etten itse haluaisi niitä pelata. Onnea sitten vaan niille, jotka tuohon peliin joskus päätyvät tulemaan...

Kuruilua

Hohhoh, yksi päivä Lintsillä, ja heti se taas tunkee uniin. Näin viime yönä unta, jossa Lintsillä oli uusi vuoristorata. Se oli melkoisen iso ja ihmeellinen. Jostakin käsittämättömästä syystä siinä oli Taikasirkus-teema (Taikasirkus siis on muuan lastenlaite, se entinen "Matkustan ympäri maailmaa" hommeli). Siinä myös jotenkin kummallisesti vaihdettiin gondoleja kesken matkan, ensin mentiin lastausalueelle jotain ihme hissireittiä, sitten oli kaksi samassa vaunussa, ja lopulta oltiin yksin. Menin siihen yhdessä äidin ja veliolioiden kanssa, mutta heräsin ennen kuin ajo päättyi.

Unet sikseen, tänään se sitten tuli se kaivattu toinen Kurupäivä, ja sen myötä luvat kyseiseen laitteeseen - loistawaa! Se kun on melkoisen letkeä laite. Lisäksi sain lisäiloa, tai lähinnä vahingoniloa siitä, että The-Laite-That-Must-Not-Be-Named, henkilökohtainen inhokkini, oli suuren osan päivästä huollossa (kuten suuren osan eilisestäkin).

Höh.

Tänään palasin taas työntekoon, ja totesin, ettei ikinä pitäisi ottaa hyviä asioita itsestäänselvinä. Kuvittelin, että järjen ja logiikan mukaan olisin päässyt jatkamaan ennen lomaa aloittamaani harjoittelua Kurulla, mutta sieltä tippuikin Hepparataa. Oli aika hektinen päivä, jonoa koko ajan. Illalla oli Lintsin synttäri-ilotulitus, joka pilvisellä mutta kirkkaalla ja valoisalla säällä kuului enemmän kuin näkyi. Ja nyt väsyttää kovasti, ja huomenna on kymmenentuntinen päivä taas.

It's the Major Way

Huh, mikä matka! Tämä oli tavallaan odotettavissa, kun Jormien kesken liikenteeseen lähdettiin, mutta tuli kyllä todella tehtyä kaikki vaikeimman kautta, ja kaikki, mikä vain jotenkin voi pieleen mennä, myös meni pieleen. YS:n viisipäiväinen reissu tuntui huomattavasti helpommalta kuin Majorin kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä maissa.

Toissapäivänä meidän piti lähteä klo 12.30 menevällä AutoExpressillä, mutta tietenkin kovan tuulen takia oli kaikki pienemmät laivat peruutettu. Saimme jonotusnumerot viiden maissa lähtevään, hienoon ja uuteen Galaxyyn, ja varmat paikat kahdeksan jälkeen seilaavaan Meloodiaan. Ja niinhän siinä tietysti kävi, että sahattuamme pari kertaa Ruoholahden ja Länsisataman väliä, pääsimme siihen ihan vihoviimeiseen mahdolliseen laivaan. Galaxyyn ei annettu kenellekään mitään jonotuspaikkoja, ja jouduimme odottamaan Meloodiaa. Seurasi elämäni kamalin laivamatka. Hyvin voi käsittää, miksi olivat peruneet ne pienemmät purkit, koska tuo isompikin keinui aivan järkyttävissä määrin. Taisi olla eka kerta kun laattasin laivassa, mutta samoin teki ainakin puolet muistakin matkustajista, ja kolme neljäsosaa meidän kvartetista. Elämäni pisimmät kolmisen tuntia olivat ne, ja Tallinnaan saapuminen oli ihmeellisen ihanaa.

Kun laiva saapui Tallinnaan kovasti myöhässä ja aivan täyteen tungettuna kiitos peruutusten, eivät iloiset satamaihmiset olleet tajunneet reagoida mitenkään. Auki oli kokonaista kolme passintarkastuskoppia, ja jonot olivat valtaisat. Asiaa ei auttanut, että porukka oli edelleen aika lailla pahoinvoivaa. Ja kun viimein päästiin terminaalista ulos, oli edessä vielä taksishow. Jormat taistelivat urheasti ehkä puolisen tuntia, että saisivat taksin - ja sitten sen matkan olisikin kävellyt kymmenessä minuutissa. Ainakin hotelli Reval Central oli oikein mukava, siellä kaikki tosissaan sujui. Kaikenkaikkiaan, noin kolmentoista tunnin matkustus Helsinki-Tallinna-välillä lienee jonkinlainen hitausennätys.

Eilinen konsertti lukeutui myös harvoihin hyvin menneisiin asioihin matkallamme. Yleisönä oli noin 80 saksalaista Wagner-harrastajaa, suurimmaksi osaksi semmoisia mukavia mummoja. Soitto meni ihan kohtalaisesti, mutta yleisön vastaanotto oli häkellyttävän positiivinen. Kehuja sateli joka suunnasta ja monella kielellä. Pääsin myös toteamaan, että viime kerrastani saksalaisten seurassa noin kaksi vuotta sitten on tapahtunut edistystä. Viimeksi en tajunnut mistään mitään. Nyt tajusin aika lailla kaiken, mitä sanottiin, en vain itse osannut sanoa mitään.

Tänään shoppailtiin vielä aamupäivällä vähäsen, ja sitten lastauduttiin laivaan ja ylitettiin meri huomattavasti mukavammin semmoisella AutoExpressillä, mihin ei menomatkalla päästy. Kotimatkalla vielä matkan epäonnisuus-teema jatkui loppuun asti, kun bussi sataman ja aseman välillä joutui odottamaan ohittavaa junaa, mitä ei käytännössä ikinä tapahdu, ja paikallisjuna kotiinpäin oli vähäsen myöhässä.

Nyt on V-Jorma taasen onnellisesti kotona, ja vähemmän onnellisesti pitäisi tarttua toimeen ja alkaa tehdä kaikkea järkevää. Taas vaihteeksi.

Tiiviste

Höpistyäni eilien kaikenmoista turhaa vähän liiankin kanssa, tänään lyhyen kaavan mukaan:
Major häipyy parin tunnin päästä Viroon. Huomenna kartanokonsertti noin 80:lle saksalaiselle Wagner-harrastajalle. Ylihuomenna kotiin. Jotta näin. Silloin palaan asioihin.

Todellinen Tilitys

Ajattelin esittää katkelman musiikkipedagogiopiskelijan elämästä, jotta voisimme kaikki todeta, kuinka kätevää ja käytännönläheistä on ammattikorkeakoulun toiminta.

"ESO-kortti" on Esittävän Säveltaiteen Opintokokonaisuuden "opintokirja" tai "todistus", johon kerätään merkintä kaikista soittosuorituksista. Usein opiskelija joutuu juoksemaan pitkin ja poikin metsästämässä juuri sitä tiettyä opettajaa, jonka nimen korttiinsa tarvitsee. Näitä suorituksia ei koota mihinkään sähköiseen tietokantaan muuten kuin suurina opintoviikkokasoina, joiden nimikkeenä on "Osasuoritus". Käsittämättömän kivikautinen systeemi kaikenkaikkiaan.

Tarina menee näin:

Syksy 2003:
Opiskelija aloitta opintonsa Stadiassa. Hänelle on nimetty piano-opettaja pakollista pianonsoittosuoritusta varten. Hän menee tapaamaan tätä Piano-opettajaa, jolle kertoo suorittaneensa pianon 3/3-tutkinnon musiikkiopistossa. Opettaja toteaa, että piano on täten hyväksiluettu, eikä tarvitse tulla tunneille - ei oikeastaan saa, vaikka haluaisikin. Tässä vaiheessa uusi ja tietämätön Opiskelija ei ymmärrä pyytää Opettajalta kuittausta ESO-korttiinsa.

Kevät 2004:
Keväisin on aika hankkia merkintä vuoden opintosuorituksista, joten Opiskelija pääsee ensi kertaa todella tutustumaan ESO-kortin ihmeellisyyksiin. Hän yrittää saada hyväksiluvun vaatiman allekirjoituksen korttiinsa. Hän kysyy asiaa muuan piano-opettajalta, joka sanoo, että soittajan oma ESO-vastuuopettaja voi laittaa nimensä siihen. Vastuuopettaja on kuitenkin sitä mieltä, ettei voi kyseistä allekirjoitusta antaa. Kaikki pakenevat kesälaitumille, ja kuittaus jää saamatta.

Kevät 2005:
Jo kyynisemmäksi käynyt Opiskelija yrittää toistamiseen saada merkintää. Hän kysyy asiaa usealta piano-opettajalta. Hänelle väitetään, ettei mitään hyväksilukuja anneta kenellekään aiempien suoritusten perusteella, koska uusi opetussuunnitelma sanoo niin. Opiskelija joutuu selittämään opettajille, että hän noudattaa opetussuunnitelmaa vuodelta 2003, jonka mukaan hänelle kuuluu hyväksiluku. Ovelat piano-opettajat intoutuvat mainostamaan, kuinka hauskaa ja hyödyllistä vapaa säestys on, ja lopulta, juuri kun Opiskelija on saamaisillaan haluamansa allekirjoituksen, hän päättääkin hakea vapaan säestyksen opinto-oikeutta seuraavalle vuodelle.

Syksy 2005:
Opiskelija saa tietoonsa vuoden soitto-opinto-oikeutensa, ja havaitsee, ettei hänelle ole myönnetty vapaata säestystä. Opiskelija päättelee tästä, että hänen ei siis tarvitse harjoittaa minkäänlaista pianonsoittoa tässä oppilaitoksessa.

Kevät 2006:
Vanha ja kärttyisä Opiskelija yrittää kolmanteen kertaan hankkia merkintää. Hän aloittaa kysymällä muuan Piano-opettajalta. Piano-opettaja käskee kysyä Koulutussuunnittelijalta. Koulutussuunnittelija käskee kysyä Opintoneuvojalta, jonka puoleen Opiskelija seuraavaksi kääntyy. Yllättäen hän saakin tältä kuulla, ettei hänen pianonsoiton suorituksensa ole lainkaan hyväksiluettavissa ilman erillistä vapaan säestyksen opiskelua. Tässä vaiheessa Opiskelija juoksee paikalta kiroten ja raivoten ja toteaa, ettei tämä kertakaikkiaan voi olla näin vaikeaa.

"Onnellinen" loppu:
Tunteja myöhemmin Opintoneuvoja soittaa Opiskelijalle ja ilmoittaa, että selvitti asian orkesterisoittajien pianonsoitosta vastaavan opettajan kanssa: hyväksiluku onnistuu kyllä. Opintoneuvoja lupaa viimeinkin kirjoittaa Opiskelijan ESO-korttiin sen allekirjoituksen, jota tämä on nyt lähes kolme vuotta metsästänyt.

Työkrapula?

Jos kerran semmoista larpin jälkeistä masennusta tulee kutsuttua larppikrapulaksi, niin eilinen tunnelma olkoon sitten nimeltään työkrapula. Se ilmeni äärettömänä väsymyksenä, joka suuresti haittasi kvartettitreeneissä soittamista, ja jätti viimeiseen egyptin tenttiin valmistautumisen ihan liian vähälle - enkä itse tentissäkään jaksanut oikein välittää. Neljästä tentistä kolme on takana päin ja niistä kaikista vitonen, eli tämän vikan pitäisi mennä todella huonosti, että se tiputtaisi kokonaisarvosanaa. Eikä se varmaan niin huonosti mennyt.

Muutenkin eilen ja jo toissapäivänä illalla töistä palattuani olin epämääräisen angstinen taas vaihteeksi. Syynä lähinnä se, että Helen ei ollut kotona koko viikonloppuna, ja kovasti kävi ahdistamaan ajatus siitä, että täällä minä elelen keskellä sellaisen ihmisen tavaroita, joka ei edes ole ikinä täällä, ja haluaisi vain täältä pois, ja minä estän sitä lähtemästä. Kärjistettyä tuo toki on, eikä H itse sitä varmasti allekirjoittaisi, mutta siltä silti tuntui.

Ahdistus johti sitten hämäriin ja ahdistaviin uniin, joissa välistä luulin, että kaikki ne harvat ihmiset, jotka elämässäni pysyvinä ovat, olivat jotenkin kuolleet tai kadonneet, ja olin ihan yksin. Mutta eipä ihme että yksinäiseltä tuntuu, kun puolen vuoden sisään neljä "hyvää" kaveria (missä "hyvä" on nykyään ankaraa liioittelua) on joko muuttanut tai muuttamassa yhteen miehensä kanssa tai mennyt kihloihin tai sekä että. Tähänastisen kokemukseni mukaan tuollainen vähentää niiden näkemistä ja niistä kuulemista rajusti.

Eilisiltana yritin epätoivoisesti taas olla sosiaalinen osoittaakseni, että tässä maailmassa on ehkä mulla kuitenkin pari "oikeaa" kaveria. Matemaatikko-nero-kaverini yläasteen ja lukion ajoilta valmistui eilen maisteriksi (kolmessa vuodessa!), ja menin sen bileisiin baariin istuskelemaan. En ollut siellä kovin pitkään, mutta yllättävän kivaa oli, pelasin Scrabblea parin ihan tuntemattoman matemaatikkopoitsun kanssa, ja melkein hävisin. Onneksi en ihan, koska se olisi näin wannabe-kielitieteilijänä hävettänyt suuresti.

Huippuu!

Kummaa, mutta näköjään eilinen kärsimys kannatti. Tänään oli yksi leppoisimmista päivistä tähän asti. Pääsin koulutukseen laitteelle, missä oli kaikkea, mitä eilen ei ollut. Monta letkeää ihmistä seurana (eilen olin yksin), lämmitetty koppi, jossa jopa tuli välillä niin kuuma, että piti mennä ulos hyppimään (eilinen oli lähinnä katos, johon tuuli sisään), jännittäviä uusia nappeja opeteltavaksi (eilen oli vain start-nappula), ja kaiken päälle vielä lounaalla oli erityisen hyvää ruokaa, ja karkkikaupassakin ehdin käydä (eilen siellä oli niin paljon jonoa, ettei ollut toivoakaan). Ja aurinkoakin näkyi, mutta ihmisiä oli silti sen verran vähän, ettei jonoa juuri päässyt syntymään. Että näin. Laitteen nimenkin voinen paljastaa: se oli Hurjakuru.

Nyt on sitten viisi päivää vapaata Lintsiltä, ja pitäisi taas ryhtyä sellisti-Velmuksi Lintsitädin sijaan. Se on aina vähän vaikeaa. Sitten lauantaina varmaankin palaan taas Kurulle, ellei jotakin ihan ihmeellistä tapahdu.

Pohjaa

Kun kuvittelin, että toissapäivänä oli tyhmä laite ja eilen oli kylmää, niin tänäänpä sitten päädyin kylmänä sateisena päivänä laitteelle, jota sekä käyttäjä että asiakkaat pitävät tyhmänä (laite jääköön anonyymiksi). Päivän aikana kuulin kommentteja tyyliin "Toi on ihan ääliö, ei mennä siihen", "Toi toinen oli paljon parempi", ja ajon aikana iloisilta ruotsinkielisiltä poitsuilta, että "Det är tråkigt!" - ja minkäs sille mahtaa, kun mokomassa härvelissä ei ole mitään, mitä käyttäjä voisi säätää mihinkään suuntaan. Huoh.

Siinä sitten 11 tuntia, josta suurimman osan aikaa satoi enemmän tai vähemmän. Ihan niin kylmä ei tosin tullut kuin eilen, mutta osasinkin pukeutua vähän paremmin nyt. Vaikka sää oli kamala, jostakin käsittämättömästä syystä puistossa oli väkeä vaikka kuinka. Teki mieli kysyä niiltä, että mitä ihmettä te täällä oikein teette.

Tästä kumminkin selvittiin. Huomenna on tunnin lyhyempi päivä, ja voin taas toivoa, että tippuisi joku kivempi laite. Luultavasti niin myös käy, koska tästä ei paljon alemmas voi enää mennä - paitsi jos tulee samaa uusiksi...

Kesämuotia

Kaikki joskus Lintsillä käyneet varmaan tietävät, että siellä on yleisesti ottaen kylmä. Tänään tuli harvinaisen selväksi, miten kylmä siellä oikeasti voi tulla. Parhaimmillaan mulla oli päällä kaksi t-paitaa, neuletakki, collegepaita, villapaita, takki ja sadetakki, jalassa villadamaskit, trikoot, housut ja sadehousut, ja päässä tietysti villapipo, kuten toukokuussa kuuluukin. Ja silti oli kylmä.

Eipä silti, tänään oli kumminkin kivempi päivä kuin eilen, koska laite oli huomattavasti mukavampi: vanha kunnon Hepparata. Siinä on sitä paitsi aina kaksi tyyppiä, joten kun asiakkaita ei ihan kauheasti ollut, niin oli sitten seuraa kun piti sitä aikaa tappaa. Mikäs siinä, pääsi tutustumaan taas yhteen uuteen työkaveriin.

Huomenna on 11-tuntinen työpäivä, ja on luvattu vielä kurjempaa säätä ilmeisesti. Karkkia tulee luultavasti kulumaan aivan järkyttäviä määriä.

AsiakaspalVelmua

Eilen olin asiakaspalvelutäti. Käyttelin yksin Pikajunaa, kuuluttelin asiakkailleni kaikkea mukavaa ja ainakin tunsin olevani pirteä ja positiivinen. Ysituntinen meni taas äkkiä. Sen sijaan illalla olin epäsosiaalinen. Olin mukamas kovasti menossa juhlimaan palkkapäivää, mutta kun sinne ei tapahtunutkaan mitään suurta massalähtöä, vaan ihmiset vaan harhasivat ja hajaantuivat joka suuntaan, jotenkin vain päädyin palaamaan kotiin. Jumitin koneella niin myöhään, että olisin varmaan mennyt aikaisemmin nukkumaan, jos olisin lähtenyt bileisiin.

Tänään... Grr. Ärh. Mikä päivä. Ei enää tämmöisiä. Aamulla oli kvartetti-Jormaa, ja soitin tietysti päin puukasvustoa, koska en ole useaan päivään harjoitellut, kiitos töiden. Ja töissä sitten... Ehkäpä voin nätisti jättää sanomatta Sen Ärsyttävän laitteen nimen, jota käyttelin, ettei kukaan nyt saa mitään pahoja vaikutteita. Oikeasti laite on varmasti kiva kyydissä oleileville olioille, mutta käyttäjälle Ei Tod. Se jumitteli ja sekoili, samoin käyttäjänsä, joka halusi vaan pois. Ostin liikaa karkkia tauoilla, että tulisi edes vähän parempi mieli.

Asiakaspalveluuteni meni ikkunasta ulos. Kertaalleen neuvoin asiakkaille väärin yhden pituusrajan (ihan toisessa päässä puistoa olevasta laitteesta, mutta kuitenkin, pitäisi ne tietää). Sitten kertaalleen laitteeni jumitettua, kun olin saanut sen itse toimimaan taas, yksi asiakas kävi kyselemässä laitteeni pituusrajaa, enkä meinannut osata enää pistää yhtään lausetta kasaan, vaan selitin jotain ihan sekavia. Ja sitten kaaduin vielä portaissa ja lensin rähmälleni maahan suoraa jonkun asiakkaan eteen. Mahtoi ajatella, että onpas tässä vakuuttava ja luottamusta herättävä laitetyöntekijä. Höö.

Toivottavasti huomenna tulee joku muu laite. Tosin, ehkä aikaisempi nukkumaanmenoaika voisi kaikenkaikkiaan edesauttaa työhyvinvointiani.

Hyvä päivä!

Hip hip hei, tänä iltana angstata ei! Ensinnäkin, haluaisin nyt kertoa, että mulla on aivan mahtava lahjaisa pikkuveli. Tuo kun otti ja voitti Nelosen stop motion -kisassa, siis semmoisessa, missä piti väkertää sellainen oma "jatkuu"-tunnus. Se on täällä - on se hieno vaan. Loistawaa. Joe on ihq!!!1 (<-teinixi!) Tuo sentäs menee telkkariin ja siitä saa ihan hienot palkinnotkin, on se vähän toista kuin joku fanitätien kirjoituskilpailu, missä meikäläinen kisailee.

Siispäs, sain tuon mahtiuutisen kuulla joskus vasta iltapäivällä, mutta päivä oli oikein hjuva jo ennen sitä. Pääsin nimittäin vihoviimein harjoittelemaan isoon laitteeseen. Laite oli Pikajuna, eli junailulinja jatkuu. Se oli varsin jees, ja yhdeksäntuntinen päivä meni aivan hämmästyttävän nopeasti. Huomenna varmaan lisää samaa. :)

Päivänsäde ja angstinkainen

On se hyvä, että odotin yön yli ennen blogin ääreen etsiytymistäni, muute olisin tuottanut täydellisen lukukelvotonta tekstiä. Toisaalta nukuin äärettömän huonosti, en meinannut saada unta ollenkaan, eikä todellakaan ole mitään veikeitä unia kerrottavaksi tällä kertaa. Sen sijaan on painavaa huonoa asiaa ja angstattavaa, sekä yksi hyvä ja kiva juttu, joka on oikeasti aika merkityksetön. Koska proseminaaristanikin sain sellaista palautetta, että säästän aina pihvin viimeiseksi kirjoituksessani, teen nyt päinvastoin, ja säästän sen höttöisen mutta hyvän asian viimoiseksi.

Huonoa asiaa edustaa se, että kämppikseni, tuo ihmeellinen ihminen, joka on jaksanut katsella minua jo puoli vuotta valittamatta juurikaan, vaikka olen aina myöhässä yhteisten siivoamisten suhteen, vietä ihan liikaa aikaa tietokoneella ja hukkaan tavaroita omiin kaappeihini... No siis, kämppis ilmoitti, että tälle yhteiselolle tulee sitten stoppi joskus syksyn mittaan. Ei sikäli, että se olisi minusta kiinni, vaan päinvastoin muuan miehestä. Mieshän on aina kaiken takana, eikö se niin menekin? No, ainakin itse suhtaudun asioihin niin, mikä on kiva kavereiden kannalta, kurjaa niiden miesten kannalta, mutta ei sillä, eihän se ole mitenkään huono asia, etten ole kavereideni miesten ylin ystävä.

No, tätä sitten angstasin iltani, niin syvällisesti, että hiljalleen aivan kaikki alkoi ärsyttää. Rehellisyyden nimissä, jos pääsen vaihtoon ensi kevääksi, mikä ei ole mitenkään varmaa, tämä oikeastaan helpottaa asioita: jos (jos ja jos) lähdemme tästä kämpästä samaan aikaan, niin mun ei tarvitse murehtia alivuokralaisen järkkäämistä tilalleni. Mutta kun jos tuo H aikoo häipyä jo syksyllä, ja mä lähden helmikuussa, niin sitten meillä on ongelma. Ja jos en pääse vaihtoon, voi hyvin olla, että päädyn palaamaan Laaksolahteen äidin nurkkiin jotain uutta Hoasin kämppää jonotellessani. No, siellä ei ainakaan tarvi maksaa vuokraa.

Yritin kääntää angstini luovaksi ja kirjoittaa niitä hahmoja, muttei sekään oikein sujunut. En osaa. Ei niistä tule hyviä. Väitän olevani luova ihminen, mutta kirjoitan hyvin ja lahjaisasti kielitieteellisiä esseitä, ja sitten kun pitäisi oikeasti kirjoittaa jotakin luovaa, niin en osaa ollenkaan. Ärsytys.

No siis. Loppuun se luvattu päivänsäde-osasto, joka oikeastaan liittyy kirjoittamiseen. Sen verran joku "luovuuttani" arvostaa, että on ehdottanut fanficciani muuan kisaan. Sääli vaan, että itsekin pidän ko. kirjoittelua roskana ja tyhmänä kaappiharrastuksena, joten tämä tavallaan iloinen uutinen ei pahemmin iltaani piristänyt.

Uni antaa siivet!

No niin, lapsoset, täti menee taas unipäiväkirjaosastolle! Unet ovat kivoja, etenkin kun niistä vielä muistaa suuren osan. Toissayötäkään en kuitannut, joten sanottakoon, että silloin näin aikas omalaatuista scifin ja toden sotkevaa unta, jossa kämppikseni kanssa olimme kai muuttaneet Turkuun. Ainakin siellä asui paikallisia, ja mystisesti myös kämppikseni tunsi heidät, mikä unessakin hämmensi minua. Paitsi että oikeasti se oli jossain Kuussa, ainakin ulkona olevista avaruuspuvun vaativista olosuhteista päätellen. Ilmeisesti siis alitajuisesti pidän Turkua vieraana planeettana, tai ainakin omamme kiertolaisena...

Mutta viime yönä, viime yö oli kiva! Näin pitkästä aikaa lentämisunta. En edes muista, milloin oli edellinen kerta. Tosin tähän lentämisuneen liittyi jossain välissä epämiellyttäviä yksityiskohtia, kuten valtavia ampiaisparvia (jostain syystä pelkään ampiaisia ihan liikaa). Perusasetelmana oli kuitenkin (taas!) YS:n matka, jossa olimme ilmeisesti Tartossa. Erityisen hyvin jäi mieleen kohta, jossa olimme juuri olleet sellistiporukalla matkamuistokaupassa, missä oli ainakin pikkupulloja liköörejä sekä jotain puista krääsää. Kun tulimme kaupasta ulos, levitin käteni, jotka sitten muuttuivat saman tien siiventapaisiksi, ja lehahdin talon katolle. Se oli semmoinen kohtalaisen korkea kerrostalo vielä. Hassuinta oli, että YS-tovereiden suhtautuminen stunttiini oli tasoa "No mitä sä nyt taas tollai", eli ei edes erityisen hämmästynyttä - mikä taisi olla aika realistinen reaktio myös, kun ne tosielämässäkin taitavat jo olla tottuneita siihen, että olen vähän hassu toisinaan.

Äitienpäivää

Äitienpäivä sujui harvinaisen äitienpäivämäisesti. Aamulla heräsin harvinaisen aikaisin ja suuntasin Laaksolahteen. Matkalla poimin valkovuokkoja Kuttulammen metsiköstä, kuten olen tehnyt joka ikinen äitienpäivä niin kauan kuin muistan. Se tuntui mukavalta, kuten sekin, että oikeasti yllätin äidin ilmestymällä suht' koht' aikaisin ovelle.

Pääsimme lähtemään ajoissa Nokiaa ja mummeja kohti. Oli myöskin mukavaa nähdä taas mummeja, ja muitakin hassuja sukulaistätejä. Tosin kulutin puolet ajastani taas vaihteeksi epyktin kääntelyyn ja vääntelyyn, seassa muun muassa täysin päätön "Myytti ihmiskunnan tuhosta", jossa Ra hämää silmäänsä juottamalla sen humalaan. Öö.

Palasimme illaksi kotiin (dii-dii-dii-dii... Finnair), joten saatoin viettää sen tavalliseen tapaani, tässä jumittaen. Hahmojen kirjoittelu jäi kovin vähälle, lähinnä totesin aiemmat tekeleeni kököiksi, mutta sellaisiksi ne varmaan jäävätkin. Ei voi ekalla yrittämällä kirjoittaa taidetta. Kunhan saisi edes jotenkin ymmärrettäviä niistä.