30.7. Saints de Glace

Lauantaiaamuna seurasime mökin ikkunoista, kun ensimmäinen SWCC-tiimi suuntasi kohti Trou qui Souffle - Saints de Glace -läpireissua. Kyseinen retki vaikutti sen verran raskaalta ja pitkältä, että me olimme päättäneet sen sijaan käydä vain Saints de Glacessa, systeemin toisessa sisäänkäynnissä, jota emme vielä olleet nähneet. Miri oli jo etukäteen huolissaan kirjojen ja luolassa käyneiden mainitsemista ahtaista kohdista.

Yllättäen Martin ei ollut myöskään lähtenyt läpiretkelle, vaan tuli opastamaan meitä, hän kun oli kyseisessä luolan osassa ollut aiemminkin. Liikkeellelähtömme otti aikansa, mutta viimein, joskus puolen päivän jälkeen, nousimme polkua ylös, tietä pitkin ohi Trou qui Soufflen, ja metsäpolkua pienen suuaukon luo.

Saints de Glacen sisäänkäynti oli matala alaspäin viettävä luiska, jonka alapäässä odotti ensimmäinen sarja köysilaskeutumisia, 11 ja 9 metriä. Niiden jälkeen edettiin pitkähkö pätkä ajoittain aika kapeaa suikeroa, joka muistutti Walesin "kotiluolamme" Ogof Ffynnon Ddun Maypole Inletiä, mutta oli vaalea ja karhea eikä musta ja sileä. Välillä piti nousta pohjalta ylemmille tasoille poikkaroimaan ja alittaa tai ylittää esteitä ryömien tai kiiveten.

Lopulta vastaan tuli toinen sarja köysiosuuksia, kartan mukaan 4, 6, ja 3 metriä. Käytännössä köysipätkä oli erityisen hauska, koska se sisälsi myös pieniä poikkarinpoikasia. Viimeisen pikkuisen köysilaskeutumisen jälkeen kohtasimme retken ahtaimmat kohdat. Minulle nekin olivat aivan mukavia, mutta vaati jonkin aikaa säätöä ja ihmettelyä, ennen kuin Miri saatiin niiden ohi. Änkiöiden jälkeen suikero kohtasi muutaman risteyksen, ja lähdimme alaspäin todella liukasta matalaa luisua - sen nimikin on Toboggan eli liukumäki. Etenkin nousun avuksi siihen oli viritetty apuköysi. Sen alussa kohtasimme ensimmäisen läpireissutiimin matkallaan ulos. Heiltä ei ollut kestänyt kuin reilu kolme tuntia päästä tähän pisteeseen, mikä ei kuulostanut lainkaan pahalta, mutta ilmeisesti he olivat myös edenneet melkoista vauhtia.

Pian liukumäen jälkeen seurasi reissun viimeinen laskeutuminen, 11 metriä alas Salle Hydrokarstiin, koko yli 40 kilometrin laajuisen luolaston suurimpaan kammioon. Se oli ehdottomasti retken kohokohta: kaiken työn ja vaivan jälkeen aivan jättimäinen tila syvällä maan syvyyksissä, jonka katosta virtasi siro pieni vesiputous.

Martin halusi ottaa joitakin kuvia salissa ja sen lähellä, ja poseerasimme muutamassa. Lisäksi seurasimme yhtä salista lähtevistä käytävistä kohtaan, jossa se muuttui pitkäksi ja kapeaksi maanalaiseksi järveksi. Paikassa oli aivan uskomaton kaiku, ja se oli muutenkin kiehtova. Seinissä oli outoa mustaa suomumaista kuviointia.

Vielä pari valokuvaa, ja oli aika kääntyä takaisin. Kuten odottaa saattoi, oli jyrkästi ylös nouseva poistuminen varsin työläs ja rankka, mutta ei lainkaan niin murhaava kuin pahimmissa peloissamme olimme kuvitelleet. SRT-nousut tuntuivat mukavan selkeiltä ja suoraviivaisilta. Suikerossa eteneminen oli paljon rasittavampaa, ja eniten aikaa kului ahtaimmissa kohdissa. Tämän kokemuksen jälkeen todella tuntui siltä, että SRT on itse asiassa normaali ja leppoisa osa luolatoimintaa. Sujuvuuden tunnetta toki lisäsi se, että luola oli valmiiksi (tripla)rigattu, joten emme joutuneet odottelemaan köysien virittelyä.

Väsymys oli joka tapauksessa melkoinen, kun viimein ryömimme ulos. Alunperin olimme epäilleet, että tästä tulisi lyhyt ja kevyt reissu, emmekä edes menisi Salle Hydrokarstiin asti, mutta onneksi kävi toisin. Reissu oli aivan mahtava, ainakin minulle tähän asti fiilikseltään matkan paras. Kaikki sujui hyvin, ja aamulla ilmoilla ollut edellispäivältä jäänyt pahoinvointikin oli muuttunut hillittömäksi näläksi. Luolan jälkeen kokkasimme vaihteeksi itse luolaruokamme, ja kävimme palaverissa kertomassa, että huomenna pitäisimme vapapäivän.

29.7. La Grotte Roche

Eilen teimme ensimmäisen itsenäisen luolaretkemme Vercorsissa. Kohde oli la Grotte Roche, 2008 auki kaivettu vajaan kahden kilometrin mittainen luola. Lähestyminen oli älyttömän helppo: auto parkkiin tien viereen, parinkymmenen metrin kävely penkkaa alas joen varteen, ja valtaisa luolansuu aukeni aivan autotien alle. Luola itse asiassa kulki tien ali.

Suurta sisääntulokäytävää edettiin lohkareiden yli kapuillen, kunnes se kapeni ahtaahkoksi. Kuljimme läpi ihmisen raivaaman osion, jossa oli seinillä kaunista värikästä hiekkaa. Sen jälkeen vastassa oli kapeahko pystyhalkeama ja vähän ryömintää ja konttausta, mistä putkahdimme luolan pääkäytävään. Se oli vielä valtavampi kuin sisääntulo. Edes Mirin tehokkaan otsalampun valo ei riittänyt kovin pitkälle eteenpäin. Täällä selvästi kävi usein lapsia, koska yhtä tasoa reunustivat mudasta muovaillut hahmot. Näiden ihmisen tekemien koristusten lisäksi kammiossa, Galerie de la Persévérancessa, oli myös paljon hienoja luolamuodostelmia.

Salin perällä oli helppo pieni kiipeily, jossa oli pysyvä apuköysi, jonka yläosassa odotti luolan suurin ja hienoin tippukivimuodostelma. Tämän Salle de la Colonnen laidalla nousivat tikkaat ylös ahtaan näköiseen ryömintäkoloon. Olimme kuulleet, että ylhäällä olisi lisää nättejä asioita, joten olihan sinnekin mentävä. Kahdeksan metriä tiukkaa ryömintää ei kuitenkaan johtanut kauniiseen suureen saliin, vaan pienehköön tilaan, josta kulki ahtaita röörejä sinne sun tänne.

Lähdimme seuraamaan punavalkoisia merkkinauhoja. Eteneminen oli kuin lohkaretukoksessa, vaikka se ei kulkenutkaan läpi lohkareiden, vaan reikäjuustoksi kovertuneen kiven. Erilaista änkemistä ja tunkemista tuli aina vain lisää, ja useampaan kertaan mietimme, pitäisikö kääntyä takaisin. Juuri kun usko oli aivan loppumaisillaan, saavuimme suureen tilaan, jossa oli köysipoikkari ylätasolta lattialle. Lattialle päästyäni havaitsin, että suuri tila näytti kovin tutulta. Vähän matkaa käveltyäni näin joukon muodostelmia, jotka vahvistivat pelkoni: olimme tulleet ympäri Galerie de la Persévérancen alkuun! Ei näin!

Istuimme hetkeksi hihittämään, kiroamaan, syömään, sekä miettimään, mitä tehdä seuraavaksi. Tämän suuren tunnelin lisäksi luolassa piti olla toinen yhtä valtava, joka veisi pohjalle, ja jonka kovasti halusimme nähdä. Palasimme siis tikkaille ja ryömintään. Ainakin nyt tiesimme, että pääsisimme takaisin lähtöpisteeseen ilman, että pitäisi peruuttaa ryöminnän läpi ja tikkaita alas.

Nyt havaitsin, että ryömintäosion jälkeen pääsi myös vasemmalle, mikä täsmäsikin hyvin luolakarttaan. Edellisellä kerralla en ollut edes huomannut koko käytävää. Sinne siis. Pian vastaan tuli kapea, hyvin hyrkkä railo, joka näytti ainoalta mahdolliselta kulkureitiltä. Sen syvyyksissä näkyi yksittäisiä kiveen upotettuja tikasaskelmia. Hetken epäröinnin jälkeen jatkoimme alas koloon, joka muuttui tikasaskelmien jatkuessa pystysuoraksi. Kiipeily oli todella persoonallinen elämys. Sen alla tulimme, suureen, todella kauniisti koristeltuun tilaan, korkealle lattian yläpuolella olevalle tasolle. Seinustalla oli apuköysi, jota seuraten jatkoimme eteenpäin.

Olimme viimein päässeet läpi. Ahtaampien tilojen jälkeen olimme taas todella suuressa ja helppokulkuisessa tunnelissa, joka jatkui useita satoja metrejä. Jonkin ajan kuluttua kohtasimme puron, jonka solina kaikui aavemaisesti suurissa tiloissa. Seurasimme sitä läpi hyvin mutaisen ja liukkaan maaston, kunnes saavuimme kohtaan, jossa eteenpäin ei päässyt ilmaan jokeen astumista. Luolan tiedoissa tämä oli nimenomaan kielletty, koska vedessä saattaisi olla luolaelämää. Joki näytti joka tapauksessa muuttuvan sumpuksi kulman takana, eli olimme kuin olimmekin saavuttaneet luolan pohjan.

Takaisin palailimme rauhallisesti. Tikaskiipeily oli ylöspäin helpompi kuin olimme odottaneet. Ryömintäsokkelokin meni jo rutiinilla. Ison kammion jälkeisissä auki kaivetuissa osissa kohtasimme ranskalaisperheen päiväretkellä. Olisipa kotonakin tällaisia retkeilykohteita!

Leiripaikalle piti ajaa kiertotietä, koska Méaudren kylä oli seonnut seuraavana päivänä alkavan Fête du Bleu -nimisen kyläjuhlan vuoksi, eikä keskustan läpi ollut menemistä. Illallista syötiin taas porukalla leirin ravintolassa, mutta minuun iski tyhmä pahoinvointi, joka pakotti lähtemään aikaisin petiin.

28.7. Luolaturistina Choranchessa

Torstai oli tyypillinen "luolavapaa, muttei luolaton". Ajelimme edelliseltä päivältä tuttua Gorges de la Bournen maisemareittiä Choranchen showcaven luo. Paikka sijaitsi ihanalla vuorenrinteellä, missä oli vesiputous. Ennen turistikierrosta kävimme katsomassa lähistöllä sijaitsevaa Grotte de Gournierin sisäänkäyntiä. Luolan aloittava järvi oli turkoosi, upea, ja hyvin kylmä. Sinne pitäisi ehdottomasti päästä. Onneksi oli tarkoituskin.

Showcave oli aivan mahtava, ehkä koristelluin yksittäinen luolakammio, mitä olen nähnyt. Katto oli täynnä pisimmillään kolmemetrisiä pillejä, ja maanalaisessa järvessä kohtasi kaksi jokea. Valaisu ja betonilattiat ja kaiteet olivat tyypillisen ankeita, ja luolassa piti kulkea oppaan perässä. En myöskään tajunnut kyseisen hassun ranskalaispapan puheesta puoliakaan. Loppujen lopuksi näytösluolavisiitin paras anti taisivat olla akvaariot, joissa oli olmeja! En ollut aiemmin nähnyt näitä mainioita luolaotuksia livenä. Näyttivät samalta kuin kuvissa. Visiitin päätti ääni- ja valoshow yhdessä suurehkossa kammiossa. Sekin oli varsin hieno, etenkin kun siinä oli sekä dinosauruksia että olmeja. Luolan jälkeen tutustuimme turistikohteen ravintolaan, missä söin pahaa salaattia, ja Miri taisteli rapujen kanssa.

Choranchen pihasta lähdimme ajamaan satunnaiseen suuntaan halki kauniiden korkeiden teiden. Päädyimme Pont-en-Royansiin, jossa näin vilaukselta paikallisen nähtävyyden, korkealla joen varrella olevat talot, maisons suspendues. Jatkoimme suuntaan, jonka epäilimme vievän takaisin päin. Tie oli niin vänkyräinen, että välillä piti pysähtyä, jotta pahoinvointi vähän väistyisi. Osa mutkista vastasi jyrkkyydeltään U-käännöstä.

Seurailimme kylttejä Villard de Lansin ja Herbouillyn suuntaan, ja päädyimme tielle, joka vei Gour Fumantin ohi. Päätimme pitää kahvitauon lähistön hassunnäköisessä tuvassa. Se osoittautui sisältäpäin vielä hämmentävämmäksi kuin ulkoa. Tunnelma oli kovin kodinomainen: paikalla oli kahvilan pitäjä sortseissa ja t-paidassa, kaksi käsikonsolia pelaavaa muksua, sekä ihana iso koira, joka tunki päätään syliin. Seinät oivat täynnä postikortteja, nurkat satunnaisia koriste- ja muistoesineitä. Setä paistoi tilaamiemme sitruunalettujen ohessa lätyt myös lapsilleen, ja sen jälkeen tiskaili vihellellen, sekä luetteli kovaäänisesti puhelimessa kauppalistaa vaimolleen. Hieman huoletti, aikoisiko hän ehkä lopuksi lyödä meitä seinällä odottavalla kirveellä ja syöttää lapsilleen.

Jätettyämme kotikuppilaan varmuuden vuoksi runsaasti tippiä jatkoimme matkaa lähistön näköalapaikkaan. Ikävä kyllä oli niin sumuista, ettei näkymä ollut paras mahdollinen. Ohiajavasta pakusta joku heilutteli meille, ja kun auto hiljensi ja pysäköi, meille selvisi, että se oli SWCC:läinen Steve. Hän oli juuri palaamassa jonkun jännän potin luota, ja lupasi viedä meidätkin sinne. Päädyimme siis aivan sattumalta katsomaan Scialet de Malaterre -nimisen luolan suuta, valtavaa monttua keskellä metsää. Aukon yli meni siltä, johon köysi kiinnitettäisiin. Ensimmäinen laskeutuminen olisi yli 100 metriä. Ei meidän luolamme, ei ainakaan tällä reissulla.

Satunnaiskohtaamamme Steve opasti meidät vielä Villard de Lansin supermarketiin, mistä saimme kaikkea tarpeellista ja outoa. Kotimatkalla alkoi sataa kaatamalla. Iltapalaverissa todettiinkin, että suunnitelmat pitäisi laittaa uusiksi. Ei Gournieria huomenna, vaan aikaisintaan tiistaina, ja Sassenage ehkä maanantaina. Äh. Perjantaille piti siis keksiä jotain muuta. Muuksi muodostui retki Grotte Rocheen, missä osa porukasta oli juuri käynyt. Se vaikutti hauskalta ja helpolta.

27.7. Grotte de Bournillon

Keskiviikon ohjelmassa oli kevyt, kuvauspainotteinen retki Grotte de Bournillon -luolaan. Meitä lähti reissuun kaksi autokuntaa. Maisemat matkalla, Gorges de la Bourne -nimisellä tiellä, olivat aivan käsittämättömän upeat, ja Denisen autossa oli kattoikkuna, josta niitä oli hyvä katsella. Perillä odotti noin puolen tunnin lähestyiskävely, jota vanhemmat luolaihmiset kirosivat kovasti. Se osoittautui upeimmaksi lähestymiseksi, mitä olen ikinä nähnyt. Nousimme jyrkkää rinnettä ylös, sitten seurailimme tasaista polkua sen sivua pitkin. Polun ympärillä oli ihanaa metsää, pudotus alas laaksoon, sekä jyrkkiä kalkkikivisiä seinämiä, joista yhdessä hieno vesiputous.

Luolan suuaukko avautui dramaattisesti nurkan takaa. Olimme etukäteen kuulleet, että se on jättimäinen, 80-100 metriä korkea, ainakin Ranskan ja mahdollisesti Euroopankin suurin, mutta silti sen koko oli niin käsittämätön, että hetkeen ei voinut kuin tuijottaa suu auki. Valtavan kallioon kovertuneen aukon pohjalla oli tummanvihreä järvi. Yleensä paikalla ei kuulemma ole kuin muutama lätäkkö, mutta tämä kesä oli ollut tavallista sateisempi. Yleisimmin käytetystä sisäänkäynnistä virtasi koskena vettä, joten se oli tällä kertaa poissa laskuista.

Seurasimme Tonya luolaan sivusisäänkäynnin kautta. Kivikkorinteen ja kaarevan aukon sisäpuolella avautui suurin luolakammio mitä olen nähnyt. Siitä oli turha yrittää ottaa kuvia pienellä kameralla. Kammion halki kulkeminen ei edes tuntunut luolassa olemiselta, se oli niin järjettömän iso. Perällä se kuitenkin kutistui kotoisamman kokoiseksi, ja muuttui lopulta lohkaretukokseksi. Pääsimme änkemään ja ryömimään, kunnes vastaan tuli kohta, josta isommat ihmiset eivät mahtuneet läpi. Minä menin Martinin ja Tonyn perässä, muut palasivat takaisin. Tonykin kääntyi ympäri kiroillen - tämänhän piti olla lähinnä kävelyretki! Minä ja Martin emme edenneet juuri pidemmälle, vaan jäimme ottamaan kuvia, ja palasimme hitaasti kuvaten matkalla lisää.

Takaisin suureen kammioon päästyämme Tony oli siellä valokuvaamassa yksin. Minä olisin jo kipittänyt ulos muiden luo, mutta Martin halusi myös kokeilla kuvata isoa tilaa. Aikani paikallani nökötettyäni sain lopulta luvan paeta. Juuri ennen kuin molemmat kuvaajat olivat ehtineet ulos, Allan lähti katsastamaan toista sisäänkäyntiä, joka sijaitsi lähellä jokea ja pääsisäänkäyntiä. Odottelimme hetken jos toisenkin, mutta miestä ei kuulunut takaisin. Lopulta Denise ja Tony lähtivät perään. Saimme odottaa vieläkin pidempään, ennen kuin kaikki kolme palasivat. Allan ei yksinkertaisesti ollut tajunnut, että me muut olimme jo lähtövalmiita, ja oli tutkinut tietä eteenpäin. Kävi ilmi, että meidän olisi alunperin kannattanut valita kyseinen sisäänkäynti, sillä se olisi vienyt varsinaisen luolan suuriin käytäviin ilman mitään ryömintöjä. Nyt kello oli kuitenkin jo niin paljon, että oli suunnattava leiriin.

Polulla kohti parkkipaikkaa alkoi sataa kaatamalla, joten palasimme täysin kuivalta luolareissulta varusteet aivan märkinä. Onneksi majailimme mökissä emmekä teltassa, kuten monet muut kerholaiset. Illallista söimme leiripaikan ravintolassa, ja epäonnistuneesti tilasimme Mirille pahan maksapallon ravioligratiinin sijaan. Oma pizzani oli ok, mutta kielikämmäily otti päähän. Iltapalaverissa suunniteltiin retkiä pitkälle eteenpäin: perjantaina olisi Grotte de Gournier, lauantaina Sassenage, ensi viikolla jokin iskuryhmä lähtisi Trou qui Soufflen läpireissulle. Huomiselle oli myös suunnitteilla jokin pieni ja helppo luola, mutta me päätimme, että voisimme koota voimia tulevia reissuja varten.

26.7. Gour Fumant

Tiistaiaamun tunnelma oli odottavan hermostunut. Koska Garylla ja kumppaneilla menisi hetki köysien paloitteluun oikeanmittaisiksi, päätimme käväistä kylässä. Méaudressa oli toripäivä, ja herttaisella torilla tuli tehtyä kaikenlaisia heräteostoksia. Palattuamme istuimme auringossa syömässä maukkaita ja hyvin halpoja hedelmiä (6 aprikoosia ja 4 viikunaa, yhteensä 2,04€!). Reissun ensimmäinen oikeasti aurinkoinen päivä herätti mökin ympäristöstä hillittömän määrän kärpäsiä ja sirkkoja. Laaksosta kaikui lehmien ammunta.

Kello yhden jälkeen lastauduimme luolakamppeinemme Garyn isoon pakuun. Takapenkillä kinastelivat lapset, joista vanhempi oli esiteini, nuorempi kovin pienen oloinen. Pojat olivat kuulemma harrastaneet luolia 4-vuotiaasta asti. Ajomatka kesti reilun puolituntisen. Luola sijaitsi Villard de Lansin kylän yläpuolella, kauniissa metsässä olevalla luonnonsuojelualueella. Parkkipaikalta oli viitoitus Via Corda -reitille, mutta luolan luo ei ollut minkäänlaista opastusta. Gour Fumantin kahden sisäänkäynnin löytäminen veikin hetken, kun kukaan seurueen jäsenistä ei ollut täällä aiemmin käynyt. Itse asiassa minä löysin varsinaisen Gour Fumant -nimisen suuaukon puolivahingossa, kun olin matkalla puskaan naistenhuoneeseen.

Minä ja Miri seurasimme Garya ja poikia Faux Gour -nimisen toisen sisäänkäynnin kautta luolaan, Brian ja Dobsonit puolestaan menivät varsinaisen eli Vrai Gourin kautta. Tarkoitus oli, että ulos tultaisiin päinvastaisia reittejä. Kolmas tiimi, Martin ja ranskalaisvahvistus Michel, jäivät vielä odottamaan ulos.

Faux Gour alkoi mönginnällä alas kivistä luiskaa, missä saimme odotella, kun Gary viritti köyden. Sen avulla ylitimme vähän kuilua poikkaroiden todella liukkailla kivillä, ja laskeuduimme ensimmäisen osuuden, kirjan mukaan 17 metriä. Se oli hyvin näyttävä, ja sen alla luola jatkui suurena ja helppokulkuisena. Kivi oli hyvin erilaista kuin Trou qui Soufflessa, ja jotenkin paikan yleisilme oli kiinnostavampi ja vaihtelevampi.

Jonkin aikaa käveltyämme kohtasimme toisen köysipätkän, noin 9 metriä. Sen laskeuduttuamme Gary oli jo riggaamassa seuraavaa, joka olikin varsin jännittävä: kapea kuin mikä, ja melkein vapaakiivettävän oloinen, koska seinät olivat täynnä erilaisia harjanteita ja möykkyjä. Sen perään seurasi vielä yksi helppo noin kymmenmetrinen laskeutuminen, vähän kävelyä - ja uusi köysipätkä. Köysisäätöä odotellessamme ihailimme meitä ympäröivää kiveä. Yksi seinä muistutti lohikäärmeen suomuista ihoa, katto puolestaan näytti matoisalta.

Miri oli juuri lähdössä alas pitchiä, kun Michel ilmaantui paikalle. Minun vuoroni tultua myös Martin oli yleisönä, mikä jostain syystä hermostutti kummasti. Ankkuri sijaitsi haastavasti nurkan takana ja tyhjän päällä, ja sössäsin lähdön. En lukinnut Stopia kunnolla ("hard lock") vaan vain pikaisesti ("soft lock"), ja rimpuillessani lehmänhäntien irroittamiseksi lukitus aukesi. Jos olisin käyttänyt laskeutumislaitteena Simpleä enkä itsestään lukkiutuvaa Stopia, olisin toiminnallani saattanut pudottaa itseni alas. Sain kuulla kunniani. Lisää moitteita seurasi siitä, ettemme olleet huomanneet yhden Garyn asentamista mailloneista löystyneen lähes auki.

Kun laskeutumisen jälkeisestä isosta kammiosta löytyi kaiken lisäksi taas uusi pitchi, ei tunnelma varsinaisesti ollut katossa. Arvoimme Mirin kanssa, kääntyisimmekö jo takaisin. Martin ja Michel ehdottivat, että jompi kuimpi palaisi kanssamme, mistä kieltäydyimme jyrkästi - osaisimme kyllä itsekin. Sen sijaan he siis häipyivät alas. Olisimme halunneet tietää, oliko tämä viimeinkin viimeinen köysipätkä, mutta eihän sitä kukaan meille palannut kertomaan. Odottelimme vielä salissa, kun edellisen köysipätkän yläpäähän ilmestyi valoja, ja Brian ja Dobsonit laskeutuivat luoksemme. He olivat vähän ihmeissään pitchien määrästä: he olivat olettaneet olleensa pohjalla, kunnes olivat löytäneet ahtaan kolon läpi laskeutuvan köytemme. Tässä vaiheessa teimme päätöksemme, ja lähdimme takaisin päin.

Reitti oli helppo löytää, ja odottelun aiheuttama kohmeisuuskin hälveni köyttä noustessa. Opin vihaavani säkin kanssa nousemista, etenkin ahtaassa röörissä, jossa sitä ei mitenkään voinut pitää selässä. Muuten nouseminen tuntui paljon helpommalta kuin edellisellä retkellä. Pääsyyt sille, että käännyimme takaisin, olivat olleet huoli jaksamisesta ja pelko siitä, että hitaina nousijoina tukkisimme muiden tien. Molemmat huolet osoittautuivat aivan turhiksi: 5. ja viimeisen, 17 metrisen köysinousun jälkeen olisimme jaksaneet aivan hyvin vielä pari lisää, eikä kukaan hengittänyt niskaan.

Ulos päästyämme kipaisin parkkipaikalle varmistamaan, etteivät muut mystisesti olleet menneet ohitsemme ja poistuneet toisen sisäänkäynnin kautta. Eihän siellä ketään näkynyt. Sen sijaan saimme odotella idyllisen kauniissa laaksossa, jota reunustivat vieraan näköiset kukat ja kuusimetsät sekä kalkkikiviset kallioseinämät. Lähes tunti kului, ennen kuin Vrai Gourista kömpivät ulos Gary ja pojat. Heidän mukaansa emme olleet menettäneet paljoa: olimme kyllä kääntyneet takaisin juuri ennen viimeistä laskeutumista (mikä otti aika armottomasti päähän), mutta pohja ei ollut ollut kovin kiinnostava. Vielä myöhemmin tosin kuulimme muilta, että Gary ei itse asiassa ollut löytänyt näyttävintä sivukammiota.

Iltaohjelmassa oli yhteisruokailu leirintäalueen ravintolassa. Paikallisherkku, gratinoidut raviolit, oli erittäin herkullista, ja pizzatkin ilmeisesti oikein maukkaita. Viiniä tietenkin juotiin myös, ja kuulimme paljon niin luolatarinoita kuin luolaseurajuorujakin. Tunnelma oli leppoisa ja kotoisa, melkein kuin SWCC:n luolamajassa Penwylltissä. Illan päätteeksi talo tarjosi shotin calvadosia, ja omaan mökkiin palattuamme sen vino lattia tuntui vielä tavallistakin kaltevammalta.

25.7. Kyläilyä

Maanantaina pidimme lepopäivän, joka todella tuli tarpeeseen - raskaan matkapäivän ja vielä raskaamman luolapäivän jälkeen oli aivan mukiloitu olo. Nukuimme melkein kahteentoista saakka. Herättyämme istuimme autoon, ja otimme suunnan kohti Autransia, lähikylistä suurempaa. Satunnaisajelu ja pätkä kävelyä veivät meidät ihanan pienen puron ja vesiputouksen luo. Kyseessä oli selvästi perheiden suosima ulkoilureitti, ja liikkeellä oli paljon ihmisiä.

Kävelyretkeltä palattuamme pysäköimme auton Autransin pikkuiseen keskustaan. Suurin osa kaupungista oli kiinni, koska aukioloajat olivat kaikkialla mallia "10-12 ja 14-19". Turisti-info sentään oli auki, ja saimme nipun alueen esitteitä sekä ohjeet helpolle maisemakävelyretkelle. Sen toteutus tosin pitäisi säästää toiseen päivään, koska sää oli sateinen ja synkkä. Turisti-infon jälkeen istuimme kahvilla, kunnes kaupat aukesivat, ja kiersimme keskustan läpi. Kirjakauppa, pari erilaista ruokakauppaa, lahjatavarakauppa - ja siinä se olikin. Ostimme evästä leipomosta, ja etenimme Méaudreen, pienempään lähikylään. Lihakaupasta mukaan lähti satunnaisia liha-asioita, leipomosta leipä, jota ranskalaiseen tyyliin ei pakattu pussiin, vaan paperikaistaleeseen kainalossa kanniskelua varten.

Mökkiin palattuamme tutustuimme lihakaupan satunnaispalleroihin, jotka osoittautuivat maksaksi, eivätkä erityisen maukkaiksi. Seitsemän maissa respassa tarjoiltiin tervetulodrinkki kaikille uusille majoittujille. Sieltä alkoi myös SWCC:läisten seuraavan päivän suunnittelu, jota jatkettiin paria tuntia myöhemmin, kun kaikki olivat syöneet illallisensa. Suunnitelmaksi meidän osaltamme muotoutui Gour Fumant -niminen helpoksi luvattu SRT-luola, johon menisimme Garyn ja hänen kahden poikansa kanssa. Ennen nukkumaanmenoa selasimme paikan kuvausta ja karttaa hieman huolissamme. Helppo tai ei, köysitoimintaa ainakin näytti riittävän.

24.7. Trou qui Souffle

Sunnuntai oli ensimmäinen luolapäivämme. Meidät oli komennettu mukaan reissulle Trou qui Souffleen, aivan leirintäalueen vieressä sijaitsevaan suureen luolastoon. Ennen sitä piti kehittää jostakin aamiainen. Onneksi respan viiksimieheltä saimme eilen tilatut tuoreet croissantit ja leivät sekä kasan muita satunnaisia ruokatarpeita. Hienoin oli kestomakkara, jolle löytyi mökistä possunmuotoinen astia.

Olimme juuri kokoamassa luolavermeitämme, kun saimme kuulla, että tänään olisi ruokakauppoja auki kylälläkin. Koska osa päivän tiimistä oli parhaillaan jossakin katsomassa toisen luolan sisäänkäyntiä, lähdimme siis kaupoille. Méaudren kylä oli oikeastaan suurempi kuin olin odottanut. Kaikesta näki, että se on nimenomaan laskettelupaikka, ja hiljaisempi kesäaikaan. Kylässä olisi ollut leipomo, lihakauppa ja ties mitä, mutta me tyydyimme sympaattiseen sekatavarakauppaan. Viimein ruokaongelma oli ratkaistu!

Kaikki eivät edelleenkään olleet paikalla kun palasimme leiriin, joten luolakamppeet lajiteltuamme keittelimme kummallisen makuista kahvia ja tapoimme aikaa. Kahden kieppeillä alkoi ulkoa kuulua kilinää, kun SRT-varustetut miehet lähestyivät, ja meidänkin oli aika pukeutua haalareihin, valjaisiin ja kasaan metalliroinaa.

Luolan suulle oli kävelyä kokonaista parin minuutin verran, ja polku lähti aivan mökkimme pihasta. Sisäänkäynti oli kapeahko köysilaskeutumisrööri, josta päädyimme kävelyritilän ja lyhyen kiipeilyn kautta käytävän lattialle. Trou qui Souffle tuntui heti hieman vieraalta ja erilaiselta: kivi oli vaaleaa ja hassusti raidoittunutta, ja vastaan tuli suuria kivilaattoja, joista minulle tuli mieleen Ruotsin Kopparbo enemmän kuin mikään Walesin luola.

Jonkin matkaa käveltyämme saavutimme ensimmäisen suuren SRT-haasteen, 30-metrisen köysilaskeutumisen. Saimme odotella jonkin aikaa, kun Tony viritteli köysiä. Martinin valvovan silmän alla pääsimme lopulta aloittamaan laskeutumisen. Kuten jo osasin odottaa, se oli upeaa ja leppoisaa. Väliankkuritkin ohitin vaivattomasti, lukuunottamatta kohtaa, jossa ankkurien välissä oli horisontaalinen poikkaripätkä, ja piti odottaa opettajaa ja kysyä neuvoja. Pienellä taiteilulla siitäkin selvittiin vaivattomasti.

30 metriä on jo aika pitkä köysipätkä, ja pohjalla pohdimme ääneen, pitäisikö kohta kääntyä takaisin. Martin totesi, että jatkossa olisi vastassa vain lyhyitä ja helppoja köysiosioita, joten yhtä hyvin voisimme vielä jatkaa. Lyhyitä ja helppoja ne ehkä olivatkin, mutta niitä tuntui olevan aina vain lisää nurkan takana - 7m, 12m, 11m, 5m, ja välillä kävelyä ja lyhyitä kiipeilyjä. Koko ajan luola eteni jyrkästi alas.

5 metrin köysipätkän jälkeen löytyi vielä yksi suurin piirtein saman mittainen, vaikkei luolakartassa sellaista ollut. Sen jälkeen reitti muuttui ahtaaksi poikkaroinniksi pienen virran päällä, ja päätin jäädä odottamaan, kun walesilaiset kävivät katsomassa, miltä jatko näyttää. Se ei näyttänyt lupaavalta. Tony palasi viimeisimmän köysiosuuden yläpuolelle, ja hetken päästä hän huuteli, että olimme kulkeneet yhden risteyksen ohi. Viimeinen köysilaskeutuminen oli itse asiassa ollut täysin turha. Siitä ylöspääsy oli yllättävän haastavaa, ja vaati vermeiden siirtoa väärässä järjestyksessä sekä venkoilua tyhjän päällä tasamaalle pääsemistä varten.

Aikaa oli jo tässä vaiheessa kulunut sen verran paljon, että walesilaiset päättivät purkaa väärän köyden ja palata takaisin. Alkoi siis pitkä ja raskas nousu ylös. Ensimmäiset pari pitchiä menivät kevyesti, mutta sitten väsymys alkoi painaa. Nerokkaana olin myös jättänyt veden ja ruoan sisältäneen luolasäkin erään alkupään köysipätkän luo, kun kuvittelin, että kääntyisimme takaisin suht pian. Viimein sen luo päästyäni oli myslipatukka parasta ikinä. Päivän opetus: älä ikinä hylkää säkkiä, vaikka sen raahaaminen olisi kuinka raskasta.

Tony meni ohitseni ja kipitti kohti uloskäyntiä. Martin totesi minulle, että voisin myös jatkaa jo eteenpäin, hän palailisi Mirin kanssa, ja huolehtisi siitä säkistäkin. Tein siis näin. 30 metrin pitch oli aivan tuskaa, ja sen jälkeen ryömin ja konttasin eteenpäin. Päättelin, että jos vain kulkisin aina ylöspäin vieviä käytäviä, päätyisin uloskäynnille. Suunnitelmani tuntui hyvältä siihen asti, kun kohtasin umpikujan. Pienen paniikin uhatessa käännyin ympäri ja palasin kammioon, jonka tunnistin tutuksi sisääntulomatkalta - tulvapakojen ketjut ja köydet olivat varma tuntomerkki.

En tiedä, kauanko tarkalleen odottelin yksikseni, mutta se tuntui ikuisuudelta. Välillä kuvittelin kuulevani lähestyvää puhetta tai SRT-varusteiden kilinää, ja kun sammutin valot, näin seinissä kiiltäviä täpliä. Lopulta näin myös oikean lähestyvän valon, ja loppuseurue ilmaantui paikalle. Helpotus oli melkoinen. Se katosi saman tien, kun Martin livahti ohi, ja katosi näkyvistä.

Onneksi Mirin suunnistustaidot ovat paremmat kuin minun, ja hän tunnisti oikean reitin ulos. Sitä jopa merkkasi seinään piirretty pieni punainen nuoli. En tiedä, missä oikein kävin harhailemassa, mutta luultavasti oli oikea päätös kääntyä takaisin. Viimeiset metrit kiipeilyä ja lyhyt köysinousu, ja olimme ulkona. Retken piti kestää 3-4 tuntia, me käytimme siihen 6. Väsymys oli melkoinen. Onneksi omaan mökkiin oli lyhyt matka. Leirissä odottivat suihku, ruoka, ja iltapalaveri, jossa ilmoitimme, että pitäisimme huomenna vapaapäivän.

23.7. Kohti Vercorsia

Kenties pitkällisimmin suunniteltu ulkomaanmatkani ikinä alkoi eilen. Minä ja Miri ilmoittauduimme South-Wales Caving Clubin järjestämälle retkelle Ranskan Vercorsiin viime vuoden puolella, ostimme SRT-varusteet, ja alkuvuodesta roudasimme muuan walesilaisen Suomeen opettamaan meille luolaköysitoiminnan alkeet. Sen jälkeen harjoittelimme silloin tällöin, ostelimme lisää vermeitä, ja viimein tällä viikolla pakkasimme ja valmistauduimme lähtöön.

Eilen aamulla piti vielä hakea valjaat kotoa, vaikka olin siirtynyt Mirille toissapäivänä mukamas kaiken pakanneena. Kello kymmenen kieppeillä Dare tuli heittämään meidät kentälle. Ensimmäinen lentomme oli Helsingistä Frankfurtiin. Siellä jatkolennon löytäminen aiheutti päänvaivaa, mutta oli loppujen lopuksi hyvin helppoa: tulo- ja lähtöportti olivat lähes vierekkäin, lähtöportti vain oli alueella, joka aukesi vasta hieman ennen lennon lähtöä. Toinen lento, Frankfurtista Lyoniin, kesti vain noin tunnin, mutta siinäkin ajassa Lufthansan lentotädit ehtivät tarjota erittäin saksalaisen perunasalaatti-maksamakkara-evään. Ranskaan laskeuduimme läpi matalalla roikkuneiden sadepilvien.

Auton nouto Sixtin pisteestä oli hyvin vaivatonta, ja hoitui ranskan ja englannin sekoituksella. Renault Méganemme oli oikein hieno ja menevä, ja ilmastointikin toimi. GPS:n mukaan matkan Méaudreen piti kestää noin kaksi tuntia. Tyhmä allekirjoittanut painoi kuitenkin epähuomiossa väärää nappia, mikä vei meidät maksullisia teitä välttävälle reitille, jossa oli kilometrin välein liikenneympyrä. Mokan tajuttuamme muutin reittiä, ja pääsimme ajamaan pätkän moottoritietä, mistä maksoimme 5,10€.

Horisontti täyttyi vuorista ja uskomattomista kalkkikiviseinämistä. Oli aivan mielettömän kaunista. Ihastus vaihtui lievään kauhuun, kun seurasimme gepsutinta jyrkästi ylöspäin nousevalle reitille. Ajoimme hyvin kapeaa pikkutietä korkean kuilun reunalla, toisella puolellamme satojen metrien pudotus alas laaksoon. Välillä tie vei läpi kalkkikiveen louhitun tunnelin, johon ei mitenkään olisi mahtunut enempää kuin yksi auto rinnakkain, ja joka oli vähintäänkin parin sadan metrin mittainen. Hiljalleen laskeuduimme sentään alemmas, ja matka jatkui läpi pienien kylien.

Matkapäivä sujui kaiken kaikkiaan enimmäkseen suunnitelmien mukaisesti, mutta yksi suuri ongelma siinä oli: lennoilla ja kentillä närpittyjä asioita lukuunottamatta syöminen jäi jotenkin kummasti väliin. Kaikki automatkan varren ravintelit näyttivät suljetuilta, eikä missään ollut yhtään ruokakauppaa tai sellaisella varustettua huoltoasemaa. Kun lopulta joskus kymmenen jälkeen illalla saavuimme Camping les Eymesiin, oli nälkä jo epätoivoisella tasolla. Piti vielä jaksaa säätää ranskaksi, jotta saimme avaimet hassuun mobile home -mökkiimme. Samalla tilasimme leipää seuraavaksi aamuksi. SWCC:n sedätkin löytyivät terassilta, ja heillä oli kovasti luolaisia suunnitelmia huomiselle. Martin ystävällisesti lahjoitti meille vähän evästä, ja siirryimme mökkiimme nukkumaan. Suomessa oli lähtiessämme ollut helle, les Eymesissä palelin paksun peiton alla. Uni kuitenkin tuli nopeasti.

26.4. Kotiinpaluu

Jälleen kerran oli aika hyvästellä Penwyllt ja palata Suomeen. Se tuntui erityisen vaikealta, kun tiesi, että tänä vuonna tuskin on varaa tai mahdollisuutta vierailla Walesissa uudelleen, eikä ensi vuoden kuvioista vielä ole mitään varmuutta. Kotoisaa majaa ja lampaiden täyttämiä nummia luolaisine sisuksineen tulee kovasti ikävä.

Paluumatka oli tasan niin ikävä kuin vain mahdollista. Yleinen paha olo vaivasi syystä tai toisesta, eikä sitä ainakaan parantanut möykkyinen ja kuoppainen lentomatka, joka muistutti minua siitä, miksi kaikkien muiden mahdollisten asioiden lisäksi pelkään myös lentämistä. Muutama ilmakuoppa nousun aikana, ja olen ihan varma, että nyt tämä peltipurkki tippuu ja kuolemme kaikki. Onneksi sentään sai ilmaista viinaa, ja perillekin päästiin aivan ongelmitta ja aikataulun mukaan, eli lähempänä puoltayötä. Viimein Töölöön selvittyämme nautimme iltapalaksi rappiollisesti lentokentältä ostettua portviiniä ja koneesta ostettuja tryffeleitä.

25.4. OFDII: Frozen River

Kun ensimmäinen suomalaisryhmä pakkasi rinkkojaan kotiinpaluuta varten, minä ja Miri täytimme kaksi luolasäkkiä köysillä ja metalliroinalla, mukaanlukien lainatut köyden virittämiseen tarvittavat ripustimet. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan virittänyt SRT-köyttä, mutta kiipeilyköysiä kyllä, ja saamamme epämääräiset tiedot vihjasivat, että suunnittelemamme paikan pitäisi olla tältä osin helppo ja kätevä.

Minulle retken haasteet olivat alkumatkassa: olimme päättäneet kulkea kohteeseemme nopeinta reittiä, Edward's Shortcutina tunnettua käytävää, jota halkovat syvät kuilut. Olin käynyt paikalla viimeksi aivan ensimmäisellä luolaretkelläni, ja sen jälkeen paikka oli noussut muistoissani painajaismaisiin mittoihin. Todellisuus ei ollut aivan yhtä hirvittävä, koska syvimmän montun ylitys oli aika lyhyt, mutta en siltikään suostunut ylittämään sitä ilman köysivarmistusta. Ylitys suoritetaan siltauksena, jalat yhdessä mutaisessa seinässä, kädet toisessa, kuilu niiden välissä, ja tätä asentoa ei ylityksen aikana voi muuttaa, ellei halua pudota. Oli hirvittävän pelottavaa pelkästään katsoa, kun Miri kuljetti painavat luolareppumme kuilun yli. Oman ylitykseni suoritin aivan paniikissa, hengitystäni pidättäen ja käsiäni tuijottaen. Hyvin se meni, mutten todellakaan päässyt kammostani, vaan aion jatkossakin välttää kyseistä luolan osaa, jollei siitä ole aivan pakko kulkea.

Pian Edward'sin jälkeen saavutimme määränpäämme, Frozen River -nimisen käytävän kieppeillä sijaitsevan kuilun, jota usein käytetään SRT-harjoittelupaikkana. Olimme juuri ehtineet laskea säkkimme maahan, kun aivan uskomattomana sattumana paikalle osui toinen luolaseurue, joka oli matkalla ulospäin. Heillä oli enemmän kokemusta luolaköysittelystä kuin meillä, vaikkei kukaan heistäkään ollut aiemmin ihan itse asettanut köysiä paikoilleen. Heidän avullaan saimme joka tapauksessa köyden säädettyä oikeaoppisesti, kun muuten lopputulos olisi saattanut olla hieman luovempi.

Satunnaisauttajien poistuttua pääsimme itse asiaan, eli laskeutumiseen ja nousemiseen. Laskeutuminen oli taas hillittömän hienoa. On jotenkin aivan mielettömän tuntuista laskeutua pimeään syvyyteen, ja tässä laskeutumisessa suurin osa matkasta tapahtui vieläpä vapaasti keskellä kammiota roikkuen, kaukana seinistä. Pohjalla ei ollut mitään erityisen näyttävää, ja köyttä ylös nouseminen oli edelleen todella työlästä. Viimein, toisella kierroksellani, löysin siihenkin oikeat asetukset ja rytmin, ja se alkoi tuntua toimivalta. Tylsää se edelleen oli, enkä ole ihan vakuuttunut, kuinka korkeita köydenmittoja jaksaisin ongelmitta kavuta, mutta ainakin tekniikka alkaa asettua.

Alunperin olimme ajatelleet, että voisimme purkaa köyden ja sen jälkeen virittää sen pari kertaa itse harjoituksen vuoksi, mutta laiskuus iski, ja pakkasimme tavaramme pois. Samoin päätimme jättää väliin harkitsemamme kierroksen luolan vieraampiin osiin. Sen sijaan kävimme ihailemassa Frozen Riverin katon heliktiittejä ja tippukiviä, ja suuntasimme takaisin eri tietä kuin olimme tulleet. Shatter Pillarille vievä osuus näyttikin yllättävän vieraalta myös Miristä, joka oli käynyt siellä vuosi siten - itse en ollut käynyt näissä maisemissa kuin kerran, aivan ensimmäisellä retkelläni, ja muistikuvani olivat hyvin hämärät. Löysimme kuitenkin lopulta tiemme tutumpiin tunneleihin ja Salubrious Streamin luo. Nousu sitä ylös ja luolasta ulos tuntui aivan suunnattoman raskaalta. Kahden painavan luolasäkin kantaminen kahden ihmisen kesken söi valtavasti energiaa, ja koko ajan oli liian kuuma. Loppujen lopuksi periaatteessa varsin lyhyen matkan kattanut luolaretkemme kesti yli viisi tuntia.

Luolamajalla söimme pois viimeisiä kaappiin jääneitä ruokatarvikkeitamme, ja nautimme hiljaisuudesta ja rauhasta. Suurin osa pääsiäispyhiä majalla viettäneistä luolaajista oli jo poistunut, ja jäljellä oli lähinnä tuttuja kerholaisia. Pidän paikasta kaikkein eniten juuri noin, kun voi istuskella takkatulen loimussa siemailemassa siideriä, ja juttelemassa leppoisasti menneistä ja tulevista seikkailuista.

24.4. OFDII: The Nave

Sunnuntaille oli suunniteltu SRT- eli Single Rope Technique -harjoituksia niistä kiinnostuneille, ja Columnsin retki muulle seurueelle. Edellisenä iltana Columns-retkueen suunnitelmat olivat kasvaneet niin suureellisiin mittoihin, että alkoi jo käydä kateeksi, mutta tästä huolimatta minä, Miri, Jake ja Elina jäimme vielä majalle kasaamaan köysitoimintakilkkeitä, kun muut poistuivat kohti yläsisäänkäyntiä.

Pääsimme liikkeelle hieman myöhemmin, kapusimme luolan luukulle, ja etenimme tuttua reittiä Corkscrewn kautta Salubriousiin ja alas, Tridentin ja Judgen ohi, Swamp Creekiksi nimettyyn pieneen virtaan. Oppaana oli Iain, joka ei ilmeisesti aivan ollut tiennyt, miten aloittelevan seurueen kanssa oli tekemisissä. Hän oli alunperin suunnitellut, että laskeutuisimme sieltä, missä Swamp Creek laskee päävirtaan. Tarjolla olisi ollut lähestyminen kapeaa tunnelia pitkin ja noin 30 metriä korkea köysipätkä, jossa pitäisi mahdollisesti väistellä pientä vesiputousta. Nähtyään meidän pukevan varusteitamme enemmän tai vähemmän haparoiden ja tarkastettuaan kyseisen kolosen tarkemmin oppaamme ilmoittikin, että laskeutuisimme sen sijaan the Naven nimellä tunnettuun luolan osioon, joka oli myös aivan lähellä.

Iain viritti köyden luolamuotojen ja valmiiden pultinreikien avulla, ja pääsimme kukin vuorollamme kokeilemaan luolaköysitoimintaa oikeassa ympäristössä. Oma kokemukseni oli, että tämä oli hurjan paljon hienompaa kuin "kuivaharjoittelu" sisäseinällä, ja kumma kyllä tuntui oikeastaan vähemmän pelottavalta. Laskeutuminen pimeyteen kauniin kiven syleilyssä oli huikea elämys, ja pohjalla odotti suuri kaunis luolamuoto, joka oli kuin eilisen Columnin vastakappale.

Kun kaikki suomalaiset olivat saavuttaneet pohjan, ilmoitti Iain yläilmoista, ettei hänen oikeastaan kannata tulla alas lainkaan, vaan saisimme nousta köyttä ylös itsenäisesti. Elina nousi ensimmäisenä ja eteni kuin vanha tekijä. Itse jouduin hakemaan hieman enemmän, enkä oikein löytänyt rytmiä, vaan jouduin välillä kiskomaan köyttä käsin, kun se ei luistanut itsestään. Muutenkin tuntui, että käytin nousuun liikaa käsivoimia. Ylös kuitenkin pääsin, samoin kuin muu ryhmä. Se ei varsinaisesti ollut erityisen hauskaa, mutta kuitenkin tehtävissä ilman suurempia ongelmia.

Navessa leikkimiseen kului sen verran aikaa, että Swamp Creek sai jäädä odottamaan jotakin toista kertaa. Keräsimme tavaramme, ja palasimme pinnalle. Retki oli kaiken kaikkiaan hyvin hyödyllinen ja opettavainen, ja tuntui hienolta ajatella, että köysitaidot avaisivat meille uusia paikkoja tutustakin luolastosta.

Columns-Arete-Maypole-seurue palasi retkeltään sopivasti juuri, kun olimme ehtineet laittaa illallisen valmiiksi. Heidän reissunsa oli kestänyt seitsemän ja puoli tuntia, ja sisältänyt erittäin onnistunutta suunnistusta ja kiintoisia uusia paikkoja. Varmasti oiva loppuhuipennus porukalle, jolle se oli matkan viimeinen luolavierailu.

23.4. Ogof Ffynnon Ddu I

Olimme etukäteen päättäneet, että lauantain kohde on OFD1, ja suunnitelleet ryhmäjakoa alustavasti. Alustavat suunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi, kun toisen ryhmän oppaaksi saapunut Iain lupasi ottaa vastaan Daren OFD1-leader-näyttökokeen. Toista ryhmää opastaisi Miri, ja minä olin lupautunut apulaiseksi. Meidän mukaamme lähtisivät myös Taina, Elina ja Toni.

Ensimmäinen porukka lähti luolaan jo hyvissä ajoin. Meidän seurueemme päätti ottaa rennosti: minä ja Miri suuntasimme ensin Tescoon varmistamaan, että luolan jälkeen olisi jotain syötävääkin. Palattuamme kasailimme itseämme kaikessa rauhassa. Kun viimein laskeuduimme rinnettä alasisäänkäynnille ja luukusta sisään, kello oli niin paljon, että etujoukko oli jo poistumassa luolasta.

OFD1 oli tällä kertaa harvinaisen kuiva, koska sää oli ollut pitkään epätavallisen aurinkoinen. Muuten maisemat olivat kotoisia ja tuttuja. Mirin opastaessa seuruetta ja neuvoessa ainoaa ensikertalaista keskityin itse pitämään huolta siitä, ettei muilla ollut ongelmia, ja muistelemaan reittiä. Päävirtaa ylös lohkaretukoksen alkuun, missä perinteinen evästauko, sitten takaisinpäin, ja ylös kohti luolan kuivia osia.

Retken aikana tuli mietittyä, selviäisinkö itse oppaalle asetetuista vaatimuksista. Suunnistaminen tuskin tuottaisi ongelmia, ja luultavasti osaisin neuvoa muille suurimman osan haastavista paikoista, mutta koko juttu voisi kaatua yhteen kohtaan: Lowe's Passagen kiipeilyyn. Selvitin sen itse ilman varmistusta, vaikka hiton pelottavalta se taas tuntui. Sen sijaan en tiedä, miten osaisin varmistaa muita ylös kyseisestä kohdasta. Olen aina vihannut ylhäältä varmistamista, etenkin kun olen yleensä muita seurueen jäseniä kevyempi. Joskus sitä pitäisi tosissaan harjoitella. Tällä kertaa tyydyin katselemaan vierestä, kun Miri varmisti lopun seurueen kiipeilyt.

OFD1:n kuivissa osissa vastassa oli monta aina yhtä mainiota paikkaa, kuten Roly Polyn ryömintä, laskeutuminen Elefant's Posteriorin hupaisan liukumäen läpi, ja Bolt Traversen sekä Airy Fairyn vaijerivarmisteiset poikkikulut. Palattuamme lähes lähtöpisteeseen totesimme, että meillä olisi vielä aikaa katsella uusiakin maisemia.

Varsin lähellä sisäänkäyntiä sijaitsee Eagle's Nest -niminen paikka, johon pääseminen vaatii hieman erikoista temppuilua: ensin on lassottava köysi tappimaisen luolamuodon ympärille, sitten kiivettävä matalana ylös, jotta köysi pysyy paikoillaan. Ensimmäisen selvittyä tästä haasteesta muut voivat kiivetä turvallisemmin, kun joku on ylhäällä pitämässä huolta siitä, ettei köysi pääse lipsahtamaan pois paikoiltaan. Tällä reissulla koko suorituksen hoiti aivan tyylipuhtaasti Elina, joka nimettiin Suomen luolaseuran viralliseksi lehmitytöksi huikean lassotyöskentelynsä ansiosta.

Emme ehtineet varsinaiselle Eagle's Nest -muodostelmalle asti, mutta matkalla sinne oli kaunis vesiallas, jonka pohjassa oli mutakukkasia, sekä aivan huikea, mielikuvituksettomasti vain the Columniksi nimetty valtava luolamuoto. Olin valmis vannomaan, että tämä on hienoin yksittäinen muodostelma, mitä olen OFD1:ssä nähnyt. Oli myös mukavaa, että minäkin pääsin tällä retkellä näkemään jotakin uutta.

Aina yhtä raskasta mäkeä majaa kohti kavutessamme elättelimme toiveita, että meitä odottaisi ylhäällä valmis ruoka, mutta ikävä kyllä suurin osa päivän menua suunnitelleista ihmisistä oli meidän retkueessamme. Niinpä ehdimme vielä siistiydyttyämme osallistua hieman kaoottiseen kokkausoperaatioon. Kaaosta pahensi entisestään se, että luolamaja oli tupaten täynnä pääsiäislomailevia ihmisiä, ja kaikki olivat parhaillaan kehittelemässä evästä. Mitä opimme tällä retkellä: seuraavan kerran, kun liikumme oikeasti isolla porukalla, ruokahuolto on hoidettava järjestelmällisemmin.

22.4. Pitkäperjantai

Pitkäperjantai oli nimensä arvoinen. Aamulla oli aikaa sekä nukkua että pakata, koska lento oli myöhäinen. Tavaroiden tunkeminen rinkkaan tuotti suurta päänvaivaa, mutta lopulta kaikki oli koossa. Minä ja Miri siirryimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalle, missä bongasimme Susannan, menimme läpi lähtömuodollisuuksista, ja lopulta lastauduimme lentokoneeseen.

Lento oli leppoisa, ja hämmentävää kyllä sisälsi myös ilmaista ruokaa ja juomaa. Päinvastoin kuin meitä aiemmin Britanniaan saapuneilla luolaseuralaisilla, meillä oli onnea matkassa, ja kaikki tavaratkin selvisivät perille. Olimme varanneet auton Budgetilta, mutta heidän tiskinsä oli kiinni, ja meidät opastetiin sen sijaan Avisin konttoriin, joka kuulemma on itse asiassa aivan samaa firmaa. Kumma juttu. Auto, jonka saimme, näytti raketilta, ja käynnistyi avaimen sijaan avainkortilla ja start-napilla.

Kun pääsimme vuokraamon pihasta etenemään kohti Penwyltiä, alkoi jo hämärtyä. Ajomatka olikin lähinnä eeppinen taistelu nukahtamista vastaan, sekä kuskina sankarillisesti toimineelle Mirille, että kakkoskuskin paikalla istuneelle allekirjoittaneelle. Vakiopysähdys huoltoasemalla oli tutun tympeä, ja ruoka brittiläisen kamalaa.

Lopulta, joskus puolenyön jälkeen, kurvasimme kuoppaista tietä South-Wales Caving Clubin mökin pihaan. Vastaan mönki lauma suomalaisia luolaajia, jotka olivat jo menestyksekkäästi selvinneet ensimmäisestä luolaretkestään, vaikka alkumatka olikin ollut täynnä vastoinkäymisiä. Väsymys oli tässä vaiheessa niin valtava, että en juuri jaksanut miettiä huomisen luolintaa, vaan nukahdin melkein heti sänkyyn päästyäni.

Rästipäivitys

Bloginkirjoittelulle ei oikein riitä aikaa eikä intoa, koska tavallinen arki on samaan aikaan sekä älyttömän kiireistä että aika yksitoikkoista. Luolaretkien matkapäiväkirjaamisesta sen sijaan haluan pitää kiinni, ja sen vuoksi tässä nyt herättelen tätä netin nurkkaustani taas henkiin.

Kenties merkittävin vuodenvaihteen jälkeen tapahtunut asia on, että löysin uuden asunnon, ja muutin siihen. Asun nykyjään HKL:n työsuhdeasunnossa Töölössä. Edelleen, reilu kuukausi muuton jälkeen, yritän syöttää Reittioppaaseen osoitteeksi Kirjurinkujaa, niin tottunut olin siellä asumaan, mutta ei tässä uudessa (vielä) mitään valittamista ole: kämppä on juuri remontoitu ja erittäin siisti, ja paljon paremmalla paikalla kuin Perkkaa.

Maaliskuu meni melko lailla kokonaan koulua käydessä, sillä suoritin yliopiston pahimmaksi kurssiksikin nimitetyt Biokemian A-työt. Labrassa tuli vietettyä parhaimmillaan kymmentuntisia päiviä, mutta loppui sekin viimein, eikä loppujen lopuksi ollut lainkaan niin hajottavaa kuin olin pelännyt. Toisinaan oli jopa aika hauskaa.

A-töiden loppumisen, muuton ja syntymäpäiväni kunniaksi järjestin bileet uudessa kämpässäni. Juhlat olivat oikein oivat, ja sain myös aikaan hienoimman synttärikakun, mitä minulla on ikinä ollut. Viikkoa myöhemmin juhlittiin YS:n 85-vuotisvuosijuhlaa, ja seuraavana viikonloppuna vuorossa olikin jo Suomen luolaseuran retki Walesiin, josta seuraa tarkempi kuvaus.

Vuodesta toiseen

Minun oli tarkoitus kirjoittaa perinteinen vuodenvaihdosmärehdintä, kuten olen tehnyt siitä lähtien, kun joskus ala-asteella aloin pitää päiväkirjaa. Tänä vuonna se sitten jäi väliin, mutta paikkaanpa tilannetta edes jonkinlaisella tiivistelmällä menneestä vuodesta, ja tämän nykyisen jokseenkin onnettomasta alusta.

Vuoden 2010 keskeisiä teemoja olivat ainakin opiskelu ja luolat. Opiskelu jatkui ahkerana, ja olen edelleen tyytyväinen biotekniikkaan, koska se on niin pahuksen kiinnostavaa. Minua on tosin alkanut epäilyttää, tekeekö tälläkään paperilla yhtään mitään sitten joskus, kun sen saa käteensä. Luolia vuoteen sisältyi kahden Walesin-matkan verran, ja liityin myös South-Wales Caving Clubin jäseneksi. Lisäksi perustimme Suomeen oikean ja virallisen luolajärjestön, kun ei täällä aiemmin ole sellaista ollut. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen ollut perustamassa ry:tä, ja ensimmäinen kerta kun toimin yhdistyksen sihteerinä.

Arkeen kuuluivat opiskelun lisäksi muun muassa metrokuskeilu (ja elämäni toinen, toivottavasti viimeinen, allejääntitilanne), kiipeily (missä en pahemmin edistynyt, mutta löysin boulderoinnin), sekä neuleet (missä taisin suorittaa vuoden suurimmat urotekoni, kuten kokonaisen villapaidan neulomisen). Muita erityisesti vuoden ajalta mieleen jääneitä juttuja ovat muun muassa hilpeät kotimaanreissut Mirin kanssa kesällä sekä TAVE-kvartetin juhlakonsertti syksyllä.

Vuosi 2011 ei ole lähtenyt liikkeelle erityisen iloisesti: viikko sitten vuokranantajani soitti ja ilmoitti, että minun olisi parasta ryhtyä etsimään uutta asuntoa. Olen kovin kiintynyt tähän nykyiseen asuinpaikkaani, siitä nyt puhumattakaan, ettei minulla oikeasti olisi varaa tällaiseen asuntoon, jollei se olisi tuttujen omistama. Vaikka minulla onkin elokuun alkuun asti aikaa uuden kämpän löytämiselle, tämä paikka on jo nyt lakannut tuntumasta kodilta ja alkanut tuntua Ongelmalta. Saas nähdä, mihin oikein täältä päädyn.