Muinaislarppausta

Perjantaina opin, että Kumpulassa ei pidä kiivetä. Eivät nimittäin päästäneet Elmoa seinälle sen takia, että tämän peruskurssitodistus oli juuri ja juuri yli vuoden vanha. Stanan ääliötäti tiskillä, oikeasti. Ei edes niiden seinällä olleissa käyttösäännöissä sanottu mitään tuollaisesta rajoituksesta. Turvallisuus on hieno juttu, mutta rajansa kaikella. Koska olin jo ehtinyt maksaa oman kiipeilyni, jäin sitten purkamaan ärtymystäni boulderoiden. Sen jälkeen pikainen pyörähdys kotona, Itikseen ja loppupäivä töissä.

Lauantai oli larppipäivä, pelinä Amarna 1350 BC, muinaiseen Lähi-Itään sijoittunut historiallinen larppi. Aikakausi oli kiintoisa ja teki pelistä selkeästi omanlaisensa, erilaisen kuin modernimpiin aikoihin sijoittuva histel tai iäinikuinen keskiaikafantsu. Pelinjohto oli nähnyt vaivaa tehdäkseen eri kulttuurien edustajien tavoista erilaisia, mikä osoittautui ainakin minulle liian haastavaksi. Olkoonkin, että kansani, kanaanilaisten, tapa sanoa "ei" olisi ollut kohottaa kulmakarvojaan, heittää päätään taaksepäin ja naksauttaa, tulin kyllä pelin aikana pudistelleeksi päätäni meikäläis-nykyaikaiseen tyyliin monta kertaa. Myös eri kielien proppaamisessa oli samat ongelmat kuin aina: on vaikea eläytyä siihen, että englantia/ruotsia puhuvat vierasmaalaiset puhuvat jotain käsittämätöntä mistä en ymmärrä sanaakaan. Hupaisinta kielissä kyllä oli, että muinaiset egyptiläiset puhuivat ruotsia - meinasin repeillä pelissä useampaan kertaan, kun se vaan oli niin hassua.

Omalta osaltani peli ainakin oli kokonaisuudessaan mainio. Pelkäsin etukäteen, että tulisi tylsää, ja noh, myönnettäköön, että pelin loppua kohden tapahtuikin monille peleille tyypillinen läsähdys, kun ihmisiltä loppuivat juonet ja juhlatunnelmaakaan ei oikein saatu aikaan. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tekemistä riitti, ja se yksi suuri juonikuvio, mikä minulla oli, viihdytti oikein mainiosti. Mistään kansojenvälisestä politiikasta tai kaupankäynnistä hahmoni ei tiennyt mitään, minua kiinnosti vain ja ainoastaan henkilökohtainen ihmissuhdejuonikuvio. Se alkoi hirvittävän angstisena ja masentavana, mutta kun yllättäin saimmekin kaiken sovittua sodasta palanneen mieheni kanssa, oli hahmoni onnellisempi kuin moneen vuoteen, ja oli tosi ihqusöpöä. Ooooi.

Sunnuntaina kärsin pelikrapulaa, tosin lähinnä fyysisesti enemmän kuin mitään postlarp-angstia. Olin nimittäin lauantaina ainakin 13 tuntia piilarit päässä, ja sunnuntaina sattui silmiin. Lisäksi tuli nukuttuakin aika vähän, joten kun raahauduin puolen päivän jälkeen Olgalle tapaamaan AOK:ta, olin aika väsynyt ja tööt. Enkä osannut leipoa muffinsseja. Sen sijaan emäntämme tarjoama ankka kyllä maistui. Äitienpäivä kun oli, siirryin illaksi Laaksolahteen. Pitihän sitä nyt käydä poimimassa äidille valkovuokkoja, se on semmoinen jokavuotinen perinne, josta pidän kiinni.

Kuulumista

Pyörähdin taas konsalla, tällä kertaa kuuntelemassa Olgan opinnäytekonsertin. Lukioporukassa kyllä on monta mahtavaa muusikkoa, oli todella hieno esitys. Olen jopa tainnut oikeasti oppia kuuntelemaan klassista laulua, joitakin vuosia sitten kun en etenkään naisäänistä piitannut yhtään, mutta nykyään osaan arvostaa, jos hyvin lauletaan. Konsalla pyörimisestä tulee nykyään outo olo. Suurin osa ihmisistä siellä on minulle vieraita ja nuorempia, ainakin opiskeluvuosiltaan ja suurelta osin ylipäänsäkin. Vaikken vielä ole saanut todistusta käteeni, paikka tuntuu selvästi osalta taaksejäänyttä elämää. Se on nostalgisten muistojen paikka, johon en enää oikeasti kuulu. Runollista ja syvällistä, hoh hoh. Konsalta siirryin Itikseen ja töihin. Häiritsevää kyllä, koen kuuluvani sinne tällä hetkellä paljon enemmän--vaikka toisaalta, en kyllä pidä itseäni juurikaan varsinaisena työyhteisön osana, vaan jonkinlaisena satunnaisena ulkojäsenenä, kun en kuitenkaan vapaa-aikaani niiden ihmisten seurassa koskaan vietä.

Märehdintää

Tiistaina ei ollu töitä, joten käytin osan päivästä puuttuvien opintomerkintöjen säätämiseen konsalla. Alan tuntea itseni hirveäksi orjapiiskuriksi, kun hyökkäilen opettajien kimppuun valittaen, miksei sitä-ja-sitä opintojaksoa ole vielä rekisteröity, mutta kun ahdistaa että jos jotakin jääkin puuttumaan ja sitten en saakaan paperiani toukokuun lopussa. Tyypillisen neuroottinen olo sen suhteen, että olen varmasti unohtanut jotakin keskeistä valmistumiseni kannalta... Opettajien kiusaamisen lisäksi kuuntelin Helenin C-kurssin. Siinä oli muutama aivan mainio kappale, ja oli hyvin kaunista. Ainoa ongelmani harppumusiikin kanssa on, että siitä on hyvin vaikea saada missään määrin vihaisen oloista, se on lähes aina kovin enkelimäistä.

Iltapäiväksi kiipeämään Tapanilaan. Ei taaskaan toiminut. Liidaaminen tökki pahasti, jouduin jättämään molemmat yrittämäni reitit kesken, kun en vaan kyennyt. Pelotti liikaa. Eikä se muutenkaan tuntunut yhtään kivalta. Ja kun kiipeäminen ei enää tunnu yhtään kivalta, en tajua, mikä sitten muka tuntuisi. Argh. Illalla Laaksolahteen säätämään Amarnan proppeja--näköjään sitten raukkamaisesti kippasin ompeluprojektin äidin harteille, kun en itse ehdi sitä tehdä. Onneksi on olemassa avuliaita ja ihania ihmisiä.

Keskiviikkoaamuksi töihin. Töissä päivä alkoi kahdella peräkkäisellä tuplakierroksella. Neljä tuntia aikaa (välissä 20min tauko) jumittaa yksin ajatusteni kanssa. Kierrosten loppua kohden aloin olla aika angstinen. On nimittäin vaihteeksi tämmöinen yleiselämäkriisi. Mikään ei huvita, mikään ei tunnu kivalta, ja mitään en osaa tarpeeksi hyvin... Tuttua tavanomaista ahdistusta, mutta lähestyvä valmistuminen lisää sitä. Tuntuu, että miksi hitossa minä olen haaskannut 5 vuotta johonkin, mistä en edelleenkään edes ole varma, haluanko tehdä sitä, ja vaikka haluaisinkin, töiden saaminen ei varmastikaan ole helppoa.

Ahdistustani lisäämään tipahti eteeni uusia mahdollisuuksia ensi vuodelle: havaitsin, että aiemmin korkeakoulujen paperivalinnoissa käytössä ollut "vain enintään 3 vuotta vanhoilla yo-papereilla voi päästä suoraa sisään" -sääntö on vaihtunut, ja minunkin vanhalla yo-todistuksellani olisi mahdollista päästä ilman pääsykokeita esimerkiksi yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan tai TKK:lle. Pääasiallinen syyni olla hakematta mitään uutta opiskelupaikkaa tänä keväänä on ajan puute, mutta paperivalinta ei vaatisi kuin sen verran aikaa, että postittaisi hakupaperit. Yliopiston hakuaika on jo loppunut, TKK:n sen sijaan ei. Pahus vain, että minua siellä kiinnostava pääaine olisi bioinformaatioteknologia, johon on niin vaikea päästä, että todennäköisesti viiden laudaturin ja yhden eximian papereillani en sinne suoraa pääsisi. Äh. Lienee parasta unohtaa koko juttu ja pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassani eli viettää ensi vuosi humanistina. Mutta kun tällä hetkellä (kiitos opinnäytteeni) tuntuu siltä, että kielitiedekään ei ole ala, jonka parissa haluaisin loppuikäni viettää, huolestuttaa, että olenko haaskaamassa vielä yhden vuoden...

Soittoa ja supersankareita

Suurin osa lauantaista meni YS:n harjoituksissa, sunnuntain puolestaan söi Stabat Mater -proggiksen viimeinen esitys, joka tapahtui Kangasalan kirkossa. Kirkkossa oli aivan mahtava akustiikka, joten viimeisenä esityksenämme pääsimme ensimmäistä kertaa soittamaan teoksen paikassa, joka todella teki sille oikeutta. Ikävä kyllä itse en (taaskaan) oikein ollut parhaimmillani. Olen pahuksen epätasainen soittaja: jos on mitään häiritseviä tekijöitä, sössään helpotkin jutut täysin. Tällä kertaa onnistuin ilmeisesti juomaan reippaasti liikaa kahvia, koska koko keikan ajan oli ikään kuin uskomattoman hermostunut olo, vaikkei edes jännittänyt. Tipuin monta kertaa riviltä ihan vain siten, että vahingossa satuin katsomaan muualle tai ajattelemaan jotain muuta kuin seuraavaa nuottia. Ääh. Mutta ehkei se pienistä kämmeistä huolimatta kokonaisuudessaan ihan onneton esitys ollut.

Soiton lisäksi viikonloppu sisälsi sarjakuvaa. Elokuvaa ennakoiden hankin jo perjantaina läjän Iron Man -sarjista ja lueskelin sitä, ja lauantai-iltana kävin katsomassa leffan. Koska minulla on tapana innostua vähän kaikesta, pidin molemmista kovasti. Ei sarjis kyllä X-menille vedä vertoja, mutta lystiä luettavaa se on silti. Leffa onnistui tekemään sille oikeutta ja samalla olemaan nykykatsojan vinkkelistä hieman uskottavampi, vaikka molemmissa onkin ihan yhtä lailla reippaasti höpönhöpöä technobabble/lääketiedeosastolla, ja minusta on vauhdilla tulossa semmoisen suhteen vähän liian nitpickaaja, kun (alunperin kiitos Housen) olen eksynyt lueskelemaan Polite Dissentiä.

Maanantaina piti raahautua aikaisin Itikseen piilarikontrollin takia, ja sen jälkeen kulutin aamupäivän shoppaillen, lähinnä Amarnan proppeja. Yritys oli kova, mutta tekemistä jäi vielä vaikka kuinka paljon. Kiire tulee. Iltapäivästä vaihdoin siniseen uniformuuni ja hyppäsin oranssin ohjuksen ohjaimiin, ja tiding! loppupäiväksi minusta tuli aikataulussapysyttelyn periksiantamaton puolustaja, ovenväliinjuoksijoiden pahin painajainen, tunneleiden valtiatar... mahtava Metrokuski! (Vaiko ehkä sittenkin Metronainen? Ei ainakaan Metrotyttö...) Maailma ei pelastunut, mutta ainakin jokunen ihminen pääsi aikataulun mukaisesti paikasta toiseen.

Vappua ja muuta vastaavaa

Laiska päivittäjä kun olen, tässäpä nyt melkein koko viikon selitelmät yhdessä läjässä.

Tiistai sisälsi säälittävän saksankokeen (se tuntui vaikealta, vaikka sai olla kaikki materiaalit esillä ja käytössä) sekä kehnoa kiipeilyä Nuuksiossa - tai tarkemmin sanoen, siedettävää kiipeilyä ja täydellistä hajoamista yläköysiankkurien virittelyn mahdottomuuden vuoksi.

Keskiviikkona aloitin vappuni menemällä töihin aamuvuoroon. Jostain käsittämättömästä syystä töissäolo tuntui vähän vähemmän turhalta kuin yleensä. Ehkä osittain siksi, ettei opinnäytetyön keskeneräisyys enää ahdistanut koko ajan, toisaalta asiaan vaikutti myös viimeviikkoinen uuden kuskin kanssa ajelu. Siinä nimittäin muistui mieleeni, että itse asiassa, kyllä sitä ajamista vähän piti harjoitellakin, ei sitä ihan päivässä kuitenkaan oppisi (sen sijaan viikossa varmaan...).

Töistä suoraa YS:n vapputreeneihin, joiden jälkeen orkesterin tarjoaman skumpan voimin Mantan lakitusta katsomaan. Onnistuin bongaamaan hillittömästä väenpaljoudesta lukioporukat. Onneksi kukaan ei halunnut jäädä pyörimään keskustaan sen pidemmäksi aikaa. Puh. Liikaa ihmisiä, liikaa känniääliöitä. Tulipa ainakin muistutettua itselleni, miksi olen vältellyt vappua viimeiset vuodet, ei taas tarvi sitten seuraavaan viiteen vuoteen tuonne tungokseen mennä. Raivauduimme ihmismassojen halki Lauralle viettämään vappuaattoa leppoisan rauhallisesti.

Torstaina edellisestä päivästä viisastuneena en edes harkinnut Ullanlinnanmäelle lähtöä. Nukuin pitkään ja suuntasin hyvissä ajoin Vanhalle YS:n vapputanssiaisiin. Tanssiaiset olivat ehdottomasti vapun vähiten rasittava perinne: on kivaa soittaa, kun on paljon ihmisiä tanssimassa ja he tuntuvat viihtyvän. Lisäksi Straussin valssit oikeasti ovat varsin mainioita. Soiton jälkeen päätin köyhäillä ja jätin yhteisen ravintolaanmenon väliin. Sen sijaan väsäsin kotona ison kasan makaroonilaatikkoa.

Perjantaina eli siis tänään ohjelmassa oli kevätlukukauden viimeinen soittotunti oppilaani kanssa. Kirjoittelin sitä varten aamupäivällä soitettavaksi lisää Apocalypticaa. Jee. Tunnista tulikin aikamoisen tiivis läpisoittourakka, kun piti saada kaikki kesäläksyksi ajattelemani jutut soitettua läpi. Illalla oli vuorossa viikon toinen kiipeilykerta, tällä kertaa sisällä. Vaikkei yläköysiankkureiden kanssa tarvinnutkaan tapella, meinasin saada itkupotkuraivarin kun en osannut tehdä triplakalastajasolmua. Huoh. Mutta tulipa pitkästä aikaa liidattua muutama reitti, jopa yksi ihan uusi tuttavuuskin. Ei se ihan mahdotonta ollut, jos nyt ei kauhean kaunistakaan.

Sinne meni!

Hermostuneen huonosti nukutun yön jälkeen kauan odotettu 28.4. aamu viimein koitti. Opinnäytteen deadline. Siispä siirryin konsalle, tulostin tekeleeni ja kansioin sen. Melkoinen määrä paperia. Lähetin nettilomakkeella kopion kirjastoon ja sähköpostitse ohjaajalle sekä täyttelin lupalappuja sähköistä julkaisemista varten. Lopuksi pyydystin ohjaajan ja luovutin paperikopiot eteenpäin. Ja siinäpä se. Viimeinkin mokoma tekele on poissa käsistäni. Saas nähdä, mitä tarkastajat siitä ajattelevat.

Suunnatonta vapauttani ihmetellen palailin kotiin, missä onnistuneen palautuksen kunniaksi kulutin AOK-kokouksesta ylijääneet sushiainekset. Ei kyllä tullut yhtä hyvää kuin silloin, tai sitten vain seurassa kokkaamisen ja syömisen hauskuus saa ruoan maistumaan paremmalta. Olin juuri ehtinyt syödä, kun piti lähteä ulos isin ja veljien kanssa – ja sitten tietenkin mentiin syömään Cantina Westiin. Ääh. Eihän siellä voinut syömättäkään olla, joten olipas kohtalaisen ruokaisa ilta kaiken kaikkiaan. Huh huh.

Kotona olisi pitänyt lukea saksankokeeseen tai itse asiassa tehdä kyseisen kokeen kotiin jaettu kielioppiosuus, mutta en vaan kertakaikkiaan kyennyt. Juurihan minä palautin opinnäytteen, ei minulta nyt voida vaatia tämmöiseen keskittymistä! Paitsi että vaaditaan, mutta eiköhän se jotenkin läpi mene, ja arvostelukin on vain hyväksytty/hylätty-asteikolla.

Päättäjäistunnelmia

Lauantaina hilauduin Luukin kesäsiirtolaan/ leirikeskukseen/kurssikeskukseen - nimien moninaisuus sai minut kuvittelemaan, että paikkoja on useampi, mutta samaan ne kaikki viittaavat. Ihme kyllä löysin perille melko vähällä harhailulla. Siellä oli jo kovasti populaa ja kaikenmoista puuhaa meneillään. Itse istuinkin hetken ihmettelemässä, mitähän oikeastaan paikalla tein. Hetkisen kuluttua alkoivat ihmiset kuitenkin proppautua, ja kuuden jälkeen saatiin käyntiin ToTo-kampanjan päättäjäisbilepeli, Disco Remix. Pelasin vaihteeksi wanhaa (n. 1000 v.) feeniksmummohahmoani Tiiaa, ja oli kyllä nostalgista. Yksi ehdottomasti hilpeimmistä hahmoistani ikinä. Epämääräiseen ajan ja paikan rajat hämärtävään bileulottuvuuteen sijoitettu hengailupeli oli juuri sellainen kuin pitikin, eli oli hauskaa ja rentoa. Kestokin oli sopivan lyhyt.

Minilarpin jälkeen jatkettiin bileilyä myöhään yöhön, ohjelmassa juomisen lisäksi makkaranpaistoa, saunomista, lautapelailua (johon en tosin osallistunut), liikaa karkkia, ja tietysti kovasti menneiden pelien muistelua ja tulevien hypettämistä (kaikki ovat näköjään menossa Kasvottomiin, minä en taida päästä, kun työvuorot eivät vieläkään ole selvillä, joten en uskalla ilmoittautua mihinkään). Yritin kovasti tapella nukahtamista vastaan, kun ilta sai yhtäkkiä ikävän dramaattisen käänteen. Pääsimme todistamaan liian läheltä, miten pahaa jälkeä järven pohjassa lymyävä terävä asia tekee siihen törmänneelle ihmiselle, sekä ihmettelemään, kuinka tehokkaasti ja taitavasti toimivia ensiaputaitoisia juhlijoiden seasta löytyi. Ahdistaa ajatella, että vaikka olen muodollisen pätevä eli EA1:n tehnyt, en minä kyllä olisi osannut. Tuli sellainen olo, että pitäisi oikeasti opetella enemmän ensiaputaitoja. Olisi hyvä osata auttaa. Olla oikeasti hyödyllinen. Ambulanssin kiidätettyä haavoittuneen paikalta päädyinkin hyödyllisesti auttamaan Sannaa valtavan astiavuoren tiskaamisessa. Sen jälkeen oli edes jotakin toivoa nukahtamisen onnistumisesta.

Sunnuntaina siivoiltiin lisää ja jo ennen puoltapäivää poistuttiin Luukista. Perkkaalla istahdin lattialle pähkäämään, mitä pitäisi tehdä. Olo oli jokseenkin pöhnäinen, mutta opinnäytteen palautuspäivä alkoi jo olla ovella. Valuin siis Laaksolahteen syömään ja jälleen kerran hyväksikäyttämään sikäläistä tulostinta. Nyt on sitten värilliset Stadian logot kannessa ja tiivistelmissä. Printtailtuani olisin voinut vielä hioa varsinaista tekstiä lisää. Sen sijaan jämähdin sohvalle useammaksi tunniksi katsomaan telkkarista kaikkea tyhmää. Pläh.

Pilkunviilausta

Suuri osa päivästä meni opinnäytteen oikoluvun parissa. Oikeinkirjoitusosaamiseni on häiritsevän reikäistä, joten piti ottaa selvää tärkeistä asioista. Opin muun muassa vasta nyt, että on olemassa kaksi eri mittaista ajatusviivaa, mutta onneksi on sama, kumpaa käyttää. Siinäpä sitten vaihtelin väliviivoja oikean mittaisiksi ja muuta yhtä tärkeää. Aina löytyy jotain, mitä voisi vielä muuttaa, aina voisi sanoa selkeämmin, paremmin, voisihan sitä kirjoittaa vielä lisääkin, ja... Noh. Illalla testasin vielä, että työn erillisten palasten liittäminen yhdeksi pdf:ksi onnistuu, ja jätin sen tauolle. Sunnuntaina voi vielä vähän katsoa, ennen kuin tulostaa koko tekeleen. Mutta onpa omituista: voinko minä nyt sitten oikeasti tehdä mitä ikinä haluan vapaalla ajallani, kun tämä on valmis? Ilman että tarvitsee kärsiä huonoa omaa tuntoa siitä, että teen jotain muuta kuin opinnäytettä? Ei voi tajuta.

Päivään sisältyi myös kiipeilyä, tällä kertaa kevät/kesän ensimmäistä kertaa Nuuksiossa. Pidän ehdottomasti Nuuksion terävästä sormensyöjägraniitista enemmän kuin Rollareiden pahuksen liukkaasta gneissistä, Nuuksiossa sentään voi laittaa jalkansa melkein mihin vaan ja siinäpä pysyvät. Ei kyllä osaaminen häkellyttänyt, mutta oli ihan mukavaa. Kiva kun kesä tulee.

Melkein valmista

Aamupäivän aikana sain kirjoitettua opinnäytteen viimeisenkin luvun. Hämmästyttävän hämmentävää. Nyt olisi vielä paljon korjattavaa. Lähdin alusta tarkistuslukemaan koko hommaa, ja jumituin tähän työhön niin, että tuli suunnaton kiire syödä ja ehtiä ajoissa töihin.

Töissä oli harvinaisen helppo päivä: sain seurakseni uudelta kurssilta ensi viikolla valmistuvan ihmisen, joka siis oli läpäissyt inssinsä ja nyt ajoi viimeisiä harjoitteluja vanhemman kuljettajan kanssa ennen itsenäisen ajelun aloittamista. Käytännössä siis istuskelin koko päivän kakkoskuskin paikalla ja höpisin satunnaisia. Yhden kierroksen ajoin itse. Mikäs siinä, nopeammin se aika noin kului, kun oli koko ajan juttuseuraa.

Edistystä

Päivä oli opinnäytetyöpainotteinen: aamulla kirjoittelua kotona, välissä ruokaa konsalla ja keskustelua puuttuvista opinnoista tutor-opettaan kanssa, sen jälkeen lisää kirjoittelua konsan tietokoneluokassa. Vielä siinä vaiheessa, kun olin muka lopettanut kirjoittamisen, kuulin kahvion pöydässä kavereilta asioita, joiden takia oli pakko vähän muuttaa tekstiä. Nähtävästi Stadian sellistien opetustyyli on jotenkin ylikilttiä. Viulistien mielestä oli nimittäin ihan tavallista, että opettaja ensin soittaa liioitellen malliksi "nyt sä soitat näin" ja sitten perään nätisti "näin sun pitäisi soittaa", kun aineistossani tällaista ei esiintynyt ollenkaan, enkä ainakaan itse koe kovin usein tällaista menetelmää käyttäväni.

Illalla olivat YS:n vapputreenit. Olen menossa vappukeikalle ekaa kertaa moneen vuoteen. Ehkä se ei ole niin huono idea: jos jotain kamalaa ei tapahdu, olen vappuun mennessä palauttanut opinnäytteeni. Sitten sopiikin bilettää täysillä.

Tiistai

Aamupäivä opinnäytteen pähkäämistä (kuten kaikki päivät tällä viikolla), kunnes oli liikuttava keskustaan. Saksan tunnilla ei mitään uutta: kas kummaa, oltuani kaksi viikkoa poissa olin vielä enemmän pihalla kuin aiemmin. Onneksi Kielikeskuksen kursseista annetaan vain hyväksytty/hylätty -arvosana--vaikka samapa tuo, kun kurssimme tentti on niin hilpeän opiskelijaystävällinen muutenkin. Saimme kielioppiosion kotiin tehtäväksi, ensi viikolla on teksti/sanastokoe, jossa ilmeisesti saamme pitää aineistot mukana. Kun kuulemma ne perinteiset tentit ovat niin ahdistavia ja ikäviä. Toivottavasti minusta ei koskaan tule ihan noin oppilasystävällistä opettajaa sentään.

Illalla kiipeämään, tällä kertaa seinälle, kun päätimme, että ulkona on vähän liian viileää. Jostain ihmeen syystä kiipesin jokseenkin tapojeni vastaisesti lähinnä hirveällä väännöllä ja vihaisuudella. Ei mitään turhaa tasapainokikkailua, joka paikasta vaan niin suoraviivaisesti kuin mahdollista ja kiskoen. Kiipesin tosin lähinnä keskivaikeita juttuja, joten ne vielä olivat tuolla tavoin jokseenkin mahdollisia.

Tulevaisuudensuunnitelmia

Aamupäivällä posti toi Sibelius-akatemian pääsykoekutsun. Katselin sitä surumielisesti. Olen tehnyt päätöksen, ja se on, että minun on turha tänä vuonna edes yrittää. Opinnäytteen palautuspäivään eli ensi maanantaihin asti olen kiinni kirjoitustyössä, ja siitä on enää reilu viikko aikaa Akatemian pruuveihin. En minä viikossa saa valmiiksi kolmea konserton ekaa osaa (kahta itse valittua ja yhtä pakollista). Toistaalta nolottaa jättää menemättä kun nyt tuli ilmoittauduttua, toisaalta on vapautunut olo.

Puoliltapäivin piti lähteä töihin, koska ajoin arkivuoroa, joka oli enemmän iltapäivä- kuin iltavuoro. Töissäolossa on minun kohdallani jotain vähän pielessä: minua ahdistaa olla töissä, kun siellä ei saa tehtyä mitään. Kahdeksan tuntia turhaa istuskelua, jonka ainoa minun kannaltani hyödyllinen aikaansaannos on jokunen euro rahaa. Tosin sain kyllä aikaan muutakin, tavallaan. Ohjaamossa istuskellessani ehdin nimittäin miettiä kaikenlaista, muun muassa ensi vuotta. Kaikennäköistä olen harkinnut ja miettinyt, mutta taidan päätyä siihen, että ensi vuoden olen vain ja ainoastaan humanistisen tiedekunnan yliopisto-opiskelija. Jos saisi sieltäkin jonkun paperin kasaan, ja jos vaikka saisi jonkun käsityksen siitä, haluanko minä oikeasti tehdä kielitiedettä ollenkaan vaiko jotain ihan muuta. Sitä seuraavaksi lukuvuodeksi voisi sitten miettiä ehkä jotain muuta.

Tietysti mikään ei estä hakemasta samalla musiikkialan töitä. Olen vaan vähän skeptinen niiden saamisen suhteen, etenkin kun olen jo tavallaan tärvännyt asiani. Minun olisi kuulunut käyttää enemmän vapaa-aikaani soittoprojekteihin ja rakentaa opiskeluaikanani ahkerasti kontakteja musiikkiopistomaailmaan. En vaan ehtinyt ja osannut, kun yritin tehdä kaikkea muuta samaan aikaan. Nyt se sitten kostautuu kontaktien puutteella ja vähäisellä työkokemuksella, mikä varmasti vaikeuttaa entisestäänkin vaikeaa työnsaantia.

Kiva kivi

Heräsin aikaisin enkä saanut enää unta. Ärsyttävää, mutta sen ansiosta ehdin tehdä aamupäivästä paljon asioita. Siivoilin kämppääni laiskasti (vähän harmitti, että ylipäänsä tulin sitä proppaussotkeneeksi koska siellä pelattiin vain noin 30min) ja kirjoittelin opinnäytetyötä ahkerammin (sain 4. luvussa olleet keskeneräisyydet kirjoitettua, vielä pitäisi jostain tyhjästä taikoa luvut 5 ja 6).

Iltapäivään oli sovittu kiipeilyä. Vaikka ulkona oli viileähköä, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Päätimme siis suunnata kalliolle. Monet muutkin olivat tehneet vastaavanlaisen päätöksen, ja Rollareilla oli enemmän väkeä kuin olen aiemmin nähnyt. Kaikille kumminkin riitti kiveä kiivettäväksi. Oi että. Kevään/kesän ensimmäinen kalliopäivä. <3 Oli aivan ihanaa, kyllä olikin jo kovasti ikävä kalliolla kiipeämistä. Olin ihan yli-innoissani ja onnessani. :) Selvästi kiipeilyosaamiseni on vähäsen viime kesästä kehittynyt, kun helpot reitit oikeasti tuntuivat helpoilta. Yhden yrittämäni 6+:n kyllä menin ylös lähinnä hinattuna, mutta tuli siinä pari ihan jännää muuviakin tehtyä. Vaikka aamulla vielä tuntui, että tästä päivästä tulee varmaan ihan tyhmä ja turha, kiipeilyreissu pelasti sen täysin. Siitä tulikin kerrassaan mahtava.

Illalla leivoin kotona mokkapaloja ja kämmäsin kuorrutuksen. Sain myös kasaan ToTon debriefin (ei vaatinut paljoa vaivaa, surullisen lyhyt kun oli). Lisäksi ärsyynnyin sähköpostin tuomasta opinnäytteen englanninkielisen tiivistelmän korjatusta versiosta. Ei siis parannusideoita tai palautetta, pelkästään tiedosto, johon on korjattu asiat siten, kuin opettajan mielestä kivointa olisi. Suuri osa korjauksista oli selvästi "minusta tämä olisi sujuvampi ilmaus" -tasoa, vaikka alkuperäinenkin olisi ollut kieliopillisesti oikein. Ja miksi ihmeessä minun pitää kirjoittaa "analyze" eikä "analyse"? Mur.

ToTo11: En vaan osaa, osa x

Aamupäivä kämpän proppailua ja peliin valmistautumista, sitten keskustaan poimimaan nauha ja yksi kanssapelaaja, ja kämpille aloittelemaan peliä. Toisen totuuden 11. peli, kampanjan päätösosa, pelattiin kaupunkipelinä Pääkaupunkiseudulla. Peli alkoi lupaavan kiireisen säätämisen sekä yllättävän ahdistuksen ja angstin täyttämänä, hahmoni hajoili pahemmin kuin koskaan kolmen elämänsä aikana. Vaan sitten sattui, että hahmoni oli täydellisen väärässä paikassa väärään aikaan ja vielä teki huonoja päätöksiä paineen alla, ja pääsi hengestään. Reilu 3 tuntia pelin alun jälkeen. Perkele. Menin sitten kotiini mököttämään. Itketti ja vitutti.

Pelin virallisesti päätyttyä lähdin aftergamepaikkaan toiveikkaana sen suhteen, että olisin jo itkenyt pahimmat angstini ja voisin keskittyä nauramaan hahmoni kuoleman absurdiudelle. Kykenin nauramaan ehkä minuutin, kunnes sain varman tiedon siitä, että järkevämmällä toiminnalla hahmoni olisi täysin varmasti jäänyt henkiin. Kyyneleet palasivat. Totesin, ettei tässä ole järkeä, ja poistuin paikalta.

Hahmoni kuolema oli hyvin realistinen: se oli puhdasta huonoa tuuria, olin vain ja ainoastaan sivullinen uhri. Semmoista sattuu tässä maailmassa kaiken aikaa. Minä vaan en haluaisi larpeiltani sellaista realismia. Haluaisin arkielämää suurempia elämyksiä, en synkänharmaantylsää todellisuutta. Jos kuollaan, niin kuollaan eeppisesti, ei täysin satunnaisen merkityksettömästi. Lisäksi minulla on tapana kiintyä kampanjahahmoihini vahvasti. Tämä hahmo vielä oli minulle harvinainen tapaus: pätevä no-nonsense-tyyppi, joka halusi hyvää kaikille ympärillään ja teki kovasti töitä sen puolesta. Levätköön rauhassa siellä, mihin ikinä kuolleet larppihahmot menevätkään.

Ja voi vittujen kevät oikeasti sitä, miten huono minä olen suhtautumaan larppeihin, jotka ovat menneet osaltani jotenkin kunnolla pieleen. Edellisen ToTo-kampanjan lopetus, ÅBN, tämä... Pelkään joutuvani kohta jonkun mustalle listalle, kun olen näin ylettömän vaikea pelaaja.

Kotiinpaluu

Laivamme saapui Suomen Turkuun aamuseitsemältä. Laivan kahvilan kahvi oli pahaa ja kallista, ulkona sää viileä ja puut lehdettömiä, ja ihmiset ympärillä rasittavan ja tympeän oloisia. Tervetuloa kotiin. Hiphei. Selvästi matka ei ollut tarpeeksi pitkä, kun ei oikein niin yhtään tullut sellaista "onpa kiva olla kotona taas" -oloa.

Reissun viimeinen junapätkä oli tuttuakin tutumpi Turku-Espoo-väli Intercityllä. Se on kyllä sanottava, että kaikkiin muihin reissun aikana nähtyihin juniin verrattuna suomalainen IC oli erittäin siisti, tuolien säädöt erinomaiset ja tavaratilaa tarpeeksi. Ruotsalainen X2000 kyllä voitti siinä, että siellä oli joka istumapaikalle oma sähköpistoke, mutta muussa hävisi, koska siellä oli huonommat penkit ja matkustusmukavuus kärsi junan kallistelusta.

Saavuin kotiin kymmenen kieppeillä, ja kulutin tuntikaupalla aikaa rinkan purkamiseen ja blogin päivittämiseen. Piti jotenkin saada matka purettua. Debrieffattua. Iltapäivällä oli pakko lähteä liikkeelle, kun oli oppilas. Opettamisen jälkeen poikkesin Laaksolahteen, paitsi näkemään porukoita, myös lainaamaan printteriä. Piti saada hahmo ja hahmolle käyntikortteja, kun huomenna on vika ToTo. Ei oikein hirveästi tuntuisi siltä. Myöhäisen illan yritin valmistautua peliin ja propata kämppää, mutta aika laiskasti ja huonolla menestyksellä. Vaan eiköhän siitä kumminkin kivaa tule.