7.4. Gouffre du petit Siblot

Lauantaina heräsimme aikaisin, ja söimme niin paljon hotelliaamiaista kuin suinkin kykenimme, olihan se sentään virallinen luola-aamiainen. Etsiydyimme sateisen kaupungin halki Montreux Palace Hotelin marmorin ja kattokruunujen alle, missä sijaitsi Europcarin vuokrauspiste. Ajelimme ensin Cèdresiin hakemaan luolavermeet, sitten Ranskaan, Doubsin departementin peräkylille. Mainiota kyllä, selvittyämme rajanylityksestä (ei passintarkastusta) ja liikenneruuhkasta, päädyimme auringonpaisteiseen ja kesäiseen maisemaan.
 
Kartta ja GPS veivät meidät Gouffre du petit Siblotin luo ilman suurempia ongelmia. Parkkipaikan vieressä sijainnut suuaukko sen sijaan sisälsi odottamattoman pulman: joku oli jo virittänyt siihen köyden, ja luolasta kuului SRT-kamojen kilinään ja omituista vasarointiääntä. Ööh. Vieraiden köysien käyttö ei tuntunut hyvältä idealta, etenkin kun nämä ihmiset varmaankin haluaisivat poistuessaan viedä ne mukanaan. Tuplariggaus ei myöskään välttämättä toimisi - vaikka tähän ensimmäiseen laskeutumiseen saisi vaikka kuinka monta köyttä, ehkä seuraava olisi erilainen.

Löysimme lähistöltä toisenkin luolan suuaukon, ja päätimme tappaa aikaa käymällä siellä. Grotte du Grand Siblot oli petit Siblotin lyhyempi ja helpompi sisarus. Se sisälsi yhden todella suuren kammion, ja hieman muodostelmia. Eräs sivukäytävä oli suljettu portilla, jossa oleva lappu kertoi, että sen takana oleva alue on rauhoitettu lepakoille.

Petit Siblotin suuaukolla roikkui edelleen köysi, ja parkkipaikalle oli ilmestynyt yksi auto lisää. Onneksi kyseessä oli vain päiväkävelijäporukka. Totesimme odotelleemme tarpeeksi, ja ryhdyimme arpomaan, miten parhaiten virittää köysi suuaukkoon. Lopullinen ratkaisu ei ollut optimaalinen, mutta sen turvin pääsimme laskeutumaan ensimmäisen 7 metrin pitchin. Sen alla olevalle välitasanteelle päästyäni havaitsin, että ne toiset luolailijat olivat parhaillaan nousemassa pidempää pitchiä kohti suuaukkoa. Ei auttanut taaskaan kuin odotella. Ranskalainen luolailijapariskunta antoi meille muutamia vinkkejä riggauksen suhteen, ja poistui lopulta.

Toinen köysilaskeutuminen oli noin 20-metrinen. Sen riggaus oli hankalampaa kuin ensimmäisen, mutta onnistui ajan kanssa. Laskeuduin taas edeltä. Köysiosuus ei päättynyt selkeälle tasanteelle, vaan edelleen jyrkästi alaspäin viettävälle luiskalle, johon survey suositteli aloittelijoille köyttä. Koska meillä oli pitkä köysi ja tarve harjoitella, riggasimme senkin, ja laskeuduimme liukumäkeä alas.

Tähän asti olimme olleet koko ajan samassa melkoisen suuressa ja näyttävässä tilassa. Nyt päädyimme sen pohjalla olevaan lohkareikkoon, josta johti monta tietä eri suuntiin. Yritin parhaani mukaan tulkita karttaa, muttei se oikein avautunut - kolmiulotteisen tilan kaksiulotteinen esitys ei ollut kovin selkeä. Kokeiltuamme montaa eri kolosta nousimme lopulta ylös kiinteää köyttä käytävään, jonka perältä löytyi ahtaahko alaspäinviettävä tunneli. Menin edeltä tarkastelemaan.

Sujahdin läpi parista kapeikosta aivan erilaiseen tilaan. Jo ennen kuin näin mitään, suuren aukean paikan tuntu oli selkeä, ja ensivilkaisulla selvisi, että kyseessä oli hyvin näyttävä kammio. Juuri tällainen löytämisen riemu on luolailussa aivan parasta! Olin putkahtanut tasanteelle, joka oli noin puolivälissä suuren kammion seinää. Sen lattia, kymmenisen metriä alapuolellani, oli valkoisten pylväiden täyttämä. Alas asti laskeutuminen olisi vaatinut palaamista edelliseen suureen tilaan, johon olimme jättäneet köysisäkin, ja Mirille todennäköisesti SRT-kamojen riisumista ja pukemista ahtaikon läpi mentäessä, joten päätimme jättää sen väliin. Tämä upea, valtava tila oli joka tapauksessa luolan päätepiste, ja näimme sen hyvin parvekkeelta käsin. Aikamme ihasteltuamme lähdimme palaamaan takaisin. Köysien ja ripustimien keräilyssä oli oma vaivansa, sen sijaan nousukahvanousu ei tuntunut kovin työläältä, lukuunottamatta ahtaasta uloskäynnistä ylös kömpimistä.


Luolasta noustuamme olimme molemmat tolkuttoman nälkäisiä, koska emme olleet syöneet aamiaisen jälkeen kuin suklaata ja myslipatukoita. Miri totesi, että voisi ahmia kiinalaisen buffetin tyhjäksi. Iltahämärässä lähdimme siis ajelemaan kohti Montreuxia etsien samalla ravintelia Ranskan takamailta. Tietenkään sellaista ei löytynyt mistään, ei ainakaan aukiolevaa - eräskin pulju, jonka pihaan pysäytimme, tarjosi illallista vain klo 19-21.

Epätoivo oli syvä ja molemmat pahalla tuulella, kun Pontarlierin teollisuusalueella törmäsimme ilmeisesti melkein aina auki olevaan Chinatown-nimisen ravintolan paperilyhtyineen. Siellä oli tietenkin tarjolla massiivisin kiinalainen buffet mitä kumpikaan meistä oli koskaan nähnyt! Ensimmäiset minuutit pöydän ääressä menivät aivan hysteerisesti nauraen. Olimme lähes varmoja siitä, että oikeasti olimme molemmat tippuneet luolan pohjalle ja lyöneet päämme, ja nyt hourailimme rasvaisista ruokavuorista. Aivan oikealta se ruoka kuitenkin tuntui ja maistui, ja syötyämme itsemme palloiksi selvisimme lopulta takaisin Sveitsiin.