15.4. Grottes de Mandrin

Sunnuntaina Laura ja Tor-björn poistuivat Sveitsistä. Minä en lähtenyt saattamaan, vaan heräsin aikaisin ja raahauduin yliopiston parkkipaikalle, missä kokoontui päivän luolatiimi. Tiedossa oli Groupe Spéléo Lausannen aloittelijaretki, mukana ennalta tuttujen paikallisten lisäksi neljä noviisia. Kohde oli Grottes de Mandrin -niminen pieni, märkä luola Ranskan Savoiessa, parin tunnin ajomatkan päässä.

Kun vaihdoimme varusteita ranskalaisella parkkipaikalla, kävi ilmi, että tämä seitsemän hengen joukko oli varsin sekalainen: muutama aloittelijoista oli farkuissa ja college-paidassa, sveitsiläiset luolaihmiset märkäpuvussa ja PVC-haalarissa. Minun vermeeni eivät olleet erityisesti märkään luolaan tarkoitetut, mutta parempiakaan ei kaapissa ollut.

Polku luolalle kulki ensin läpi vehreän metsän, sitten komean, päidemme yläpuolelle kaartuvan kalkkikiviseinämän kylkeä myöten. Oikealla puolellamme rinne vietti alas lähes pystysuorana, mutta kasvillisuuden peittämänä, ja kaukana alapuolellamme näkyi kumpuilevaa maalaismaisemaa. Matkalla Vivien varoitteli, että tämä luola ei sitten ole yhtä hieno kuin Ordons, jossa aiemmin kävimme. Minä totesin, etten harrasta lajia vain nähdäkseni luolamuotoja.

Luola aukesi kutsuvana kalkkikiviseinämässä. Ensimmäisen kammion jälkeen se muuttui varsin kauniiksi eikä liian ahtaaksi suikeroksi. Tarjolla olisi ollut makeen näköinen kiipeily rautatankoja pitkin luolamuodon sivustaa ylös, mutta emme suorittaneet sitä, vaan hieman myöhemmin lyhyemmän kiipeilyn apuköyden avulla. Sen noustuamme käytävä muuttui veden täyttämäksi kanjoniksi. Virtausta ei ollut juuri lainkaan, mutta syvää ja kylmää vesi sen sijaan oli, syvimmillään kainaloihin asti. Se myös tuntui jatkuvan vaikka kuinka kauan, kartan perusteella hieman yli sata metriä. Kylmyyttä lukuunottamatta hidas eteneminen tyynessä luolakanjonissa, näyttävien kalkkikiviseinien ympäröimänä, oli hieno kokemus.

Joen/järven jälkeen kiipesimme pari metriä alemmalle tasolle, ja löysimme itsemme haarautuvasta käytävästä, jonka pohjaa peittivät kauniit altaat. Kävimme ensin katsastamassa oikeanpuoleisen käytävän, joka päättyi ahtaikkoon ja sen jälkeen köysiosioon, joka veisi luolan loppusumppuun. Sinne emme menneet, vaan palasimme takaisin risteykseen, ja kävimme vasemmanpuoleisessa haarassa, joka oli hieman lyhyempi, eikä ihan yhtä nätti. Sen päätykammiosta olisi vielä päässyt apuköyden kanssa kiipeämään vähän ylemmäs, mutta siellä ei kuulemma olisi mitään erityistä nähtävää. Lisäksi osa farkkuihin pukeutuneista aloittelijoista oli tässä vaiheessa aivan jäässä. Lähdimme siis palaamaan takaisin.

On tunnustettava, että minullakin oli aika kylmä. Palailin kärkijoukon eli kaikkein pahiten kylmissään olleen aloittelijan ja Vivienin kanssa reipasta tahtia läpi joen ja suikeron takaisin uloskäynnille. Auton avaimet oli piilotettu sisäänkäynnin lattian lohkareikkoon, mutta vain Olivier tiesi, missä ne tarkalleen olivat, ja hän oli vielä luolassa. Etsiskellessämme niitä löysin mystisen laatikon. Voisiko olla - kyllä! Avattuani rasian löysin infolapun ja lokikirjan. Kyseessä oli geokätkö! Laitoin siihen nimeni, kun sen kerran satuin sen löytämään, vaikkakin vahingossa. Kaksi muuta luolailijaa lähtivät jo kävelemään kohti autoja, minä jäin odottelemaan loppujoukkiota. Heidän saavuttuaan sain avaimet, ja kirmasin edeltä, jotta saataisiin kohmeinen kaveri lämmittelemään niin pian kuin mahdollista.

Vaihto kuiviin vaatteisiin, ajomatka kotiin, varusteiden siivous, ja loppuilta ja puolet yöstä esitelmien viimeistelyä. Luolasta on vielä todettava, että Vivienin ennakkovaroittelusta huolimatta se oli minusta oikein kaunis, ja varsin persoonallinen. Vesi on aina omanlaisensa haaste. Ilman sitä tämä alle kilometrin mittainen luola olisi ollut paljon helpompi, ja paljon tylsempi!