6.8. Lähtemisen vaikeus

Kotiinpaluupäivä oli, kuten monesti ennenkin, aivan kamala. Liian aikainen herätys, pakkaamisen viimeistely, mökin siivous ja avainten luovutus hyvissä ajoin ennen vaadittua kello kymmentä. Kyynelsilmäiset jäähyväiset briteille, ja auton suunta poispäin Vercorsista.

Alunperin olimme miettineet, pitäisikö vielä leikkiä turistia, kun aikaa oli runsaasti, mutta lopulta päätimme ajaa saman tien Lyonin kentälle, missä luovuimme autosta. Rinkkoja lähtöselvittäessämme saimme yllättäen kuulla, että ne painavat liikaa - käsittämätöntä, koska ne painoivat saman verran lähtiessämme Helsingistä, eikä kukaan valittanut mitään. Nyt saimme maksaa 30 euroa per nenä tympeille Lufthansan tädeille, 10e per kilo sekä 10e käsittelykuluja. En varsinaisesti ilahtunut tästä, kun mieli oli muutenkin maaassa, ja edessä odottelua sekä lento, mikä on minusta yleensä suunnilleen yhtä kivaa kuin hammaslääkärissä käynti.

Mentyämme läpi turvatarkastuksen päädyimme alueelle, jossa oli kourallinen lähtöportteja, pieni tax free -kauppa, sekä vielä pienempi kahvila, josta sai muoviin pakattuja leipiä. Ainoa alkoholivaihtoehto oli Heineken hanasta. Tässä viehättävässä ympäristössä saimme roikkua noin kuusi tuntia, kun lentomme oli kaiken lisäksi myöhässä. Tulipa tehtyä ristikkoja oikein urakalla.

Lento oli möykkyinen, mutta sentään lyhyt, ja Frankfurtin lentokentän mukavuudet ihan eri luokkaa kuin Lyonin. Lennolle ottamani matkapahoinvointilääke, lennolla juotu valkoviini ja Frankfurtista ostettu gin tonic saivat aikaan jokseenkin onnistuneen vetelän olotilan, ja edellisen tavoin myöhässä ollut lento Helsinkiin sujui mukavasti puoliunessa. Laskeuduimme kotikentälle kahden maissa yöllä. Ylipainoiset rinkkamötkäleetkin tulivat perille, ja taksi vei Pihlajamäkeen nukkumaan.

5.8. Antre de Vénus

Viimeinen luolareissumme oli hyvin suomalainen elämys. Ajelimme Brianin ja Dobsonien perässä jonkin matkaa erääseen Méaudren lähimetsään, pysäköimme levikkeelle, ja lähdimme kävelemään Brianin GPS:n perässä. Luolavermeitä emme vielä pukeneet, koska ensin pitäisi löytää luola.

Pienen samoilun jälkeen löytyi ensin oikea parkkipaikka, sitten potentiaalinen polku. Aikamme sitä seurattuamme pysähdyimme kohtaan, josta GPS:n mukaan luolan suulle olisi enää 30 metriä matkaa. Hajaannuimme jyrkkään metsärinteeseen etsiskelemään sisäänkäyntiä. En löytänyt luolaa, vaan onnistuin hukkaamaan kaikki muut, ja lopulta päätin palata parkkipaikalle, ennen kuin eksyn. Miri olikin jo siellä tyhjentämissä puskia vadelmista. Pian brititkin ilmaantuivat. Luola oli löytynyt, aivan polun vierestä, parikymmentä metriä edempää. Koko hajaantunut hakeminen oli ollut käytännössä turhaa.

Kiskoimme varusteet päälle ja marssimme uudelleen metsään. Eilen meille oli väitetty, että tämä luola oli samalla seudulla majailleiden belgialaisten löytämä, mutta itse asiassa kyseessä oli uudelleenlöytäminen: ovi oli suljettu raskaalla, vanhan näköisellä metalliluukulla. Tämä oli ensimmäinen ovella varustettu luola, mihin olimme Vercorsissa törmänneet. Lukkoa siinä ei sentään ollut, vain metallitanko, jonka sai nostettua pois.

Luukun takaa löytyi ryömintää. Andy meni edeltä tarkastamaan, mitä muuta siellä olisi. Kiroilu ja laahausäänet kestivät aikansa, katosivat hetkeksi, ja palasivat taas, yltä päältä mutaisen miehen kera. Ryömintä ei ollut pitkä, mutta vei suoraa köysilaskeuduttavan pudotuksen luo, eikä Andy ollut löytänyt vakuuttavia paikkoja köyden kiinnittämiselle. Briankin kävi katsomassa, ja kertoi palattuaan havainneensa pari epäilyttävää vanhaa pultinreikää. Kävin itsekin vilkaisemassa koloa. Ryömintää oli 10-20 metriä, välillä mutalätäkössä. Sitä seurasi kammio, johon juuri ja juuri mahtuisi kaksi ihmistä, ja pieni ryömintä suoraa jyrkän kielekkeen reunalle.

Olisin mieluusti tutustunut luolaan lähemmin, mutta ketään muuta se ei tuntunut innostavan niin paljoa, että olisi maksanut vaivaa virittää köyttä ja ryömiä SRT-kamoissa, tai säätää niitä päälle ja pois. Sisäänkäynnillä aikamme palloiltuamme päädyimme siis lopulta kävelemään takaisin mäkeä ylös kuumissa luolakamppeissamme. Reissun saldoksi jäi paljon samoilua metsässä ja pieni ryömintä.

Leiripaikalle palattuamme kävin ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa uimassa paikallisessa altaassa. Siellä ei enää ollut laikaan kuuma, ja vettäkin alkoi ripotella. Viimeisen illan kunniaksi paitsi pakkasimme ja siivosimme, kävimme syömässä reissun parhaan aterian Auberge de la Croix Perrin -majatalossa. Hintataso oli paljon Suomea inhimillisempi, palvelu rutkasti nopeampaa kuin leiripaikan ravintelissa, ja ruoka todella hyvää. Kohokohtia olivat muun muassa Mirin hanhenmaksa-alkuruoka ja oma pääruokani, kokonainen taimen manteleiden ja sienien kera. Illan aikana paikka tuli aivan täyteen, joten muutkin taisivat siellä viihtyä.

Onnellisen ähkyisinä palasime leiriin, missä vietimme loppuillan Brianin ja Dobsonin telttojen liepeillä tyhjentäen valkoviinipulloa ja jutustellen - yllätys yllätys - luolista. Seuraava iso SWCC:n ulkomaanreissu olisi Pohjois-Espanjaan kahden vuoden päästä, ja päätimme jo nyt haluavamme ehdottomasti sinne.

4.8. Grenoble ja Grotte Favot

Torstaina viimein toteutimme koko matkan ajan ilmoilla olleen suunnitelman Grenoblessa käymisestä. Se oli oikeastaan koko matkan ainoa kunnon normiturismiretki. Ajoimme kaupunkiin, onnistuimme löytämään parkkipaikan, ja nousimme Bastille-linnoituskukkulalle hassulla köysiradalla, jossa on pallomaiset gondolit.

Ylhäältä oli hieno näköala kaupungin yli, ja hyvällä säällä täältäkin kuulemma voisi nähdä Mont Blancin. Me emme kyseistä huippua vieläkään nähneet, sillä sää oli niin pilvinen, että piti tyytyä läheisiin vuoriin. Hienoja nekin olivat. Ympäristöstä löytyi lisäksi pari museota, turistihintaisia ruokapaikkoja, sekä pakollinen matkamuistomyymälä. Lisäksi seurasimme "grotte"-kylttejä Suomenlinnan tunneleita muistuttavaan kallioon kaiverrettuun "luolaan". Joka paikassa oli paljon turisteja, ja oli myös tuskallisen kuuma, paljon kuumempi kuin kotoisissa vuoristokylissämme.

Emme loppujen lopuksi viettäneet Bastillessa kuin reilun tunnin, sitten palasimme alas palloköysihissillä, joka taisi olla retken hauskin osuus. Alhaalla kaupungilla kävimme turismoimassa vastaantulleessa satunnaisessa kirkossa, joka oli hieman huolestuttavan hengellinen nurkissa istuvine pappeineen. Tämä riitti turistielämästä. Suuntasimme takaisin les Eymesiin.

Mökissä lojuimme ja arvoimme hetken, mitä nyt oikein tekisimme. Minä halusin kovasti käydä katsomassa Grotte Favot -nimistä luolaa, joka oli varsin lähellä, ja jossa monet muut olivat jo käväisseet. Miri ei ollut aivan yhtä innokas, mutta lähdimme silti.

Luolan "parkkipaikka" oli levike Gorges de la Bournen varrella, la Rochen jälkeen ja ennen Bournillonia. Meille oli kerrottu, että polku luolalle on hieman epämääräinen, ja nousu hyvin jyrkkä. Tämä toden totta piti paikkansa: ainakin suomalaisen näkökulmasta metsäisen rinteen kaltevuusaste muistutti enemmän kiivettävää kuin käveltävää, ja koko ajan tuntui, että harha-askelen jälkeen saattaisi vieriä puoliväliin alas laaksoa. Välillä piti hieman kavuta lohkareiden yli, toisella puolen huima näköala. Reilun puolen tunnin jälkeen saavutimme kallioseinämän, jonka alaosassa avautui leveä onkalo.

Grotte Favotin varsinainen suuaukko löytyi, kun ensin konttasimme yhden luolan läpi takaisin päivänvaloon, kielekkeelle, johon ei muuta kautta mitenkään pääsisi. Favotin sisäänkäynti oli hyvin suuri viisikulmainen veden kaivertama tunneli, joka vietti alaspäin niin jyrkkänä ja muitaisena, että laskeuduimme sitä kuin liukumäkeä. Välissä oli parin metrin jyrkempi kohta, sitten lisää liukumista, joka toi meidät suureen, lohkareiseen kammioon.

Kirjan ohjeiden mukaisesti lähdimme ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle lohkareisen sillan ali. Tunneli jatkui hyvin suurena ja koristeellisena, kunnes saavuimme kohtaan, jossa avautui vieläkin valtavampi tila. Sen vasemman seinän täytti flowstone-hässäkkä, joka oli kenties suurin koskaan näkemäni yksittäinen muodostelma. Kammion pohja oli kymmeniä metrejä meitä alempana, eikä kiipeily liukasta reunaa alas houkutellut, vaikka se mahdolliselta näyttikin. Seinässä oli ruosteisia pultinreikiä, mutta meillä oli vain lehmänhännät ja ohut köysi, ei täyttä SRT-varustusta.

Meille oli mainostettu, että täällä olisi jossakin muodostelmaan hakatut portaat. Emme kuitenkaan nähneet niitä missään, ja harkitsimme jo takaisin kääntymistä, kun Mirin valo osui jättimuodostelman kylkeä kulkeviin luonnottoman näköisiin kuoppiin. Siinähän ne portaat olivat. Niiden nouseminen oli jokseenkin huolestuttavaa, kun kammion pohjalle oli kovin pitkä matka, mutta ne olivat hyviä otteita ja kiipeily vaivatonta. Ylhäältä pääsi helppoa luiskaa alas suuren kammion pohjalle, missä oli lisää muodostelmia ja pieniä lampia. Paljon pidemmälle luola ei jatkunutkaan - kokonaispituudeltaan se on alle kilometrin. Palasimme siis takaisin, portaita alas ja suuaukkoa kohti.

Luolan suuaukosta paistoi sisään kirkas auringonvalo. Näkymä oli todella kaunis, ja siitä otetut kuvat ehkä parhaita luolassa ottamiamme kuvia koskaan. Mutaisen luiskan kiipeäminen ylös oli haastavaa, ja mukana ollut 8 millimetrin köydenkorvikekin sai käyttöä. Ulkona vasta alkoikin haastava osuus, kävely alas ylettömän jyrkkää rinnettä, jonka irtolehdet ja -kivet tekivät liukkaaksi. Helpotus oli melkoinen, kun viimein pääsimme auton luo. Tämä oli luultavasti karmein lähestyminen, mihin tähän mennessä olemme törmänneet. Luola oli kyllä varsin hieno, mutta näin pian Gournierin jälkeen se ei tuntunut niin ihmeelliseltä. Tulipa käytyä, ei ehkä tarvitse mennä uudestaan.

Illalla kokkasimme erittäin hyvää pyttipannua. Palaveria ei enää oikein voinut sellaiseksi kutsua, kun paikalla olivat meidän lisäksemme enää Brian, Dobsonin veljekset ja Gary. Seuraavalle, viimeiselle luolapäivällemme oli tarjolla joko yli tunnin ajomatkan päässä oleva märkä SRT-luola, tai belgialaisen luolaseuran "löytämä" lähellä oleva kuiva luola, jossa myös olisi ainakin yksi köysipätkä, pituus tuntematon. Jälkimmäinen vaikutti sekä kätevämmältä että jännemmältä, joten ilmoitimme haluavamme sinne.

3.8. Gouffre Bergerin sisäänkäynti

Aamulla Miri heräsi hyvästelemään poistuvat kerholaiset, minä puolestani nousin hitaammin ja käytin aikani tiskaten. Koska oli vapaapäivä, päätimme viettää sen kevyesti kävellen tuntitolkulla pitkin metsiä. Halusimme nähdä legendaarisen Gouffre Bergerin sisäänkäynnin, kun kerran olimme varsin lähellä sitä.

Ajoimme Autransin läpi ja ylös vuorelle, la Molièren parkkipaikalle. Kukkulan laen näköalapaikalla horisontti oli täynnä vuoria - täysin pilvettömänä päivänä kuulemma näkyisi jopa Mont Blanc - ja joka paikassa palloili lehmiä. Päiväkävelijöitä oli myös liikkeellä runsain mitoin. Päinvastoin kuin monet heistä, me emme suunnanneet Autransin turisti-infon tädin suosittelemalle helpolle kävelykierrokselle, vaan päinvastaiseen suuntaan, Harveyn lainaamaa karttaa seuraillen.

Tiemme vei alas metsäpolkua, ohi puiden siimeksessä lymyilevien lehmien, kauniiden kukkien, kalkkikivikivikkojen, sekä parin luolansuun, joista emme tienneet mitään (myöhemmin löysimme access-ohjeista nimet niille). Kartta ja todellisuus eivät ikävä kyllä tuntuneet täysin täsmäävän, ja eräästä risteyksestä kokeilimme ensin yhtä suuntaa, sitten toista, joka vaikutti lupaavammalta.

Maasto muuttui vielä kivisemmäksi, ja ylitimme välillä lapiaziksi kutsuttua rakoilevaa kalkkikivilattiaa. Polun reunoilla alkoi näkyä cairneja, luolissakin toisinaan merkkeinä käytettäviä kivikasoja. Lopulta, paljon alempana ja yli tunnin kävelyn päässä lähtöpisteestä, bongasimme eräästä kiviseinästä kaksi muistolaattaa, joiden edessä oli kukkia. Pian löysimme myös luolan suun, johon vei köysi, kenties Yorkin yliopistolaisten jäljiltä. Alku ei näyttänyt lainkaan niin pelottavalta ja eeppiseltä kuin mikä luolan maine on, mutta vaikeaksi sen tekevätkin nimenomaan sisäänkäynnin jälkeen alkavat lukemattomat köysipätkät. Kovasti olisi tehnyt mieli kiivetä alemmalle tasolle köyttä hyödyntäen ja kurkata, miltä jatko näyttää, mutta varustus oli täydellisen väärä. Vielä jonain päivänä…

Pienen mustikoita sisältäneen tauon jälkeen aloitimme nousun ylös mäkeä. Se vei vähemmän aikaa kuin menomatka, kun ei ollut pakko koko ajan tuijottaa karttaa. Parkkipaikalta ajoimme hieman mäkeä alas, ja pysähdyimme juomaan ja syömään Refuge des Feneysiin, missä oli pysähtynyt tunnelma, ja söpö pieni valkoinen koira.

Olimme suunnitelleet iltapäivälle vielä pyörähdystä Grenoblessa, mutta sen kanssa olisi tullut niin kiire, että jätimme väliin. Sen sijaan ajelimme taas vaihteeksi aivan pöhköjä vuoristoteitä alas Villard de Lansin Intermarketiin, ja sieltä takaisin leiriin.

Illalla oli yhteisruokailu Harveyn syntymäpäivän kunniaksi. Ikävä kyllä minä ja Miri jäimme jumiin pöydän ranskankielisimpään osioon, joten Miri vietti enimmän osan ajasta hiljaa, ja minä yritin epätoivoisesti ottaa tolkkua vierustoverini hurjavauhtisesta ranskasta, mitä monen samassa tilassa syövän lapsiperheen mökä ei ainakaan helpottanut. Sen sijaan oli helpotus, kun lasku viimein saatiin maksettua, ja pääsimme omaan mökkiimme kiroamaan kaiken maailman ulkomaalaisia.

2.8. Grotte de Gournier

Oli yksi luola, johon olin jo ennen matkaa päättänyt ehdottomasti haluavani: Grotte de Gournier, jota useampi taho kirjoista kontakteihin oli ylistänyt. Tiistaina pääsimme viimein näkemään paikan omin silmin.

Sisäänkäyntijärveä olimme vilkaisseet jo aiemmin Choranchen turistiluolassa vieraillessamme. Sen turkoosi vesi odotti meitä kutsuvana. Minä, Miri, Gary ja Tony emme olleet ainoita luolaan haluavia, vaan paikalla oli ainakin yksi ranskalainen tiimi sekä iso lauma Yorkin yliopistolaisia. He olivat juuri olleet Gouffre Bergerissä, joten tämä oli varmaankin heille kevyt pikku reissu.

Varustautuessamme havaitsin, että muilla oli yleisesti ottaen yllään joko märkäpuku tai päällys- ja alushaalarit. Olin itse ajatellut kiskoa päällyshaalarin märkkärini päälle. Järvessä kastumisen jälkeen olisi kuitenkin tiedossa pitkä kuiva osio ennen runsasvetistä jokea. Päätin hylätä päällyshaalarin ja lähteä pelkässä märkkärissä. Onneksi paikalla oli joukko SWCC:läisiä, jotka eivät olleet tulossa luolaan, ja ystävällisesti lupasivat viedä ylimääräiset tavarat takaisin leiriin.

Järven ylitys oli melkoinen operaatio. Yliopistolaisilla oli kumiveneitä ja muuta vastaavaa, meillä oli kaksi sisäkumirengasta ja yksi kahden hengen uimapatja, joka vuosi hieman. Minä ylitin veden tyylikkäästi takamus uimarenkaassa kiskoen epätoivoisesti apuköydestä, jotta pysyisin oikeassa suunnassa. Miri lipui yli mahallaan uimapatjalla, ja toi mukanaan puhtaat vaihtovaatteemme - niitä ei viittinyt jättää järven rantaan, mistä joku innokas turisti voisi ne rosmota.

Järven toisella puolen oli pieni tasanne jossa seisoa, ja siitä noin viiden metrin kiipeily kiinteitä tikkaita apuna käyttäen. Tasanne oli täynnä yorkilaisia, jotka yrittivät kalastaa järveen pudottamiaan SRT-varusteita. Jälkeenpäin kuulimme heidän hukanneen myös kaksi saapasta (eivät paria keskenään) sekä kameranjalan, jolla SRT-kamoja tavoiteltiin.

Tikaskiipeilyä seurasi köysivarmisteinen, hyvin liukas poikkari, jonka jälkeen alkoi luolan pääkäytävä. Gary ja Tony kipittivät edellämme, äänet etääntyen, kun etenimme kauniiden pienten lampien ohi ihastellen niiden veden vihreänsinisiä sävyjä. Luolan kuiva osuus koostuu käytännössä yhdestä hyvin suuresta ja pitkästä tunnelista. Sen alkupuoli on aivan täynnä todella näyttäviä jättimäisiä muodostelmia. Olen jo käyttänyt ylisanoja muistakin Vercorsin luolista, mutta Gournier oli kirkkaasti ylitse muiden, ehdottomasti kaunein näkemäni luola. Muodot olivat niin suuria ja moninaisia ja tila niin valtava, että oli täysin mahdotonta saada paikasta valokuvia, kun mukana ei ollut valtavaa määrää salamavaloja. Suosikkimuodostelmiani olivat suuret alueet, jotka koostuivat rosoisia lumikinoksia muistuttavista kumpareista. Niiden seassa olevista pienistä lammista vesi virtasi ohuina aaltoina pinnan yli kauniisti väreillen. Nämä ja monet muut muodostelmat täyttivät tilan niin, että välillä niiden yli ja läpi oli pakko kulkea, niin häiritsevältä kuin se tuntuikin.

Kauniiden muotojen jälkeen tarjolla oli ikävä kyllä runsaasti lohkareiden yli kapuilua - ja myös lohkareet olivat täällä hyvin suuria, parhaimmillaan pienen talon kokoisia. Aikamme tarvottuamme löysimme kohdan, jossa joen pauhu kuului selkeästi. Maahan oli jätetty läjä kuivia luolavaatteita ja säkkejä. Tiesimme, että toinen neljästä jokeenmenokohdasta oli suosituin, ja olimme kuulleet joen jo kerran aiemmin. Arvelimme siis tämän olevan etsimämme paikka, ja laskeuduimme lohkareikon läpi jokeen. Matkalla kohtasimme palaavan ranskalaisporukan, jonka varusteet olimme nähneet. Kyseessä oli sama perhe, johon olimme törmänneet Grotte Rochessa.

Joki oli upea, erilainen kuin mikään aiemmin näkemämme: seinämät olivat vaaleaa kiveä, vesi turkoosia, kuten muuallakin luolassa. Sitä oli varsin paljon, ajoittain yli vyötärön, ja monin paikoin se virtasi valkokuohuisena. Meille oli kerrottu, että pahimmissa kohdissa olisi vaijeripoikkareita, ja vaijerit niin karkeita, että meidän piti varta vasten järjestää lehmänhäntiin terässulkkarit. Vaijereita ei kuitenkaan näkynyt missään, joten jatkoimme etenemistä varovaisen huolellisesti. Kuljimme kohdista, joissa molemmat seinät olivat flowstonea, yli monien pienten vesiputousten, sekä alueen, jossa joki oli kuin maanpäällinen koski, leveä ja kivikkoinen ja kuohuva. Päädyimme kohtaan, jossa joen katkaisi lohkaretukos. Edetäksemme olisimme joutuneet ryömimään joessa, mikä ei varsinaisesti houkutellut. Tiesimme, että 1. ja 2. jokeenkulun välillä olisi juuri tällainen kohta. Olimme sittenkin tulleet jokeen väärästä reiästä. Käännyimme ympäri ja palasimme kuiviin osiin, missä jatkoimme yhä eteenpäin.

2. aukko jokeen sijaitsee noin 1,4 kilometrin päässä sisäänkäynniltä, ja kun suurin osa tästä matkasta taiteillaan lohkareiden yli, se tuntui todella pitkältä. Märkkäri oli kuuma, vaikka olin juuri kastellut sen joessa. Lopulta joen pauhu taas kantautui lohkareiden alta. Etsiskelimme parhaillaan oikeaa rööriä alas, kun kuulimme myös Tonyn aanen, ja pian britit mönkivät esiin paljastaen meille, mistä jokeen oikeasti kannatti mennä.

Kun britit suuntasivat ulospäin, me laskeuduimme vielä vilkaisemaan joen jatkoa. Se näytti tutulta, mutta virta oli ehkä vielä hieman voimakkaampi. Garylta ja Tonylta olimme kuulleet, että itse asiassa joessa ei enää ollutkaan vaijerikulkuja, vaan ainoastaan samanlaisia uudenkiiltäviä yksittäisiä tikasaskelmia kuin eilisessä Sassenagessa. Ilmeisesti ne olivat ranskalaisten kiinteiden luola-apujen uusinta huutoa.

Olimme tässä vaiheessa jo olleet luolassa noin neljä tuntia, ja ulos olisi pitkä matka. Päätimme kääntyä takaisin, sillä jokea olisi ollut vielä tarjolla vaikka kuinka pitkälti. Tämä osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä paluumatka kaikkien vaivalloisten lohkarekasojen yli kiipien oli pitkä ja raskas. Onneksi reitin varrella oli myös edelleen upeita muodostelmia, joita turhaan yritimme kuvata.

Uloskäynnillä meitä odottivat apuköysi ja osittain tyhjennyt uimapatja. Sen täyttely jalkapumpulla pienehköllä kielekkeellä köyden varassa oli ehkä hölmöintä, mitä olen luolassa tehnyt. Oli taas melkoinen operaatio saada tavarat alas pikku kiipeilystä ja turvallisesti järven yli. Minä menin tällä kertaa uimapatjalla apuköyttä käyttäen ja vein kaiken roinan, Miri irrotti köyden ja ui järven yli. Se oli kuulemma aika raskasta luolavarustus päällä ilman kellunta-apuja.

Turistiluolan alueella ei enää ollut kuin siivooja, kun lampsimme sen läpi autolle. Leiriin palasimme niin myöhään, kahdeksan jälkeen, että meitä oli jo ehditty kaipailla. Emme jaksaneet kokkailla, vaan söimme ravintolassa ravioleja. Iltapalaveri oli ennemminkin iltajuominki, koska Tony ja Martin olivat poistumassa huomenissa. Kaikki Gournierissa käyneet olivat luolasta innoissaan. Seuraavanakin päivänä sinne oli menossa seurue, mutta me päätimme pitää vapaata. Minulla oli sentään takana putki, jossa oli 2 luolapäivää, kanjonipäivä, ja taas 2 luolaa.

1.8. Cuves de Sassenage

Maanantaiaamu oli maineensa mukainen: herätys kello seitsemän, kamat kasaan, ja koomaisena autoon halki leirintäalueen, joka jostain syystä oli täynnä tyyppejä karateasuissa. Alunperin matkaan piti lähteä neljä autoa, loppujen lopuksi meitä starttasi yhdeksän jälkeen kaksi, ja kolmas hieman myöhemmin. Reitti oli pitkälti sama kuin edellispäivän kanjonille, mutta jatkoimme sen ohi, kautta upean näköalan yli kaupunkien, ja läpi Sassenagen kapeiden pikku katujen Cuves de Sassenagen parkkipaikalle. Jo aamupäivällä paikalla palloili jokunen turisti ihmettelemässä, koska näytösluola aukeaa. Ei vielä hetkeen, heille kerrottiin, koska me olimme menossa sisään hyvissä ajoin ennen sitä.

Vaihdoimme vaatteet parkkipaikalla, ja kapusimme tuskaisen kuumissamme ylös pitkää mäkeä sisäänkäynnille. Hetken säädön jälkeen oli oikea ovi paikallistettu ja avattu, ja avaimelle keksitty piilopaika. Yhdeksän ihmisen letka lähti etenemään läpi showcaven tunneleiden, jotka portaita ja tasaista lattiaa lukuunottamatta olivat yllättävän kapeita ja luolaisia, etenkin kun valot eivät olleet päällä.

Käytävät toivat meidät isoon kammioon, mistä kulki reitti varsinaiseen luolaan parin lohkareen välitse, alas kiinteitä tikkaita. Minä ja Miri jättäydyimme tarkoituksella jälkeen, jotta voisimme liikkua keskenämme. Tiesimme, että muilla oli kunnianhimoisempia tavoitteita kuin meillä. Itse halusin edellispäivän kanjoniseikkailun ja seuraavaksi päiväksi suunnitellun rekten väliin jotain kevyempää.

"Villi" luola alkoi isoilla, lohkareikkoisilla käytävillä, joissa vastaan tuli myös varsin runsasvetinen joki. Sen vesi on peräisin Gouffre Bergeristä. Huomasimme apuköyden, jota lähdimme seuraamaan, mutta se vei meidät yllättäen hassun vaijerisillan luo, eikä tuntunut mitenkään tarpeelliselta. Jatkoimme joen seuraamista ohi satunnaisen ylösmenevän köyden ja toisen köysipoikkarin, ja lopulta päädyimme suureen tilaan, jonka päättelimme olevan Salle à Manger eli Ruokasali -niminen risteyspaikka. Salin yli kulki ylettömän näyttävän oloinen riippusilta, mutta kun se kerran siinä oli, päätimme kokeilla sen ylittämistä - olimme kyllä jo alkaneet epäillä, että kyseessä olisi jonkinlainen lasten temppurata. Siihen vahvasti vihjasi myös aiemmin bongaamamme vaijeriliuku.

Yllättävän pelottavasti huojuvan riippusillan toisella puolen seurasimme luiskaa ylös, ja päädyimme usean pienen tunnelin risteykseen. Seurasimme yhtä, kunnes se muuttui änkeämisryöminnäksi, mikä ei nyt napannut. Toinen käytävä vei meidät lohkareikkoiseen rinteeseen. Sen alta löysin ison tilan, ja sieltä vetisen tunnelin, johon vei köysi. Hyvin saman näköinen märkä alitus olisi lähtenyt edellisestä isosta tilasta, ja mietimme, olisiko tämä nyt köyden toinen pää. Miri harkitsi uivansa läpi tarkistamaan asian, kunnes havaitsimme riippusillan yläpuolellamme. Olimme itse asiassa menneet ympäri ja palanneet samaan isoon kammioon sitä tajuamatta! Loistavaa suunnistusta, taas kerran.

Seuraavaksi päätimme kokeilla suuntaa, jonka surveyn perusteella arvelimme olevan varsinainen reitti eteenpäin. Pieni kiipeily kiinteiden tikasaskelmien avulla, ja eespäin varsin pieneen ja ahtaaseen tunneliin. Etenemisen haastavuutta lisäsi, että risteyksiä oli vaikka kuinka paljon, kun kartassa niitä ei näkynyt lainkaan. Ohitimme kauniin pienen lammikon köysipoikkarina, ängimme ylös kolosta, ja lopulta päädyimme kolmen epämukavalta vaikuttavan korkean lohkareikkokäytävän risteykseen. Arvottuamme hetken päätimme lopulta palata takaisin: vaikka olisimme jatkaneet eteenpäin, parhaassa tapauksessa olisimme löytäneet tiemme köysiosion luo, emmekä olleet aikeissa suorittaa tänään sellaisia.

Palailimme takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet, isoon kammioon ja joenvarren köysipoikkaria pitkin lohkareisiin tiloihin. Kävimme vilkaisemassa yhtä köysikulkua, jota emme olleet menomatkalla huomanneet. Se vei käytävään, joka oli suorastaan naurettavan täynnä erilaisia köysi- ja vaijerivirityksiä. Ilmiselvästi tämä tosiaan oli jonkinlainen maanalainen Flowpark. Makeeta! Emme kuitenkaan jääneet leikkimään, vaan jatkoimme perääntymistä.

Näytösluolan lähestymisen kuulimme voimistuvana musiikkina. Salissa, josta se alkoi, oli myös lauma turisteja, ja meitä oli pyydetty odottamaan ja pysymään näkymättömissä, jottemme häiritsisi heitä. Nökötimme siis lohkareiden alla kuunnellen kammiossa jostakin syystä kaikuvia joululauluja, kunnes puheensorina lakkasi, ja pääsimme jatkamaan hiippailua päivänvaloa kohti. Yhden nurkan takana näin taas vierailijaryhmän, ja odottelimme lisää. He kävelivät meistä poispäin, ja etenimme lisää, kunnes kuulimme uudelleen ryhmän äänet. Tietenkin kuvittelimme, että kyseessä olis sama, poispäin kulkeva porukka, kun yllättäen turistit alkoivatkin parveilla meidän suuntaamme. Minä ehdin piiloon nähtävyyslohkareikkoon, Miri jäi näytille moikkailemaan turisteille.

Viimein pääsimme pois turistitunneleista, mäkeä alas autolle ja eroon luolavermeistä. Harkitsimme lyhyesti vierailua läheiseen Grenoblen kaupunkiin, mutta olimme likaisia, nälkäisiä ja väsyneitä, sekä hieman ärtyneitä leikittyämme piilosta turistien kanssa. Ajelimmekin vain Intermarketin kautta mökille kokkaamaan.

31.7. Canyon du Furon

Sunnuntaina oli tarkoitus pitää vapaapäivä, ja suurin osa muista kerholaisista oli samoilla linjoilla. Kylässä oli meneillään Fête du Bleu, jota halusimme mennä vilkaisemaan. Kävelimme Méaudreen, koska autoilu olisi ollut tuhoontuomittu yritys - kaikki kylän vapaat nurmikentät oli muutettu parkkipaikoiksi, jotka olivat koko ajan aivan täysiä. Parin kilometrin kävely auringonpaisteessa oli sitä paitsi oikein mukava.

Kylässä oli älyttömästi väkeä. Vaikka olimme osanneet odottaa ihmismassaa, hulinan laajuus oli silti järkytys, samoin lehmien määrä! Niitä oli näytillä telttatolkulla, eri rotuja, eri värisiä, eri muotoisia. Lisäksi oli toki myös pari possua ja vuohea, kanoja, ankkoja, hevosia, ja poniratsastusta. Lukemattomilla eri tahoilla oli omia esittelypisteitään, muun muassa sieni- ja kasviseuran näyttely, käsityöläisten ja ruokakauppiaiden telttoja, taidetta, musiikkiesityksiä…

Meidän visiittimme pääsisällöksi muodostui lopulta nousu tuolihissillä korkean laskettelurinteen laelle maisemia katsomaan. Näkymät olivat juuri niin upeat kuin odottaa voi. Miri päätti palata myös alas hissillä, mutta minä halusin hidastetun vuoristorata-ajelun sijasta kävellä takaisin. Se oli melkoinen elämys - rinne oli täynnä kukkia ja erinäköisiä ötököitä, ennen kaikkea heinäsirkkoja, joita hyppäsi ilmaan parvi joka askeleella. Aurinko paistoi niin suoraa ja kuumana, että hattu olisi ollut hyvä, samoin aurinkorasva.

Ehdin lähtöpisteessä ennen Miriä, ja sain odotella häntä hetken. Kohdattuamme jälleen kävelimme aluetta läpi vielä hetken, mutta emme jaksaneet kaaosta kovin kauaa, vaan suuntasimme kaupan kautta kohti kotia. Matkalla Méaudresta Camping les Eymesiin ohitsemme ajeli kaksi autollista brittejä. Toinen Wales-mobiili pysäytti kohdallemme, ja Martin kertoi heidän olevan matkalla kanjoniin. Olin tästä lievästi sanoen masentunut: olin tehnyt useammalle ihmiselle selväksi, että haluan kanjoniin, eikä tänään pitänyt olla sellaista suunnitteilla.

Olin jo ehtinyt hetken purkaa pettymystäni ja kärttyisyyttäni Mirille, kun Martin ja Andy kurvasivat takaisin, ja ilmoittivat, että voisimme tulla mukaan, jos vain kokoaisimme itsemme nopeasti. Saimme siis kyydin mökin pihaan, missä pikaisen hätäisesti kasasin minulle listatut tarpeelliset tarvikkeet. Miri, jolla ei ollut ollenkaan märkäpukua matkassa, päätti jättäytyä pois reissulta, mutta ystävällisesti pakkasi minulle eväät, kun sohin piilareita silmiini. Äkkilähdön jälkeen löysin siis itseni autosta, joka oli matkalla kohti Furon-nimistä kanjonia. Yritin pikaisesti syödä jotain lounaankorviketta, että jaksaisin. Yläparkkipaikalla vaihdoimme märkäpuvut päälle, ja odotimme tuskaisen kuumissamme, kun toinen auto siirrettiin alaparkkipaikalle kanjonista poistumistamme varten.

Lopulta kävelimme alas rinnettä "Vaara! Älä mene!" -kylttien sekä "Kanjoni tähän suuntaan" -viittojen ohi joenrantaan, josta reitti alkoi. Tässä vaiheessa havaitsin, että kaikilla muilla oli lehmänhännät, minä en ollut niitä tajunnut kaapata mukaani, mutta tämä ei kuulemma olisi kriittinen ongelma. En myöskään saanut edes molempien Dobsonin veljesten avulla märkkärini toisen pohkeen vetoketjua kiinni, joten se sai luvan jäädä auki.

Aloimme edetä kuohuvaa virtaa myöten, ja pian kohtasimme ensimmäisen laskeutumisen. Se oli minulle pienoinen järkytys. Sen sijaan, että köyden päässä olisi esimerkiksi ollut solmu, se jätettiin mahdollisimman tarkasti vedenpinnan tasoon, niin, että se solahtaisi mukavasti pois laskeutumislaitteesta laskeutujan pulahtaessa veteen. Parille ensimmäiselle laskeutujalle köysi tosin oli sen verran liian pitkä, että he saivat tapella saadakseen sen ulos. Itse vuorollani molskahdin nätisti hyiseen veteen, ja olin hetken ihan pihalla suuntien suhteen. Onneksi märkäpuvussa kelluu.

Toinen laskeutuminen oli melkein yhtä kaottinen kokemus kuin ensimmäinen. Sen jälkeen etenimme pitkän pätkän koskea pitkin kävellen, vain välillä hieman kiiveten tai liukumäkeä sileillä kivillä laskien. Joen rannat olivat niin loivat, että tuntui liioitellulta edes puhua kanjonista, mutta pian ne alkoivat taas muuttua jyrkemmiksi.

Jo paremmin ja vähemmän sekavasti sujuneiden laskeutumisten jälkeen päädyimme kohtaan, missä toisessa seinässä oli apuköysi, jonka avulla pääsisi pois kourusta. Aiemmin täällä olleet muistelivat, että sen jälkeen kanjoni muuttuisi vähän haastavammaksi ja märemmäksi, siksi pakomahdollisuus. Meillä oli kuitenkin kaikilla kovasti intoa jatkaa eteenpäin.

Laskeuduimme vielä yhden pätkän. Sitä seurasi toinen jyrkkä kohta - mutta päinvastoin kuin kaikissa aiemmissa laskeutumispaikoissa, tässä ei ollut minkäänlaista valmista ankkuria. Toki kanjonissa usein myös hypätään laskeutumisen asemesta, mutta seurueesta minä taisin olla ainoa, joka olisi halunnut kokeilla sitä, eikä minuakaan enää innostanut, kun alas lähetetty Dave osoitti, että vettä oli vain vyötäröön asti. Lisäksi kaikissa aiemmissa pystysuorissa kohdissa oli ollut ankkurit, vaikka ne olisivatkin olleet hypättävissä. Olimmeko epähuomiossa menneet ohi uloskäyntimme?

Pysähdyimme pitkäksi toviksi arpomaan, mitä tehdä. Martin oli yritti jo heittää köyttä puunrungon ympäri poiskiipeämisen varmistamista varten, kun Dave palasi ja kertoi, että kulman takana oli seuraava laskeutuminen, jossa oli kuin olikin valmis ankkuri. Päätimme siis jatkaa. Ankkurittomaan kohtaan köysi viritettin luonnollisten varmistusten avulla. Meidän peräämme ilmaantui lauma ranskalaisia kanjoni-ihmisiä, joilla oli selvästi oikeammat varusteet kuin meidän vanhat luolaroippeemme. He tutkivat kummastellen säätöämme, ja osa heistä hyppäsi alas veden mataluudesta huolimatta.

Ei mitenkään yllättäen, paikallaan kyhjötellessä oli tullut kylmä. Kaiken lisäksi laskeutumiset veivät meidät veteen, joka oli kauttaaltaan melkein kaulaan asti syvää. Kolmatta köyttä viritellessämme olimme kaikki niin jäässä, että tärisimme kylmästä. Laskeutuminenkaan ei mennyt ihan putkeen. Henkilökohtaisena sössänä päädyin hölmön lipan taakse räpiköimään enkä meinannut saada köyttä pois non-stopatusta Stopistani, mutta suurempi kämmi kävi köydenkantoon käytetylle SWCC:n luolasäkille, joka jumittui toivottomasti johonkin joenpohjaan.

Kun mutkan takaa tuli vastaan vaijerikulku tikkailla ja "Sortie du canyon" -kyltti, emme jääneet ihmettelemään, vaan kapusimme heti ylös. Noustuamme hyvän pätkän vaijeria sekä jyrkkää pokua tajusimme, että olimme itse asiassa matkalla kohti yläparkkipaikkaa, emme alaparkkipaikkaa, missä vaihtovaatteemme olivat. Olimme aivan väärällä puolen jokea, mutt olimme tulleet jo niin kauas, että totesimme järkevimmäksi vain jatkaa tarpomista. Parkkipaikalta kuskit lähtivät uimahousuissa ja saappaissa hakemaan toista autoa, me muut istuimme taas parkkipaikalla märkkäreissä. Eipä ainakaan ollut enää niin kuuma.

Kun lopulta palasimme leiriin, oli kello yli yhdeksän. "Helppo ja kevyt vapaapäiväretki" olikin ollut eeppinen sähellys, mutta ajoittain myös oikein hauska elämys. Pääsinpä siis kokeilemaan kanjonia, sain siitä jonkinlaisen käsityksen, ja lisäksi opin, miten Stopia käytetään kuten Simpleä.

Mökissä minua odotti Miri, joka oli viettänyt ilmeisen leppoisan ajelupäivän, ja mikä parasta kokannut herkullista pyttipannua. Iltapalaveri alkoi puoli tuntia normaalia myöhemmin, jotta me kanjonisankaritkin ehtisimme sinne. Seuraavan päivän suunnitelmia mutkistamaan oli saapunut toinen ranskalaisvahvistus, jolla oli Mielipiteitä. Lopulta kuitenkin saimme autokunnat setvittyä. Lähtö Cuves de Sassenageen olisi kello 9 aamulla, joten menimme ajoissa nukkumaan.

30.7. Saints de Glace

Lauantaiaamuna seurasime mökin ikkunoista, kun ensimmäinen SWCC-tiimi suuntasi kohti Trou qui Souffle - Saints de Glace -läpireissua. Kyseinen retki vaikutti sen verran raskaalta ja pitkältä, että me olimme päättäneet sen sijaan käydä vain Saints de Glacessa, systeemin toisessa sisäänkäynnissä, jota emme vielä olleet nähneet. Miri oli jo etukäteen huolissaan kirjojen ja luolassa käyneiden mainitsemista ahtaista kohdista.

Yllättäen Martin ei ollut myöskään lähtenyt läpiretkelle, vaan tuli opastamaan meitä, hän kun oli kyseisessä luolan osassa ollut aiemminkin. Liikkeellelähtömme otti aikansa, mutta viimein, joskus puolen päivän jälkeen, nousimme polkua ylös, tietä pitkin ohi Trou qui Soufflen, ja metsäpolkua pienen suuaukon luo.

Saints de Glacen sisäänkäynti oli matala alaspäin viettävä luiska, jonka alapäässä odotti ensimmäinen sarja köysilaskeutumisia, 11 ja 9 metriä. Niiden jälkeen edettiin pitkähkö pätkä ajoittain aika kapeaa suikeroa, joka muistutti Walesin "kotiluolamme" Ogof Ffynnon Ddun Maypole Inletiä, mutta oli vaalea ja karhea eikä musta ja sileä. Välillä piti nousta pohjalta ylemmille tasoille poikkaroimaan ja alittaa tai ylittää esteitä ryömien tai kiiveten.

Lopulta vastaan tuli toinen sarja köysiosuuksia, kartan mukaan 4, 6, ja 3 metriä. Käytännössä köysipätkä oli erityisen hauska, koska se sisälsi myös pieniä poikkarinpoikasia. Viimeisen pikkuisen köysilaskeutumisen jälkeen kohtasimme retken ahtaimmat kohdat. Minulle nekin olivat aivan mukavia, mutta vaati jonkin aikaa säätöä ja ihmettelyä, ennen kuin Miri saatiin niiden ohi. Änkiöiden jälkeen suikero kohtasi muutaman risteyksen, ja lähdimme alaspäin todella liukasta matalaa luisua - sen nimikin on Toboggan eli liukumäki. Etenkin nousun avuksi siihen oli viritetty apuköysi. Sen alussa kohtasimme ensimmäisen läpireissutiimin matkallaan ulos. Heiltä ei ollut kestänyt kuin reilu kolme tuntia päästä tähän pisteeseen, mikä ei kuulostanut lainkaan pahalta, mutta ilmeisesti he olivat myös edenneet melkoista vauhtia.

Pian liukumäen jälkeen seurasi reissun viimeinen laskeutuminen, 11 metriä alas Salle Hydrokarstiin, koko yli 40 kilometrin laajuisen luolaston suurimpaan kammioon. Se oli ehdottomasti retken kohokohta: kaiken työn ja vaivan jälkeen aivan jättimäinen tila syvällä maan syvyyksissä, jonka katosta virtasi siro pieni vesiputous.

Martin halusi ottaa joitakin kuvia salissa ja sen lähellä, ja poseerasimme muutamassa. Lisäksi seurasimme yhtä salista lähtevistä käytävistä kohtaan, jossa se muuttui pitkäksi ja kapeaksi maanalaiseksi järveksi. Paikassa oli aivan uskomaton kaiku, ja se oli muutenkin kiehtova. Seinissä oli outoa mustaa suomumaista kuviointia.

Vielä pari valokuvaa, ja oli aika kääntyä takaisin. Kuten odottaa saattoi, oli jyrkästi ylös nouseva poistuminen varsin työläs ja rankka, mutta ei lainkaan niin murhaava kuin pahimmissa peloissamme olimme kuvitelleet. SRT-nousut tuntuivat mukavan selkeiltä ja suoraviivaisilta. Suikerossa eteneminen oli paljon rasittavampaa, ja eniten aikaa kului ahtaimmissa kohdissa. Tämän kokemuksen jälkeen todella tuntui siltä, että SRT on itse asiassa normaali ja leppoisa osa luolatoimintaa. Sujuvuuden tunnetta toki lisäsi se, että luola oli valmiiksi (tripla)rigattu, joten emme joutuneet odottelemaan köysien virittelyä.

Väsymys oli joka tapauksessa melkoinen, kun viimein ryömimme ulos. Alunperin olimme epäilleet, että tästä tulisi lyhyt ja kevyt reissu, emmekä edes menisi Salle Hydrokarstiin asti, mutta onneksi kävi toisin. Reissu oli aivan mahtava, ainakin minulle tähän asti fiilikseltään matkan paras. Kaikki sujui hyvin, ja aamulla ilmoilla ollut edellispäivältä jäänyt pahoinvointikin oli muuttunut hillittömäksi näläksi. Luolan jälkeen kokkasimme vaihteeksi itse luolaruokamme, ja kävimme palaverissa kertomassa, että huomenna pitäisimme vapapäivän.

29.7. La Grotte Roche

Eilen teimme ensimmäisen itsenäisen luolaretkemme Vercorsissa. Kohde oli la Grotte Roche, 2008 auki kaivettu vajaan kahden kilometrin mittainen luola. Lähestyminen oli älyttömän helppo: auto parkkiin tien viereen, parinkymmenen metrin kävely penkkaa alas joen varteen, ja valtaisa luolansuu aukeni aivan autotien alle. Luola itse asiassa kulki tien ali.

Suurta sisääntulokäytävää edettiin lohkareiden yli kapuillen, kunnes se kapeni ahtaahkoksi. Kuljimme läpi ihmisen raivaaman osion, jossa oli seinillä kaunista värikästä hiekkaa. Sen jälkeen vastassa oli kapeahko pystyhalkeama ja vähän ryömintää ja konttausta, mistä putkahdimme luolan pääkäytävään. Se oli vielä valtavampi kuin sisääntulo. Edes Mirin tehokkaan otsalampun valo ei riittänyt kovin pitkälle eteenpäin. Täällä selvästi kävi usein lapsia, koska yhtä tasoa reunustivat mudasta muovaillut hahmot. Näiden ihmisen tekemien koristusten lisäksi kammiossa, Galerie de la Persévérancessa, oli myös paljon hienoja luolamuodostelmia.

Salin perällä oli helppo pieni kiipeily, jossa oli pysyvä apuköysi, jonka yläosassa odotti luolan suurin ja hienoin tippukivimuodostelma. Tämän Salle de la Colonnen laidalla nousivat tikkaat ylös ahtaan näköiseen ryömintäkoloon. Olimme kuulleet, että ylhäällä olisi lisää nättejä asioita, joten olihan sinnekin mentävä. Kahdeksan metriä tiukkaa ryömintää ei kuitenkaan johtanut kauniiseen suureen saliin, vaan pienehköön tilaan, josta kulki ahtaita röörejä sinne sun tänne.

Lähdimme seuraamaan punavalkoisia merkkinauhoja. Eteneminen oli kuin lohkaretukoksessa, vaikka se ei kulkenutkaan läpi lohkareiden, vaan reikäjuustoksi kovertuneen kiven. Erilaista änkemistä ja tunkemista tuli aina vain lisää, ja useampaan kertaan mietimme, pitäisikö kääntyä takaisin. Juuri kun usko oli aivan loppumaisillaan, saavuimme suureen tilaan, jossa oli köysipoikkari ylätasolta lattialle. Lattialle päästyäni havaitsin, että suuri tila näytti kovin tutulta. Vähän matkaa käveltyäni näin joukon muodostelmia, jotka vahvistivat pelkoni: olimme tulleet ympäri Galerie de la Persévérancen alkuun! Ei näin!

Istuimme hetkeksi hihittämään, kiroamaan, syömään, sekä miettimään, mitä tehdä seuraavaksi. Tämän suuren tunnelin lisäksi luolassa piti olla toinen yhtä valtava, joka veisi pohjalle, ja jonka kovasti halusimme nähdä. Palasimme siis tikkaille ja ryömintään. Ainakin nyt tiesimme, että pääsisimme takaisin lähtöpisteeseen ilman, että pitäisi peruuttaa ryöminnän läpi ja tikkaita alas.

Nyt havaitsin, että ryömintäosion jälkeen pääsi myös vasemmalle, mikä täsmäsikin hyvin luolakarttaan. Edellisellä kerralla en ollut edes huomannut koko käytävää. Sinne siis. Pian vastaan tuli kapea, hyvin hyrkkä railo, joka näytti ainoalta mahdolliselta kulkureitiltä. Sen syvyyksissä näkyi yksittäisiä kiveen upotettuja tikasaskelmia. Hetken epäröinnin jälkeen jatkoimme alas koloon, joka muuttui tikasaskelmien jatkuessa pystysuoraksi. Kiipeily oli todella persoonallinen elämys. Sen alla tulimme, suureen, todella kauniisti koristeltuun tilaan, korkealle lattian yläpuolella olevalle tasolle. Seinustalla oli apuköysi, jota seuraten jatkoimme eteenpäin.

Olimme viimein päässeet läpi. Ahtaampien tilojen jälkeen olimme taas todella suuressa ja helppokulkuisessa tunnelissa, joka jatkui useita satoja metrejä. Jonkin ajan kuluttua kohtasimme puron, jonka solina kaikui aavemaisesti suurissa tiloissa. Seurasimme sitä läpi hyvin mutaisen ja liukkaan maaston, kunnes saavuimme kohtaan, jossa eteenpäin ei päässyt ilmaan jokeen astumista. Luolan tiedoissa tämä oli nimenomaan kielletty, koska vedessä saattaisi olla luolaelämää. Joki näytti joka tapauksessa muuttuvan sumpuksi kulman takana, eli olimme kuin olimmekin saavuttaneet luolan pohjan.

Takaisin palailimme rauhallisesti. Tikaskiipeily oli ylöspäin helpompi kuin olimme odottaneet. Ryömintäsokkelokin meni jo rutiinilla. Ison kammion jälkeisissä auki kaivetuissa osissa kohtasimme ranskalaisperheen päiväretkellä. Olisipa kotonakin tällaisia retkeilykohteita!

Leiripaikalle piti ajaa kiertotietä, koska Méaudren kylä oli seonnut seuraavana päivänä alkavan Fête du Bleu -nimisen kyläjuhlan vuoksi, eikä keskustan läpi ollut menemistä. Illallista syötiin taas porukalla leirin ravintolassa, mutta minuun iski tyhmä pahoinvointi, joka pakotti lähtemään aikaisin petiin.

28.7. Luolaturistina Choranchessa

Torstai oli tyypillinen "luolavapaa, muttei luolaton". Ajelimme edelliseltä päivältä tuttua Gorges de la Bournen maisemareittiä Choranchen showcaven luo. Paikka sijaitsi ihanalla vuorenrinteellä, missä oli vesiputous. Ennen turistikierrosta kävimme katsomassa lähistöllä sijaitsevaa Grotte de Gournierin sisäänkäyntiä. Luolan aloittava järvi oli turkoosi, upea, ja hyvin kylmä. Sinne pitäisi ehdottomasti päästä. Onneksi oli tarkoituskin.

Showcave oli aivan mahtava, ehkä koristelluin yksittäinen luolakammio, mitä olen nähnyt. Katto oli täynnä pisimmillään kolmemetrisiä pillejä, ja maanalaisessa järvessä kohtasi kaksi jokea. Valaisu ja betonilattiat ja kaiteet olivat tyypillisen ankeita, ja luolassa piti kulkea oppaan perässä. En myöskään tajunnut kyseisen hassun ranskalaispapan puheesta puoliakaan. Loppujen lopuksi näytösluolavisiitin paras anti taisivat olla akvaariot, joissa oli olmeja! En ollut aiemmin nähnyt näitä mainioita luolaotuksia livenä. Näyttivät samalta kuin kuvissa. Visiitin päätti ääni- ja valoshow yhdessä suurehkossa kammiossa. Sekin oli varsin hieno, etenkin kun siinä oli sekä dinosauruksia että olmeja. Luolan jälkeen tutustuimme turistikohteen ravintolaan, missä söin pahaa salaattia, ja Miri taisteli rapujen kanssa.

Choranchen pihasta lähdimme ajamaan satunnaiseen suuntaan halki kauniiden korkeiden teiden. Päädyimme Pont-en-Royansiin, jossa näin vilaukselta paikallisen nähtävyyden, korkealla joen varrella olevat talot, maisons suspendues. Jatkoimme suuntaan, jonka epäilimme vievän takaisin päin. Tie oli niin vänkyräinen, että välillä piti pysähtyä, jotta pahoinvointi vähän väistyisi. Osa mutkista vastasi jyrkkyydeltään U-käännöstä.

Seurailimme kylttejä Villard de Lansin ja Herbouillyn suuntaan, ja päädyimme tielle, joka vei Gour Fumantin ohi. Päätimme pitää kahvitauon lähistön hassunnäköisessä tuvassa. Se osoittautui sisältäpäin vielä hämmentävämmäksi kuin ulkoa. Tunnelma oli kovin kodinomainen: paikalla oli kahvilan pitäjä sortseissa ja t-paidassa, kaksi käsikonsolia pelaavaa muksua, sekä ihana iso koira, joka tunki päätään syliin. Seinät oivat täynnä postikortteja, nurkat satunnaisia koriste- ja muistoesineitä. Setä paistoi tilaamiemme sitruunalettujen ohessa lätyt myös lapsilleen, ja sen jälkeen tiskaili vihellellen, sekä luetteli kovaäänisesti puhelimessa kauppalistaa vaimolleen. Hieman huoletti, aikoisiko hän ehkä lopuksi lyödä meitä seinällä odottavalla kirveellä ja syöttää lapsilleen.

Jätettyämme kotikuppilaan varmuuden vuoksi runsaasti tippiä jatkoimme matkaa lähistön näköalapaikkaan. Ikävä kyllä oli niin sumuista, ettei näkymä ollut paras mahdollinen. Ohiajavasta pakusta joku heilutteli meille, ja kun auto hiljensi ja pysäköi, meille selvisi, että se oli SWCC:läinen Steve. Hän oli juuri palaamassa jonkun jännän potin luota, ja lupasi viedä meidätkin sinne. Päädyimme siis aivan sattumalta katsomaan Scialet de Malaterre -nimisen luolan suuta, valtavaa monttua keskellä metsää. Aukon yli meni siltä, johon köysi kiinnitettäisiin. Ensimmäinen laskeutuminen olisi yli 100 metriä. Ei meidän luolamme, ei ainakaan tällä reissulla.

Satunnaiskohtaamamme Steve opasti meidät vielä Villard de Lansin supermarketiin, mistä saimme kaikkea tarpeellista ja outoa. Kotimatkalla alkoi sataa kaatamalla. Iltapalaverissa todettiinkin, että suunnitelmat pitäisi laittaa uusiksi. Ei Gournieria huomenna, vaan aikaisintaan tiistaina, ja Sassenage ehkä maanantaina. Äh. Perjantaille piti siis keksiä jotain muuta. Muuksi muodostui retki Grotte Rocheen, missä osa porukasta oli juuri käynyt. Se vaikutti hauskalta ja helpolta.

27.7. Grotte de Bournillon

Keskiviikon ohjelmassa oli kevyt, kuvauspainotteinen retki Grotte de Bournillon -luolaan. Meitä lähti reissuun kaksi autokuntaa. Maisemat matkalla, Gorges de la Bourne -nimisellä tiellä, olivat aivan käsittämättömän upeat, ja Denisen autossa oli kattoikkuna, josta niitä oli hyvä katsella. Perillä odotti noin puolen tunnin lähestyiskävely, jota vanhemmat luolaihmiset kirosivat kovasti. Se osoittautui upeimmaksi lähestymiseksi, mitä olen ikinä nähnyt. Nousimme jyrkkää rinnettä ylös, sitten seurailimme tasaista polkua sen sivua pitkin. Polun ympärillä oli ihanaa metsää, pudotus alas laaksoon, sekä jyrkkiä kalkkikivisiä seinämiä, joista yhdessä hieno vesiputous.

Luolan suuaukko avautui dramaattisesti nurkan takaa. Olimme etukäteen kuulleet, että se on jättimäinen, 80-100 metriä korkea, ainakin Ranskan ja mahdollisesti Euroopankin suurin, mutta silti sen koko oli niin käsittämätön, että hetkeen ei voinut kuin tuijottaa suu auki. Valtavan kallioon kovertuneen aukon pohjalla oli tummanvihreä järvi. Yleensä paikalla ei kuulemma ole kuin muutama lätäkkö, mutta tämä kesä oli ollut tavallista sateisempi. Yleisimmin käytetystä sisäänkäynnistä virtasi koskena vettä, joten se oli tällä kertaa poissa laskuista.

Seurasimme Tonya luolaan sivusisäänkäynnin kautta. Kivikkorinteen ja kaarevan aukon sisäpuolella avautui suurin luolakammio mitä olen nähnyt. Siitä oli turha yrittää ottaa kuvia pienellä kameralla. Kammion halki kulkeminen ei edes tuntunut luolassa olemiselta, se oli niin järjettömän iso. Perällä se kuitenkin kutistui kotoisamman kokoiseksi, ja muuttui lopulta lohkaretukokseksi. Pääsimme änkemään ja ryömimään, kunnes vastaan tuli kohta, josta isommat ihmiset eivät mahtuneet läpi. Minä menin Martinin ja Tonyn perässä, muut palasivat takaisin. Tonykin kääntyi ympäri kiroillen - tämänhän piti olla lähinnä kävelyretki! Minä ja Martin emme edenneet juuri pidemmälle, vaan jäimme ottamaan kuvia, ja palasimme hitaasti kuvaten matkalla lisää.

Takaisin suureen kammioon päästyämme Tony oli siellä valokuvaamassa yksin. Minä olisin jo kipittänyt ulos muiden luo, mutta Martin halusi myös kokeilla kuvata isoa tilaa. Aikani paikallani nökötettyäni sain lopulta luvan paeta. Juuri ennen kuin molemmat kuvaajat olivat ehtineet ulos, Allan lähti katsastamaan toista sisäänkäyntiä, joka sijaitsi lähellä jokea ja pääsisäänkäyntiä. Odottelimme hetken jos toisenkin, mutta miestä ei kuulunut takaisin. Lopulta Denise ja Tony lähtivät perään. Saimme odottaa vieläkin pidempään, ennen kuin kaikki kolme palasivat. Allan ei yksinkertaisesti ollut tajunnut, että me muut olimme jo lähtövalmiita, ja oli tutkinut tietä eteenpäin. Kävi ilmi, että meidän olisi alunperin kannattanut valita kyseinen sisäänkäynti, sillä se olisi vienyt varsinaisen luolan suuriin käytäviin ilman mitään ryömintöjä. Nyt kello oli kuitenkin jo niin paljon, että oli suunnattava leiriin.

Polulla kohti parkkipaikkaa alkoi sataa kaatamalla, joten palasimme täysin kuivalta luolareissulta varusteet aivan märkinä. Onneksi majailimme mökissä emmekä teltassa, kuten monet muut kerholaiset. Illallista söimme leiripaikan ravintolassa, ja epäonnistuneesti tilasimme Mirille pahan maksapallon ravioligratiinin sijaan. Oma pizzani oli ok, mutta kielikämmäily otti päähän. Iltapalaverissa suunniteltiin retkiä pitkälle eteenpäin: perjantaina olisi Grotte de Gournier, lauantaina Sassenage, ensi viikolla jokin iskuryhmä lähtisi Trou qui Soufflen läpireissulle. Huomiselle oli myös suunnitteilla jokin pieni ja helppo luola, mutta me päätimme, että voisimme koota voimia tulevia reissuja varten.

26.7. Gour Fumant

Tiistaiaamun tunnelma oli odottavan hermostunut. Koska Garylla ja kumppaneilla menisi hetki köysien paloitteluun oikeanmittaisiksi, päätimme käväistä kylässä. Méaudressa oli toripäivä, ja herttaisella torilla tuli tehtyä kaikenlaisia heräteostoksia. Palattuamme istuimme auringossa syömässä maukkaita ja hyvin halpoja hedelmiä (6 aprikoosia ja 4 viikunaa, yhteensä 2,04€!). Reissun ensimmäinen oikeasti aurinkoinen päivä herätti mökin ympäristöstä hillittömän määrän kärpäsiä ja sirkkoja. Laaksosta kaikui lehmien ammunta.

Kello yhden jälkeen lastauduimme luolakamppeinemme Garyn isoon pakuun. Takapenkillä kinastelivat lapset, joista vanhempi oli esiteini, nuorempi kovin pienen oloinen. Pojat olivat kuulemma harrastaneet luolia 4-vuotiaasta asti. Ajomatka kesti reilun puolituntisen. Luola sijaitsi Villard de Lansin kylän yläpuolella, kauniissa metsässä olevalla luonnonsuojelualueella. Parkkipaikalta oli viitoitus Via Corda -reitille, mutta luolan luo ei ollut minkäänlaista opastusta. Gour Fumantin kahden sisäänkäynnin löytäminen veikin hetken, kun kukaan seurueen jäsenistä ei ollut täällä aiemmin käynyt. Itse asiassa minä löysin varsinaisen Gour Fumant -nimisen suuaukon puolivahingossa, kun olin matkalla puskaan naistenhuoneeseen.

Minä ja Miri seurasimme Garya ja poikia Faux Gour -nimisen toisen sisäänkäynnin kautta luolaan, Brian ja Dobsonit puolestaan menivät varsinaisen eli Vrai Gourin kautta. Tarkoitus oli, että ulos tultaisiin päinvastaisia reittejä. Kolmas tiimi, Martin ja ranskalaisvahvistus Michel, jäivät vielä odottamaan ulos.

Faux Gour alkoi mönginnällä alas kivistä luiskaa, missä saimme odotella, kun Gary viritti köyden. Sen avulla ylitimme vähän kuilua poikkaroiden todella liukkailla kivillä, ja laskeuduimme ensimmäisen osuuden, kirjan mukaan 17 metriä. Se oli hyvin näyttävä, ja sen alla luola jatkui suurena ja helppokulkuisena. Kivi oli hyvin erilaista kuin Trou qui Soufflessa, ja jotenkin paikan yleisilme oli kiinnostavampi ja vaihtelevampi.

Jonkin aikaa käveltyämme kohtasimme toisen köysipätkän, noin 9 metriä. Sen laskeuduttuamme Gary oli jo riggaamassa seuraavaa, joka olikin varsin jännittävä: kapea kuin mikä, ja melkein vapaakiivettävän oloinen, koska seinät olivat täynnä erilaisia harjanteita ja möykkyjä. Sen perään seurasi vielä yksi helppo noin kymmenmetrinen laskeutuminen, vähän kävelyä - ja uusi köysipätkä. Köysisäätöä odotellessamme ihailimme meitä ympäröivää kiveä. Yksi seinä muistutti lohikäärmeen suomuista ihoa, katto puolestaan näytti matoisalta.

Miri oli juuri lähdössä alas pitchiä, kun Michel ilmaantui paikalle. Minun vuoroni tultua myös Martin oli yleisönä, mikä jostain syystä hermostutti kummasti. Ankkuri sijaitsi haastavasti nurkan takana ja tyhjän päällä, ja sössäsin lähdön. En lukinnut Stopia kunnolla ("hard lock") vaan vain pikaisesti ("soft lock"), ja rimpuillessani lehmänhäntien irroittamiseksi lukitus aukesi. Jos olisin käyttänyt laskeutumislaitteena Simpleä enkä itsestään lukkiutuvaa Stopia, olisin toiminnallani saattanut pudottaa itseni alas. Sain kuulla kunniani. Lisää moitteita seurasi siitä, ettemme olleet huomanneet yhden Garyn asentamista mailloneista löystyneen lähes auki.

Kun laskeutumisen jälkeisestä isosta kammiosta löytyi kaiken lisäksi taas uusi pitchi, ei tunnelma varsinaisesti ollut katossa. Arvoimme Mirin kanssa, kääntyisimmekö jo takaisin. Martin ja Michel ehdottivat, että jompi kuimpi palaisi kanssamme, mistä kieltäydyimme jyrkästi - osaisimme kyllä itsekin. Sen sijaan he siis häipyivät alas. Olisimme halunneet tietää, oliko tämä viimeinkin viimeinen köysipätkä, mutta eihän sitä kukaan meille palannut kertomaan. Odottelimme vielä salissa, kun edellisen köysipätkän yläpäähän ilmestyi valoja, ja Brian ja Dobsonit laskeutuivat luoksemme. He olivat vähän ihmeissään pitchien määrästä: he olivat olettaneet olleensa pohjalla, kunnes olivat löytäneet ahtaan kolon läpi laskeutuvan köytemme. Tässä vaiheessa teimme päätöksemme, ja lähdimme takaisin päin.

Reitti oli helppo löytää, ja odottelun aiheuttama kohmeisuuskin hälveni köyttä noustessa. Opin vihaavani säkin kanssa nousemista, etenkin ahtaassa röörissä, jossa sitä ei mitenkään voinut pitää selässä. Muuten nouseminen tuntui paljon helpommalta kuin edellisellä retkellä. Pääsyyt sille, että käännyimme takaisin, olivat olleet huoli jaksamisesta ja pelko siitä, että hitaina nousijoina tukkisimme muiden tien. Molemmat huolet osoittautuivat aivan turhiksi: 5. ja viimeisen, 17 metrisen köysinousun jälkeen olisimme jaksaneet aivan hyvin vielä pari lisää, eikä kukaan hengittänyt niskaan.

Ulos päästyämme kipaisin parkkipaikalle varmistamaan, etteivät muut mystisesti olleet menneet ohitsemme ja poistuneet toisen sisäänkäynnin kautta. Eihän siellä ketään näkynyt. Sen sijaan saimme odotella idyllisen kauniissa laaksossa, jota reunustivat vieraan näköiset kukat ja kuusimetsät sekä kalkkikiviset kallioseinämät. Lähes tunti kului, ennen kuin Vrai Gourista kömpivät ulos Gary ja pojat. Heidän mukaansa emme olleet menettäneet paljoa: olimme kyllä kääntyneet takaisin juuri ennen viimeistä laskeutumista (mikä otti aika armottomasti päähän), mutta pohja ei ollut ollut kovin kiinnostava. Vielä myöhemmin tosin kuulimme muilta, että Gary ei itse asiassa ollut löytänyt näyttävintä sivukammiota.

Iltaohjelmassa oli yhteisruokailu leirintäalueen ravintolassa. Paikallisherkku, gratinoidut raviolit, oli erittäin herkullista, ja pizzatkin ilmeisesti oikein maukkaita. Viiniä tietenkin juotiin myös, ja kuulimme paljon niin luolatarinoita kuin luolaseurajuorujakin. Tunnelma oli leppoisa ja kotoisa, melkein kuin SWCC:n luolamajassa Penwylltissä. Illan päätteeksi talo tarjosi shotin calvadosia, ja omaan mökkiin palattuamme sen vino lattia tuntui vielä tavallistakin kaltevammalta.

25.7. Kyläilyä

Maanantaina pidimme lepopäivän, joka todella tuli tarpeeseen - raskaan matkapäivän ja vielä raskaamman luolapäivän jälkeen oli aivan mukiloitu olo. Nukuimme melkein kahteentoista saakka. Herättyämme istuimme autoon, ja otimme suunnan kohti Autransia, lähikylistä suurempaa. Satunnaisajelu ja pätkä kävelyä veivät meidät ihanan pienen puron ja vesiputouksen luo. Kyseessä oli selvästi perheiden suosima ulkoilureitti, ja liikkeellä oli paljon ihmisiä.

Kävelyretkeltä palattuamme pysäköimme auton Autransin pikkuiseen keskustaan. Suurin osa kaupungista oli kiinni, koska aukioloajat olivat kaikkialla mallia "10-12 ja 14-19". Turisti-info sentään oli auki, ja saimme nipun alueen esitteitä sekä ohjeet helpolle maisemakävelyretkelle. Sen toteutus tosin pitäisi säästää toiseen päivään, koska sää oli sateinen ja synkkä. Turisti-infon jälkeen istuimme kahvilla, kunnes kaupat aukesivat, ja kiersimme keskustan läpi. Kirjakauppa, pari erilaista ruokakauppaa, lahjatavarakauppa - ja siinä se olikin. Ostimme evästä leipomosta, ja etenimme Méaudreen, pienempään lähikylään. Lihakaupasta mukaan lähti satunnaisia liha-asioita, leipomosta leipä, jota ranskalaiseen tyyliin ei pakattu pussiin, vaan paperikaistaleeseen kainalossa kanniskelua varten.

Mökkiin palattuamme tutustuimme lihakaupan satunnaispalleroihin, jotka osoittautuivat maksaksi, eivätkä erityisen maukkaiksi. Seitsemän maissa respassa tarjoiltiin tervetulodrinkki kaikille uusille majoittujille. Sieltä alkoi myös SWCC:läisten seuraavan päivän suunnittelu, jota jatkettiin paria tuntia myöhemmin, kun kaikki olivat syöneet illallisensa. Suunnitelmaksi meidän osaltamme muotoutui Gour Fumant -niminen helpoksi luvattu SRT-luola, johon menisimme Garyn ja hänen kahden poikansa kanssa. Ennen nukkumaanmenoa selasimme paikan kuvausta ja karttaa hieman huolissamme. Helppo tai ei, köysitoimintaa ainakin näytti riittävän.

24.7. Trou qui Souffle

Sunnuntai oli ensimmäinen luolapäivämme. Meidät oli komennettu mukaan reissulle Trou qui Souffleen, aivan leirintäalueen vieressä sijaitsevaan suureen luolastoon. Ennen sitä piti kehittää jostakin aamiainen. Onneksi respan viiksimieheltä saimme eilen tilatut tuoreet croissantit ja leivät sekä kasan muita satunnaisia ruokatarpeita. Hienoin oli kestomakkara, jolle löytyi mökistä possunmuotoinen astia.

Olimme juuri kokoamassa luolavermeitämme, kun saimme kuulla, että tänään olisi ruokakauppoja auki kylälläkin. Koska osa päivän tiimistä oli parhaillaan jossakin katsomassa toisen luolan sisäänkäyntiä, lähdimme siis kaupoille. Méaudren kylä oli oikeastaan suurempi kuin olin odottanut. Kaikesta näki, että se on nimenomaan laskettelupaikka, ja hiljaisempi kesäaikaan. Kylässä olisi ollut leipomo, lihakauppa ja ties mitä, mutta me tyydyimme sympaattiseen sekatavarakauppaan. Viimein ruokaongelma oli ratkaistu!

Kaikki eivät edelleenkään olleet paikalla kun palasimme leiriin, joten luolakamppeet lajiteltuamme keittelimme kummallisen makuista kahvia ja tapoimme aikaa. Kahden kieppeillä alkoi ulkoa kuulua kilinää, kun SRT-varustetut miehet lähestyivät, ja meidänkin oli aika pukeutua haalareihin, valjaisiin ja kasaan metalliroinaa.

Luolan suulle oli kävelyä kokonaista parin minuutin verran, ja polku lähti aivan mökkimme pihasta. Sisäänkäynti oli kapeahko köysilaskeutumisrööri, josta päädyimme kävelyritilän ja lyhyen kiipeilyn kautta käytävän lattialle. Trou qui Souffle tuntui heti hieman vieraalta ja erilaiselta: kivi oli vaaleaa ja hassusti raidoittunutta, ja vastaan tuli suuria kivilaattoja, joista minulle tuli mieleen Ruotsin Kopparbo enemmän kuin mikään Walesin luola.

Jonkin matkaa käveltyämme saavutimme ensimmäisen suuren SRT-haasteen, 30-metrisen köysilaskeutumisen. Saimme odotella jonkin aikaa, kun Tony viritteli köysiä. Martinin valvovan silmän alla pääsimme lopulta aloittamaan laskeutumisen. Kuten jo osasin odottaa, se oli upeaa ja leppoisaa. Väliankkuritkin ohitin vaivattomasti, lukuunottamatta kohtaa, jossa ankkurien välissä oli horisontaalinen poikkaripätkä, ja piti odottaa opettajaa ja kysyä neuvoja. Pienellä taiteilulla siitäkin selvittiin vaivattomasti.

30 metriä on jo aika pitkä köysipätkä, ja pohjalla pohdimme ääneen, pitäisikö kohta kääntyä takaisin. Martin totesi, että jatkossa olisi vastassa vain lyhyitä ja helppoja köysiosioita, joten yhtä hyvin voisimme vielä jatkaa. Lyhyitä ja helppoja ne ehkä olivatkin, mutta niitä tuntui olevan aina vain lisää nurkan takana - 7m, 12m, 11m, 5m, ja välillä kävelyä ja lyhyitä kiipeilyjä. Koko ajan luola eteni jyrkästi alas.

5 metrin köysipätkän jälkeen löytyi vielä yksi suurin piirtein saman mittainen, vaikkei luolakartassa sellaista ollut. Sen jälkeen reitti muuttui ahtaaksi poikkaroinniksi pienen virran päällä, ja päätin jäädä odottamaan, kun walesilaiset kävivät katsomassa, miltä jatko näyttää. Se ei näyttänyt lupaavalta. Tony palasi viimeisimmän köysiosuuden yläpuolelle, ja hetken päästä hän huuteli, että olimme kulkeneet yhden risteyksen ohi. Viimeinen köysilaskeutuminen oli itse asiassa ollut täysin turha. Siitä ylöspääsy oli yllättävän haastavaa, ja vaati vermeiden siirtoa väärässä järjestyksessä sekä venkoilua tyhjän päällä tasamaalle pääsemistä varten.

Aikaa oli jo tässä vaiheessa kulunut sen verran paljon, että walesilaiset päättivät purkaa väärän köyden ja palata takaisin. Alkoi siis pitkä ja raskas nousu ylös. Ensimmäiset pari pitchiä menivät kevyesti, mutta sitten väsymys alkoi painaa. Nerokkaana olin myös jättänyt veden ja ruoan sisältäneen luolasäkin erään alkupään köysipätkän luo, kun kuvittelin, että kääntyisimme takaisin suht pian. Viimein sen luo päästyäni oli myslipatukka parasta ikinä. Päivän opetus: älä ikinä hylkää säkkiä, vaikka sen raahaaminen olisi kuinka raskasta.

Tony meni ohitseni ja kipitti kohti uloskäyntiä. Martin totesi minulle, että voisin myös jatkaa jo eteenpäin, hän palailisi Mirin kanssa, ja huolehtisi siitä säkistäkin. Tein siis näin. 30 metrin pitch oli aivan tuskaa, ja sen jälkeen ryömin ja konttasin eteenpäin. Päättelin, että jos vain kulkisin aina ylöspäin vieviä käytäviä, päätyisin uloskäynnille. Suunnitelmani tuntui hyvältä siihen asti, kun kohtasin umpikujan. Pienen paniikin uhatessa käännyin ympäri ja palasin kammioon, jonka tunnistin tutuksi sisääntulomatkalta - tulvapakojen ketjut ja köydet olivat varma tuntomerkki.

En tiedä, kauanko tarkalleen odottelin yksikseni, mutta se tuntui ikuisuudelta. Välillä kuvittelin kuulevani lähestyvää puhetta tai SRT-varusteiden kilinää, ja kun sammutin valot, näin seinissä kiiltäviä täpliä. Lopulta näin myös oikean lähestyvän valon, ja loppuseurue ilmaantui paikalle. Helpotus oli melkoinen. Se katosi saman tien, kun Martin livahti ohi, ja katosi näkyvistä.

Onneksi Mirin suunnistustaidot ovat paremmat kuin minun, ja hän tunnisti oikean reitin ulos. Sitä jopa merkkasi seinään piirretty pieni punainen nuoli. En tiedä, missä oikein kävin harhailemassa, mutta luultavasti oli oikea päätös kääntyä takaisin. Viimeiset metrit kiipeilyä ja lyhyt köysinousu, ja olimme ulkona. Retken piti kestää 3-4 tuntia, me käytimme siihen 6. Väsymys oli melkoinen. Onneksi omaan mökkiin oli lyhyt matka. Leirissä odottivat suihku, ruoka, ja iltapalaveri, jossa ilmoitimme, että pitäisimme huomenna vapaapäivän.

23.7. Kohti Vercorsia

Kenties pitkällisimmin suunniteltu ulkomaanmatkani ikinä alkoi eilen. Minä ja Miri ilmoittauduimme South-Wales Caving Clubin järjestämälle retkelle Ranskan Vercorsiin viime vuoden puolella, ostimme SRT-varusteet, ja alkuvuodesta roudasimme muuan walesilaisen Suomeen opettamaan meille luolaköysitoiminnan alkeet. Sen jälkeen harjoittelimme silloin tällöin, ostelimme lisää vermeitä, ja viimein tällä viikolla pakkasimme ja valmistauduimme lähtöön.

Eilen aamulla piti vielä hakea valjaat kotoa, vaikka olin siirtynyt Mirille toissapäivänä mukamas kaiken pakanneena. Kello kymmenen kieppeillä Dare tuli heittämään meidät kentälle. Ensimmäinen lentomme oli Helsingistä Frankfurtiin. Siellä jatkolennon löytäminen aiheutti päänvaivaa, mutta oli loppujen lopuksi hyvin helppoa: tulo- ja lähtöportti olivat lähes vierekkäin, lähtöportti vain oli alueella, joka aukesi vasta hieman ennen lennon lähtöä. Toinen lento, Frankfurtista Lyoniin, kesti vain noin tunnin, mutta siinäkin ajassa Lufthansan lentotädit ehtivät tarjota erittäin saksalaisen perunasalaatti-maksamakkara-evään. Ranskaan laskeuduimme läpi matalalla roikkuneiden sadepilvien.

Auton nouto Sixtin pisteestä oli hyvin vaivatonta, ja hoitui ranskan ja englannin sekoituksella. Renault Méganemme oli oikein hieno ja menevä, ja ilmastointikin toimi. GPS:n mukaan matkan Méaudreen piti kestää noin kaksi tuntia. Tyhmä allekirjoittanut painoi kuitenkin epähuomiossa väärää nappia, mikä vei meidät maksullisia teitä välttävälle reitille, jossa oli kilometrin välein liikenneympyrä. Mokan tajuttuamme muutin reittiä, ja pääsimme ajamaan pätkän moottoritietä, mistä maksoimme 5,10€.

Horisontti täyttyi vuorista ja uskomattomista kalkkikiviseinämistä. Oli aivan mielettömän kaunista. Ihastus vaihtui lievään kauhuun, kun seurasimme gepsutinta jyrkästi ylöspäin nousevalle reitille. Ajoimme hyvin kapeaa pikkutietä korkean kuilun reunalla, toisella puolellamme satojen metrien pudotus alas laaksoon. Välillä tie vei läpi kalkkikiveen louhitun tunnelin, johon ei mitenkään olisi mahtunut enempää kuin yksi auto rinnakkain, ja joka oli vähintäänkin parin sadan metrin mittainen. Hiljalleen laskeuduimme sentään alemmas, ja matka jatkui läpi pienien kylien.

Matkapäivä sujui kaiken kaikkiaan enimmäkseen suunnitelmien mukaisesti, mutta yksi suuri ongelma siinä oli: lennoilla ja kentillä närpittyjä asioita lukuunottamatta syöminen jäi jotenkin kummasti väliin. Kaikki automatkan varren ravintelit näyttivät suljetuilta, eikä missään ollut yhtään ruokakauppaa tai sellaisella varustettua huoltoasemaa. Kun lopulta joskus kymmenen jälkeen illalla saavuimme Camping les Eymesiin, oli nälkä jo epätoivoisella tasolla. Piti vielä jaksaa säätää ranskaksi, jotta saimme avaimet hassuun mobile home -mökkiimme. Samalla tilasimme leipää seuraavaksi aamuksi. SWCC:n sedätkin löytyivät terassilta, ja heillä oli kovasti luolaisia suunnitelmia huomiselle. Martin ystävällisesti lahjoitti meille vähän evästä, ja siirryimme mökkiimme nukkumaan. Suomessa oli lähtiessämme ollut helle, les Eymesissä palelin paksun peiton alla. Uni kuitenkin tuli nopeasti.