Aamulla Miri heräsi hyvästelemään poistuvat kerholaiset, minä puolestani nousin hitaammin ja käytin aikani tiskaten. Koska oli vapaapäivä, päätimme viettää sen kevyesti kävellen tuntitolkulla pitkin metsiä. Halusimme nähdä legendaarisen Gouffre Bergerin sisäänkäynnin, kun kerran olimme varsin lähellä sitä.
Ajoimme Autransin läpi ja ylös vuorelle, la Molièren parkkipaikalle. Kukkulan laen näköalapaikalla horisontti oli täynnä vuoria - täysin pilvettömänä päivänä kuulemma näkyisi jopa Mont Blanc - ja joka paikassa palloili lehmiä. Päiväkävelijöitä oli myös liikkeellä runsain mitoin. Päinvastoin kuin monet heistä, me emme suunnanneet Autransin turisti-infon tädin suosittelemalle helpolle kävelykierrokselle, vaan päinvastaiseen suuntaan, Harveyn lainaamaa karttaa seuraillen.
Tiemme vei alas metsäpolkua, ohi puiden siimeksessä lymyilevien lehmien, kauniiden kukkien, kalkkikivikivikkojen, sekä parin luolansuun, joista emme tienneet mitään (myöhemmin löysimme access-ohjeista nimet niille). Kartta ja todellisuus eivät ikävä kyllä tuntuneet täysin täsmäävän, ja eräästä risteyksestä kokeilimme ensin yhtä suuntaa, sitten toista, joka vaikutti lupaavammalta.
Maasto muuttui vielä kivisemmäksi, ja ylitimme välillä lapiaziksi kutsuttua rakoilevaa kalkkikivilattiaa. Polun reunoilla alkoi näkyä cairneja, luolissakin toisinaan merkkeinä käytettäviä kivikasoja. Lopulta, paljon alempana ja yli tunnin kävelyn päässä lähtöpisteestä, bongasimme eräästä kiviseinästä kaksi muistolaattaa, joiden edessä oli kukkia. Pian löysimme myös luolan suun, johon vei köysi, kenties Yorkin yliopistolaisten jäljiltä. Alku ei näyttänyt lainkaan niin pelottavalta ja eeppiseltä kuin mikä luolan maine on, mutta vaikeaksi sen tekevätkin nimenomaan sisäänkäynnin jälkeen alkavat lukemattomat köysipätkät. Kovasti olisi tehnyt mieli kiivetä alemmalle tasolle köyttä hyödyntäen ja kurkata, miltä jatko näyttää, mutta varustus oli täydellisen väärä. Vielä jonain päivänä…
Pienen mustikoita sisältäneen tauon jälkeen aloitimme nousun ylös mäkeä. Se vei vähemmän aikaa kuin menomatka, kun ei ollut pakko koko ajan tuijottaa karttaa. Parkkipaikalta ajoimme hieman mäkeä alas, ja pysähdyimme juomaan ja syömään Refuge des Feneysiin, missä oli pysähtynyt tunnelma, ja söpö pieni valkoinen koira.
Olimme suunnitelleet iltapäivälle vielä pyörähdystä Grenoblessa, mutta sen kanssa olisi tullut niin kiire, että jätimme väliin. Sen sijaan ajelimme taas vaihteeksi aivan pöhköjä vuoristoteitä alas Villard de Lansin Intermarketiin, ja sieltä takaisin leiriin.
Illalla oli yhteisruokailu Harveyn syntymäpäivän kunniaksi. Ikävä kyllä minä ja Miri jäimme jumiin pöydän ranskankielisimpään osioon, joten Miri vietti enimmän osan ajasta hiljaa, ja minä yritin epätoivoisesti ottaa tolkkua vierustoverini hurjavauhtisesta ranskasta, mitä monen samassa tilassa syövän lapsiperheen mökä ei ainakaan helpottanut. Sen sijaan oli helpotus, kun lasku viimein saatiin maksettua, ja pääsimme omaan mökkiimme kiroamaan kaiken maailman ulkomaalaisia.
No comments:
Post a Comment