5.8. Antre de Vénus

Viimeinen luolareissumme oli hyvin suomalainen elämys. Ajelimme Brianin ja Dobsonien perässä jonkin matkaa erääseen Méaudren lähimetsään, pysäköimme levikkeelle, ja lähdimme kävelemään Brianin GPS:n perässä. Luolavermeitä emme vielä pukeneet, koska ensin pitäisi löytää luola.

Pienen samoilun jälkeen löytyi ensin oikea parkkipaikka, sitten potentiaalinen polku. Aikamme sitä seurattuamme pysähdyimme kohtaan, josta GPS:n mukaan luolan suulle olisi enää 30 metriä matkaa. Hajaannuimme jyrkkään metsärinteeseen etsiskelemään sisäänkäyntiä. En löytänyt luolaa, vaan onnistuin hukkaamaan kaikki muut, ja lopulta päätin palata parkkipaikalle, ennen kuin eksyn. Miri olikin jo siellä tyhjentämissä puskia vadelmista. Pian brititkin ilmaantuivat. Luola oli löytynyt, aivan polun vierestä, parikymmentä metriä edempää. Koko hajaantunut hakeminen oli ollut käytännössä turhaa.

Kiskoimme varusteet päälle ja marssimme uudelleen metsään. Eilen meille oli väitetty, että tämä luola oli samalla seudulla majailleiden belgialaisten löytämä, mutta itse asiassa kyseessä oli uudelleenlöytäminen: ovi oli suljettu raskaalla, vanhan näköisellä metalliluukulla. Tämä oli ensimmäinen ovella varustettu luola, mihin olimme Vercorsissa törmänneet. Lukkoa siinä ei sentään ollut, vain metallitanko, jonka sai nostettua pois.

Luukun takaa löytyi ryömintää. Andy meni edeltä tarkastamaan, mitä muuta siellä olisi. Kiroilu ja laahausäänet kestivät aikansa, katosivat hetkeksi, ja palasivat taas, yltä päältä mutaisen miehen kera. Ryömintä ei ollut pitkä, mutta vei suoraa köysilaskeuduttavan pudotuksen luo, eikä Andy ollut löytänyt vakuuttavia paikkoja köyden kiinnittämiselle. Briankin kävi katsomassa, ja kertoi palattuaan havainneensa pari epäilyttävää vanhaa pultinreikää. Kävin itsekin vilkaisemassa koloa. Ryömintää oli 10-20 metriä, välillä mutalätäkössä. Sitä seurasi kammio, johon juuri ja juuri mahtuisi kaksi ihmistä, ja pieni ryömintä suoraa jyrkän kielekkeen reunalle.

Olisin mieluusti tutustunut luolaan lähemmin, mutta ketään muuta se ei tuntunut innostavan niin paljoa, että olisi maksanut vaivaa virittää köyttä ja ryömiä SRT-kamoissa, tai säätää niitä päälle ja pois. Sisäänkäynnillä aikamme palloiltuamme päädyimme siis lopulta kävelemään takaisin mäkeä ylös kuumissa luolakamppeissamme. Reissun saldoksi jäi paljon samoilua metsässä ja pieni ryömintä.

Leiripaikalle palattuamme kävin ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa uimassa paikallisessa altaassa. Siellä ei enää ollut laikaan kuuma, ja vettäkin alkoi ripotella. Viimeisen illan kunniaksi paitsi pakkasimme ja siivosimme, kävimme syömässä reissun parhaan aterian Auberge de la Croix Perrin -majatalossa. Hintataso oli paljon Suomea inhimillisempi, palvelu rutkasti nopeampaa kuin leiripaikan ravintelissa, ja ruoka todella hyvää. Kohokohtia olivat muun muassa Mirin hanhenmaksa-alkuruoka ja oma pääruokani, kokonainen taimen manteleiden ja sienien kera. Illan aikana paikka tuli aivan täyteen, joten muutkin taisivat siellä viihtyä.

Onnellisen ähkyisinä palasime leiriin, missä vietimme loppuillan Brianin ja Dobsonin telttojen liepeillä tyhjentäen valkoviinipulloa ja jutustellen - yllätys yllätys - luolista. Seuraava iso SWCC:n ulkomaanreissu olisi Pohjois-Espanjaan kahden vuoden päästä, ja päätimme jo nyt haluavamme ehdottomasti sinne.