9.8. Torca del Hoyón de los Caballos (Red del Silencio)

Retken viimeinen kokonainen päivä oli suomalaistiimin osalta varmaankin koko reissun yleishyödyllisin:  minä ja Dare edistimme asioita purkamalla köydet Red del Silencion yläsisäänkäynniltä, luolasta, jossa emme tätä retkeä lukuunottamatta edes lainkaan käyneet.

Aamulla olimme kuvitelleet, että seuraisimme vuokra-autolla Garya alaparkkipaikan kautta yläparkkipaikalle, vaan Garypa oli jo ehtinyt häipyä, samoin kuin kolmas autokunta, eli läpiretkeläisporukka, Mackrill, Neil, Jo ja Gareth. Onneksi Miri muisti reitin luolaston alasisäänkäynnin eli Cueva del Vallen eli luo, mistä löysimme muut.

Vilkaistuamme sisäänkäyntiä turistikyltteineen ja mammutteineen jatkoimme matkaa kahdella autolla kohti yläsisäänkäyntiä. Tie sinne oli loppuosaltaan kiintoisa kuoppainen kärrypolku. Parkkialueenkaltaisella pääsimme ihmettelemään, kun paikallinen maajussi huuteli hevosen selästä lehmihaan läpi kulkevalle läpiretkiryhmälle.

Kun Dare, minä, Gary ja tämän kaksi poikaa olimme kaikki valmiita, saimme vuorostamme kohdata espanjalaisen cowboynvastineen, joka ajoi edellään laumaa säikkyjä nuoria lehmiä. Tämä maalaishyökkäysjoukko hirvitti minua enemmän kuin mikään luolassa. Gary espanjantaitoisimpana selvensi, että ukko ei halunnut meidän kulkevan maillaan. Ikävä kyllä ainoa tuntemamme polku kulki niiden läpi, joten kaikesta huolimatta kipitimme lehminiityn poikki, puskikon läpi ja kivikkoista rinnettä ylös, kunnes löysimme alas luolalle vievän älyttömän liukkaan mutamäen. Alhaalla oli suuri tyhjä aukio ja luolan suu - nimittäin juuri se väärä luola, joka oli alkuretkestä köysitetty. Meidän kolomme oli vielä yhden pienen puskapolun päässä.

Ehdimme paikalle juuri ajoissa nähdäksemme läpiretkiporukan viimeisten astuvan luolaan. Varustauduimme ja seurasimme esimerkkiä. Luola oli alusta lähtien alaspäinviettävä, ja köysiosiot pitenivät tasaista tahtia: ensin pieniä apuköysiä, sitten lyhyitä laskeutumisia kapeissa rööreissä, ja lopulta pitkiä, vapaasti roikkuvia köysiä. Seinät olivat tummaa, fossiilien täyttämää, vettä tippuvaa kiveä. Kokonaisuus oli erityylinen kuin mikään muu luola täällä, ja oli jännä ajatus, että köysien jälkeen sen luonne muuttuisi useaan otteeseen täysin: pari tuntia jokea, sitten vesikuoppia, ryömintää, isoja tiloja ja lohkareikkoja.

Noin 40-metrisen köysiosion kieppeillä saimme läpiretkeläiset kiinni, ja jouduimme odottelemaan. Kun Dare oli mennyt edeltä ja minä laskeuduin alas, jäivät perässäni tulleet Gary ja pojat johonkin kauemmas taa. Me jatkoimme vielä jokusen köysiosion alas (tarkoista mitoista ei ole tietoa ilman kunnollista karttaa). Viimeisen köyden tuntomerkkinä oli lepsusti kasisolmulla yhteen pisteeseen tehty ankkuri sekä köysi, jossa oli solmu. Läpiretkeläiset tappelivat tiensä sen ohi, me emme, koska tästä alkaisi varsinainen urakkamme, köysien irroittaminen ja raahaus luolasta ulos.

Deriggaus eli köysien purku luolasta oli minulle verrattain uusi kokemus: olin lähinnä pari kertaa ollut purkamassa jotain yksittäistä, itse laittamaamme pitchiä. Täällä meillä oli omin kätösin purettavaksi lähemmäs 300 metriä köyttä monessa palassa. Aluksi vedimme ylös solmuköyden ja sen perässä olleen säkin, tungimme köyden sinne, ja lähdimme palailemaan kohti pintaa. Dare purki ankkureita, minä sulloin köyttä säkkiin. Aina uuden osion noustuamme vedimme hiljalleen täyttyvän säkin perässämme ylös. Muutaman pitkän, raskaan nousun jälkeen se alkoi jo olla melkoisen painava. Gary odotti meitä pitkän pitchin päällä, auttoi meitä kiskomaan säkin ylös, ja lähti lopulta pintaa kohti sen ja poikiensa kanssa.

Muutamaa köysiosuutta myöhemmin kohtasimme yllättävän käytännön ongelman: kaikki osuudet oli varustettu yhtä ja samaa 100 metriä pitkää köyttä käyttäen, ja sen kuljettamista varten luolaan oli jätetty yksi, ei lainkaan turhan suuri säkki. Köysi vain jatkui ja jatkui, ja säkki alkoi olla ääriään myöten täysi. Tyhjensimme köyden sopivalla tasamaalla, avasimme kaikki solmut ja irrotimme kaiken metalliroinan. Pakkasin sen uudelleen niin huolellisesti kuin suinkin kykenin. Tilaa jäi juuri ja juuri sen verran, että kun viimein saavutimme köyden pään, sain sen kokonaan survottua säkkiin ja jotenkuten hirtettyä paikoileen säkissä olleella varustenarulla. Operaatio oli ärsyttävä, ja söi rutkasti aikaa.

Nyt meillä oli siis riesanamme umpitäysi 100 metrin köysisäkki, ja vastassa oli seuraava, suurempi säkki ja lisää purettavaa. Loppuosion työnjako muodostui sellaiseksi, että Dare kulki edellä täyttä säkkiä rontaten, minä perässä purkien ankkureita ja lastaten köyttä viimeiseen säkkiin. Retken suurimman pätevyyselämyksen koin noustessani luiskaa köysiosuutta ylös säkin kanssa pakaten köyttä edetessäni, ja sen yläankkuria ja lähestymislinjaa purkaessani. Jos paikassa ei olisi ollut pysyvää poikkarivarmistusköyttä turvana, tämä olisi ollut huomattavasti jännempää.

Loppuluola koostui lähinnä lyhyistä köysistä, ja niistäkin osa oli kiinteinä paikalla, eikä vaatinut purkua. Suurin haaste oli kahden painavan säkin hilaaminen ylös. Väsymys alkoi vaivata, ja säkin nostelu tuntui raskaalta. Juuri kun se alkoi käydä epämiellyttävän työlääksi, olimmekin pinnalla. Tehtävä suoritettu! Aikaa kului viitisen tuntia.

Enää oli jäljellä viimeinen ponnistus: kolmen painavan köysisäkin kanto autolle. Onneksi matka oli suurimmaksi osaksi alamäkeä. Kiukkuisen farmarinkin kiersimme ihan mukavaa uutta polkua pitkin, aitausten välistä kaikki lehmät välttäen.

Leirissä purkamismeininki jatkui. Osallistuimme ison komentoteltan pakkaamiseen, ja setvimme hieman köysiä. Myöhemmin illalla piti myös pakata omat luolakamppeet. Koska olimme päättäneet maksaa mukaamme yhden ylimääräisen laukun, se kävi selvästi vaivattomammin kuin millään aiemmalla luolamatkalla.

Retken viimeisen yhteisen illan kunniaksi kokoonnuimme vielä baariin jutustelemaan. Steviellä ja Lesliellä oli ollut kiva kävelyretki käärmeineen, Mirillä ja Martinilla hieman extremimpi "vapaapäivä" terävän kalkkikiven seassa. Red del Silencion läpiretkeläisetkin olivat selvinneet urakastaan vauhdikkaasti.

Seuraavaa Garyn järjestämää retkeä kaavailtiin hieman. Se tapahtuisi vuonna 2015, ja kohde tulisi mahdollisesti olemaan Dent des Crolles Ranskassa. Mitähän sitä ensi kesänä sitten puuhaisi… Cantabriasta jäi vielä monta juttua tekemättä ja hampaankoloon. Mortero-Rubiceran ja Red del Silencion läpiretket ainakin haluaisin tehdä, mahdollisesti myös Gandaran. Ja se Cañuelan suuri sali täytyy vielä joskus käydä etsimässä!