8.8. Gandara: Salle Angel, otto 2

Torstaina pääsin sentään maan alle. Miri ja Martin olivat lähdössä eeppiselle pitkälle valokuvausretkelle Gandaran alasisäänkäynnin kautta. Dare ei ollut vielä käynyt Salle Angelissa, joten suunnitelma oli, että me kaksi käymme siellä ja käännymme takaisin - ajatus 10+ tunnin mittaisesta kuvausretkestä ei kumpaakaan innostanut.

Parkkipaikalle päästyämme Martin ilmoitti, että minä ja Dare voisimme mennä ensin, ja saisimme ainakin puoli tuntia etumatkaa. Sisäänkäyntiä kohti siis. Minulla oli todella epävarma oli suunnistuksesta (kenties osittain toissapäivän Cañuela-fiaskon jälkeen). Osuin kuitenkin oikealle polulle kohti luolan suuta. Myös suurissa alkuosan kammioissa löysin oikean reitin poikkareiden ja mutamäkien yli pienehkön konttitunnelin alkuun. Sitä taas riitti enemmän kuin laki sallii, juuri niin matalana, ettei voi kävellä suorana.

Suunnistuksellisesti minua oli huolettanut eniten matalan osuuden jälkeinen pätkä vähän suurempia ja sekavampia tiloja. Luolakartasta ei siellä juuri ole iloa. Suunnistus kuitenkin ilmeni hyvin helpoksi: cairneja ja teippimerkkejä oli paljon enemmän kuin muistin, eikä reittiä tarvinut sen kummemmin etsiä. Pian olimmekin jo solahtaneet alaspäin viettävän kapean osion läpi köysien alkuun. Cueton jälkeen 44m pitch ei tuntunut missään.

Vesiputouksen ääni kuului jo pikkuköysien luo, kun sitä osasi odottaa. Salle Angel oli edelleen valtava, sumuinen ja hieno. Ajattelimme, että olisi kiva katsella, kun toiset kulkevat salin halki, mutta heitä ei vielä näkynyt. Olimme olettaneet heidän ottavan meidät kiinni. Me emme olleet menossa enää tämän syvemmälle, joten päätimme pyöriä Angelissa kunnes he saapuisivat. Kuljimme salin toiselle puolelle katselevaan hämmentäviä, juuria ja tippaleipiä muistuttavia muodostelmia.

Takaisin salin yläosan sisääntulolle palattuamme emme edelleenkään törmänneet toiseen tiimiin. Köysiosio olisi ikävä pullonkaula risteäville seurueille. Istuskelimme siis vielä tovin, ehkä noin vartin, kunnes Miri ja Martin viimein saapuivat. Ilmeisesti heillä ei ollut ollut mitään ihmeempiä ongelmia, vain hidas liikkeellelähtö ja yksi vähän oikutteleva lamppu.

Minä ja Dare katselimme näköalapaikalta, kun kaksi Scurionia loittoni salin toiselle puolelle valaisten ajoittain seiniä ja vesiputousta. Upea näky. Sitten olikin jo korkea aika liikkua, koska haalari-tekninen kerrasto -yhdistelmässä alkoi tulla hieman vilu. Köysinousuissa lämpeni nopeasti, ja pitkän pitchin väliankkuri hölmöinen sijainteineen ja löysine köysilenkkeineen tarjosi haasteita. Ahtaikko köysien jälkeen oli ylöspäin mentäessä hieman jännempi, kyyrykonttausosuus edelleen yhtä rasittava.

Vielä aamulla oli ollut sateista ja koleaa, mutta kun nousimme luolasta ulos, aurinko paistoi. Valuimme mäkeä alas parkkilevikkeelle. Vuokra-auto oli yhä siellä, mutta meillä kummallakaan ei ollut ajo-oikeutta, ja Miri ja Martin tarvitsivat auton poistumiseen myöhemmin illalla. Olimme sopineet leirissä edellisenä päivänä, että britit setvisivät keskenään, kuka kävisi poiimassa meidät kolmen maissa. Arvoitukseksi oli jäänyt, kuka se lopulta olisi.

Juuri kun olimme saaneet vaatteet vaihdettua, hieman ennen kolmea, kurvasi Neilin keltainen paku ohitsemme, ja Neil ja Leslie vilkuttelivat iloisesti. Ahaa, kyyti, ajattelimme, kuvitellen heidän ajaneen ohi kääntymään jossain. Kello kolme tuli ja meni, mutta paku ei palannut. Meitä alkoi epäilyttää, oliko Neil nähnyt meidät ja auton ja ajatellut, ettemme tarvitsekaan kyytiä. Dare oli juuri soittamassa Garylle tarkastaakseen tilanteen, kun Brian ajeli luoksemme tuulilasilampaansa kera ja poimi meidät kyytiin. Neil oli ollut matkalla kävelyretkelle, eikä hänen ollut missään vaiheessa ollut tarkoitus poimia meitä kyytiin.

Leirissä löhöilimme ja söimme välipalaksi Suomesta turhaan roudattuja pussikeittoja (kannoin Trangian Cueto-Coventosan läpi, muttei sitä ikinä käytetty). Illemmalla oli ohjelmassa varsinainen illallinen leirin ravintolassa, Tonyn viimeisen ja muiden toisiksi viimeisen illan kunniaksi. Mirikin ehti juuri ajoissa takaisin retkeltään ja syömään. Heidän reissunsa oli lopulta ollut lyhyempi kuin villeimmissä suunnitelmissa oli uhkailtu. Illallinen oli ainakin minun osaltani retken paras ruokailu: aivan mainio alkusalaatti juustolla, lohella, pähkinöillä ja rusinoilla, namia appelsiiniankkaa pääruuaksi, ja ähkyn täydennykseksi hassu kerma-riisi-kanelimössö. Syömingin ja juomingin ohessa kuulimme taas paljon kaikenlaista juttua SWCC:n viimeaikojen ja muinaisuuden tapahtumista.