04/08/2013

4.8. Cueto - Coventosa

Herätyskello soi viideltä, ja tuntui kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Olo oli epämääräinen, mutta eipä auttanut: aamiaista naamaan, karvahaalari päälle ja kamojen kanssa autoon. Ajelimme yläparkkipaikalle, piilotimme avaimet ja jätimme auton odottamaan, että joku noutaisi sen. Tätä kautta emme tänään palaisi.

Lähestymiskävely ei muuttunut ainakaan helpommaksi, kun selässä oli säkillinen luolaroinaa. Sentään aamukahdeksan kieppeillä oli mukavan viileää, ja kävelimmekin nopeammin kuin torstaina, reilussa tunnissa. Suuaukko odotti yhtä vaatimattoman näköisenä. Asiaa tuntematta olisi ollut mahdoton arvata, että vain metrejä pienen ruohikkoisen kolon sisäpuolella aukeaa Pozo Juhuen 302 metrin syvyinen kuilu. Kellään ei ollut ihan kauhea kiire hypätä sinne, vaan otimme aikamme, söimme, joimme ja kävimme puskavessassa - ainakin seuraavat 2 tuntia viettäisimme köysissä. Minulla ei edelleenkään ollut erityisen hehkeä olo, vaan lähinnä heikko ja pahoinvoiva. Tämä kuitenkin on minulle harmillisen yleinen olotila ennen pelottavaa luolaretkeä, ja aina aiemminkin se on mennyt ohi, kunhan päästään vauhtiin.

Sima del Cueto

Viimein, kello yhdeksän jälkeen, ei enää ollut jäljellä tekosyitä. Oli aika kohdata kuilu. Olin luvannut mennä ensimmäisenä. En oikein tiedä, oliko tämä rohkeutta vai pelkuruutta: edellämenevä ei näe muiden valoja jopa satoja metrejä alapuolellaan. Sen sijaan parimetrisen, harmittomalta tuntuvan tunnelinpätkän päässä oli lähestymislinja ja ankkuri, josta köysi katosi syvälle mustuuteen. Valoni ei lävistänyt pimeyttä pariakymmentä metriä syvemmälle, mutta kun huusin alas, kaiku kimpoili huolestuttavan pitkään kunnes katosi kaukaisuuteen.

Täydellisen keskittyneenä siirryin ankkurin luo, tarkistin, että lehmänhäntäni ovat varmasti kunnolla kiinni, ja kiinnitin laskeutumislaitteeni (hyvin palvellut Petzlin Stop) sekä jarrusulkurenkaani köyteen. Varmistettuani huolella, että Stoppi on paikoillaan ja toimii, irroitin lehmänhännät ja aloitin pitkän matkani kohti Cueton pohjaa.

Pozo Juhuen ensimmäinen ja ainoa tasanne on -200 metrissä, sitä ennen edetään melko lailla tyhjän päällä, pystysuoran seinän tuntumassa. Väliankkureita, joissa siirrytään köydenpätkästä toiseen, oli tasaisin väliajoin, noin 50 metrin välein. Laskeutumislaitteeni kuumeni huolestuttavan tuntuisesti. Välillä kuvittelin haistavani lievää palaneen käryä, välillä siitä kuului "psih" ja nousi pölypilvi. Pari kertaa yritin sylkeä tai puhaltaa siihen, jos se vaikka viilenisi hiukan. Köyden juoksemista Stopin ja neopreenihanskani läpi sekä ajoittaisia "köysi vapaa!" -huutoja lukuunottamatta oli täysin hiljaista, edes tippuvan veden ääntä ei kuulunut ennen kuin vasta kuilun alaosissa.

Olin etukäteen ehtinyt jännittää tätä melkein Eiffel-tornin korkuista pimeää kuilua monta kuukautta, mutta nyt pelko oli tallessa jossain suljetussa lokerossa mieleni perukoilla. Ajatttelin joka hetki vain ja ainoastaan sitä, mitä tein juuri parhaillaan. Oli vain köysiosuus toisensa perään, ja kyllä niitä riittikin. Ensimmäiselle tasanteelle oli neljä 30-50 metristä köydenpätkää. Niiden jälkeen tasamaa jalkojen alla tuntui harvinaisen hyvältä, ja vilkaisin ensimmäistä kertaa ylös. Jossain kaukana pimeydessä hohtivat Daren ja Mirin kirkkaat Scurion-otsavalot. Näkymän mittasuhteita oli mahdoton käsittää. Jatkoin matkaa. Alemmas mennessäni kuilun seinämät muuttuivat vähitellen kosteammiksi. Vielä sata metriä kielekkeeltä alas, ja olin Pozo Juhuen pohjalla, edelleen hengissä, enkä enää lainkaan peloissani tai pahoinvoiva.

Vaikka sen syvyys on legendaarinen, Juhuen kuilu on vasta noin puolet luolan alun köysiosuuksista: ensimmäisen horisontaalisen luolakammion pohja on -581 metrissä. Sinne päästäkseni minun oli vielä laskeuduttava monta köydenmittaa. Ne vain eivät enää olleet yhtenä huiman syvänä tilana, vaan sirpaleisena alas johtavana tunnelistona.

55-metrisessä Pozo Algodónissa piti muistaa vaihtaa SWCC:n köydestä vanhempaan valmiiksi paikalla olleeseen väistääkseen solmunohituksen. Sen jälkeen oli ahtaampi käytävänpätkä lyhyen, alle 10 metrisen köyden luo. Yritin huutaa ylös, että köysi on vapaa, mutta Daren vastausta ei kuulunut - eikä juuri mitään muutakaan. Oliko kaikki hyvin? Hetken odoteltuani ja kuultuani Daren huutavan Mirille että köysi on vapaa jatkoin vielä pikkupätkän eteenpäin, ja lopulta myös tavoitin Daren. Luolan akustiikka oli tehnyt tepposet, eikä ääni ollut kantanut jonkin kulman ympäri lainkaan.

Etenin tasaista tahtia yhä lähemmäs pohjaa. Koko vertikaaliosion ainoa ongelma oli väliankkuri jossakin aivan viimeisistä laskeutumisista: siinä oli kaksi köyttä, jotka menivät tyhmästi ristikkäin, ja onnistuin sotkeentumaan niihin  niin hienosti, että lopulta oli pakko löydä köyteen nousukahvat, nousta vähän ylös, irroittaa ja siirtää Stoppi, ja vasta sitten jatkaa matkaa.

Vielä viimeiset köydenpätkät, ja laskeuduin valtaisan tilan katon läpi sen lohkareikkoiselle lattialle. Cueton vertikaalinen osuus oli selvitetty. Aikaa meni reilu kaksi tuntia odotteluineen. Pian Dare ja Mirikin laskeutuivat katosta luokseni. Vaihdoimme vaatetusta viileämpään - meille oli etukäteen kerrottu, että jatkossa tulisi todennäköisesti kuuma - ja aloitimme maanalaisen vaelluksemme kohti Coventosaa.

Galeria de Juhué - La Turbina

Ensimmäiset tunnit vietimme avarissa maisemissa: kulku kuilun pohjalta eteenpäin tapahtuu valtavien, lohkareikkoisten kammioiden halki. Sala de las Once Horas eli Yhdentoista tunnin kammio on kuulemma saanut nimensä sen mukaan, miten kauan ensimmäiset tutkijat joutuivat etsimään reittiä sen läpi. Meille reitti oli onneksi merkattu kivikasoin ja valossa hohtavin heijastinteipein. Yhdessä kohdassa ihmettelimme peräti, mikä tappajarobotti meitä tuijottaa kivien keskeltä. Joku oli pukenut litteän kiven ympärille balaklavan ja maalannut sille silmät.

Kulkiessamme odotimme kuulevamme jossain vaiheessa takanamme tulevan tiimin äänet - Tonyn ja Dobsonien oli tarkoitus tulla sisään noin kaksi tuntia meidän jälkeemme. Lisäksi kuvittelimme törmäävämme pian El Oasikseen, yhteen tämän luolan osion harvoista paikoista, mistä saisi vettä. Noin puolitoista tuntia kuljettuamme pidimme lyhyen evästauon. Sen jälkeen emme ehtineet edetä pitkäänkään, kun vastaan tuli köysi. Oikeasti, nytkö jo? Olimme kaikki kuvitelleet "kerrosta alemmas" vievän laskeutumisen olevan vielä vaikka kuinka kaukana, mutta tässäpä se vain oli. Olimme kipittäneet Oasiksen ohi huoaamatta sitä lainkaan, ja selvittäneet lohkareikko-osuuden parissa tunnissa.

Köyttä alas siis, ja uusiin maisemiin. Pozo de Navidad eli Joulukuilu saa nimensä sitä reunustavista lumimaisen valkeista koristuksista, ja köyden alta lähtevä enimmäkseen helppokulkuinen käytävä ajoittaisine poikkikulkuineen sisälsi kauniita ja erikoisia valkoisia luolamuotoja. Sen jälkeen käytävä jatkui saman tyylisenä, joskin vähemmän koristeellisena, aina Sala Blancan laskeutumiselle asti. Sen varsinainen köysiosuus oli vain 16 metriä, mutta sitä ennen oli muutama jyrkkä lähestymisluiska, joissa myös oli köydet.

Sala Blanca, Valkoinen sali, sisälsi lisää kauniita luolanähtävyyksiä: valkoisia ohuita pylväitä sekä seinissä pieniä, siroja kipsikukkia. Valkean salin jälkeen laskeuduimme retken viimeisen pidemmän köysiosuuden, 30 metriä, El Espeleodromo -nimiseen luolan osaan. Näillä main pidimme ensimmäisen hieman pidemmän tauon, ja sain vaihdettua patterisyöppöön lamppuuni lisää virtaa. Olimme olleet luolassa jo noin seitsemän tuntia, mutta meno ei tuntunut lainkaan raskaalta, vaan hämmentävän kevyeltä normaalia painavammasta luolasäkistä huolimatta. Oli miellyttävä ajatus, että jokainen askel vei meitä kohti uloskäyntiä. Juhuen pohjalla, mistä on joko 600 metriä köysinoustavaa ylös tai vähintään 10 tuntia kävelyä ulos, koki olevansa kovin kaukana kaikesta.

Pozo de la Unionissa, missä noustiin köyttä ylöspäin ensimmäistä kertaa koko retken aikana, sitten poikkaria ja kävellen mäkeä alas, oli mahdollisuus täydentää vesivarastoja. Vettä tippui katosta kuiluun, ja paikalle oli vartavasten jätetty puolikkaita pulloja keräysastioiksi. Tie eteenpäin näytti sukeltavan tosi ahtaaseen koloon apuköyden päässä ylempänä seinässä. Sinne noustuani havaitsin, että tilaa oli itse asiassa enemmän kuin miltä alhaaltapäin näytti. Tästä eteenpäin maisema kuitenkin muuttui vähitellen ahtaammaksi ja haastavammaksi.

Galeria de las Pequeñas Inglesas, Pienten englannittarien galleria, toi mieleen walesilaiset luolat: oli kapeaa, hieman poikkarointia, eikä erityisen näyttävää. Välillä oli pari ärsyttävää lyhyttä köysiosiota, joissa säkki yritti koko ajan tarttua johonkin. Käytävä kutistui edelleen, ja sen läpi puhalsi tuuli, ajoittain niin voimakkaasti, että kohina kuulosti kaukaiselta vesiputouokselta. Köysiäkin oli taas pari, nyt alaspäin. Välillä myös poikkaroitiin kapeassa raossa, joka ääntelystä päätellen oli Darelle erityisen tukala.

Kuljin edellä, tuuli kävi vain kovemmaksi, ja viimein vastassa oli kohta, jossa köysi hävisi kapeaan railoon lattiassa. Tämä oli pahamaineinen La Turbina, ahdas ja viimaisa laskeutuminen. Lukitin Stoppini jarrukahvan auki-asentoon ja laskeuduin railoon. Se oli niin kapea, että tilaa oli juuri ja juuri tarpeeksi, jotta voi survoa paksun jähmeää köyttä laskeutumislaitteen läpi. Päätään mahtui kääntämään, jos teki sen hyvin huolellisesti ja harkiten. Tuuli viuhui korvissa. Aivan älytön paikka! Kartassa sen korkeudeksi ilmoitetaan 6 metriä, mutta se tuntui paljon pidemmältä. Viimein ahtaikko leveni, ja ilmestyin pienehköön kammioon, missä sain odotella, kun muut vuorollaan läpäisivät Turbiinin.

Cueva Coventosa

Sala de la Turbinasta oli lyhyt, mutta liukkaan mutainen matka alas Agujero Sopladoriin, mistä puolestaan löytyi tuttu vaarallisen kulunut tyrolean järven yli. Täällä olimme käyneet viime tiistaina! Hihkuin hieman: Coventosa oli saavutettu, eikä ulos olisi enää montaakaan tuntia matkaa! Kulku eteenpäin oli myös varsin helppoa, suurten kammioiden ja lohkareiden halki, yksi lyhyt köysi alas - ja sitten matkan suurin este alun köysien jälkeen. Järvet.

Tähänastisen retken ajan olimme odottaneet, että Tony ja Dobsonit saisivat meidät kiinni. Oletimme heidän olevan rutkasti meitä nopeampia. Olimme jättäneet köysiin teipinpätkiä merkiksi siitä, missä olimme, siltä varalta, että sattuisimme eksymään. Välillä mietimme huolissamme, olimmeko kenties unohtaneet teipata jonkun pätkän, ja ajaneet heidät etsimään meitä jostakin luolan syvyyksistä. Kun järvillä vaihdoimme varusteita ja täytimme uimarenkaita ylitystä varten, kuvittelimme pariinkin otteeseen kuulevamme ääniä, mutta vesi liplatti niin, että ääni olisi hyvin voinut johtua siitäkin. Olimme lähes valmiita aloittamaan ylityksen, kun Andy laskeutui köyttä alas luoksemme.

Emme jääneet odottamaan, vaan etenimme jääkylmään veteen ja sen halki, kukin tavallamme - minä tiistaina paikalle tuomallani auton sisäkumilla, Dare märkäpuvussa isolla uimarenkaalla, ja Miri kelluttava retkipatjanpala haalarinsa sisällä uiden. Ylitys tuntui taas kovin pitkältä. Vastarannalla riisuin kaiken märän, kuivasin itseni pyyhkeellä ja pukeuduin vaatteisiin, jotka olivat niin kuivat kuin mikään luolaoloissa ylipäänsä ikinä on. Eipä ollut puoliksikaan niin kylmä kuin edellisellä kerralla (tosin silloin matka olikin puolet pidempi, kun järvet ylitettiin molempiin suuntiin).

Tony ilmestyi järvien yli aivan kannoillamme, parin uimarenkaan kantamana. Dobsonit olivat vielä kaukana takana. Koska hän oli onnistunut kaatumaan ja pulahtamaan veteen rinkuloidensa päältä, hänellä oli sen verran kylmä, että hän päätti jatkaa matkaa meidän seurassamme.

Luolassa vietettyjen yli 10 tunnin aikana olin ehtinyt tottua luolasäkkini painoon, mutta nyt, kun siihen tuli lisäksi auton sisäkumi, pyöränpumppu ja märkiä asioita, se tuntui yhtäkkiä käsittämättömältä kivireeltä, joka yritti jatkuvasti kiskoa minua selälleni. Muutenkaan meno ei enää ollut erityisen kevyttä. Onneksi jäljellä oli vain lyhyt matka jo tutuksi tulleessa Coventosassa kahlauksineen, pikkuköysineen, poikkareineen ja kävelyineen. Viimeinen loiva köysi ulos oli edelleen jotenkin aivan tolkuttoman rasittava ja työläs, mutta ylös siitäkin mentiin, ja vähän kello 23 jälkeen astelin luolan suuaukosta ulos. Olipa mahtava luola! Koko läpiretki kesti yhteensä noin 14 tuntia, kun kokeneelta, taitavalta tiimiltä menee siihen noin 12, ja hitaammilta mitä hyvänsä yli 20 tuntiin asti.

Ulkona oli niin pimeää, että oli vaikea erottaa, missä luolan suu loppuu ja ulkoilma alkaa, kasvillisuuden määrä vain vähitellen kasvoi kiven määrää suuremmaksi. Vielä kävellessämme polkua pitkin kohti parkkipaikkaa, sekä minä että Dare luulimme suoraa oksatonta puuta ensin köydeksi. Lämpötila oli kuitenkin rutkasti korkeampi kuin maan alla, kaukana loistivat asutuksen valot, koirat haukkuivat ja lehmät mylvivät. Hiljalleen aloin tajuta, että olimme tosiaan taas ihmisten ilmoilla.

Koska olimme jättäneet oman automme yläsisäänkäynnille, palasimme leiriin Tonyn kyydillä. Hän kaahasi mutkaisia teitä aika vauhdilla, ja ehdimme leiriin juuri ajoissa ennen puolta yötä, jolloin portit suljettiin. Mökissä saimme kuulla, että päinvastoin kuin oli ollut tarkoitus, Juhuen kuilun köysiä ei ollut vielä poistettu, eikä kukaan siten ollut tuonut autoamme pois yläparkista. Sen ehtisi setviä myöhemminkin. Nyt energiaa riitti juuri siihen, että söin valtavan kulhollisen pastaa, levitin luolaroinani ympäri pihaa, pesin itsestäni enimmät mudat pois ja kaaduin sänkyyn. Yhtä sikeästi en ollut nukkunut moneen viikkoon.

No comments: