6.8. Cueva Cañuela

Tiistaina jaksoi taas luolailla, joskin aloitimme kevyemmin, Cañuela-nimisellä luolalla. Sisäänkäynnin liepeille siirryimme Neilin keltaisella luolapakulla. Mukaan lähtivät Leslie, Molly, Stevie sekä Dare ja minä. Neil pudotti meidät tienvarteen luolan lähelle yhden maissa, ja sovimme, että hän hakisi meidät samasta paikasta klo 18.

Cañuela on luola, johon tyypillisesti kuljetaan läpiretkenä Sima Tonion, vertikaalisen yläsisäänkäynnin kautta. Se olisi pitänyt tehdä läpivetona, ja meidän suunnitelmissamme oli astetta helpompi retki. Cañuela, joka on osa samaa luolastoa kuin Cueto-Coventosa, vaikkei kuljettavaa yhteyttä olekaan, sisältää valtavan Sala Olivier Guillaumen, jota jopa Euroopan toiseksi suurimmaksi luolakammioksi mainostetaan. Se oli päivän tavoitteemme.

Ensin piti kuitenkin löytää luolan suu. Se oli hiukkasen haastavaa. Stevie oli seurueen ainoa, joka oli käynyt täällä, eivätkä hänen muistikuvansa olleet suunnattoman tarkkoja. Seurattuamme kymmenisen minuuttia selkeää polkua poikkesimme puskaan, joka oli harvinaisen epäystävällinen. Joka paikka oli täynnä piikkipensaita, jotka yrittivät jatkuvasti takertua tekniseen kerrastooni. Tietenkin maasto oli myös jyrkästi nousevaa, ja ajoittain karstikivikkoa. Lopulta osuimme luolan suulle vievälle ruohikkoiselle rinteelle. Sinne olisi kyllä tullut oikea polkukin, emme vain olleet osanneet seurata sitä.

Yleinen suunnistuslahjattomuus oli koko luolaretken leimaava piirre. Komealta sisäänkäynniltä kävelimme suurta käytävää loivasti alas, ja ohitimme kuilun poikkariköysien varassa. Käytävä jatkui valtaisana, ajoittain lohkareikkoisena. Seurasimme sitä etsien vasemmasta seinästä köyttä tai pientä tunnelia. Ehdimme kulkea aika kauas, kun aloin epäillä meidän menneen ohi - ei niiden pitänyt olla kuin parinsadan metrin päässä poikkarin lopusta. Käännyimme ja palasimme takaisin kohtaan, jossa olimme nähneet merkkejä. Saimme koluta ympäristöä aikamme, kunnes löysimme oikeaan suuntaan vievän suurehkon tunnelin. Miten emme aiemmin olleet ollenkaan nähneet sitä? Plah. Luolan etsintä ja tämän kolon metsästäminen söivät rajattua aikaamme yhteensä noin kaksi tuntia.

Kun olimme viimein osuneet oikeaan tunneliin, ei enää tarvinnut harhailla: reitti vaikutti selkeältä, ja sitä merkkasivat mustat nuolet sekä kivikeot. Tosin se oli merkattu siten, että se näkyisi parhaiten, jos olisi kulkemassa vastakkaiseen suuntaan, Toniosta uloskäynnille päin. Kuljin edellä, ja pari kertaa oli varsin ylpeä, kun onnistuin löytämään jonkun hieman piilossa olleen pikkuröörin. Tasasisin väliajoin vastaan tuli pieniä kiipeily- tai poikkarihaasteita. Muutaman kerran reittiä piti etsiä pidempäänkin. Letkan edellä kulkiessa oli hieno löytöretkeilijäfiilis.

Päädyimme pienehköön käytävään, jossa virtaava puro oli kaivertanut vaaleaan mutaan mustan kiven paljastavan juovan. Ylitimme vesikuoppia, ja lopulta löysimme kohdan, jossa korkealta ylhäältä näimme kaukana alhaalla mustaa kiveä vasten kuohuvan vesiputouksen. Stevie ei muistanut mitään tällaista edelliseltä retkeltään, eikä merkkejäkään ollut näkynyt hetkeen. Olimme kulkeneet jossain harhaan. Kello alkoi olla neljä. Palasimme edelliseen paikkaan, missä olimme nähneet nuolia.

Reittiä etsiessäni olin koko ajan toivonut ja odottanut, että pian nurkan takaa paljastuisi massiivinen tyhjä tila, mutta sitä onnea ei minulle suotu. Aika alkoi loppua. Yritimme vielä vartin vähän puolivillaisesti keksiä jonkun muun suunnan mihin edetä, ja päädyimme kulkemaan ympäri. Ei auttanut kuin luovuttaa ja lähteä takaisin.

Paluumatkakin sisälsi yllättäviä haasteita. Olimme koko retken ajan kantaneet mukanamme laskeutumisvermeitä ja köyttä, koska paluureittimme piti päätyä ison sisäänkäyntikammion yläosasta lähtevän köysiosion luo. Koska luolasto oli jokseenkin sokkeloinen, seurailimme merkkejä. Nepä eivät missään vieneet kuin yhteen suuntaan, eikä meillä ollut hirveästi aikaa tutkia vaihtoehtoisia käytäviä. Niinpä putkahdimme lopulta sisäänkäyntikäytävään samaa kautta kuin olimme siitä poistuneet. Ikinä emme mitään köysiankkuria nähneet. Retken saldo: Euroopan toiseksi suurin luolakammio oli selvästi liian pieni, koska emme sitä onnistuneet löytämään.

Möksälle palattuamme ja syötyämme sain kuulla ei-niin-iloiset uutiset: Mortero-Rubicera ei olisikaan korteissa huomenna. Miri ja Martin menisivät Red del Silencioon, ja torstaina Gandaraan. Koska muita keskiviikon retkiä olisivat kovien äijien Gandara-läpiretki ja Brianin ja Dobsonien eeppinen Vallina-tutkimusmatka, molemmat yli 12 tuntisia reissuja, Darella oli joku niskatuska joka estäisi suuremmat seikkailut, ja kaiken lisäksi Miri ja Martin veisivät auton, vaikutti seuraava päivä minun osaltani aika turhalta.