Maanantai

Ehkä sunnuntaisen metrokirjoittelun tuloksena näin vaihteeksi metrounta, sitä samaa, mitä aina: juna ei suostu pysähtymään, vaikka on täysi jarrutus päällä. Tällä kertaa uni jopa jatkui siihen asti, että päädyin törmäämään radan lopussa olevaan puomiin, mihin juna sitten viimein pysähtyi. Myöhemmin samassa unessa onnistuin vahingossa eksymään raiteilta. Aika taitavaa. Ilmeisesti jotenkin ikäänkuin ajelin jossain Vuosaaressa, vaikka asema ja kääntöraide olivatkin ihan vieraita. Lisäksi oli talvi, pimeää ja lumista. Mietin tämän jälkeen loppupäivän ajan, että pitäisi soittaa Lihtiin ja kysyä töitä, mutta en sentään vielä oikeasti päässyt niin pitkälle.

Aamupäivä meni Tapanilassa. Mahdollisesti saattoi tulla vähän liian tiivis kiipeilyputki tähän viikon sisään - käytiin seinällä torstaina, lauantaina ja nyt taas maanantaina, ja tällä kertaa tuntui, ettei ollut yhtään voimia tehdä mitään. Liidasin kuitenkin kaksi reittiä, eikä pelottanut. Päinvastoin, ekan reitin vikan klipin tienoilla totesin, että ääh, pitäisi klipata, ei millään jaksaisi, päästän mieluummin irti ja tipun köyteen - ja sitten tein niin. Vau. Huomattavaa edistystä.

Kiipimän jälkeen oli vuorossa häröilyä ja hevisellismiä Teakilla Scapegoat-proggiksen merkeissä. Selloni päätti hajota satunnaisesti, tai tarkemmin ottaen piikki, jonka ruuvi ei suostunut kiristymään enää ollenkaan. Korjaaja kutsuu. Ärsyttävä ylimääräinen säätö tuommoinen. Improvisointi tuntui edelleen haastavalta, mutta sentään meillä alkaa oikeasti olla pari biisintapaista koossa. Ehkä tuosta joskus tulee valmista.

Lusmuilua

Arpominen kirjoitusprojektien väilllä eteni sunnuntaina siihen, että kirjoitin toissakesäisestä allejäännistä debriefintapaisen - enemmän tai vähemmän todenmukaisen kuvauksen siitä, mitä tapahtui. Lisäksi tuli kirjoitettua myös viimeinen luku tarinalle, joka siitä saattaisi alkaa. Enää siis puuttuvat ne 16 lukua siitä välistä... Saapi nähdä, tuleeko sitä koskaan jatkettua.

Muuten päivä sisälsi kokoelman yrityksiä tehdä jotain järkevää, joista suurin osa kuitenkin lopahti kesken ja päädyin vain takaisin tuijottamaan läppärin ruutua. Sain sentään lähetettyä yhden tarpeellisen mailin, lajiteltua kasan satunnaisia papereita ja soitettua vähän, lähinnä kahlasin läpi taas vaihteeksi Haydnin D-duurin ja Shostan ekan konserton ekoja osia. Mistähän ihmeestä sitä löytäisi harjoittelumotivaatiota, kun ei ole mitään soittoprojektia mihin selkeästi tähtää? Soittotunteja alkaa kyllä tosissaan olla ikävä jo tässä vaiheessa. Snif.

Lauantai

Kulutin eilisen tyhjät hetket arpomalla, kirjoittaako nyt sitten "oikeaa" tekstiä vaiko lisää fanficciä. Loppujen lopuksi en tehnyt kumpaakaan. Sen kunniaksi kirjoitankin nyt taas tänne.

Maahan palannut Miri ilmaantui aamupäivällä kertomaan kaikki jännittävät matkakuulumiset Hollannista. Käväisimme syömässä Sellossa - ja onnistuin kehittämään hillittömän kiireen, kun oli "vain" tunti aikaa etsiä ruokapaikka ja syödä. Kuten tavallista, olin turhan hätäinen ja oikeasti aika riitti ihan hyvin. On se lahjakasta, kun periaatteessa täysin tyhjiin vapaapäiviinkin saa luotua aikataulupaniikin.

Ehdinpä kumminkin ajoissa kotiin ja Tapanilaan kiipimään. Siellä meni toki sitten sulkemisaikaan eli kello kuuteen asti. Uskaltauduin harjoittelemaan köyteen hyppimistä, ja sen jälkeen sain ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan liidattua pari reittiä aivan rennosti ja letkeästi. Aika helppoja ne molemmat kyllä olivat, mutta kumminkin, yksi on-sight, ja toisessakin tulin köyteen vasta ennen tokavikaa klippiä. Voitto! Jee!

Illalla leivoin maapähkinävoi-suklaamuffinsseja, ja kuulin lisää Hollannin-matkamuisteloja, ja jatkoin kirjoitusprojektien pähkäämistä. Ihan päätöntä, mutta olen vaan niin tottunut kesän aikana siihen, että koko ajan on jotain kirjoitettavaa meneillään, että nyt tuntuu oudolta, kun ei olekaan. Hm.

Lisäksi, tuntuu muuten suunnattoman oudolta kirjoittaa tällaista taas pitkästä aikaa, siis tämmöistä päiväkirjamaista selostusta siitä, mitä päiväni sisälsi. Miten se on joskus voinut tuntua luontevalta ja järkevältä? Mitä ihmeen järkeä minun on tällaista nettiin änkeä, eihän tämä nyt oikeasti ole mitenkään päin katsottuna yhtään kiinnostavaa.

Bloginherättely-yritys

Ei tämä bloginpito tahdo näköjään millään lähteä uudelleen käyntiin. Johtuuko sitten siitä, että kirjoitan muuten aika paljon, vaiko siitä, etten yksinkertaisesti koe, että elämässäni tapahtuisi mitään, mikä kiinnostaisi ketään - paha sanoa. Ehkä vähän molemmista. Jospa nyt taas yrittäisin.

Sain viimein vaihteeksi loppuun yhden varsin pitkän ficin. Ylläripylläri, olisi edelleen lisää ideoita uusiin tarinoihin. Olisi kyllä ollut jo pidemmän aikaa myös idea suomenkielisestä, "ihan oikeasta ja vakavamielisestä" kirjoitelmasta, mutta jotenkin en tunnu ikinä pääsevän siihen asti. Niin kauan kuin kirjoittaa fanficciä, sen ei tarvitsekaan olla "hyvää", se on vaan pöhköä fanityttöilyä omaksi ja muiden fanityttöjen iloksi. "Oikean" tekstin pitäisi olla sitten oikeastikin hyvin kirjoitettua, ja siinä pitäisi olla jotain Sisältöä, mitä ikinä se onkaan. Perfektionismin saa pysymään kurissa kun lähtee olettamuksesta, että "roskaa se kuitenkin on". Jos siitä luopuu, tulee paljon nopsemmin seinä vastaan.

Kiipeäminen on syksyn mittaan lähtenyt myös jokseenkin käyntiin. Yläköysittely alkaa taas sujua ihan mukavasti, liidaamisen kanssa olisi vielä paljon paljon tekemistä. Se kun edelleen pelottaa niin paljon, että välttelen sitä. Vaatii hirveän henkisen taistelun, että saan itseni pakotettua yrittämään edes yhtä helppoa reittiä joka kerta. Äh. Ehkä se tästä hiljalleen.

Mitä opiskeluun tulee, sain 15 opintopistettä tyhjästä, kun hyväksilukivat kaikki Stadian yleiset opintoni suoraa. Hah. Helpolla pääsin. Koska egyptologian puoliarvosana on niin iso, että se kelpaa kokonaiseksi sivuaineeksi, ei minulta sitten oikeasti puutu kandista enää kuin yksi sivuaine (tulee luultavasti olemaan sosiologia), morfologian ja fonologian harjoituskurssin kirjatenttilaajennus (lukeminen etenee pahuksen hitaasti kun asia on niin kuivaa) sekä kandintyö (josta en edelleenkään tiedä, miten se tehdään, koska proffa ei ole vastannut mailiini). Mutta jees, miettimäni varovainen tavoite, että yrittäisin saada sen paperin kasaan tänä vuonna, ei oikeasti ole ollenkaan epärealistinen.

Arki on lomaa

Näin se näköjään on: ei inspiroi tämä bloginkirjoittelu tällä hetkellä. Aikaa kyllä olisi, mutta se menee ensisijaisesti ficciin - ehkä osittain sillä taka-ajatuksella, että kun tämä kouluvuosi nyt tästä joskus pyörähtää kunnolla käyntiin, niin sitten ei tuommoiselle turhalle fiktiolle ehkä enää olekaan aikaa. Pitäisi siis saada keskeneräistä tarinaa kasaan nyt, kun vielä voi.

Toistaiseksi lukukauden alku on ollut hämmentävä kokemus. Minulla on kokonaista kolme luentoa viikossa. Alunperin piti olla neljä, mutta puheviestintä peruuntuikin, kun kuulin, että mitä todennäköisimmin saan sen suoraa hyväksiluettua Stadian opinnoilla, samoin kuin pakollisen ruotsin ja englannin. Hih, vältyn tympeiltä yleisiltä opinnoilta, jee. Tämä päivien tyhjyys on jotain semmoista, etten muista, milloin olisin vastaavaa kokenut. Tietysti viime vuonnakin oli paljon tyhjää, mutta se oli "varattua" tyhjää aikaa. Koskaan ei voinut vain olla ja viihtyä ilman, että ahdistuisi siitä, ettei ole parhaillaan soittamassa tai tekemässä opinnäytettä. Tällä hetkellä ei ole mitään vastaavaa suurta työn alla. Odottelen kyllä proffalta selvitystä siitä, miten kandintyö käytännössä tapahtuu, mutta ei sen eteen ainakaan juuri nyt ole mitään aktiivisesti tehtävissä. Siispä, käyn parilla luennolla ja käytän loppuajan miten ikinä huvittaa - istumalla kahvilla keskustassa, kirjoittamalla, leipomalla, niin edelleen.

Varmana syksyn merkkinä, YS:n kausi pyörähti käyntiin tällä viikolla. Tiistaina olin koesoittolautakunnassa. Orkesteriin halukkaita oli vaihteeksi hurja määrä, viulisteja kuuntelimme peräti 14 kappaletta. Tuntui taas suunnattoman hämäävältä istua pelottavana lautakuntaihmisenä pelottelemassa soittajia, ja sitäkin kurjemmalta joutua tekemään päätöksiä siitä, kenet valitsemme, kun kaikkia ei mitenkään voi. Toivon kovasti, että ne, jotka eivät tänä vuonna mahtuneet mukaan, uskaltavat ja jaksavat hakea myöhemmin uudelleen. Keskiviikkona sitten olivat ensimmäiset harjoitukset. Jokavuotiseen tapaani voisinkin siis hehkuttaa taas, että hyvänen aika, ihmiset, sinfoniaorkesterissa soittaminen vaan on jotain niin mahtavaa, että ei sitä voi ymmärtää jos ei ole kokeillut. Jee. :)

Mahtavaa lisäksi on, että tähän syksyyn sisältyy myös yksi siisteimmistä proggiksista, mitä olen aikoihin ollut tekemässä: muuan Teatterikorkeakoulun koreografialopputyö hevi-teemalla. Sitä varten testailimme keskiviikkona sellojen mikitystä ja särön ja muiden efektien kanssa soittelua. Whii. Kyllä, tänä syksynä musta tulee hevisellisti. Nii.

Vapaus!

Viikonloppuna olivat sitten viimeiset työvuorot. Olivat vielä varsin siedettäviä: lauantaina työt alkoivat kuudelta, sunnuntaina vasta yhdeksältä (tosin kestivät sitten viiteen myöhäisen alun takia). Olin molempina päivinä puolet ajasta varalla eli päivystämässä, ja toisen puolen ajoin osaa keikasta, mikä tarkoitti kolmea kierrosta. Ei ollenkaan paha. Etenkin eilinen tosin tuntui aivan suunnattoman pitkältä, vaikkei ollut kuin seitsemän tunnin plus ruokatauon mittainen.

Kun eilen ajoin viimeisen pätkän Mellunmäestä Itäkeskukseen, virnistelin koko matkan kuin sekopää, ja kun kävelin viimeistä kertaa ulos taukotilasta, oli varmaan onnellisempi olo kuin koko kesänä tähän asti. Jes! Vapaus! Viimein! Tämä nimittäin tarkoitti myös, että olen nyt ajanut sen kaksi vuotta, minkä sitouduin tekemään kun tuolla aloitin. Ei siis enää oikeasti oo pakko jos ei haluu. Kyllä varmaan jokunen keikka tulee vielä tehtyä, mutta ensin pidän kyllä reippaan tauon. Ihanaa. Ei enää töitä. Jee!

(Todettakoon tosin, että niin paljon kuin olen aiheesta tänä kesänä rutissutkin, en kuitenkaan kadu sitä, että hain ja pääsin tuonne töihin. On se ollut tavallaan myös hillittömän siistiä, ja olen oikein tyytyväinen, että tuli kokeiltua tuokin työ, voi sitten todeta tehneensä ja kokeilleensa ja tietävänsä, millaista se on.)

Kesän viimeiset vapaapäivät

Enää kaksi päivää töitä jäljellä, loistavaa! Torstai ja perjantai olivat siis kesän viimeiset vapaapäivät ennen kesän viimeisiä työpäiviä. Koulunalkutunnelmissa kuitenkin mentiin: torstaina olin niin järjettömän ahkera, että raahauduin yliopistolle kuuntelemaan siirtymäinfoa. Tällä hetkellä minusta oikeasti näyttää, että kandin paperien kasaaminen vuodessa ei ole mitenkään älytön ajatus, mutta saapi nähdä, miten käy.

Perjantai oli kesän perinteitä noudattava. Nukuin pitkään, ja jumitin useammaksi tunniksi nettiin ennen kuin sain edes aamukahvia keitettyä. Kävin kotoa poissa sen verran, että pidin yhden soittotunnin, muuten lähinnä nysväsin ficciä. Illalla leivoin muffinsseja.

Lisäksi, hain uudet silmälasit niiden hävittämieni tilalle. Onneksi oli niin nopea optikkoliike, että sain alle viikossa nämä uudet. Ulospäin näyttävät ihan lähestulkoon tismalleen samalta kuin vanhat, mutta lasien takaa katsellen ero on huima. Ovat nimittäin selkeästi edellisiä vahvemmat, koska johonkin ihmeeseen näköni oli häipynyt. Enpä taas ollut muistanutkaan, että näinkin hyvin voi nähdä. Vau.

Ai niin.

Onhan mulla tämmöinen blogikin. Vois ehkä joskus tätäkin päivittää. Tunnustettakoon, että olen oikeasti liukunut asetelmaan, jossa päivitän ficci-blogiani useammin kuin elämä-blogiani. Hitusen hävettää, vaikka toisaalta, niin tyhmää kuin ficci onkin, on se kyllä aika reippaasti jännittävämpää ja kiinnostavampaa kuin arkielämä.

Viimeksi tuli siis kirjoitettua conin aikoihin, mistä on melkein kolme viikkoa aikaa. Mitäpä sen jälkeen on tapahtunut? Eipä juuri mitään. Pääosin lähinnä metron ajelua ja kirjoittamista. Jossakin vaiheessa, kuten aina väistämättä tapahtuu, lakkasin olematta älyttömän synkeän angstinen ja ryhdyin olemaan taas enemmänkin yleisen blaah ja joinain päivinä jopa ihan jee. Tässä viimeisen viikon sisällä viimein iski päälle se totuus, että ei pahus, mahtavaa: työt loppuvat sunnuntaina ja koulu alkaa, ihan oikeesti! Ei tarvitsekaan olla loppuikääni metrokuski, voin taas vaihteeksi opiskella! Sain jopa ilmoittauduttua parille kurssille ja mietittyä sivuaineita. Näyttäisi olevan tulossa niinkin pelottavan järkevän oloinen yhdistelmä kuin tilastotiede ja sosiologia tai antropologia, syystä että joskus pari vuotta sitten, kun oikeasti opiskelin kielitiedettä (päinvastoin kuin viime vuonna), totesin, että sosiolingvistiikka kiinnostaa eniten. Tai noh, kaikkein eniten kiinnostaisi semmoinen aito kenttätyö, että mennään puskaan keräämään tietoa tuntemattomasta kielestä x, mutta lienee aika hankalaa päästä semmoista ihan oikeasti tekemään.

Töissä tapahtunutta: pääsin eräänä päivänä ajamaan varikolle vietävää kuuden vaunuparin junaletkaa. Se oli siiiistiä. Normaali matkustajajuna siis on pituudeltaan kolme vaunuparia, joten kuusi vaunuparia on tuplasti pidempi kuin sellainen, eli siis tuplasti pidempi kuin metroasemat, eli vähän pahuksen pitkä. Melkein 300 metriä pitkä metro. Jee. Että nyt on sekin kokeiltu.

Lisäksi, viime viikolla minä mäntti menin ja hävitin silmälasini töissä ollessani. Tavanomaiseen tapaan ne olivat minulla rintataskussa, kun oli aurinkolasit päässä. Tulin Mellunmäkeen reippaasti myöhässä, ja lähdin kipittämään vauhdilla junan päästä toiseen, että saisin vähän aikataulua kiinni. Puolivälissä junaa huomasin, että lasit eivät enää olekaan siinä, missä niiden pitäisi olla. Tarkistettuani, että ne eivät ole päässäni ("Ei, kyllä nää on aurinkolasit, ei nää ole silmälasit"), käännyin ja palasin takaisin etsien niitä, mutta eipä näkynyt, ei niin missään. Ei kuulunut myöhemminkään, vaikka soitin ja pyysin, että laittaisivat vartijan vilkuilemaan, näkyisikö. Sinne siis jäivät, johonkin Mellunmäen metroaseman lähtölaituriin. Levätköön rauhassa. Olivat ekat lasini ikinä, ja ehtivätkin olla jo käytössä semmoiset kymmenisen vuotta. Ehkä se oli jo aikakin hankkia uudet.

Tympeä conitilitys

Jokseenkin vanhaa mökkihöperöä kaavaa toistaneen viikon jälkeen oli viikonloppuna vuorossa Ropecon. Parin edellisvuoden con-entryni ovat olleet melkoisia tilitys-selostuksia. Ei sinänsä ihmekään, koska kiitos liian vähän nukkumisen ja satunnaisen syömisen sekä toisaalta taas lukemattomien kivojen ja kiinnostavien ihmisten ja ohjelmanumeroiden, coni tapaa olla melkoista tunteiden ja tunnelmien vuoristorataa. Olen jotenkin alkanut pitää Ropecon-viikonloppua jossain määrin koko kuluneen vuoden kuvaajana. Tänä vuonna se ainakin onnistui kuvastamaan kesän tunnelmia todella onnistuneesti, mikä ei todellakaan ole hyvä asia.

Perjantai oli ihanan harvinaisesti vapaapäivä, joten aamulla ehdin nukkua pitkään - ja sen jälkeen hajoittaa pääni soittamalla työnjohtoon, ja tilittää Pääkaupunkiseudulle hengaamaan saapuneelle Mirille, miten kurjaa elämätön elämäni on. Lopulta sain itseni kasattua, ja ajelimme Otaniemeen. Lähinnä kuuntelin muutamaa kiinnostavaa puheohjelmaa. Kotiin lähdin aikaisin, jotta ehtisin edes vähän nukkua.

Lauantaina aamulla herätys ennen neljää ja töihin puoli kuudeksi. Oli kyllä mahtavan pirteä olo. Töiden jälkeen kumminkin raahauduin coniin, missä jälleen pääasiallisesti katselin puheohjelmia sekä vinkeän gaalan - aivan loistava musikaali! - ja hengasin tuttujen seurassa.

Jatkoin viimevuoden conissa aloittamaani "pukeudu hahmoksi, jota kukaan ei tunnista"-linjaa pikaisesti kasatulla X-Menin Jubilee-asustuksella. Tuttujen kilteistä kommenteista huolimatta tunsin oloni siinä lähinnä hölmöksi, "hm, miksihän mä oikeastaan edes vaivauduin?" -tunnelmissa. Muutenkin, siinä missä viime vuonna koin kuuluvani moneen joukkoon, tänä vuonna en tuntenut kuuluvani mihinkään. Oli lähinnä täydellisen ulkopuolinen olo koko ajan, en oikein osannut sanoa yhtään mitään kenellekään, ja tietysti kehitin sitten jokseenkin päättömän alemmuuskompleksin siitä, miten fiksuja, aikaansaavia, kauniita, sosiaalisia jne jne kaikki muut vaikuttivat olevan. Johtuiko sitten siitä, että olin ylettömän väsynyt kiitos töiden, vai mistä, mutta lopputuloksena vietin sunnuntaiaamun työvuoron ahdistuneissa tunnelmissa, ja totesin sen jälkeen, että parempi skipata conin sunnuntai kokonaan.

Täh

Jahah. Viikko hävisi johonkin, en vaan tajua mihin. Töihin, kai, lähinnä. Ainoat vapaapäivät olivat keskiviikko ja sunnuntai, joista keskiviikkoon sisältyi oppilas ja vähän siivoilua, sunnuntai puolestaan meni ihan alusta loppuun Helenin polttareissa, jotka kait olivat ihan onnistuneet, uskoisin.

Alkaa vaan ihan tosissaan hajottaa tämä tämänhetkinen elämäni. Tai siis, lähinnä sen puute, sekä ihan liian vähä nukkuminen. Lauantaina ajoin toisen pakkojarruni kuukauden sisään, ja tällainen typerä huolimaton kämmäily eli siis epätäydellisyys sai minut romahtamaan sen verran täysin, että seuraavat pari tuntia lähinnä itkin - onneksi sitä ei kukaan juurikaan huomaa kun siellä yksin ohjaamossa istuu. Ficistäkin tuli vaihteeksi vähän negatiivista palautetta, ja sekään ei varsinaisesti tehnyt minua iloiseksi. Perfektionismi ei aina ole hyvästä. Ei edes koskaan.

Voisi jo kohta loppua tämä kesä. Perkele. En jaksa.

Blblbl

Perjantaina jatkoin mökkihöperöitymistä, vaikka ulkona oli kaunis päivä. En oikein keksinyt, mitä ihmettä sillä muka pitäisi sitten yksikseen tehdä. Illalla sentään laitoin nenääni ulos sen verran, että kävin hakemassa yhden geokätkön. Se oli puussa, mihin oli kiva kiivetä. Pahus kun ehtisi joskus oikeastikin kiipeämään taas. Onneton kesä tämä, kun aikataulut ovat koko ajan ihan pielessä.

Lauantai, sunnuntai ja maanantai olivat aamuvuoroa. Illat menivät niin väsyneissä merkeissä, etten pahemmin edes kirjoittanut, lähinnä vaan tuijotin näyttöä. On mulla vaan pahuksen jännittävä elämä.

Kaavamaista

Tiistaina aamupäivä ficciä, ilta töitä. Keskiviikkona puoliltapäivin oppilas ja puoleenyöhön asti töitä, ja ärsytys siitä, kun ei voinut kirjoittaa. Torstaina tarina valmiiksi. Harvinaista kyllä, tuli vaihteeksi kirjoitettua jotain, mikä yritti olla edes vähän älyllisesti haastavampaa, vaikka toki fanficciä edelleenkin. Ihan tyytyväinen olen lopputulokseen. Sen jälkeen tosin jäi häiritsevän levoton ja tyhjä olo, josta en ole vieläkään päässyt eroon.

Torstain iltapäivästä jopa peräti käväisin keskustassa kahvilla kavereiden kanssa. Siellä valtavan, kesäisen ihmismassan, lukemattomien katusoittajien ja jätskikioskien ja mansikkakojujen seassa kävellessä tuli ihan semmoinen olo, että täh, mitä ihmettä minä täällä teen, olen jostakin ihan eri maailmasta oikeasti. Alkaa jokseenkin mökkihöperöittää tämä kesäelämäni.

Rokkia, riisivanukasta, Ranskan-muistoja ja ratarasvaa

Työnjohto oli suuressa ystävällisyydessään ja viisaudessaan lätännyt minulle taas sen aikaisimman mahdollisen vuoron mahdollisimman nihkeälle päivälle. Perjantaina siis herätys kolmen jälkeen (paitsi että heräsin 2.40 ihan noin muuten vaan, tiding) ja töihin. Onneksi kiltti työkaveri ajoi vikan kierroksen, joten pääsin kotiin jo puoliltapäivin ja ehdin sitten vähän levätä ja koota itseäni ennen iltaa. Illalla nimittäin saapuivat Miri ja Dare, joiden kanssa suunnattiin Stadionille Iron Maidenin keikalle. Olipa eka kerta, kun olin siellä jotain keikkaa katsomassa, ja olipa aivan hillittömästi väkeä, koko paikka ihan täynnä. Lämppärit olivat blaah, mutta Maiden aivan mahtava! Kyllä tuli taas todistettua, että aina jaksaa rokata, vaikka olisi kuinka väsynyt: täysillä tuli hypittyä ja heiluttua ja huudettua koko parituntinen. Jee. Tämä olikin sitten koko keikkakesäni tässä, koska mitään muuta ei ole tiedossa, mutta olipa ainakin se kesän ainoa keikka oikein loistava.

Keikan jälkeen ei ollut energiaa lähteä pois Pääkaupunkiseudulta, joten majoitin ihmiset luokseni. Lauantaina käväisimme hommaamassa Mirille kasan kirsikkakolaa hassusta jenkkikaupasta, sitten ajelimme Turkuun. Yllätin itseni ajamalla reippaasti ja rohkeasti ison osan matkasta. Ei se oikeasti ole niin kauheaa, paitsi liikkeellelähtö ja pysähtyminen... Turussa Mirillä oli suunnitteilla mustariisivanukasprojekti. Keittely veikin monta tuntia, mutta aika hyvää ja jännää tuli. Satunnaisia ihmisiä saapui hengaamaan, syömään sitä ja katsomaan höhlän Sunshinen. Itse onnistuin loppujen lopuksi syömään niin paljon vanukasta ja jätskiä ja juomaan päälle sen verran liikaa kahvia, että lopputulos oli täysin hysteerinen ja jopa hitusen huono olo. Sitten vietin loppuiltani katsellen Pasilaa ja hihittäen kippurassa kun se oli niin hupaisa. Hups.

Sunnuntain aamupäivä meni myös Pasilan parissa. Ihan liian pian piti kuitenkin raahautua junaan ja takaisin kotinurkille. Ei sielläkään tosin mitään ikävää ollut, vaan ihan mukavaa ihmisten näkemistä. Joukko lukiotuttuja, aveceja ja muita kasaantui hetkeksi maahan palanneelle Olgalle syömään, jutustelemaan sekä kuulemaan ja katselemaan matkamuistelmia. Oi että, palmuja, mielettömiä rantakallioita, Nizza... Yhyy, kyllä haluais taas Etelä-Eurooppaan. Ehkä sitten ensi kesänä.

Arki alkoi taas maanantaina, vanhalla tutulla kaavalla: aamupäivä kirjoittelua, alkuiltapäivästä töihin. Siellä olivat huollon sankarit vähän rasvailleet rataa. Yleensä kun rata on rasvattu, se tuntuu korkeintaan aamuvuoron alkupuoliskon ajan. Tällä kertaa olivat sitten laittaneet niin runsaalla kädellä, että vielä meidän iltavuoron viimeisillä kierroksillakaan ei voinut jarruttaa ihan normaalisti. Pari sadekuuroa saivat kiskot niin liukkaiksi, että junat luistelivat ihan miten sattuu. Onneksi tämä oli minusta itse asiassa ihan hauska juttu: olipa vaihteeksi vähän erilaista, ja joutui välillä ihan tosissaan keskittymään ajamiseen.

Metrowindows iskee!

Keskiviikko oli ihan tavanomainen aamuvuorotyöpäivä, vuoro alkoi mukavasti vasta 6.30, ja aika kului ajellessa vaihteeksi kohtalaisen sujuvasti musiikkia kuunnellen ja seuraavaa pöljää fanfic-ideaani kehitellen. Viimeisen tuplakierroksen jälkimmäisellä kierroksella uuden junan ajotietokone meni yhtäkkiä ensin mustaksi, sitten siniseksi. BSoD metrossa! Whihii, naureskelin sille loppukierroksen ihan innoissani. Vähänkö. Hih. Ei se tosin junan menoa haitannut muuten kuin että asemakuulutuksia ei saanut, mikä oli tavallaan vähän pettymys. :P

Vapaa alkuviikko

Maanantai-tiistai oli viikonlopunkorvike, ja tyypilliseen tyyliin varsin täysi sellainen. Maanantaina suuntasin aamupäivällä kaupungille haaskaamaan rahaa outoihin (kirsikkakolaa Mirille) ja vähemmän outoihin (pari CD:tä) asioihin. Tarkoitus oli jatkaa suoraa Turkuun, mutta tietysti unohdin asioita kotiin ja sähläsin julkisten aikataulut sun muun niin, että loppujen lopuksi päädyinkin vielä kipittämään kotiin. Luonnollisesti kun on vapaapäivä ja ei varsinaisesti mitään aikataulua, pitää aina säntäillä päättömästi paikasta toiseen kuin olisi kovakin kiire. Jee.

Turkuun saavuin joskus iltapäivästä. Loppuilta sisälsi naureskelua keppien kanssa köpöttelevälle Mirille, mutta ei mitään ilkeitä jekkuja, koska olen liian kiltti semmoisiin, sekä omituista viihdettä (Blueberry - melkoisen halluinen länkkärileffa, sekä pari jaksoa Doctor Who:ta - kyseiseen päättömään scifi-klassikkoon pitäisi kyllä tutustua tarkemmin).

Tiistaina aamupäivä meni samaan tyyliin lusmuten ja aikaa kulutellen. Illaksi junauduin Pääkaupunkiseudulle, jotta ehdittiin Olmin kanssa Rollareille. Kuten tämän kesän tyyliin tuntuu kuuluvan, oli taas ollut hirmuisen pitkä kiipeilytauko, eikä oikein tullut niin mitään mistään. Se on aina niin hieno tunne, kun on molemmille käsille hyvät otteet, mutta ei vaan jaksa pitää niistä kiinni millään, piste. Pläh. Sentään tuli todettua, että nelosen reitit tuntuivat kuitenkin niin helpoilta, että niiden kiipeämisessä ei enää oikein ole järkeä.