25.8., 11.15, Nävekvarns Vandrarhem

Aamu oli luksusta: pehmeästä sängystä hotelliaamiaiselle ja sitten ulos ilman, että tarvitsi siivota mitään. Hetken arvottuamme sovimme, että ehtisimme tänään kahteen luolaan, joista toinen oli matkan varrella, toinen lähellä seuraavaa majapaikkaa.

Ensimmäinen kohteemme oli vajaan parin tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Berghuset Mörköllä. Paikka oli ollut kartoissa ja listoissa kai ekasta Ruotsin luolareissusta lähtien, mutta kukaan ei ollut vielä tietääkseemme siellä käynyt. Sen löytäminen osoittautui varsin haastavaksi. Merkityltä parkkipaikalta ei löytnyt merkkiäkään siitä, mihin pitäisi kävellä, ja autogepsutin opasti meidät jonkun maatilan pihaan. Palasimme jälkiämme matkalla näkemäämme kahvilaan. Myyjätäti kertoi meille, että olimme olleet oikealla suunnalla, mutta että luolalle veisi hankalahkosti löydettävä polku ja puolen tunnin kävely.

Kun nyt kerran tänne asti oli tultu, lähdimme etsimään luolaa saamiemme ohjeiden mukaan. Ei merkitylle parkkikselle, vaan pidemmällä olevalle, Privat-merkatulle. Sieltä polku löytyi aika helposti, mutta oli tosiaan nihkeähkö kulkea, halki soisen metsän ja pöheikköisen hakkuuaukean. Lopulta löysimme nuotiopaikan kallion vierestä. Tässäkö se luola olisi? Ei näkynyt.

Lähdimme kiertämään kalliota. Tavalliseen taitamattomaan tapaani säntäsin edelle, eksyin ensin Miristä, ja sitten polulta. Se, mitä olin luullut yksittäiseksi kalliokumpareeksi olikin laaja kallioinen alue. Joka puolella puskaa. Argh, ei näin! Onneksi minulla oli taskussani Daren maasto-GPS, johon olimme merkinneet parkkipaikan. Sen avulla löysin takaisin alkuperäiselle polulle - monta sataa metriä takaisinpäin - ja sitä seuraten nuotiopaikalle, missä Miri odottelikin. Huh. Onneksi kaikki eivät ole yhtä tyhmiä kuin minä. Olin jo ihmetellyt, mitä tekisin, jos en enää löytäisikään Miriä, tällä kun ei edes ollut gepsiä...

Iloisen maastojuoksulenkkini jälkeen jatkoimme merkittyä polkua parikymmentä metriä nuotiopaikalta eteenpäin, ja laalaa, siellähän se luola oli. Onkalo itsessään ei oikein ollut kaiken vaivan arvoinen: se oli suomalaisellekin kotoisan tuntuinen isohko lohkareiden välinen tila. Suuaukolla pörräävät ampiaiset häiritsivät tutkailua. Ihan mukava kolo, mutta ei erityisen kiinnostava. Emme suosittele, ellei metsäretkeily innosta muutenkin.

Takaisin autolle, vähän evästä, ja nokka kohti Nävekvarnia. Vajaa pari tuntia, ja olimme perillä majapaikassamme, kotoisassa retkeilymajassa. Syötyämme katsoimme kelloa. Seitsemän. Tänään kuitenkin piti vielä mennä Kopparbohon, ja päätös oli päätös. Sinne siis, kellosta viis.

Pikkutietä Mirin tuntemalle parkkikselle, metsään valtavan tavaraläjän kanssa, ja GPS:n perässä ryteikköön, kun paikka oli niin eri näköinen, ettei Miri tunnistanut reittiä. Aikamme hirveässä pöpelikössä rämmittyämme osuimme oikeaan suuntaan vievälle polulle, ja se johdattikin meidät uutuuttaan kiiltävälle Kopparbogrottorna-kyltille ja luolan suuaukolle - jopa peräti kahdelle, koska joku tai jokin oli kaivanut alkuperäisen suuaukon viereen lisää tilaa ja toisen reiän ulos.

Varustautuminen oli hirveä projekti. Märkäpukuni ei halunnut mennä päälle, ja päällä se oli ihan pahuksen kuuma ja kankea. Selvästikään ei optimaalinen luolaan, kun hankaloitti liikkumista pahasti. Sitten vielä haalari ja valjaat, ja kohti syvyyksiä.

Ensikertalaisena sain mennä edeltä. Olin ihan onnessani: karstiluola! Oikea luola! Kivaa hassua kiveä! Ei jättimäisiä lohkareita pään päällä! Whii! Oli tosin vähän jännää olla semisokkona ilman laseja tai piilareita. Yläosan perää lähestyessäni olin ihan varma, että vastassa on jotain pahvi- tai peltilevyjä, mutta olikin hillitön kivilaatta, joka näytti ihan lasagnelevyltä.

Kun lopulta ylemmän tunnelin loppu tuli vastaan ja näin sen reiän, mihin oli tarkoitus mennä, nousi pieni kammo pintaan. Noin kapea ja pieni kolonen, ja kivasti vettä pohjalla. No, eipä enää tässä vaiheessa tullut perääntyminen mieleenkään. Helppouden ja kätevyyden vuoksi olimme päättäneet, että Miri jäisi ylös, ja laskisi minut monttuun. Siispä laskeuduin yksinäni kylmiin, pimeisiin ja vetisiin syvyyksiin. Oli kyllä kohtalaisen jännää. Pohjalla oli heti vettä melkein polviin saakka, joten olin oikein iloinen märkäpuvustani. Vilkuilin varovasti ympärilleni. Ei näkynyt luolahirviöitä. Kokeilin muutamaan kertaan jatkaa vetiseen, läpimentävään (tai siis sukellettavaan) tunneliin. Kontillaan kylmässä vedessä ja kovin yksin pimeässä ei oikein houkutellut ryhtyä mihinkään kovin eeppisiin sankartekoihin.

Aikani märässä tunnelissa pulikoituani möngin kolosta ylös. Se oli paljon helpompaa kuin olin odottanut, Walesista tuttua tavaraa. Ianin kanssa tästä olisi varmaan menty ilman varmistusta. Ulos kömmittyämme oli jo aivan pimeää, ja kello oli puoli kymmenen. Hienot luolailuajat meillä. Vasta ulkona Miri kertoi kuulleensa lepakkoparven lehahtavan ulos luolasta, kun minä olin pohjalla. Huu.

Matka halki pilkkopimeän metsän autolle oli jännittävä, mutta sitä helpotti kovin, että joku oli tosiaan raivannut luolalle polun ja merkannut sen valkopunaisin nauhoin ja valkovihrein maalimerkein. Siispä paluumatka oli huomattavasti nopsempi ja vähemmän ryteikköinen kuin tulo.

Lopulta retkeilymajalle selvittyämme olimme molemmat aivan kuolleita. Päivä sentään oli sisältänyt kaksi luolaa, joista molemmat jossain keskellä puskaa. Höhlää kyllä, Mörkön ampiaiset taisivat pelottaa minua enemmän kuin Kopparbon laskeutuminen. Kopparbo oli kyllä vinkeä. Kovin pieneltähän se tuntui suuren maailman luoliin verrattuna, mutta oli se paljon kiehtovampi kuin kotoinen Torhola, ja jotenkin kovin sympaattinen. Liityn siis siihen ihmisjoukkoon, joka syvästi vannoo, että jonakin kauniina (ja kuivana) päivänä tuosta vielä mennään läpi.