Viikko päivän hinnalla!

On tässä ollut tarkoitus päivittää, moneenkin kertaan, mutta kummasti on aina löytynyt jotakin tärkeämpää tekemistä. Siispä, viime viikon tiivistelmä.

Toinen varsinainen viikko biotekniikan opiskelijana oli jo jonkin verran haastavampi kuin ensimmäinen. Fysiikassa edettiin lukioajoilta tutuista jutuista nestevirtauksiin putkiloissa, ja olin ihan innoissani, kun tuli jotain uutta, vaikkei asia vielä kamalan vaikeaa ollutkaan. Sen sijaan "palikkamatikassa" luennoitsija suuntasi perjantaina sellaisiin sfääreihin, että ainakin bioteknikkorivimme tuijotti vain suu auki viimeiset puoli tuntia eikä tajunnut sanaakaan. Toivottavasti ei ollut kovin keskeistä asiaa. Kemian perusteiden kurssi sentään jatkoi tasaisen hidasta etenemistään, missä kaikki toistetaan vähintään kolmeen kertaan. Viikon kiintoisimman luennon palkinto menee taas astrobiologialle, missä samalla tunnilla puhuttiin sekä avaruudesta, kivoista kivistä että dinosauruksista!

Koulupäivät ovat sen verran reikäisiä, että toki on edelleen aikaa paljon muullekin. YS:llä oli koesoitot, missä oli taas aivan yhtä vaikeaa kuin aiemminkin, sekä ensimmäiset harjoitukset. Kauden sellostemmat vaikuttivat melkein turhankin helpoilta. Ei edelleenkään eeppisiä sellosooloja, yhyy. Kiipeämässäkin käytiin pari kertaa. Kuten tavallista, jätin sankarsuoritukset (kuten 7a:n reitin liidaamisen) veljelleni, ja tyydyin johonkin epämääräiseen räpeltelyyn.

Viikonloppu oli mainio. Lauantaina olin Mirin kanssa avustamassa Neonhämärä-larppikampanjan neljännessä pelissä. Olimme sossutätejä, ja kävimme ahdistelemassa/auttamassa (näkökulmasta riippuen) satunnaisia peikkoja lomakeläjän kanssa. Pelin aidoin elämys oli aloitus, jonka suoritimme marssimalla Kruunuhaan Harry's Bariin jakkupuvut päällä. Paikalla ei ollut peikkopelaajia, mutta paikalliselämä oli sitäkin pelottavampaa. Hitusen tuli joukkoon kuulumaton olo. Joimme äkkiä kahvimme ja hipsimme muualle. Myöhemmin tavoitimme kaikki etsimämme peikot, ja pääsimme irrottelemaan Sysikuun keikalle, joka olikin aivan mahtava! Sunnuntai puolestaan sisälsi AOK:n syyskauden avauksen, viimeinkin. Kuten tavallista, sekä seura että ruoka olivat mainioita.

Siivouskohtaus

Olin etukäteen päättänyt, että voisin viettää vapaaviikonloppuni siivoamisen ja läksyjen parissa. Lauantaina herättyäni aloin siis siivota. Ja siivosin, ja siivosin, ja siivosin vähän lisää, nukuin välissä, ja jatkoin sunnuntaina melkein seitsemään saakka. Olisin varmaan jatkanut pidempäänkin, jollei Miri olisi piipahtanut kokkaamassa ja kahvilla. Enpä muista, milloin viimeksi olisin kokenut näin älytöntä siivoushulluuskohtausta. Teki mieli siivota ihan kaikki, ja aika suuren osan kämpästäni putsasinkin. Se, että löysin lauantai-iltana larppikrääsäkoristani pari kuollutta vyöihrakuoriaista kyllä lisäsi intoa kummasti - sen enempää niitä ei onneksi mistään löytynyt. On se vaan älytöntä, miten paljon siivottavaa näinkin pienessä asunnossa on. Vieläkin jäi monta kaappia ja nurkkaa käymättä läpi. Koska siivoilu söi niin hurjasti aikaa, tuli melkein kiire saada fyssan laskarit tehtyä sunnuntai-iltana. Niissä laskettiin muun muassa kuusitassuisen metsäkoneen maahan aiheuttama paine ja Kokki Nelosen taikinavatkaimen teho. Ensi viikolla päästään selvittämään Mansikin tilavuus.

Perusteita

Keskiviikkona oli odotuksia vastannut kaamea kapula. Sen vuoksi liikuin kotoa vasta illan YS-treeneihin. Ensikosketus Savoyn tanssiaisiin ei herättänyt suurta ihastusta, vaan pikemminkin päinvastoin. Nuotit olivat hirveän hankalat, joten prima vista-soitto niistä kuulosti kamalalta, eikä itse musiikkikaan ollenkaan vakuuttanut. Huh, saapi nähdä, mitä tuosta proggiksesta oikein tulee.

Torstaina olin ensimmäisellä fysiikan luennollani. Kurssi on agroteknologian laitoksen Fysiikka I, mistä johtuen luennoitsija vähän väliä viittasi pellolle ja navettaan. Jo ensimmäisen viikon aikana on tullut selväksi, että me HEBIOT-opiskelijat olemme niin pikkuinen porukka, ettei kukaan missään juuri millään tavoin huomioi meitä. Eipä se haittaa, samoja luonnonlakeja perusbiologit, maajussit ja farmaseutit kai noudattavat kuin mekin. Torstain toinen luento oli astrobiologiaa, missä toistaiseksi keskityttiin käymään läpi tähtien ja planeettakuntien syntyä. Kurssi vaikuttaa kyllä oikein jännältä ja lupaavalta. Luentojen välissä kävin Leppävaarassa pitämässä yhden soittotunnin, ja jälkimmäisen luennon jälkeen pidin toisen keskustan tuntumassa. Ahkera päivä.

Perjantaina kävin taas palikkarautalankakemiassa ihmettelemässä, miksi vaivauduin heräämään sitä varten. Sen jälkeen tapoin aikaa monta tuntia kiroten lukujärjestykseni ärsyttävää reikäisyyttä, kunnes oli aika päivän toisen luennon. Sekin oli kunnon alkeiskurssi, "Matematiikka tutuksi". Tuli siellä sellaistakin asiaa, mitä en oikeasti muistanut yhtään. Päinvastoin kuin kemiassa, matikassa oikeasti koen kaipaavani nimenomaan tällaista peruspalikkakertailua.

Perjantai-illan ohelmassa oli kiipeilyä. Sielläkin törmäsin perusteisiin, kun henkilökunta tuli huomauttamaan minulle puutteista varmistustekniikassani. Odottamaton kritiikki asiassa, jonka luulin osaavani oikein hyvin, sai minut sitten murenemaan palasiksi siihen paikkaan. Joskus olen elätellyt toiveita, että voisin jotenkin oppia tästä luonneviastani eroon, mutta en vaan tajua, miten, kun ei se tunnu kehittyvän, vaikka kuinka ikää ja elämänkokemusta karttuu. Sain sentään kuitenkin koottua itseni, ja tappelin yläköydessä melkein ylös asti yhtä jännää 7a:n reittiä, jossa oli pari erittäin eeppistä muuvia.

Valmis, muttei kypsä

Biotekniikan opintoni alkoivat pehmeällä laskulla: rautalangasta väännettyjä kemian perusteita maanantai- ja tiistaiaamuna, ja tiistaina Johdatus biotekniikan opintoihin, missä tutustutaan alaan sekä askarrellaan HOPSia. Muitakin luentoja olisi tiistaina ollut, mutta tällä viikolla jätin ne väliin, ja suuntasin sen sijaan wanhalle tutulle keskustakampukselle, päärakennuksen pieneen juhlasaliin, missä järjestettiin Humanistisen tiedekunnan lukuvuoden ensimmäinen publiikki. Surevaksi omaiseksi paikalle lupautunut äiti olikin kipeänä, joten vastaanotin HuK-tutkintotodistukseni ja join yliopiston tarjoaman skumpan ihan yksikseni. Oli kyllä elämäni antikliimaktisin valmistujaistilaisuus. Tosin kandi nyt on tutkintonakin aika mitäänsanomaton, suurimalle osalle ihmisistä vain pakollinen väliporras matkalla kohti sitä varsinaista tavoitetta eli maisterin papereita.

Valuin kotiin tuntien oloni ennemminkin synkäksi ja masentuneeksi kuin vapautuneeksi tai tyytyväiseksi. Tietysti menin sitten vielä pahentamaan asiaa ryhtymällä avautumaan ihmisille vaikeista asioista irkissä. Jotenkin onnistuin ahdistuneesta tunnelmasta huolimatta laittautumaan enemmän tai vähemmän edustavaksi, ja vaikkei oikein olisi tehnyt mieli, lähdin illaksi Boan fuksisitseille Uudelle.

Olin etukäteen päättänyt, että kun nyt kerran on valmistujaispäivä ja kaikkea, bileissä voisi irrotella oikein vapautuneesti. Viis keskiviikon kello kahdeksan kemian luennosta. Niinhän siinä sitten kävikin, että aiempi angsti haihtui kuin tuhka tuuleen, kun sen päälle kaatoi tarpeeksi viinaa. Yhtään en varmastikaan vaikuttanut vanhemmalta taikka viisaammalta kuin nuorimmat fuksit, vaan ehkä pikemminkin päinvastoin. En tosin sentään kaatanut pöytää, kuten eräille toisille kävi... Jatkoillakin tuli istuttua jonkin aikaa, mutta selvisin sentään viimeisellä yöbussilla kotiin. Oli kyllä vinkeät bileet.

Elämää ja peliä

Loppuviikko orientoivia meni nopeasti, ja fuksiporukka alkoi hiljalleen tuntua tutulta. Ehkä joukkoon sopeutuminen ei olekaan mahdotonta, vaikka outo vanhus olenkin. Tutustuminen ja hengaaminen taisi olla sitä hyödyllisintä antia viikosta, virallinen osuus ei minulle sisältänyt juuri mitään uutta. TVT-ajokortti, jonka joudun nyt tekemään, kun sitä ei aiemmin minulta ole vaadittu, huvittaa minua suuresti. Lisäksi tulin ostaneeksi Biotekniikan Opiskelijoiden Ainejärjestön eli Boan haalarin, joka käsittämätöntä kyllä on täysin saman värinen kuin vanha Stadian haalarini, eli nykyinen virallinen luolavaatteeni.

Torstaina käväistiin Tapanilassa seinällä, vaihteeksi mukana minun ja olmin lisäksi myös Miri ja Dare. Sujui ihan mukavasti. Pitäisi oikeasti kiivetä enemmän vaikeampia reittejä, niin voisi joskus kehittyäkin. Illalla leikimme Mirin hankkimilla maskeeraustarvikkeilla. Opin, että hirvittävän näköisten haavojen tekeminen ei ole kauhean vaikeaa, kun taas uskottavien kuhmujen aikaansaaminen on lähes mahdotonta, ja että arpivaha on pahasta.

Syy vamma-askarteluun oli viikonlopun peli, johon suuntasimme perjantai-iltana. Bravo Beach Hospital nimittäin oli, kuten nimikin vihjaa, sotasairaalapeli. Peli oli jatkoa reilu vuosi sitten pelatulle Bravo Beach Patrolille, ja aika lailla kaikki edellisen pelin taistelusta selvinneistä hahmoista olivat mukana. Me jatkohahmojen pelaajat nukuimme pe-la-yön rauhaisasti offgame, ja rysähdimme peliin näyttävän verisesti lauantaiaamupäivänä. Peli oli hyvin erilainen kuin edellinen osa, mutta yhtä lailla mainio erinäisistä järjestäjätiimiä häirinneistä tosielämän hankaluuksista huolimatta.

Pääsin olemaan hysteerinen päänsä lyönyt ihminen, jolla on tärkeää sanottavaa, mutta jota kukaan ei usko (ja joka vielä loppujen lopuksi tainnutettiinkin kun se oli häiriöksi). Sen jälkeen oli vuorossa runsaasti angstaamista pahoin loukkaantuneen kaverin vuoksi, sotaoikeudenkäynnin sivustakatselua, suojeluhälytystä seurannut yleinen kaaos ynnä muuta jännää. Kolmen laivaston teknikon porukkamme selvisi koettelemuksesta yhteisvoimin, vaikka huhun mukaan meillä oli murhaajakin kannoillamme.

Ikävä kyllä yhdistelmä pelin aikana syntynyttä ruoka/nestevajausta, väsymystä, pelin henkistä rankkuutta ja kunnollisen purkutilaisuuden puuttumista sekä yleistä epävakautta sai aikaan sen, että pelin jälkeen suoritin jo pelipaikalla satunnaisen henkisen hajoamisen. Ajatus siitä, että pitäisi vielä jäädä paikalle roikkumaan, tuntui täysin mahdottomalta, joten ajelimme kotiin. Sunnuntai menikin palautuessa. Pelailtiin Gloomia ja katseltiin Kuninkaan paluuta. Debriefin viimeistelyn jätin maanantaille.

Kolmas kerta...

Kun aloitin musiikkipedagogin AMK-tutkintoon johtavat opinnot Stadiassa syksyllä 2003, olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Olin iloinen ja ylpeä, että olin päässyt opiskelemaan juuri sitä alaa, mihin kaikkein eniten halusin, vaikka tiesin jo silloin, ettei se ollut millään tavoin järkevä valinta. Useampikin vanhempi ja viisaampi ihminen oli sanonut, että älä nyt hyvänen aika fiksu nuori ihminen sille tielle lähde, kun muitakin vaihtoehtoja on. Jälkiviisaasti voinen todeta, että ehkäpä he tiesivät, mistä puhuivat.

Kun aloitin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan yleisen kielitieteen laitoksella syksyllä 2004, olin vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit. Olin huolissani siitä, että olisin omituinen tapaus, mutta onneksi vuosikurssillani aloitti useampi paljon vanhempikin opiskelija. Sitä paitsi olin ylettömän onnellinen siitä, että minulla oli yhtäkkiä valtava määrä uutta ja erilaista opiskeltavaa. Pelkän soittamisen asemesta voisin lukea kaikenmoista hassua, suorittaa opintoja tenttimällä kirjoja, kirjoittaa esseitä - minulle oli oikeasti tullut perinteistä koulunkäyntiä ikävä jo yhdessä vuodessa. Olin toki alusta lähtien tietoinen siitä, että yleinen kielitiede on alana hyvin teoreettinen, eikä mitenkään turhan rationaalinen valinta sekään, mutta siitä viis, voisihan sitä pääainetta vaihtaa myöhemminkin. Tärkeintä oli, että saisi opiskella kaikkea kivaa.

Kun eilen aloitin Helsingin seudun biotekniikan koulutusohjelmassa, olin kuusi vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit, ja vanhempi kuin kukaan ryhmämme tutoreista. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö olisi enemmän kuin vähän omituinen tapaus. Taskussani oli jo yksi ammattikorkeakoulututkinto, ja HuK-paperit pitäisi saada ensi viikolla. Kumpikaan aiemmista aloista ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole tuntunut ihan oikealta, monesta eri syystä. Useampaan otteeseen näiden kahden päivän aikana on tullut ihmeteltyä, miten hitossa minä ikinä kuvittelin, että uusien opintojen aloittaminen tässä vaiheessa olisi millään tavalla hyvä idea. Toisaalta, useampaan otteeseen olen myös ajatellut, että pahus sentään, miksen minä ole lähtenyt opiskelemaan jotain tällaista jo aikaa sitten? Alaa, joka on samaan aikaan kiinnostava teoriatasolla, mutta myös hyvinkin käytännönläheinen, ja jolla voi oikeasti saada aikaan jotain konkreettisesti hyödyllistä?

Tänään kiersimme Viikin kampusta, ja olo oli kuin muksulla jouluna, kun ihastelin kaikkea jännää ja kiehtovaa, mitä biotieteellisestä tiedekunnasta löytyy. Saatan olla outo, kun minusta oli jotenkin ihan mahtavaa kuunnella tutkijoiden innokasta selostusta projektista, jossa tarkastellaan pelloilla kasvavia homeita ("Meillä on tässä semmoinen 500-600 maljaa, joihin viljeltyjä erilaisia homeita parhaillaan pyrimme tunnistamaan..."--"Tässä on tämmöinen tosi kaunis punainen väri tässä homeessa") - mutta tässä tapauksessa outouden luulisi olevan juuri oikeanlaista.

Yhtä innoissani olen toki ollut kahden edellisenkin kouluni alkumetreillä. Ainahan minä pidän kaikesta uudesta ja kiiltävästä. Aika näyttää, oliko tämä valinta sen toimivampi kuin edelliset. Jos ei, luulen, että tämä sai kyllä olla viimeinen kerta, kun olen fuksi. Nytkin on jo niin jälkeenjäänyt olo, että neljättä kertaa en enää kestäisi.

Viimeiset vapaapäivät

Lauantain vietin vanhojen juvenalialaisten seurassa. Naureskelimme keskenämme sille, että meillä oli "orkesteritapaaminen", kun tosiasiassa kukaan meistä ei enää soita ihastuttavan Juvenalian Kamariorkesterin riveissä. Kokkailimme sukiyakia. Se oli oikein hyvää, vaikka vuodenaika olikin sille ilmeisesti ihan väärä. Ruoan raakaan munaan dippaamisen tarpeellisuudesta en kyllä vakuuttunut. Päälle sitruunamarenkipiirakkaa, sitten tanssimatoille hyppimään. Sekin oli pitkästä aikaa tosi vinkeää.

Sunnuntaina tulin nukkuneeksi hämmentävän pitkään, eikä päivä oikein lähtenyt käyntiin missään vaiheessa. Lojuttuani aamun kotona siirryin Laaksolahteen syömään ja jatkamaan löhöilyä. Tämä oli kuitenkin viimeinen kesälomapäiväni, joten en pahemmin ahdistunut siitä, että olin vaan ja lusmuilin.

Huomenna alkaa koulu. Hämmentävää kyllä se pelottaa minua enemmän kuin vähän. Voisi kuvitella, että kolmas kerta menisi jo rutiinilla. Tosin niinä kahtena edellisenä kertana en ole ollut viisi-kuusi vuotta vanhempi kuin suurin osa muista aloittajista.

Koulu lähestyy

Torstai kului kokonaisuudessaan matkalta ja matkasta palautumiseen. Väkerrettyäni perjantain aamupäivänä matkapäivyrini tänne oli aika ryhtyä asennoitumaan arkeen. Käväisin pitämässä syyslukukauden ensimmäisen sellotunnin, ja sen jälkeen avasin kalenterin ja sähköpostini. Iltaan mennessä oli sellainen olo, että pää räjähtää ja savu nousee korvista. Ei sillä, että tekemistä olisi valtavan paljon - toistaiseksi kalenterini näyttää vielä suorastaan yllättävän tyhjältä - mutta etenkin uuden opiskelupaikan kurssien selailu oli samaan aikaan sekä innostavaa että ahdistavaa, ja AOK:n tapaamisten sekä YS:n operettiproggiksen aikataulusäädöt aiheuttivat epämääräisyydellään harmaita hiuksia.

Myöhäisillasta päädyin vielä katselemaan vaihtopaikkoja, ties kuinka monetta kertaa. Lukioikäisestä lähtien olen ollut vakaasti lähdössä ulkomaille "vielä joskus", mutta eipä ole tapahtunut. En haluaisi tehdä yliopistolla samaa virhettä kuin Stadiassa, missä hain vaihtoon ekaa kertaa niin myöhään, että kun en silloin päässyt, en enää voinut yrittää uudelleen. Jos biotieteellisellä tiedekunnalla tai yleisen kielitieteen laitoksella olisi vaihtopaikka, jossa olisi a) sopivia opintoja ja b) paikallinen luolakerho, niin hakisin heti paikalla, mutta eipä sellaisia näytä olevan.

27.8., 18.30, Juna Turku-Espoo

Viimeinen matkapäivä meni vahvasti lähdön tunnelmissa heti aamusta lähtien. Kohtalaisen aikaisin keräsimme kimpsumme ja kampsumme (kuten vaatekomerossa kivasti kuivuneet luolavermeet) ja aloitimme paluumatkamme.

Ajoimme Tukholmaan, ja pysäköimme käsittämättömään parkkiluolastoon. Ostimme Slussenilta päivälipun metroon ja ajelimme jokusen pysäkinvälin edes-takas ihan van siitä ilosta. Alunperin oli ollut puhetta, että menisimme syömään sushia, mutta laiskoina asetuimmekin vain ensin vastaantulleenseen Jensens Bøfhusiin, missä viimeinen ateria meni pitkän kaavan mukaan. Tällä reissulla taisi loppujen lopuksi tulla syötyä enemmän kuin liikuttua.

Toisen ennakkosuunnitellun Tukholman-etapin kyllä suoritimme, eli menimme Gamla Staniin scifi-kauppaan. Mukaan tarttui pelejä: Mirille Gloom, minulle Once Upon a Time. Siirryimme satunnaiskahvilaan pelailemaan. Gloom osoittautui oikein kivaksi ja erittäin gootiksi korttipeliksi.

Loppureissu oikeastaan menikin pelatessa. Jatkoimme tarinankerrontaa Vikingin terminaalin parkkipaikalla. Sinne ajaessamme katselimme keskellä kallioseinämää olevaa osin betonista koloa, joka kovasti näytti siltä, että sinne voisi mennä. Hetken parkkiksella oltuamme suureksi yllätykseksemme bongasimme seinämän yllä tyyppejä, jotka ripustivat kaiteeseen köyden, laskeutuivat koloon, ja katosivat sinne. Täääh? Ei tämmöistä tapahdu! Vielä kun saisi selville, mikä ihmeen Tukholmalainen UE-kohde se kolonen oikein oli.

Pelailu jatkui rauhaisassa ja tyhjässä laivassa, peräti niin myöhään, että yöunet jäivät vain pariin tuntiin. Aamulla sitten olikin jokseenkin kamala olo. Valuimme koomassa autoon odottelemaan satamaan saapumistamme. Viimein keulaportti aukesi ja Turku odotti ulkopuolella - mutta matkaan mahtui vielä yksi viimeinen mutka. Autopa ei lähtenyt lainkaan käyntiin, kun olisi pitänyt ajaa ulos. Onneksi olimme jonon viimeisiä. Ystävälliset lastaussedät työnsivät hyytyneen kaaramme ulos, missä kolmas satamatyöntekijä avusti ison lastausautonsa avulla akkuvikaisen ajokkimme liikkeelle. Ajelimme suorinta tietä huoltoon, missä kävi ilmi, että akku oli tosiaan ottanut ja kuollut ihan täysin, ja piti vaihtaa uuteen. Melkoinen tuuri, että se simahti Turun satamassa eikä jossain huitsin tuutan peräkorven puskan takavasemmalla Svegin ja Åsenin välillä.

Kaiken aromikkaan luolaroinan purkaminen autosta oli sellainen projekti, että välissä piti vähän nukkua ja syödä. Lopulta saimme kaiken roudattua ulos ja ylös. Viimeisen Gloom-erän jälkeen tämä kameli kantoi jättimäisen rinkkansa junaan, ja kohti kotia.

25.8., 22.30, Nävekvarns Vandrarhem

Yksi jo ennen reissuunlähtöä sopimamme vierailukohde oli aivan Kopparbon lähellä sijaitseva Kolmårdenin eläinpuisto. Tämän päivän kulutimmekin kokonaan siellä. Olin etukäteen kuvitellut, että käväisemme siellä nopsasti ja arvomme sitten lisää tekemistä, mutta söpöt eläimet ja puuhakohteet sun muu jotenkin kummasti söivät koko päivän, ja poistuimme puistosta sen sulkemisajan eli kello viiden kieppeillä.

Aloitimme eläinpuistovierailumme Safaripuistosta, missä pääsi omalla autolla eläiten sekaan. Hihii, Jurassic Park-meininki! Oli kyllä oikeastikin kohtalaisen jännittävää ajella (tai siis istua pelkääjän paikalla) hirvien, bambien, kirahvien, seeprojen, strutsien sun muiden seassa, karhuista ja leijonista puhumattakaan, ja laama tuli keskelle tietä meitä mulkoilemaan.

Safarin jälkeen oli vuorossa varsinainen puistoalue, eläintarhan ja puuhamaan risteytys. Puuhapuolella olevat lasten seikkailukohteet kuten "kaivos" ja pimeä luurankomuseo huvittivat suuresti luolaharrastajia. Ikävä kyllä näin sesongin ulkopuolella iso alueen kiertävä köysirata/hiihtohissi ja puiden latvuksiin viritetty köysiseikkailurata eivät olleet ollenkaan auki. Toisaalta oli oikein hyvä olla puistossa kesäkauden loputtua. Ihmisiä oli hyvin vähän, ja mihinkään ei tarvinnut jonottaa.

Päivän pääsisältö oli tietenkin hassujen ja söpöjen eläinten ihmettely. Hilpeitä otuksia oli niin paljon, että suosikin nimeäminen on hankalaa. Kameleita oli valtava lauma läjässä, ja ne olivat hyvin hassuja. Sarvikuonot olivat hurjia, hylkeet erittäin sympaattisia, aasialaiset villikoirat ihanan leikkisiä, tiikerit komeita, marat jättiläismarsuja, ja tunnistamattomat Etelä-Amerikan oliot hyvin söpösiä. Ehkä kaikkein ihanin oli kuitenkin kääpiömarmosetti, maailman pienin apina. Sen olisin mieluusti salakuljettanut ulos, kun oli niin soma! Lisäksi kaupunkilaislapselle oli suuri elämys, kun lasten eläintarhassa pääsi silittämään lampaita, vuohia ja possuja. Oli oikeasti hyvin terapeuttinen cute overload -elämys - oikeastaan koko päivä oli aika lailla juuri sitä.

Eläimien seurasta poistuttuamme suoritimme totaalisen ruokafailin saamalla aikaan sapuskaa, joka oli jopa Mirin mielestä liian suolaista. Iltasella kävimme vielä kävelyllä Nävekvarnin satamassa. Kylä oli täynnä kylttejä, joissa selitettiin sen historiaa, ja hassuja vanhoja rakennuksia sun muuta. Hyvin ruotsalainen paikka kaiken kaikkiaan. Kylän laidalla on jopa liikennemerkin tapainen, jossa kerrotaan, että saavut Nävekvarniin, ja kehoitetaan ajamaan hiljaa, kun täällä on niin kaunista!

25.8., 11.15, Nävekvarns Vandrarhem

Aamu oli luksusta: pehmeästä sängystä hotelliaamiaiselle ja sitten ulos ilman, että tarvitsi siivota mitään. Hetken arvottuamme sovimme, että ehtisimme tänään kahteen luolaan, joista toinen oli matkan varrella, toinen lähellä seuraavaa majapaikkaa.

Ensimmäinen kohteemme oli vajaan parin tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Berghuset Mörköllä. Paikka oli ollut kartoissa ja listoissa kai ekasta Ruotsin luolareissusta lähtien, mutta kukaan ei ollut vielä tietääkseemme siellä käynyt. Sen löytäminen osoittautui varsin haastavaksi. Merkityltä parkkipaikalta ei löytnyt merkkiäkään siitä, mihin pitäisi kävellä, ja autogepsutin opasti meidät jonkun maatilan pihaan. Palasimme jälkiämme matkalla näkemäämme kahvilaan. Myyjätäti kertoi meille, että olimme olleet oikealla suunnalla, mutta että luolalle veisi hankalahkosti löydettävä polku ja puolen tunnin kävely.

Kun nyt kerran tänne asti oli tultu, lähdimme etsimään luolaa saamiemme ohjeiden mukaan. Ei merkitylle parkkikselle, vaan pidemmällä olevalle, Privat-merkatulle. Sieltä polku löytyi aika helposti, mutta oli tosiaan nihkeähkö kulkea, halki soisen metsän ja pöheikköisen hakkuuaukean. Lopulta löysimme nuotiopaikan kallion vierestä. Tässäkö se luola olisi? Ei näkynyt.

Lähdimme kiertämään kalliota. Tavalliseen taitamattomaan tapaani säntäsin edelle, eksyin ensin Miristä, ja sitten polulta. Se, mitä olin luullut yksittäiseksi kalliokumpareeksi olikin laaja kallioinen alue. Joka puolella puskaa. Argh, ei näin! Onneksi minulla oli taskussani Daren maasto-GPS, johon olimme merkinneet parkkipaikan. Sen avulla löysin takaisin alkuperäiselle polulle - monta sataa metriä takaisinpäin - ja sitä seuraten nuotiopaikalle, missä Miri odottelikin. Huh. Onneksi kaikki eivät ole yhtä tyhmiä kuin minä. Olin jo ihmetellyt, mitä tekisin, jos en enää löytäisikään Miriä, tällä kun ei edes ollut gepsiä...

Iloisen maastojuoksulenkkini jälkeen jatkoimme merkittyä polkua parikymmentä metriä nuotiopaikalta eteenpäin, ja laalaa, siellähän se luola oli. Onkalo itsessään ei oikein ollut kaiken vaivan arvoinen: se oli suomalaisellekin kotoisan tuntuinen isohko lohkareiden välinen tila. Suuaukolla pörräävät ampiaiset häiritsivät tutkailua. Ihan mukava kolo, mutta ei erityisen kiinnostava. Emme suosittele, ellei metsäretkeily innosta muutenkin.

Takaisin autolle, vähän evästä, ja nokka kohti Nävekvarnia. Vajaa pari tuntia, ja olimme perillä majapaikassamme, kotoisassa retkeilymajassa. Syötyämme katsoimme kelloa. Seitsemän. Tänään kuitenkin piti vielä mennä Kopparbohon, ja päätös oli päätös. Sinne siis, kellosta viis.

Pikkutietä Mirin tuntemalle parkkikselle, metsään valtavan tavaraläjän kanssa, ja GPS:n perässä ryteikköön, kun paikka oli niin eri näköinen, ettei Miri tunnistanut reittiä. Aikamme hirveässä pöpelikössä rämmittyämme osuimme oikeaan suuntaan vievälle polulle, ja se johdattikin meidät uutuuttaan kiiltävälle Kopparbogrottorna-kyltille ja luolan suuaukolle - jopa peräti kahdelle, koska joku tai jokin oli kaivanut alkuperäisen suuaukon viereen lisää tilaa ja toisen reiän ulos.

Varustautuminen oli hirveä projekti. Märkäpukuni ei halunnut mennä päälle, ja päällä se oli ihan pahuksen kuuma ja kankea. Selvästikään ei optimaalinen luolaan, kun hankaloitti liikkumista pahasti. Sitten vielä haalari ja valjaat, ja kohti syvyyksiä.

Ensikertalaisena sain mennä edeltä. Olin ihan onnessani: karstiluola! Oikea luola! Kivaa hassua kiveä! Ei jättimäisiä lohkareita pään päällä! Whii! Oli tosin vähän jännää olla semisokkona ilman laseja tai piilareita. Yläosan perää lähestyessäni olin ihan varma, että vastassa on jotain pahvi- tai peltilevyjä, mutta olikin hillitön kivilaatta, joka näytti ihan lasagnelevyltä.

Kun lopulta ylemmän tunnelin loppu tuli vastaan ja näin sen reiän, mihin oli tarkoitus mennä, nousi pieni kammo pintaan. Noin kapea ja pieni kolonen, ja kivasti vettä pohjalla. No, eipä enää tässä vaiheessa tullut perääntyminen mieleenkään. Helppouden ja kätevyyden vuoksi olimme päättäneet, että Miri jäisi ylös, ja laskisi minut monttuun. Siispä laskeuduin yksinäni kylmiin, pimeisiin ja vetisiin syvyyksiin. Oli kyllä kohtalaisen jännää. Pohjalla oli heti vettä melkein polviin saakka, joten olin oikein iloinen märkäpuvustani. Vilkuilin varovasti ympärilleni. Ei näkynyt luolahirviöitä. Kokeilin muutamaan kertaan jatkaa vetiseen, läpimentävään (tai siis sukellettavaan) tunneliin. Kontillaan kylmässä vedessä ja kovin yksin pimeässä ei oikein houkutellut ryhtyä mihinkään kovin eeppisiin sankartekoihin.

Aikani märässä tunnelissa pulikoituani möngin kolosta ylös. Se oli paljon helpompaa kuin olin odottanut, Walesista tuttua tavaraa. Ianin kanssa tästä olisi varmaan menty ilman varmistusta. Ulos kömmittyämme oli jo aivan pimeää, ja kello oli puoli kymmenen. Hienot luolailuajat meillä. Vasta ulkona Miri kertoi kuulleensa lepakkoparven lehahtavan ulos luolasta, kun minä olin pohjalla. Huu.

Matka halki pilkkopimeän metsän autolle oli jännittävä, mutta sitä helpotti kovin, että joku oli tosiaan raivannut luolalle polun ja merkannut sen valkopunaisin nauhoin ja valkovihrein maalimerkein. Siispä paluumatka oli huomattavasti nopsempi ja vähemmän ryteikköinen kuin tulo.

Lopulta retkeilymajalle selvittyämme olimme molemmat aivan kuolleita. Päivä sentään oli sisältänyt kaksi luolaa, joista molemmat jossain keskellä puskaa. Höhlää kyllä, Mörkön ampiaiset taisivat pelottaa minua enemmän kuin Kopparbon laskeutuminen. Kopparbo oli kyllä vinkeä. Kovin pieneltähän se tuntui suuren maailman luoliin verrattuna, mutta oli se paljon kiehtovampi kuin kotoinen Torhola, ja jotenkin kovin sympaattinen. Liityn siis siihen ihmisjoukkoon, joka syvästi vannoo, että jonakin kauniina (ja kuivana) päivänä tuosta vielä mennään läpi.

24.8., 10.00, Ibis Hotel Västerås

Sunnuntai oli välipäivä. Siivottuamme mökin ja juotuamme lähtökahvit aloitimme pitkän automatkan halki Ruotsinmaan. Ensimmäinen pysähdyksemme tosin oli Hudiksvallissa, missä kävimme kaupassa, ja sen jälkeen yritimme löytää lounasta ja vessan. Failasimme eeppisesti. Loppupäätelmä oli, että ruotsalaiset eivät käy vessassa. Päädyimme lopulta McDonaldsiin, missä jatkui epäonnistumisen linja, kun ensin tilasin väärän purilaisen, ja sitten tarjoilija unohti tuoda sen.

Kulutettuamme paljon enemmän aikaa kuin oli tarkoitus jatkoimme eteenpäin, kohti länttä ja Mirille Dragonbanen ajalta tuttuja maisemia. Tie vei Ljusdalenin kautta kohti Svegiä. Matkalla koitimme taasen päästä eräälle tietä reunustavista tunturinkorvikkeista, mutta se ei kartalle merkitystä näköalapaikasta huolimatta tahtonut löytyä - päädyimme vain keskelle korpea kääntöpaikalle, josta ei nähnyt mihinkään suuntaan kuin metsää. Ei sitten.

Svegistä matka jatkui etelään kohti Älvdalenia. Olin luullut äskeistä kukkulametsää korveksi, mutta nyt päädyttiin sellaiseen huitsin tuutan peräkorven puskan takapäähän ettei mitään rajaa. Autoja tuli vastaan ehkä yksi vartissa, ja tiellä seisoi metsäkanalintuja. Joka puolella oli suota ja metsää, ja silloin tällöin jokunen mökin tai autiotuvan näköinen tönö. Keskeltä käymätöntä korpimaata löytyi tien vierustalta sattumalta myös päivän toisiksi hienoin nähtävyys, koski, joka syöksyi jyrkästi kanjonimaiseen kalliokouruun. Vau. En ollut tiennyt, että tämmöisiäkin täällä on.

Päivän hienoin nähtävyys ja tiemme päämäärä löytyi jokusta tuntia myöhemmin. Sitä ennen tutustuimme Åsenin "keskustaan", uima-altaaseen(!), vanhaan kouluun, jossa Dragobanen rakentajat olivat asustelleet, sekä pikkuiseen kirkkoon. Hieno nähtävyys oli tästä vielä korkean metsätiepätkän päässä: Trängsletin pato ja voimalaitos, aivan käsittämättömän massiivinen viritelmä. Pato on melkein kilometrin levyinen, ja itse voimalaan vesi puolestaan johdetaan syvälle maan alle menevän putken kautta. Nyt selvisikin, mikä matkalla näkemämme jännä tunnelista tuleva joki oli ollut. Se oli voimalan veden ulostulo.

Voimalan nähtyämme kello oli lähempänä kahdeksaa, emme olleet syöneet, vessaakin oli taas suomalaisella ikävä, eikä meillä ollut vielä majoitusta illaksi - ei edes majoituskaupunkia valittuna. Pidimme ruoka- ja pohdiskelutauon Älvdalenissa kebabilassa. Lopulta päädyimme ajamaan vielä monta tuntia ja monta sataa kilometriä etelämpään Västeråsiin, missä majoituimme puolen yön jälkeen ihan koomassa aina auki olevaan Ibis-hotelliin. Majoituksen taso se vaan jatkaa nousuaan ja kallistumistaan - vaan oli se ihanaa päästä pehmeään ja valmiiksi pedattuun petiin nukkumaan.

23.8., 01.00, Ankarmons Camping

Aamulla satoi vettä. Ei vain vähän, vaan taivaan täydeltä, lohduttoman harmaalta taivaalta - se vaikutti sellaiselta synkältä loputtomalta kyberpunk-sateelta, joka kestäisi ainakin parikymmentä vuotta. Emme siis pitäneet kiirettä. Aamupalan jälkeen kävimme kahvilla leirintäalueen kuppilassa, joka oli lähes tyhjä, ja henkilökunnan pojutkin ihan pihalla.

Sateen loppumista epätoivoisesti odotellessamme kävimme ajelemassa lähiseudulla eli Iggesundissa. Kaupungin ykkösnähtävyys, tehdasmuseo, oli ikävä kyllä jo talvikauden alettua täysin kiinni. Alue näytti jännältä, etenkin valtavat mystiset putket. Seurasimme yhtä niistä kaupungin aktiivisen tehtaan pihaan. Kyseinen laitos on suuri ja pahan näköinen, ja haisee suuren osan ajasta pahasti kaalikeitolta. Sen lopputuotteesta ei vieläkään ole aavistustakaan.

Lähiseututurismin jälkeen suoritimme päivän kauppafailin. Suuren vaivan palkkiona saimme muun muassa huonoimmat kynsisakset ikinä, pekoninmakuista sulatejuustoa joka ei maistu pekonilta, ja liian lyhyet kengännauhat. Leirissä eli möksässä söimme päivällistä, ja purimme likomärän ja likaisen teltan. Tässä vaiheessa sade alkoi hämmentävää kyllä näyttää loppumisen merkkejä, ja pian pilvet hälvenivätkin täysin.

Kärsivällisen odottelun jälkeen, noin kello 19, palasimme Bodan luolastoon. Aloitimme seuraamalla Mirille aiemmalta reissulta tuttua sinistä köyttä alas monttuun, josta piti löytyä mystinen Matala Tila. Siellä olikin paljon kaikenlaista kiintoisaa. Surveyhin en kyseistä luolaston osiota mitenkään saanut sovitettua, en, vaikka kuinka yritin.

Myös Se Matala Tila tuli kuin tulikin vastaan, mutta sinne meno näytti sen verran ikävältä, että päätimme jättää myöhemmäksi. Sen sijaan lähdimme testaamaan toista ryömintäpätkää, ja sen avulla muuan teoriaani sijainnistamme. Kohtalaisen jännän ja matalan osion päästä löytyi uloskäynti, mutta ei lainkaan se, jota odotin, vaan jokiin ihan vieras. Tulikin siis todistettua, että kyseinen osio ei omistamaamme turistiluolaston karttaan sisälly ollenkaan.


Seuraavaksi lähdimme toteuttamaan minun pakkomiellettäni: halusin käydä läpi kaikki karttaan merkityt luolaston osat. Aluksi menimme pääsisäänkäynnille, ja siitä sympaattisen matalan osion kautta Pär-Saleniin. Sekään ei ollut siellä, missä aiemmin pinnalla olimme arvelleet sen olevan. Emme myöskään onnistuneet löytämään reittiä sieltä luolaston lounaisosaan. Kartta tosin olikin tältä osin aika epäselvä.

Nousimme jälleen maan pinnalle etsiskelemään lisää sisäänkäyntejä. Sydisin asemasta löysimme Stor-Sprickin, joka ei ollut kovin ihmeellinen pätkä. Pääsin tosin siellä suorittamaan päivän luola-akrobatian eräässä ahtaassa ja jyrkästi ylös nousevassa kohdassa.

Pinnallakin alkoi jo pimetä, mutta jatkoimme eteläisten sisäänkäyntien etsiskelyä kartan ja kompassin kanssa. Löysimme yhden, mutta se oli niin jyrkkä ja syvä, että olisi vaatinut köyden, jonka olimme jättäneet autoon. Lopulta löytyi sopivakin kolo, ja laskeuduimme Sydis Saliin, viimeiseen karttaamme merkatuista "saleista". Sieltä ylöspääsy osoittautui sen verran haastavaksi, että slingistä oli Mirille iloa.

Vilkaistuamme sisäänkäynnistä toiseen suuntaan lähtevään tunneliin päätimme, että nyt on päivän urakka suoritettu. Harhailimme autolle halki pimeän metsän, ja väsyneinä mutta tyytyväisinä takaisin leiriin.

22.8., 00.30, Ankarmons Camping, Iggesund

Kohtalaisen aikaisin herättyämme keittelimme kahvia teltan kieppeillä, kun alkoi vaikuttaa uhkaavan sateiselta. Pienestä pisaroinnista huolimatta varustauduimme ja ajelimme Bodagrottornan parkkipaikalle. Haalareihin vaihtaessamme sade vain yltyi, ja kaiken päälle Mirin rinkassa muhineista saappaista löytyi mitä käsittämättömin brittiläinen luolahome.

Istahdimme takaisin autoon odottamaan sateen laantumista, mutta siitä ei näkynyt mitään merkkejä. Lopulta päätimme lähteä luolaan joka tapauksessa. Tämän oli tarkoitus olla ensisijaisesti alueen yleiskatsaus- ja kartoitusreissu, kun kerran olimme saaneet mukaamme luolaston "turistiosion" surveyn. Hieman haettuamme aloimmekin suurin piirtein hahmottaa, miten kartta ja alue suhtautuivat toisiinsa.


Sade vain jatkui ja jatkui. Luolassa olisi kätevästi siltä suojassa. Menimme siis pääsisäänkäynnistä sisään. Pehmeänä laskuna ekalla reissullamme kävimme läpi suurimmat tilat. Olin jotenkin surveyn perusteella kuvitellut esimerkiksi Stora Central Salenin aika paljon isommaksi kuin mitä se todella oli. Etelä-Walesin luolat ovat hemmotelleet minut piloille. Kartta oli myös kieltämättä jokseenkin spoilaava tekijä: ei sitä jaksa lähteä koluamaan jokaista sivukäytävää, jos jo etukäteen tietää, että ne eivät johda mihinkään. Toisaalta sen lukeminen oli oma, kiintoisa haasteensa. Läpikäymämme luolaosuuden osalta se ainakin sujui varsin ongelmitta, tunneleiden ja surveyn täsmääminen onnistui oikein hyvin, enkä kertaakaan ollut pihalla sen suhteen, missä mentiin.

Suuresta keskussalista jatkoimme seuraavaan isohkoon tilaan, Kringel-Saleniin. Sinne vei useampi reitti, joista minun tietysti piti testata se kaikkein ahtain ja muutenkin hankalin. Siinä tuli suoritettua päivän eeppisin luola-akrobatia. Rinkulan nähtyämme olisi ollut vastassa pohjoinen uloskäynti, mutta kun aikaa oli vielä vaikka kuinka, jatkoimme sen ohi, jännän kielekkeeltä laskeutumisen ja ensimmäisen oikeasti matalan ryöminnän kautta Flask-Saleniin. Sieltä löytyi hilpeä, kolmessa kerroksessa kulkeva korkea osio, josta olisi vielä jatkunut eteenpäin karttaan vain F-kirjaimella merkitty eli vaarallinen/haastava reitti. Se ei näyttänyt kutsuvalta, joten pari tuntia luolaston itäosaa koluttuamme palasimme päivänvaloon. Sitähän toki olimme luolassakin monessa paikassa nähneet. Bodassa ei ollut maan syvyyksissä oleva olo, vaan nimenomaan kivenkolossa. Ajatus jättimäisten irtolohkareiden alla oleilusta tuntui ajoittain ahdistavalta. On se vaan niin, että viihdyn paremmin kalkkikiviluolissa.

Ulkona satoi yhä. Palasimme autolle ja ajoimme leirintään. Sade tuntui vain yltyvän. Kokkaillessamme yleiskeittiössä päädyimme toteamaan, että alunperin suunnittelemamme toinen reissu luolaan saisi jäädä. Ajatus sateessa teltassa kyhjöttämiseestä ei sekään inspiroinut, joten investoimme mökkiin, kun niitäkin alueella oli. Kahden mökkejä ei ollut vapaana, joten otimme neljän hengen mökin. Tämä osoittautui oikeaksi valinnaksi. Mökki oli todella viihtyisä, ja siinä oli oma keittiökin. Vähän muuta kuin kosteannihkeä teltta.

Syötyämme oman pöydän ääressä täytimme tyhjän iltapäivän ajelemalla satunnaisesti ympäristön pikkukylissä. Näimme hämmentävän vanhan padon/vesivoimalan sekä hienoja kukkuloita taivaanrannassa. Lisäksi emme löytäneet hyvää kahvia, sekä suoritimme taas kauppareissun ihmehepulitunnelmissa jossain Ljusdalenissa. Paluumatka pimeässä ja sateessa oli ankea, mutta onneksi leirissä odotti kotoisa mökki.

20.8., 19.30, Iggesund, leirintäalue, teltta

Reissu Ruotsiin ja maanrakoon alkoi mitä lupaavimmin. Ehdin juuri ja juuri kirmata kotoa junaan ja sillä Espooseen. Junasta ulos astuttuani tajusin lippuhallin olevan remontissa. Suljetusta lippuhallista ei tietenkään saisi lippuja. Tavalliseen tapaani toimin nopeammin kuin ajattelin, ja loikkasin takaisin paikallisjunaan. Se meni Kauklahteen, josta nyt ei ainakaan löytynyt lippuja tai edes automaattia, että saisi käteistä, ja jossa Turun-junat eivät edes pysähdy.

Tässä vaiheessa olin jo auttamatta myöhästynyt kymmenen junasta, johon olin tähdännyt. Ajelin sitten samalla paikallisjunalla toiseenkin suuntaan, Pasilaan, mistä sain lippuni, ja yhdentoista junalla kohti Turkua. Tietysti juna oli puoli tuntia myöhässä teknisen vian takia. Lopputuloksena oli Turussa puolitoista tuntia myöhemmin kuin olin ajatellut. Onneksi tästä ei ollut mitään haittaa, mutta ärsytti se silti.

Turussa Miri poimi minut asemalta. Ostimme tarpeellisia (pattereita, ruokaa) ja vähemmän tarpeellisia (älytön über-retkituoli) tavaroita, söimme, tapoimme aikaa, ja seitsemän kieppeillä ajelimme satamaan odottamaan laivanpääsyä.

MS Isabellan keskiviikkoiltalähtö oli täynnä mummoja ja pappoja, ja tunnelma oli tasan niin ruotsinlaivamainen kuin olla ja voi. Katselimme lähdön kannelta, ostimme karkkia Tax Freestä, ja söimme ihan liikaa (jälkiruokapöytä!). Baarissa piti käydä yksillä myös. Humppamummojen paljous oli sen verran pelottava, että yhtään pidemmäksi aikaa sinne ei huvittanut jäädä. Yläkerran nuorisodisko puolestaan ammotti tyhjyyttään.

Nukkumaan menimme liian myöhään, ja torstaiaamun herätys oli ihan liian aikaisin, laiva kun saapui satamaan jo 6.30 paikallista aikaa. Laivasta ulos päästyämme suuntasimme kohti pohjoista. Ajellessa piti pysähtyä ihmettelemään hämmentävää, hylätyn oloista kiinalaisravintola/hotellikompleksia tien varressa. Ei ole tämmöisiä meillä Suomessa. Myöhemmin oikeasti auki olevalla huoltsikalla juodun kahvin jälkeen alkoi hiljalleen jopa olla hereilläoleva olo, ja vaikka GPS-Dalekimme yritti kovasti sekoilla ja eksyttää meitä, matka eteni ihan reippaasti.

Kohtalaisen lähellä päämääräämme Iggesundia poikkesimme tieltä tarkastellaksemme lähemmin läheisiä hienoja kukkuloita. Loppujen lopuksi emme keksineet, miten niiden viereen olisi päässyt ajamaan, mutta tulipa kruisailtua ristiin rastiin hämäriä metsämökkiteitä, ja todistettua, että purkitettu Dalekimme tunsi niistä suurimman osan.

Puolen päivän kieppeillä saavutimme etukäteen vilkuilemamme leirintäalueen, Ankarmons Campingin. Katselimme ympärillemme, totesimme paikan ihan viihtyisäksi, ja ostimme telttapaikan pariksi yöksi. Muita telttailijoita ei koko alueella näyttänyt olevan, ja mökitkin vaikuttivat tyhjiltä. Karavaanareita oli pari. Pystytimme teltan, hämmästelimme sitä, miten vähän kello vielä oli, ja lähdimme jatkamaan sekoi... seikkailuja.

Seuraava kohde oli Hudiksvallin kaupunki, jossa kiersimme pari kauppaa ja kävelykadun ihmetellen, miksi oikeastaan tulimme tänne. Söimme lounaan satunnaisessa kebabilassa, josta sai kinkku-ananas-banaani-curry-pitsaa, ja jatkoimme taasen eespäin.

Päivän lähimmäs luolia osunut osuus oli pysähdys Hölickissä. Ensisijainen tavoite oli tosin saada Miri mereen. Ranta oli aikamoisen idyllinen hiekkadyyneineen, mutta pahuksen tuulinen ja kylmä, niin tuulinen peräti, että siellä oli myös surfaajia. Kylmästä hytisten ja Mirin pyyhkeeseen kääriytyneenä katselin, kun tämä tyytyväisenä pulikoi kylmässä aallokossa. Hyr. En minä vaan olisi kyennyt. Kivaa ilmeisesti oli.

Rannan jälkeen harkitsimme, pitäisikö mennä luolan luo. Olimme älyttömän väsyneitä ja ihan pihalla, meillä ei ollut vettä eikä ruokaa, emmekä noin ylipäänsä olleet ollenkaan varustautuneet. Yleensä menisimme juuri tällaisissa olosuhteissa tekemään jotain tyhmää. Nyt päätimme kerrankin olla fiksuja ja jättää väliin.

Luolan asemesta lähdimme katsomaan alueen opaskarttaan merkittyä haaksirikkopaikkaa. Siellä tosiaan oli meren rannan pirunpellossa kasa puutavaraa ja ruostuneita metalliosia, jotka olivat peräisin 20-luvulla myrsykyssä rantaan hajonneesta S/S Picardiasta. Enpä ollut aiemmin nähnyt vastaavaa. Se oli yllättävän kiehtova nähtävyys.

Laivankappaleet bongattuamme päätimme, että olisi parasta palailla majoituspaikalle. Paluumatkalla täysin hysteerisesti hihittäen suorittamamme kauppareissu todisti, että päätös oli vallan järkevä. Täällä siis ollaan, kello tulee kahdeksan, ja tuntuu kuin olisi puoliyö. Pian varmasti iltapala ja nukkumaan.