Bileet!

Jesh, bileet, eli siis tuparit, olivat oikeasti ihan mukavat ja onnistuneet, ja mulla oli kivaa - hypin seinille suurimman osan ajasta. Jotenkin asiaa auttoi se, että pukeuduin vaatteisiin, jotka alunperin hankin muuan hyperaktiiviselle larppihahmolleni (kirkkaan oranssia & pinkkiä, ei ollenkaan mun värit noin normaalisti). Eli periaatteessa, ei syytä angstiin, kai?

Jjjoo. Tottahan mä aina löydän jotakin, mikä ei ole hyvin. Nimittäin, vieraita kutsuttiin noin 40, niitä oli ehkä parhaimmillaan paikalla 15 tai jotakin siihen suuntaan. Minä kutsuin henk koht. 20 ihmistä. Arvatkaas, montako niistä tuli paikalle? No... Yksi kappale. One. Une. Ein. Uno. 1. (Maija, kiitos, kun olit siellä :-)). Sitten oli muutama yhteinen hyvä ystävä lukioporukastamme. Loput oli kaikki Helenin kavereita (joka siis on mun kämppis, harpisti-musatieteilijä, lukiosta tuttu, hyvä ystävä myöskin (niitä harvoja)). Kyllähän mä niistä Helenin kutsumista tietysti tunsin ison osan. Herättää vaan ajattelemaan. Oon mä aiemminkin ajatellut olevani tylsä, sosiaalisesti rajoittunut ja huono ystävystymään ihmisten kanssa, mut tää oli kyllä isku taikka ehkä kylmä kala vasten kasvoja tän asian suhteen. Että mulla todella on näin vähän kavereita. Mut enhän mä toki voi siitä ketään muuta syyttää kuin itseäni.

Tää alkaa taas jo oikeasti olla laskuhumalaa, vaikka noi kaverittomuus-aatteet vainos mua silloinkin, kun mulla muuten oli oikein kivaa, koska kyllähän mä silloinkin tajusin, että mun kutsumistani tyypeistä ei ole paikalla kuin 1 ainokainen. Nyt vaan alkaa pyöriä päässä sellaset "kukaan ei rakasta mua" ja "kukaan ei tulis mun hautajaisiin jos päättäisin kupsahtaa nyt" -tason ajatukset. Mikä on selkeä merkki siitä, että pitäis mennä nukkumaan.

Huomenna aamupäivällä menen opettamaan ihanaa kilttiä pikku oppilastani. Ei se nyt mikään varsinainen ystävä tietysti ole, mut ainakin se tuntuu sietävän mua.