Möhköjä ja amharaa

Maanantai sisälsi siivoilua, jota olin sosiologian vuoksi laiminlyönyt pidemmän aikaa - paha opiskelu ajaa rappiolle - sekä venäjän perusteita ja kiipeilyä viikon tauon jälkeen. Itsevarmistavat härpäkkeet olivat palanneet Tapanilaan, ja sinne oli myös ilmaantunut monta uutta reittiä. Yhdestä seinästä oli tullut oikea möhköpuuhamaa, ainakin neljä reittiä, joissa käytetään otteina pääosin valtavia hankalia könttejä normiotteiden asemesta. Pahuksen ovelia ja persoonallisia, en osannut, mutta huvittavaa räpeltelyä oli. Muutenkaan ei ollut niin kamalaa kuin olisi voinut odottaa, uskalsin jopa liidata yhden tutun helpon reitin, ja sain yhden hankalamman tapauksen yläköysiteltyä.

Tiistaina piti raahautua aamusta Siltavuorenpenkereelle ihmettelemään artikulatorisen fonetiikan harjoituskurssin projektia ryhmän kesken. Projektissa tehtävänä oli etsiä joku jotakin vierasta ja foneettisesti kiintoisaa kieltä puhuva tyyppi, äänittää sen puhetta, ja tehdä äänitteestä foneettinen transkriptio. Meidän ryhmämme kieleksi valikoitui Etiopiassa puhuttava amhara, jossa ikävä kyllä ei ole maiskausäänteitä, mutta sentään ejektiivejä esiintyy kivasti. Olimme kaikki väkertäneet kotona oman transkriptiomme, ja yritimme nyt yhdessä vertailla niitä. Tämä oli huomattavasti haastavampaa ja hupaisampaa kuin voisi odottaa: konsonanteista olimme suurimman osan ajasta melkein samaa mieltä (vaikka osa kuulikin h:n siellä missä osa ei kuullut mitään, ja b, v ja m menivät monesti sekaisin), mutta melkein joka vokaalista oli nelijäsenisellä ryhmällä neljä eri mielipidettä ("Se on schwa." - "Ei, se on i." - "Eikä, kyllä se on puolisuppea e." - "Ei ole, se on puoliväljä e!").

Loppujen lopuksi emme ehtineet käydä tekstiä läpi loppuun asti. Kulutinkin seuraavat pari tuntia kirjoittaen transkriptiotamme puhtaaksi koneella sekä vertaillen ihmisten luonnosversioita lopputekstistä. Ei siitäkään mitään yhteisymmärrystä löytynyt, koska edelleen joka vokaalista oli vähintään kaksi, useimmiten kolme tai neljä eri versiota. Oikeasti aika hämmentävää, miten eri ihmiset voivatkin kuulla saman äänteen täysin eri tavalla.

Foneettisen aamupäivän jälkeen menin töihin. Töissä oli tylsää. Kiihdytys, jarrutus, ovet auki, ovet kiinni. Metro kulki.

Paluu blogosfääriin?

Yritetäänpä nyt taas kerran, josko saisi välillä päiviteltyä tätä päiväkirjankorviketta. Ei niinkään siksi, että minulla olisi paljoakaan sanottavaa, vaan siksi, että olen tässä havainnut, että kun en itse aktiivisesti pidä blogia, ei jotenkin tule seurattua muidenkaan blogeja ollenkaan kovin aktiivisesti, vaikka siellä voisi olla ties mitä kiintoisaa.

Toki viime päivityksestäni on niin paljon aikaa, että sen jälkeen on ehtinyt tapahtua ties mitä, mutta aika lailla se kaikki on kuitenkin ollut samaa vanhaa. Jonkin verran koulua - artikulatorisen fonetiikan jatkokurssilla mitä mahtavimpia äänteitä, venäjän alkeissa kyrillisiä kirjaimia. Viime viikolla tuli myös luettua yhtään liioittelematta yli 1000 sivua sosiologiaa, kun oli sekä johdantokurssin tentti että ensimmäinen perusopintojen pakollisista kirjatenteistä. Työvuoroja on tullut tehtyä yksi tai pari viikossa, että olisi edes vähän rahaa, etenkin kun huhtikuussa olisi kovasti tarkoitus lähteä Walesiin, jipii!

Tietenkin olen edelleen myös haaskannut aikaani fanficciin - viimeisimmän Jjjoo-postaukseni jälkeen olen kirjoittanut kymmeniätuhansia sanoja turhanpäiväisiä stooreja. Tuli myös katsottua läpi ensin Torchwood, ja sitten uusi Doctor Who-sarja kokonaisuudessaan, ja ihan kuten joku joskus veikkasi, ihastuin siihen ihan täysin, ja olen siis nykyään niin fanityttö että. Jep. Olen vähän toivoton silleen.

Larppirintamalla oli Nochtardesin toinen peli, joka ei osaltani ollut ihan paras mahdollinen kokemus. Hahmoni nimittäin pääsi hengestään. Olen aiheesta aiemminkin tilittänyt - hahmokuolemat ovat asia, jolla minut saa täysin rikki. Se pätee myös TV-sarjoihin, Torchwoodin 2. kauden loppu oli ihan kauhea. :( En nyt taida ryhtyä tässä yleismaailmallisessa postissa siitä tilittämään sen enempää. Joka tapauksessa kuitenkin aion pelata Nochtardesissa jatkossakin, jollakin hahmolla - on vielä vähän auki, millä.

Kiipeilyn osalta on ollut tosi laiskaa viime päivinä, samoin soittamisen suhteen. YS tietysti treenaa joka viikko, ja opetan edelleen yhtä oppilastani, mutta henkilökohtaisesta harjoittelusta on turha edes puhua. Hankala löytää motivaatiota, kun ei ole mitään tavoitteita. Tänään olen tässä taas vaihteeksi myös pohdiskellut, mitä sitä tekisi isona. Pahoin pelkään, että tulen hakemaan uutta opiskelupaikkaa ensi vuodeksi. Ihan kuin niitä ei vielä olisi ollut tarpeeksi. Äh.

Paluu oranssiin

Koska koulusta alkoi periaatteessa jo joululoma, luonnollisesti piti tiistai ja keskiviikko viettää töissä. Ettei vaan olisi liikaa tyhjää aikaa. Tiistaiaamun herätys oli neljältä. Etukäteen oikeasti ihan vähäsen jännitti, kun oli taas ollut ajamisessa niin pitkä tauko. Tauot ovat tavallaan hyvä juttu: kun Ruoholahdessa istahdin ohjaamoon, tartuin ajokahvaan ja tunsin, kuinka yli satatonninen junaletka nytkähti liikkeelle, tuli vaihteeksi sellainen "hii, on tää muuten aika mageeta!" -tunne. Ensimmäisellä kierroksella otin asemalletulot ja jarrutukset aika rauhallisesti ja varovaisesti, mutta sen jälkeen kaikki tuntui taas siltä samalta vanhalta. Oli kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Keskiviikko siis luonnollisesti oli vain lisää sitä samaa tuttua ja tylsää. Toisaalta, oli se myös rentouttavaa, etenkin maanantaisen kirjoitusmaratonin jälkeen, että vaikein asia, mitä piti ajatella, oli laittaako ovet kiinni nyt vai vasta viiden sekunnin kuluttua.

Tiistaina piti kiivetä. Ei yllättäen, se oli juuri niin onnettoman väsynyttä kuin kolmen-neljän tunnin unien jälkeen oli odotettavissa. Keskiviikkona en oikeasti jaksanut tehdä yhtään mitään kotiin päästyäni. Tuijotin tietokonetta ja mietin, että pitäisi tehdä jotain, mutten vaan kyennyt. Tuttu tunne sekin, kovasti tuli kesä mieleen.

Lisäksi, vaikka tiedän varsin hyvin, että arvosanoilla päteminen on ihan tyhmää ja lapsellista, nyt on ihan pakko. Tilastotieteen tenttitulokset nimittäin tulivat. Niiden myötä 2. periodin tähänastinen saldo näyttää siltä, että semantiikasta tuli vitonen, antropologian johdannosta tuli vitonen - ja tilastotieteen johdannon jälkipuoliskosta tuli vitonen. Hah. Ja tilastotiede muka meni yli hilseen. Kai se nyt tuli taas todistettua, että olen hyvä tenttimään. Jospa joku vielä keksisi minulle työn, missä on oikeasti hyötyä siitä, että osaa omaksua lyhyessä ajassa kohtalaisen määrän tietoa, oksentaa sen paperille, ja sen jälkeen unohtaa sen päivässä-parissa täysin.

Väestötiedettä

Sunnuntaina palasin Espooseen, enkä saanut tehtyä muuta hyödyllistä kuin debriefin. Tämä tarkoitti, että väestötieteen johdantokurssin tehtävien teko jäi kokonaisuudessaan maanantaille. Kiinnostus oli aika lailla nolla, mutta kun kurssi on pakollinen, jos haluaa kasata sosiologian perusopinnot, ja tehtävien deadline oli maanantaina puoliltaöin, niin eipä auttanut. Aloitin tehtävien väsäämisen aamulla ennen kymmentä, ja sain ne valmiiksi illalla ennen kymmentä. Mitään muuta en sitten tehnytkään koko päivänä. Vertailin Islantia ja Portugalia sekä Intiaa ja Indonesiaa ja pähkäilin AIDSin vaikutuksia maailman kuolleisuuteen. Oli kuivaa, ja vastauksista tuli ihan uskomatonta puppua ja silkkaa arvailua ja höpöhöpöä, mutta kai se kurssi noilla läpi menee.

Tenttejä, keikka ja peli

Vaikka läksyjä on vieläkin odottelemassa tekemistään, kulunut viikko on ollut jonkinmoinen loppurutistus ennen joululomaa. Hukattuani tiistain lähinnä juhlapukushoppailuun sekä kiipeilyyn jäi keskiviikolle ja torstaille sitäkin enemmän tenttiin kerrattavaa. Torstaina oli tilastotieteen tentti, selkeästi laskemispainotteisin koe, mitä olen tehnyt sitten lukion. Puh. Varmasti tuli tehtyä tsiljoona huolimattomuusvirhettä. Oli se haastavaa, kun on tottunut vain kirjoittamaan. Vielä haastavampi kuitenkin oli perjantain fonetiikan tentti, josta otin varmaan enemmän stressiä kuin mistään yliopiston tentistä ennen tätä. Tenttiin sisältyi paitsi yksinkertainen ja lyhyt kirjallinen osio, myös ääntämisosuus (paperilla satunnaisia IPA-aakkosin kirjoitettuja sanoja, jotka pitää osata ääntää) sekä transkriptio-osuus (opettaja lukee sanoja, jotka pitää osata kirjoittaa ylös oikein), joita pelkäsin niin, ettei mitään rajaa. Kai se ehkä läpi meni kuitenkin.

Fonetiikasta selvittyäni siirryin yliopiston päärakennukselle YS-keikkaa varten. Syyskauden Helsingin-pääkonsertti, kauden loppuhuipennus. Kiitos sen mokoman tentin, keskittyminen oli vähän hakusessa lämmittelyssä, ja kaiken päälle onnistuin täysin mystisesti kiskaisemaan C-kieleni pois paikoiltaan kesken Tshaikkarin 3. osan. Onneksi ei mennyt poikki. Konsertin alkuun mennessä sain kasattua itseni. Melkein vähän hävettää tunnustaa, miten paljon nautin niin pinnallisesta asiasta kuin uudesta esiintymisasusta, mutta iltapukuni vaan oli niin ihana! Toki soittaminen sinänsä oli vielä kivempaa, tuli kyllä taas moshattua oikein ahkerasti, etenkin Tshaikovskissa. Ja jos konsertista jäi muutenkin hyvä mieli, asian kruunasi lauantain aikana saamani Facebook-viesti - "fanipostia" eli kehuja satunnaiselta kuulijalta - vau, täh, jestas! Ei tämmöistä tapahdu. Whii.

Laiskana ja mukavuudenhaluisena nukuin konsertin jälkeen kotona, ja vasta lauantaina ajelimme Mirin kanssa Turkuun, missä minä liityin mukaan jo perjantaina alkaneeseen Nochtardes-kaupunkipelikampanjan ekaan peliin. Pelini oli rauhaisa ja koostui paljolti tutun tuntuisesta kahviloissa ja baareissa istuskelusta, mutta tylsää ei tullut, vaan oli oikein leppoisaa. Oli kiva, että oli aikaa asettua hahmoonsa ja kaikessa rauhassa selvitellä, millainen se on, miten se ajattelee ja toimii. Oli siis tavallaan vähän lämmittelyn tai esipelin tuntuinen kokemus. Ainakin opin, että pitäisi tehdä vielä paljon paljon enemmän taustatyötä tätä hahmoa varten, että siitä saisi oikeasti uskottavan. Pelin jälkeen oli jännittävä nähdä, miten paljon pelaajia oli ollut - itse tapasin vain neljä muuta koko pelin aikana - ja miten erilaisiksi eri porukoiden pelit olivat muodostuneet. Illalla tuli vielä katseltua Wall-E. Se oli ihan liian söpö. Yhyy. Aiheutti hysteerisen mielentilan, joka muistutti epäilyttävästi sokerihumalaa.

Pateettinen ja puolivokaaleja

Viimeinen fonetiikan luento sisälsi approksimantteja/puolivokaaleja sekä palatalisaation ja labialisaation. Päätin taas vaihteeksi suorittaa henkisen hajoamisen, kun jostain käsittämättömästä syystä palatalisoitu l osoittautui minulle mahdottomaksi. Ei sen pitäisi olla, kun englantia puhuessani kuitenkin kyseisen äänteen kykenen tuottamaan. Vaihteeksi vaan taas loistin negatiivisen itsesuggestion kyvylläni - kun äänne ei parilla ekalla yrittämällä onnistunut, olin niin vakuuttunut, etten vaan kykene, että en sitten kyennytkään. Grah. Tämän kurssin tentti pelottaa minua siinä määrin, että puolittain harkitsen, pitäisikö vaan jättää väliin. En minä niitä opintopisteitä mihinkään tarvitse, kurssin olennaisin sisältö kuitenkin on ollut, että olen oppinut edes joitain uusia äänteitä (kuten puolisuppean ja puoliväljän e:n eron).

Fonetiikan jälkeen tapoin aikaa kahvilla ja shoppaillen, kunnes oli aika lastautua muun YS:n kanssa bussiin, joka kuljetti meidät Järvenpäähän keikalle. Vuorossa siis syksyn pääkonserteista ensimmäinen, ohjelmassa Brahmsin Traaginen alkusoitto, Englundin Pianokonsertto sekä Tshaikovskin Pateettinen (6.) sinfonia. Lämmittelyn jälkeen tuli niin kiire hankkia ruokaa ja vaihtaa vaatteet, että konsertti alkoi ihan yhtäkkiä, ja Brahms meni lähinnä ihmetellessä, että häh, mitähän tässä nyt oikein soittelen. Vaati ihan liikaa keskittymistä ylipäänsä pitää silmät oikealla rivillä nuotissa. Englund sitten sujui jo paremmin, ja väliajan jälkeen Tshaikovski oli juuri niin ihana, surullinen ja raskas (sekä henkisesti että fyysisesti) kuin sen kuuluukin olla. Oi.

Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

Hups. Jotenkin kertakaikkisesti tipahdin blogikelkasta. Jäi muutama päivä päivittämättä, sitten viikko, sitten yhtäkkiä useampi. Tekemistä on riittänyt, ja silloinkin, kun sitä ei ole, on koko ajan sellainen olo, että pitäisi parhaillaan tehdä jotain, kiitos useamman luentokurssin, jotka teettävät kohtalaisesti töitä.

Päivittämättömien viikkojen aikana tapahtunutta: Scapegoat loppui, oli bileet. Haikeaa. Oli se hauska proggis, kannatti tehdä. Lisäksi tuli soitettua pari salonkiorkesterikeikkaa, YSSOn kanssa HYY:n vuosijuhlissa ja Wiipurilaisen Osakunnan Soittajien keikka-apuna Wiipurin Pamauksessa. Oli myös YS-treenejä ja harjoitusviikonloppu. Kiipeily meinasi jäädä soittojuttujen jalkoihin, joten liidituntuma hävisi kuin tuhka tuuleen. Toissapäivänä yritin hieman saada sitä takaisin, mutta on taas ihan aloittelijaolo. Äh. Lisäksi istuin luennoilla ja tein läksyjä.

Tällä viikolla olikin jo kaksi tenttiä, antropologian johdannon sekä semantiikan ja pragmatiikan jatkokurssin. Tietenkin jätin enimmän osan lukemisesta viimeisiin iltoihin. Tuli ainakin todistettua, että osaan edelleen päntätä. Antropologiasta en vielä tiedä arvosanaa, semantiikasta tippui vitonen, mikä on aika hilpeää, kun ottaa huomioon, että kurssi oli jokseenkin korkealentoinen (tentissä oli muun muassa essee aiheesta "miten merkitys voidaan määritellä"), eikä juurikaan kiinnostanut minua. Ja saan edelleen ihan liikaa kiksejä hyvistä arvosanoista. Yhyy.

Itsenäisyyspäivän eli eilisen vietin Turun seudulla, tai tarkemmin sanoen Paraisilla, Sukan valmistujaisbileissä. Kivaa oli. Hyvää ruokaa oli paljon, vieraat ihmiset eivät olleet liian pelottavia, eivätkä tututkaan, ihme kyllä. Tuli tanssittua niin, että tänään on niskat jumissa moshaamisesta. Jee. Tänään ohjelmassa oli lähinnä nukkumista, syömistä ja siirtymä takaisin Espooseen. Mukava viikonloppu, vaikka on kyllä edelleen vähän sellainen olo, että kaipaisin lomaa juuri nyt ja heti, eikä vasta viikon-parin päästä.

Mukavampi maanantai

Maanantain koulupäivät ovat kyllä aina hilpeitä: ensin fonetiikkaa, missä yleensä päätyy kokemaan, ettei enää osaa oikeastaan puhua mitään kieltä, ja sitten semantiikkaa, jonka jälkeen on varma, ettei myöskään enää ymmärrä sanaakaan... Kaiken päälle päivän ajan kielitieteen sähköpostilistan ja irkkikanavan täytti eeppinen taistelu laitoksen vessojen käytöstä (Saavatko miehet tiskata kahvikuppinsa naisten vessan suuressa aulassa? Pitäisikö tehdä vessojen uusjako? Elämää suurempia kysymyksiä!).

Illalla oli viimeistä edellinen Scapegoat-esitys. Tällä kertaa meni ainakin omasta mielestäni mukavasti, impro oli paljon sujuvampi kuin muutamalla edellisellä kerralla. Vähän haikeaa, että on enää yksi näytös jäljellä.

Levoton viikonloppu

Ei pahemmin ehtinyt rentoutua viikonloppunakaan. Lauantai sisälsi kaksi keikkaa, Scapegoat-näytöksen sekä YS-keikan. Scapegoat alkaa jo sujua aika rutiinilla, paitsi että Pitkän Biisin improvisointi tuntuu menevän kerta kerralta huonommin - jotenkin vain osun aina ääniin, jotka eivät alkuunkaan sovi sävellajiin tai ylipäänsä biisiin. Esitys loppui noin 16.10, minkä jälkeen minä ja Joanna (Scapegoat-sellistit ja YS:n etupultti) hankkiuduimme Ruoholahteen niin nopsasti kuin mahdollista. YS:n lämmittely Sulasolin gaalakonserttia varten alkoi kello 17.10. Keikalla soitettiin Sibeliuksen Karelia-sarja (tai siis, Karleia, kuten nuotissa luki, heh). Se on jotenkin niin suunnattoman herttainen teos, että sitä on kiva soittaa, vaikka sellostemma onkin enimmäkseen tylsä. Lisäksi se on ihan mahdoton korvamato, eli jää ikuisiksi ajoiksi päähän soimaan... Soittosuorituksemme ei ollut mitenkään äärettömän loistokas (oma osuuteni ehkä jotain ihan päinvastaista), mutta olisi se huonomminkin voinut mennä, eli ihan jeesh, etenkin siihen nähden, miten vähän biisiä oli harjoiteltu.

Sunnuntaina oli periaatteessa rento ohjelma: vapaata aikaa ja AOK. Ikävä kyllä oli myös hirveä kasa tekemättömiä juttuja. Suurimman osan kotona viettämästäni ajasta vei väestötieteen tehtävä, jossa piti vertailla eri maiden kokonaishedelmällisyyslukuja. Blergh, ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta tuli se sentään lopulta tehtyä. Lisäksi jouduin soittamaan kotoa apuvoimia, kun sulake poksahti ja jätti pari sähköpistoketta ihan kuolleiksi. Ikinä en ole semmoista eläissäni vaihtanut. Uusavuton. Nyt sentään tiedän, miten se tapahtuu. AOK-kokouksessa oli kyllä leppoisaa, kuten aina, ja risotto ja sitruunapai (teletapit!) olivat nam.

Kiireellinen viikko

En taas pysy ollenkaan aikataulujeni perässä tämän blogini kanssa. Äh. En kyllä muutenkaan meinaa saada tehtyä kaikkea, mitä pitäisi. Yritänpäs nyt jotain tähän taas kuitenkin selostaa.

Tiistai oli viikon ainoa tyhjähkö päivä. Aamupäivä kului nätisti tilastotieteen tehtäviin - siellä kun viimein tuli vastaan sitä vähän matemaattisempaakin puolta, nimittäin todennäköisyysjuttuja. Ihan perus-palikka-lukiotasolla, mutta hirveitä vaikeuksia se silti minulle tuotti. Ärsyttää, miten nopeasti asiat unohtuvat. Käväisin keskustassa antropologian luennon verran. Kotiin palattuani skippasin kiipeilyn epämääräisen olon takia (varmaan lähinnä väsymystä vaan) ja jatkoin todennäköisyyksien kanssa tappelua.

Keskiviikkona aamulla aikaisin sitten käytiin tilastotieteen tehtävät läpi tunnilla, ja olin sentään saanut edes osan niistä oikein (ja tehnyt paljon tyhmiä virheitä myös, tietenkin). Oli tarkoitus olla Scapegoat-näytös kahdelta, mutta tulikin ilmoitus, että ei ole, koska yksi tanssijoista on rikkonut selkänsä. Ohoh. Siispä näyttämötaiteen sijaan jatkoin luennoilla istumista neljään asti, kiersin pari UFFia ja löysin taas takin, ja illalla soittelin YSsässä väsyneesti ja väärin. Oheisessa kuvassa näkyvä kohta se vaan jaksaa aina huvittaa. (Tsaikovskin pateettisesta. Tämä ei edes ole virhe vaan itse asiassa ihan järkevä merkintä, mutta se on silti hassu. :)

Torstaina minulla oli aamu- ja iltayhdeksän välillä yhteensä noin 45 minuuttia taukoa, jos paikasta toiseen siirtymistä ei lasketa. Aamun tilastoluennon jälkeen oli puoli tuntia aikaa syödä, sitten kiipeämään. Liidaaminen pelotti vaihteeksi älyttömästi, eikä edes hyppyharjoittelu auttanut. Itse asiassa päin vastoin - ehkä ekaa kertaa ikinä tuli sen parin sekunnin murto-osan putoamisen aikana hirvittävä tunne, että entä jos en pysähdykään ennen kuin osun maahan. Yh. Ei tällaista enää, kiitos. Kiipiessä aika riensi huomaamatta niin, että ihan vahingossa tulikin hirveä kiire pois - ehdin olla kotona vartin ennen kuin piti taas lähteä. Loppuilta meni Wiipurilaisen Osakunnan Soittajien harjoituksissa (missä siis olen keikkalaisena, vaikka olisi pitänyt tajuta olla menemättä).

Perjantaina oli psykolingvistiikkaa ja se oli taasen kiinnostavaa. Nyt itse asiassa harmittaa, että päätin ryhtyä tekemään sivuainetta sosiologiasta. Olisi pitänyt valita psykologia tai kognitiotiede. Noh, ehtiihän sitä kai myöhemminkin. Neljän tunnin luentoistuskelun jälkeen pyörähdys kotona, sello-oppilas ja TaiKiin Scapegoat-esitystä varten. Oli kyllä vielä poissaolevaisempi ja epävarmempi kuin maanantainen esitys, mutta ei kai ihmekään näin pitkän tauon jälkeen.

Maanantai.

Ei minulla yleensä ole mitään erityisesti maanantaita vastaan, mutta tämä ei kyllä ollut minun päiväni. Heti aamun aluksi meinasin suorittaa täyden henkisen hajoamisen fonetiikan harjoituskurssilla, kun en osannut vokaaleja (ei voi schwa olla noin vaikea!). Onneksi sibilantit ihme kyllä eivät tuottaneet yhtä suuria vaikeuksia, ja toonitkin olivat aika hauskoja - mutta niitä ei tarvitsekaan osata kuulla tai tuottaa kunnolla. Lounastauolla opin, että on mahdollista vihellellä monella eri tavalla, mutta loppupäivän ahkerista yrityksistä huolimatta en oppinut viheltämään palataalisesti. Päivän jälkimmäisellä luennolla sain aivoni solmuun, kun opettaja selitti supernopealla puhetyylillään semanttisten roolien polysemiasta. Blrgh.

Illalla oli vuorossa toinen Scapegoat-näytös seitsemästä. Se oli aika mitäänsanomaton. Yleisö oli tylsä, ja omaa keskittymistä ei löytynyt millään, kun olin jo pitkän päivän puuhannut kaikkea ihan muuta. Meni siis ihan rutiinilla ja asenteetta koko esitys, enkä ollut ollenkaan ainoa, jolla oli tämmöinen ongelma. Ehkä ensi kerralla sitten eri tavalla.

Lyhyt sunnuntai

Nukuin pitkään, ja muutenkaan en meinannut saada mitään tehtyä, etenkin kun tekemättömien juttujen lista oli vähän mahdottoman pitkä. Loppujen lopuksi päivän aikaansaannoksiksi jäivätkin Nochtardes-kaupunkipelikampanjahahmon yksityiskohtien säätäminen (vaikka edelleen suhtaudun ko. kampanjan alkuun muutamasta syystä tunnetasolla hirvittävän ristiriitaisesti) sekä väestötieteen johdantokurssin tehtävien tekeminen (pääosin sälää, mikä ei kyllä kiinnosta niin yhtään, mutta kuuluu pakollisena sosiologian perusopintoihin, joten josko sen nyt jotenkin saisi läpi). Kiipeämässäkin ehdin vaihteeksi käväistä. On se aina yhtä ärsyttävää huomata, että jo pari päivää normaalia pidempi tauko kertojen välissä näkyy heti.

Kaksi keikkaa

Perjantai oli ensi-iltapäivä. Tosin aamupäivä meni ihan muissa merkeissä, psykolingvistiikan luennolla. Se oli taas kiinnostava. Tällä kertaa puhumassa oli kognitiotieteilijä, jolla oli Näkemyksiä, jotka meidän laitoksen mielestä ovat vääriä. Minä kyllä pidin lähestymistapaa ihan fiksuna - ja ehkä tyyppi sai lisäpisteitä siitä, että oli ooooh niin kapinallinen ja valtavirtaa vastustava...

Illaksi sitten TaiKiin, reilu tunti hermostunutta palloilua (kun yhteisillassa on ensin se toinen koreografia, sitten vasta meidän) ja viimein koitti aika mennä lavalle. Suurin jännitysmomentti oli mikin hajoaminen juuri ennen esityksen alkua, mutta se saatiin vaihdettua, eikä siitä sitten tullut ongelmaa. Minun suurin hetkeni puolestaan on esityksen alussa, kun saan leikkiä sohvalta heräävää karvapalloa, hihii. Toinen suuri hetki on toisiksi viimeisen tanssinumeron improbiisi, joka meni ihme kyllä yleisön edessäkin oikein mukavasti. Muutenkin ensi-ilta oli onnistunut, ainakin itselläni oli hyvä meininki, ja äänisuunnittelijakin oli sitä mieltä, että soittomme sujui hyvin. Yleisöpalautetta en hirveän paljoa ehtinyt kuulla, mutta Miri ainakin oli viihtynyt. Jee. Ensi-iltabileistä päädyin lähtemään kotiin aika aikaisin, kun muu ääniosasto päätti lähteä, ja totesin, etten uskalla jäädä yksin kaikkien tanssijoiden sekaan.

Lauantaina en osannut opastaa Mirille ajoreittiä Isoon Omenaan. Olen minäkin espoolainen. Lopulta kuitenkin löysimme perille ja Lushiin. Hienoa, että semmoinen nykyjään löytyy Suomestakin. Omenasta siirryin bussilla Soukkaan treenailemaan YS-kvartetilla illan keikkaa varten. Keikka oli melko lailla Scapegoat-esityksen vastakohta: kyseessä olivat muuan synttärijuhlat Gardeniassa. Soitimme taustamusaa ja Paljon onnea vaan -variaatioita, eli perus-klassista kvartettisälää. Oli kuitenkin ihan leppoisa keikka, saimme ruokaa, joka oli oikein hyvää, ja paikka oli aivan mahtava, kasvien keskellä haahuilusta ja niiden ihmettelystä (Pippuri kasvaa täällä! Vau, ananas! Hmm, tässä avokadopuussa riippuu iso muovinen avokado!) riitti loputtomiin viihdettä.

Kenraalisyntipukki

Torstai oli aika lailla sitä samaa kuin viime päivät noin yleensä. Kymmeneltä TaiKille, ensin reilu tunti pelkkää musiikkitreeniä (Pitkä Biisi, ainoa varsinainen kappaleentapaisemme, saavutti viimein jonkinlaisen muodon) ja sen jälkeen yksityiskohtien hiomista koko hommasta. Kipaisin kotiin pariksi tunniksi, ja ehdin juuri ja juuri tehdä pari välttämätöntä hommaa kuten pestä pyykkiä ja imuroida sälekaihdinasentajien keskiviikkona jättämät sahanpurukasat pois ikkunoiden alta. Sitten taas takaisin Arabiaan, missä oli kenraaliharjoitus. Vähän jo jännitti, mutta ihan hyvin meni, enimmäkseen - ei kaikki tietenkään täydellisesti mennyt, mutta mitään isompia katastrofeja ei tullut. Kyllä se about koossa on. Nyt vaan sitten yleisö paikalle ja esittämään. Huu.

Menoa

Koska keskiviikkoaamuna ei ollut Scapegoatia, menin sitten kahdeksaksi luennolle. Tosi järkevä valinta. Olin niin väsynyt etten tajunnut mitään mistään, onneksi ei ollut kovin vaikeaa asiaakaan. Kahdella luennolla koomattuani siirryin TaiKille läpimenoharjoitusta varten. Kyllä se jo alkaa mennä jonkinmoisella rutiinilla, vaikka edelleen olisi paljon yksityiskohtia, mitä voisi hioa. Treenit kestivät sen verran pitkään, että sieltä piti suunnata suoraa YS:sään, ja siltikin saavuimme paikalle tyylikkäästi noin 45 minuuttia myöhässä. Sentään Tshaikovski oli vähän vähemmän toivoton kuin viime viikolla.