Metrokuulumisia

Eilen olin töissä toista kertaa viikon sisään, ja tänään ja perjantaina lisää ajelua, koska vuokra nousi mutta opintotuki ei, ja ulkomaillekin pitäisi päästä. Koska metrotyö on pääosin hyvin yksitoikkoista ja muuttumatonta, pienet erot tuntuvat kovin merkityksellisiltä. Olin esimerkiksi suorastaan järkyttynyt kun havaitsin, että taukotilan juuri ja juuri juotavaa sumppia tuottavan kahvinkeittimen on korvannut kahviautomaatti, josta saa vaikka mitä erikoiskahveja ja kaakaota.

Oikeasti jännimmän uuden asian virasta kilpailevat suljettu Rautatientorin metroasema ja Ruoholahden kääntöraiteen työmaa. Toistaiseksi olen joka kerta muistanut ajaa pysähtymättä RT:n ohi, vaikka monta kertaa olenkin aloittanut jarrutuksen kuin aikoisin pysähtyä, käsi ovenavausnapilla. Onneksi asema näyttää niin keskeneräiseltä ja autiolta, että kun yhtään katsoo, on mahdoton unohtaa, että se on poissa käytöstä. Rautatientori alkaa hiljalleen tuntua joltain suomalaisen raideliikenteen Bermudan kolmiolta. Jos metroaseman sulkenut vesivahinko oli käsittämätön, eilinen VR:n junan vieriminen hotellin seinän läpi oli vähintään yhtä älytön tapahtuma. Mitähän seuraavaksi...

Ruoholahdessa kääntöraiteelle on alettu viritellä suojaverkkoja louhintatöitä varten. Ne kiinnitetään tunnelin seiniin isoilla metallitapeilla. Niissä kohden missä verkkoa ei vielä ole kiinnitetty mutta tapit on, seinät näyttävät kohtalaisen hurjilta, ikäänkuin niissä olisi parin metrin välein puolimetrisiä piikkejä. Ja joka kerta kun ajan käännölle, tekisi mieli mennä päätyyn asti katsomaan, miltä siellä näyttää, mutta eipä anna aikataulu myöten, ja taitaisivat valvomossakin vähän ihmetellä.

Virallinen vuodenvaihdosmärehdintä

Olen joululoman alusta eli 22.12.09 eteenpäin viettänyt suurimman osan ajastani katsellen erinäisiä sarjoja ja neuloen. Nyt alkaa tuntua siltä, että kiintiö on hiljalleen täyttymässä, ja voisi taas tehdä jotain "järkevää" - olenhan jo katsonut kauden verran Galacticaa (loppuihan se viimein!) ja Housea (jes, mahtavaa nähdä että suohon vajonnut sarja voi päästä vielä sieltä ylös!), sekä reilun kauden QI:ta (hihihihihi), ja neulonut huivin, lapaset ja puolitoista pipoa.

Vuoden ensimmäisenä mukamas aktiivisena tekosena siis tämä vuoden 2009 loppuraportti. Muutamia vuoden avainsanoja olivat ainakin

Biotekniikka

Uusi opiskelupaikka. Taas. Kolmas kerta toden sanoo, toivottavasti. Ainakin olen ollut opiskelusta aivan innoissani, jopa silloin, kun opintojen tiivis aikataulu - tiiviimpi kuin oikeastaan mikään aiemmin tapaamani - sekä ajoittainen vaativuus ovat aiheuttaneet henkistä hajoilua. Kouluvuoden ehdoton kohokohta sekä syvin pohjamuta olivat labrat, joissa tuli kyllä oltua niin maanis-depressiivinen ettei mitään rajaa. Joka tapauksessa, olen erittäin tyytyväinen tähän valintaani. Odotettavissa tänä vuonna: paljon lisää tilitystä ja intoilua aiheeseen liittyen.

Luolat & reissut

Kukaan minun lähistölläni vuonna 2009 aikaa viettänyt on tuskin voinut välttyä tältä puheenaiheelta. 9.4.2009, jolloin vierailimme ensimmäistä kertaa Ogof Ffynnon Ddu -luolassa Etelä-Walesissa, oli ehdottomasti hienoin, mahtavin ja pelottavin syntymäpäiväni ikinä, ja koko Walesin reissu kokonaisuudessaan (mukaanlukien Helzin vieraana olo Cardiffissa) oli yksi mainioimmista ulkomaanmatkoistani. Ei toki myöskään pidä unohtaa elokuun hysteeristä Ruotsin-visiittiä, joka sisälsi kaikkea kivaa, mitä muksuna ei tullut nähtyä: Bodan ja Kopparbon luolat sekä Kolmårdenin eläinpuiston. Tulossa vuonna 2010: paluu Walesiin!

Kielitiede

Ehkäpä väliinputoajaopiskelupaikkani ansaitsee oman otsikkonsa, ihan vain sen kunniaksi, että valmistuin. Toki vain kandiksi, mutta sen pidemmälle en ajatellutkaan edetä. Kielitieteen laitos muutti pois Siltavuorenpenkereeltä, ja muuttui osaksi nykykielten laitosta. Syyslukukaudella en ole enää nenääni näyttänyt siellä, eikä sellaista ole suunnitelmissa tänä vuonnakaan. Ei ole ainakaan vielä ollut yhtään ikävä takaisin.

Fiktio & fanityttöys

Oikeastaan rehellisempi otsikko olisi "Doctor Who", koskapa minulla on tapana hurahtaa ihan täysin yhteen fandomiin kerrallaan, ja vuotta 2009 hallitsivat kiistatta Doctor Who ja spinoffinsa Torchwood. Uuden Who:n ja TW:n lisäksi katselin jokusen vanhemman jakson, kuuntelin läjän äänikirjoja, kirjoitin ficciä, sekä pukeuduin teeman mukaisesti Ropeconiin. Hävettää ajatellakin, kuinka paljon aikaa tähän kaikkeen käytin. Tavallaan osuvaa on, että vuoden 2010 avasi Kymmenennen Tohtorin eli David Tennantin viimeinen jakso, jota en vielä ole uskaltanut katsoa. Voipi olla, että sen jälkeen pitää kehittää uusi fiktiivinen ihastus.

Kunniamaininnat

Toki vuosi sisälsi vaikka kuinka paljon muutakin.

-AOK jatkoi toimintaansa ja laajeni yhdellä jäsenellä, ja käsittämätöntä kyllä muuttui ihan oikeaksi ompelukerhoksi, kun kaikki jäsenet intoutuivat neulomaan.

-Neulomaan oppiminen, joka oli Mirin ansiota, oli minulle aikamoinen henkilökohtainen voitto, koska olin ihan varma, etten ikinä siihen kykenisi. Ei se olekaan niin vaikeaa.

-Kiipeily oli edelleen kiipeilyä, ajoittain kivaa, ajoittain äärettömän turhauttavaa. Se on ikävä kyllä alkanut tuntua enemmän liikuntaharrastukselta kuin siistiltä uudelta jutulta jee vau, mutta niin kai kaikille siisteille uusille jutuille ennemmin tai myöhemmin käy.

-Larppirintamalla oli kohtalaisen hiljaista. Kohokohtia olivat edelleen hilpeää turkulaista kaupunkipelaamista edustava Nochtardes-kampanja sekä hieno sotasairaalascifipeli Bravo Beach Hospital.

-Kuten odotettavissa oli, soittaminen on jäänyt aika vähälle. Onneksi on YS sekä kaksi mainiota oppilasta.

-Uutisotsikoista minua eniten koskettivat toissapäiväinen ammuskelu Sellossa, joka tuntuu edelleen täysin käsittämättömältä ja epätodelliselta, sekä Rautatientorin vesivuoto (tai vuodot, joista viimeisin tänään).

-Sen lisäksi että RT:llä ei pysähdytä, metrossa ovat myös alkamassa Länsimetron louhintatyöt. Niin jännää kun onkin päästä seuraamaan niiden ja automatisaation etenemistä, elättelen kyllä toiveita, että saisin vielä joskus oman alan töitä, edes joltakin aloistani.

Selkkari

Tiivistelmä
"Kivat ja helpot" fuksilabrat eli biokemian harjoitustyöt. Pää hajoaa.

Johdanto
Viime entrystä on aikaa, ja kaikkea on tapahtunut. Nyt ajattelin kuitenkin avautua. Viime viikon maanantaista alkaen olen joka päivä puuhaillut labrajuttujen parissa yhdestätoista viiteen tai parhaimmillaan kuuteen (ja lisäksi käyttänyt harvat tyhjät hetkeni laskuihin, kaavioihin sun muuhun selosteluun). Puolet ajasta olen aivan innoissani, toisen puolen ajasta haluaisin hakata päätäni seinään tai vaihtoehtoisesti imeä itseeni kaiken huoneesta löytyvän etanolin. Kamelin selkä katkesi oikeastaan jo maanantaiaamuna, kun tajusin laskeneeni eräät edellisen viikon jutut ihan pieleen, ja eilen tuli niin kiire Juvenalian sello-orkesterikeikalle, että olin konserttipaikalla viisi minuuttia ennen kuin esitys alkoi, mutta on tänäänkin ollut aika pirun hajottava päivä. Työn alla oli SDS-PAGE, eli semmoinen hilpeä geelielektroforeesisysteemi, jolla tunnistetaan proteiineja.

Aineisto ja menetelmät
Alku oli lupaava. Olin innoissani, koska työ itsessään oli kiinnostava ja jännä. Olin myös niin huisin fiksu että tajusin, miten 5x puskuriliuos piti laimentaa. Oikeastaan vielä siihen asti, kun saimme ajolaitteet kasattua, näytteet geeliin ja ajon käyntiin olin ihan messissä ja hiphei. Sen jälkeen ei sitten oikein onnistunut mikään.

Meidän piti tehdä geeliä seuraavalle ryhmälle, joten pääsimme sitten leikkimään myrkyillä vetokaapissa. Vetäisin iloisesti Finnpipetin sisään jotain - ikävä kyllä oli mahdotonta tietää ihan varmasti, oliko se vettä tai harmitonta puskuria vai akryyliamidia, joka on hermomyrkky ja karsinogeeni ja paha ja varokaa ja aijai.

Tässä vaiheessa ajo olikin valmis, ja palasimme ronkkimaan geeliä, jossa näytteemme olivat. Sehän tietysti repeili miten sattui. Luovutin alkuunsa ja työparini ystävällisesti hoiti homman.

Tulokset
Ikävä kyllä nätin ja hienon (tähän tyyliin) raidallisen geelin sijaan meidän versiossamme oli vielä värjäyksen jälkeenkin vain yksi paksu tumma raita alareunassa. Plääh. Päätimme värjätä sen uudelleen, jolloin lahjakkaana ihmisenä otin ja kippasin kivan sinisen väriaineen pitkin pöytää (toki taktisesti vielä toisen työparin pöydälle, ei omallemme). Tässä vaiheessa onneksi kello oli jo niin paljon, että meidän oli pakko lopettaa, joten en päässyt tuhoamaan enempää asioita.

Tulosten tarkastelu
Olisi se kai voinut huonomminkin mennä. En sentään oikeasti myrkyttänyt itseäni tai muita, tai tärvännyt ja hajottanut peruuttamattomasti mitään kauhean kallista. Täytynee yrittää vielä vähän enemmän, että saisi sentrifugin poksautettua. Enää kaksi päivää jäljellä. Puh.

Viikko päivän hinnalla!

On tässä ollut tarkoitus päivittää, moneenkin kertaan, mutta kummasti on aina löytynyt jotakin tärkeämpää tekemistä. Siispä, viime viikon tiivistelmä.

Toinen varsinainen viikko biotekniikan opiskelijana oli jo jonkin verran haastavampi kuin ensimmäinen. Fysiikassa edettiin lukioajoilta tutuista jutuista nestevirtauksiin putkiloissa, ja olin ihan innoissani, kun tuli jotain uutta, vaikkei asia vielä kamalan vaikeaa ollutkaan. Sen sijaan "palikkamatikassa" luennoitsija suuntasi perjantaina sellaisiin sfääreihin, että ainakin bioteknikkorivimme tuijotti vain suu auki viimeiset puoli tuntia eikä tajunnut sanaakaan. Toivottavasti ei ollut kovin keskeistä asiaa. Kemian perusteiden kurssi sentään jatkoi tasaisen hidasta etenemistään, missä kaikki toistetaan vähintään kolmeen kertaan. Viikon kiintoisimman luennon palkinto menee taas astrobiologialle, missä samalla tunnilla puhuttiin sekä avaruudesta, kivoista kivistä että dinosauruksista!

Koulupäivät ovat sen verran reikäisiä, että toki on edelleen aikaa paljon muullekin. YS:llä oli koesoitot, missä oli taas aivan yhtä vaikeaa kuin aiemminkin, sekä ensimmäiset harjoitukset. Kauden sellostemmat vaikuttivat melkein turhankin helpoilta. Ei edelleenkään eeppisiä sellosooloja, yhyy. Kiipeämässäkin käytiin pari kertaa. Kuten tavallista, jätin sankarsuoritukset (kuten 7a:n reitin liidaamisen) veljelleni, ja tyydyin johonkin epämääräiseen räpeltelyyn.

Viikonloppu oli mainio. Lauantaina olin Mirin kanssa avustamassa Neonhämärä-larppikampanjan neljännessä pelissä. Olimme sossutätejä, ja kävimme ahdistelemassa/auttamassa (näkökulmasta riippuen) satunnaisia peikkoja lomakeläjän kanssa. Pelin aidoin elämys oli aloitus, jonka suoritimme marssimalla Kruunuhaan Harry's Bariin jakkupuvut päällä. Paikalla ei ollut peikkopelaajia, mutta paikalliselämä oli sitäkin pelottavampaa. Hitusen tuli joukkoon kuulumaton olo. Joimme äkkiä kahvimme ja hipsimme muualle. Myöhemmin tavoitimme kaikki etsimämme peikot, ja pääsimme irrottelemaan Sysikuun keikalle, joka olikin aivan mahtava! Sunnuntai puolestaan sisälsi AOK:n syyskauden avauksen, viimeinkin. Kuten tavallista, sekä seura että ruoka olivat mainioita.

Siivouskohtaus

Olin etukäteen päättänyt, että voisin viettää vapaaviikonloppuni siivoamisen ja läksyjen parissa. Lauantaina herättyäni aloin siis siivota. Ja siivosin, ja siivosin, ja siivosin vähän lisää, nukuin välissä, ja jatkoin sunnuntaina melkein seitsemään saakka. Olisin varmaan jatkanut pidempäänkin, jollei Miri olisi piipahtanut kokkaamassa ja kahvilla. Enpä muista, milloin viimeksi olisin kokenut näin älytöntä siivoushulluuskohtausta. Teki mieli siivota ihan kaikki, ja aika suuren osan kämpästäni putsasinkin. Se, että löysin lauantai-iltana larppikrääsäkoristani pari kuollutta vyöihrakuoriaista kyllä lisäsi intoa kummasti - sen enempää niitä ei onneksi mistään löytynyt. On se vaan älytöntä, miten paljon siivottavaa näinkin pienessä asunnossa on. Vieläkin jäi monta kaappia ja nurkkaa käymättä läpi. Koska siivoilu söi niin hurjasti aikaa, tuli melkein kiire saada fyssan laskarit tehtyä sunnuntai-iltana. Niissä laskettiin muun muassa kuusitassuisen metsäkoneen maahan aiheuttama paine ja Kokki Nelosen taikinavatkaimen teho. Ensi viikolla päästään selvittämään Mansikin tilavuus.

Perusteita

Keskiviikkona oli odotuksia vastannut kaamea kapula. Sen vuoksi liikuin kotoa vasta illan YS-treeneihin. Ensikosketus Savoyn tanssiaisiin ei herättänyt suurta ihastusta, vaan pikemminkin päinvastoin. Nuotit olivat hirveän hankalat, joten prima vista-soitto niistä kuulosti kamalalta, eikä itse musiikkikaan ollenkaan vakuuttanut. Huh, saapi nähdä, mitä tuosta proggiksesta oikein tulee.

Torstaina olin ensimmäisellä fysiikan luennollani. Kurssi on agroteknologian laitoksen Fysiikka I, mistä johtuen luennoitsija vähän väliä viittasi pellolle ja navettaan. Jo ensimmäisen viikon aikana on tullut selväksi, että me HEBIOT-opiskelijat olemme niin pikkuinen porukka, ettei kukaan missään juuri millään tavoin huomioi meitä. Eipä se haittaa, samoja luonnonlakeja perusbiologit, maajussit ja farmaseutit kai noudattavat kuin mekin. Torstain toinen luento oli astrobiologiaa, missä toistaiseksi keskityttiin käymään läpi tähtien ja planeettakuntien syntyä. Kurssi vaikuttaa kyllä oikein jännältä ja lupaavalta. Luentojen välissä kävin Leppävaarassa pitämässä yhden soittotunnin, ja jälkimmäisen luennon jälkeen pidin toisen keskustan tuntumassa. Ahkera päivä.

Perjantaina kävin taas palikkarautalankakemiassa ihmettelemässä, miksi vaivauduin heräämään sitä varten. Sen jälkeen tapoin aikaa monta tuntia kiroten lukujärjestykseni ärsyttävää reikäisyyttä, kunnes oli aika päivän toisen luennon. Sekin oli kunnon alkeiskurssi, "Matematiikka tutuksi". Tuli siellä sellaistakin asiaa, mitä en oikeasti muistanut yhtään. Päinvastoin kuin kemiassa, matikassa oikeasti koen kaipaavani nimenomaan tällaista peruspalikkakertailua.

Perjantai-illan ohelmassa oli kiipeilyä. Sielläkin törmäsin perusteisiin, kun henkilökunta tuli huomauttamaan minulle puutteista varmistustekniikassani. Odottamaton kritiikki asiassa, jonka luulin osaavani oikein hyvin, sai minut sitten murenemaan palasiksi siihen paikkaan. Joskus olen elätellyt toiveita, että voisin jotenkin oppia tästä luonneviastani eroon, mutta en vaan tajua, miten, kun ei se tunnu kehittyvän, vaikka kuinka ikää ja elämänkokemusta karttuu. Sain sentään kuitenkin koottua itseni, ja tappelin yläköydessä melkein ylös asti yhtä jännää 7a:n reittiä, jossa oli pari erittäin eeppistä muuvia.

Valmis, muttei kypsä

Biotekniikan opintoni alkoivat pehmeällä laskulla: rautalangasta väännettyjä kemian perusteita maanantai- ja tiistaiaamuna, ja tiistaina Johdatus biotekniikan opintoihin, missä tutustutaan alaan sekä askarrellaan HOPSia. Muitakin luentoja olisi tiistaina ollut, mutta tällä viikolla jätin ne väliin, ja suuntasin sen sijaan wanhalle tutulle keskustakampukselle, päärakennuksen pieneen juhlasaliin, missä järjestettiin Humanistisen tiedekunnan lukuvuoden ensimmäinen publiikki. Surevaksi omaiseksi paikalle lupautunut äiti olikin kipeänä, joten vastaanotin HuK-tutkintotodistukseni ja join yliopiston tarjoaman skumpan ihan yksikseni. Oli kyllä elämäni antikliimaktisin valmistujaistilaisuus. Tosin kandi nyt on tutkintonakin aika mitäänsanomaton, suurimalle osalle ihmisistä vain pakollinen väliporras matkalla kohti sitä varsinaista tavoitetta eli maisterin papereita.

Valuin kotiin tuntien oloni ennemminkin synkäksi ja masentuneeksi kuin vapautuneeksi tai tyytyväiseksi. Tietysti menin sitten vielä pahentamaan asiaa ryhtymällä avautumaan ihmisille vaikeista asioista irkissä. Jotenkin onnistuin ahdistuneesta tunnelmasta huolimatta laittautumaan enemmän tai vähemmän edustavaksi, ja vaikkei oikein olisi tehnyt mieli, lähdin illaksi Boan fuksisitseille Uudelle.

Olin etukäteen päättänyt, että kun nyt kerran on valmistujaispäivä ja kaikkea, bileissä voisi irrotella oikein vapautuneesti. Viis keskiviikon kello kahdeksan kemian luennosta. Niinhän siinä sitten kävikin, että aiempi angsti haihtui kuin tuhka tuuleen, kun sen päälle kaatoi tarpeeksi viinaa. Yhtään en varmastikaan vaikuttanut vanhemmalta taikka viisaammalta kuin nuorimmat fuksit, vaan ehkä pikemminkin päinvastoin. En tosin sentään kaatanut pöytää, kuten eräille toisille kävi... Jatkoillakin tuli istuttua jonkin aikaa, mutta selvisin sentään viimeisellä yöbussilla kotiin. Oli kyllä vinkeät bileet.

Elämää ja peliä

Loppuviikko orientoivia meni nopeasti, ja fuksiporukka alkoi hiljalleen tuntua tutulta. Ehkä joukkoon sopeutuminen ei olekaan mahdotonta, vaikka outo vanhus olenkin. Tutustuminen ja hengaaminen taisi olla sitä hyödyllisintä antia viikosta, virallinen osuus ei minulle sisältänyt juuri mitään uutta. TVT-ajokortti, jonka joudun nyt tekemään, kun sitä ei aiemmin minulta ole vaadittu, huvittaa minua suuresti. Lisäksi tulin ostaneeksi Biotekniikan Opiskelijoiden Ainejärjestön eli Boan haalarin, joka käsittämätöntä kyllä on täysin saman värinen kuin vanha Stadian haalarini, eli nykyinen virallinen luolavaatteeni.

Torstaina käväistiin Tapanilassa seinällä, vaihteeksi mukana minun ja olmin lisäksi myös Miri ja Dare. Sujui ihan mukavasti. Pitäisi oikeasti kiivetä enemmän vaikeampia reittejä, niin voisi joskus kehittyäkin. Illalla leikimme Mirin hankkimilla maskeeraustarvikkeilla. Opin, että hirvittävän näköisten haavojen tekeminen ei ole kauhean vaikeaa, kun taas uskottavien kuhmujen aikaansaaminen on lähes mahdotonta, ja että arpivaha on pahasta.

Syy vamma-askarteluun oli viikonlopun peli, johon suuntasimme perjantai-iltana. Bravo Beach Hospital nimittäin oli, kuten nimikin vihjaa, sotasairaalapeli. Peli oli jatkoa reilu vuosi sitten pelatulle Bravo Beach Patrolille, ja aika lailla kaikki edellisen pelin taistelusta selvinneistä hahmoista olivat mukana. Me jatkohahmojen pelaajat nukuimme pe-la-yön rauhaisasti offgame, ja rysähdimme peliin näyttävän verisesti lauantaiaamupäivänä. Peli oli hyvin erilainen kuin edellinen osa, mutta yhtä lailla mainio erinäisistä järjestäjätiimiä häirinneistä tosielämän hankaluuksista huolimatta.

Pääsin olemaan hysteerinen päänsä lyönyt ihminen, jolla on tärkeää sanottavaa, mutta jota kukaan ei usko (ja joka vielä loppujen lopuksi tainnutettiinkin kun se oli häiriöksi). Sen jälkeen oli vuorossa runsaasti angstaamista pahoin loukkaantuneen kaverin vuoksi, sotaoikeudenkäynnin sivustakatselua, suojeluhälytystä seurannut yleinen kaaos ynnä muuta jännää. Kolmen laivaston teknikon porukkamme selvisi koettelemuksesta yhteisvoimin, vaikka huhun mukaan meillä oli murhaajakin kannoillamme.

Ikävä kyllä yhdistelmä pelin aikana syntynyttä ruoka/nestevajausta, väsymystä, pelin henkistä rankkuutta ja kunnollisen purkutilaisuuden puuttumista sekä yleistä epävakautta sai aikaan sen, että pelin jälkeen suoritin jo pelipaikalla satunnaisen henkisen hajoamisen. Ajatus siitä, että pitäisi vielä jäädä paikalle roikkumaan, tuntui täysin mahdottomalta, joten ajelimme kotiin. Sunnuntai menikin palautuessa. Pelailtiin Gloomia ja katseltiin Kuninkaan paluuta. Debriefin viimeistelyn jätin maanantaille.

Kolmas kerta...

Kun aloitin musiikkipedagogin AMK-tutkintoon johtavat opinnot Stadiassa syksyllä 2003, olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Olin iloinen ja ylpeä, että olin päässyt opiskelemaan juuri sitä alaa, mihin kaikkein eniten halusin, vaikka tiesin jo silloin, ettei se ollut millään tavoin järkevä valinta. Useampikin vanhempi ja viisaampi ihminen oli sanonut, että älä nyt hyvänen aika fiksu nuori ihminen sille tielle lähde, kun muitakin vaihtoehtoja on. Jälkiviisaasti voinen todeta, että ehkäpä he tiesivät, mistä puhuivat.

Kun aloitin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan yleisen kielitieteen laitoksella syksyllä 2004, olin vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit. Olin huolissani siitä, että olisin omituinen tapaus, mutta onneksi vuosikurssillani aloitti useampi paljon vanhempikin opiskelija. Sitä paitsi olin ylettömän onnellinen siitä, että minulla oli yhtäkkiä valtava määrä uutta ja erilaista opiskeltavaa. Pelkän soittamisen asemesta voisin lukea kaikenmoista hassua, suorittaa opintoja tenttimällä kirjoja, kirjoittaa esseitä - minulle oli oikeasti tullut perinteistä koulunkäyntiä ikävä jo yhdessä vuodessa. Olin toki alusta lähtien tietoinen siitä, että yleinen kielitiede on alana hyvin teoreettinen, eikä mitenkään turhan rationaalinen valinta sekään, mutta siitä viis, voisihan sitä pääainetta vaihtaa myöhemminkin. Tärkeintä oli, että saisi opiskella kaikkea kivaa.

Kun eilen aloitin Helsingin seudun biotekniikan koulutusohjelmassa, olin kuusi vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit, ja vanhempi kuin kukaan ryhmämme tutoreista. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö olisi enemmän kuin vähän omituinen tapaus. Taskussani oli jo yksi ammattikorkeakoulututkinto, ja HuK-paperit pitäisi saada ensi viikolla. Kumpikaan aiemmista aloista ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole tuntunut ihan oikealta, monesta eri syystä. Useampaan otteeseen näiden kahden päivän aikana on tullut ihmeteltyä, miten hitossa minä ikinä kuvittelin, että uusien opintojen aloittaminen tässä vaiheessa olisi millään tavalla hyvä idea. Toisaalta, useampaan otteeseen olen myös ajatellut, että pahus sentään, miksen minä ole lähtenyt opiskelemaan jotain tällaista jo aikaa sitten? Alaa, joka on samaan aikaan kiinnostava teoriatasolla, mutta myös hyvinkin käytännönläheinen, ja jolla voi oikeasti saada aikaan jotain konkreettisesti hyödyllistä?

Tänään kiersimme Viikin kampusta, ja olo oli kuin muksulla jouluna, kun ihastelin kaikkea jännää ja kiehtovaa, mitä biotieteellisestä tiedekunnasta löytyy. Saatan olla outo, kun minusta oli jotenkin ihan mahtavaa kuunnella tutkijoiden innokasta selostusta projektista, jossa tarkastellaan pelloilla kasvavia homeita ("Meillä on tässä semmoinen 500-600 maljaa, joihin viljeltyjä erilaisia homeita parhaillaan pyrimme tunnistamaan..."--"Tässä on tämmöinen tosi kaunis punainen väri tässä homeessa") - mutta tässä tapauksessa outouden luulisi olevan juuri oikeanlaista.

Yhtä innoissani olen toki ollut kahden edellisenkin kouluni alkumetreillä. Ainahan minä pidän kaikesta uudesta ja kiiltävästä. Aika näyttää, oliko tämä valinta sen toimivampi kuin edelliset. Jos ei, luulen, että tämä sai kyllä olla viimeinen kerta, kun olen fuksi. Nytkin on jo niin jälkeenjäänyt olo, että neljättä kertaa en enää kestäisi.

Viimeiset vapaapäivät

Lauantain vietin vanhojen juvenalialaisten seurassa. Naureskelimme keskenämme sille, että meillä oli "orkesteritapaaminen", kun tosiasiassa kukaan meistä ei enää soita ihastuttavan Juvenalian Kamariorkesterin riveissä. Kokkailimme sukiyakia. Se oli oikein hyvää, vaikka vuodenaika olikin sille ilmeisesti ihan väärä. Ruoan raakaan munaan dippaamisen tarpeellisuudesta en kyllä vakuuttunut. Päälle sitruunamarenkipiirakkaa, sitten tanssimatoille hyppimään. Sekin oli pitkästä aikaa tosi vinkeää.

Sunnuntaina tulin nukkuneeksi hämmentävän pitkään, eikä päivä oikein lähtenyt käyntiin missään vaiheessa. Lojuttuani aamun kotona siirryin Laaksolahteen syömään ja jatkamaan löhöilyä. Tämä oli kuitenkin viimeinen kesälomapäiväni, joten en pahemmin ahdistunut siitä, että olin vaan ja lusmuilin.

Huomenna alkaa koulu. Hämmentävää kyllä se pelottaa minua enemmän kuin vähän. Voisi kuvitella, että kolmas kerta menisi jo rutiinilla. Tosin niinä kahtena edellisenä kertana en ole ollut viisi-kuusi vuotta vanhempi kuin suurin osa muista aloittajista.

Koulu lähestyy

Torstai kului kokonaisuudessaan matkalta ja matkasta palautumiseen. Väkerrettyäni perjantain aamupäivänä matkapäivyrini tänne oli aika ryhtyä asennoitumaan arkeen. Käväisin pitämässä syyslukukauden ensimmäisen sellotunnin, ja sen jälkeen avasin kalenterin ja sähköpostini. Iltaan mennessä oli sellainen olo, että pää räjähtää ja savu nousee korvista. Ei sillä, että tekemistä olisi valtavan paljon - toistaiseksi kalenterini näyttää vielä suorastaan yllättävän tyhjältä - mutta etenkin uuden opiskelupaikan kurssien selailu oli samaan aikaan sekä innostavaa että ahdistavaa, ja AOK:n tapaamisten sekä YS:n operettiproggiksen aikataulusäädöt aiheuttivat epämääräisyydellään harmaita hiuksia.

Myöhäisillasta päädyin vielä katselemaan vaihtopaikkoja, ties kuinka monetta kertaa. Lukioikäisestä lähtien olen ollut vakaasti lähdössä ulkomaille "vielä joskus", mutta eipä ole tapahtunut. En haluaisi tehdä yliopistolla samaa virhettä kuin Stadiassa, missä hain vaihtoon ekaa kertaa niin myöhään, että kun en silloin päässyt, en enää voinut yrittää uudelleen. Jos biotieteellisellä tiedekunnalla tai yleisen kielitieteen laitoksella olisi vaihtopaikka, jossa olisi a) sopivia opintoja ja b) paikallinen luolakerho, niin hakisin heti paikalla, mutta eipä sellaisia näytä olevan.

27.8., 18.30, Juna Turku-Espoo

Viimeinen matkapäivä meni vahvasti lähdön tunnelmissa heti aamusta lähtien. Kohtalaisen aikaisin keräsimme kimpsumme ja kampsumme (kuten vaatekomerossa kivasti kuivuneet luolavermeet) ja aloitimme paluumatkamme.

Ajoimme Tukholmaan, ja pysäköimme käsittämättömään parkkiluolastoon. Ostimme Slussenilta päivälipun metroon ja ajelimme jokusen pysäkinvälin edes-takas ihan van siitä ilosta. Alunperin oli ollut puhetta, että menisimme syömään sushia, mutta laiskoina asetuimmekin vain ensin vastaantulleenseen Jensens Bøfhusiin, missä viimeinen ateria meni pitkän kaavan mukaan. Tällä reissulla taisi loppujen lopuksi tulla syötyä enemmän kuin liikuttua.

Toisen ennakkosuunnitellun Tukholman-etapin kyllä suoritimme, eli menimme Gamla Staniin scifi-kauppaan. Mukaan tarttui pelejä: Mirille Gloom, minulle Once Upon a Time. Siirryimme satunnaiskahvilaan pelailemaan. Gloom osoittautui oikein kivaksi ja erittäin gootiksi korttipeliksi.

Loppureissu oikeastaan menikin pelatessa. Jatkoimme tarinankerrontaa Vikingin terminaalin parkkipaikalla. Sinne ajaessamme katselimme keskellä kallioseinämää olevaa osin betonista koloa, joka kovasti näytti siltä, että sinne voisi mennä. Hetken parkkiksella oltuamme suureksi yllätykseksemme bongasimme seinämän yllä tyyppejä, jotka ripustivat kaiteeseen köyden, laskeutuivat koloon, ja katosivat sinne. Täääh? Ei tämmöistä tapahdu! Vielä kun saisi selville, mikä ihmeen Tukholmalainen UE-kohde se kolonen oikein oli.

Pelailu jatkui rauhaisassa ja tyhjässä laivassa, peräti niin myöhään, että yöunet jäivät vain pariin tuntiin. Aamulla sitten olikin jokseenkin kamala olo. Valuimme koomassa autoon odottelemaan satamaan saapumistamme. Viimein keulaportti aukesi ja Turku odotti ulkopuolella - mutta matkaan mahtui vielä yksi viimeinen mutka. Autopa ei lähtenyt lainkaan käyntiin, kun olisi pitänyt ajaa ulos. Onneksi olimme jonon viimeisiä. Ystävälliset lastaussedät työnsivät hyytyneen kaaramme ulos, missä kolmas satamatyöntekijä avusti ison lastausautonsa avulla akkuvikaisen ajokkimme liikkeelle. Ajelimme suorinta tietä huoltoon, missä kävi ilmi, että akku oli tosiaan ottanut ja kuollut ihan täysin, ja piti vaihtaa uuteen. Melkoinen tuuri, että se simahti Turun satamassa eikä jossain huitsin tuutan peräkorven puskan takavasemmalla Svegin ja Åsenin välillä.

Kaiken aromikkaan luolaroinan purkaminen autosta oli sellainen projekti, että välissä piti vähän nukkua ja syödä. Lopulta saimme kaiken roudattua ulos ja ylös. Viimeisen Gloom-erän jälkeen tämä kameli kantoi jättimäisen rinkkansa junaan, ja kohti kotia.

25.8., 22.30, Nävekvarns Vandrarhem

Yksi jo ennen reissuunlähtöä sopimamme vierailukohde oli aivan Kopparbon lähellä sijaitseva Kolmårdenin eläinpuisto. Tämän päivän kulutimmekin kokonaan siellä. Olin etukäteen kuvitellut, että käväisemme siellä nopsasti ja arvomme sitten lisää tekemistä, mutta söpöt eläimet ja puuhakohteet sun muu jotenkin kummasti söivät koko päivän, ja poistuimme puistosta sen sulkemisajan eli kello viiden kieppeillä.

Aloitimme eläinpuistovierailumme Safaripuistosta, missä pääsi omalla autolla eläiten sekaan. Hihii, Jurassic Park-meininki! Oli kyllä oikeastikin kohtalaisen jännittävää ajella (tai siis istua pelkääjän paikalla) hirvien, bambien, kirahvien, seeprojen, strutsien sun muiden seassa, karhuista ja leijonista puhumattakaan, ja laama tuli keskelle tietä meitä mulkoilemaan.

Safarin jälkeen oli vuorossa varsinainen puistoalue, eläintarhan ja puuhamaan risteytys. Puuhapuolella olevat lasten seikkailukohteet kuten "kaivos" ja pimeä luurankomuseo huvittivat suuresti luolaharrastajia. Ikävä kyllä näin sesongin ulkopuolella iso alueen kiertävä köysirata/hiihtohissi ja puiden latvuksiin viritetty köysiseikkailurata eivät olleet ollenkaan auki. Toisaalta oli oikein hyvä olla puistossa kesäkauden loputtua. Ihmisiä oli hyvin vähän, ja mihinkään ei tarvinnut jonottaa.

Päivän pääsisältö oli tietenkin hassujen ja söpöjen eläinten ihmettely. Hilpeitä otuksia oli niin paljon, että suosikin nimeäminen on hankalaa. Kameleita oli valtava lauma läjässä, ja ne olivat hyvin hassuja. Sarvikuonot olivat hurjia, hylkeet erittäin sympaattisia, aasialaiset villikoirat ihanan leikkisiä, tiikerit komeita, marat jättiläismarsuja, ja tunnistamattomat Etelä-Amerikan oliot hyvin söpösiä. Ehkä kaikkein ihanin oli kuitenkin kääpiömarmosetti, maailman pienin apina. Sen olisin mieluusti salakuljettanut ulos, kun oli niin soma! Lisäksi kaupunkilaislapselle oli suuri elämys, kun lasten eläintarhassa pääsi silittämään lampaita, vuohia ja possuja. Oli oikeasti hyvin terapeuttinen cute overload -elämys - oikeastaan koko päivä oli aika lailla juuri sitä.

Eläimien seurasta poistuttuamme suoritimme totaalisen ruokafailin saamalla aikaan sapuskaa, joka oli jopa Mirin mielestä liian suolaista. Iltasella kävimme vielä kävelyllä Nävekvarnin satamassa. Kylä oli täynnä kylttejä, joissa selitettiin sen historiaa, ja hassuja vanhoja rakennuksia sun muuta. Hyvin ruotsalainen paikka kaiken kaikkiaan. Kylän laidalla on jopa liikennemerkin tapainen, jossa kerrotaan, että saavut Nävekvarniin, ja kehoitetaan ajamaan hiljaa, kun täällä on niin kaunista!

25.8., 11.15, Nävekvarns Vandrarhem

Aamu oli luksusta: pehmeästä sängystä hotelliaamiaiselle ja sitten ulos ilman, että tarvitsi siivota mitään. Hetken arvottuamme sovimme, että ehtisimme tänään kahteen luolaan, joista toinen oli matkan varrella, toinen lähellä seuraavaa majapaikkaa.

Ensimmäinen kohteemme oli vajaan parin tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Berghuset Mörköllä. Paikka oli ollut kartoissa ja listoissa kai ekasta Ruotsin luolareissusta lähtien, mutta kukaan ei ollut vielä tietääkseemme siellä käynyt. Sen löytäminen osoittautui varsin haastavaksi. Merkityltä parkkipaikalta ei löytnyt merkkiäkään siitä, mihin pitäisi kävellä, ja autogepsutin opasti meidät jonkun maatilan pihaan. Palasimme jälkiämme matkalla näkemäämme kahvilaan. Myyjätäti kertoi meille, että olimme olleet oikealla suunnalla, mutta että luolalle veisi hankalahkosti löydettävä polku ja puolen tunnin kävely.

Kun nyt kerran tänne asti oli tultu, lähdimme etsimään luolaa saamiemme ohjeiden mukaan. Ei merkitylle parkkikselle, vaan pidemmällä olevalle, Privat-merkatulle. Sieltä polku löytyi aika helposti, mutta oli tosiaan nihkeähkö kulkea, halki soisen metsän ja pöheikköisen hakkuuaukean. Lopulta löysimme nuotiopaikan kallion vierestä. Tässäkö se luola olisi? Ei näkynyt.

Lähdimme kiertämään kalliota. Tavalliseen taitamattomaan tapaani säntäsin edelle, eksyin ensin Miristä, ja sitten polulta. Se, mitä olin luullut yksittäiseksi kalliokumpareeksi olikin laaja kallioinen alue. Joka puolella puskaa. Argh, ei näin! Onneksi minulla oli taskussani Daren maasto-GPS, johon olimme merkinneet parkkipaikan. Sen avulla löysin takaisin alkuperäiselle polulle - monta sataa metriä takaisinpäin - ja sitä seuraten nuotiopaikalle, missä Miri odottelikin. Huh. Onneksi kaikki eivät ole yhtä tyhmiä kuin minä. Olin jo ihmetellyt, mitä tekisin, jos en enää löytäisikään Miriä, tällä kun ei edes ollut gepsiä...

Iloisen maastojuoksulenkkini jälkeen jatkoimme merkittyä polkua parikymmentä metriä nuotiopaikalta eteenpäin, ja laalaa, siellähän se luola oli. Onkalo itsessään ei oikein ollut kaiken vaivan arvoinen: se oli suomalaisellekin kotoisan tuntuinen isohko lohkareiden välinen tila. Suuaukolla pörräävät ampiaiset häiritsivät tutkailua. Ihan mukava kolo, mutta ei erityisen kiinnostava. Emme suosittele, ellei metsäretkeily innosta muutenkin.

Takaisin autolle, vähän evästä, ja nokka kohti Nävekvarnia. Vajaa pari tuntia, ja olimme perillä majapaikassamme, kotoisassa retkeilymajassa. Syötyämme katsoimme kelloa. Seitsemän. Tänään kuitenkin piti vielä mennä Kopparbohon, ja päätös oli päätös. Sinne siis, kellosta viis.

Pikkutietä Mirin tuntemalle parkkikselle, metsään valtavan tavaraläjän kanssa, ja GPS:n perässä ryteikköön, kun paikka oli niin eri näköinen, ettei Miri tunnistanut reittiä. Aikamme hirveässä pöpelikössä rämmittyämme osuimme oikeaan suuntaan vievälle polulle, ja se johdattikin meidät uutuuttaan kiiltävälle Kopparbogrottorna-kyltille ja luolan suuaukolle - jopa peräti kahdelle, koska joku tai jokin oli kaivanut alkuperäisen suuaukon viereen lisää tilaa ja toisen reiän ulos.

Varustautuminen oli hirveä projekti. Märkäpukuni ei halunnut mennä päälle, ja päällä se oli ihan pahuksen kuuma ja kankea. Selvästikään ei optimaalinen luolaan, kun hankaloitti liikkumista pahasti. Sitten vielä haalari ja valjaat, ja kohti syvyyksiä.

Ensikertalaisena sain mennä edeltä. Olin ihan onnessani: karstiluola! Oikea luola! Kivaa hassua kiveä! Ei jättimäisiä lohkareita pään päällä! Whii! Oli tosin vähän jännää olla semisokkona ilman laseja tai piilareita. Yläosan perää lähestyessäni olin ihan varma, että vastassa on jotain pahvi- tai peltilevyjä, mutta olikin hillitön kivilaatta, joka näytti ihan lasagnelevyltä.

Kun lopulta ylemmän tunnelin loppu tuli vastaan ja näin sen reiän, mihin oli tarkoitus mennä, nousi pieni kammo pintaan. Noin kapea ja pieni kolonen, ja kivasti vettä pohjalla. No, eipä enää tässä vaiheessa tullut perääntyminen mieleenkään. Helppouden ja kätevyyden vuoksi olimme päättäneet, että Miri jäisi ylös, ja laskisi minut monttuun. Siispä laskeuduin yksinäni kylmiin, pimeisiin ja vetisiin syvyyksiin. Oli kyllä kohtalaisen jännää. Pohjalla oli heti vettä melkein polviin saakka, joten olin oikein iloinen märkäpuvustani. Vilkuilin varovasti ympärilleni. Ei näkynyt luolahirviöitä. Kokeilin muutamaan kertaan jatkaa vetiseen, läpimentävään (tai siis sukellettavaan) tunneliin. Kontillaan kylmässä vedessä ja kovin yksin pimeässä ei oikein houkutellut ryhtyä mihinkään kovin eeppisiin sankartekoihin.

Aikani märässä tunnelissa pulikoituani möngin kolosta ylös. Se oli paljon helpompaa kuin olin odottanut, Walesista tuttua tavaraa. Ianin kanssa tästä olisi varmaan menty ilman varmistusta. Ulos kömmittyämme oli jo aivan pimeää, ja kello oli puoli kymmenen. Hienot luolailuajat meillä. Vasta ulkona Miri kertoi kuulleensa lepakkoparven lehahtavan ulos luolasta, kun minä olin pohjalla. Huu.

Matka halki pilkkopimeän metsän autolle oli jännittävä, mutta sitä helpotti kovin, että joku oli tosiaan raivannut luolalle polun ja merkannut sen valkopunaisin nauhoin ja valkovihrein maalimerkein. Siispä paluumatka oli huomattavasti nopsempi ja vähemmän ryteikköinen kuin tulo.

Lopulta retkeilymajalle selvittyämme olimme molemmat aivan kuolleita. Päivä sentään oli sisältänyt kaksi luolaa, joista molemmat jossain keskellä puskaa. Höhlää kyllä, Mörkön ampiaiset taisivat pelottaa minua enemmän kuin Kopparbon laskeutuminen. Kopparbo oli kyllä vinkeä. Kovin pieneltähän se tuntui suuren maailman luoliin verrattuna, mutta oli se paljon kiehtovampi kuin kotoinen Torhola, ja jotenkin kovin sympaattinen. Liityn siis siihen ihmisjoukkoon, joka syvästi vannoo, että jonakin kauniina (ja kuivana) päivänä tuosta vielä mennään läpi.

24.8., 10.00, Ibis Hotel Västerås

Sunnuntai oli välipäivä. Siivottuamme mökin ja juotuamme lähtökahvit aloitimme pitkän automatkan halki Ruotsinmaan. Ensimmäinen pysähdyksemme tosin oli Hudiksvallissa, missä kävimme kaupassa, ja sen jälkeen yritimme löytää lounasta ja vessan. Failasimme eeppisesti. Loppupäätelmä oli, että ruotsalaiset eivät käy vessassa. Päädyimme lopulta McDonaldsiin, missä jatkui epäonnistumisen linja, kun ensin tilasin väärän purilaisen, ja sitten tarjoilija unohti tuoda sen.

Kulutettuamme paljon enemmän aikaa kuin oli tarkoitus jatkoimme eteenpäin, kohti länttä ja Mirille Dragonbanen ajalta tuttuja maisemia. Tie vei Ljusdalenin kautta kohti Svegiä. Matkalla koitimme taasen päästä eräälle tietä reunustavista tunturinkorvikkeista, mutta se ei kartalle merkitystä näköalapaikasta huolimatta tahtonut löytyä - päädyimme vain keskelle korpea kääntöpaikalle, josta ei nähnyt mihinkään suuntaan kuin metsää. Ei sitten.

Svegistä matka jatkui etelään kohti Älvdalenia. Olin luullut äskeistä kukkulametsää korveksi, mutta nyt päädyttiin sellaiseen huitsin tuutan peräkorven puskan takapäähän ettei mitään rajaa. Autoja tuli vastaan ehkä yksi vartissa, ja tiellä seisoi metsäkanalintuja. Joka puolella oli suota ja metsää, ja silloin tällöin jokunen mökin tai autiotuvan näköinen tönö. Keskeltä käymätöntä korpimaata löytyi tien vierustalta sattumalta myös päivän toisiksi hienoin nähtävyys, koski, joka syöksyi jyrkästi kanjonimaiseen kalliokouruun. Vau. En ollut tiennyt, että tämmöisiäkin täällä on.

Päivän hienoin nähtävyys ja tiemme päämäärä löytyi jokusta tuntia myöhemmin. Sitä ennen tutustuimme Åsenin "keskustaan", uima-altaaseen(!), vanhaan kouluun, jossa Dragobanen rakentajat olivat asustelleet, sekä pikkuiseen kirkkoon. Hieno nähtävyys oli tästä vielä korkean metsätiepätkän päässä: Trängsletin pato ja voimalaitos, aivan käsittämättömän massiivinen viritelmä. Pato on melkein kilometrin levyinen, ja itse voimalaan vesi puolestaan johdetaan syvälle maan alle menevän putken kautta. Nyt selvisikin, mikä matkalla näkemämme jännä tunnelista tuleva joki oli ollut. Se oli voimalan veden ulostulo.

Voimalan nähtyämme kello oli lähempänä kahdeksaa, emme olleet syöneet, vessaakin oli taas suomalaisella ikävä, eikä meillä ollut vielä majoitusta illaksi - ei edes majoituskaupunkia valittuna. Pidimme ruoka- ja pohdiskelutauon Älvdalenissa kebabilassa. Lopulta päädyimme ajamaan vielä monta tuntia ja monta sataa kilometriä etelämpään Västeråsiin, missä majoituimme puolen yön jälkeen ihan koomassa aina auki olevaan Ibis-hotelliin. Majoituksen taso se vaan jatkaa nousuaan ja kallistumistaan - vaan oli se ihanaa päästä pehmeään ja valmiiksi pedattuun petiin nukkumaan.