4.5. AGM, Northern Lights ja Ceilidh

Huh, mikä päivä! Aamulla varhain ylös, jotta ehdimme ihmettelemään SWCC:n vuosikokousta. Kokous kesti kolmisen tuntia, ja sen teema tuntui olevan kerhon ikääntyminen: nuoria ihmisiä pitäisi houkutella lisää erilaisin keinoin, presidentti jäi valitsematta, koska edelliselle ei jotenkin vahingossa ollut saatu seuraajaehdokasta, ja taloudenhoitajan pestikin uhkasi jäädä tyhjäksi.

Kuivahkon kokouksen perään oli kerholle eilen saapunut Martin väläytellyt jos jonkinmoista luolareissua luolan kaukaisimmasta nurkasta eli OFDIII:sta lähtien. Sinne minä en olisi näin kiireisellä aikataululla lähtenyt, ja lopulta Martinkin oli sitä mieltä, ettei aikaa olisi tarpeeksi - bussi illan ceilidh-bileisiin lähtisi kello 19. Tavallaan olisin kaivannut välipäivää, mutta kun Martin lopulta ilmoitti, että voisi viedä meidät Northern Lightsiin, meille vielä vieraaseen OFDII:n osaan, en tietenkään voinut kieltäytyä. Mukaan lähti myös Jeff, kokenut luolaaja, jolle OFD ei ollut kovin tuttu.

Retken alku oli tasan sama kuin toissapäiväisemme: yläsisäänkäynnin kautta sisään, ja valtaväylää Gnome - Corkscrew - Salubrious seuraillen alas, traversejen yli Seleniteen, ja Shatter Pillarin ohi Cross Riftiin. Sitä seurasimme edellisen retkemme päätepisteeseen saakka, mistä matka jatkui parin alaskiipeilyn myötä Midnight Passagen alkuun. Tätä käytävää seuraamalla pääsisi poikkaroimaan joen päälle. Se ei onneksi ollut meidän tavoitteemme.

Läheisestä risteyskohdasta alkoi reitti kohti tämän retken päämäärää, hieman harvemmin vierailtuja luolan pohjoisosia. En ollenkaan etukäteen tiennyt, mitä retkeltä odottaa, ja se osoittautui yllättävän sporttiseksi ja vaihtelevaksi. Aluksi vastassa oli OFD2:lle tyypillistä kävelyä, kiipeilyä ja ryömintää lohkareiden ali ja yli, joukossa myös konttaus hilpeän vesipohjaisen pikku tunnelin läpi. Pian sen jälkeen oli tarjolla alaspäin viettävä ahdas ryömintä, jonka lupauduin menemään edeltä. Jälkeenpäin en voi suositella Martinin neuvoa mennä pää edellä - olin vähällä tipahtaa naamalleni seuraavan käytävänpätkän pohjalle. Vastaan tuli valintapaikka: hieman huolestuttavan oloisen kiipeilyn kautta ylös ja ryömintää, vaiko alempana menevä mutaisempi reitti? Halusin alempaan, koska vapaakiipeily näytti pahalta. Järkevämpi valinta se ehkä olisi silti ollut, sillä seuraava tunnelinpätkä oli retken tympein ja työläin osa. Lavender Way -nimisen pikkusuikeron seinät olivat sileät ja aivan älyttömän liukkaat mudasta, eikä varsinaisia otteita ollut ollenkaan. Ainoa tapa edetä oli levittäytyä sopivan suureksi, kiilata itsensä seinien väliin, ja valua eteenpäin miten parhaiten kykeni.

Aikamme liukasteltuamme pääsimme rööristä ulos, ja kohtasimme vielä osalle porukasta varsin ahtaan änkiön. Sen jälkeen olimmekin lähes perillä. Jäljellä oli viimeinen haaste: kiipeily apuköyttä käyttäen ylös liukasta seinämää, jonka yläosassa piti sujahtaa pikkuiseen koloon. Aika hilpeä temppu, josta kaikki suoriutuivat kunnialla. Vuorotellen änkeydyimme ahtaasta kolosta suureen saliin, Northern Lightsin ensimmäiseen kammioon. Pidemmälle aikamme ei riittänyt. Jeff otti pari valokuvaa, ihastelimme hetken kauniita tippukiviä sekä viereisen kammion seinien jänniä valkoisia kerrostumia, ja lähdimme palailemaan.

Tällä kertaa päätimme mutameanderin asemesta mennä ylempää reittiä. Se sisälsi pienen köydellä varustetun kolonylityksen, ahdasta mukavan hiekkapohjaista ryömintää, ja lopuksi köysilaskeutumisen, joka suoritettiin sulkkarilla ja italian friction hitchillä (suomeksi ilmeisesti puolisiansorkka- tai HMS-solmu). Muuten paluumatka oli vain tasan sama takaperin. Etenimme reippaasti, sillä bussiin piti ehtiä! Martin oli luvannut, että olemme kuuteen mennessä ulkona, ja kun luolan luukusta tuuliselle nummelle noustuamme vilkaisin kelloa, se olikin tasan 18.00. Retken kokonaiskestoksi tuli noin 3,5 tuntia. 

Ehdimme juuri sopivasti siistiytyä ja lastautua bussiin muun juhlivan luolakansa kera. Kyyti vei meidät juhlapaikalle, missä ruoka oli mainiosti valmiiksi pöydässä. Nälkä oli melkoinen, ja harvoin on luolaruoka ollut yhtä monipuolista ja hyvää! Sen sulattelulle ei liiemmin jäänyt aikaa, vaan tanssiaiset alkoivat. Nuoret ja vanhat luolaihmiset hypähtelivät iloisesti walesilaisen kansanmusiikin tahtiin, ja pari suomalaistakin sopi hyvin mukaan. Väsymys hieman rajoitti tanssi-intoa, mutta kivaa oli silti. Bussi takaisin majalle lähti puoliltaöin, ja perille päästyämme en kyennyt kuin kaatumaan sänkyyn.

5.5. AGM & Ceilidh

Lauantai oli oikeastaan syy sille, että alunperin lähdimme Penwylltiin juuri täksi viikonlopuksi: silloin oli SWCC:n vuosikokous eli AGM (Annual General Meeting) sekä sen jälkeen bileet eli ceilidh, kuten kymriksi sanotaan.

Herätys oli aikainen, koska kokous alkoi jo kello 9 kylällä olevassa kokoustilassa. Paikalla oli viitisenkymmentä aktiivijäsentä, ja kokous kesti yhteensä neljä tuntia. Se sisälsi paljon keskustelua pienemmistä ja suuremmista asioista, ja hyvin vähän ratkaisuja. Majamaksujen "yksinkertaistamiseksi" päädyttiin systeemiin, jossa maksu on 2, 3, 4, 5, tai 6 puntaa. Hyvin simppeliä juu. Varsin kiinnostava oli keskustelu siitä, halutaanko majalle internet vai ei. Äänestyksen tulos oli, että 18 jäsentä kannattaa, 19 vastustaa kerhon tarjoamaa nettiyhteyttä.

Kokouksen jälkeen kaikki palasivat majalle. Osa ihmisistä lähti luolaan, Miri ja minä lyöttäydyimme kävelyretkelle suunnanneeseen porukkaan, jossa olivat lisäksemme muun muassa Ian, Stevie ja Pete. Nummimaisemat olivat upeita ja sää varsin aurinkoinen, vaikkakin kylmän tuulinen. Parin tunnin lenkki vei meidät Fan Gyhirich -nimisen kukkulan huipulle, mistä oli hienot näköalat kauas Englantiin saakka.

Illalla klo 19 lähti bussi kerhon pihasta kohti juhlapaikkaa, Cwmllynfell Hallia, johon oli matkaa puolisen tuntia. Paikalla bändi jo viritteli soittimiaan. Syötyämme kerhon keittotaitoisten valmistaman illallisen siirryimme siis asiaan, eli tanssiin! Ceilidh ovat kelttiläisiä kansantansseja, tarpeeksi helppoja, että niitä pystyy tanssimaan ilman ennakkoharjoittelua. Itse asiassa ne muistuttavat paljon larppaajapiireissä harrastettavia englantilaisia maalaistansseja, joten ne tuntuivat tutuilta, vaikken ollutkaan aiemmin Walesissa tanssinut. Oli mainiota nähdä, miten niitä tanssivat innolla niin lapset, coolit teinit kuin kurttuiset luolapapatkin.

Olen aina pitänyt tämän tyylisestä tanssimisesta, joten tanssin illan aikana niin paljon kuin mahdollista! Pientä jälkiruokataukoa lukuunottamatta lattialla pyörähdeltiin lähes yhtäjaksoisesti puoleen yöhön asti. Salissa tuli todella kuuma, ilma uhkasi loppua, pari ihmistä pyllähti, ja kivaa oli! Keskiyöllä hilpeä porukka lastautui bussiin ja takaisin kerholle, missä juhlinta jatkui myöhään yöhön.

Rästipäivitys

Bloginkirjoittelulle ei oikein riitä aikaa eikä intoa, koska tavallinen arki on samaan aikaan sekä älyttömän kiireistä että aika yksitoikkoista. Luolaretkien matkapäiväkirjaamisesta sen sijaan haluan pitää kiinni, ja sen vuoksi tässä nyt herättelen tätä netin nurkkaustani taas henkiin.

Kenties merkittävin vuodenvaihteen jälkeen tapahtunut asia on, että löysin uuden asunnon, ja muutin siihen. Asun nykyjään HKL:n työsuhdeasunnossa Töölössä. Edelleen, reilu kuukausi muuton jälkeen, yritän syöttää Reittioppaaseen osoitteeksi Kirjurinkujaa, niin tottunut olin siellä asumaan, mutta ei tässä uudessa (vielä) mitään valittamista ole: kämppä on juuri remontoitu ja erittäin siisti, ja paljon paremmalla paikalla kuin Perkkaa.

Maaliskuu meni melko lailla kokonaan koulua käydessä, sillä suoritin yliopiston pahimmaksi kurssiksikin nimitetyt Biokemian A-työt. Labrassa tuli vietettyä parhaimmillaan kymmentuntisia päiviä, mutta loppui sekin viimein, eikä loppujen lopuksi ollut lainkaan niin hajottavaa kuin olin pelännyt. Toisinaan oli jopa aika hauskaa.

A-töiden loppumisen, muuton ja syntymäpäiväni kunniaksi järjestin bileet uudessa kämpässäni. Juhlat olivat oikein oivat, ja sain myös aikaan hienoimman synttärikakun, mitä minulla on ikinä ollut. Viikkoa myöhemmin juhlittiin YS:n 85-vuotisvuosijuhlaa, ja seuraavana viikonloppuna vuorossa olikin jo Suomen luolaseuran retki Walesiin, josta seuraa tarkempi kuvaus.

Toimintalomaa

Toissaviikon perjantai oli kesän viimeinen metrotyöpäiväni. Lauantaina kävin soittamassa varsin hilpeän hääkeikan, missä esitimme kahdella sellolla Metallicaa, Apocalypticaa ja tanssihumppaa. Sunnuntai oli virallinen siivoushulluuspäivä. Tämän jälkeen eli tasan viikko sitten katsoin virallisesti olevani lomalla. Vaikka kolmen viikon kesäloma on oikeasti ruhtinaallinen kesänsä pääosin töissä viettävälle opiskelijalle, on tässä kummasti ehtinyt tulla sellainen olo, että päivät loppuvat kesken.

Kuluneen lomaviikkoni aikana olen ehtinyt käydä kahdesti kiipeämässä Salmisaaressa, seikkailla köysiradoilla Flowparkissa, ihmetellä elikoita Luonnontieteellisessä museossa, leikkauttaa hiukseni kätevämpiin mittoihin, viimeistellä villasukat, ostaa lankoja ja aloittaa uuden neuletyön, hankkia reissua varten puuttuvia asioita, käydä pari kertaa lenkillä, sekä viettää todella rennon ja hilpeän selloviikonlopun Artjärvellä (ohjelmassa mm. mölkkyä, Apocalypticaa ja Perseidit). Tylsää siis ei ainakaan ole ollut! Parin seuraavan viikon suunnitelmat näyttävät vähän vähemmän vaihtelevilta: huomenna lähdemme Walesiin, missä ohjelmassa on luolia, luolia ja lisää luolia. Whii.

Valmis, muttei kypsä

Biotekniikan opintoni alkoivat pehmeällä laskulla: rautalangasta väännettyjä kemian perusteita maanantai- ja tiistaiaamuna, ja tiistaina Johdatus biotekniikan opintoihin, missä tutustutaan alaan sekä askarrellaan HOPSia. Muitakin luentoja olisi tiistaina ollut, mutta tällä viikolla jätin ne väliin, ja suuntasin sen sijaan wanhalle tutulle keskustakampukselle, päärakennuksen pieneen juhlasaliin, missä järjestettiin Humanistisen tiedekunnan lukuvuoden ensimmäinen publiikki. Surevaksi omaiseksi paikalle lupautunut äiti olikin kipeänä, joten vastaanotin HuK-tutkintotodistukseni ja join yliopiston tarjoaman skumpan ihan yksikseni. Oli kyllä elämäni antikliimaktisin valmistujaistilaisuus. Tosin kandi nyt on tutkintonakin aika mitäänsanomaton, suurimalle osalle ihmisistä vain pakollinen väliporras matkalla kohti sitä varsinaista tavoitetta eli maisterin papereita.

Valuin kotiin tuntien oloni ennemminkin synkäksi ja masentuneeksi kuin vapautuneeksi tai tyytyväiseksi. Tietysti menin sitten vielä pahentamaan asiaa ryhtymällä avautumaan ihmisille vaikeista asioista irkissä. Jotenkin onnistuin ahdistuneesta tunnelmasta huolimatta laittautumaan enemmän tai vähemmän edustavaksi, ja vaikkei oikein olisi tehnyt mieli, lähdin illaksi Boan fuksisitseille Uudelle.

Olin etukäteen päättänyt, että kun nyt kerran on valmistujaispäivä ja kaikkea, bileissä voisi irrotella oikein vapautuneesti. Viis keskiviikon kello kahdeksan kemian luennosta. Niinhän siinä sitten kävikin, että aiempi angsti haihtui kuin tuhka tuuleen, kun sen päälle kaatoi tarpeeksi viinaa. Yhtään en varmastikaan vaikuttanut vanhemmalta taikka viisaammalta kuin nuorimmat fuksit, vaan ehkä pikemminkin päinvastoin. En tosin sentään kaatanut pöytää, kuten eräille toisille kävi... Jatkoillakin tuli istuttua jonkin aikaa, mutta selvisin sentään viimeisellä yöbussilla kotiin. Oli kyllä vinkeät bileet.

Viimeiset vapaapäivät

Lauantain vietin vanhojen juvenalialaisten seurassa. Naureskelimme keskenämme sille, että meillä oli "orkesteritapaaminen", kun tosiasiassa kukaan meistä ei enää soita ihastuttavan Juvenalian Kamariorkesterin riveissä. Kokkailimme sukiyakia. Se oli oikein hyvää, vaikka vuodenaika olikin sille ilmeisesti ihan väärä. Ruoan raakaan munaan dippaamisen tarpeellisuudesta en kyllä vakuuttunut. Päälle sitruunamarenkipiirakkaa, sitten tanssimatoille hyppimään. Sekin oli pitkästä aikaa tosi vinkeää.

Sunnuntaina tulin nukkuneeksi hämmentävän pitkään, eikä päivä oikein lähtenyt käyntiin missään vaiheessa. Lojuttuani aamun kotona siirryin Laaksolahteen syömään ja jatkamaan löhöilyä. Tämä oli kuitenkin viimeinen kesälomapäiväni, joten en pahemmin ahdistunut siitä, että olin vaan ja lusmuilin.

Huomenna alkaa koulu. Hämmentävää kyllä se pelottaa minua enemmän kuin vähän. Voisi kuvitella, että kolmas kerta menisi jo rutiinilla. Tosin niinä kahtena edellisenä kertana en ole ollut viisi-kuusi vuotta vanhempi kuin suurin osa muista aloittajista.

Kesä!

Ropeconin jälkeen meni monta päivää epämääräisessä post-Con-masennustilassa. Onneksi seuraavakin viikonloppu oli mainio: oli aika Artjärven ja jokavuotisen selloviikonlopun, tuon YS:n sellistien hämäräperäisen ja huippusalaisen kokoontumisen! Siitäpä ei sitten paljon sen enempiä tietenkään voikaan kertoa. Kivaa oli. Scattergories on mahtava peli, Maatila puolestaan äärettömän tylsä. Mölkyssä ylitin itseni roikkumalla mukana pelissä yhden erän loppuun asti. Viikonlopun suuriin tragedioihin kuului muun muassa junien puuttuminen, ja trukilla ei vieläkään päästy ajamaan.

Kuluva viikko on taasen ollut sitä samaa tuttua, paitsi torstai, jolloin kävin Mirin kanssa ihmettelemässä Kraftwerkia Flowssa. Oli se aika jännää! En ole juurikaan tuon tyylistä musiikkia kuunnellut - livenä en koskaan. Visuaalinen puoli toi siihen ihan uuden ulottuvuuden, ja teki siitä paljon kiintoisampaa seurattavaa. Lisäksi Radio-Activity oli hassun nostalginen elämys, kun olen muinoin muksuna kuunnellut biisiä iskän LP-levyltä. Enpä olisi silloin osannut arvata, että päädyn joskus kyseisen porukan livekeikalle.

Viime perjantai oli, käsittämätöntä kyllä, kesän viimeinen työpäivä. Oli jotenkin epätodellinen olo kun kävelin ulos ohjaamosta vikan kierroksen jälkeen. Ei enää! Jes! Seuraavaksi tiedossa luolia Ruotsissa, sitten koulua. Enpä muuten ole aikoihin odottanut koulun alkamista näin innolla!

Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

Hups. Jotenkin kertakaikkisesti tipahdin blogikelkasta. Jäi muutama päivä päivittämättä, sitten viikko, sitten yhtäkkiä useampi. Tekemistä on riittänyt, ja silloinkin, kun sitä ei ole, on koko ajan sellainen olo, että pitäisi parhaillaan tehdä jotain, kiitos useamman luentokurssin, jotka teettävät kohtalaisesti töitä.

Päivittämättömien viikkojen aikana tapahtunutta: Scapegoat loppui, oli bileet. Haikeaa. Oli se hauska proggis, kannatti tehdä. Lisäksi tuli soitettua pari salonkiorkesterikeikkaa, YSSOn kanssa HYY:n vuosijuhlissa ja Wiipurilaisen Osakunnan Soittajien keikka-apuna Wiipurin Pamauksessa. Oli myös YS-treenejä ja harjoitusviikonloppu. Kiipeily meinasi jäädä soittojuttujen jalkoihin, joten liidituntuma hävisi kuin tuhka tuuleen. Toissapäivänä yritin hieman saada sitä takaisin, mutta on taas ihan aloittelijaolo. Äh. Lisäksi istuin luennoilla ja tein läksyjä.

Tällä viikolla olikin jo kaksi tenttiä, antropologian johdannon sekä semantiikan ja pragmatiikan jatkokurssin. Tietenkin jätin enimmän osan lukemisesta viimeisiin iltoihin. Tuli ainakin todistettua, että osaan edelleen päntätä. Antropologiasta en vielä tiedä arvosanaa, semantiikasta tippui vitonen, mikä on aika hilpeää, kun ottaa huomioon, että kurssi oli jokseenkin korkealentoinen (tentissä oli muun muassa essee aiheesta "miten merkitys voidaan määritellä"), eikä juurikaan kiinnostanut minua. Ja saan edelleen ihan liikaa kiksejä hyvistä arvosanoista. Yhyy.

Itsenäisyyspäivän eli eilisen vietin Turun seudulla, tai tarkemmin sanoen Paraisilla, Sukan valmistujaisbileissä. Kivaa oli. Hyvää ruokaa oli paljon, vieraat ihmiset eivät olleet liian pelottavia, eivätkä tututkaan, ihme kyllä. Tuli tanssittua niin, että tänään on niskat jumissa moshaamisesta. Jee. Tänään ohjelmassa oli lähinnä nukkumista, syömistä ja siirtymä takaisin Espooseen. Mukava viikonloppu, vaikka on kyllä edelleen vähän sellainen olo, että kaipaisin lomaa juuri nyt ja heti, eikä vasta viikon-parin päästä.

Koettelemus

Neljän päivän aamuvuoroputki takana, ensimmäinen laatuaan, ja siitä selvittiin. Itse asiassa se meni helpommin kuin odotin, mutta osittain sen vuoksi, että sain "helppoja" vuoroja. Lauantaina kuuteen, sunnuntaina seitsemään, maanantaina 6.30. Ainoa oikeasti aikainen päivä oli eilen, jolloin piti ajaa avausjunaa Ruoholahdesta klo 5.17. Poikkeusliikenteelle tyypillisesti kaikenlaista pientä sattui ja tapahtui, rikkonaisia junia ja muuta, mutta jälleen omalla kohdallani mikään ei näkynyt paitsi siinä, että jokainen myöhästymistä aiheuttava asia sotkee liikennettä nyt paljon aiempaa pahemmin, kun Kulosaaren sillan toinen puoli on kokonaan pois käytöstä (itse asiassa kokonaan pois, piste, kun ei siinä ole kiskojakaan nyt).

Olen viimein alkanut myös nähdä suurimman hyvän puolen, mitä minulle on sanottu aamuvuoroissa olevan. Nimittäin sen, että töiden ehtii hyvinkin joskus jopa tehdä jotain, jos ei ole ihan liian väsynyt. Lauantaina oli YS:n kaudenkaatajaiset, joista toki lähdin aikaisin pois, mutta pääsinpä pyörähtämään paikalla. Sunnuntaina pidettiin epävirallinen AOK-kokous puolen vuoden vaihtonsa jälkeen maahan palanneen ulkomaankirjeenvaihtajan kunniaksi. Maanantai- ja tiistai-illat menivät perinteisemmissä tunnelmissa: töistä kotiin päästyäni jämähdin lojumaan lattialla ja tuijottamaan tietokonetta. Tämmöistä tämä varmaan tulee olemaan aika lailla koko kesä. Ei kovin jännittävää.

Jou-juhlintaa

Lauantain perussisältö oli samansuuntainen kuin perjantain: juhlimista ja edustamista. Aamupäivästä oli jälleen edessä peilailua ja paklaamista, puolilta päivin porukat hakivat minut Laaksolahteen hengaamaan ja odottamaan. Joe oli saanut aamulla lakkinsa, joten päivän päätapahtuma olivat ylioppilasjuhlat. Niitä ei suinkaan järjestetty Laaksolahdessa, vaan Oittaan kartanolla, minne siirryttiin lounaan jälkeen. Juhlin paitsi veljeni lakkia, myös siinä siivellä vähäsen omaa valmistumistani. Muutamalta sukulaiselta sainkin ruusun ja kortin. Juhlapaikka oli oikein kiva, paikalta tilattu ruoka todella hyvää, ja ainakin minusta vaikutti, että ihmiset ihan viihtyivät. Varsin onnistuneet oloiset juhlat siis.

Edelleen on oman valmistumisen suhteen vähän epätodellinen olo. En osaa hahmottaa, että olen nyt ihan oikeasti virallisesti laillisesti pätevä sellonsoitonopettaja, ja etten enää ole ollenkaan Stadian opiskelija. Jutustelin sukulaisille siitä, kuinka aion ensi vuonna jatkaa kielitieteen opintoja, hakea musiikkialan töitä jos paikkoja vain on tarjolla, ja sitten ehkä harkita jonkun uuden opiskelupaikan hankkimista. Jotenkin edustavan itsevarmasti ääneen puhuttuna se kaikki tuntuu ihan kivalta ja harkitulta ja valmiiksi suunnitellulta. Oikeasti on kuitenkin edelleen ihan hirvittävän epävarma ja ahdistunut olo ja pelko siitä, että vietän koko elämäni harhaillen satunnaisesti alalta toiselle, enkä koskaan saa oikeasti aikaan yhtään mitään.

Valmistus

Keskiviikon järkkyaikaiseen herätykseen verrattuna torstain klo 4.00 herätys ja työpäivän aloitus klo 5.17 Rautatientorilla, mihin pääsi junalla, tuntuivat melkein inhimillisiltä. Metroiikenne oli taas sekaisin suuren osan päivästä, jotain asetinlaitevikaa ja temppuilevaa uuden junan pakkopysäytyslaitetta ja mitä lie. Taaskaan minun kohdalleni ei sattunut mitään paitsi se, että sain junia myöhässä, koska edellisen kuskin kohdalle oli osunut jotain häikkää.

Töiden jälkeen, sopivan hysteerisen väsyneessä mielentilassa, kävin YS:n sellistien kesken katsomassa uuden Indiana Jonesin. Väsymyshysteria oli juuri oikea tila katsella sitä, koska hihitin melkein koko ajan ja kaikille tyhmimmillekin vitseille. Oli se aika lysti leffa, niin viihdyttävä ja vauhdikas ettei hereillä pysyminen tuottanut ongelmia. Leffan jälkeen kävimme syömässä, ja sieltä minä vielä uupumusta uhmaten jatkoin Konservatorion kevätbileisiin ravintolalaiva Wäiskiin. Jaksoinkin sitten olla siellä jopa reilun tunnin lähinnä vaihtamassa kuulumisia. Hurjaa biletystä.

Perjantaina kulutin enimmän osan aamupäivästä laittautuen, koska vuorossa olivat valmistujaiset, joihin olin jo useamman viikon ajan valmistautunut. Hämmentävää kyllä, suuren pukeutumis/meikkaus/hiustenlaitto-operaation jälkeen oikeasti tunsin näyttäväni hyvältä. Tätä ei usein tapahdu. Se oli aika kivaa. Äiti ja mummi poimivat minut ja ajelimme Ruoholahteen Helsingin Ammattikorkeakoulu Stadian Kulttuurialan valmistujaisjuhliin - viimeisiin laatuaan, koska elokuussa ko. koulu muuttuu Metropolia Ammattikorkeakoulun osaksi. Tilaisuus oli melko lailla perinteinen todistustenjako: muutama musiikkiesitys, monta puhetta, joista osa oli kauheita ja osa onnistuneita, sekä minuutin maine ja kunnia kun jokainen kävi vuorollaan hakemassa todistuksensa. Nyt minulla sitten on virallinen paperi: olen Musiikkipedagogi AMK, pääaineena sello. Konsalta ulos astuttuamme alkoi itkettää. Aikani siellä on oikeasti, lopullisesti ohi. Kyllä sitä tulee jonkin verran ikävä, ehkä aika paljonkin. Loppupäivään ei sisältynyt suurta valmistujaisjuhlimista, vaan lähinnä lojumista Laaksolahdessa. Oli meillä tosin Jätskiautosta ostettu jäätelökakku. Jokseenkin antikliimaktista.

Vappua ja muuta vastaavaa

Laiska päivittäjä kun olen, tässäpä nyt melkein koko viikon selitelmät yhdessä läjässä.

Tiistai sisälsi säälittävän saksankokeen (se tuntui vaikealta, vaikka sai olla kaikki materiaalit esillä ja käytössä) sekä kehnoa kiipeilyä Nuuksiossa - tai tarkemmin sanoen, siedettävää kiipeilyä ja täydellistä hajoamista yläköysiankkurien virittelyn mahdottomuuden vuoksi.

Keskiviikkona aloitin vappuni menemällä töihin aamuvuoroon. Jostain käsittämättömästä syystä töissäolo tuntui vähän vähemmän turhalta kuin yleensä. Ehkä osittain siksi, ettei opinnäytetyön keskeneräisyys enää ahdistanut koko ajan, toisaalta asiaan vaikutti myös viimeviikkoinen uuden kuskin kanssa ajelu. Siinä nimittäin muistui mieleeni, että itse asiassa, kyllä sitä ajamista vähän piti harjoitellakin, ei sitä ihan päivässä kuitenkaan oppisi (sen sijaan viikossa varmaan...).

Töistä suoraa YS:n vapputreeneihin, joiden jälkeen orkesterin tarjoaman skumpan voimin Mantan lakitusta katsomaan. Onnistuin bongaamaan hillittömästä väenpaljoudesta lukioporukat. Onneksi kukaan ei halunnut jäädä pyörimään keskustaan sen pidemmäksi aikaa. Puh. Liikaa ihmisiä, liikaa känniääliöitä. Tulipa ainakin muistutettua itselleni, miksi olen vältellyt vappua viimeiset vuodet, ei taas tarvi sitten seuraavaan viiteen vuoteen tuonne tungokseen mennä. Raivauduimme ihmismassojen halki Lauralle viettämään vappuaattoa leppoisan rauhallisesti.

Torstaina edellisestä päivästä viisastuneena en edes harkinnut Ullanlinnanmäelle lähtöä. Nukuin pitkään ja suuntasin hyvissä ajoin Vanhalle YS:n vapputanssiaisiin. Tanssiaiset olivat ehdottomasti vapun vähiten rasittava perinne: on kivaa soittaa, kun on paljon ihmisiä tanssimassa ja he tuntuvat viihtyvän. Lisäksi Straussin valssit oikeasti ovat varsin mainioita. Soiton jälkeen päätin köyhäillä ja jätin yhteisen ravintolaanmenon väliin. Sen sijaan väsäsin kotona ison kasan makaroonilaatikkoa.

Perjantaina eli siis tänään ohjelmassa oli kevätlukukauden viimeinen soittotunti oppilaani kanssa. Kirjoittelin sitä varten aamupäivällä soitettavaksi lisää Apocalypticaa. Jee. Tunnista tulikin aikamoisen tiivis läpisoittourakka, kun piti saada kaikki kesäläksyksi ajattelemani jutut soitettua läpi. Illalla oli vuorossa viikon toinen kiipeilykerta, tällä kertaa sisällä. Vaikkei yläköysiankkureiden kanssa tarvinnutkaan tapella, meinasin saada itkupotkuraivarin kun en osannut tehdä triplakalastajasolmua. Huoh. Mutta tulipa pitkästä aikaa liidattua muutama reitti, jopa yksi ihan uusi tuttavuuskin. Ei se ihan mahdotonta ollut, jos nyt ei kauhean kaunistakaan.

Päättäjäistunnelmia

Lauantaina hilauduin Luukin kesäsiirtolaan/ leirikeskukseen/kurssikeskukseen - nimien moninaisuus sai minut kuvittelemaan, että paikkoja on useampi, mutta samaan ne kaikki viittaavat. Ihme kyllä löysin perille melko vähällä harhailulla. Siellä oli jo kovasti populaa ja kaikenmoista puuhaa meneillään. Itse istuinkin hetken ihmettelemässä, mitähän oikeastaan paikalla tein. Hetkisen kuluttua alkoivat ihmiset kuitenkin proppautua, ja kuuden jälkeen saatiin käyntiin ToTo-kampanjan päättäjäisbilepeli, Disco Remix. Pelasin vaihteeksi wanhaa (n. 1000 v.) feeniksmummohahmoani Tiiaa, ja oli kyllä nostalgista. Yksi ehdottomasti hilpeimmistä hahmoistani ikinä. Epämääräiseen ajan ja paikan rajat hämärtävään bileulottuvuuteen sijoitettu hengailupeli oli juuri sellainen kuin pitikin, eli oli hauskaa ja rentoa. Kestokin oli sopivan lyhyt.

Minilarpin jälkeen jatkettiin bileilyä myöhään yöhön, ohjelmassa juomisen lisäksi makkaranpaistoa, saunomista, lautapelailua (johon en tosin osallistunut), liikaa karkkia, ja tietysti kovasti menneiden pelien muistelua ja tulevien hypettämistä (kaikki ovat näköjään menossa Kasvottomiin, minä en taida päästä, kun työvuorot eivät vieläkään ole selvillä, joten en uskalla ilmoittautua mihinkään). Yritin kovasti tapella nukahtamista vastaan, kun ilta sai yhtäkkiä ikävän dramaattisen käänteen. Pääsimme todistamaan liian läheltä, miten pahaa jälkeä järven pohjassa lymyävä terävä asia tekee siihen törmänneelle ihmiselle, sekä ihmettelemään, kuinka tehokkaasti ja taitavasti toimivia ensiaputaitoisia juhlijoiden seasta löytyi. Ahdistaa ajatella, että vaikka olen muodollisen pätevä eli EA1:n tehnyt, en minä kyllä olisi osannut. Tuli sellainen olo, että pitäisi oikeasti opetella enemmän ensiaputaitoja. Olisi hyvä osata auttaa. Olla oikeasti hyödyllinen. Ambulanssin kiidätettyä haavoittuneen paikalta päädyinkin hyödyllisesti auttamaan Sannaa valtavan astiavuoren tiskaamisessa. Sen jälkeen oli edes jotakin toivoa nukahtamisen onnistumisesta.

Sunnuntaina siivoiltiin lisää ja jo ennen puoltapäivää poistuttiin Luukista. Perkkaalla istahdin lattialle pähkäämään, mitä pitäisi tehdä. Olo oli jokseenkin pöhnäinen, mutta opinnäytteen palautuspäivä alkoi jo olla ovella. Valuin siis Laaksolahteen syömään ja jälleen kerran hyväksikäyttämään sikäläistä tulostinta. Nyt on sitten värilliset Stadian logot kannessa ja tiivistelmissä. Printtailtuani olisin voinut vielä hioa varsinaista tekstiä lisää. Sen sijaan jämähdin sohvalle useammaksi tunniksi katsomaan telkkarista kaikkea tyhmää. Pläh.

Taas loppui viikko.

Suurin osa lauantaista meni soitellen Pergolesin Stabat Materia YS:läisen kvartetista trioksi kutistuneen porukan sekä laulajien kanssa. Soitin huonosti. Sitten ärsytti. Ei mitään uutta alla auringon. Lisäksi söin järjettömän jäätelöyliannostuksen.

Soitteloista siirryin Mirjalle läksiäisiä viettämään. Paikalla oli paitsi tuttua lukiokaveriporukkaa, myös sellaisia lukiotuttuja, joita en ollut aikoihin nähnyt ja joita oli jännä tavata, sekä kaiken maailman omituisia osakuntaihmisiä ja muita. Onneksi kuitenkin kyseessä olivat enemmän isohkot illanistujaiset kuin varsinaiset kotibileet. Boolin ja sipsien asemesta oli teemaan sopivasti punaviiniä ja patonkia. AOK lahjoitti Ranskaan suuntaavalle jäsenelleen muun muassa hyödyllisen opaskirjan, CD:llisen wanhaa suomimusakkia sekä pehmohauen, joka on ehdottomasti paras pehmolelu ikinä. Pelasimme myös 90-luku-Trivial Pursuitia, joka ei oikein innostanut, kategoriat olivat ihan väärät (vihreä on "Kuva ja ääni", ja ei ollenkaan luonnontiedekysymyksiä?!?), ja kysymykset enimmäkseen mahdottomia. Taisimme kaikki olla ihan muutaman vuoden verran liian nuoria, että olisimme muistaneet kovin hyvin ja tarkkaan 90-luvulla tapahtuneita asioita.

Sunnuntaina piti tehdä kaikkea järkevää, koska se oli eka tyhjä päivä pitkään aikaan. Koska se oli eka tyhjä päivä pitkään aikaan, en luonnollisestikaan kyennyt tekemään mitään järkevää. Googlasin Ranskan- ja Puolan-matkoihin liittyviä juttuja pitkälle iltapäivään. Ehdin soittaa Haydnista kolme ekaa fraasia ennen kuin piti suunnata kiipeämään. Kiipimässä oli olmin lisäksi taasen metrotuttuni Miika, joka oli käväissyt peruskurssilla. Jee, lisää kiipeilyseuraa, sitä ei koskaan ole liikaa. Elmon kanssa kiipesimme reitin, joka greidilapun mukaan oli 7, mutta ei se kyllä takuulla ollut niin vaikea.

Illalla uskaltauduin ensimmäistä kertaa tammikuun aikana oikeasti vilkuilemaan opinnäytettäni, ja jopa intouduin kirjoittamaan vähäsen. Hirveää soopaa on koossa nyt noin 16 sivua. Jos nyt sitä saisi kasaan sen reilun 30 sivun verran, niin pääsisi tuosta (ja Stadiasta) eroon. Ei sen kai pitäisi niin mahdotonta olla.

Vuosikatsaus

Vuosi vaihdettiin useamman vuoden tauon jälkeen vaihteeksi vanhan lukioporukan kesken. Ei mitkään suuret bileet, parhaimmillaan paikalla oli kuusi ihmistä--ihan sopivan kokoinen porukka minulle. Oltiin aika lailla perus-AOK-kokous-linjalla, tehtiin hyvää ruokaa, syötiin liikaa, juteltiin, nostalgisoitiin vanhoja valokuvia katsellen ja pelattiin Globetrottersia, jota muinoin muksuna tuli pelattua vaikka kuinka paljon. Skumppaa tosin taisi kulua enemmän kuin normaaleissa iltamissamme yleensä. Raketteja meillä ei ollut, eikä edes tähtisadetikkuja, kun nekin olivat kaupoista loppuneet. Menimme kumminkin ulos vähän ennen puoltayötä, ja pelästyimme täysin holtittomasti ympäriinsä räjähteleviä asioita. Yksi iloinen porukka heitteli paukkujaan ympäriinsä, joku muu ampui isoja raketteja melkein maata viistäen, kaiken kaikkiaan pienellä alueella oli ihan liikaa pyromaaneja ihan liian tiiviissä, ja suojalaseja ei kyllä näkynyt kenelläkään. Pakenimmekin takaisin sisätiloihin melkein heti vuoden vaihduttua. Juhlintamme loppui sikäli aika aikaisin, että monella oli tiedossa aikainen herätys. Jäin kumminkin vielä pitämään perinteikkäitä teejatkoja Mirjan kanssa pitkälle aamuyöhön.

Pikaisena vuodenvaihdekatsauksena todettakoon, että vuosi 2007 oli varsin jees. Vuoden nurjimmaksi puoleksi jäi, että en valmistunut, vaikka piti, kumpikin kahdesta soittamastani tutkinnosta oli jonkinasteinen pettymys, enkä myöskään näyttänyt nenääni yliopistolla oikeastaan ollenkaan. 2006:n saippuaoopperaan verrattuna ihmissuhderintamalla oli myös täydellisen tapahtumatonta--alan olla vakuuttunut, että toissavuosi oli tapahtumattomuuden ja hiljaisuuden säännön vahvistava poikkeus. Työelämän puolella tapahtui kummia, kun vaihdoin Lintsin pikajunan isompaan, eli metrojunaan. Lisäksi muutin kamalasta Länsi-Pasilan solusta oikein kivaan yksiöön. Kaikkein eniten jännää 2007 kuitenkin taisi tarjota harrastusten puolella: löysin luolat ja samalla geokätköilyn, innostuin kiipeilystä kunnolla ja tutustuin kallioon sekä opettelin liidaamaan. Pääsin myös äidin synttärilahjamme myötä kuumailmapalloilemaan. Laajensin musiikkiharrastustani ei-klassisiin suuntiin, kävin ekaa kertaa festareilla sekä keikoilla. Larppeja ei ollut kovin montaa, lähinnä vain turkulaista kaupunkipelailua, sen sijaan uutuutena tutustuin perinteiseen roolipelaamiseen. Lisäksi tein ensimmäistä kertaa uudenvuodenlupauksen: lupaan valmistua Stadiasta vuonna 2008. Sikäli hieno lupaus, että jos en sitä kykene pitämään, ei kyllä hyvin mene.

Perinteikäs poikkeusjoulu

Lauantaina oli perinteinen Turkujoulu, eli siis sushia Mirillä. Otin päävastuun misokeitosta, tosin muut saivat auttaa aika paljon, koska en oikeasti yhtään tiennyt, millaista sen pitäisi olla. Lopputulos taisi loppujen lopuksi olla oikein onnistunut. Hirmuisen väkertämisen jälkeen saatiin makirullatkin pyöriteltyä, ja niistäkin tuli (taas) mainioita. Lisäksi kokeiltavana oli viittä eri laatua wasabia, joista yksi oli ehdottomasti ylitse muiden. Selvästi huono seura on vaikuttanut minuun: olen oikeasti alkanut hieman ymmärtää tulisen ruoan viehätystä, ja uskaltaudun maistamaan asioita sen sijaan, että välttelisin niitä.

Sushi-iltamat olivat periaatteessa oikein kivat, oli mukava nähdä ihmisiä ja hengata ja kokkailla ja häröillä. Ikävä kyllä saimme niihin myös perinteisen perhejoulumaisen elementin, kun onnistuimme (tai lähinnä, minä onnistuin) vaihteeksi Mirin kanssa saamaan aikaan oikein reippaan kriisin. Tyhmää, tyhmää, tyhmää. Pitää toivoa, että edes opin tästä jotain.

Sunnuntain tehtävä oli selvitä pois Turusta. Liikkeellelähtö vaati aikansa, mutta onnistuihan se lopulta. Perkkaalla pakkasin vielä viimeisen joululahjan. Jee jee.

Pikkujoulubileet

Lauantaina oli pikkujoulukauden ensimmäisten (ja viimeisten) oikein kunnollisten ja reippaiden bileiden aika, nimittäin YS:n perinteikkäiden pikkujoulujen. Ennen niitä käväisin tosin soittamassa samaisesta bändistä kasaantuneella kvartetilla Pergolesin Stabat Materia. Hyvin kaunis teos, ehkä jopa meidänkin versionamme, sitten joskus kun olemme harjoitelleet vähän enemmän.

Pikkujoulut olivat Nylands Nationin tiloissa, missä olen itse ollut aikoinaan emännöimässä YS:n vuosijuhlia. Tänä vuonna olin apuemäntänä, eli raahauduin bilepaikalle kohtalaisen hyvissä ajoin ja autoin ruoanlaittokaaoksessa. Käsittämätöntä kyllä, kaaoksen lomasta löytyi järjestystä, ja saimme kuin saimmekin puuron keitettyä niin, että kun juhlijat alkoivat saapua, se oli ihan valmista. Muu jouluruoka kinkkuineen ja laatikkoineen myöhästyi vähän suunnitellusta aikataulusta, mutta ainakin siitä tuli vallan erinomaisen hyvää. Apuemännöinnin ohessa ehdin kyllä bilettää ja juodakin aivan tarpeeksi, ja katsella kaikki perinteikkäät ohjelmanumerot. Sellokvartetin Rekiretki-soittelo tarjoiluineen oli sekä ennätysmäisen myöhään että täydellisen harjoittelematon, koska saimme sellot ja soittajat kasaan vasta puolenyön jälkeen, mutta eipä se ketään häirinnyt.

Pysyttelin bilepaikalla oikeastaan siihen asti, kun bileet loppuivat--aamuyöstä meitä oli jäljellä enää läjä järjestäjiä sekä yksi juhlija. Jossakin vaiheessa huomasin olevani yksin keittiössä tiskaamassa, kun kaikki muut istuvat viereisessä huoneessa tekemättä mitään. Tulivat ne sieltä sitten valittamaankin, että hyvänen aika, lopetas nyt se puuhaaminen ja tule tänne hengaamaan meidän kans. Istuuduttuani alas en kuitenkaan osannut ollenkaan olla, tuli käsittämättömän ulkopuolinen olo, enkä kyennyt käsittämään, miksi ihmeessä tässä nyt vaan istuskellaan, kun voitaisiin ihan hyvin siivota loppuun ja lähteä pois. Lähdinkin sitten kohtapuoliin, ja olin kotona hieman ennen aamuseitsemää. Kaiken kaikkiaan taisin bileiden myötä tajuta, että vähän samaan malliin kuin larpeissa, viihdyn bileissäkin paremmin, jos minulla on pelkän hengaamisen ja bilettämisen ohessa paljon muutakin puuhattavaa, vaikka se olisi vähän tylsääkin.

Sunnuntai meni oikeastaan kokonaisuudessaan bileistä toipumiseen. Vähäsen yritin soittaa, mutta ei siitä mitään tullut. Lähinnä luin lisää sarjiksia--kahlattuani läpi kaikki käsiini saamani Hellblazerit siirryin Preacheriin, koska Hellblazeria lukiessani kovasti ihastuin Ennis & Dillon -kaksikon työhön. Aika hillitöntä menoa tuokin.

Pikkuisen jouluisaa

Todetessani iloisena, että nyt on sitten hyvin vähän enää aikataulutettua tekemistä ennen joulua, tulin unohtaneeksi erään asian. Minä oikeasti loppujen lopuksi viihdyn parhaiten, kun sitä tekemistä riittää. Siispä tällainen iltaa lukuunottamatta tyhjä päivä tuntui häiritsevältä. Täyttelin sitä joulushoppailulla ja leipomisella.

Illalle sentään oli ohjelmaa, nimittäin viikon ensimmäiset pikkujoulut. Ihan pienimuotoiset ja rauhalliset sellaiset, juuri Olariin muuttaneen Suaven 2. viulistin uudessa kämpässä stadialaisporukalla. Syötiin, juotiin glögiä, pelattiin Scrabblea (mikä tuntui vähän epäreilulta kun olen harjoitellut niin paljon), ja kauhisteltiin youtubesta löytyneitä hirveitä esityksiä Debussyn kvartetosta. Kotiin palaillessani opin sellaisen hämmentävän seikan, että jos yrittää puolilta öin päästä Espoossa olevasta paikasta (Olari) toiseen Espoossa olevaan paikkaan (Perkkaa), nopein (ja mahdollisesti ainoa mahdollinen) reitti kulkee Helsingin (Kamppi) kautta. Himmeetä.

Tauoton viikonloppu

Eipä riittänyt, että tämä oli YS:n syyskauden harjoitusviikonloppu, ja siten sisälsi noin 12 tuntia orkesterisoittoa, mikä oli jo sen verran paljon, että onnistuin kipeyttämään kätöseni, mitä harvemmin soittamalla saan aikaan. Pitihän siihen viikonloppuunsa muutakin tekemistä ängetä.

Lauantai-iltana skippasin luokkakokouksen ja suuntasin sen sijaan suoraa YS-treeneistä johonkin Espoon keskuksen kieppeille juhlimaan kahden Juvenalian kamariorkesterilaisen synttäreitä lastenjuhlatyyliin. Oli vähän sikamagee linnanmuotoinen kakku, ja karkkia ja keksejä ja mehua, hassua lastemusiikkia--ja illan ohjelmanumerona kaksi tanssimattoa. Jeejee! Tulipa siis vaihteeksi hypittyä. Se on edelleen lystiä.

Sunnuntaina kipitin heti orkesteritreenien päätyttyä juna-asemalle ja ensimmäisellä junalla Turkuun. Siellä pelattiin Berliiniä. Tällä kertaa hahmoni oli mukana alusta lähtien, puuhasi paljon enemmän, ja myös näki ja kuuli paljon enemmän... kuin olisi oikeastaan edes halunnut. Oli pelottavaa. Huh. Oli myös hurjan jännää ja mageeta. Jee. Ja lisäksi oli zombi. Hih.

Kiipimävoitto

Minä, Miri sekä olmi olimme reippaina ja ahkerina Tapanilassa seinällä melkein heti, kun ovet aukesivat. Se ei tosin ole niin reipasta kuin miltä kuulostaa, koska perjantaisin talo aukeaa vasta klo 11. Olipa kumminkin pitkästä aikaa sellainen kiipeilykerta, että jäi harvinaisen tyytyväinen olo. Päätin nimittäin viimein kokeilla jonkun tutun, mutta vähän vaikeamman reitin liidaamista. Reitiksi valikoitui eräs huolellisesti harjoiteltu ja kiva kuutonen. Laitoin ensin jatkot yläköydessä kiipien, ja sen jälkeen kokeiltiin liidinä. Käsittämätöntä kyllä, se ei ensinnäkään pelottanut juuri lainkaan, eikä myöskään tuntunut mitenkään hirveästi vaikeammalta kuin yläköydellä. Tulinpa myös tipahtaneeksi köyteen kerran, itse asiassa ekan kerran köyteenhyppimisharjoituksia lukuunottamatta, eikä sekään ollut kamalaa. Vau. Pitänee liidailla lisää tuttuja juttuja, jos näin saisi kerättyä varmuutta ja rohkeutta vähän vieraampien reittien liidaamiseen.

Kiipimän jälkeen ruokaa, kahvia, hetki lojumista, ja sitten taas liikkeelle. Miri suuntasi Hämeenlinnaan, minä opettamaan. Oppilaan mentyä jäin vielä harjoittelemaan hetkeksi, vaikka vähän tehottomalta se taas tuntui.

Loppuilta meni leppoisasti ravintolassa istuen: lähdimme juhlistamaan Mirjan kandinpapereita. Pelottavaa, lukiokaveripiirissäni on taas yksi valmiimpi ihminen lisää. Satunnainen nepalilainen ravintola, johon päädyimme lähinnä siksi, että siellä sattui olemaan tilaa, oli varsin jees, ruoka oli hyvää ja tarjoilijat symppiksiä. Syömisen jälkeen kävimme vielä Javassa teellä. Ehkäpä olen tylsis ja kalkkis ja en osaa juhlia, mutta tämmöinen on kyllä minusta niin paljon kivempi tapa viettää perjantai-iltaa kuin ördääminen, ryyppääminen ja baareissa pyöriminen.