1.8. Vapaapäivä ajellen

Eeppinen Cueto-Coventosa-läpireissumme oli suunnitteilla lauantaiksi, ja tarkoitus oli, että minä ja pian paikalle saapuva Dare menisimme sisään ensin. Sitä varten meidän täytyisi tietää, missä sisäänkäynti on. Asian selvittämiseen oli tilaisuus torstaiaamuna, kun Mackrill, Jo ja Gareth lähtivät suorittamaan retkeä. Veimme ensin Garethin auton poistumista varten Coventosan parkkiin, sitten jatkuimme koko porukka vuokra-autollamme kohti Cuetoa. Pienen harhailun jälkeen Gareth jopa muisti oikean reitin Bustabladon kylän läpi. Tie nousi ajoittain hyvin jyrkästi ja sisälsi rutkasti teräviä mutkia, sekä maitotonkkia kantavan aasin. Pysäköimme auton lehmilaitumien keskelle, ja aloitimme pitkähkön lähestymiskävelyn.

Lähestyminen Gouffre Bergeriin, missä kävimme vuosi sitten, oli pitkä mutta helppo metsäpolku. Cueton lähestyminen oli pykälää vaativampi tapaus, vaikka tämä kyseinen reitti olikin kuulemma paljon lyhyempi kuin aiemmin käytetty 2,5h ylämäki. Meiltä meni lopulta kävelyyn noin 1,5h, ja polku kulki halki liukkaiden kivien, nilkkoja vaanivien kolojen sekä terävän kalkkikiven. Välillä polkua ei tahtonut lainkaan erottaa maastosta, ja saimme metsästää aikamme seuraavaa cairnia tai maalitäplää. Aurinko porotti kuumana kirkkaalta taivaalta.

Saatettuamme luolasankarit sisäänkäynnille, joka oli melko vaatimattoman näköinen kolo ruohoisessa mäenrinteessä, nousimme vielä vähän matkaa vuoren laelle ihailemaan maisemia. En jotenkin ollut ollenkaan tajunnut, että korkeuserot olisivat näin hienoja Cantabriassa, kun vuoret kuitenkin ovat kaikki alle kaksikilometrisiä. Ilmeisesti laaksonpohjat ovat lähempänä merenpinnan tasoa kuin vaikkapa Vercorsissa.

Läpiretkeläisten tie kulki vuoren läpi, meidän taas oli tällä kertaa käveltävä takaisin samaa reittiä. Olimme kantaneet luolan suulle tulevaa omaa retkeämme varten 4,5 litraa vettä, mutta fiksusti jättäneet itsellemme vain litran kävelyä varten. Siitä suurin osa oli jo juotu, ja aurinko korvensi armottomasti. Paluumatka oli tuskaisa, ja ainoa ajatus oli lähes jatkuvasti "vettä, vettä!". Autolle päästyämme joimme heti pois Garethin takakonttiin hylänneen, lämmenneen veden, ja leirissä kulautin alas melkein litran yhdeltä istumalta. Olipa tämäkin rento vapaapäivä...

Kuumuus vaivasi leirissäkin. Luolan jälkeen miellyttävin paikka viettää aikaa oli ilmastoitu auto. Meidän piti joka tapauksessa poimia Dare Bilbaon kentältä kuuden kieppeillä, joten syötyämme lounaaksi limua ja sipsejä (muu ei yli 30 °C helteessä maistunut) lähdimme ajelemaan. Ensimmäinen pysäkki oli Laredo, missä kiersimme kauppoja, kunnes löysin itselleni viinaa Trangian polttoaineeksi. Yritimme myös etsiä kivaa merenrantaa, mutta vastaan tuli vain kameleita. Kaupunki oli ylipäänsä vähän tympeähkö, joten jatkoimme matkaa.

Lähellä Bilbaota sijaitsee Castro Urdiales -niminen paikka, jota meille oli mainostettu kivana vapaapäiväkohteena. Kokeilimme siis sitä. Siellä olikin mukava, kohtalaisen väljästi kansoitettu rantakaistale, jossa kahlailimme, sekä leppoisa kuppila merinäköalalla. Sää tosin tuntui nyt olevan viilenemään ja pilvistymään päin.

Rantakaupungissa olisi viihtynyt kauemminkin, mutta Daren lento saapuisi pian. Siispä haimme hänet Bilbaosta. Pysähdyimme taas Laredossa kaupoilla, ja leirissä ilmoitimme ilahtuneelle respantädille, että paikalle oli juuri saapunut sen historian kolmas suomalainen.

Rauhaisa ilta sai yllättävän käänteen joskus iltayhdentoista aikoihin. Dobsonin veljekset sekä Tony ja Martin olivat olleet Red del Silencion läpiretkellä. Muut tulleet ulos luolasta, Martin ei. He olivat eksyneet toisistaan useita tunteja ennen luolan uloskäyntiä. Todennäköisimmältä vaikutti, että kaikki olisi kuitenkin kunnossa ja hän olisi korkeintaan vähän epävarma sijainnistaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä, kaikenlaista voi tapahtua maan alla.

Ensimmäisenä pelastustoimenpiteenä Gary ajoi luolan uloskäynnille mukanaan kolme nuorta, taitavaa luolaajaa, jotka lähtivät tarkistamaan väliä suuaukolta luolan osiiin, joissa läpiretkijuokkio oli hukannut jäsenensä. Leirissä valvoimme tovin huolestuneina, mutta vähitellen ihmiset kuitenkin siirtyivät nukkumaan - jos aamulla olisi tarve suuremmalle pelastusoperaatiolle, olisivat levänneet auttajat hyödyllisempiä.

En ollut vielä ehtinyt saada unta, kun joskus aamukahden maissa kadonnut kämmpiksemme saapui. Mitään sen hurjempaa ei ollut käynyt, hän vain oli päätynyt eroon toisista vedenhakuretkellä, kun he eivät olleet odottaneet riittävän kauaa jotta hän olisi saanut heidät kiinni. Huh. Hänellä oli mitä ilmeisimmin ollut varsin jännittävät kuusi tuntia yksin luolassa, mutta ajan kanssa hän oli löytänyt sieltä ulos. Nyt kaikki saattoivat jatkaa uniaan levollisemmin mielin.

SnowFlakes Seikkailu 2012

Vaikka Sveitsin-muistelmatkin ovat vielä kovasti vaiheessa, päivitetäänpä tässä nyt vähän uudempiakin tapahtumia vaihteeksi.

Viime vuonna osallistuin Mirin kanssa SnowFlakes Seikkailu 2011 aloittelijoiden seikkailu-urheilutapahtumaan. Sen jälkeen kävin myös Elmon kanssa astetta vaikeammassa X-Kaadossa. Molemmissa selvisin juuri ja juuri maaliviivalle saakka, ja päätin, että ensi vuonna paremmalla menestyksellä. Vaatimaton tavoitteeni oli hölkätä kaikki jalan taitettavat osuudet.

Eilen eli sunnuntaina 9.9. oli näytön paikka: SnowFlakes Seikkailu 2012 kisattiin Nuuksion maisemissa, kisakeskuksena Solvallan urheiluopisto. Minä ja Miri kisasimme edelleen helpoimmassa sarjassa eli PerusPonnistajissa, koska10 kilsaa pyöräilyä ja 3,4 km inkkarikanoottimelontaa sekä saman verran suunnistusta muodostavat kuitenkin jo ihan riittävän haasteen satunnaisesti lenkkeileville ja pyöräileville. Ehkä vähän liiallisenkin, koska eipä se tavoite täyttynyt: kävelyaskelia tuli edelleen otettua aika paljon. Osittain siitä voi kyllä syyttää todella mäkistä maastoa.

Kisa alkoi hilpeästi kilpapussihyppelyllä. Sen jälkeen puolet porukasta suuntasi melomaan, toinen puoli, johon me kuuluimme, puolestaan pyöräilemään. Minulla oli lainassa veljieni yhteisomistama maastopyörä, joka helpotti menoa aika lailla. Siltikin jo rastin 2/3 jälkeen alkoi meno hyytyä, ja kun palasimme mäkeä ylös kisakeskuksen vaihto-alueelle, otti päähän aika armottomasti, ettei tämä oikeasti tuntunut yhtään sen kevyemmältä kuin viime vuonna, ja edelleen taluttelin suurimman osan lukuisista ylämäistä.

Pyöräilystä vaihdoimme melontaan. Olimme käyneet harjoittelemassa etukäteen Team SnowFlakesin tarjoamalla iltakurssilla, ja se osoittautui erittäin fiksuksi vedoksi. Sääolot olivat niin tuuliset, että ensireaktio kanootin vesille laskettuamme oli lähinnä "Ette oo tosissanne!" - kanootti pyrki johonkin ihan muuhun suuntaan kuin mihin me sen halusimme, ja tuuli yltyi puuskittain sellaiseksi, että täysin voimin meloenkaan emme tuntuneet pääsevän eteenpäin ollenkaan. Vauhtiin päästyämme kuitenkin saimme purtilon etenemään, ja kiitos Mirin taitavan ohjauksen, jopa kulkemaan suoraan. Myös rastien leimaaminen vesiltä käsin oli reippaasti helpompaa kuin viime vuonna. Vähäinenkin harjoittelu siis selvästi kannatti.

Viimeinen osuus oli suunnistusta, joka sisälsi myös pari yllätystehtävää. Sitä emme olleet harjoitelleet, vaikka syytä selvästi olisi ollut. Haaskasimme älyttömästi aikaa ekaan rastiin, eivätkä reittivalintamme muutenkaan aina välttämättä olleet kovin järkeviä. Löysimme kuitenkin kaikki rastit sekä yllätysquestit, jotka olivat samat kuin viime vuonna, kallioparkour ja suossarymyämisrata, molemmat erittäin hilpeitä! Vaikka koko ajan en jaksanutkaan juosta, etenkään niitä hemmetin mäkiä, sentään aika suuren osan ajasta etenimme hölkäten.

Lopulta koko suoritukseen meni meiltä hieman vajaa neljä tuntia, kun annettu tavoiteaika oli 3,5. Viime vuonna olimme vihoviimeiset radan kokonaan suorittaneet, tällä kertaa taaksemme jäi 11 joukkuetta. Sitäkin suurempi voitto taisi olla, ettei jälkeenpäin ollut puoliksikaan niin kuollut olo. Jos olisi vielä pitänyt pyöräillä 15 kilsaa ihmisten ilmoille, olisin siihen ihan hyvin pystynyt. Ehkä osittain siksi tästä ei jäänyt ihan yhtä eeppinen fiilis kuin viimevuotisesta, mutta oikein hieno tapahtuma oli kuitenkin.

11.7. Bettmeralp - Fiescheralp

Kolmantena päivänä reippailu alkoi jo tuntua, joten päätimme olla laiskoja ja huijata vähän: nousimme Bettmerhornille omien jalkojen asemesta mukavasti ja nopeasti gondolihissillä. Ylhäällä meitä odotti turisteille rakennettu museo ja näköalapaikka Aletschgletcherille, joka on Alppien suurin jäätikkö. Sattumoisin se oli myös ensimmäinen jäätikkö, mitä olen koskaan nähnyt, ja oli se vaan huikea. Se oli myös todella valtava, kuten myöhemmin huomasimme, kun näimme sitä ylittävän ihmisryhmän. Kaukaa katsoen porukkaa olisi voinut luulla vain pikku roskiksi jään pinnalla.


Vaikka näköala-alueella palloili jonkin verran turisteja, oli varsinainen jäätikön laitamia seuraava vaelluspolku onneksi melko rauhallinen. Se oli sen verran jäätikköä ylempänä, että näköala jään yli oli jatkuvasti hieno, ja kulki välillä halki hieman haastavammankin lohkareikon. Lopulta päädyimme U-laaksoon, joka laskeutui aivan jäätikön reunalle asti. Sitäkin piti toki käydä ihmettelemässä. Läheltä näkyi, miten jää sisäpuolelta oli kiehtovan turkoosinsinistä. Sinne myös lähti useita tunneleita, joista osaan virtasi vettä, ja jotka näyttivät todella kutsuvilta (ja vaarallisilta). Luonnonnähtävyytenä tämä melkeinpä veti vertoja luolille!

Jäätikön jälkeen kuvittelimme jo ohittaneemme retken huippukohdan, mutta olimme väärässä. Fiescheralpia kohti vievä polku nimittäin kulki kenties koko vaelluksen huikeimpien maisemien läpi. Aurinko paistoi kirkkaalta siniseltä taivaalta. Kaukana vuorten lomassa siinsi toinen jäätikkö, ja korkeuserot olivat komeita. Polku oli ajoittain jyrkkäkin, ja sen reunan tuntumassa oli välillä melkoinen pudotus. Melkein turhankin pian 13 kilometrin lyhyt päivämatkamme oli taitettu, ja saavuimme Fiescheralpin hiihtohissin luo. Gondoliin ahtutuminen japanilaisturistien lauman kanssa oli melkoinen järkytys seesteisen vuoristossa samoilun jälkeen.

10.7. Belalp - Bettmeralp

Toisen päivän aamuna täydensimme eväsvarastojamme Belalpin ainoasta ruokakaupasta, jota sattumoisin pyöritti hotelli-ravintolan pitäjä. Kauppaan päästäkseen piti erikseen pyytää henkilökuntaa avaamaan sen ovi. Aidon keskieurooppalaisesti leivällä, juustolla ja makkaralla varustautuneina lähdimme taittamaan matkaa kohti Bettmeralpia.

Jälkeenpäin olen merkannut muistiin, että kävelimme noin 16 kilometria, ja siihen meni 7 tuntia. Nousua tuli yhteensä yli kilometri. Matalin paikka oli jossakin 1,5 kilometrin tienoilla, korkein yli 2 kilometrissa. Matka vei läpi mahtavan vaihtelevan maaston. Belalpista alamäkeä lehmälauman halki karuun kivikkoon, jonka nimesimme Mordoriksi. Mahtavan korkean ja pitkän riippusillan yli Aletschwaldin metsärinteelle, jota jyrkästi ylöspäin hyvä tovi. Saimme niskaamme pikkuisen sadekuuron, mutta se meni onneksi äkkiä ohi. Matkalta löytyi useampi komea näköala Aletschin jätikölle. Metsään yritimme hieman eksyäkin, kun reittikyltitys välillä muuttui epämääräiseksi, mutta lopulta selvitimme tiemme ylös vuorenharjanteen kumpuileville alppiniityille. Yhtään murmelia emme onnistuneet bongaamaan, mutta Blauseen vuoristojärvessä eleli kiehtovan näköisiä alppivesiliskoja.

Ahkera reippailumme toi meidät illansuussa Bettmeralpiin, hieman Belalpia suurempaan autottomaan vuoristokylään. Majoituksen olin varannut Kik's lodge -nimisestä majasta. Siellä vaan ei ollut ketään paikalla, kun ilmaannuimme lukitsemattomalle ovelle. Tavoitin omistajan puhelimitse, ja hän totesi, ettei taida tänään ehtiä käymään ollenkaan, mutta että voisimme majoittua kaikessa rauhassa, olla kuin kotonamme, ja jättää lähtiessämme maksun huoneeseemme. Siispä majailimme keskenämme isossa tyhjässä hostellintapaisessa täytettyjen peuranpäiden kanssa. Ehkä hämäräin majoitus ikinä, mutta aivan mukava, ja melkoisen halpa myös.

9.7. Via Ferrata d'Aletsch

Vaihtoaikani loppuhuipennus oli kolmen päivän minivaellus saksankielisen Sveitsin puolella. Seuranani ollut australialainen Benjamin kuvaili sitä myöhemmin hienoimmaksi vaelluksekseen ikinä, ja voin kyllä sanoa samaa. Siitä voidaan toki olla montaa mieltä, voidaanko tällaista kevyttä, mukavasta majapaikasta toiseen suoritettavaa retkeilyä, jossa illalliset syödään ravintolassa, varsinaisesti kutsua vaeltamiseksi.

Ensimmäisenä päivänä matkasimme junalla Brigiin ja sieltä postibussilla Blatten bei Natersiin. Olin saanut Benin puhuttua kokeilemaan kanssani kylän läheltä löytyvää via ferrataa. Nimestään huolimatta Aletschin via ei varsinaisesti sijaitse Aletschin jäätikön lähimaastossa, vaan kiertää jäätikön sulamisvesiä varastoivaa tekojärveä. Järvi on sameavetinen eikä mitenkään erityisen näyttävä, mutta sen rannat ovat jyrkät ja vehreät, ja ympäröivä vuoristomaisema oikein hieno. Sääkin sattui olemaan täydellisen aurinkoinen.

Via on pitkä - koko kierrokseen meni meiltä noin 4 tuntia - ja ihan hauska, vaikkakin vähiten kiinnostava kaikista Sveitsissä testaamistani. Reitti tuntui toistavan itseään aika pahasti: melkein koko matka edettiin poikkaria rautatapeilla ja tikkailla, suurin piirtein samalla korkeudella. Joitakin vähän jännempiä ja korkeampiakin kohtia oli, ja muutamassa paikassa lisähaastetta toi turhan löysä kaapeli. Näyttävin paikka oli reitin puolivälin riippusilta. Reitin päätteeksi olisi ollut tarjolla vaijeriliuku, mutta luettuani ja kuultuani useamman varoituksen siitä, miten helppoa on teloa itsensä syöksymällä vauhdilla vastakkaista kalliota päin, päätimme kokemattomina kiertää sen.

Takaisin kylään selvittyämme nousimme gondolihissillä Blattenin yläpuoliseen Belalpin kyläseen, missä majoituimme hotelli Aletschhorniin. Paikalla ei lisäksemme tainnut olla ketään muita asiakkaita. Henkilökunta puhui lähinnä saksaa, mutta onnistuimme silti tilaamaan ravintolasta pizzaa illalliseksi.

7.7. Champéry ja Via Ferrata de Tière

Kuvasetti

Ensimmäisen, kaikin puolin onnistuneen via ferrata -kokeiluni jälkeen halusin tietenkin harjoittaa lajia lisää. Erityisen käteväksi lajin tekee kaltaiselleni epäsosiaalisuuteen taipuvalle ihmiselle se, että sitä voi harrastaa yksinkin. Selattuani hankkimaani opaskirjaa sekä internettiä päätin lähteä katsastamaan Via Ferrata de Tièren, joka sijaitsee Champéryssa, Portes du Soleilin laskettelualueella Sveitsin ja Ranskan rajan tuntumassa. Sieltä löytyisi myös mukavasti vuoristomaastoa, missä samoilla vian jälkeen.

Via oli helppo löytää kiitos kyltityksen, joka alkoi juna-aseman lähistöltä - toistan ehkä itseäni, mutta kävely- ja muu reittikyltitys Sveitsissä oli kauttaaltaan erinomaista. Jyrkästi ylöspäin kiipeävä polku seuraili vuolaana kuohuvaa metsäpuroa, ellei peräti koskea. Reitti alkoi sen rannalta, ja kulki sitä reunustavilla kallioilla ja välillä sen yli. Varustautuessani lähtöpaikalla näin kauempana kohoavalla kallioseinämällä pikkuriikkisinä pisteinä eteneviä ihmisä. Paikka näytti hurjalta. Tuonneko minä ajattelin oikeasti mennä? Reitin alku sen sijaan vaikutti kutsuvalta ja leppoisalta. Päästin paikalla jo olleen pariskunnan lähtemään ensin, vaikka he ehdottivat, että voisin mennä heidän ohitseen. Minä olin ekaa kertaa yksin ja hieman haastavalla vialla, ei minulla ollut mikään kiire.

Piakkoin havaitsin, että olisi ollut fiksumpaa mennä edeltä. Yksin etenevä liikkuu nopeammin kuin pari, saati sitten isompi ryhmä. Tämä pitää paikkansa luolassa, ja näköjään myös vialla. Helpon ja loivan alun jälkeen vastassa oli ensimmäinen haaste, hurjalla voimalla ryöpyävän vesiputouksen vierustaa nousevat tikkaat. Sain odotella hyvän tovin, kun pari kiipesi niitä ylös ottaen kuvia toisistaan. Märät ja tuuliset tikkaat olivat kyllä hienot, samoin niitä seurannut riippusilta joen yli. Vastarannalla käveltiin pätkä metsäpolkua, ja sen jälkeen takaisin joen yli toista riippusiltaa pitkin. Mitään etäisestikään samankaltaista ei Videmanetten vialla ollut, ja arvostin vaihtelua.

Joen ylittelyjä seurasi helppo polkupätkä, jonka varrella kivenkolosta kurkisteli pehmonallelauma. Polku johti aiemmin näkemäni kallioseinämän juurelle. Tikkaat nousivat sitä ylös, välillä pystysuorina, ajoittain jopa negana, niin, että sai tosissaan käyttää käsivoimiaan. Välissä oli toki myös poikkariosioita. Lehmänhäntien klippaaminen kaapelinpätkästä toiseen negalla roikkuen muistutti henkisesti liidaamista: pystysuorilla tikkailla olin tuskallisen tietoinen siitä, että jos lipeäisin, putoaisin todennäköisesti useita metrejä, ja saattaisin teloa itseni kallioon tai siitä ulostyöntyvään metalliroinaan. Mitään erityisen vaikeaa ei tälläkään vialla joutunut tekemään, vaan haaste oli ennen kaikkea pelottavuus, ei muuvien hankaluus. Pelottavuutta pääsin erityisesti pohdiskelemaan odotellessani edellämenevien matelua. Itse kiivetessä se oli kuitenkin yllättävän helppo sysätä taka-alalle.

Ylös asti kiivittyäni olin ihan täpinöissäni. Olipa pelottavaa, mutta olipa siistiä, ja aivan hyvin tehtävissä yksinkin! Whii! Takaisin kylälle palalilin suositeltua kävelyreittiä Galeries Defago -nimistä kallionkylkeen hakattua polkua pitkin. Sekin oli siisti, mutta kalpeni kyllä vian rinnalla. Matkalla bongasin myös pikkumetsähiiren, joka poseerasi minulle kiltisti ja oli soma pieni pallero.

En ollut varsinaisesti päättänyt etukäteen mitään tiettyä kävelyreittiä, jonka haluaisin täällä suorittaa. Kylältä nousi ylös viereiselle vuorelle kutsuvan näköinen köysirata, joten päätin testata sitä, ja katsoa, mitä ylhäältä löytyy. Koppi oli täynnä rapaisia pyöräilijöitä: kesällä tämä laskettelualue on suosittu alamäkipyöräilykohde. Näin kauniina päivänä paikalla oli myös paljon jalkaisin liikkuvia maisemankatselijoita. Köysiradan yläasemalla bongasin vielä ylemmäs vievän viitoitetun polun, joten kapusin sinne. Löysin itseni harjanteen korkeimmalta huipulta, josta aukeni komea 360° panoraama. Vastapäätä kohosi Dents du Midi, jonka korkein huippu olisi valloitettavissa päivän tai parin vaelluksella ilman varsinaista kiipeämistä. Siellä olisi joskus hieno käydä.

Löytämältäni huipulta lähti eteenpäin polku, joka oli merkattu jyrkkyydestä varoittavalla kyltillä. Aiemman via-suoritukseni jälkeen tämä oli suorastaan kutsu lähteä katsomaan, mikä nyt muka on niin jyrkkää. Polku osoittautui mahtavaksi! Se seuraili vuorenharjannetta sen korkeimmalla kohdalla, välillä molemmillä puolilla jyrkkä rinne tai jopa pudotus kohti alhaalla siintäviä laaksoja. Olo oli kuin maailman hallitsijalla, kaiken muun yläpuolella. Kaikkein jyrkimmissä kohdissa oli eteneminen melkein kiipeämistä, ja avuksi oli kettinkejä ja kaiteita. Kenties sille varoituskyltille oli ihan hyvät perusteet: en kyllä suosittelisi polkua maailman pahimmasta korkean paikan kammosta kärsiville.

Lopulta hieno vuorenhuippupolkuni laskeutui alemmas rinteelle, ja muuttui metsäiseksi. Arvoin kylteistä ja kartasta, mihin päin lähtisin. Val d'Illiez -niminen kylä sijaitsi junaradan varressa Champérysta takaisinpäin, joten otin sen tavoitteekseni. Matkalla melkein eksyin, kun kyltit eteenpäin sijaitsivat keskellä valtavaa kumpuilevaa niittyä, eikä ollut ollenkaan selvää, mistä polku jatkui.

Val d'Illiezissä suoritin päivän tyhmimmän mokan. Katsoin aikataulusta, ettei juna tulisi ihan hetkeen, ja päätin mennä jätskille viereiseen kuppilaan. Seurasin kelloa kärppänä, mutta kuitenkin onnistuin kuluttamaan maksamiseen niin paljon aikaa, että ehdin asemalle juuri ajoissa näkemään, kun juna ajeli poispäin. Seuraava tunnin päästä. Huoh. Ei huvittanut jäädä enää istuskelemaan kun tauonkin jo pidin, joten jatkoin parempien ideoiden puutteessa kävelyä vielä seuraavalle asemalle, Fayotin pikkuiseen metsän keskellä olevaan koppiin, mistä lopulta pääsin junaan ja Aiglen kautta Lausanneen.

3.7. Rochers de Naye

Kuvasetti

Elättelin yhä haaveita kauniista aurinkoisesta päivästä, jolloin voisin nähdä aiemmin väliin jääneet Rochers de Nayen maiseman ja murmelit kunnolla. Sen sijaan tarjolla oli edelleen sadetta ja pilviä. Lopulta päätin mennä joka tapauksessa. Heräsin aikaisin, matkasin junalla Montreuxiin, ja GoldenPassin hammasratasjunalla ylös pilvien sekaan. Jäin pois Jamanin asemalla. Kukaan muu ei noussut junasta, ja aseman viereinen ravintola oli autio remontin vuoksi. Juna katosi sumuun. Taivas ylläni oli täysin valkoinen, ja näkyvyys ympäröivään kivikkoon ja kukkuloille vain joitakin kymmeniä metrejä.

En löytänyt etsimiäni kylttejä junaradan lähistöltä, joten suunnistin kartan perusteella. Viereisen laakson pohjalta paikallistin opasteet sekä Via Ferratalle että Grottes de Nayeen, luolaan, jonka läpi kulkee vaelluspolku, ja jonka vuoksi oikeastaan olin täällä. Kyltit luolalle eivät olleet hääppöiset, mutta sinivalkoisten alppipolkumerkkien ja kartan avulla reitti löytyi.

Kun aloin jonkin aikaa käveltyäni kartan mukaan lähestyä luolaa, näin vain kallioseinän ja kiertoreitin, hienot kallion kylkeä seurailevat portaat. Kiveen oli tosin myös maalattu keltainen nuoli. Se osoitti lumikekoon. Lähempi tarkastelu paljasti, että luolan suu info- ja varoituskyltteineen oli lumen alla, heinäkuussa! Nyt oli helpompi tajuta, miksi kaikki GSL:n alkuvuoden retket olivat olleet ranskalaisiin luoliin. Pettyneenä lähdin kapuamaan portaita ylös. Nekin olivat varsin hilpeät, vaikka näköala oli pelkkää valkoista.

Portaikon keskellä kiviseinämässä oli luolakolo, jossa kyltillä kerrottiin, ettei tämä noin 30m tunneli yhdisty suureen systeemiin, vaan sitä voi tutkia vailla eksymisvaaraa. Se osoittautui ylettömän pelottavaksi. Olen kyllä odotellut luolassa yksin, mutten koskaan soololuolaillut edes pikkukolossa. Käväisin pohjalla kääntymässä. Ei se loppujen lopuksi ollut kovin kiintoisa: pieni käveltävä käytävä.

Jatkoin portaita ylemmäs, ja seuraavaksi vastassa olikin isomman luolan yläsisäänkäynti, joka ei ollut lumessa. Tämähän ei ollut käynyt mielessänikään, mutta yläkautta Grottes de Nayeen pääsi, vaikka alaovi olikin lumikasan alla. No pahus. Sinne siis! Hetken rohkeutta keräiltyäni astelin ovesta sisään, ja katossa olevasta aukosta valuneen lumen ja jään ohi syvemmälle luolaan. Ohjeistus käski kulkea alaspäin aina oikeaa, ylös vasenta laitaa seuraten. Reitti oli myös merkattu heijastimin ja muutamin kyltein, ja luolaan oli asetettu joitakin nyt jo läpiruostuneita kaiteita, ketjuja sekä yhteen kohtaan tikkaat. Merkinnöistä huolimatta tunnelma oli oikeaoppisen luolaisa, ja yksin suorastaan naurettavan pelottava.

Näin edessäni häämöttävän jotain suurta ja valkoista. Äärettömän varuillani hiippailin sitä kohti - ja kas, jäätähän se oli, pari valtavaa maasta nousevaa puikkoa. Eteenpäin johtavissa tunnelinhaaroissa ei missään näkynyt heijastinmerkkejä. En enää ollut vaellusreitillä. Koska en ollut onnistunut mistään löytämään luolan karttaa, minulla ei ollut muuta tietoa sen laajuudesta kuin kylttien varoitukset eksymismahdollisuudesta. Varovaisuuteen taipuvaisena käännyin ympäri ja etsiydyin takaisin merkitylle reitille.

Käytävä kapeni, ja jyrkkenikin hieman. Pääsin konttaamaan ja liukastelemaan alas mutaista kivikkoa. Lopulta saavutin lumikasan, josta ylöspäin katsoen näkyi kaistale pilvistä taivasta. Hätätilanteessa tästäkin olisi voinut kaivautua ulos, mutta minä käännyin ympäri ja palasin samaa tietä takaisin. Koko luolakierrokseen meni alle tunti, matkaa oli 100m korkeussuunnassa ja jokunen sata pituussuunnassa, mutta elämys oli aidon luolaisa. Luolassa aiemmin käymättömälle vaeltajalle tämä antaisi hyvän ensikosketuksen lajiin.

Ulkona oli yhä pilvistä, ja Rochers de Nayeen vielä pätkä kävelyä ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Lopulta saavutin korkeimman, ristillä merkatun huipun. Hieman sitä alempana oli häkki, josta minua tuijotti murmeli! Olin saapunut Marmottes Paradis -murmelieläintarhaan. Siellä vietin lounastauon, ja kulutin hyvän tovin ihastellen näitä suurimpia varsinaisia oravia. Ne eivät olleet maineensa mukaisesti ujoja, vaan kovasti kesyyntynen oloisia. Syötin yhdelle kukkasia, ja katselin kun toisessa häkissä lauma rouskutti kaalia ja porkkanoita. Vilkaisin myös alppipuutarhaa. Minkäänlaista maisemaa ei näkynyt, vaan edelleen pelkkää valkoista.

Ihailtuani tarpeeksi nähtävyyksiä aloitin laskeutumisen alas laaksoon. Jyrkähkö polku vei sumun ja lammaslauman läpi kohtaan, jossa oli kaksi eri tienviittaa Montreuxiin. Valitsin sen, jossa ilmoitettu aika oli lyhyempi, mikä usein tarkoittaa jyrkempää reittiä. Pian vastaan tuli jopa varoituskyltti: vaarallinen polku, kulku omalla vastuulla. Pah!

Kyltille kyllä oli syynsä. Polku osoittautui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että päätin laittaa kypärän päähän, kun se kerran luolan takia oli mukanani. Jyrkimmän osuuden jälkeen pilviverho alkoi harventua, ja näin vilaukselta kaukana alhaalla siintävän Genevejärven. Loppumatka sujui enimmäkseen mukavia polkuja ja välillä asfalttia pitkin. Retkeni loppupuolella pääsin vielä ihastelemaan hyvin erilaisia maisemia Gorges de Chauderon -nimisessä sademetsämäisen vehreässä kanjonissa Montreuxin yläpuolella.

Kävely Rochers de Nayesta Montreuxiin otti kaiken kaikkiaan noin neljä ja puoli tuntia. Matkaa oli 12 kilometriä, korkeuseroa yli kilometri. Kaupunki oli täynnä ihmisiä kiitos meneillään olleen kuuluisan jazz-festivaalin. Tuntui hupaisalta hiippailla siististi ja kesäisesti pukeutuneen ihmislauman läpi aivan mutaisena ja hikisenä. Päivä oli kyllä kaikin puolin niin upea ja jännä, etten ikipäivänä olisi sitä vaihtanut mihinkään festarointiin!

1.7. Sadepäivän Yverdon ja Orbe

Kuvat

Minulla oli paljon suunnitelmia tenttikauden jälkeisille vapaaviikoille, mutta ne kaikki vaativat kelvollista säätä. Ensimmäisinä lomapäivinä vettä satoi melkein taukoamatta, ja oli kylmää ja ankeaa. Jouduin siis kehittämään vaihtoehtoista ajanviettettä. Sunnuntaina 1.7. otin kohteeksi Vaudin minulle varsin tuntemattoman kolkan Orbe-joen ympäristöstä.

Aloitin kantonin toisiksi suurimmasta kaupungista, Neuchatelinjärven rannalla sijaitsevasta Yverdon les Bainsista. Yverdon vaikutti sympaattiselta pikkukaupungilta, mutta sateisena sunnuntaina se oli enimmäkseen autio, ja kaikki kaupat kiinni. Onneksi kaupungin kiinnostavin nähtävyys, Maison d'Ailleurs, oli kuitenkin auki. Vaikeasti kääntyvä "Muualla-talo" on omistettu scifille, utopioille ja eriskummallisille matkoille ("Musée de la science-fiction, de l'utopie et des voyages extraordinaires"), ja kertoo olevansa ainoa laatuaan. Museossa on vaihtuvan päänäyttelyn lisäksi pysyvä Jules Verne -näyttely sekä tutkijoille suunnattu kirjallisuuskokoelma. Meneillään ollut vaihtuva näyttely käsitteli videopelejä. Vaikka näyttely vaikutti osittain lapsille suunnatulta, se onnistui olemaan erittäin kiinnostava ja ajatuksia herättävä.

Mainion museovisiitin jälkeen kävin kävelyllä järvenrannassa. Ainakin näin sumuisalla säällä se näytti kotoisammalta kuin suurempi Genevenjärvi vuorineen. Yverdonista siirryin kahdella junalla Orbeen, mistä tarkoitus oli kävellä Gorges de l'Orbe -nimistä joenvarsireittiä säästä riippuen joko noin 17 km Vallorbeen, tai vähän lyhyempi matka johonkin välimaaston pikkupaikoista. Sade oli Yverdonissa tauonnut hetkeksi, mutta kun aloin kävellä, se alkoi taas, ja tuntui vain yltyvän. Ei se mitään, ajattelin, minullahan oli sadeviitta ja vedenpitävät vaelluskengät. Jooh. Ei kestänyt kauaakaan kun kengistä meni vesi läpi. Sadeviitta ylsi polviin asti, joten siitä alaspäin lahkeet olivat pian läpimärät. Hupun alta ei tahtonut nähdä kaunista vehreää jokivartta, mutta jos sen nosti ylemmäs, valui vettä pitkin niskaa. Taitaa vielä olla hieman oppimista sadesään varustautumisesta.

Vaikka ajoittain kanjonimaista jokea seuraileva reitti oli kiva, totesin, etten jaksaisi talloa lätäköitä läpimärkänä sitä 4,5 tuntia, mikä oli netissä annettu reitin kestoksi. Nälkäkin alkoi olla. Päätin pitää tauon Les Clées-nimisessä pikkupaikassa, johon saapuisin ihan pian. Varmasti siellä olisi joku kuppila. Paitsi ettei ollut, vain suljettu ravintola, ja muutenkin kyläpahanen oli vielä pienempi kuin olin kuvitellut. Ei täältä varmaan pääsisi poiskaan muuten kuin kävellen. Äääh. Arvoin reittikylteistä seuraavaksi päämääräksi Bretonnièresin kylän, jossa muistaakseni piti olla ainakin bussipysäkki. Sinne oli kävelymatkaa noin 40 minuuttia.

Bretonnières oli astetta suurempi kuin Les Clées, mutta busseja sieltä ei mennyt kovin montaa päivässä. Ainoa ravintola vaikutti niin hienolta, etten kehdannut rymytä sinne mutaisena ja märkänä. Siispä valitsemaan seuraavaa kohdetta kylteistä. Onneksi Sveitsin vaellusreittikyltitys on niin hyvä, että retkeily sujuu ilman karttaakin. Romainmôtier kuulosti jotenkin tutulta, ja epäilin, että siellä olisi juna-asema. Arvioitu matka-aika kolme varttia. Siispä eespäin. Jälleen tällainen Berger-harjoitus: kävelyä läpimärkänä, nälkäisenä ja väsyneenä. Ainakin sade oli hetkeksi tauonnut.

Romainmôtierista, tai oikeammin viereisestä Croysta, löytyi kuin löytyikin lopulta juna-asema. Siellä myös selvisi, että Bretonnièresissäkin olisi ollut asema, jossa pysähtyivät tasan samat junat, jotenkin vain olin lahjakkaasti onnistunut missaamaan sen. Kiitos sähläyksen ja harhailun tulin kävelleeksi noin 15 kilsaa. Tämä ei ollut onnistuneimpia päiväretkiäni, mutta tulipa tehtyä. Enpä ainakaan lojunut kotona, vaikka satoikin.

29.6. Via Ferrata de Videmanette

Kuvasetti

Joskus helmikuussa kirjoitin listan jutuista, jotka haluan Sveitsissä tehdä. Aivan sen kärjessä oli via ferrata, kiipeilyn lähisukulainen, jota olin halunnut päästä kokeilemaan niin kauan kuin olin lajin olemassaolosta tiennyt. Olin puhunut via-kokeilusta parin vaihtaritutun kanssa pitkään, ja kesäkuussa saimme sovittua mahdollisen päivän. Vielä viime hetkellä se uhkasi kaatua yllättäviin perumisiin ja huonoon säähän, mutta lopulta, viimeinkin, minä ja Nora nousimme 29.6. Rougemontin kylästä Videmanetten gondolihissillä ylös vian lähtöpaikalle.

Olin itse ostanut omaksi lajiin tarvittavat erikoislehmänhännät, kun omistin jo oli valjaat ja kypärän. Noralle vuokrasimme varusteet paikan päältä. Ystävällinen vuokrausjamppa ei mitenkään tarkistanut, että tiesimme, mitä olemme menossa tekemään, mutta sentään kertasi perusteet vermeiden käytöstä. Periaate on yksinkertainen, ja minulle jo luolista tuttu: kalliolla edetään seuraillen kaapelia, johon varmistukseksi klipataan häntien kaksi sulkkaria. Kaapelissa on aina vähintään yksi sulkkari kiinni, joten jos sattuu putoamaan, päätyy häntien varaan. Yleensä reitit ovat niin helppoja ja otteita niin paljon ettei kukaan tipu, ja tarkoitus onkin olla tippumatta, koska suuri osa varmistuslaitteista on kertakäyttöisiä. Lähinnä ne siis ovat olemassa, jottei kuole, jos tekee jotain tyhmää.

Le Rubli -nimiselle vuorenhuipulle nouseva Videmanetten via ferrata sisältää itse asiassa kolme reittiä. Vaikein nousee pystysuoraa seinämää, kaksi helppoa puolestaan seurailevat aluksi samaa loivaa polkua, ja jakaantuvat myöhemmin helppoon ja keskivaikeaan. Koska olimme molemmat ensikertalaisia, emme lähteneet sekoilemaan vaikealle reitille, vaan päätimme katsoa, miltä helppo tuntuu, ja valita myöhemmin, otammeko helpon vai keskivaikean lopun.

Alkuosio oli tasan niin helppo kuin vaikeusaste lupasi, lähinnä kallioisen rinteen kävelyä. Lisäksi oli polkua, jonka toisella puolella huikea maisema, ja muutamat lyhyet tikkaat - ei mitään, mitä en olisi tehnyt ilman varmistusta, jos olisi pakko. Jännittävimmässä kohdassa, josta en kyllä olisi ilman kaapelia mennyt, ylitettiin korkea pudotus sileähköä kallioseinämää vasten nojaten. Sen jälkeen reitti haarautui. Helppo jatkui edelleen polkumaisena, mutta keskivaikea lähti kapuamaan ylös pystysuoraa jyrkännettä. Onneksi Nora oli sen verran yllytyshullu että lähti kokeilemaan sitä kanssani, vaikkei ollut kiivennyt aiemmin. Vaikeustason puolesta se ei ollut mikään ongelma, koska otteita oli runsaasti: kallio oli sullottu täyteen tikasaskelmia ja metallilevyjä jalkaotteiksi, ja kiipeilygreidi sisäseinällä olisi ehkä juuri ja juuri ollut 4. Korkealla vuoren huipun tuntumassa touhu oli kuitenkin niin jännää, että tylsäksi sitä ei ainakaan voinut väittää!

Kiipeilyosuus toi meidät Rublin 2285 metrin korkeudessa sijaitsevan huipun tuntumaan. Maisemat olivat huikeat, aurinko paistoi, ja elämä hymyili! Ensimmäinen via ferrata -kokeiluni oli vastannut odotuksiani tismalleen: helppoa, itsevarmistettua kiipeilyä, jonka upeat maisemat tekivät erityisen kiintoisaksi. Ja tämä toki oli yksi harvoista helpoista reiteistä, vaikeampiakin olisi tarjolla. Huipun tuntumassa pidimme ansaitun piknik-tauon, ja palasimme alas seuraillen helpointa viaa, joka on suositeltu poistumistie. Paluumatkalla meitä tuli vastaan sankar-äijä, joka oli liikkeellä ilman mitään varusteita ja paitaa. Kukin tavallaan…

Nautittuamme kylmää juomaa vuoriravintelissa aloitimme päivän toisen liikuntasuorituksen, kävelyn vuorelta alas ja Château d'Oexin kylään. Polku kiersi ravintolan terasilipan alle. Sen varjossa jökötti kovasti vuorikauriin (Capra ibex) näköinen otus, joka oli niin lähellä meitä ja niin liikkumaton, että totesimme sen olevan täytetty. Hieman lähemmäs käveltyämme se kuitenkin otti jalat alleen ja päästi närkästyneen "tsih"-äänen, kun tulimme häiriköimään. Käsittämätöntä kyllä, kyseessä olikin ihan elävä eläin, joka ei ollut mitenkään turhan ujo turistien suhteen.

Muita jänniä elikoita emme kolmetuntisella kävelyretkellämme ikävä kyllä nähneet, vaikka kyltit kertoivat, että Pierreusen luonnonsuojelualueella, jonka läpi kuljimme, asustaa muun muassa murmeleita. Sen sijaan pääsimme leikkimään lumessa ja kulkemaan kauniiden vuoristoniittyjen halki. Suuren osan ajasta kävelimme melko jyrkkää rinnettä alamäkeen, ja laakson pohjaa lähestyessämme se alkoi tuntua jaloissa siinä määrin, että pienetkin ylämäet olivat ihanaa vaihtelua. Alhaalla kohtasimme myös soman metsäpuron, jota seurailimme. Se laski kauniina vesiputouksena suurempaan jokeen, jonka yli hauska riippusilta lopulta johdatti meidät määränpäähämme.

22.6. Chemin du Gruyère

Kuvasetti

Pitkien matkojen kävelystä innostuttuani käytin ihan liikaa tenttiinlukuaikaa arpoen mahdollisia kohteita. Vapaana perjantaipäivänä 22.6. päätin lyödä läjäpäin kärpäsiä yhdellä iskulla, ja suunnata Gruyèren alueelle, mistä löytyi sekä jännää kiveä sisältävä kävelyreitti että kiinnostavia turistinähtävyyksiä, jotka kaikki muut olivat jo kiertäneet.

Lähtöpaikkaan pääsy vaati lyhyen junamatkan Palézieuksiin, sieltä hassulla pienellä paikallisjunalla Bulleen, missä bussi ystävällisesti odotti pari minuuttia myöhässä ollutta junaa. Lopulta saavuin Charmeyn kylään, josta lähti Chemin du Gruyère -niminen reitti kohti Gorges de la Jognea. Matkan varrella ylitin ensimmäisen sveitsiläisen riippusiltani, ja ihmettelin ankean näköistä tekojärveä sekä sen päätyyn rakennettua massiivista patoa. Padot kuuluvat pitkään listaan asioita, jotka ovat aina kiehtoneet minua – valtavat ihmisen rakentamat jutut vaan jotenkin ovat hienoja.

Vielä ihmisen tekemiä asioita enemmän minuun vetoavat erikoiset luontokohteet, etenkin kiviset sellaiset. Pääsyy siihen, että olin valinnut tämän kävelyreitin, oli Gorges de la Jogne/Jaun-Schlucht, kanjoni, jota polku seuraili hyvän matkaa, välillä läpi kallioon kaivettujen tunneleiden. Kanjoni ei ollut niin näyttävä kuin olin odottanut, osittain siksi, että turvallisuuden vuoksi polku kulki suurimman osan matkasta paljon joen pohjaa ylempänä. Oli siinä kuitenkin muutamia erittäin hienoja paikkoja, joissa kiviseinämät kohosivat korkealle polun yläpuolelle.

Kanjonin jälkeen saavutin päivän ensimmäisen turistipaikan: Brocin kylässä sijaitsevan Caillerin suklaatehtaan. Nestlen omistama laitos oli juuri niin mahtipontinen kuin megasuuryritykseltä voi odottaa. Lisäkseni paikalla oli lähinnä koululaisryhmiä, ja sain suorittaa englanninkielisen kiertokäyntini yksin. Se oli lystiä, koska kierros eteni läpi suljettujen huoneiden, joiden seinistä avautui piilotettu ovi vasta sen jälkeen, kun möreä miesääni oli saanut selostuksensa loppuun. Paras osuus oli tietenkin suklaanmaisteluhuone kierroksen lopussa. Harmillista kyllä en kyennyt syömään kuin kymmenisen suklaapalaa ennen kuin tuli liian paha ja oli pakko lopettaa.

Tankattuani suklaasta riittävästi energiaa parin päivän tarpeiksi jatkoin marssia kohti seuraavaa kohdetta, Gruyèresin linnoituskylää. Kauniilla kukkulalla sijaitseva kylänen oli melkoinen turistirysä matkamuistomyymälöineen ja fondue-ravineleineen. Linna tai läheinen juustola eivät inspiroineet, joten vierailin vain kohteessa, jonka vuoksi tänne olin halunnut: H. R. Giger-museossa. Kontrasti söpön keskiaikaisen kylän ja häiriintyneen biomekanoiditaiteen välillä oli hilpeä. Pakollisten (ja aina yhtä kauniiden ja pelottavien) alieneiden lisäksi näyttelyssä oli monta teosta, joita en ollut nähnyt, osa niistä erittäin hienoja. Ihastuin erityisesti Schahct VI ja VII:n pohjattomiin portaikkoihin.

Museokierrokseni jälkeen iltapäivä oli pitkällä, olin kävellyt kilometritolkulla, ja syönyt vain vähän eväitä. Kylästä olisi saanut paikallisia juustopläjäyksiä turistihintaan. Yritin menestyksettä etsiä normaalia ruokakauppaa. Lopulta totesin, että tehtävä on mahdoton, ja päätin jatkaa kävelyä Bullen juna-asemalle asti. (Myöhemmin minulle selvisi, että varsinainen kylä sijaitsi alempana ja olisi varmasti sisältänyt ihan tavallisen ruokakaupan). Viimeisestä kävelyosuudesta muotoutui Berger-harjoitus: nälkä oli hirmuinen, päätä särki, ei olisi enää yhtään huvittanut, mutta ei auttanut kuin lampsia eteenpäin. Sentään matkalla oli paljon kivaa metsikköä. Päivän kävelysaldoksi tuli lopulta noin 22 km. Bulleen päästyäni juna meni nenän edestä, ja ainoa aukioleva kauppa oli asemalla, eikä valikoimaltaan erityisen laaja. Sai sieltä kuitenkin jotain evästä. Eipä ole nuupahtanut salaatti ikinä maistunut niin hyvältä, ja lopulta paluujunakin saapui.

26.5. Mont Tendre & 28.5. La Dôle

Kuvia flickrissä: Mont Tendre, La Dôle

Oikein onnistunut Pléiades-kävelyretkeni houkutteli samoilemaan lisää kukkuloilla ja vuorilla, mieluusti vielä pidempään ja korkeammalla. Toukokuun viimeisen viikonlopun aikana, keskellä raskasta mikrobiekologian labrakurssia, päädyinkin suorittamaan kaksi retkeä Sveitsin Juran korkeimmille huipuille: lauantaina Mont Tendrelle (1679m), vapaana maanantaina La Dôlelle (1677m). Sveitsiläisten mielestä nämä eivät ole vuoria ollenkaan, kun ovat niin "matalia", mutta suomalaiselle niissä riitti ihasteltavaa.

Mont Tendrelle kapusin yksin, jopa niin yksin, etten ennen huippua nähnyt koko matkalla muita ihmisiä kuin yhden maastopyöräilijän. Huipun tuntumassa palloili enemmän väkeä, koska lähelle pääsi myös autolla. Huijausta semmoinen. Minä jäin junasta Le Sentier -nimisessä kylässä Lac de Jouxin rannalla, ja seurasin merkattua reittiä vuorta kohti. Järvimaisema laajoine havumetsineen oli suomalaiselle kotoisa. Matkan varrella pääsin ihmettelemään lehmiä, joilla oli kukkasia päässään. Reitti kulki vuorotellen läpi metsien ja niittyjen, eikä missään vaiheessa ollut kovin pitkään erityisen jyrkkä, vaan ennemminkin mukavan leppoisa. Huipun lähistöltä, missä puita oli harvakseltaan, löysin ladon seinästä hämärän kyltin, jossa varoitettiin poimimasta pommeja. Eipä olisi tullut mieleen, enkä kyllä sellaisia nähnytkään. Sen sijaan lumikasoja lojui vielä maassa siellä täällä.

Itse huippu oli ennemminkin pitkän harjanteen korkein kohta kuin mikään selkeä terävä nyppylä. Maisemien ihailun, evästauon ja hieman alempana sijainneessa vuoristokuppilassa juodun kahvin jälkeen laskeuduin alas vastakkaista vuorenharjannetta Montricherin kylään, mistä sympaattinen paikallisjuna vei yhdellä vaihdolla Lausanneen. Matkaa kertyi noin 17 kilometria, nousua noin 700 metriä, ja aikaa kului viisi ja puoli tuntia. En ollut koskaan aiemmin kävellyt tällaista matkaa, ja olin suorastaan yllättynyt, miten vaivattomasti ja tuskattomasti se sujui.

La Dôlelle en olisi tullut lähteneeksi, jolleivät Tereza ja Farid olisi olleet menossa sinne. Kun he kyselivät, kiinnostaisiko vuorella reippailu, halusin ilman muuta mukaan. Reissu oli minulle sikäli oppimiskokemus, että tajusin viihtyväni vuorella paremmin yksin kuin puolitutussa seurassa. Jokaista ruoka- tai muuta taukoa pähkäiltiin vaikka kuinka kauan. Samoin reitinhausta tehtiin ihmeellinen ongelma, eikä kyltitystä voitu seurata, kun ei se aina ehkä täsmää, tai jotain. Oli toki kivaa päästä jakamaan kokemus muiden kanssa, mutta minusta tuntui myös, etten ehtinyt ihailla ympäröivää luontoa samalla tavoin kuin yksikseni, kun koko ajan piti pähkäillä jotain merkityksetöntä yksityiskohtaa, tai muuten vaan höpistä.

Reittimme vei St Cerguesta La Dôlen huipulle ja takaisin, matkaa 18km, nousua 800m, aikaa noin 6 tuntia. Metsä ja lehmihaat olivat samantapaisia kuin Mont Tendren lähistöllä, mutta ihmisiä näkyi paljon enemmän, samoin rakennuksia. Dôlen huipulla sijaitsi säähavaintoasema, ja hieman alempana laskettelukeskus. Itse huippu oli vuorimaisempi kuin kaksi metriä korkeampi Mont Tendre: selkeästi muuta maisemaa karumpi ja korkeampi kivinen kukkula. Huipulta alas astellessamme näimme rinteessä gemssejä (Rupicapra rupicapra). Minua kiinnosti vielä enemmän kallioisesta rinteestä bongaamani luolan suu. Ikävä kyllä lähemmällä tutkiskelulla se paljastui vain jokusen metrin mittaiseksi koloksi. Laaksossa vuoren juurella sijaitsi pakollinen vuoristoravinteli, jossa lojui sveitsiläistäkin sveitsiläisempi valtaisa bernhardinkoira. Lehmät sen sijaan eivät vielä olleet saapuneet tänne kesälaitumilleen. Palasimme jälkiämme seuraillen St Cergueen, ja sieltä Nyonin kautta takaisin Lausanneen.

Les Pléiades

Onneksi Walesin ja parin raskaan koulupäivän jälkeen oli pitkä tyhjä viikonloppu. Perjantai oli aurinkoinen ja lämmin, eikä minulla ollut koulua. Sen sijaan hoitelin juoksevia asioita, kuten mökkivuokraa perheen vierailulle heinäkuussa. Yritin myös lukea artikkelia seuraavan viikon tenttiin rannalla auringonpaisteessa. Yllättäen keskittyminen oli vähän hankalaa. Lauantai oli sateisempi. Kävin koulun boulderissa ja hölkkäsin takaisin. Lisäksi yritin taas tehdä läksyjä vailla suurempaa menestystä.

Viikonlopun kohokohta oli sunnuntai 13.5., jolloin kävin pitkällä kävelyretkellä Les Pléiadesissa. Se on käsittääkseni Lausannen lähin vähän korkeampi paikka, kukkula, joka nousee 1348 metrin korkeuteen Veveyn yläpuolelle. Alunperin harkitsin kyseleväni, josko joku lähtisi kaveriksi, mutta päätin lopulta mennä yksin, mikä oli oikein hyvä ratkaisu. Sain harhailla kaikessa rauhassa ja huoletta.

Junailtuani perille päätin tehdä yhden karttaan merkityistä lenkeistä, mutta reittimerkinnät matkan varrella eivät olleet maailman selkeimmät, enkä tietenkään ollut hankkinut karttaa. Päädyin lopulta ihan muualle kuin mihin olin ajatellut, mutta siitä viis - en missään vaiheessa ollut pahasti eksyksissä, ja osuin vahingossa muun muassa yliopiston suojelemalle suolle, jossa oli hienoja lihansyöjäkasveja. Hiirenkorvilla ollut koivu herätti jotenkin kummasti kaipuun suomalaisiin metsiin. Sentään sveitsiläistä metsää oli riittämiin, ja viihdyin sielläkin hyvin.

Kierrokseni päätteeksi löysin tieni takaisin Pléiadesin huipulle. Join kalliin kaakaon ravintelissa, ja päätin kävellä osan matkasta alas laaksoon. Katsastettuani Astro-Pléiadesin vähän ränsistyneen "tutustu Aurinkokuntaan" -puiston lähdin siis seurailemaan polkua alamäkeen kohti Blonayn kylää. Matka auringonpaisteessa ja omassa rauhassa oli aivan mainio. Loppusaldoksi tuli nelisen tuntia ja nelisentoista kilometria kävelyä, korkeuseroa noin 700m. Päivä myös herätti innostuksen harjoittaa tällaista luonnossa harhailua niin paljon kuin vain mahdollista, kun vielä ehtii.

5.5. AGM & Ceilidh

Lauantai oli oikeastaan syy sille, että alunperin lähdimme Penwylltiin juuri täksi viikonlopuksi: silloin oli SWCC:n vuosikokous eli AGM (Annual General Meeting) sekä sen jälkeen bileet eli ceilidh, kuten kymriksi sanotaan.

Herätys oli aikainen, koska kokous alkoi jo kello 9 kylällä olevassa kokoustilassa. Paikalla oli viitisenkymmentä aktiivijäsentä, ja kokous kesti yhteensä neljä tuntia. Se sisälsi paljon keskustelua pienemmistä ja suuremmista asioista, ja hyvin vähän ratkaisuja. Majamaksujen "yksinkertaistamiseksi" päädyttiin systeemiin, jossa maksu on 2, 3, 4, 5, tai 6 puntaa. Hyvin simppeliä juu. Varsin kiinnostava oli keskustelu siitä, halutaanko majalle internet vai ei. Äänestyksen tulos oli, että 18 jäsentä kannattaa, 19 vastustaa kerhon tarjoamaa nettiyhteyttä.

Kokouksen jälkeen kaikki palasivat majalle. Osa ihmisistä lähti luolaan, Miri ja minä lyöttäydyimme kävelyretkelle suunnanneeseen porukkaan, jossa olivat lisäksemme muun muassa Ian, Stevie ja Pete. Nummimaisemat olivat upeita ja sää varsin aurinkoinen, vaikkakin kylmän tuulinen. Parin tunnin lenkki vei meidät Fan Gyhirich -nimisen kukkulan huipulle, mistä oli hienot näköalat kauas Englantiin saakka.

Illalla klo 19 lähti bussi kerhon pihasta kohti juhlapaikkaa, Cwmllynfell Hallia, johon oli matkaa puolisen tuntia. Paikalla bändi jo viritteli soittimiaan. Syötyämme kerhon keittotaitoisten valmistaman illallisen siirryimme siis asiaan, eli tanssiin! Ceilidh ovat kelttiläisiä kansantansseja, tarpeeksi helppoja, että niitä pystyy tanssimaan ilman ennakkoharjoittelua. Itse asiassa ne muistuttavat paljon larppaajapiireissä harrastettavia englantilaisia maalaistansseja, joten ne tuntuivat tutuilta, vaikken ollutkaan aiemmin Walesissa tanssinut. Oli mainiota nähdä, miten niitä tanssivat innolla niin lapset, coolit teinit kuin kurttuiset luolapapatkin.

Olen aina pitänyt tämän tyylisestä tanssimisesta, joten tanssin illan aikana niin paljon kuin mahdollista! Pientä jälkiruokataukoa lukuunottamatta lattialla pyörähdeltiin lähes yhtäjaksoisesti puoleen yöhön asti. Salissa tuli todella kuuma, ilma uhkasi loppua, pari ihmistä pyllähti, ja kivaa oli! Keskiyöllä hilpeä porukka lastautui bussiin ja takaisin kerholle, missä juhlinta jatkui myöhään yöhön.

Au hasard

Viimeiset pari viikkoa eivät ole paria huippukohtaa lukuunottamatta olleet erityisen tapahtumarikkaat, joten tarkemman ja tylsän sepustuksen sijaan keskityn niihin kiinnostaviin kohtiin.

Kasvikurssi, jonka alunperin odotin olevan tylsä pakkopulla, muotoutui yllättäen lempikurssikseni Lausannessa. Yhdistelmä keskustelevaa oppimista, laajalti montaa alaa sivuavaa sisältöä (kemiaa, genetiikkaa, ravinto-oppia, ötököitä...) ja ajoittaisia retkiä luontoon tekivät kurssista mielenkiintoisen, vaihtelevan ja erilaisen. Kurssilla ei ollut tenttiä, vaan suoritus tapahtui kahdella pikku esitelmällä, joissa vastattiin opettajan etukäteen valitsemiin kysymyksiin. Minä vertailin ekassa esityksessäni lehtien ja muiden ruokien ravintosisältöä, ja eilen eli 1.5. pidin jälkimmäisen, omituisen esitelmäni aiheesta "miten lehdistä voitaisiin muokata energiarikkaampia, ja olisiko tämä hyvä idea".

Muista kursseista ei ole sen ihmeempää kerrottavaa. Nutrition from a genomic perspective ja Geneven systeemibiologia ovat edelleen hyvin kiintoisia. Rekombinanttiproteiinit eivät oikein inspiroi, fylogenetiikka on pirun vaikeaa, ja ranskankursseilla en koe oppivani paljoakaan. Viime aikoina on muutenkin ollut ajoittain olo, ettei kielitaitoni ole kehittynyt yhtään, ja että josko vain puhuisin englantia koko ajan, kun suurin osa ihmisistä sitäkin tajuaa, ja se vaan on niin paljon helpompaa.

Turismi- ja toimintarintamalla on ollut aika hiljaista kaverien poistuttua. Lauantaina 21.4. kävimme Cours de vacances -porukalla Art brut -museossa. Useampi ihminen oli kehunut sitä minulle etukäteen, eikä syyttä: se osoittautui jännäksi katsaukseksi luovuuden ja hulluuden rajamaille. Osa teoksista oli hienoja, osa kökköjä, osa vain ja ainoastaan aivan himmeitä. Museon jälkeen kokkasimme Noran kämpillä fajitaksia ja höpisimme syvällisiä.

Kiipeämässä olen yrittänyt käydä sen verran kuin vain mahdollista, eli Sottensin jälkeen kerran Chavornayssa yliopiston seuran kanssa ja kerran heikolla menestyksellä koulun boulderluolassa. Chavornay oli aika jees, kiipesin itävaltalaisen teräsnaisen kanssa ja tulin itsekin vaihteeksi tehneeksi vaikeampia juttuja.

Liikunnallinen kohokohta viime viikkojen sisällä oli ehdottomasti 28.4., jolloin juostiin Lausannen 20 km. En toki juossut kahtakymmentä kilsaa, vaan kymmenen, ja siitäkin kävelin pari pätkää. Loppuajaksi tuli hitusen alle 1:10, mikä oli minulle ihan ok, koska oikeasti pelkäsin, etten pääsisi lainkaan loppuun asti. Juokseminen oli ihme elämys, välillä oli kuuma, välillä kylmä, lopuksi ihan järkyttävä jano. Itse tapahtuma oli melkoinen urheilujuhla, juoksijoita yhteensä yli 19000. Hölkkääminen keskellä autotietä valtavan ihmislauman mukana, kannustavan yleisön ja musisoijien läpi, oli jotain ihan muuta kuin normilenkkini järven rannassa. Enpä ole ennen kokenut mitään vastaavaa, mutta voisin kyllä joskus toistekin!

12.-14.4. Lausanne - Morges - Lausanne

Edellinen päivä oli mennyt yli budjettiemme, joten päätimme loppuajan pysytellä lähinnä Lausannessa ja tehdä juttuja, jotka eivät maksa maltaita. Katselimme keskustan perusnähtävyyksiä - olen melkeinpä kehittänyt rutiinin niiden esittelyn suhteen - ja innostuimme tutustumaan Palais de Ruminen museoihin. Minulle paikka oli jo tuttu, mutta etenkin geologiamuseon kauniit kivet ja kristallit jaksoivat edelleen viehättää. Illalla kokkasimme yhdessä erinomaista parsa-sienirisottoa ja jälkiruuaksi marenkia suklaakastikkeella ja kermavaahdolla. Näppärää, kun käy vieraita, jotka ovat parempia kokkeja kuin minä!

Perjantaina etenimme hieman kauemmas. Päivä oli ainoa, jolle säätiedotus lupasi jotain muuta kuin sadetta, joten vuokrasimme poissaolevan oloiselta jampalta Vélopass-kaupunkipyörät, ja lähdimme polkemaan. Käväisimme Bourdonnetin opiskelija-asuntolassa, mistä poimin tarvitsemani ranskankurssin monisteet. Pysähdyimme myös yliopistolla katselemassa tympeää arkkitehtuuria ja lampaita.

Yliopistolta poistuttuamme etsiydyimme järven rantaan, ja seurailimme sitä kohti länttä, tavoitteenamme Morgesin kylä. Pidimme piknikin St. Sulpicen satamassa, mistä myös löytyi peräti 1000-luvulta peräisin oleva sympaattinen pieni kirkko. Pyörätie oli välillä mukavaa asfalttia, välillä möykkyistä tai hakkeella päällystettyä rantapolkua. Näimme paljon lintuja, joista osaa Laurakaan ei tunnistanut. Morgesin rantabulevardi oli täynnä kukkia, koska meneillään oli tulppaanifestivaali. Jätimme pyörät asemalle, ja tutustuimme keskustaan kävellen.

Morgesin keskusta pienine taloineen ja kävelykatuineen oli oikein viehättävä. Ostimme lisää evästä Manorista, paikalliselta Stockalta, ja söimme Gruyère-juustoa ja tuoretta leipää rannassa tulppaanien keskellä. Vettä tiputteli hieman, mutta kuten oli luvattu, varsinaiseksi sateeksi se ei yltynyt. Paluumatka sujui samalla tavoin rantaa myöten. Myöhemmin mittailin kartasta, että poljimme päivän aikana lähes 30 kilometriä. Matka ei tuntunut pitkältä, koska pidimme paljon taukoja, ja liikuimme rauhallista vauhtia.

Lauantaina kävelimme urheasti koko pitkän jyrkän mäen St. Francoisin aukiolta ylös Sauvabelinin torniin. Maisemat eivät olleet ainakaan paremmat kuin edellisellä, ensimmäisellä vierailullani - vuoria ei taaskaan näkynyt. Parempaa viihdettä tarjosivat kotieläintarhan sveitsiläiset maatiaiselikot. Lehmä oli äksyllä tuulella, ja pupu rakensi pesää.

Sekä aamulla että illalla otin jonkin verran aikaa kahden maanantaina olevan esitelmäni askarteluun, ja ne onneksi etenivätkin ihan mukavasti. Kun oli koko pääsiäisloman ajan kiire näyttää nähtävyyksiä kavereille, meinasi tulla stressi ja ahdistus esitelmäsumasta. Loppujen lopuksi kuitenkin edistyin niinkin hyvin, että lähdin vielä lauantaina iltamyöhällä hostellille juomaan läksiäis-limoncinot seuraavana päivänä poistuvien kavereideni kanssa.

Ski aux Diablerets: dimanche

Sunnuntaiaamuna heräsimme taas upean aurinkoiseen päivään. Aamupalan ja mökin siivouksen jälkeen me aloittelijat suuntasimme takaisin Isenaun rinteisiin. Koska yön jäljiltä lumi oli jäistä ja liukasta, aloitimme eiliseltä tutulla hyvin helpolla ja loivalla pikkurinteellä. Tällä kertaa se oli täynnä lapsia, joiden välttely toi laskuun lisähaastetta. Aikani harjoiteltuani onnistuin jopa välillä tekemään nättejä käännöksiä, vaikka suurimman osan ajasta laskin edelleen auraten.

Leppoisan lounastauon jälkeen siirryimme tositoimiin. Aurinko oli ehtinyt sulattaa lumen pehmeäksi sohjoksi, joten vaikeampien rinteiden laskeminen oli taas mahdollista. Siispä helpon sinisen rinteen jälkeen opettajamme ehdotti Floriettazia, sitä edellisenä päivänä väliin jättämääni pitkää ja vaikeaa reittiä. Tällä kertaa totesin, että en todellakaan halua jäädä odottelemaan. Jos muutkin siitä selvisivät, kyllä minäkin.

Matka hissillä yös tuntui kestävän ikuisuuden. Joka kerta kun kuvittelin seuraavan nyppylän olevan viimeinen, avautui sen takaa pari lisää. Ylhäällä oli heti vastassa hyvin jyrkkä osuus, ja hirvitti aika lailla. Lähdimme etenemään hyvin hitaasti, mutta mäki oli niin möykkyinen ja luminen, että pyllähdin silti pari kertaa - eikä se ollutkaan niin kamalaa. Alas oli pitkä pitkä matka. Onneksi välillä oli helpompiakin pätkiä. Mäen alla olo oli järkyttynyt, mutta vointoriemuinen!

Pienen tauon jälkeen tarjolla oli joko sama uusiksi tai toinen punainen rinne. Valitsimme uuden vaihtoehdon. Rinne alkoi ravintolalta, ja sen kylttiin oli merkitty "kielletty ajosuunta aloittelijoille". Opettajamme vakuutti, että se olisi kuitenkin aivan sopiva meille. Se vei meidät puiden keskelle, missä lumi oli paikoitellen jäisempää kuin ylhäällä suoran auringon alla. Jyrkät osiot tuntuivat pidemmiltä, ja jalat meinasivat krampata jännityksestä ja jatkuvasta jarruttelusta, mutta alas selvittiin taas aivan ongelmitta. Jes!

Päivän päätteeksi laskimme vielä Floriettazin uudelleen. Ei se helpoksi tai rennoksi ollut edelleenkään muuttunut, mutta olin todella ylpeä edistyksestäni viikonopun aikana. En ole syntynyt sukset jalassa (kuten porukan saksalaispoika tuntui olevan), mutta riittävällä harjoittelulla homman varmaan oppisi hallitsemaan. Eri juttu edelleen on, haluanko uhrata siihen niin paljoa aikaa ja rahaa kuin se vaatisi.

Ei olisi lainkaan huvittanut poistua ihanasta vuoristosta, mutta pakko oli. Alhaalla Lausannessa puut ja pensaat kukkivat, linnut lauloivat ja ihmiset pelasivat puistossa jalkapalloa t-paita päällä. Vajaassa kahdessa tunnissa talvesta kesään. On tämä vaan ihme maa tämä Sveitsi!

Ski aux Diablerets: samedi

Luolatopokurssin jälkeen vietin sunnuntai-illan askarrellen esitelmää, jonka esitin maanantaiaamuna. Se meni aika lailla niin huonosti kuin saattoi odottaa, eikä siihen liittynyt suullinen tenttiosuus myöskään vakuuttanut. Tulokset saa joskus kesällä, jipii. Tentin lisäksi arkiviikosta mainittakoon Introduction to Systems Biology -kurssin eka luento Genevessä. Kyseessä on Geneven ja Lausannen yliopistojen yhteistyössä järjestämä opintojakso, joka on niin kiintoisan oloinen, että haluan sen suorittaa, vaikka Genevessä ravaaminen tuleekin aika kalliiksi.

Kuten tavallista, jännittävin osuus viikosta oli viikonloppu. Tällä kertaa se ei liittynyt luoliin, vaan lumisiin vuoriin. Lauantaiaamuna 31.3. heräsin varhain ja matkasin ensin paikallisjunalla, sitten pikkuisella vuorijunalla ylös les Diableretsin vuoristokylään. Maisemat matkalla olivat aivan mielettömät, ja sää täydellisen aurinkoinen. Perillä asemalla odottivat yliopiston lasketteluopettajat, joiden luo kerääntyi lauma opiskelijoita. Nimenhuudon jälkeen meille luvattiin aikaa vaihtaa vaatteet, hakea vuokravarusteet ja lastata ylimääräiset tavarat opettajien autoon. Tässä kohtaa asiat menivät pieleen.

Halusin laittaa piilarit päähän, mutta aseman vessassa ei ollut peiliä, enkä epätoivoisesta yrittämisestä huolimatta saanut linssejä paikalleen. Tähän meni niin paljon aikaa, että muut vuokravarusteiden hakijat olivat jo edenneet. Paikalla oleva lasketteluopettaja vakuutti, että löytäisin heidät samasta vuokraamosta, johon minulla oli varaus. Sen sijaan siellä oli vain kiinalainen tyttö, joka kertoi muiden vaihtaneen vuokraamoa, ja poistui itsekin. Kun sain omat kamani, ei asemalla enää ollut ketään, ei myöskään siinä toisessa vuokraamossa, eikä minulla tietenkään ollut kenenkään puhelinnumeroa. Hetken uhkasi pieni paniikki. Onneksi täti tiskin takana osasi kertoa, mihin ryhmä oli suunnannut, ja löysin porukan Isenaun gondolihissin lähtöpisteestä.

Nousimme ylös 1700 metriin hassuilla vanhoilla kirkkaanpunaisilla gondoleilla. Olin ilmoittautunut aloittelijaryhmään, kuten seitsemän muutakin. Aloitimme aivan alusta: ensin kävelyä yksi suksi jalassa, sitten molemmat sukset, pieniä liukuja melkein tasaisella maalla ja niin edelleen. Lopuksi etenimme laskemaan lyhyitä matkoja loivaan pikku rinteeseen. So far so good. Sain paljon tarpeellisia neuvoja esimerkiksi siitä, miten pitää toimia, jos kaatuu ja hukkaa suksensa. Nämä kun olisin muistanut Leysinissä...

Puolen päivän jälkeen pidimme lounastauon rinneravintolassa, sitten jakaannuimme jatkoa varten hieman eri tasoisiin ryhmiin. Osa jäi vielä hiomaan aivan alkeita, minä päädyin nopeasti alkeet omaksuneen saksalaispojan ja jo joskus aiemmin lasketelleen espanjalaistytön kanssa hieman haastavampiin mäkiin. Aluksi laskimme pieniä helppoja sinisiä rinteitä, ja se tuntui jopa ihan leppoisalta, mutta kun se sujui niin hyvin, opettajamme veikin meidät mäkeen, jossa oli joitain aika jyrkkiä osuuksia. Muita tämä ei paljoa tuntunut häiritsevän, mutta minua hirvitti - ja sitten tietenkin myös ärsytti, kun olin hitaampi kuin muut.

Päivän lopulla opettajamme ehdotti pitkää punaista rinnettä, jonka voisimme laskea näin iltapäivästä, kun lumi oli pehmeää, jolloin vauhti ei pääse liian kovaksi ja kaatuminen sattuu vähemmän. En kokenut olevani mitenkään valmis tähän, joten jäin loppujen lopuksi istumaan ja odottamaan suljetun kioskin penkille vihaisena ja katkerana pelkuruudestani. Reilun vartin päästä muut palasivat jalat täristen. Rinne oli oikeasti ollut aloittelijoille hyvin haastava. Sen jälkeen laskimme enää helpon rinteen ravintolan luo, ja hissillä takaisin laaksoon. Mieli oli melkoisen maassa päivän jälkeen: edes aloittelijakurssi ei ollut minulle tarpeeksi helppo.

Onneksi kurssiporukka oli mukava, ja hetki baarissa aperitiivilla piristi. Kun kävelimme kylän halki majapaikkaamme, yliopiston les Capucines -mökille, hahihtui loppukin apatia. Mökki oli aivan ihana, ja vuoristonäköala huoneemme parvekkeelta kerrassaan epätodellinen! Söpö vuoristomökki viehätti varmasti enemmän kuin mikään megaökyhotelli voisi. Ainoa huono puoli oli, että vietimme siellä vain yhden yön!

Une semaine ordinaire

Toinen kouluviikko takana, mutta rutiinia ei oikein vielä ole löytynyt. Cours de vacancesiin verrattuna lukujärjestys tuntuu harvalta ja satunnaiselta. Tässä höpinää siitä. Huomenna lupaan julkaista mielenkiintoisempaa tekstiä!

Maanantaina on pisin päivä, 8-17, bakteerien ja virusten patogeneesiluennot. Jostain mystisestä syystä luentojen ajat vaihtavat paikkaa keskenään viikottain.

Tiistaina on vain ranskankurssi, Structuration et production B2-C1, jossa on mainio valmentaja-opettaja: tarkoitus ei ole oppia faktoja, vaan oppia, miten ranskaa oppii parhaiten arjessa.

Keskiviikkona saattaa olla aamulla genomiikkaa ja proteomiikkaa, jos kurssi järjestyy. Tällä viikolla luentoa ei ollut, mutta toivo elää vielä. Lisäksi toinen ranskankurssi, Lire-écrire, jossa analysoidaan tekstejä ja yritetään itse tuottaa vastaavanlaisia.

Torstaina ja perjantaina on Introduction to network analysis for biologists -kurssin luento. Tämä perjantai oli erityisen kiintoisa, koska se sisälsi tietokoneharjoituksia. Ikävä kyllä koko homma toimi R-ohjelmointikielellä, josta en ollut koskaan kuullutkaan, ja joka paikallisilla kuuluu pakollisena opintoihin. Olin siis ihan ulalla.

Koulun lisäksi olisi paljon aikaa tehdä muuta. Vielä kun keksisi, mitä se muu arkipäivinä olisi. Tällä viikolla mm. hoisin viimeisen viranomaisasian, eli kävin näyttämässä eurooppalaista sairaanhoitokorttia jossain virastossa, koska niin kuuluu tehdä. Tekemisen puutteessa olen myös alkanut harrastaa enemmän liikuntaa kuin Suomessa koskaan. Keskiviikkoisen kiipeilykurssin lisäksi käyn lenkillä pari-kolme kertaa viikossa. Toki paljon tulee myös käveltyä kaupungilla, joko ostoksilla tai muuten vain.

Torstaina käväisin taas teatterissa Noran kanssa, tällä kertaa Genevessä. Esityksen nimi oli Teenfactory!, esityspaikka Theatre du Grütli, teema Kurt Cobain, ja se oli, noh, ei kovin ihmeellinen. Liikaa seisoskelua ja lausuntaa, ja jos kerran tehdään musiikkiteatteria, olisi kiva, jos edes joku näyttelijöistä osaisi laulaa. Nyt elämys muistutti huonon karaoken kuuntelua. Retki oli joka tapauksessa ihan mukavaa vaihtelua yksinäisiin iltoihin.

Culture, sport & tourisme

Opintoasiat järjestyivät viimein viime viikon loppupuolella. Kävin tapaamassa opintoneuvojaa, jolle annoin listan haluamistani kursseista. Listan avulla hän sitten selvitti, sopiko kursseille mennä, ja ilmoitti minut niille. Omituinen systeemi, etenkin kun muissa tiedekunnissa opiskelevat kaverit saavat ihan itse hoitaa ilmoittautumisensa. Joka tapauksessa, kurssini näkyvät viimein paikallisessa nettisysteemissä. Helpotus on suuri. Sen sijaan lisähuolta ja ärtymystä ovat aiheuttaneet perutut kurssit: valitsemistani kursseista yksi peruuntuu varmasti, ja toisenkin kohtalo on vaakalaudalla, koska ilmoittautuneita on liian vähän. Käsittämätöntä, ettei genomiikka kiinnosta ihmisiä.

Viime viikonloppuna ehdin harrastaa niin kulttuuria, liikuntaa kuin turismiakin. Kulttuuria edusti Les Terriens -niminen esitys Théâtre Sévelinissä. Se oli hämärintä, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Periaatteessa tapahtumat sijoittuivat CERNiin, mutta näytelmä kyllä käsitteli aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Se sisälsi paljon kummallista musiikkia, akrobatiaa/tanssia ja yleistä häröilyä. Varsinaista juonta ei tuntunut ollenkaan olevan, enkä tajunnut puoliakaan puheesta, mutta arvostin intensiteettiä ja vaihtelevuutta. Minut teatteriin kutsunut Nora, joka käy katsomassa jotain vähintään kerran viikossa, oli sitä mieltä, että tämä oli yksi parhaista jutuista mitä hän on ikinä nähnyt.

Lauantaina piti olla Erasmus-vaihtarijärjestön lumikenkäilyretki, johon olin kovasti innolla lähdössä. Perjantai-iltana ilmoitettiin kuitenkin yllättäen, että retki peruuntuu juna-aikatauluongelmien takia. Olin pettynyt ja hämmentynyt. En halunnut möllöttää koko lauantaita kotona, joten lähdin boulderoimaan Crissierissä sijaitsevan Le Cube -nimiseen uuteen halliin. Paikka muistutti monella tavalla Konalan Boulderkeskusta: suuri tila keskellä teollisuusaluetta, ja paljon selkeästi merkittyjä eri tasoisia reittejä. Kiipimässä oli lisäkseni vain kourallinen ihmisiä, mikä oli hassua, koska paikka oli mielestäni erinomainen. Ehkä sijainti ja hinta verottivat väkeä. Menomatkan suoritin bussilla, mutta kotiin palasin jalkaisin. Matkaa oli noin 6,5 kilometriä, mikä tuntui melkoisen pitkältä ja hitaalta, vaikka juoksinkin osan.

Sunnuntaina olin sopinut tekeväni jotain tsekkiläisen biologikaverini kanssa. Joksikin muotoutui vierailu Sauvabelinin metsään, isoon puistoon Lausannen yläpuolella. Päivä oli upean aurinkoinen, ja puisto täynnä ihmisiä. Nousimme näkötorniin, josta oli hieno näkymä kaupungin yli. Vuoret olivat ikävä kyllä piilossa. Katsastimme myös kotieläintarhan uhanalaiset maatiaisrodut, ja yritimme löytää suklaata Chocolatierin bussipysäkiltä. Se ei onnistunut, mutta päädyimme sen sijaan Vivariumiin ihastelemaan käärmeitä, liskoja, krokotiileja ja jättihämähäkkejä. Paikka oli mainio, otukset hienoja ja söpöjäkin. Erityisesti pidin valtavista varaaneista.

Résumé

Koska blogini on kovasti jäljessä tosielämästä, seuraa tiivistelmä koko viime viikosta. Cours de vacancesin kolmas ja viimeinen viikko hujahti nimittäin ohi älytöntä vauhtia. Tajusin ajankulun vasta, kun keskiviikkona havaitsin, ettei minulla ollut enää puhtaita vaatteita. Juurihan minä pyykkäsin! Paitsi että päiväkirjani mukaan siitä oli jo kulunut kaksi viikkoa.

Maanantaina kävin paikallisessa yliopistoliikunnassa ilmoittautumassa laskettelun lisäksi kiipeilyn täydennyskurssille. Tiistaina eli ystävänpäivänä pelasin sulkapalloa kurssikavereiden kanssa, ja samalla porukalla kävin myös illalla teatterissa. Yoko-ni-nimisen näytelmän teema olivat tietokonepelit, ja se taisi huvittaa minua enemmän kuin kavereitani. Keskiviikko oli yksi kurjimmista päivistäni tähän asti, lähinnä kiitos maailman kurjimman asiakaspalvelijan, johon törmäsin rautatieasemalla. Yritin hakea puolihintakorttiani, mutta valokuvani ei ollut kelvannut. Hajoilin henkisesti ja sain osakseni sättimistä, ivaa ja ilkeilyä. Lopulta sain otettua passikuva-automaatilla maailman surullisimman valokuvan, joka sitten kelpasi.

Kenties viikon merkittävin tapahtuma oli muutto. Keskiviikkoiltana pakkasin tavarani, torstaina hain avaimet ja roudasin kaiken hostellilta uuteen "kotiini", Cèdresin opiskelija-asuntolaan. Ensivaikutelma oli, että olisin mieluummin jäänyt hostelliin. Keittiö oli täynnä ötököitä, jotka googlelajinmääritin keittiökoisiksi. Yleisten tilojen siisteys jätti muutenkin paljon toivomisen varaa, eivätkä käytävää täyttävät hylätyt huonekalut parantaneet vaikutelmaa. Onneksi en voinut jäädä koko illaksi murehtimaan. Meillä nimittäin oli ohjelmassa ranskankurssin viininmaistajaisretki. Maistelu tapahtui Lutry-nimisessä lähikylässä olevassa viinikellarissa, ja oli oikein mukava elämys. Vähemmän mukavaksi fiilis muuttui, kun Cèdresiin palattuani tajusin, ettei minulla ollut tyynyä eikä peittoa. Ensimmäinen yöni Lausannen kämpässäni ei siis ollut mikään menestys.

Perjantai oli Cours de vacancesin viimeinen päivä, joka sisälsi viimeiset oppitunnit sekä päättäjäisseremonian. Oli haikeaa erota ryhmästä, joka oli ihan mahtava. Onneksi iso osa porukasta oli jäämässä lukukaudeksi Lausanneen. Tällä osaporukalla jatkoimmekin päiväämme vaihto-oppilaiden tervetuliaistapahtumaan. Se alkoi koulun tarjoamalla lounaalla. Ihmiset oli jaettu pöytiin tiedekunnittain. Olin ainoa paikalle ilmaantunut biotieteiden vaihtari, joten päädyin jutustelemaan kahden laitoksen hallinnon tyypin kanssa. He olivat oikein mukavia ja ystävällisiä, vaikken kiitos tiedekuntasekaannuksen ollutkaan heidän listallaan. Ruokailun jälkeen seurasi yhteistilaisuus, jossa erinäiset järjestöt ja tahot esittäytyivät vaihtarijoukolle. Tarjolla olisi myös ollut kampuskierros, mutta en kokenut tarvitsevani sellaista. Sen sijaan suuntasin Ikeaan ostamaan välttämättömyyksiä, jotta saisin huoneestani elettävän.

Viikonlopun vietin kotona. Lauantai oli siivouspäivä. Aloitin sen siivoamalla siivouskaapin ja ostamalla lisää siivoustarpeita. Oma huoneeni alkoi tuntua mukavammalta, kun sain sen puunattua. Elämän pieniä iloja on, että voi kävellä huoneessaan sukat jalassa ilman, että ne tarttuvat tahmaiseen lattiaan. Sunnuntaina vietin aikaa tuijottaen kurssilistoja. Ilmeni pieni ongelma: en pysty ilmoittautumaan haluamilleni kursseille, enkä edes tiedä, mitä saan ja en saa opiskella. Tätä kirjoittaessa ongelma ei vieläkään ole ratkennut. Toivon mukaan huomenna tiedän jo enemmän.

Kyhjötettyäni suurimman osan viikonlopusta huoneessani päätin illalla lähteä kävelylle, ja se olikin vallan hyvä idea. Eräs asuntoni parhaista puolista on sen sijainti aivan Genevejärven vieressä. Päivän sadekuurojen jälkeen aurinko paistoi taas, ja pilvet olivat Ranskan puolella, vuorenhuippujen peittona. Maisema oli upea. Eksyin myös puolivahingossa roomalaisille raunioille. Ne olivat kiehtovat - on jotenkin vaikea tajuta, että kyseisellä paikalla on ollut suuria, hienoja rakennuksia jo yli 2000 vuotta sitten. Jatkoin rannan seurailua yliopistolle asti, ja paluumatkalla innostuin vähän hölkkäämäänkin. Lenkin lopuksi pääsin vielä ottamaan valokuvia satumaisesta auringonlaskusta.