Viikonlopputyötä ja arkivapaata

Sunnuntaina oli pitkästä aikaa vuorossa kiipeilyä ja peräti kalliolla, Nuuksiossa, kun kerran siellä harvinaislaatuisesti oli myös turkulaisia. En kiivennyt kuin kolmea reittiä, joista viimeinen oli ihan mahdoton, niin että jokusen metrin tappeleminen ylöspäin lähinnä alhaalta käsin kiskottuna tuntui suurelta voitolta. Muutenkin tämä, päinvastoin kuin pari viime kalliokertaa, tuntui kivalta. Kivouteen vaikutti se, etten edes yrittänyt säätää yhtään yläköysiankkuria. Hmh.

Kiipeämästä piti lähteä varsin pian pois, koska sunnuntaina oli työvuoro, kun ajosarjat vaihtuivat poikkeusliikenteen alkaessa ja minä vaihdoin työvuorokierron ryhmää. Kuten odottaa saattaa, töissä oli täysi kaaos. Kun saavuin paikalle, junat olivat melkein puoli tuntia myöhässä. Jossakin vaiheessa valvomo korjaili tätä vaihtamalla vuoronumeroita lennossa, niin että kuljettajat päätyivät ajamaan vääriä vuoroja. Melkoista säätöä koko päivä. Itse ajoin kaikki paitsi ekan ja vikan kierroksen pendeliä eli edes-takaisin Itäkeskuksen ja Vuosaaren väliä. Pendelit olivat peräti oikeastaan ihan aikataulussa, mutta en kyllä hirveästi pidä niiden ajamisesta, kun ajoaikaa on vain kuusi minuuttia ja sitten pitää taas vaihtaa ajopäätä.

Maanantaina oli vapaata, kuten viime viikollakin, kiitos ryhmänvaihdoksen. Heräsin turhan aikaisin, mutta aamupäivä kului sujuvasti fanficin parissa. Puolen päivän jälkeen lähdin kohti Turkua, missä kävin kaupassa ja yritin kehitellä ruokaa illan Berliini-ropeporukalle. Eihän se ajoissa valmista ollut tietenkään eikä muutenkaan mikään mahtitaidonnäyte, mutta oli ruokaa. Peli puolestaan oli aivan mainio. Porukkamme jumituttua syyttä sairaalan suljetulle osastolle hahmoni pääsi käyttämään kykyjään ja taitojaan oikein toden teolla, ja turpaan tuli joka kerta, vaikka kuinka hienoja pakoyrityksiä kehittelin. Oli kokonaisuudessaan melkomoisen häiritsevä pelikerta. Hii.

"Viikonloppu"

Lauantaina oli töitä nerokkaasti yhdeksästä viiteen, joten siinä meni se päivä. Päivän jännittävin kohokohta oli, että tuli poikkeusopaste eli luvan kanssa punaisen valon ohitus, näitä ei olekaan ollut piiitkään aikaan. Ajoin aika huonosti sen, taisin jäädä jonkun minuutin myöhään. Voi ei. Traagista. Illalla soittelin taas vähäsen. Vaikuttaa siltä, että Haydnin D-duurikonserton ekan osan ulkoaopettelu ei tule olemaan ongelma. Ei kyllä pitäisikään olla, kun sen on kuullut niin miljoonaan kertaan.

Sunnuntaina aamusta pitkästä aikaa kiivin Elmon kanssa Tapanilassa. Seuraava kertakin näköjään on sitten vasta pitkän ajan eli viikon päästä, kiitos keräämieni työvuorojen. Ääh. Eihän tästä kohta tule mitään. Ainakaan ei tänään tullut, oli ihan onnetonta. Vaihteeksi liidaaminen pelotti niin paljon, etten oikein kyennyt tekemään mitään, ja helpotkin reitit sain vaikeiksi tekemällä koko ajan ihmeellisiä ajatusvirheitä ja virheliikkeitä.

Kiipeämästä singahdin saman tien junaan ja Turkuun, koskapa tiedossa oli Berliini-ropea. Peli alkoi hahmoni osalta todella dramaattisesti, mutta välittömästä hengenvaarasta selvittyään katupoika jäi istuskelemaan nurkkiin, kun aikuiset tutkijat kokoustelivat ja yrittivät ratkoa asioita, joten kokonaisuus oli varsin rauhaisa. Aika lyhytkin peli oli, osittain siksi, että itse olin ilmaissut haluavani vielä ehtiä pois kaupungista. Näinpä siis palasin viimeisellä junalla Perkkaalle. Taisi olla henkilökohtaisella asteikollani ennätyslyhyt Turkuvisiitti, menojunasta poistumisen ja paluujunaan astumisen väliin jäi melko tarkalleen viisi tuntia. Tuntui kyllä hitusen hölmöltä.

Tauoton viikonloppu

Eipä riittänyt, että tämä oli YS:n syyskauden harjoitusviikonloppu, ja siten sisälsi noin 12 tuntia orkesterisoittoa, mikä oli jo sen verran paljon, että onnistuin kipeyttämään kätöseni, mitä harvemmin soittamalla saan aikaan. Pitihän siihen viikonloppuunsa muutakin tekemistä ängetä.

Lauantai-iltana skippasin luokkakokouksen ja suuntasin sen sijaan suoraa YS-treeneistä johonkin Espoon keskuksen kieppeille juhlimaan kahden Juvenalian kamariorkesterilaisen synttäreitä lastenjuhlatyyliin. Oli vähän sikamagee linnanmuotoinen kakku, ja karkkia ja keksejä ja mehua, hassua lastemusiikkia--ja illan ohjelmanumerona kaksi tanssimattoa. Jeejee! Tulipa siis vaihteeksi hypittyä. Se on edelleen lystiä.

Sunnuntaina kipitin heti orkesteritreenien päätyttyä juna-asemalle ja ensimmäisellä junalla Turkuun. Siellä pelattiin Berliiniä. Tällä kertaa hahmoni oli mukana alusta lähtien, puuhasi paljon enemmän, ja myös näki ja kuuli paljon enemmän... kuin olisi oikeastaan edes halunnut. Oli pelottavaa. Huh. Oli myös hurjan jännää ja mageeta. Jee. Ja lisäksi oli zombi. Hih.

Berliinivisiitti

Maanantaiaamupäivä oli varmaankin yhtä hyödyllinen kuin se olisi Pääkaupunkiseudulla vietettynä ollut. Soitin pari tuntia, lähdin kaupungille, ostin tarpeellisia asioita ja kävin syömässä, palasin Mirille ja soitin vähän lisää. Tosin aikaa meni sosiaalisuudentapaiseenkin, kun Susanna ilmaantui ja Mirikin käväisi, mutta sain silti jonkin verran soiteltua, ja olin ihan tyytyväinen.

Iltapäivästä aloin väsäillä ruokaa. Hiljakseen illan ropeporukka valui paikalle. Oli tiedossa Tiemuksen Berliini-peli, minulle ensimmäinen laatuaan. Vähäsen jännitti, osaanko ollenkaan (ropekokemusta kun minulla ei juurikaan ole), puhumattakaan siitä, kykenenkö pelaamaan hassua hahmoani alkuunkaan oikein. Ensimmäiset pari tuntia kumminkin kulutin kyökin puolella odotellen, että hahmoani kaivattaisiin kuvioihin. Väkersin uunijuuressysteemiä (josta järjenvastaisesti tuli tosi hyvää) ja suklaakeksejä ja keittelin pelinjohdolle espressoa.

Ruokatauon jälkeen minua viimein kaipailtiin peliin. Hii. Pelikertani oli hitusen hajainainen, mutta eipä se haitannut, olin osannut odottaakin sitä. Ja sitten kun asioita tapahtui, se oli aina hyvin jännää. Hahmokin tuntui istuvan minulle paremmin kuin odotin, vaikka paha sitä tietysti on itse sanoa, osaako antaa itsestään oikeanlaisen kuvan. Pelin päätyttyä jäi vain olo, että ääh, haluaisin saman tien jatkaa tästä. Toivottavasti seuraava pelikerta on pian.

Ahkeruutta ja rutinaa

Olipa vaihteeksi lähestulkoon sellainen päivä, kuin kaikkien pitäisi olla. Aamulla harjoittelemaan konsalle (melkein tarpeeksi aikaisin), ja sitten soittotunti. Oli vieläpä melkoisen pitkä, semmoinen tunti 40min, mutta toisaalta, koska kuulemma ensi viikolla on joku ihme syysloma (mitä ikinä se tarkoittaakaan), seuraava tunti on vasta parin viikon päästä. Sillä samaisella viikolla pitää ilmoittautua tutkintoon, ja sitten onkin enää kuukausi aikaa. Argh. Loppu lähestyy.

Soittojen jälkeen jumitin hetken kahvilassa, missä tuli opiskelukavereiden kanssa nuristua ja puitua nyrkkiä oikein kunnolla. Stadian asiat ovat menossa ihan päin helvettiä. Käsittämättömiä säästötoimenpiteitä ilmestyy joka suunnalta. Opinnäytetyön ohjausta ei anneta--tällä hetkellä opinnäytettään yliajalla tekeville tämä oli ilmoitettu yhtäkkiä tylyllä sähköpostiviestillä--edellisellä viikolla vielä oli ohjausta, sitten yhtäkkiä kerrotaan että ehei, ei tipu enää ei. Tuntiopettajien työmääriä vähennetään rankasti, kuukausipalkkaiset tekevät ylitunteja. Ehkäpä kaikkein älyttömimpänä asiana, viime keväänä jatkotutkintoa tekemään valitut joutuvatkin karsimaan opiskelupaikastaan uudelleen, niin että joulun alla on uudet pääsykokeet, ja ilmeisesti alle puolet saa jatkaa. Jonkun pitäisi selvästi ottaa asia omakseen ja tehdä jotain, sen sijaan että vain purnaamme keskenämme kahvilassa, mutta eipä taida sellaista innokasta aktiivia löytyä. Ei minusta ainakaan sellaiseksi ole. Onneksi en ole talossa enää kauaa, alle vuoden, vaikken ihan ohjeajassa valmistuisikaan.

Palailtuani kotiin tartuinkin sitten opinnäytetyöni surkeisiin pieniin alkuajatuksiin ja yritin saada edes jotain tehtyä. Päädyin selaamaan aiempia opinnäytetöitä netistä. Siinä missä aikaisemmin olen naureskellut niiden sekalaisuudelle, sille, että ne voivat olla aiheesta mistä hyvänsä, nyt ne yhtäkkiä kaikki näyttivät minusta käsittämättömän saavuttamattoman hyviltä ja hienoilta ja siltä, että en minä ikinä voi yltää vastaavaan. Lisäksi sain listattua pari mahdollista lähdekirjaa ja tehtyä sisällysluettelon, jolla tuskin tulee olemaan mitään yhtäläisyyttä lopullisen vastineensa kanssa.

Oltuani päiväni "ahkera" katselin illan iloksi Heroesin 2. kauden kolmannen jakson, ja en oikein pitänyt. Päädyin vähän sellaiseen havaintoon, että en oikein pidä mistään uusista juonikuvioista. Pahus. Mutta on se silti Heroesia... Lisäksi Berliini-hahmo eteni taas hitusen, ja koin olevani vähän pihalla, mutta ehkä se ei ole vaarallista.

Ahkeruus palkitaan

Ehdin luultavasti ensimmäistä ja viimeistä kertaa osallistua Stadian harjoittelulauantaihin. Se on sellainen tapahtuma, missä soitonopiskelijat kokoontuvat taloon harjoittelemaan samaan aikaan samalla aikataululla, siten, että tauot on etukäteen määritelty. 45 minuuttia soittoa, 15 minuutin tauko yhdessä, sitten taas soitetaan. Kyllä tuntui hämäävältä, etenkin se, että taukoja oli noin usein. Vähän jäi sellainen olo, että eihän tässä ehdi soittaa ollenkaan kun koko ajan on tauko. Kyllä sitä aktiivista soittoaikaa kuitenkin kertyi, kun oltiin konsalla klo 10-15.15. Sen päälle siirryin vielä Selloon Juvenalian sello-orkesteriharjoitukseen, ettei vaan soitto jäisi liian vähiin. Ja tämän jälkeen vakaasti vannoin, että nyt en tänään soita enää yhtään.

Kiitokseksi itselleni ahkerasta soitosta katselin illalla Heroesin 2. kauden kaksi ekaa jaksoa. En osaa suhtautua kriittisesti sarjoihin, joita kovasti fanitan, vaan olin tietenkin heti ihan innoissani, "lisää Heroesia, whiiii!". En kyllä ihan varma ole, pidänkö kaikista uusista kuvioista, mutta sitä ei voikaan tietää ennenkuin on nähnyt niitä lisää. Toivotaan parasta.

Myöhäisiltaan löytyi vielä enemmänkin kiintoisaa fiktiota, kun kasailimme Tiemuksen kanssa Berliini-hahmoani vähän eteenpäin. Huu, kyllä tuli jänniä juttuja vastaan jo tässä vaiheessa. Siistiä. Toivottavasti jossakin vaiheessa pääsen oikeasti pelaamaankin tätä.

Epäperinnecon

Viimevuotisen Ropeconin jälkeisen blogitilitykseni muistelu hieman sekä hämää että hävettää. Juuri kun tuli todettua, että asiat vaan eivät pohjimmiltaan muutu, ja sitten yhtäkkiä huomaakin, että noh, toisinaan ne saattavatkin muuttua, eikä perinteiden rikkominen sittenkään ole mahdotonta. Ensimmäistä kertaa sitten ekan käymäni conin en viettänytkään koko aikaa Maijan seurassa, vaan vaihtelevasti suurelta osin myös kaiken maailman ihme turkulaisten kanssa hengaten. Kun vielä päälle lisää ne muut larppitutut, joita ei ole aikoihin nähnyt, ja joiden kanssa on kiva vaihtaa pitempäänkin kuulumisia, sekä vielä satunnaisen orkesteritutun ja vastaan tulevia jostain opiskelupaikoilta tuttuja ihmisiä, välistä oli aika jakaantunut persoona -olo.

Pe

Coni alkoi perjantaina, vaikka itse saavuin paikalle vasta lauantain puolella yöstä. Perjantaipäivä meni pakkaamiseen, hiusten ja kylpyhuoneen värjäämiseen sekä ihan normaaliin mutta vielä paljon normaaliakin kärsimättömämpään metronajeluun. Sen jälkeen vasta pääsin Mirin ystävällisesti autokyydittelemänä Dipoliin. Kello oli niin paljon, että lähinnä ehdin sanoa "moi" ja ostaa lipun työvuorossa olleelta Maijalta sekä "hei-hei" paikalta poistuville muille tutuille, pelata kokeeksi hankkimaani Metro-peliä Mirin kanssa ja sitten etsiä majoitustilantapaisen, että siellä voisi sitten yrittää nukkua.

La

Aamusta asustauduin Aeryniksi, paitsi että siniset piilolinssit tuntuivat edelleen niin kaameilta, ettei toivoakaan niiden käyttämisestä. Asu oli aika simppeli ja ei mitenkään ihmeen tunnistettava, mutta siltikin minusta cool, ja pidin maalatusta vesiaseestani kovasti.

Lauantaina tuli jopa osallistuttua useampaankin ohjelmaan: heti aamusta oli Daren kaupunkilarppi-luento, jossa asia oli tuttua, mutta tiivisti hyvin sanalliseen muotoon juttuja, joita en itse ole noin selvästi määritellyt (kuten sen, miten pelaamisen hitaus on olennaista kaupunkipeleissä). Kuuntelin myös lopun Roolipelit ja internet -paneelista, ja ihmettelin, miten ihmeellisistä asioista ihmiset saavat aikaan ongelmia, ja myöskin, miten ihmeessä "irkissä roolipelaaminen" voi olla näin kamalan vaikea ja uusi juttu, kun MUSHeja on ollut olemassa vuosikausia. Sen sijaan Avaruussodankäynti ja avaruusooppera -luento oli kiva ja kiintoisa. Sen verran pidin coniperinteistäni kiinni, että myös tanssiharjoituksissa piti kääntyä, edes kahden helpon setin verran, tanssimassa tuttuja asioita, pitkästä aikaa. Se on edelleen kivaa. Kuitenkin muiden suunniteltujen puuhien takia päätin, että tanssiaiset saisivat tältä vuodelta jäädä väliin. Gaalan kuitenkin katsoin, ihastelin tanssia ja pukuja, ja epäkohteliaasti vääntelin naamaani bändille. Ei se nyt niinkään, ettei toinen sellisti saanut kvinttejä soitettua sinne päinkään puhtaasti, mutta olisivat nyt edes heiluttaneet kunnolla hiuksiaan. Hrm.

Dipolin lähistöllä olisi ollut montakin geokätköä, vaan niistä erityisesti yksi kiinnosti. Kätkön nimi on Claustrophobia, ja se sijaitsee hyvin ahtaassa putkilossa. Uhottuamme ensin aikamme että totta kai sinne mennään, menimme rantaan katsomaan sisäänkäyntiä. Suureksi iloksemme saimme kuulla, että rannassa varjoconiaan pitävät käyttivät juuri sen tienoota käymälänkorvikkeena, ja kaiken lisäksi putki oli Oikeasti Kapea ja täynnä likaa ja hiekkaa ja urgh. Ensimmäistä kertaa päätimme, että ei, tämä kätkö saa nyt jäädä käymättä. Skippasimme suoraa seuraavaan ohjelmanumeroon, eli veteen. Perjantaina postista hakemani märkäpuku piti testata. Toimi. Aivan mahtavasti. Ero aiemmin kokeilemaani Mirin minulle liian isoon märkäpukuun oli huomattava: hyvin istuvassa puvussa tosiaan kelluu. Vaikka x-kirjaimen muodossa selällään pilvistä taivasta tuijottaen. Vau. Sinne olisi voinut jäädä loppuyöksi.

Loppuyölle oli kuitenkin vielä tekemisentapaista suunnitteilla. Aiemmin päivällä Dare oli heittänyt ilmoille ajatuksen, että voisi pelauttaa jotain. Yksi pitkistä perinteistäni conin suhteen on, että joka vuosi meinaan johonkin ropeen osallistua, mutta ikinä vaan en uskalla ja saa aikaiseksi. Se siitäkin perinteestä sitten. Melkoisen setvimisen jälkeen (johon itse osallistuin lähinnä vahtimalla muiden tavaroita) löysimme sopivan hiljaisen ja pimeän tilan. Muiden paettua muille tahoille loppujen lopuksi pelaamassa olimme vain minä ja Miri, mutta isompi porukka olisikin voinut olla liian suuri. Sortuneeseen luolaan jämähtäneiden sankareiden seikkailu oli klaustrofobinen ja synkeä. Mainiota oli, vallan mainiota. Eniten ehkä minua on hämännyt pöytäroolipelaamista miettiessäni se, osaisinko mitenkään eläytyä ja kokea asioita niin vahvasti kuin larpeissa, jos en oikeasti tee muuta kuin puhun ja viskelen noppia. Ainakin pimeässä väsyneenä lattialla lojuen oli hyvin helppo eläytyä. Oli hieno iltasatu.

Su

Sunnuntaille ei ohjelmalehtisestä löytynyt paljoakaan, mikä olisi erityisesti vedonnut. Aamupalan ohessa pidettiin huolta siitä, että Dare piti lyömänsä vedon ja käyskenteli edes hetkisen conialueella potkupuvussa. Hii. Sen jälkeen suunnattiin hakemaan saunarantaan kuivumaan jätetyt märkäpuvut, ja kummasteltiin teekkarisankaria, joka oli vaan ottanut ja kiskonut päälleen satunnaisen vastaansa sattuneen vieraan märkäpuvun ja tietysti vielä sisäpuoli ulospäin. Loppuconini muodostui perinteikkääseen tapaan koomaus-hengauspainotteiseksi. Pelattiinpa kumminkin Metropeliä vähän isommalla porukalla, ja noh, ei se nyt taida olla ihan parhaasta päästä mitä kaikkiin maailman lautapeleihin tulee, mutta ainakin teemasta irtosi paljon hupia tällaiselle pöljälle kuskille. Live-Tetriksenpeluuseenkin tänä vuonna ehdin osallistua. Se oli vinkeää. Oikea tetris on kyllä paljon helpompaa, mutta hauskuuden suhteen on vaikea sanoa, kumpi vie voiton.

Kahden aikaan oli aika poistua paikalta, iskän ja veljien kanssa grillailemaan ja syömään älyttömästi. Toisaalta harmitti lähteä kun conia olisi ollut vielä jäljellä, mutta oli myös kiva nähdä perheenjäseniä pitkästä aikaa ja kuulla kuulumisia. Conista vielä kuului perään kamalia: olin onnistunut huomaamattani tiputtamaan matkakorttini sinne. Mieletön tuuri, että sen oli joku vienyt löytötavaroihin, työsuhdelipun hävittäminen olisi hirveää.

Olin kotona sen verran ajoissa, että ajattelin vielä soittaa vähäsen, mutta kun Miri, Dare ja Kaisa tulivat tiputtamaan matkakorttini takaisin, jämähdinkin sitten vielä seuraan hetkeksi. Syömäänlähtemissuunnitelmat kuitenkin peruuntuivat, muut häipyivät ja minä palasin selloni luo, ja iloksi ja onneksi ehdin soittaa edes puolisen tuntia. Paljon parempi sekin kuin ei yhtään. Nyt kun conikin on ohi, olisi korkea aika lopettaa kaiken maailman tekosyiden taikominen ja soittaa, soittaa, soittaa ja soittaa.