Lukuvuosi lähti kunnolla käyntiin, kun geenitekniikan harjoitustyöt alkoivat kaksi viikkoa sitten. Labrakurssit ovat jotakin ihan muuta kuin mikään, mitä aiemmissa opiskelupaikoissa on tullut vastaan. Kuten joskus aiemminkin olen todennut, niistä löytyvät sekä syvimmän epätoivon hetket että suurimmat onnistumiselämykset. Niinpä minun on nyt pakko vähäsen hehkuttaa.
Geenitekniikan labra taisi loppujen lopuksi olla rennoin tähänastisista: kahteen viikkoon sisältyi kyllä muutama pitkä ja ahdistavan kiireinen kaaospäivä, mutta oli myös monta lyhyttä päivää, ja paljon tyhjää aikaa, kuten geeliajojen, pesujen tai inkubointien odottelua. Kurssin aikana yritimme siirtää osan maitohappobakteeri Lactobacillus crispatuksen erästä pintaproteiinia koodaavasta geenistä rakkaaseen työjuhtaamme E. coliin, sekä etsiskelimme ihmisen glykogeenisyntaasigeeniä lihassolusta valmistetusta cDNA-kirjastosta. Jälkimmäinen onnistui paremmin kuin ensimmäinen, osittain siksi, että joku ystävällinen assari oli lisännyt geenikirjastoomme ylenmäärin etsimäämme geeniä (ettei tulisi paha mieli kun sitä ei löydykään).
Kurssi oli pahuksen siisti. Noin ylipäänsäkin tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun pääsen tekemään tällaisia juttuja. Osa työvälineistä ja reagensseista, joilla leikimme, on kohtalaisen kalliita. Monia tekniikoista, joita käytämme, ei ole ollut edes olemassa kovin kauaa. Olisi hienoa päästä joskus työhön, jossa voisi tehdä jotakin samankaltaista, mutta jos niin ei tapahdu, olen erittäin iloinen ja kiitollinen, että olen saanut edes kokeilla.
Viime yönä näin unta, jossa söin muinaisen roomalaisen kanssa bakteereja, joissa oli mausteena faagiplakkeja. Saas nähdä, kauanko nämä labraunet taas jatkuvat. Itse kurssi loppui toissapäivänä, vielä pitäisi kirjoittaa selkkari ja käydä tentissä. Seuraava labrakurssini on todennäköisesti vasta keväällä, ja siellä ei pääse leikkimään mikrobien kanssa. Tämä harmittaa minua, mutta enempää labroja ei lukujärjestykseeni oikein tänä vuonna sovi. Onneksi tiedossa on paljon kaikkea muuta mielenkiintoista.
Showing posts with label uni. Show all posts
Showing posts with label uni. Show all posts
26/09/2010
30/10/2008
Laiskaa ajattelua
Aamulla jätin tilastotieteen tentinpalautustunnin väliin, että ehtisin nukkua, ja näinkin sitten surumielistä unta onnettomasta Snapesta, joka vain halusi, että joku rakastaisi sitä (agh, Potter-teemaiset unet vaan pahenevat). Ehdin keskustaan lounasaikaan mennessä, ja istuin päivän kaksi muuta luentoa. Molemmat olivat sellaisia "ei minua oikeasti kiinnosta tämä yhtään, mutta tarvitsen jotain tekemistä" -juttuja, tosin väestötieteen johdanto jopa onnistui oikeasti olemaan kiintoisa. Semantiikassa ja pragmatiikassa taas törmäsin siihen, että olen ihan liian käytännönläheinen ja laiska ajattelija, en kertakaikkiaan jaksa perehtyä asioihin ihan noin syvällisesti.
Luentojeni jälkeen törmäsin Siltavuorenpenkereen ruokalassa sattumalta vanhaan stadialaistuttuun, joka osoittautui kohtalotoveriksi: molemmat opiskelevat satunnaisia asioita yliopistolla, kummallakaan ei oikeastaan ole vielä soitonopettajaksi valmistumisen jälkeenkään mitään aavistusta siitä, mitä haluaisi tehdä isona, kun vähän kaikki kiinnostaa, etenkin kun haluaisi mieluiten jonkun homman, josta olisi mahdollista joskus työllistyäkin. Liekö näin, että nyky-Suomella on tapana tuottaa tämmöisiä kilttejä tyttöjä, joilla on ammatinvalintaongelma - tunnen nimittäin pari muutakin vastaavaa tapausta - vai onko tämä vain tyypillistä yli kahden-, alle kolmenkympin kriiseilyä, tai jotain? Tätä voisi varmaan pohtia enemmänkin jos ei a) olisi laiska tekemään semmoista ja b) kiire kouluun.
Illalla oli tietysti YS-treenit. Soitimme huonosti. Tshaikovski pyörii haudassaan.
Luentojeni jälkeen törmäsin Siltavuorenpenkereen ruokalassa sattumalta vanhaan stadialaistuttuun, joka osoittautui kohtalotoveriksi: molemmat opiskelevat satunnaisia asioita yliopistolla, kummallakaan ei oikeastaan ole vielä soitonopettajaksi valmistumisen jälkeenkään mitään aavistusta siitä, mitä haluaisi tehdä isona, kun vähän kaikki kiinnostaa, etenkin kun haluaisi mieluiten jonkun homman, josta olisi mahdollista joskus työllistyäkin. Liekö näin, että nyky-Suomella on tapana tuottaa tämmöisiä kilttejä tyttöjä, joilla on ammatinvalintaongelma - tunnen nimittäin pari muutakin vastaavaa tapausta - vai onko tämä vain tyypillistä yli kahden-, alle kolmenkympin kriiseilyä, tai jotain? Tätä voisi varmaan pohtia enemmänkin jos ei a) olisi laiska tekemään semmoista ja b) kiire kouluun.
Illalla oli tietysti YS-treenit. Soitimme huonosti. Tshaikovski pyörii haudassaan.
22/10/2008
Unia, muksuja ja loikka
Jostain syystä olen nähnyt viimeisen parin viikon ajan toistuvasti unia, joissa on paitsi supersankareita, myös Harry Potter -vaikutteita, mikä on aika kummallista, kun en ole viime aikoina mitään potterismia pahemmin harrastellut. Eräänä yönä muun muassa oli uni, joka sekoitti Heroesia, Potteria ja X-Meniä: kuuluin hyvis-supersankarijoukkoon, joka puolusti supersankari/noitakoulua (yhdistelmä Xavierin koulua ja Hogwartsia) pahisjoukkoa vastaan, joka puolestaan oli suoraa Heroesista nyhdetty. Oma supervoimani oli luonnollisestikin lentäminen, ja olin koko unen ajan pukeutunut Ropeconiin hommaamaani kirkkaankeltaiseen takkiin. Toissayönä unessani oli enemmän Potteria kuin supersankareita, ilmeisesti olin suorittamassa jotain tehtävää Dumbledoren laskuun. Viimeyönä puolestaan oli joku valtaisa supervoimaisten mutanttien kokoontuminen, jossa yritin päteä kiipeämällä, missä olin huono, mutta onneksi uni päättyi siihen, että lentelin suunnattoman ihmismassan yläpuolella... Kivoja unia tämmöiset kyllä. Jee.
Supersankaruutta olisi kaivattu tosielämässäkin, kun käväisin Kirkkonummella pitämässä selloesittelyjä, peräti kolmelle iltapäiväkerhomuksuryhmälle peräkkäin, kolmessa eri koulussa. Tuli siis samalla Kirkkonummen seudun sightseeingkin suoritettua. Ensimmäiset muksut olivat riiviöitä, ja heittelivät kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja samalla kun soitin. Mitään toivoakaan pitää niitä kurissa tai järjestyksessä - ja niitä oli vain kuusi. Toisen ryhmän muksut olivat ihmeen kilttejä, vaikka niitä oli aika monta. Kolmas ryhmä oli pienin, mutta paikkasi tämän olemalla kaikkein pirullisin. Olin juuri ehtinyt pakata selloni pois, kun muksut palasivat luokkaan sanoen, että oikea kerhotäti oli ihmetellyt, miksi me nyt jo lopetettiin, pitäisi vielä jatkaa. Katsoin kelloa, ja olin ymmälläni, koska minusta olimme jo pitäneet 30-45min musiikkituokion, mikä oli tarkoituskin. Käväisin siis kysymässä tädiltä, ja joo, kyllä, oli ihan korkea aika lopettaa. Muksut vain olivat päättäneet jallittaa tyhmää vierailevaa tätiä - ja läheltä piti, etten ottanut ihan täydestä. Enhän minä osaa odottaa, että kiltit pikku muksut valehtelisivat päin naamaa vain huvin vuoksi. On se vaan niin, että vaikka kuinka olen epävarma sen suhteen, mikä minusta tulee isona, on ainakin päivänselvää, että luokanopettajaa minusta ei tule
Muksuista selvittyäni pääsin seinälle purkamaan agressioitani - tai kehittämään niitä. Saamarin Intia, sanon minä. Roikuin siinä varmaan vartin, ja ei, ei vaan etene. Rasittaa vähän sanoinkuvaamattomasti, että 6b:n reitti on muka niin vaikea, että pääsen tasan tokaan jatkoon asti ja sitten en vaan millään pääse eteenpäin. Sen jälkeen uskaltauduin liidaamaan yhden helpohkon 6a+:n, ja tulin tehneeksi vahingossa melkoisen hyppyharjoituksen. Olin jo kiskonut löysää viimeistä klippiä varten, kun totesin, että njäh, en mä jaksa klipata tätä, liian vaivalloista, ja hyppäsin köyteen antamatta pahemmin varoitusta suunnitelmistani. Tulin sitten alas about puoliväliin seinää - ehkä pisin putoaminen, mitä olen kokeillut. Hups. Itse asiassa se oli aika siistiä.
Supersankaruutta olisi kaivattu tosielämässäkin, kun käväisin Kirkkonummella pitämässä selloesittelyjä, peräti kolmelle iltapäiväkerhomuksuryhmälle peräkkäin, kolmessa eri koulussa. Tuli siis samalla Kirkkonummen seudun sightseeingkin suoritettua. Ensimmäiset muksut olivat riiviöitä, ja heittelivät kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja samalla kun soitin. Mitään toivoakaan pitää niitä kurissa tai järjestyksessä - ja niitä oli vain kuusi. Toisen ryhmän muksut olivat ihmeen kilttejä, vaikka niitä oli aika monta. Kolmas ryhmä oli pienin, mutta paikkasi tämän olemalla kaikkein pirullisin. Olin juuri ehtinyt pakata selloni pois, kun muksut palasivat luokkaan sanoen, että oikea kerhotäti oli ihmetellyt, miksi me nyt jo lopetettiin, pitäisi vielä jatkaa. Katsoin kelloa, ja olin ymmälläni, koska minusta olimme jo pitäneet 30-45min musiikkituokion, mikä oli tarkoituskin. Käväisin siis kysymässä tädiltä, ja joo, kyllä, oli ihan korkea aika lopettaa. Muksut vain olivat päättäneet jallittaa tyhmää vierailevaa tätiä - ja läheltä piti, etten ottanut ihan täydestä. Enhän minä osaa odottaa, että kiltit pikku muksut valehtelisivat päin naamaa vain huvin vuoksi. On se vaan niin, että vaikka kuinka olen epävarma sen suhteen, mikä minusta tulee isona, on ainakin päivänselvää, että luokanopettajaa minusta ei tule
Muksuista selvittyäni pääsin seinälle purkamaan agressioitani - tai kehittämään niitä. Saamarin Intia, sanon minä. Roikuin siinä varmaan vartin, ja ei, ei vaan etene. Rasittaa vähän sanoinkuvaamattomasti, että 6b:n reitti on muka niin vaikea, että pääsen tasan tokaan jatkoon asti ja sitten en vaan millään pääse eteenpäin. Sen jälkeen uskaltauduin liidaamaan yhden helpohkon 6a+:n, ja tulin tehneeksi vahingossa melkoisen hyppyharjoituksen. Olin jo kiskonut löysää viimeistä klippiä varten, kun totesin, että njäh, en mä jaksa klipata tätä, liian vaivalloista, ja hyppäsin köyteen antamatta pahemmin varoitusta suunnitelmistani. Tulin sitten alas about puoliväliin seinää - ehkä pisin putoaminen, mitä olen kokeillut. Hups. Itse asiassa se oli aika siistiä.
30/09/2008
Maanantai
Ehkä sunnuntaisen metrokirjoittelun tuloksena näin vaihteeksi metrounta, sitä samaa, mitä aina: juna ei suostu pysähtymään, vaikka on täysi jarrutus päällä. Tällä kertaa uni jopa jatkui siihen asti, että päädyin törmäämään radan lopussa olevaan puomiin, mihin juna sitten viimein pysähtyi. Myöhemmin samassa unessa onnistuin vahingossa eksymään raiteilta. Aika taitavaa. Ilmeisesti jotenkin ikäänkuin ajelin jossain Vuosaaressa, vaikka asema ja kääntöraide olivatkin ihan vieraita. Lisäksi oli talvi, pimeää ja lumista. Mietin tämän jälkeen loppupäivän ajan, että pitäisi soittaa Lihtiin ja kysyä töitä, mutta en sentään vielä oikeasti päässyt niin pitkälle.
Aamupäivä meni Tapanilassa. Mahdollisesti saattoi tulla vähän liian tiivis kiipeilyputki tähän viikon sisään - käytiin seinällä torstaina, lauantaina ja nyt taas maanantaina, ja tällä kertaa tuntui, ettei ollut yhtään voimia tehdä mitään. Liidasin kuitenkin kaksi reittiä, eikä pelottanut. Päinvastoin, ekan reitin vikan klipin tienoilla totesin, että ääh, pitäisi klipata, ei millään jaksaisi, päästän mieluummin irti ja tipun köyteen - ja sitten tein niin. Vau. Huomattavaa edistystä.
Kiipimän jälkeen oli vuorossa häröilyä ja hevisellismiä Teakilla Scapegoat-proggiksen merkeissä. Selloni päätti hajota satunnaisesti, tai tarkemmin ottaen piikki, jonka ruuvi ei suostunut kiristymään enää ollenkaan. Korjaaja kutsuu. Ärsyttävä ylimääräinen säätö tuommoinen. Improvisointi tuntui edelleen haastavalta, mutta sentään meillä alkaa oikeasti olla pari biisintapaista koossa. Ehkä tuosta joskus tulee valmista.
Aamupäivä meni Tapanilassa. Mahdollisesti saattoi tulla vähän liian tiivis kiipeilyputki tähän viikon sisään - käytiin seinällä torstaina, lauantaina ja nyt taas maanantaina, ja tällä kertaa tuntui, ettei ollut yhtään voimia tehdä mitään. Liidasin kuitenkin kaksi reittiä, eikä pelottanut. Päinvastoin, ekan reitin vikan klipin tienoilla totesin, että ääh, pitäisi klipata, ei millään jaksaisi, päästän mieluummin irti ja tipun köyteen - ja sitten tein niin. Vau. Huomattavaa edistystä.
Kiipimän jälkeen oli vuorossa häröilyä ja hevisellismiä Teakilla Scapegoat-proggiksen merkeissä. Selloni päätti hajota satunnaisesti, tai tarkemmin ottaen piikki, jonka ruuvi ei suostunut kiristymään enää ollenkaan. Korjaaja kutsuu. Ärsyttävä ylimääräinen säätö tuommoinen. Improvisointi tuntui edelleen haastavalta, mutta sentään meillä alkaa oikeasti olla pari biisintapaista koossa. Ehkä tuosta joskus tulee valmista.
14/05/2008
Tosielämän painajainen
Aamupäivä meni laiskasti: olisi pitänyt vähän kertailla, mitä siihen opinnäytteeseen taas tulikaan kirjoitettua, mutta loppujen lopuksi lähinnä lueskelin lisää Iron Mania. Iltapäivästä ei kuitenkaan auttanut vältellä, vaan piti lähteä kohti viimeistä Stadian tenttiä, eli opinnäytteeseen liittyvää kypsyysnäytettä.
Kypsyysnäyte piti tehdä Stadian yleisenä tenttipäivänä yleisessä tenttitilaisuudessa, joka tapahtui Tavi-talolla Hämeentiellä. Olin käynyt siellä kerran aiemmin, viemässä vaihtoonhakupapereita (joilla en päässyt vaihtoon). Olin katsonut Reittiopaasta vaihtoyhteydet niin, että minun olisi pitänyt olla perillä 16.38, hyvissä ajoin ennen klo 17 alkavaa tenttiä. Toisin kävi. Reittioppaan ja muutaman typerän oman kämmin takia matka sinne muuttuikin tosielämän toisinnoksi tyypillisimmistä painajaisistani. Minulla on tapana nähdä unia, joissa olen hirveällä kiireellä menossa jonnekin, olen myöhässä, ja mitä enemmän kiirehdin, sitä hitaammin etenen. Ei olisi huvittanut kokea sitä oikeasti.
Siirryin junalla Ilmalaan, missä piti vaihtaa bussiin--paitsi että Reittiopas ei ollut vaivautunut kertomaan, että koko Ilmalan seisake oli kiitos remonttien täysi kaaos. Totesin, ettei minulla ole aikaa etsiä pysäkkiä, joka surkean epäselvän opaskartan mukaan oli siirretty ties kuinka kauas. Menin seuraavalla junalla Pasilaan. Pasilassakin minulla oli vaikeuksia löytää oikea pysäkki (aseman ympäristössä niitä on kolme kappaletta). Hätääntyneellä juoksentelulla löysin sen ajoissa--mutta bussia vaan ei näkynyt. Viimein se sitten saapui, kymmenen minuuttia myöhässä. Heti pysäkiltä lähdettyään se jämähti hirvittävään ruuhkasumaan, ja vielä siitä viimein selvittyäänkin kuski ajeli niin hitaasti körötellen kuin vain mahdollista. Ahdisti aivan hirvittävästi. Kello tuli 17, 17.01, 17.05... mietin, kuinka myöhään tenttiin vielä pääsisi sisään, ja siirtyisikö valmistumiseni myöhemmäksi, jos missaisin sen. Bussin saavutettua Hämeentien en enää kestänyt, totesin, että olisin kävellen perillä nopeammin, ja jäin pois. Olin vielä varsin kaukana päämäärästäni, ja bussilla olisin ehtinyt nopeammin, koska ei sillä tiellä mitään ruuhkaa ollut. Nerokasta ajattelua. Juoksin tietä eteenpäin, menin satunnaisella bussilla yhden pysäkinvälin ja saavuin Tavi-talolle 17.15. Sen jälkeen vielä meni muutama paniikintäyteinen hetki auditorion etsimiseen. Kaikeksi onneksi tenttiin sai vielä mennä. Istuin paikalleni hengästyneenä ja täristen. Ei perkele. Ei näin.
Itse tentissä nyt ei ollut mitään ihmeellistä, kevyestihän minä viiden sivun verran opinnäytteestäni höpisen, toivon vain, että osasin pysyä tarpeeksi aiheessa. Kotiinpalaillessa oli painajaisesta heräilevä olo.
Kypsyysnäyte piti tehdä Stadian yleisenä tenttipäivänä yleisessä tenttitilaisuudessa, joka tapahtui Tavi-talolla Hämeentiellä. Olin käynyt siellä kerran aiemmin, viemässä vaihtoonhakupapereita (joilla en päässyt vaihtoon). Olin katsonut Reittiopaasta vaihtoyhteydet niin, että minun olisi pitänyt olla perillä 16.38, hyvissä ajoin ennen klo 17 alkavaa tenttiä. Toisin kävi. Reittioppaan ja muutaman typerän oman kämmin takia matka sinne muuttuikin tosielämän toisinnoksi tyypillisimmistä painajaisistani. Minulla on tapana nähdä unia, joissa olen hirveällä kiireellä menossa jonnekin, olen myöhässä, ja mitä enemmän kiirehdin, sitä hitaammin etenen. Ei olisi huvittanut kokea sitä oikeasti.
Siirryin junalla Ilmalaan, missä piti vaihtaa bussiin--paitsi että Reittiopas ei ollut vaivautunut kertomaan, että koko Ilmalan seisake oli kiitos remonttien täysi kaaos. Totesin, ettei minulla ole aikaa etsiä pysäkkiä, joka surkean epäselvän opaskartan mukaan oli siirretty ties kuinka kauas. Menin seuraavalla junalla Pasilaan. Pasilassakin minulla oli vaikeuksia löytää oikea pysäkki (aseman ympäristössä niitä on kolme kappaletta). Hätääntyneellä juoksentelulla löysin sen ajoissa--mutta bussia vaan ei näkynyt. Viimein se sitten saapui, kymmenen minuuttia myöhässä. Heti pysäkiltä lähdettyään se jämähti hirvittävään ruuhkasumaan, ja vielä siitä viimein selvittyäänkin kuski ajeli niin hitaasti körötellen kuin vain mahdollista. Ahdisti aivan hirvittävästi. Kello tuli 17, 17.01, 17.05... mietin, kuinka myöhään tenttiin vielä pääsisi sisään, ja siirtyisikö valmistumiseni myöhemmäksi, jos missaisin sen. Bussin saavutettua Hämeentien en enää kestänyt, totesin, että olisin kävellen perillä nopeammin, ja jäin pois. Olin vielä varsin kaukana päämäärästäni, ja bussilla olisin ehtinyt nopeammin, koska ei sillä tiellä mitään ruuhkaa ollut. Nerokasta ajattelua. Juoksin tietä eteenpäin, menin satunnaisella bussilla yhden pysäkinvälin ja saavuin Tavi-talolle 17.15. Sen jälkeen vielä meni muutama paniikintäyteinen hetki auditorion etsimiseen. Kaikeksi onneksi tenttiin sai vielä mennä. Istuin paikalleni hengästyneenä ja täristen. Ei perkele. Ei näin.
Itse tentissä nyt ei ollut mitään ihmeellistä, kevyestihän minä viiden sivun verran opinnäytteestäni höpisen, toivon vain, että osasin pysyä tarpeeksi aiheessa. Kotiinpalaillessa oli painajaisesta heräilevä olo.
17/04/2008
17.4. Silja Festival, Ruotsin aluevesillä
Yllättävää kyllä, sain nukuttua, vaikka viereiset huoneet olivat täynnä mökääviä ja bilettäviä ruotsalaisteinejä. Keskellä yötä uneeni tunkeutui ääni, johon heräsin. Unissani olin varma, että se sanoi "pest control", ja kirosin, että mihinkäs me muka tästä junaosastosta mennään, jos ne haluavat keskellä yötä torjua tuhohyönteisiä. Oikeasti se tietenkin oli "pass kontroll": rajavartiosetä halusi nähdä passit. Eipä ollut tämmöistä vielä koko reissulla tapahtunutkaan.
Aamulla kaikki muut olivat jo häipyneet hytistämme, joten saimme syödä eväsaamupalan rauhassa. Kaikin puolin oli edellistä leppoisampi yöjunamatka, mutta ei kyllä ole lempimatkustusmuotoni tuo. CNL oli vähän myöhässä ja Köpiksessä noin 10:10. 10:23 lähti Öresundtåg kohti Ruotsia, joten ei ollut turhaa aikaa tapettavaksi. Sama meininki oli Malmössä: juna perillä 10:58, seuraavan lähtö 11:14. Reissun viimeinen ulkomainen junapätkä oli paluumatkan epämukavin kokemus. Kumpikaan ei ollut syönyt matkapahoinvointilääkkeitä, joten X2000:n kallistelusta tuli vähän ällö olo. Outoa sinänsä, ettei TGV:ssä ollut lainkaan yhtä nihkeetä.
Junamatkat menivät aika lailla koomaten, ja ylipäänsä oli aika täysin tööt olo. Tukholmassa oli ihana päästä pois junasta. Söimme satunnaista Thai-pikaruokaa, shoppasimme saippuoita ja lähdimme valumaan kohti laivaa. Olimme ihan pihalla, mutta lopulta löysimme T-baanan kautta Värtan-satamaan.
Olimme satamassa ihan liian aikaisin, piti odotella vielä pari tuntia ennen kuin laivaan pääsi. Pelailimme korttia. Se oli blaah. Se ei oikeasti muutenkaan kummankaan mielestä ollut kovin viihdyttävää matkaviihdettä, joten vaikka meillä oli kahdet pelikortit mukana, pelasimme koko reissun aikana tasan kaksi kertaa.
Silja Festival oli pieni ja vähän nuhjuinen. Ihan hyvä vaan: ei mitään etäisestikään kiinnostavaa nähtävää, vain suihku ja hammaspesu (ihanaa parin päivän reissaamisen jälkeen <3) ja nukkumaan. Kurja ajatus, että huomenna ollaan takaisin Suomessa. Ei kyllä ollut vielä yhtään ikävä.
Aamulla kaikki muut olivat jo häipyneet hytistämme, joten saimme syödä eväsaamupalan rauhassa. Kaikin puolin oli edellistä leppoisampi yöjunamatka, mutta ei kyllä ole lempimatkustusmuotoni tuo. CNL oli vähän myöhässä ja Köpiksessä noin 10:10. 10:23 lähti Öresundtåg kohti Ruotsia, joten ei ollut turhaa aikaa tapettavaksi. Sama meininki oli Malmössä: juna perillä 10:58, seuraavan lähtö 11:14. Reissun viimeinen ulkomainen junapätkä oli paluumatkan epämukavin kokemus. Kumpikaan ei ollut syönyt matkapahoinvointilääkkeitä, joten X2000:n kallistelusta tuli vähän ällö olo. Outoa sinänsä, ettei TGV:ssä ollut lainkaan yhtä nihkeetä.
Junamatkat menivät aika lailla koomaten, ja ylipäänsä oli aika täysin tööt olo. Tukholmassa oli ihana päästä pois junasta. Söimme satunnaista Thai-pikaruokaa, shoppasimme saippuoita ja lähdimme valumaan kohti laivaa. Olimme ihan pihalla, mutta lopulta löysimme T-baanan kautta Värtan-satamaan.
Olimme satamassa ihan liian aikaisin, piti odotella vielä pari tuntia ennen kuin laivaan pääsi. Pelailimme korttia. Se oli blaah. Se ei oikeasti muutenkaan kummankaan mielestä ollut kovin viihdyttävää matkaviihdettä, joten vaikka meillä oli kahdet pelikortit mukana, pelasimme koko reissun aikana tasan kaksi kertaa.
Silja Festival oli pieni ja vähän nuhjuinen. Ihan hyvä vaan: ei mitään etäisestikään kiinnostavaa nähtävää, vain suihku ja hammaspesu (ihanaa parin päivän reissaamisen jälkeen <3) ja nukkumaan. Kurja ajatus, että huomenna ollaan takaisin Suomessa. Ei kyllä ollut vielä yhtään ikävä.
08/04/2008
8.4. Tanska, junassa kohti Kölniä
7.4. maanantaiaamupäivä meni edelleen levottoman pakkaamisen ja muun säädön merkeissä. Siivottuani kaiken mahdollisen ja ängettyäni tavarapaljouden rinkkaani yritin lähteä kohti Lauraa. Missattuani ekan bussin olin perillä vähän 14 jälkeen. Kävimme hamstraamassa kaupasta eväitä, joimme viimeiset suomalaiset kahvit ja suuntasimme satamaan.Olimme laivassa (Silja Serenade) melkein liian ajoissa: kaupat vielä kiinni ja kaikkea. Hytti, 2 hlön B-sellainen, oli yllättävän suuri, ihan luksus. Palloilimme ympäri laivaa, katsoimme lähdön kannelta, söimme ihan hyvää Intia-teemaruokaa (miksi ihmeessä ruotsinlaivalla on Intia-teema?), ostimme karkkia Tax Freestä, näimme huonon ja huvittavan fakiiriesityksen ja vähän hienomman Bollywood-tanssishown, ja joimme matkaanlähdön kunniaksi yhdet. Perus-laivameininki, hassulta tuntui, että päinvastoin kuin yleensä, tämä ei ollut itse matka, vaan vasta sen ihan alku. Aikaisin nukkumaan.
8.4. tiistaina heräsimme ennen kasia (Ruotsin aikaa). Huonosti nukutun yöni sekavissa unissa seikkaili muun muassa eilispäivän fakiirisetä, ja laivan sisällä oli raitiovaunulinja. Olimme ennen kahdeksaa odottamassa laivan saunaosaston aukeamista. Pääsimmekin aamusaunomaan täysin omassa rauhassa. Oli lokoisaa--porealtaassa oli kiva kölliä. Aikaa vain ei ollut loputtomiin.
Kamat kasaan, rinkka selkään ja laivasta ulos sateiseen Tukholmaan. Taitavina ja suuntavaistoisina reissaajina meinasimme eksyä jo metroasemaa hakiessamme, mutta löytyihän se Gärdet sentään. Pari pysäkkiä tunnelibanaanilla ja uusi suunnistustehtävä: miten löytää T-centralenista Centralstation. Sitä etsiessämme etsin myös muistikirjan (johon tämä kaikki on alunperin kirjoitettu). Asemakin löytyi--auttoi, kun tajusin, että laukussani on Tukholman kartta.
Asemalla jäi vielä aikaa syödä ja evästäytyä, kunnes pitkän junamatkan ensietapin aika koitti. Juna oli X2000, kohde Malmö. Kallistuvakorisessa pikajunassa tajusi täysin, miksi se kuulemma aiheuttaa monille pahoinvointia. Juna körötteli välillä tosi hiljaa, ja olikin loppujen lopuksi parikymmentä minuuttia myöhässä. Vähän ehdimme jo huolestua, mutta koomatessa nopeasti kuluneen matkan jälkeen meille jäi Malmössä kymmenisen minuuttia aikaa kipaista seuraavaan junaan.Malmöstä Köpikseen kulkeva Öresundtåg (kuvassa) oli hassunnäköinen ja tuntui vähän metrolta. Oli myös jännää, miten se täysin huomaamatta vaihtoi maata. Silta oli vähän pettymys, ja sääkään ei auttanut, ei näkynyt maisemia. Yhtäkkiä oltiin kumminkin Köpenhaminassa. Kumpikaan ei ollut tajunnut, että sielläkään eivät eurot kelpaa, mutta Electron toki kävi, joten saimme iltapalaa.
Päivän viimeinen juna oli CityNightLine-yöjuna kohti Kölniä. Junan "lepovaunu" osoittautui HYVIN ahtaaksi 6h makuuosastoksi. Osastossamme oli lisäksemme hollantilainen tyttö, ruotsalainen poju ja vanha ruotsalainen pariskunta. Joutui siis puhumaan ruotsia... Kävi ilmi, että poju ja tytsi olivat "taiteilija" ja tyhjäntoimittaja-meditoija-työtön. Ja olipa muuten hassu tapa matkata yöllä.
25/03/2008
Opinnäyte: näin! Kiipeily: ei näin.
Nukkuminen oli edelleen haastavaa, ja unetkin osasivat olla stressaavia ja inhottavia. Niissä muun muassa olin lukiossa ja ryntäsin kesken oppitunnin vessaan yskimään verta (syy ei selvinnyt unessa, mutta ei se varmaan kovin hyvä merkki ollut) sekä myöhästyin lennolta, kun jostain ihmeen syystä olimmekin lähdössä Ranskan-reissuun ilmateitse. Ääh.
Käytin pitkän tyhjän aamupäivän/päivän/iltapäivän opinnäytteen parissa. Sain kaiveltua läjästä infotiedostoja (miksi kaikki tärkeät infot ovat kasana sekavia erillisiä tekstifileitä?!) tarvitsemani tärkeät päivämäärät ja deadlinet, joten nyt tiedän, kuinka kiire tämän kanssa on. Ainakin sen verran kiire, että huhtikuussa en tasan valmistu, mutta toukokuu on toivoa täynnä. Suureksi ärsytyksekseni havaitsin myös, että muoto-ohjeita on muutettu kesken kirjoitustyöni, ja tekstin uudelleenmuotoilu söi aikaa. Varsinaista uutta tekstiä sain loppujen lopuksi aikaan aika vähän, mutta sainpa tehtyä paljon tärkeää pikkusälää ja pilkunviilausta, kuten korjattua esimerkkien numeroinnin.
Viideltä piti jättää kirjoitustyö ja käväistä opettamassa. Sen jälkeen kiipeämään. Olisi kyllä voinut jättää väliin. Tapanilassa repun avattuani havaitsin ottaneeni mukaan kaksi vasenta kenkää. Tarkoitus oli jättää rikkinäiset hyvät kengät kotiin ja ottaa mukaan ehjät huonommat kengät, mutta otinkin sitten yhden kumpaakin, ne kun ovat kaikki keltaisia. Kyllä oli voittoisa olo. Oli sitten pakko lainata Kiipeilykeskuksen kenkiä. Niillä en tietenkään uskaltanut tehdä yhtään riskialttiimpia muuveja jalkojen varassa, joten tulipa ainakin käsille treeniä. Löysin myös yhden 5+:n reitin, joka kertakaikkiaan vaan oli niin raskas, etten kyennyt kiipeämään sitä yhtään alkua pidemmälle. Pitäisiköhän ryhtyä käymään salilla tai jotain...
Käytin pitkän tyhjän aamupäivän/päivän/iltapäivän opinnäytteen parissa. Sain kaiveltua läjästä infotiedostoja (miksi kaikki tärkeät infot ovat kasana sekavia erillisiä tekstifileitä?!) tarvitsemani tärkeät päivämäärät ja deadlinet, joten nyt tiedän, kuinka kiire tämän kanssa on. Ainakin sen verran kiire, että huhtikuussa en tasan valmistu, mutta toukokuu on toivoa täynnä. Suureksi ärsytyksekseni havaitsin myös, että muoto-ohjeita on muutettu kesken kirjoitustyöni, ja tekstin uudelleenmuotoilu söi aikaa. Varsinaista uutta tekstiä sain loppujen lopuksi aikaan aika vähän, mutta sainpa tehtyä paljon tärkeää pikkusälää ja pilkunviilausta, kuten korjattua esimerkkien numeroinnin.
Viideltä piti jättää kirjoitustyö ja käväistä opettamassa. Sen jälkeen kiipeämään. Olisi kyllä voinut jättää väliin. Tapanilassa repun avattuani havaitsin ottaneeni mukaan kaksi vasenta kenkää. Tarkoitus oli jättää rikkinäiset hyvät kengät kotiin ja ottaa mukaan ehjät huonommat kengät, mutta otinkin sitten yhden kumpaakin, ne kun ovat kaikki keltaisia. Kyllä oli voittoisa olo. Oli sitten pakko lainata Kiipeilykeskuksen kenkiä. Niillä en tietenkään uskaltanut tehdä yhtään riskialttiimpia muuveja jalkojen varassa, joten tulipa ainakin käsille treeniä. Löysin myös yhden 5+:n reitin, joka kertakaikkiaan vaan oli niin raskas, etten kyennyt kiipeämään sitä yhtään alkua pidemmälle. Pitäisiköhän ryhtyä käymään salilla tai jotain...
11/03/2008
Vuoristorataunta
Vaikka Lintsiajoistani alkaa olla jo pari vuotta aikaa, ne ovat jättäneet yhden lähtemättömän asian johonkin alitajuntaani: huvipuistot ovat edelleen vakioelementti unissani. Näin tässä taannoin yhden jännimmistä huvipuistounistani vähään aikaan. Siinä olimme kaveriporukalla Lintsillä, missä oli uusi vuoristorata. Katseltuamme sitä vierestä aikamme päätimme mennä kyytiin. Laitteeseen lastautuessamme onnistuin jotenkin hukkaamaan kaverini, joten istuin vaunuun jonkun vieraan ihmisen viereen. Ajelu alkoi kahdella kierroksella ympäri näkyvän radan--se oli kohtalaisen perusmeininkiä, muistutti ehkä eniten Tulirekeä, mutta oli selkeästi pidempi.
Parin kierroksen jälkeen odotin, että ajo loppuisi, mutta yhtäkkiä ennen laituriin tuloa juna kääntyikin jyrkästi vasemmalle ja singahti tunneliin. Ajo muuttui jännittäväksi ja luovaksi sisävuoristoradaksi, jossa oli muun muassa pystysuora nostomäki. Kiskotkin muuttuivat lattialaattoihin upotetuiksi valoiksi, joita juna seuraili. Ajon edetessä meno meni vielä oudommaksi: juna mutkitteli autiossa, uutuuttaan kiiltävässä tavaratalossa. Lopulta ilmaannuimme takaisin päivänvaloon ja laituriin.
Todella vakuuttuneena tästä elämyksestä lähdin kävelemään laitteelta pois muiden, vieraiden kyydissä olleiden kanssa. Vertailimme kilvan kokemustamme, ja huomasimme, että eri ihmiset olivat nähneet eri juttuja (joku muun muassa fantsuhirviön). Kavereitani sen sijaan ei näkynyt, joten soitin heille. He ihmettelivät, missä olin ollut, ja totesivat, että vuoristorata oli heidän mielestään ollut aika tylsä. Heidän ajelunsa oli päättynyt kahden kierroksen jälkeen laituriin, ei mihinkään halluiseen lisäkierrokseen sisätiloissa--vaikka olimme muka olleet samassa junassa. Huu. Vau.
Oikeasta elämästä ei ole yhtä jännää selostettavaa. Lauantaina kiipeily oli vaihteeksi ei-täysin-kurjaa, ja uskalsin jopa liidata pari reittiä, osa peräti on sight-yrityksiä (mutta pakko oli tulla köyteen pari kertaa, lähinnä siksi, että pelotti). Uusi viikko alkoi työvuorolla aikaisin maanantaiaamuna. Lopun maanantaista käytin hyödyllisesti tehden läksyjä, sekä illan YS:n salonkiorkesterin treeneissä. Opinnäyte edelleen katkolla.
Parin kierroksen jälkeen odotin, että ajo loppuisi, mutta yhtäkkiä ennen laituriin tuloa juna kääntyikin jyrkästi vasemmalle ja singahti tunneliin. Ajo muuttui jännittäväksi ja luovaksi sisävuoristoradaksi, jossa oli muun muassa pystysuora nostomäki. Kiskotkin muuttuivat lattialaattoihin upotetuiksi valoiksi, joita juna seuraili. Ajon edetessä meno meni vielä oudommaksi: juna mutkitteli autiossa, uutuuttaan kiiltävässä tavaratalossa. Lopulta ilmaannuimme takaisin päivänvaloon ja laituriin.
Todella vakuuttuneena tästä elämyksestä lähdin kävelemään laitteelta pois muiden, vieraiden kyydissä olleiden kanssa. Vertailimme kilvan kokemustamme, ja huomasimme, että eri ihmiset olivat nähneet eri juttuja (joku muun muassa fantsuhirviön). Kavereitani sen sijaan ei näkynyt, joten soitin heille. He ihmettelivät, missä olin ollut, ja totesivat, että vuoristorata oli heidän mielestään ollut aika tylsä. Heidän ajelunsa oli päättynyt kahden kierroksen jälkeen laituriin, ei mihinkään halluiseen lisäkierrokseen sisätiloissa--vaikka olimme muka olleet samassa junassa. Huu. Vau.
Oikeasta elämästä ei ole yhtä jännää selostettavaa. Lauantaina kiipeily oli vaihteeksi ei-täysin-kurjaa, ja uskalsin jopa liidata pari reittiä, osa peräti on sight-yrityksiä (mutta pakko oli tulla köyteen pari kertaa, lähinnä siksi, että pelotti). Uusi viikko alkoi työvuorolla aikaisin maanantaiaamuna. Lopun maanantaista käytin hyödyllisesti tehden läksyjä, sekä illan YS:n salonkiorkesterin treeneissä. Opinnäyte edelleen katkolla.
26/02/2008
Maanantaita
Vaihteeksi tuli vastaan varsin hilpeä uni-ilmiö: näin unta, jossa toimin tyhmästi ja sain aiheesta kritiikkiä. Nerokkaasti kumminkin ilmoitin kritisoijille, että "tämä on mun uni, ja mä voin tehdä mitä mä haluan". Ei ihan selkouni, mutta lysti tapaus joka tapauksessa.
Se olikin sitten maanantain ainoa kiinnostava osuus. Aamupäivällä käväisin konsalla pitkästä aikaa, pelkästään käydäkseni kirjastossa. Siellä oli Aikamme Kamarimusiikkia -tapahtuman eka päivä. Tuli vähän tyhjä olo, kun en ole soittamassa siellä, olen tainnut opiskeluaikani jokaisena aiempana vuonna esittää jotain. Lievätkö päiväni esiintyvänä taiteilijana jo taaksejäänyttä elämää :(
Töissä oli liikaa taukoja. Parin ekan kierroksen jälkeen 1h20min tauko, yksi kierros, 25min tauko, yksi kierros, 1h20min tauko, ja sitten vasta viimeinen kierros. Mieluummin ajaisi kierroksensa putkeen ja lähtisi kotiin 3h aikaisemmin...
Se olikin sitten maanantain ainoa kiinnostava osuus. Aamupäivällä käväisin konsalla pitkästä aikaa, pelkästään käydäkseni kirjastossa. Siellä oli Aikamme Kamarimusiikkia -tapahtuman eka päivä. Tuli vähän tyhjä olo, kun en ole soittamassa siellä, olen tainnut opiskeluaikani jokaisena aiempana vuonna esittää jotain. Lievätkö päiväni esiintyvänä taiteilijana jo taaksejäänyttä elämää :(
Töissä oli liikaa taukoja. Parin ekan kierroksen jälkeen 1h20min tauko, yksi kierros, 25min tauko, yksi kierros, 1h20min tauko, ja sitten vasta viimeinen kierros. Mieluummin ajaisi kierroksensa putkeen ja lähtisi kotiin 3h aikaisemmin...
12/12/2007
Kiip, rok ja yhyy
Tuli taas nukuttua pitkään, kun kerran voi. Näin hassuja unia, joissa muun muassa lennettiin kuumailmapallolla Australiaan pelastamaan maailmaa. Heräiltyäni ja syötyäni suuntasin taasen kiipeämään. Tänään oli liidipainotteinen päivä, vaikkakaan ei kovin menestyksekäs: katossa käytiin rähmäämässä mutta ei saatu klipattua, yksi uusi reitti osoittautui turhan luovaksi, ja voimatkin loppuivat kovin aikaisin kesken. Paluumatkalla vielä päästiin kokemaan viiden auton ketjukolarin aiheuttama instant-ruuhka.
Kiipimästä palattuani kello olikin jo melkein niin paljon, että Miri ja Dare olivat oven takana. Ruokaa, kahvia, ja matkaan kohti jäähallia ja rokkia. Sielläpä nimittäin oli Motörheadin keikka. Lämppärinä ollutta Hanoi Rocksiakin halusin käydä katsomassa, ihan vaan siitä ilosta, että enpä niitäkään ole aiemmin nähnyt. Eikä tarvitse kyllä nähdä toistekaan. Motörhead puolestaan oli melko lailla juurikin sellaista kuin odotin, hurjaa mättöä, kovaäänistä kuin mikä (korvat soivat vieläkin vaikka oli tulpat koko keikan päässä), ja Lemmyn välispiikit käsittämätöntä mölinää. Yleisö ei ehkä ollut ihan niin riehakasta kuin olisi voinut toivoa, vaan vähän laiskan oloista, välillä tuntui moshaaminen vähän yksinäiseltä.
Keikka loppui lähempänä puolta yötä, oli nälkä, oli jano, oli väsy, ja sitten en tajunnut tarkistaa etukäteen bussi/juna-aikatauluja, vaan kävelytin ihmiset Pasilan asemalle, missä pitikin odottaa junaa reilu puoli tuntia. Pääni sanoi naps ja lakkasi toimimasta. Olin päättänyt, että voisin keikan jälkeen eksyä Turkuun. Sen sijaan päädyinkin lojumaan yksikseni Perkkaalla tuntien oloni harvinaisen kurjaksi. Luonnollisesti sitten tuntia myöhemmin syötyäni ja juotuani ja kasattuani itseni havaitsin, miten tyhmää tämä oli. Jipii.
Kiipimästä palattuani kello olikin jo melkein niin paljon, että Miri ja Dare olivat oven takana. Ruokaa, kahvia, ja matkaan kohti jäähallia ja rokkia. Sielläpä nimittäin oli Motörheadin keikka. Lämppärinä ollutta Hanoi Rocksiakin halusin käydä katsomassa, ihan vaan siitä ilosta, että enpä niitäkään ole aiemmin nähnyt. Eikä tarvitse kyllä nähdä toistekaan. Motörhead puolestaan oli melko lailla juurikin sellaista kuin odotin, hurjaa mättöä, kovaäänistä kuin mikä (korvat soivat vieläkin vaikka oli tulpat koko keikan päässä), ja Lemmyn välispiikit käsittämätöntä mölinää. Yleisö ei ehkä ollut ihan niin riehakasta kuin olisi voinut toivoa, vaan vähän laiskan oloista, välillä tuntui moshaaminen vähän yksinäiseltä.
Keikka loppui lähempänä puolta yötä, oli nälkä, oli jano, oli väsy, ja sitten en tajunnut tarkistaa etukäteen bussi/juna-aikatauluja, vaan kävelytin ihmiset Pasilan asemalle, missä pitikin odottaa junaa reilu puoli tuntia. Pääni sanoi naps ja lakkasi toimimasta. Olin päättänyt, että voisin keikan jälkeen eksyä Turkuun. Sen sijaan päädyinkin lojumaan yksikseni Perkkaalla tuntien oloni harvinaisen kurjaksi. Luonnollisesti sitten tuntia myöhemmin syötyäni ja juotuani ja kasattuani itseni havaitsin, miten tyhmää tämä oli. Jipii.
07/12/2007
Erilaiset pikkujoulut x 2
Aika: Torstai 6.12.07
Paikka: Ingame Marokko, offgame Turku
Läsnä: Aina yhtä vinkeitä Pimeyden Maailman /HaUn/Salaisuuksien hahmoja
Ruoka: Couscous-mössöä sekä kaikenlaista jännittävää jostakin Lähi-idästä, muun muassa vihreää jauheesta valmistettavaa mehua ja hajuvedeltä maistuvaa karkkia
Musiikki: Satunnaista marokkolaista tai sen suuntaista
Viihde: Kuulumisten vaihtoa ja nostalgisointia. Päätöntä jutustelua lastenkasvatuksesta miesmalleineen, yliluonnollisten voimien hyötykäytöstä, tulevaisuudensuunnitelmista, avioliittoaikeista, elämästä, maailmankaikkeudesta ja muusta sen sellaisesta. Ruoanlaittoa, unimaailmaöttiäisiä, yllättäviä joululahjoja, viinaa sekä ilmeisesti yksi rituaalikin (jota ei saanut mennä katsomaan).
Siis mitä? Itsenäisyyspäivä kului leppoisasti Turussa pienimuotoisen pikkujoulularpin merkeissä. Erinäisten kaupunkipelikampanjoiden myötä maasta paenneet hahmot viettivät pikkujoulua kaukana entisestä kodistaan (johon heillä ei ole niin mitään mielenkiintoa koskaan palata). Oli valtavan lämmin ja pörröinen peli: kerrankin saatiin vain olla jouluisia ja hassuja, ei ollut mitään suuria maailmaa mullistavia kriisejä, vain kotoisaa oleilua, enimmäkseen ystävällismielistä kuittailua ja yleistä sekopäisyyttä, jota rakkaalla hyperaktiivi-ihmissusihahmollani kyllä riitti vaikka muille jakaa. Harvoin on tosielämän pikkujouluissa näin mukavaisaa. Jee.
Välitila
Pelin jälkeen olin pöljä ja jäin yöksi Turkuun. Perjantaina herätys kuudelta ihan liian lyhyiden unien jälkeen, junaan ja Espooseen. Kotona oli sen verran aikaa, että menin tunniksi nukkumaan. Näin unta, jossa oltiin turkulaisella porukalla Lontoossa ja yritettiin kaapata metro, jota minä voisin ajaa. Kummasti se näytti hyvin helsinkiläiseltä, oranssia väriä myöten. Suunnitelma eteni siten, että piilouduimme laiturin reunan alla raiteen vieressä olevaan pakotilaan juuri ennen kuin juna tuli asemalle--en todellakaan tajua, miten sen muka sieltä olisi voinut kaapata. Kuski kumminkin näki meidät ja pysäytti junan juuri kohdallemme. Ei auttanut kuin lähteä pakoon. Minua huolestutti, että jos jään kiinni, menetän ajolupani. Muilla ei ollut niin suurta huolta kiinnijäämisestä, joten juoksin pakoon yksin hienoja parkour-juttuja tehden, kun muut antautuivat vartijoille. Vau. "Herättyäni" roikuin vielä jossakin valveen ja unen rajamailla jonkin aikaa, olin muun muassa ihan varma, että hyllyssä sänkyni vierellä oli soittorasia, joka ei suostunut hiljenemään, ja että eteiseeni asteli joku vieras tyyppi. Huh.
Tällaisen härön ja vähäisen nukkumisen jälkeen piti lähteä kiipeämään. Siitäpä ei tietenkään tullut niin yhtään mitään. Olinpahan edes varmistamassa Olmia. Kiipimän jälkeen oli oppilas, peräti viimeistä kertaa tämän lukukauden aikana. Siispä soitatin läjän joululauluja. Taisi olla enemmän kaoottista kuin leppoisan jouluisaa, mikä olisi ollut tarkoitus. Äh.
AOK:n pikkujouluntaipainen tapaaminen
Aika: Perjantai 7.12.07
Paikka: Espoo, Olgan kämppä
Läsnä: AOK = Akateeminen OmpeluKerho = lukioporukkaa
Ruoka: Avokadosalaatti, pasta frutti di mare ja jälkiruoaksi suklaafondue, johon dipattavana melkein kaikkea mahdollista--njam!
Musiikki: Enemmän tai vähemmän perinteistä joulusälää
Viihde: Kuulumisten vaihtoa ja nostalgisointia. Jutustelua muun muassa jouluperinteistä ja -suunnitelmista, käsitöistä, musiikista ja maailman pelastamisesta joulukortteja ja -paperia kierrättämällä. Ruoanlaittoa sekä syömistä (suklaafondue todellakin lasketaan viihteeksi!), pipareiden leipomista ja koristelua (tai suurimmalle osalle lähinnä sen katselemista). Lisäksi yksi jäsen rohkeni oikeasti tehdä käsitöitä! Huu!
Siis mitä? Lukioporukka kasaantui vuoden viimeiseen viralliseen illanviettoonsa. Ei suinkaan siis mitkään tympeät ördäys- tai pönötyspikkujoulut, vaan poppoon normaaliin tyyliin lokoisaa ajanviettoa hyvässä seurassa, hyvää ruokaa ja ainoana ikävänä piirteenä kaamea ähky liian syömisen jälkeen. Kivaa.
06/12/2007
Hops
Näin jokseenkin surrealistista unta, jossa asuin ja työskentelin kauppakeskus Sellossa. Työpaikkani oli tietenkin Juvenalia-musiikkiopisto, ja kämppäni ilmeisesti joku työsuhdejuttu. Asunnossani oli koristesuihkulähde, joka oli suorassa yhteydessä monta kerrosta alempana sijaitsevaan, kauppakeskuksen pääaulaa hallitsevaan vesialtaaseen (jollaista siellä siis ei todellakaan oikeasti ole). Kyseisessä altaassa sijaitsi suunnattoman kokoinen veistos, joka esitti musiikkiopiston entisen rehtorin päätä. Höö.
Herättyäni möngin konsalle tapaamaan opoa. Täyttelimme HOPS-lomakkeen, jotenka nyt virallisesti olen ja saan olla jatkoajalla Stadiassa. Opintoja näkyi puuttuvan vielä 36,5 opintopistettä, tosin 12 op siitä on sellaista, minkä eteen ei tarvitse tehdä mitään, ja 6,5 op ovat periaatteessa ilmoitusluontoisesti hankittavia. Varsinaista tekemistä on jäljellä opinnäytetyö, kypsyysnäyte sekä soveltava projekti. Viimeksimainittu on suomeksi "tee jotain, mitä vaan, tee siitä selvitys, ja saat 3 op"--suorastaan nerokas opintojakso. Eipä tässä ihan hirveästi siis enää ole työtä. Paitsi opinnäytetyötä. Pitäisi kai taas tarttua siihen ja yrittää saada etenemään. Arvioin lomakkeeseen valmistumispäiväkseni 25.4.08. Siitä voisi vaikka yrittää pitää kiinni.
En jaksanut jäädä konsalle roikkumaan pidemmäksi aikaa, vaan tapoin aikani kotona. Tulinpa jopa harjoitelleeksi ihan vähän, sen verran, että kahlasin läpi Haydnin D-duurikonserton ekan osan, joka nyt on sitten seuraava soittoprojektini. Lisää soittoa iltaan löytyi vielä YS-treeneistä, jotka olivat ihan liian myöhään, klo 20-22. Ei oikein enää jaksanut keskittyä. Eikä toivoakaan aikaisin nukkumaan ehtimisestä, kun sen jälkeen piti vielä pakata ja muuta semmoista.
Herättyäni möngin konsalle tapaamaan opoa. Täyttelimme HOPS-lomakkeen, jotenka nyt virallisesti olen ja saan olla jatkoajalla Stadiassa. Opintoja näkyi puuttuvan vielä 36,5 opintopistettä, tosin 12 op siitä on sellaista, minkä eteen ei tarvitse tehdä mitään, ja 6,5 op ovat periaatteessa ilmoitusluontoisesti hankittavia. Varsinaista tekemistä on jäljellä opinnäytetyö, kypsyysnäyte sekä soveltava projekti. Viimeksimainittu on suomeksi "tee jotain, mitä vaan, tee siitä selvitys, ja saat 3 op"--suorastaan nerokas opintojakso. Eipä tässä ihan hirveästi siis enää ole työtä. Paitsi opinnäytetyötä. Pitäisi kai taas tarttua siihen ja yrittää saada etenemään. Arvioin lomakkeeseen valmistumispäiväkseni 25.4.08. Siitä voisi vaikka yrittää pitää kiinni.
En jaksanut jäädä konsalle roikkumaan pidemmäksi aikaa, vaan tapoin aikani kotona. Tulinpa jopa harjoitelleeksi ihan vähän, sen verran, että kahlasin läpi Haydnin D-duurikonserton ekan osan, joka nyt on sitten seuraava soittoprojektini. Lisää soittoa iltaan löytyi vielä YS-treeneistä, jotka olivat ihan liian myöhään, klo 20-22. Ei oikein enää jaksanut keskittyä. Eikä toivoakaan aikaisin nukkumaan ehtimisestä, kun sen jälkeen piti vielä pakata ja muuta semmoista.
03/12/2007
Viikonloppupuuhaa
Lauantaiaamuna näin aivan mahtavaa unta, joka muuttui hiljakseen tavallisesta arjesta Heroes-tyyliseksi supersankariseikkailuksi. Unessa osasin lentää--edellisestä lentämisunesta olikin jo kauhean kauan. Lisäksi toimin jonkinlaisena supersankarineuvonantajana jossain pahassa suuryrityksessä, mutta siis luonnollisestikin olin itse hyvis. Pahoilla yritystyypeillä oli kammottava juoni, johon sisältyi jotenkin sielujen repimistä paloihin ja yhdistelemistä uudelleen (tämä oli kyllä enemmän Hellblazeria kuin Heroesia). Vastustelin tätä parhaani mukaan, ja tilanne oli etenemässä voimainkoettelukseksi, jossa ihan Potter-leffan Umbridgen näköinen ilkeä täti heitteli salamoita, ja itse yritin bluffata, että osaan kaikkea muutakin kuin vain lentää. Huonosti tämä luultavasti olisi päättynyt, harmi vaan heräsin ennen loppuratkaisun selviämistä.
Herätys oli liian aikainen, koska taas oli kvartettia, ja taaskin olin aivan pihalla. Onneksi treenien jälkeen sain sulloa sellon Konsan kaappiin viikonlopuksi. Hipsin kotiin, kokosin tavarani ja vaihdoin kaupunkia. Turussa kiskoin Daren pelinkirjoituksensa parista ulkoilemaan parin geokätkön verran. Melkoisen tyypillinen kierros: GPS päätti lakata toimimasta hyvissä ajoin ennen ensimmäistä kätköä, joten Kuuvuoren purkkia ei vieläkään löytynyt. Halistenkoskelta kätkö löytyi, luonnollisesti viimeisestä niistä neljästä nurkkauksesta, jotka tarkistimme. Illan päätteeksi katselimme The Ring-leffan. Törmäsin taasen siihen tylsään seikkaan, että kauhuleffat tapaavat olla minusta joko liian vähän pelottavia tai sitten ällöttävällä tavalla inhottavia. Tämä edusti ensinmainittua: oli hieno ja ovela leffa, mutta ei se minusta ihan kauhean pelottava ollut.
Sunnuntaina kiivettiin. Uskaltauduin kokeilemaan kattoon liidaamista, whii! Oli kyllä jännää. Jälkeenpäin jäi harmittamaan, etten yrittänyt edetä kovin pitkälle, olisin varmaan edemmäskin päässyt, jos olisin jaksanut tapella, mutta joskus toiste sitten. Tuli kumminkin hyvin itsensä ylittänyt olo--reitti ei ilmeisestikään ollut kovin vaikea, mutta siinä oli paljon minulle ihan uudenlaisia juttuja. Montaa muutakin reittiä tuli kiivettyä, varsin reipasta ja ahkeraa oli.
Kiipeilyn jälkeen pidettiin pikkujouluntapaisia Mirillä. Susanna oli tuonut hyvää lanttulaatikkoa ja minä väkertelin epämuodostuneita pipareita valmistaikinasta. Tiemuskin ilmestyi seuraamme. Hetken aikaa näytti pelottavasti siltä, että kaikki olivat syöneet itsensä niin ähkyyn, että loppuilta menisi lojuen ja häiriintynyttä joulumusiikkia kuunnellen. Onneksi kuitenkin ihmiset piristyivät, ja saimme tyypillisen pöhkön idean lähteä kurkistelemaan, löytyisikö Turustakin jänniä tunneleita kaupunkieksploraatiokohteiksi. Lupaavia asioita löytyikin. Jee. Sitten olikin kello jo niin paljon, että oli aika hypätä bussiin ja palautua Espooseen.
Herätys oli liian aikainen, koska taas oli kvartettia, ja taaskin olin aivan pihalla. Onneksi treenien jälkeen sain sulloa sellon Konsan kaappiin viikonlopuksi. Hipsin kotiin, kokosin tavarani ja vaihdoin kaupunkia. Turussa kiskoin Daren pelinkirjoituksensa parista ulkoilemaan parin geokätkön verran. Melkoisen tyypillinen kierros: GPS päätti lakata toimimasta hyvissä ajoin ennen ensimmäistä kätköä, joten Kuuvuoren purkkia ei vieläkään löytynyt. Halistenkoskelta kätkö löytyi, luonnollisesti viimeisestä niistä neljästä nurkkauksesta, jotka tarkistimme. Illan päätteeksi katselimme The Ring-leffan. Törmäsin taasen siihen tylsään seikkaan, että kauhuleffat tapaavat olla minusta joko liian vähän pelottavia tai sitten ällöttävällä tavalla inhottavia. Tämä edusti ensinmainittua: oli hieno ja ovela leffa, mutta ei se minusta ihan kauhean pelottava ollut.
Sunnuntaina kiivettiin. Uskaltauduin kokeilemaan kattoon liidaamista, whii! Oli kyllä jännää. Jälkeenpäin jäi harmittamaan, etten yrittänyt edetä kovin pitkälle, olisin varmaan edemmäskin päässyt, jos olisin jaksanut tapella, mutta joskus toiste sitten. Tuli kumminkin hyvin itsensä ylittänyt olo--reitti ei ilmeisestikään ollut kovin vaikea, mutta siinä oli paljon minulle ihan uudenlaisia juttuja. Montaa muutakin reittiä tuli kiivettyä, varsin reipasta ja ahkeraa oli.
Kiipeilyn jälkeen pidettiin pikkujouluntapaisia Mirillä. Susanna oli tuonut hyvää lanttulaatikkoa ja minä väkertelin epämuodostuneita pipareita valmistaikinasta. Tiemuskin ilmestyi seuraamme. Hetken aikaa näytti pelottavasti siltä, että kaikki olivat syöneet itsensä niin ähkyyn, että loppuilta menisi lojuen ja häiriintynyttä joulumusiikkia kuunnellen. Onneksi kuitenkin ihmiset piristyivät, ja saimme tyypillisen pöhkön idean lähteä kurkistelemaan, löytyisikö Turustakin jänniä tunneleita kaupunkieksploraatiokohteiksi. Lupaavia asioita löytyikin. Jee. Sitten olikin kello jo niin paljon, että oli aika hypätä bussiin ja palautua Espooseen.
15/11/2007
Zzz
Jostain ihmeen syystä en tällä viikolla osaa nukahtaa niin millään. Normaalistikin olen siinä vähän hidas, mutta tämä alkaa jo olla häiritsevää. Toisaalta olen viimein nukahtamisissa onnistuttuani nähnyt koko joukon hämäriä unia. Juonellisesti tai tapahtumallisesti ei varsinaisesti ole ollut mitään epätavallista--on ollut takaa-ajoa, larppaamista, Heroesia, sen sellaista. Sen sijaan useammassa unessa on esiintynyt jokseenkin epätavallisia ilmiöitä. Eräässä unessa henkilö oli jotenkin samaan aikaan kuollut mutta kuitenkin aktiivisesti osallisena tapahtumiin, keskustelikin vielä muiden kanssa, enkä herättyäni kyennyt keksimään, miten se oli käytännössä toiminut ja ollut mahdollista. Toisessa, melkoisen ahdistavassa unessa oli instant-näkökulmanvaihdos siten, että ensin tapoin takaa-ajajani kammottavalla tavalla, ja sitten hetkeä myöhemmin elinkin kuolevan takaa-ajajan osaa. Viime yönä sentään oli vain ja ainoastaan kiva uni, jossa nerokkaasti olin samaan aikaan nukkuvaa ihmistä ympäröivien läheisten joukossa toteamassa, kuinka herttainen kyseinen henkilö on, sekä itse se nukkuva tyyppi, joka ei oikeasti nukkunutkaan, ja tunsi olonsa kovin rakastetuksi. Oi.
Päivällä väsytti, kun nukkuminen tökki, mutta puuhakasta oli siitä huolimatta. Konsalla olin ennen yhdeksää. Aamuinen harjoitteluyritys oli tosin aika säälittävä, ja kvartettitreeneissäkin juteltiin enemmän kuin soitettiin. Säestysharjoitukset tulivat ja menivät. Niiden jälkeen koitti päivän suuri koettelemus: kävin Kirkkonummella pitämässä soitinesittelyn noin kymmenen pikku riiviön ryhmälle. Muksut olivat mainioita, mutta myös kovin kovaäänisiä ja jestas, en minä niin alkuunkaan osaa pitää sellaisia kurissa. Sielläpä sitten soittelin niille kaikkea kivaa, ja ne juoksivat ympäri luokkaa minkä ehtivät. Huhhuh. Ei olisi minusta luokanopettajaksi. Kirkkonummelta palattuani havaitsin harmikseni, että on pari tuntia vapaata aikaa. Pahus. Onneksi osan siitä sain kulutettua jousitusten väsäämiseen. Lopun kiertelin kauppoja. Pitäisi ostaa talvitakki ja kengät ja läjä vaatteita. Eipä löytynyt. Viimein oli kello YS-harjoitusten verran. Puoli kymmenen jälkeen kotiin.
Päivällä väsytti, kun nukkuminen tökki, mutta puuhakasta oli siitä huolimatta. Konsalla olin ennen yhdeksää. Aamuinen harjoitteluyritys oli tosin aika säälittävä, ja kvartettitreeneissäkin juteltiin enemmän kuin soitettiin. Säestysharjoitukset tulivat ja menivät. Niiden jälkeen koitti päivän suuri koettelemus: kävin Kirkkonummella pitämässä soitinesittelyn noin kymmenen pikku riiviön ryhmälle. Muksut olivat mainioita, mutta myös kovin kovaäänisiä ja jestas, en minä niin alkuunkaan osaa pitää sellaisia kurissa. Sielläpä sitten soittelin niille kaikkea kivaa, ja ne juoksivat ympäri luokkaa minkä ehtivät. Huhhuh. Ei olisi minusta luokanopettajaksi. Kirkkonummelta palattuani havaitsin harmikseni, että on pari tuntia vapaata aikaa. Pahus. Onneksi osan siitä sain kulutettua jousitusten väsäämiseen. Lopun kiertelin kauppoja. Pitäisi ostaa talvitakki ja kengät ja läjä vaatteita. Eipä löytynyt. Viimein oli kello YS-harjoitusten verran. Puoli kymmenen jälkeen kotiin.
08/11/2007
Ahdistuksia ja Saavutus
Näin taas huvipuistoteemaista unta. Niitä on viikon sisään tullut vaikka kuinka monta. Tässä nimenomaisessa unessa hiipparoin joidenkin kavereiden kanssa salaa maksamatta sisään Lintsille. Juuri kun olimme palanneet sieltä kotiin, tulikin Lintsiltä joku tyyppi ihan ovelle kyselemään, ehtisinkö ehkä palata sinne töihin, tarvisivat Rinkeliin vaksia. Omatuntokin vähän soimasi sen pummivierailumme jälkeen, joten lupauduin. Hm. En kyllä keksi mitään hienoa selitystä sille, mitä alitajuntani yrittää näillä huvipuistounilla viestittää.
Eilisen ahkeruuden jälkeen tänään en tietenkään päässyt ajoissa liikkeelle. Matkalla kohti kvartettiharjoituksia bussi ensin jumitteli pysäkeillä, kun liian monta lastenvaunullista yritti sovittautua sisään, ja sitten kuskikin vielä ajoi harhaan. Myöhästyin siis. Onneksi en hirveän paljoa. Kvartetin jälkeen istuin kaikessa rauhassa ruokalassa syömässä, kunnes törmäsin tietoon ja oivallukseen, että jopa ihmiset, joiden en edes ole tiennyt tekevän opinnäytettään, ovat siinä puuhassa minua paljon edellä. Jäin hetkeksi yksin istumaan pöytään ja tuijottamaan tyhjyyteen.
Pidettyäni päivän soittotunnin palauduin Perkkaalle, istahdin matolle, levitin taas lähdekirjat ympäriinsä, avasin Opinnäytteen ja tuijotin sitä. Jos ne muutkin kykenevät, miksi minä en? En keksinyt yhtään syytä. Aloin kirjoittaa. Kun muutamaa tuntia myöhemmin lopetin, olin saanut aikaan useamman sivun tekstiä. Olo oli todella voitokas. Syvästi toivon, että tämä oli jonkinlainen käännekohta tässä toivottomalta tuntuneessa taistelussani. Palkkioksi itselleni leivoin vielä myöhään illalla muffinsseja, ja vaihteeksi nekin onnistuivat.
Ikävä kyllä en kumminkaan päässyt lopettamaan päivää iloisissa merkeissä, vaan löysin uusia ja entistä käsittämättömämpiä ahdistuksen syitä. Sain nimittäin facebookitse kutsun ala-asteluokkani luokkakokoukseen. Luokan, johon en oikein koskaan kokenut sopeutuvani, ja jonka koin enimmäkseen joko vihaavan minua tai pitävän minua niin merkityksettömänä luuserina, ettei sitä kannata edes vihata. En taida uskaltaa mennä sinne. Suhtautumiseni on jo valmiiksi niin nurja, että hajoilisin vaan. Olen ihan varma, että ne ihmiset pitäisivät kaikkia saavutuksiani mitättöminä ja ylpeyden aiheitani tyhminä. Tämä ei varmaan ole reilua niitä ihmisiä kohtaan, koska tuskin ne oikeasti näin ajattelevat. Samalle illalle on kuitenkin tarjolla myös juvenalialaistuttujen kanssa hengaamista, ja siinä seurassa en koe itseäni hylkiöksi, joten hyvä tekosyykin luokkakokouksen väliinjättämiselle löytyy.
Eilisen ahkeruuden jälkeen tänään en tietenkään päässyt ajoissa liikkeelle. Matkalla kohti kvartettiharjoituksia bussi ensin jumitteli pysäkeillä, kun liian monta lastenvaunullista yritti sovittautua sisään, ja sitten kuskikin vielä ajoi harhaan. Myöhästyin siis. Onneksi en hirveän paljoa. Kvartetin jälkeen istuin kaikessa rauhassa ruokalassa syömässä, kunnes törmäsin tietoon ja oivallukseen, että jopa ihmiset, joiden en edes ole tiennyt tekevän opinnäytettään, ovat siinä puuhassa minua paljon edellä. Jäin hetkeksi yksin istumaan pöytään ja tuijottamaan tyhjyyteen.
Pidettyäni päivän soittotunnin palauduin Perkkaalle, istahdin matolle, levitin taas lähdekirjat ympäriinsä, avasin Opinnäytteen ja tuijotin sitä. Jos ne muutkin kykenevät, miksi minä en? En keksinyt yhtään syytä. Aloin kirjoittaa. Kun muutamaa tuntia myöhemmin lopetin, olin saanut aikaan useamman sivun tekstiä. Olo oli todella voitokas. Syvästi toivon, että tämä oli jonkinlainen käännekohta tässä toivottomalta tuntuneessa taistelussani. Palkkioksi itselleni leivoin vielä myöhään illalla muffinsseja, ja vaihteeksi nekin onnistuivat.
Ikävä kyllä en kumminkaan päässyt lopettamaan päivää iloisissa merkeissä, vaan löysin uusia ja entistä käsittämättömämpiä ahdistuksen syitä. Sain nimittäin facebookitse kutsun ala-asteluokkani luokkakokoukseen. Luokan, johon en oikein koskaan kokenut sopeutuvani, ja jonka koin enimmäkseen joko vihaavan minua tai pitävän minua niin merkityksettömänä luuserina, ettei sitä kannata edes vihata. En taida uskaltaa mennä sinne. Suhtautumiseni on jo valmiiksi niin nurja, että hajoilisin vaan. Olen ihan varma, että ne ihmiset pitäisivät kaikkia saavutuksiani mitättöminä ja ylpeyden aiheitani tyhminä. Tämä ei varmaan ole reilua niitä ihmisiä kohtaan, koska tuskin ne oikeasti näin ajattelevat. Samalle illalle on kuitenkin tarjolla myös juvenalialaistuttujen kanssa hengaamista, ja siinä seurassa en koe itseäni hylkiöksi, joten hyvä tekosyykin luokkakokouksen väliinjättämiselle löytyy.
25/10/2007
Painajainen ja oivallus
Uni alkoi aivan viattoman rauhaisasti: olin Laaksolahdessa käymässä. Hengasin siellä kaikessa rauhassa, kunnes piti suunnata töihin, metroa ajamaan. Lähdin kävelemään kohti bussipysäkkiä vähän liian myöhään, mutta yllättäen sen ohi menikin vaikka kuinka monta bussia--oikeasti sieltä ei kulje kuin yksi ainoa. Kun ehdin pysäkille, siihen saapui bussi, jonka numerokilvessä luki 284. Semmoista ei Espoossa olekaan, sen sijaan 248 on se ainoa Laaksolahdesta kulkeva bussi, joten olin tietenkin varma, että kuljettajalla vaan ovat menneet numerot sekaisin. Olin väärässä, se oli kuin olikin bussi 284, joka meni johonkin ihan muualle kuin mihin halusin. Loppujen lopuksi olin täysin eksyksissä, onnistuin pummaamaan satunnaiselta vastaantulijalta kyydin Itäkeskukseen, paitsi että pian kävi ilmi, ettei tämä osannut ajaa sinne enkä minä osannut neuvoa... Oli juuri sellainen tyypillinen painajaistunne, että mitä nopeammin kiiruhdan, sitä hitaammin etenen, sitä varmemmin olen aivan hirveästi myöhässä. Heräsin kliseisen leffatyylisesti hillittömän ahdistuneena ja peitto täysin solmussa ympärilläni. Glääh.
Vähän enemmän herättyäni (kahvin jälkeen, siis) sain suuren oivalluksen. Tajusin, mikä elämässäni tällä hetkellä mättää niin pahasti ja miksi koko ajan on enemmän tai vähemmän ahdistunut olo. Se johtuu siitä, että opinnäytetyö on jotenkin kohonnut mielessäni niin massiivisen valtavan jättimäiseksi tekemättömäksi jutuksi, että kaikki muu on sen rinnalla käytännöllisesti katsoen merkityksetöntä. Ihan sama, kuinka ahkera muiden asioiden osalta olen, niin kauan kuin opinnäyte on täysin kesken, koen, etten ole saanut tehtyä yhtään mitään hyödyllistä. Niinpä tänäänkin, kun sain vastattua läjään sähköposteja, harjoiteltua YS-stemmoja ja vähän Rautavaaraa ja säädettyä larppijuttuja, tuntui, kuin en olisi tehnyt niin mitään. Rävelsin lopulta myös suurella työllä ja tuskalla surkean yhden kappaleen verran lisää tekstiä siihen kurjaan opinnäytteeseen, mutta eipä sekään mielenrauhaa tuottanut.
Ennen YS-treenejä käväisin ostamassa nappeja, ja havaitsin, ettei se kyllä oikeasti ole mitään nappikauppaa. Kuusi isoa ja kuusi pientä nappia maksoivat yhteensä kymmenisen euroa. Huh. YS-treenit olivat pikkuisen normaalia lyhyemmät, ja olipa kyllä kiva soittaa kun osasin osuuteni, paitsi että sitten kävi ärsyttämään, kun Franckin Les Eolides ei meinannut millään pysyä rytmisesti koossa. Iltapuhteena orkesterin jälkeen sain vielä näperrettyä napit nahkatakkiin, jonka ostin Salaisuuksia-hahmolleni ennen ekaa peliä. Vika pelihän on nyt viikonloppuna, että saanpa takin käyttöön edes siihen. Parempi se kai on myöhään kuin ei ollenkaan.
Vähän enemmän herättyäni (kahvin jälkeen, siis) sain suuren oivalluksen. Tajusin, mikä elämässäni tällä hetkellä mättää niin pahasti ja miksi koko ajan on enemmän tai vähemmän ahdistunut olo. Se johtuu siitä, että opinnäytetyö on jotenkin kohonnut mielessäni niin massiivisen valtavan jättimäiseksi tekemättömäksi jutuksi, että kaikki muu on sen rinnalla käytännöllisesti katsoen merkityksetöntä. Ihan sama, kuinka ahkera muiden asioiden osalta olen, niin kauan kuin opinnäyte on täysin kesken, koen, etten ole saanut tehtyä yhtään mitään hyödyllistä. Niinpä tänäänkin, kun sain vastattua läjään sähköposteja, harjoiteltua YS-stemmoja ja vähän Rautavaaraa ja säädettyä larppijuttuja, tuntui, kuin en olisi tehnyt niin mitään. Rävelsin lopulta myös suurella työllä ja tuskalla surkean yhden kappaleen verran lisää tekstiä siihen kurjaan opinnäytteeseen, mutta eipä sekään mielenrauhaa tuottanut.
Ennen YS-treenejä käväisin ostamassa nappeja, ja havaitsin, ettei se kyllä oikeasti ole mitään nappikauppaa. Kuusi isoa ja kuusi pientä nappia maksoivat yhteensä kymmenisen euroa. Huh. YS-treenit olivat pikkuisen normaalia lyhyemmät, ja olipa kyllä kiva soittaa kun osasin osuuteni, paitsi että sitten kävi ärsyttämään, kun Franckin Les Eolides ei meinannut millään pysyä rytmisesti koossa. Iltapuhteena orkesterin jälkeen sain vielä näperrettyä napit nahkatakkiin, jonka ostin Salaisuuksia-hahmolleni ennen ekaa peliä. Vika pelihän on nyt viikonloppuna, että saanpa takin käyttöön edes siihen. Parempi se kai on myöhään kuin ei ollenkaan.
19/10/2007
Uni-ilmiö
Näin unta, jossa oli kesä, ja olimme menossa perheen kesken kalliolle kiipeämään. Ajelimme äidin ja pikkuveljien kanssa jotain hiekkaista puskatietä, kunnes havaitsimme, että hups, köysi muuten jäi kotiin. Kun käännyimme ja lähdimme ajamaan takaisin, tien yli kulkenut hieno (hämmentävän roomalaisen oloinen) kivinen kaarisilta sortui, ja tukki tien edestämme. Jossakin näillämain heräsin ja nukahdin saman tien uudelleen. Toisessa unessani olin jo tämän päivän aamussa, menossa kiipeämään Tapanilaan, mukana Elmo, Miri, ja kumma kyllä myös Tiemus. Tämäkin tosin meni pieleen, koska jossakin vaiheessa tajusin jättäneeni kiipeilyvarusteeni metrovarikolle(?!), ja jouduin hirveässä kiireessä kipaisemaan niitä hakemaan. Mutta oikeasti hienoa kyseisessä unessa oli, että siinä myös kerroin kavereilleni nähneeni juuri unta, jossa oltiin menossa perheen kanssa kalliolle ja unohdettiin köysi. Vau. Selitin jälkimmäisessä unessa ihmisille, mitä edellisessä unessa oli tapahtunut. Enpä ole tämmöiseen uni-ilmiöön aiemmin törmännyt. Aika jänskää.
Heräiltyäni Miri ilmaantui, Elmo poimi meidät kyytiin ja suuntasimme oikeastikin kiipeämään, eikä kukaan edes unohtanut mitään, paitsi kiipeilykunnon. Minähän siis en ole kipeä enkä ole ollutkaan, joten tottahan toki oli ihan järkevää kiivetä. Oli se aika voimatonta räpellystä joka tapauksessa, vaikka sainkin kiivettyä taas pari aiemmin enemmän tökkinyttä reittiä puhtaasti. Lisäksi onnistuin möngertämään hassun möykkykokoelmareitin viimeisenkin muuvin. Miriä ei varmaan olisi pitänyt päästää seinälle ollenkaan, sen verran tuskaisalta meno vaikutti, mutta ottipa sitten ainakin kevyesti...
Kiipeilyn jälkeen oli kiire penkoa kirjastosta muuan säestysnuotti ja suunnata opettamaan. Loppujen lopuksi taisin säestää pianolla paremmin kuin opetin. Bläh. Kotiin palattuani Miri oli jo livahtanut Ranskaan. Itsekään en kauaa kotona viihtynyt, vaan melkein saman tien hipsin Kauniaisiin, Maijan synttäreille. Siellä oli paljon enimmäkseen vieraita ihmisiä, ja onneksi myös paljon puuhaa, lähinnä pelattiin ihmissusia ja kyläläisiä sekä Twisteriä, mikä on aina yhtä vinkeetä (ja tuskallista). Eivät ne vieraat ihmisetkään sitten niin pelottavia olleet, vaan enemmänkin aika hassuja. Lähdin kuitenkin aikaisin pois että ehtisin valmistautua huomiseen ToTo-peliin, paitsi etten oikein keksinyt, miten siihen valmistaudutaan.
Heräiltyäni Miri ilmaantui, Elmo poimi meidät kyytiin ja suuntasimme oikeastikin kiipeämään, eikä kukaan edes unohtanut mitään, paitsi kiipeilykunnon. Minähän siis en ole kipeä enkä ole ollutkaan, joten tottahan toki oli ihan järkevää kiivetä. Oli se aika voimatonta räpellystä joka tapauksessa, vaikka sainkin kiivettyä taas pari aiemmin enemmän tökkinyttä reittiä puhtaasti. Lisäksi onnistuin möngertämään hassun möykkykokoelmareitin viimeisenkin muuvin. Miriä ei varmaan olisi pitänyt päästää seinälle ollenkaan, sen verran tuskaisalta meno vaikutti, mutta ottipa sitten ainakin kevyesti...
Kiipeilyn jälkeen oli kiire penkoa kirjastosta muuan säestysnuotti ja suunnata opettamaan. Loppujen lopuksi taisin säestää pianolla paremmin kuin opetin. Bläh. Kotiin palattuani Miri oli jo livahtanut Ranskaan. Itsekään en kauaa kotona viihtynyt, vaan melkein saman tien hipsin Kauniaisiin, Maijan synttäreille. Siellä oli paljon enimmäkseen vieraita ihmisiä, ja onneksi myös paljon puuhaa, lähinnä pelattiin ihmissusia ja kyläläisiä sekä Twisteriä, mikä on aina yhtä vinkeetä (ja tuskallista). Eivät ne vieraat ihmisetkään sitten niin pelottavia olleet, vaan enemmänkin aika hassuja. Lähdin kuitenkin aikaisin pois että ehtisin valmistautua huomiseen ToTo-peliin, paitsi etten oikein keksinyt, miten siihen valmistaudutaan.
05/10/2007
Melkein aikaansaavaa
Lähestyvä ToTon kakkoskauden aloitus hiippaili uniini. Unessani pelasin seuraavassa pelissä jostakin ihmeen syystä tukevaa keski-ikiäistä velhomiestä, joka kuitenkin pukeutui melko lailla siten kuin olen suunnitellut oikean hahmoni pukeutuvan. Minulla oli sitten melkoisia proppautumisvaikeuksia että kykenisin mukamas näyttämään uskottavasti hahmoltani. Uneen sisältyi myös jotain rannalla harhailua sekä ajelua polkupyörällä, jonka molemmat kumit olivat puhki.
Päätettyäni vakaasti että käytän loppuviikon suunnitelmallisesti ja järkevästi, väsäilin aamupäivän ajan aikataulua ja listaa asioista, jotka pitäisi tehdä. Kuvaavasti se jäi kumminkin vähän puolivalmiiksi. Sainpa sentään ainakin jossain määrin valmiintapaiseksi Berliini-ropehahmo-luonnoksen, ja onnistuin viimein ompelemaan takkiin siitä tippuneen napin. Ooh näitä sankarillisia saavutuksiani.
Päivän soitannollinen osuus oli opetusta, ja melkoinen oppitunti olikin. Saimme oikein kunnon riidan aikaan, kun oppilaani oli ihan vakuuttunut että minä soitan yhden jutun väärin ja hän oikein. En kyllä soittanut väärin. Nii. Lopulta päätimme, että okei, oltiin molemmat väärässä. Vaan olipa melkoinen tilanne.
Kiipeilyäkin päivään mahtui, ja tänään se taas sujui ja oli kivaa, vaikka mitään uutta en saanutkaan kiivettyä kovin pitkälle. On se varmaan siis uskottava, että pitää syödä ja nukkua, jos haluaa kiivetä.
Päätettyäni vakaasti että käytän loppuviikon suunnitelmallisesti ja järkevästi, väsäilin aamupäivän ajan aikataulua ja listaa asioista, jotka pitäisi tehdä. Kuvaavasti se jäi kumminkin vähän puolivalmiiksi. Sainpa sentään ainakin jossain määrin valmiintapaiseksi Berliini-ropehahmo-luonnoksen, ja onnistuin viimein ompelemaan takkiin siitä tippuneen napin. Ooh näitä sankarillisia saavutuksiani.
Päivän soitannollinen osuus oli opetusta, ja melkoinen oppitunti olikin. Saimme oikein kunnon riidan aikaan, kun oppilaani oli ihan vakuuttunut että minä soitan yhden jutun väärin ja hän oikein. En kyllä soittanut väärin. Nii. Lopulta päätimme, että okei, oltiin molemmat väärässä. Vaan olipa melkoinen tilanne.
Kiipeilyäkin päivään mahtui, ja tänään se taas sujui ja oli kivaa, vaikka mitään uutta en saanutkaan kiivettyä kovin pitkälle. On se varmaan siis uskottava, että pitää syödä ja nukkua, jos haluaa kiivetä.
02/10/2007
Huono Päivä
Menin nukkumaan myöhään, en saanut unta millään ja kun viimein nukahdin, näin unta suurin piirtein kamalimmasta mahdollisesta asiasta mitä vaan voi tapahtua. Olin lukiotuttujen kanssa käymässä Tapiolan lukiolla, lähdimme sieltä pois autolla mutta ajoimme kolarin Kulttuurikeskuksen parkkipaikalla. Menin autosta ulos katsomaan miten oli käynyt, laskin selloni hetkeksi maahan ja yhtäkkiä se vain oli kadonnut. Etsin epätoivoisesti ja löysin lähistöltä kaksikin omistajatonta sellokoteloa, molemmat aivan samannäköisiä kuin omani, mutta kumpikaan niistä ei ollut minun. Selloni oli varastettu ja kadonnut jäljettömiin. Heräsin epätoivoisissa tunnelmissa, ja olo oli kuin en olisi nukkunut edes niitä paria tuntia mitkä periaatteessa olin unten mailla.
Aamupäivä oli perinteisen hektistä muusikkoilua. Pari tuntia harjoittelua, suoraa sellotunnille, joka venyi niin pitkäksi, että myöhästyin kvartettitreeneistä muutaman minuutin, lyhyt lounastauontapainen ja sitten Westendiin pitämään Tretjakovin soitinvalmennusmuksuille selloesittelyä. Totesin taas, että kurinpitotaitoni ovat olemattomat ja olen ihan liian kärsivällinen riehuvien muksujen suhteen.
Kotosalle valuttuani en saanut tietenkään aikaan muuta kuin joukon Scrabblesiirtoja ja pari kappaletta ropehahmotekstiä. Sitten oli aika lähteä seinälle, mitä olin odottanut innolla, vaan paskat. Oli niin käsittämättömän huono kiipeilypäivä, etten muista vastaavaa. Kai se on vaan niin, että jos ei ole nukkunut ja päivän ravinto koostuu lähestulkoon pelkästään leivästä ja kofeiinipitoisista juomista, se vaikuttaa melkoisen negatiivisesti suorituskykyyn... Voimaa ei ollut lainkaan, tasapaino oli metsässä, yhtä ainoaa reittiä en saanut puhtaasti kiivettyä. Eikä se mitään, että kiipesin huonosti, mutta oikeasti hirvittävää oli, että kiipeäminen tuntui pahalta. Pelkästään ikävältä ja siltä, että haluan pois.
Iltamyöhään tajusin, että myös Scrabble alkaa tuntua pakkomielteiseltä enemmän kuin hauskalta. Ja sähköpostiin tippui yleismaili opinnäyteohjaajalta, jossa ilmoitusluontoisesti todettiin, että opinnäytetyön ohjausta ei enää keväällä saa, koska ohjeajan mukaan jouluna pitää valmistua. Aina ennen on saanut, mutta nyt on tämä tämmöinen säästöbudjetti päällä. Perkele.
Onkohan minun elämässäni joskus ollut jotain kivaakin? Tällä hetkellä en oikein kykene tajuamaan sitä. Vihaan tätä. Haluan tauolle. Missä on offgame-tila?
Aamupäivä oli perinteisen hektistä muusikkoilua. Pari tuntia harjoittelua, suoraa sellotunnille, joka venyi niin pitkäksi, että myöhästyin kvartettitreeneistä muutaman minuutin, lyhyt lounastauontapainen ja sitten Westendiin pitämään Tretjakovin soitinvalmennusmuksuille selloesittelyä. Totesin taas, että kurinpitotaitoni ovat olemattomat ja olen ihan liian kärsivällinen riehuvien muksujen suhteen.
Kotosalle valuttuani en saanut tietenkään aikaan muuta kuin joukon Scrabblesiirtoja ja pari kappaletta ropehahmotekstiä. Sitten oli aika lähteä seinälle, mitä olin odottanut innolla, vaan paskat. Oli niin käsittämättömän huono kiipeilypäivä, etten muista vastaavaa. Kai se on vaan niin, että jos ei ole nukkunut ja päivän ravinto koostuu lähestulkoon pelkästään leivästä ja kofeiinipitoisista juomista, se vaikuttaa melkoisen negatiivisesti suorituskykyyn... Voimaa ei ollut lainkaan, tasapaino oli metsässä, yhtä ainoaa reittiä en saanut puhtaasti kiivettyä. Eikä se mitään, että kiipesin huonosti, mutta oikeasti hirvittävää oli, että kiipeäminen tuntui pahalta. Pelkästään ikävältä ja siltä, että haluan pois.
Iltamyöhään tajusin, että myös Scrabble alkaa tuntua pakkomielteiseltä enemmän kuin hauskalta. Ja sähköpostiin tippui yleismaili opinnäyteohjaajalta, jossa ilmoitusluontoisesti todettiin, että opinnäytetyön ohjausta ei enää keväällä saa, koska ohjeajan mukaan jouluna pitää valmistua. Aina ennen on saanut, mutta nyt on tämä tämmöinen säästöbudjetti päällä. Perkele.
Onkohan minun elämässäni joskus ollut jotain kivaakin? Tällä hetkellä en oikein kykene tajuamaan sitä. Vihaan tätä. Haluan tauolle. Missä on offgame-tila?
Subscribe to:
Posts (Atom)