Virallinen vuodenvaihdosmärehdintä

Olen joululoman alusta eli 22.12.09 eteenpäin viettänyt suurimman osan ajastani katsellen erinäisiä sarjoja ja neuloen. Nyt alkaa tuntua siltä, että kiintiö on hiljalleen täyttymässä, ja voisi taas tehdä jotain "järkevää" - olenhan jo katsonut kauden verran Galacticaa (loppuihan se viimein!) ja Housea (jes, mahtavaa nähdä että suohon vajonnut sarja voi päästä vielä sieltä ylös!), sekä reilun kauden QI:ta (hihihihihi), ja neulonut huivin, lapaset ja puolitoista pipoa.

Vuoden ensimmäisenä mukamas aktiivisena tekosena siis tämä vuoden 2009 loppuraportti. Muutamia vuoden avainsanoja olivat ainakin

Biotekniikka

Uusi opiskelupaikka. Taas. Kolmas kerta toden sanoo, toivottavasti. Ainakin olen ollut opiskelusta aivan innoissani, jopa silloin, kun opintojen tiivis aikataulu - tiiviimpi kuin oikeastaan mikään aiemmin tapaamani - sekä ajoittainen vaativuus ovat aiheuttaneet henkistä hajoilua. Kouluvuoden ehdoton kohokohta sekä syvin pohjamuta olivat labrat, joissa tuli kyllä oltua niin maanis-depressiivinen ettei mitään rajaa. Joka tapauksessa, olen erittäin tyytyväinen tähän valintaani. Odotettavissa tänä vuonna: paljon lisää tilitystä ja intoilua aiheeseen liittyen.

Luolat & reissut

Kukaan minun lähistölläni vuonna 2009 aikaa viettänyt on tuskin voinut välttyä tältä puheenaiheelta. 9.4.2009, jolloin vierailimme ensimmäistä kertaa Ogof Ffynnon Ddu -luolassa Etelä-Walesissa, oli ehdottomasti hienoin, mahtavin ja pelottavin syntymäpäiväni ikinä, ja koko Walesin reissu kokonaisuudessaan (mukaanlukien Helzin vieraana olo Cardiffissa) oli yksi mainioimmista ulkomaanmatkoistani. Ei toki myöskään pidä unohtaa elokuun hysteeristä Ruotsin-visiittiä, joka sisälsi kaikkea kivaa, mitä muksuna ei tullut nähtyä: Bodan ja Kopparbon luolat sekä Kolmårdenin eläinpuiston. Tulossa vuonna 2010: paluu Walesiin!

Kielitiede

Ehkäpä väliinputoajaopiskelupaikkani ansaitsee oman otsikkonsa, ihan vain sen kunniaksi, että valmistuin. Toki vain kandiksi, mutta sen pidemmälle en ajatellutkaan edetä. Kielitieteen laitos muutti pois Siltavuorenpenkereeltä, ja muuttui osaksi nykykielten laitosta. Syyslukukaudella en ole enää nenääni näyttänyt siellä, eikä sellaista ole suunnitelmissa tänä vuonnakaan. Ei ole ainakaan vielä ollut yhtään ikävä takaisin.

Fiktio & fanityttöys

Oikeastaan rehellisempi otsikko olisi "Doctor Who", koskapa minulla on tapana hurahtaa ihan täysin yhteen fandomiin kerrallaan, ja vuotta 2009 hallitsivat kiistatta Doctor Who ja spinoffinsa Torchwood. Uuden Who:n ja TW:n lisäksi katselin jokusen vanhemman jakson, kuuntelin läjän äänikirjoja, kirjoitin ficciä, sekä pukeuduin teeman mukaisesti Ropeconiin. Hävettää ajatellakin, kuinka paljon aikaa tähän kaikkeen käytin. Tavallaan osuvaa on, että vuoden 2010 avasi Kymmenennen Tohtorin eli David Tennantin viimeinen jakso, jota en vielä ole uskaltanut katsoa. Voipi olla, että sen jälkeen pitää kehittää uusi fiktiivinen ihastus.

Kunniamaininnat

Toki vuosi sisälsi vaikka kuinka paljon muutakin.

-AOK jatkoi toimintaansa ja laajeni yhdellä jäsenellä, ja käsittämätöntä kyllä muuttui ihan oikeaksi ompelukerhoksi, kun kaikki jäsenet intoutuivat neulomaan.

-Neulomaan oppiminen, joka oli Mirin ansiota, oli minulle aikamoinen henkilökohtainen voitto, koska olin ihan varma, etten ikinä siihen kykenisi. Ei se olekaan niin vaikeaa.

-Kiipeily oli edelleen kiipeilyä, ajoittain kivaa, ajoittain äärettömän turhauttavaa. Se on ikävä kyllä alkanut tuntua enemmän liikuntaharrastukselta kuin siistiltä uudelta jutulta jee vau, mutta niin kai kaikille siisteille uusille jutuille ennemmin tai myöhemmin käy.

-Larppirintamalla oli kohtalaisen hiljaista. Kohokohtia olivat edelleen hilpeää turkulaista kaupunkipelaamista edustava Nochtardes-kampanja sekä hieno sotasairaalascifipeli Bravo Beach Hospital.

-Kuten odotettavissa oli, soittaminen on jäänyt aika vähälle. Onneksi on YS sekä kaksi mainiota oppilasta.

-Uutisotsikoista minua eniten koskettivat toissapäiväinen ammuskelu Sellossa, joka tuntuu edelleen täysin käsittämättömältä ja epätodelliselta, sekä Rautatientorin vesivuoto (tai vuodot, joista viimeisin tänään).

-Sen lisäksi että RT:llä ei pysähdytä, metrossa ovat myös alkamassa Länsimetron louhintatyöt. Niin jännää kun onkin päästä seuraamaan niiden ja automatisaation etenemistä, elättelen kyllä toiveita, että saisin vielä joskus oman alan töitä, edes joltakin aloistani.

Valmis, muttei kypsä

Biotekniikan opintoni alkoivat pehmeällä laskulla: rautalangasta väännettyjä kemian perusteita maanantai- ja tiistaiaamuna, ja tiistaina Johdatus biotekniikan opintoihin, missä tutustutaan alaan sekä askarrellaan HOPSia. Muitakin luentoja olisi tiistaina ollut, mutta tällä viikolla jätin ne väliin, ja suuntasin sen sijaan wanhalle tutulle keskustakampukselle, päärakennuksen pieneen juhlasaliin, missä järjestettiin Humanistisen tiedekunnan lukuvuoden ensimmäinen publiikki. Surevaksi omaiseksi paikalle lupautunut äiti olikin kipeänä, joten vastaanotin HuK-tutkintotodistukseni ja join yliopiston tarjoaman skumpan ihan yksikseni. Oli kyllä elämäni antikliimaktisin valmistujaistilaisuus. Tosin kandi nyt on tutkintonakin aika mitäänsanomaton, suurimalle osalle ihmisistä vain pakollinen väliporras matkalla kohti sitä varsinaista tavoitetta eli maisterin papereita.

Valuin kotiin tuntien oloni ennemminkin synkäksi ja masentuneeksi kuin vapautuneeksi tai tyytyväiseksi. Tietysti menin sitten vielä pahentamaan asiaa ryhtymällä avautumaan ihmisille vaikeista asioista irkissä. Jotenkin onnistuin ahdistuneesta tunnelmasta huolimatta laittautumaan enemmän tai vähemmän edustavaksi, ja vaikkei oikein olisi tehnyt mieli, lähdin illaksi Boan fuksisitseille Uudelle.

Olin etukäteen päättänyt, että kun nyt kerran on valmistujaispäivä ja kaikkea, bileissä voisi irrotella oikein vapautuneesti. Viis keskiviikon kello kahdeksan kemian luennosta. Niinhän siinä sitten kävikin, että aiempi angsti haihtui kuin tuhka tuuleen, kun sen päälle kaatoi tarpeeksi viinaa. Yhtään en varmastikaan vaikuttanut vanhemmalta taikka viisaammalta kuin nuorimmat fuksit, vaan ehkä pikemminkin päinvastoin. En tosin sentään kaatanut pöytää, kuten eräille toisille kävi... Jatkoillakin tuli istuttua jonkin aikaa, mutta selvisin sentään viimeisellä yöbussilla kotiin. Oli kyllä vinkeät bileet.

Kolmas kerta...

Kun aloitin musiikkipedagogin AMK-tutkintoon johtavat opinnot Stadiassa syksyllä 2003, olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Olin iloinen ja ylpeä, että olin päässyt opiskelemaan juuri sitä alaa, mihin kaikkein eniten halusin, vaikka tiesin jo silloin, ettei se ollut millään tavoin järkevä valinta. Useampikin vanhempi ja viisaampi ihminen oli sanonut, että älä nyt hyvänen aika fiksu nuori ihminen sille tielle lähde, kun muitakin vaihtoehtoja on. Jälkiviisaasti voinen todeta, että ehkäpä he tiesivät, mistä puhuivat.

Kun aloitin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan yleisen kielitieteen laitoksella syksyllä 2004, olin vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit. Olin huolissani siitä, että olisin omituinen tapaus, mutta onneksi vuosikurssillani aloitti useampi paljon vanhempikin opiskelija. Sitä paitsi olin ylettömän onnellinen siitä, että minulla oli yhtäkkiä valtava määrä uutta ja erilaista opiskeltavaa. Pelkän soittamisen asemesta voisin lukea kaikenmoista hassua, suorittaa opintoja tenttimällä kirjoja, kirjoittaa esseitä - minulle oli oikeasti tullut perinteistä koulunkäyntiä ikävä jo yhdessä vuodessa. Olin toki alusta lähtien tietoinen siitä, että yleinen kielitiede on alana hyvin teoreettinen, eikä mitenkään turhan rationaalinen valinta sekään, mutta siitä viis, voisihan sitä pääainetta vaihtaa myöhemminkin. Tärkeintä oli, että saisi opiskella kaikkea kivaa.

Kun eilen aloitin Helsingin seudun biotekniikan koulutusohjelmassa, olin kuusi vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit, ja vanhempi kuin kukaan ryhmämme tutoreista. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö olisi enemmän kuin vähän omituinen tapaus. Taskussani oli jo yksi ammattikorkeakoulututkinto, ja HuK-paperit pitäisi saada ensi viikolla. Kumpikaan aiemmista aloista ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole tuntunut ihan oikealta, monesta eri syystä. Useampaan otteeseen näiden kahden päivän aikana on tullut ihmeteltyä, miten hitossa minä ikinä kuvittelin, että uusien opintojen aloittaminen tässä vaiheessa olisi millään tavalla hyvä idea. Toisaalta, useampaan otteeseen olen myös ajatellut, että pahus sentään, miksen minä ole lähtenyt opiskelemaan jotain tällaista jo aikaa sitten? Alaa, joka on samaan aikaan kiinnostava teoriatasolla, mutta myös hyvinkin käytännönläheinen, ja jolla voi oikeasti saada aikaan jotain konkreettisesti hyödyllistä?

Tänään kiersimme Viikin kampusta, ja olo oli kuin muksulla jouluna, kun ihastelin kaikkea jännää ja kiehtovaa, mitä biotieteellisestä tiedekunnasta löytyy. Saatan olla outo, kun minusta oli jotenkin ihan mahtavaa kuunnella tutkijoiden innokasta selostusta projektista, jossa tarkastellaan pelloilla kasvavia homeita ("Meillä on tässä semmoinen 500-600 maljaa, joihin viljeltyjä erilaisia homeita parhaillaan pyrimme tunnistamaan..."--"Tässä on tämmöinen tosi kaunis punainen väri tässä homeessa") - mutta tässä tapauksessa outouden luulisi olevan juuri oikeanlaista.

Yhtä innoissani olen toki ollut kahden edellisenkin kouluni alkumetreillä. Ainahan minä pidän kaikesta uudesta ja kiiltävästä. Aika näyttää, oliko tämä valinta sen toimivampi kuin edelliset. Jos ei, luulen, että tämä sai kyllä olla viimeinen kerta, kun olen fuksi. Nytkin on jo niin jälkeenjäänyt olo, että neljättä kertaa en enää kestäisi.

Koulu lähestyy

Torstai kului kokonaisuudessaan matkalta ja matkasta palautumiseen. Väkerrettyäni perjantain aamupäivänä matkapäivyrini tänne oli aika ryhtyä asennoitumaan arkeen. Käväisin pitämässä syyslukukauden ensimmäisen sellotunnin, ja sen jälkeen avasin kalenterin ja sähköpostini. Iltaan mennessä oli sellainen olo, että pää räjähtää ja savu nousee korvista. Ei sillä, että tekemistä olisi valtavan paljon - toistaiseksi kalenterini näyttää vielä suorastaan yllättävän tyhjältä - mutta etenkin uuden opiskelupaikan kurssien selailu oli samaan aikaan sekä innostavaa että ahdistavaa, ja AOK:n tapaamisten sekä YS:n operettiproggiksen aikataulusäädöt aiheuttivat epämääräisyydellään harmaita hiuksia.

Myöhäisillasta päädyin vielä katselemaan vaihtopaikkoja, ties kuinka monetta kertaa. Lukioikäisestä lähtien olen ollut vakaasti lähdössä ulkomaille "vielä joskus", mutta eipä ole tapahtunut. En haluaisi tehdä yliopistolla samaa virhettä kuin Stadiassa, missä hain vaihtoon ekaa kertaa niin myöhään, että kun en silloin päässyt, en enää voinut yrittää uudelleen. Jos biotieteellisellä tiedekunnalla tai yleisen kielitieteen laitoksella olisi vaihtopaikka, jossa olisi a) sopivia opintoja ja b) paikallinen luolakerho, niin hakisin heti paikalla, mutta eipä sellaisia näytä olevan.

Vaihteeksi hyviä uutisia!

Hahaa!

Pääsykoetulokset tulivat. Musta tulee sitten näköjään biotieteellisen tiedekunnan Helsingin seudun biotekniikan koulutusohjelman opiskelija. Jännittävää! Ei se pääsykoe mitenkään briljantisti mennyt, mutta onneksi oli hyvät lähtöpisteet muinaisten yo-papereiden perusteella, niin että pääsin sitten sisään nimenomaan ensivaihtoehtooni eli biotieteelliseen (kakkosvaihtoehtona oli sama koulutusohjelma maatalous-metsätieteellisessä). Jee! Saas nähdä mitä teen kielitieteen kanssa sitten. Kandin paperit pitäisi sieltä saada heti kun on seuraava publiikki eli juurikin sopivasti syksyllä kun uudet opinnot alkavat. Hihii.

Muissa uutisissa, viikon hurjimmat kohokohdat metrosta: kulkuplugini hajosi. Jouduin soittamaan joka ovelta apua, että päästäkääs minut nyt sisään, kun metrovarikolla ei pysty liikkumaan oikein mihinkään ilman sitä plugia. Uusi sentään järjestyi vielä saman päivän aikana. Saman päivänä radalla oli kaksi pyörää. Huisin jänskää. Lisäksi, viikon viihteenä toiminut Isomäen Sarasvatin hiekkaa on jokseenkin rasittava äänikirjana kuunneltuna, koska kaikkea paasaavaa luennointia ei pysty pikakelaamaan. Huomenna juhannus, ja vähän vaihtelua tähän arkeen!

Postmatkakrapula

Arkeen palaaminen ei oikein ole vieläkään onnistunut. Tiistain elin vielä matkatunnelmissa, lähinnä noita blogimerkintöjä väsäten. Eilen oli pakko lähteä kotoa venäjäntunnille ja YSsään. Venäjässä olin pihalla poissaoloputken vuoksi, YSsässä parin viikon soittotauon takia. Molempia ongelmia olisin voinut lieventää harjoittelemalla etukäteen - vähän yritinkin, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Lisäksi, minun olisi kait mahdollista saada kandin paperit kasaan vaihtamalla prosemmani otsikko, lähettämällä jokunen sähköposti ja käymällä vähän paperisotaa, vaan ei, ei vaan inspiroi. Ainoa asia, mikä tällä hetkellä huvittaa yhtään, on fanfic. Haluan takaisin luoliin! Hemmetin matkakrapula, voisi hiljalleen jo häipyä.

Mielialaa eivät varsinaisesti myöskään kohottaneet metron eiliset linjavaalit. Tänä kesänä ajan sitten keskikesää lukuunottamatta arkisarjaa. Tässä on tavallaan yksi hyvä puoli: viikonloput ja pyhät ovat aina vapaita. Huonona puolena ei sitten tule rahaakaan niin paljoa. Ekstrahuonona puolena arkisarjassa on aina peräkkäin viisi samaa vuoroa, siis viitenä päivänä putkeen aamuvuoro, joka alkaa kello 5.25, jolloin minun pitää suorittaa joka hemmetin aamu tuskallinen "herätys ennen neljää, kävely Pitäjänmäen asemalle, henkilökuntakuljetus kahdella eri autolla varikolle" -rumba. Agh. Kesä. En tahdo.

Luolailua

Ei tunnu oikein onnistuvan päivittäinen bloginpäivittely minulta nykyjään. Ongelma ei ole, etteikö olisi aikaa - tällä hetkellä aikatauluni on suorastaan naurettavan löysä. Yliopiston 4. periodissa minulla on tasan yksi luentokurssi, venäjän perusteet. Ei ole paljoa tehtävääkään tosin, kandista puuttuu lähinnä yksi kirjatentti, kandintyön palautus ja kypsyysnäyte sekä säätöä ja papereiden täyttelyä ja mitälie. Hävettävää kyllä, taidan käyttää tällä hetkellä enemmän aikaa fanficciin kuin kouluun. Onhan se luova kirjoittaminen tietysti hyvä harrastus, mutta voisi sitä järkevämpiäkin puuhia kait keksiä.

Tämän viikonlopun sentään kulutin ehdottoman järkevästi liikunnan ja ulkoilun merkeissä. Lauantaina siirryin Turkuun, ja siellä melkein saman tien seinälle. Kiva oli kiivetä vaihteeksi muuallakin kuin Tapanilassa, eikä haitannut, vaikkei se mitenkään superhyvin sujunutkaan. Illemmalla suunniteltiin Walesin luolareissua - ihan uskomatonta, että oikeasti ollaan lähdössä sinne, ja vielä alle kuukauden kuluttua! Ja ne paikalliset luolat... Ne ovat jotain hieman muuta kuin nämä suomalaiset pikkuiset onkalot.

Suomalaisten luolien tutkailua oli ohjelmassa sunnuntaina, jolloin puoliltapäivin me Varsinais-Suomen luolantutkijat suuntasimme jossakin Kaarinan perukoilla sijaitsevaan Ryövärinluolaan. Saamamme kuvauksen mukaan odotettavissa oli pitkä halkeama, joka on osittain lohkarekattoinen luola, ja juuri sellainen sieltä löytyikin. Aivan mainio paikka, oli suuria pimeitä kammioita, luolaötököitä, muutaman muuvin verran kiipeämistä vaativia korkeuseroja, paljon kaunista kiveä, sekä pieniä ja tiiviitä välejä, joista änkeytyä. Yksi niistä onnistui voittamaan minut: meinasin jumiutua asentoon, josta ei päässyt mihinkään suuntaan. Ensimmäinen kerta luolareissulla, kun oikeasti ahdisti. Jälkikäteen ärsytti, kun ihan varmasti siitä olisi voinut päästä läpi, jos vaan olisi osannut ja olisi ollut pokkaa. Ehkä sitten joskus kesällä, kun ei ole pukeutunut paksuun karvahaalariin. Muutamasta muusta melkoisen tiiviistä raosta tuli sentään onnistuneesti survouduttua, kuten kuvista näkyy. (Paljon lisää kuvia löytyy täältä.)

Ahkeran luolissamöyrinnän jälkeen ei oikein jaksanut tehdä muuta kuin syödä ja lojua. Katselimme päivän päätteeksi Sweeney Toddin. Aika mainio musikaalileffa, ja oli kyllä myös kaiken kaikkiaan vallan mainio viikonloppu. Whii.

Monta päivää

Keskiviikkona ja torstaina aamupäivät olivat pitkiä ja tyhjiä, ja hurahtivat ohi viuh vain ilman, että sain tehtyä mitään järkevää (koska fanficcia ei todellakaan lasketa järkeväksi). Keskiviikkoiltana oli YS, kuten aina. Pacius-konserttiin tuleva Vuoren tilausteos alkoi avautua ihan eri tavalla, kun meillä oli ekaa kertaa pianisti mukana. Torstaina kiivettiin, tai ainakin yritettiin. Aika onnetonta oli.

Perjantaina oli viimeinen fonetiikan harjoituskurssin tapaaminen. Tällä kertaa ei opeteltu uusia äänteitä, vaan esiteltiin projekteja. Englanniksi esitelmöinninhän ei pitäisi olla minulle mikään ongelma, koska englanti on ainoa vieras kieli, mitä oikeasti voin väittää osaavani. Sitten kesken lauseen tietenkin yhtäkkiä tajuan, että ei hitto, olen tässä luokan edessä, mitähän ihmettä tässä oikein selitän, äh, ja lupaavan sujuvasti alkanut selostus etiopialaisesta kirjoitusjärjestelmästä menee yhtäkkiä sekavaksi mökellykseksi, josta varmasti kukaan ei saa mitään selvää. Ärsyttävää, gh. Saatiinpa kuitenkin pois alta tuo. Oli myös kiintoisaa kuulla muiden ryhmien kokemuksia. Aika lailla kaikilla oli ollut valtavia ongelmia vokaalien kanssa, ja sanarajojen erottelu kielestä, jota ei ymmärrä, oli ymmärrettävästi myöskin tuottanut ongelmia. Melkein harmittaa, että tuo kurssi on nyt ohi, se oli niin hillittömän hilpeä. Nyt pitäisi keksiä jotain sisältöä 4. periodiin, koska toistaiseksi se näyttää kovin, kovin tyhjältä.

Lauantai oli jokseenkin tylsä, vaikka oli siinä hyviäkin puolia. Raahauduin puoliltapäivin konsalle, mikä oli nostalginen elämys sinänsä. Siellä tapasin kolme wanhaa stadialaista tuttua, ja pidimme kvartettitreenit illan keikkaa varten. Käsittämättömästi oli sellainen olo, kuin ei olisi käynyt konsalla moneen vuoteen, vaikka oikeasti valmistuin vuosi sitten keväällä. Hämmentävää. Soiteltuamme oli edessä ajantappoa, jota harjoitimme nostalgista linjaa jatkaen ravintola Meritähdessä sekä Ruoholahden kauppakeskuksen mahtavassa jätskikahvilassa. Oli leppoisaa ja kotoisaa, ja kiva päästä vaihtamaan kuulumisia hyvin samantapaisessa elämäntilanteessa olevien tuttujen kanssa. Viiden maissa siirryimme Marina Congress Centeriin, missä oli päivän eka keikka, taustamusaa kvartetilla Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan vuosijuhlissa. Ekan settimme pääsimme soittamaan aika lailla ajoissa, noin 18.20. Sen ja tokan setin väliin oli ilmoitettu noin kahden tunnin tauko. Siispä taas odoteltiin. Tokan setin piti alkaa 21.15 ja kestää puoli tuntia. Loppujen lopuksi pääsimme aloittamaan 21.50 ja soitimme noin vartin. Hiphei.

KY:n keikalta siirryin Vanhalle, missä oli vuorossa illan toinen keikka, vanhoja tansseja Metsäylioppilaiden vuosijuhlissa YSSOn riveissä. Tämän keikan arvioitu alkamisaika oli 23.15, todellinen aloitusaika reippaasti puolenyön jälkeen. Ekan setin soitettuamme pidimme tauon. Tauon jälkeen olimme ehtineet soittaa yhden valssin, kun järjestäjätaho tuli ilmoittamaan, että nyt ollaan niin pahasti myöhässä aikataulusta, että voisittekin itse asiassa jo lopettaa. Ei sitten ollut tajunnut sanoa tätä ennen kuin lähdimme tauolle. Bläh. Kotona olin loppujen lopuksi joskus vähän kahden jälkeen. Ei maailman rentouttavin lauantai tämä.

Möhköjä ja amharaa

Maanantai sisälsi siivoilua, jota olin sosiologian vuoksi laiminlyönyt pidemmän aikaa - paha opiskelu ajaa rappiolle - sekä venäjän perusteita ja kiipeilyä viikon tauon jälkeen. Itsevarmistavat härpäkkeet olivat palanneet Tapanilaan, ja sinne oli myös ilmaantunut monta uutta reittiä. Yhdestä seinästä oli tullut oikea möhköpuuhamaa, ainakin neljä reittiä, joissa käytetään otteina pääosin valtavia hankalia könttejä normiotteiden asemesta. Pahuksen ovelia ja persoonallisia, en osannut, mutta huvittavaa räpeltelyä oli. Muutenkaan ei ollut niin kamalaa kuin olisi voinut odottaa, uskalsin jopa liidata yhden tutun helpon reitin, ja sain yhden hankalamman tapauksen yläköysiteltyä.

Tiistaina piti raahautua aamusta Siltavuorenpenkereelle ihmettelemään artikulatorisen fonetiikan harjoituskurssin projektia ryhmän kesken. Projektissa tehtävänä oli etsiä joku jotakin vierasta ja foneettisesti kiintoisaa kieltä puhuva tyyppi, äänittää sen puhetta, ja tehdä äänitteestä foneettinen transkriptio. Meidän ryhmämme kieleksi valikoitui Etiopiassa puhuttava amhara, jossa ikävä kyllä ei ole maiskausäänteitä, mutta sentään ejektiivejä esiintyy kivasti. Olimme kaikki väkertäneet kotona oman transkriptiomme, ja yritimme nyt yhdessä vertailla niitä. Tämä oli huomattavasti haastavampaa ja hupaisampaa kuin voisi odottaa: konsonanteista olimme suurimman osan ajasta melkein samaa mieltä (vaikka osa kuulikin h:n siellä missä osa ei kuullut mitään, ja b, v ja m menivät monesti sekaisin), mutta melkein joka vokaalista oli nelijäsenisellä ryhmällä neljä eri mielipidettä ("Se on schwa." - "Ei, se on i." - "Eikä, kyllä se on puolisuppea e." - "Ei ole, se on puoliväljä e!").

Loppujen lopuksi emme ehtineet käydä tekstiä läpi loppuun asti. Kulutinkin seuraavat pari tuntia kirjoittaen transkriptiotamme puhtaaksi koneella sekä vertaillen ihmisten luonnosversioita lopputekstistä. Ei siitäkään mitään yhteisymmärrystä löytynyt, koska edelleen joka vokaalista oli vähintään kaksi, useimmiten kolme tai neljä eri versiota. Oikeasti aika hämmentävää, miten eri ihmiset voivatkin kuulla saman äänteen täysin eri tavalla.

Foneettisen aamupäivän jälkeen menin töihin. Töissä oli tylsää. Kiihdytys, jarrutus, ovet auki, ovet kiinni. Metro kulki.

Paluu blogosfääriin?

Yritetäänpä nyt taas kerran, josko saisi välillä päiviteltyä tätä päiväkirjankorviketta. Ei niinkään siksi, että minulla olisi paljoakaan sanottavaa, vaan siksi, että olen tässä havainnut, että kun en itse aktiivisesti pidä blogia, ei jotenkin tule seurattua muidenkaan blogeja ollenkaan kovin aktiivisesti, vaikka siellä voisi olla ties mitä kiintoisaa.

Toki viime päivityksestäni on niin paljon aikaa, että sen jälkeen on ehtinyt tapahtua ties mitä, mutta aika lailla se kaikki on kuitenkin ollut samaa vanhaa. Jonkin verran koulua - artikulatorisen fonetiikan jatkokurssilla mitä mahtavimpia äänteitä, venäjän alkeissa kyrillisiä kirjaimia. Viime viikolla tuli myös luettua yhtään liioittelematta yli 1000 sivua sosiologiaa, kun oli sekä johdantokurssin tentti että ensimmäinen perusopintojen pakollisista kirjatenteistä. Työvuoroja on tullut tehtyä yksi tai pari viikossa, että olisi edes vähän rahaa, etenkin kun huhtikuussa olisi kovasti tarkoitus lähteä Walesiin, jipii!

Tietenkin olen edelleen myös haaskannut aikaani fanficciin - viimeisimmän Jjjoo-postaukseni jälkeen olen kirjoittanut kymmeniätuhansia sanoja turhanpäiväisiä stooreja. Tuli myös katsottua läpi ensin Torchwood, ja sitten uusi Doctor Who-sarja kokonaisuudessaan, ja ihan kuten joku joskus veikkasi, ihastuin siihen ihan täysin, ja olen siis nykyään niin fanityttö että. Jep. Olen vähän toivoton silleen.

Larppirintamalla oli Nochtardesin toinen peli, joka ei osaltani ollut ihan paras mahdollinen kokemus. Hahmoni nimittäin pääsi hengestään. Olen aiheesta aiemminkin tilittänyt - hahmokuolemat ovat asia, jolla minut saa täysin rikki. Se pätee myös TV-sarjoihin, Torchwoodin 2. kauden loppu oli ihan kauhea. :( En nyt taida ryhtyä tässä yleismaailmallisessa postissa siitä tilittämään sen enempää. Joka tapauksessa kuitenkin aion pelata Nochtardesissa jatkossakin, jollakin hahmolla - on vielä vähän auki, millä.

Kiipeilyn osalta on ollut tosi laiskaa viime päivinä, samoin soittamisen suhteen. YS tietysti treenaa joka viikko, ja opetan edelleen yhtä oppilastani, mutta henkilökohtaisesta harjoittelusta on turha edes puhua. Hankala löytää motivaatiota, kun ei ole mitään tavoitteita. Tänään olen tässä taas vaihteeksi myös pohdiskellut, mitä sitä tekisi isona. Pahoin pelkään, että tulen hakemaan uutta opiskelupaikkaa ensi vuodeksi. Ihan kuin niitä ei vielä olisi ollut tarpeeksi. Äh.

Paluu oranssiin

Koska koulusta alkoi periaatteessa jo joululoma, luonnollisesti piti tiistai ja keskiviikko viettää töissä. Ettei vaan olisi liikaa tyhjää aikaa. Tiistaiaamun herätys oli neljältä. Etukäteen oikeasti ihan vähäsen jännitti, kun oli taas ollut ajamisessa niin pitkä tauko. Tauot ovat tavallaan hyvä juttu: kun Ruoholahdessa istahdin ohjaamoon, tartuin ajokahvaan ja tunsin, kuinka yli satatonninen junaletka nytkähti liikkeelle, tuli vaihteeksi sellainen "hii, on tää muuten aika mageeta!" -tunne. Ensimmäisellä kierroksella otin asemalletulot ja jarrutukset aika rauhallisesti ja varovaisesti, mutta sen jälkeen kaikki tuntui taas siltä samalta vanhalta. Oli kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Keskiviikko siis luonnollisesti oli vain lisää sitä samaa tuttua ja tylsää. Toisaalta, oli se myös rentouttavaa, etenkin maanantaisen kirjoitusmaratonin jälkeen, että vaikein asia, mitä piti ajatella, oli laittaako ovet kiinni nyt vai vasta viiden sekunnin kuluttua.

Tiistaina piti kiivetä. Ei yllättäen, se oli juuri niin onnettoman väsynyttä kuin kolmen-neljän tunnin unien jälkeen oli odotettavissa. Keskiviikkona en oikeasti jaksanut tehdä yhtään mitään kotiin päästyäni. Tuijotin tietokonetta ja mietin, että pitäisi tehdä jotain, mutten vaan kyennyt. Tuttu tunne sekin, kovasti tuli kesä mieleen.

Lisäksi, vaikka tiedän varsin hyvin, että arvosanoilla päteminen on ihan tyhmää ja lapsellista, nyt on ihan pakko. Tilastotieteen tenttitulokset nimittäin tulivat. Niiden myötä 2. periodin tähänastinen saldo näyttää siltä, että semantiikasta tuli vitonen, antropologian johdannosta tuli vitonen - ja tilastotieteen johdannon jälkipuoliskosta tuli vitonen. Hah. Ja tilastotiede muka meni yli hilseen. Kai se nyt tuli taas todistettua, että olen hyvä tenttimään. Jospa joku vielä keksisi minulle työn, missä on oikeasti hyötyä siitä, että osaa omaksua lyhyessä ajassa kohtalaisen määrän tietoa, oksentaa sen paperille, ja sen jälkeen unohtaa sen päivässä-parissa täysin.

Väestötiedettä

Sunnuntaina palasin Espooseen, enkä saanut tehtyä muuta hyödyllistä kuin debriefin. Tämä tarkoitti, että väestötieteen johdantokurssin tehtävien teko jäi kokonaisuudessaan maanantaille. Kiinnostus oli aika lailla nolla, mutta kun kurssi on pakollinen, jos haluaa kasata sosiologian perusopinnot, ja tehtävien deadline oli maanantaina puoliltaöin, niin eipä auttanut. Aloitin tehtävien väsäämisen aamulla ennen kymmentä, ja sain ne valmiiksi illalla ennen kymmentä. Mitään muuta en sitten tehnytkään koko päivänä. Vertailin Islantia ja Portugalia sekä Intiaa ja Indonesiaa ja pähkäilin AIDSin vaikutuksia maailman kuolleisuuteen. Oli kuivaa, ja vastauksista tuli ihan uskomatonta puppua ja silkkaa arvailua ja höpöhöpöä, mutta kai se kurssi noilla läpi menee.

Tenttejä, keikka ja peli

Vaikka läksyjä on vieläkin odottelemassa tekemistään, kulunut viikko on ollut jonkinmoinen loppurutistus ennen joululomaa. Hukattuani tiistain lähinnä juhlapukushoppailuun sekä kiipeilyyn jäi keskiviikolle ja torstaille sitäkin enemmän tenttiin kerrattavaa. Torstaina oli tilastotieteen tentti, selkeästi laskemispainotteisin koe, mitä olen tehnyt sitten lukion. Puh. Varmasti tuli tehtyä tsiljoona huolimattomuusvirhettä. Oli se haastavaa, kun on tottunut vain kirjoittamaan. Vielä haastavampi kuitenkin oli perjantain fonetiikan tentti, josta otin varmaan enemmän stressiä kuin mistään yliopiston tentistä ennen tätä. Tenttiin sisältyi paitsi yksinkertainen ja lyhyt kirjallinen osio, myös ääntämisosuus (paperilla satunnaisia IPA-aakkosin kirjoitettuja sanoja, jotka pitää osata ääntää) sekä transkriptio-osuus (opettaja lukee sanoja, jotka pitää osata kirjoittaa ylös oikein), joita pelkäsin niin, ettei mitään rajaa. Kai se ehkä läpi meni kuitenkin.

Fonetiikasta selvittyäni siirryin yliopiston päärakennukselle YS-keikkaa varten. Syyskauden Helsingin-pääkonsertti, kauden loppuhuipennus. Kiitos sen mokoman tentin, keskittyminen oli vähän hakusessa lämmittelyssä, ja kaiken päälle onnistuin täysin mystisesti kiskaisemaan C-kieleni pois paikoiltaan kesken Tshaikkarin 3. osan. Onneksi ei mennyt poikki. Konsertin alkuun mennessä sain kasattua itseni. Melkein vähän hävettää tunnustaa, miten paljon nautin niin pinnallisesta asiasta kuin uudesta esiintymisasusta, mutta iltapukuni vaan oli niin ihana! Toki soittaminen sinänsä oli vielä kivempaa, tuli kyllä taas moshattua oikein ahkerasti, etenkin Tshaikovskissa. Ja jos konsertista jäi muutenkin hyvä mieli, asian kruunasi lauantain aikana saamani Facebook-viesti - "fanipostia" eli kehuja satunnaiselta kuulijalta - vau, täh, jestas! Ei tämmöistä tapahdu. Whii.

Laiskana ja mukavuudenhaluisena nukuin konsertin jälkeen kotona, ja vasta lauantaina ajelimme Mirin kanssa Turkuun, missä minä liityin mukaan jo perjantaina alkaneeseen Nochtardes-kaupunkipelikampanjan ekaan peliin. Pelini oli rauhaisa ja koostui paljolti tutun tuntuisesta kahviloissa ja baareissa istuskelusta, mutta tylsää ei tullut, vaan oli oikein leppoisaa. Oli kiva, että oli aikaa asettua hahmoonsa ja kaikessa rauhassa selvitellä, millainen se on, miten se ajattelee ja toimii. Oli siis tavallaan vähän lämmittelyn tai esipelin tuntuinen kokemus. Ainakin opin, että pitäisi tehdä vielä paljon paljon enemmän taustatyötä tätä hahmoa varten, että siitä saisi oikeasti uskottavan. Pelin jälkeen oli jännittävä nähdä, miten paljon pelaajia oli ollut - itse tapasin vain neljä muuta koko pelin aikana - ja miten erilaisiksi eri porukoiden pelit olivat muodostuneet. Illalla tuli vielä katseltua Wall-E. Se oli ihan liian söpö. Yhyy. Aiheutti hysteerisen mielentilan, joka muistutti epäilyttävästi sokerihumalaa.

Pateettinen ja puolivokaaleja

Viimeinen fonetiikan luento sisälsi approksimantteja/puolivokaaleja sekä palatalisaation ja labialisaation. Päätin taas vaihteeksi suorittaa henkisen hajoamisen, kun jostain käsittämättömästä syystä palatalisoitu l osoittautui minulle mahdottomaksi. Ei sen pitäisi olla, kun englantia puhuessani kuitenkin kyseisen äänteen kykenen tuottamaan. Vaihteeksi vaan taas loistin negatiivisen itsesuggestion kyvylläni - kun äänne ei parilla ekalla yrittämällä onnistunut, olin niin vakuuttunut, etten vaan kykene, että en sitten kyennytkään. Grah. Tämän kurssin tentti pelottaa minua siinä määrin, että puolittain harkitsen, pitäisikö vaan jättää väliin. En minä niitä opintopisteitä mihinkään tarvitse, kurssin olennaisin sisältö kuitenkin on ollut, että olen oppinut edes joitain uusia äänteitä (kuten puolisuppean ja puoliväljän e:n eron).

Fonetiikan jälkeen tapoin aikaa kahvilla ja shoppaillen, kunnes oli aika lastautua muun YS:n kanssa bussiin, joka kuljetti meidät Järvenpäähän keikalle. Vuorossa siis syksyn pääkonserteista ensimmäinen, ohjelmassa Brahmsin Traaginen alkusoitto, Englundin Pianokonsertto sekä Tshaikovskin Pateettinen (6.) sinfonia. Lämmittelyn jälkeen tuli niin kiire hankkia ruokaa ja vaihtaa vaatteet, että konsertti alkoi ihan yhtäkkiä, ja Brahms meni lähinnä ihmetellessä, että häh, mitähän tässä nyt oikein soittelen. Vaati ihan liikaa keskittymistä ylipäänsä pitää silmät oikealla rivillä nuotissa. Englund sitten sujui jo paremmin, ja väliajan jälkeen Tshaikovski oli juuri niin ihana, surullinen ja raskas (sekä henkisesti että fyysisesti) kuin sen kuuluukin olla. Oi.

Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

Hups. Jotenkin kertakaikkisesti tipahdin blogikelkasta. Jäi muutama päivä päivittämättä, sitten viikko, sitten yhtäkkiä useampi. Tekemistä on riittänyt, ja silloinkin, kun sitä ei ole, on koko ajan sellainen olo, että pitäisi parhaillaan tehdä jotain, kiitos useamman luentokurssin, jotka teettävät kohtalaisesti töitä.

Päivittämättömien viikkojen aikana tapahtunutta: Scapegoat loppui, oli bileet. Haikeaa. Oli se hauska proggis, kannatti tehdä. Lisäksi tuli soitettua pari salonkiorkesterikeikkaa, YSSOn kanssa HYY:n vuosijuhlissa ja Wiipurilaisen Osakunnan Soittajien keikka-apuna Wiipurin Pamauksessa. Oli myös YS-treenejä ja harjoitusviikonloppu. Kiipeily meinasi jäädä soittojuttujen jalkoihin, joten liidituntuma hävisi kuin tuhka tuuleen. Toissapäivänä yritin hieman saada sitä takaisin, mutta on taas ihan aloittelijaolo. Äh. Lisäksi istuin luennoilla ja tein läksyjä.

Tällä viikolla olikin jo kaksi tenttiä, antropologian johdannon sekä semantiikan ja pragmatiikan jatkokurssin. Tietenkin jätin enimmän osan lukemisesta viimeisiin iltoihin. Tuli ainakin todistettua, että osaan edelleen päntätä. Antropologiasta en vielä tiedä arvosanaa, semantiikasta tippui vitonen, mikä on aika hilpeää, kun ottaa huomioon, että kurssi oli jokseenkin korkealentoinen (tentissä oli muun muassa essee aiheesta "miten merkitys voidaan määritellä"), eikä juurikaan kiinnostanut minua. Ja saan edelleen ihan liikaa kiksejä hyvistä arvosanoista. Yhyy.

Itsenäisyyspäivän eli eilisen vietin Turun seudulla, tai tarkemmin sanoen Paraisilla, Sukan valmistujaisbileissä. Kivaa oli. Hyvää ruokaa oli paljon, vieraat ihmiset eivät olleet liian pelottavia, eivätkä tututkaan, ihme kyllä. Tuli tanssittua niin, että tänään on niskat jumissa moshaamisesta. Jee. Tänään ohjelmassa oli lähinnä nukkumista, syömistä ja siirtymä takaisin Espooseen. Mukava viikonloppu, vaikka on kyllä edelleen vähän sellainen olo, että kaipaisin lomaa juuri nyt ja heti, eikä vasta viikon-parin päästä.

Mukavampi maanantai

Maanantain koulupäivät ovat kyllä aina hilpeitä: ensin fonetiikkaa, missä yleensä päätyy kokemaan, ettei enää osaa oikeastaan puhua mitään kieltä, ja sitten semantiikkaa, jonka jälkeen on varma, ettei myöskään enää ymmärrä sanaakaan... Kaiken päälle päivän ajan kielitieteen sähköpostilistan ja irkkikanavan täytti eeppinen taistelu laitoksen vessojen käytöstä (Saavatko miehet tiskata kahvikuppinsa naisten vessan suuressa aulassa? Pitäisikö tehdä vessojen uusjako? Elämää suurempia kysymyksiä!).

Illalla oli viimeistä edellinen Scapegoat-esitys. Tällä kertaa meni ainakin omasta mielestäni mukavasti, impro oli paljon sujuvampi kuin muutamalla edellisellä kerralla. Vähän haikeaa, että on enää yksi näytös jäljellä.

Kiireellinen viikko

En taas pysy ollenkaan aikataulujeni perässä tämän blogini kanssa. Äh. En kyllä muutenkaan meinaa saada tehtyä kaikkea, mitä pitäisi. Yritänpäs nyt jotain tähän taas kuitenkin selostaa.

Tiistai oli viikon ainoa tyhjähkö päivä. Aamupäivä kului nätisti tilastotieteen tehtäviin - siellä kun viimein tuli vastaan sitä vähän matemaattisempaakin puolta, nimittäin todennäköisyysjuttuja. Ihan perus-palikka-lukiotasolla, mutta hirveitä vaikeuksia se silti minulle tuotti. Ärsyttää, miten nopeasti asiat unohtuvat. Käväisin keskustassa antropologian luennon verran. Kotiin palattuani skippasin kiipeilyn epämääräisen olon takia (varmaan lähinnä väsymystä vaan) ja jatkoin todennäköisyyksien kanssa tappelua.

Keskiviikkona aamulla aikaisin sitten käytiin tilastotieteen tehtävät läpi tunnilla, ja olin sentään saanut edes osan niistä oikein (ja tehnyt paljon tyhmiä virheitä myös, tietenkin). Oli tarkoitus olla Scapegoat-näytös kahdelta, mutta tulikin ilmoitus, että ei ole, koska yksi tanssijoista on rikkonut selkänsä. Ohoh. Siispä näyttämötaiteen sijaan jatkoin luennoilla istumista neljään asti, kiersin pari UFFia ja löysin taas takin, ja illalla soittelin YSsässä väsyneesti ja väärin. Oheisessa kuvassa näkyvä kohta se vaan jaksaa aina huvittaa. (Tsaikovskin pateettisesta. Tämä ei edes ole virhe vaan itse asiassa ihan järkevä merkintä, mutta se on silti hassu. :)

Torstaina minulla oli aamu- ja iltayhdeksän välillä yhteensä noin 45 minuuttia taukoa, jos paikasta toiseen siirtymistä ei lasketa. Aamun tilastoluennon jälkeen oli puoli tuntia aikaa syödä, sitten kiipeämään. Liidaaminen pelotti vaihteeksi älyttömästi, eikä edes hyppyharjoittelu auttanut. Itse asiassa päin vastoin - ehkä ekaa kertaa ikinä tuli sen parin sekunnin murto-osan putoamisen aikana hirvittävä tunne, että entä jos en pysähdykään ennen kuin osun maahan. Yh. Ei tällaista enää, kiitos. Kiipiessä aika riensi huomaamatta niin, että ihan vahingossa tulikin hirveä kiire pois - ehdin olla kotona vartin ennen kuin piti taas lähteä. Loppuilta meni Wiipurilaisen Osakunnan Soittajien harjoituksissa (missä siis olen keikkalaisena, vaikka olisi pitänyt tajuta olla menemättä).

Perjantaina oli psykolingvistiikkaa ja se oli taasen kiinnostavaa. Nyt itse asiassa harmittaa, että päätin ryhtyä tekemään sivuainetta sosiologiasta. Olisi pitänyt valita psykologia tai kognitiotiede. Noh, ehtiihän sitä kai myöhemminkin. Neljän tunnin luentoistuskelun jälkeen pyörähdys kotona, sello-oppilas ja TaiKiin Scapegoat-esitystä varten. Oli kyllä vielä poissaolevaisempi ja epävarmempi kuin maanantainen esitys, mutta ei kai ihmekään näin pitkän tauon jälkeen.

Maanantai.

Ei minulla yleensä ole mitään erityisesti maanantaita vastaan, mutta tämä ei kyllä ollut minun päiväni. Heti aamun aluksi meinasin suorittaa täyden henkisen hajoamisen fonetiikan harjoituskurssilla, kun en osannut vokaaleja (ei voi schwa olla noin vaikea!). Onneksi sibilantit ihme kyllä eivät tuottaneet yhtä suuria vaikeuksia, ja toonitkin olivat aika hauskoja - mutta niitä ei tarvitsekaan osata kuulla tai tuottaa kunnolla. Lounastauolla opin, että on mahdollista vihellellä monella eri tavalla, mutta loppupäivän ahkerista yrityksistä huolimatta en oppinut viheltämään palataalisesti. Päivän jälkimmäisellä luennolla sain aivoni solmuun, kun opettaja selitti supernopealla puhetyylillään semanttisten roolien polysemiasta. Blrgh.

Illalla oli vuorossa toinen Scapegoat-näytös seitsemästä. Se oli aika mitäänsanomaton. Yleisö oli tylsä, ja omaa keskittymistä ei löytynyt millään, kun olin jo pitkän päivän puuhannut kaikkea ihan muuta. Meni siis ihan rutiinilla ja asenteetta koko esitys, enkä ollut ollenkaan ainoa, jolla oli tämmöinen ongelma. Ehkä ensi kerralla sitten eri tavalla.

Lyhyt sunnuntai

Nukuin pitkään, ja muutenkaan en meinannut saada mitään tehtyä, etenkin kun tekemättömien juttujen lista oli vähän mahdottoman pitkä. Loppujen lopuksi päivän aikaansaannoksiksi jäivätkin Nochtardes-kaupunkipelikampanjahahmon yksityiskohtien säätäminen (vaikka edelleen suhtaudun ko. kampanjan alkuun muutamasta syystä tunnetasolla hirvittävän ristiriitaisesti) sekä väestötieteen johdantokurssin tehtävien tekeminen (pääosin sälää, mikä ei kyllä kiinnosta niin yhtään, mutta kuuluu pakollisena sosiologian perusopintoihin, joten josko sen nyt jotenkin saisi läpi). Kiipeämässäkin ehdin vaihteeksi käväistä. On se aina yhtä ärsyttävää huomata, että jo pari päivää normaalia pidempi tauko kertojen välissä näkyy heti.

Kielitiede on kivaa.

Maanantai taisi olla viikon ainoa "normaali" päivä, eli siis ainoa päivä ilman Scapegoatia, ja vain siksi, että jouduin jättämään treenit väliin, kun ne siirtyivät aamupäivään, mikä oli ajankohtana minulle täysin mahdoton. Maanantaiaamun nimittäin avasi fonetiikan harjoituskurssi, mistä en mistään hinnasta halua jäädä pois. Ei lainkaan yllättäen, erojen tekeminen ja kuuleminen kahden eri e:n ja o:n välillä oli melkein ylivoimaista, mutta diftongien kuuleminen tuntui helpolta. Hitusen ärsyttävää, miten vaikea oman äidinkielen luomasta pohjasta on päästä ollenkaan irti. Kuten viime viikolla, vietin taas lounastauon kielitieteilijöiden seurassa (sosiaalisuutta - huu!), ja jälleen heräsi sellainen olo, että ei hitto, on tämäkin kiinnostavaa, kyllä tätäkin voisi tehdä enemmänkin, jos vain onnistuisi erikoistumaan oikeaan suuntaan. Jotenkin tämän jälkeen olin semantiikan ja pragmatiikan luennollakin ihan hereillä, ja siellä tuli jopa kiinnostavia juttuja vastaan. Bäh. Osaispa nyt jo päättää, mitä haluaa isona tehdä...

Ilta olikin sitten aivan vapaa, ainoa semmoinen tällä viikolla, joten suuntasin Tapanilaan. Ei kyllä kauhean paljoa tullut mitään ihmeellistä kiivittyä. Menin muutamaa vaikeaa reittiä lähinnä semmoisella "muuvi kerrallaan ja varmistaja kiskoo köydestä ylös" -tekniikalla. Kotona olisi vielä pitänyt tehdä miljoona juttua, mutta en jaksanut oikein mitään. Sen sijaan olen ryhtynyt katsomaan Heroesia uudelleen alusta. Joo, 1. kausi oli oikeasti hyvä. Harmittaa, kun 3. kausi on niin päätön.