15.4. Grottes de Mandrin

Sunnuntaina Laura ja Tor-björn poistuivat Sveitsistä. Minä en lähtenyt saattamaan, vaan heräsin aikaisin ja raahauduin yliopiston parkkipaikalle, missä kokoontui päivän luolatiimi. Tiedossa oli Groupe Spéléo Lausannen aloittelijaretki, mukana ennalta tuttujen paikallisten lisäksi neljä noviisia. Kohde oli Grottes de Mandrin -niminen pieni, märkä luola Ranskan Savoiessa, parin tunnin ajomatkan päässä.

Kun vaihdoimme varusteita ranskalaisella parkkipaikalla, kävi ilmi, että tämä seitsemän hengen joukko oli varsin sekalainen: muutama aloittelijoista oli farkuissa ja college-paidassa, sveitsiläiset luolaihmiset märkäpuvussa ja PVC-haalarissa. Minun vermeeni eivät olleet erityisesti märkään luolaan tarkoitetut, mutta parempiakaan ei kaapissa ollut.

Polku luolalle kulki ensin läpi vehreän metsän, sitten komean, päidemme yläpuolelle kaartuvan kalkkikiviseinämän kylkeä myöten. Oikealla puolellamme rinne vietti alas lähes pystysuorana, mutta kasvillisuuden peittämänä, ja kaukana alapuolellamme näkyi kumpuilevaa maalaismaisemaa. Matkalla Vivien varoitteli, että tämä luola ei sitten ole yhtä hieno kuin Ordons, jossa aiemmin kävimme. Minä totesin, etten harrasta lajia vain nähdäkseni luolamuotoja.

Luola aukesi kutsuvana kalkkikiviseinämässä. Ensimmäisen kammion jälkeen se muuttui varsin kauniiksi eikä liian ahtaaksi suikeroksi. Tarjolla olisi ollut makeen näköinen kiipeily rautatankoja pitkin luolamuodon sivustaa ylös, mutta emme suorittaneet sitä, vaan hieman myöhemmin lyhyemmän kiipeilyn apuköyden avulla. Sen noustuamme käytävä muuttui veden täyttämäksi kanjoniksi. Virtausta ei ollut juuri lainkaan, mutta syvää ja kylmää vesi sen sijaan oli, syvimmillään kainaloihin asti. Se myös tuntui jatkuvan vaikka kuinka kauan, kartan perusteella hieman yli sata metriä. Kylmyyttä lukuunottamatta hidas eteneminen tyynessä luolakanjonissa, näyttävien kalkkikiviseinien ympäröimänä, oli hieno kokemus.

Joen/järven jälkeen kiipesimme pari metriä alemmalle tasolle, ja löysimme itsemme haarautuvasta käytävästä, jonka pohjaa peittivät kauniit altaat. Kävimme ensin katsastamassa oikeanpuoleisen käytävän, joka päättyi ahtaikkoon ja sen jälkeen köysiosioon, joka veisi luolan loppusumppuun. Sinne emme menneet, vaan palasimme takaisin risteykseen, ja kävimme vasemmanpuoleisessa haarassa, joka oli hieman lyhyempi, eikä ihan yhtä nätti. Sen päätykammiosta olisi vielä päässyt apuköyden kanssa kiipeämään vähän ylemmäs, mutta siellä ei kuulemma olisi mitään erityistä nähtävää. Lisäksi osa farkkuihin pukeutuneista aloittelijoista oli tässä vaiheessa aivan jäässä. Lähdimme siis palaamaan takaisin.

On tunnustettava, että minullakin oli aika kylmä. Palailin kärkijoukon eli kaikkein pahiten kylmissään olleen aloittelijan ja Vivienin kanssa reipasta tahtia läpi joen ja suikeron takaisin uloskäynnille. Auton avaimet oli piilotettu sisäänkäynnin lattian lohkareikkoon, mutta vain Olivier tiesi, missä ne tarkalleen olivat, ja hän oli vielä luolassa. Etsiskellessämme niitä löysin mystisen laatikon. Voisiko olla - kyllä! Avattuani rasian löysin infolapun ja lokikirjan. Kyseessä oli geokätkö! Laitoin siihen nimeni, kun sen kerran satuin sen löytämään, vaikkakin vahingossa. Kaksi muuta luolailijaa lähtivät jo kävelemään kohti autoja, minä jäin odottelemaan loppujoukkiota. Heidän saavuttuaan sain avaimet, ja kirmasin edeltä, jotta saataisiin kohmeinen kaveri lämmittelemään niin pian kuin mahdollista.

Vaihto kuiviin vaatteisiin, ajomatka kotiin, varusteiden siivous, ja loppuilta ja puolet yöstä esitelmien viimeistelyä. Luolasta on vielä todettava, että Vivienin ennakkovaroittelusta huolimatta se oli minusta oikein kaunis, ja varsin persoonallinen. Vesi on aina omanlaisensa haaste. Ilman sitä tämä alle kilometrin mittainen luola olisi ollut paljon helpompi, ja paljon tylsempi!

7.4., 16.10, Helzillä

Maanantaina saimme ensi kertaa kokea kunnollisen brittiläisen sään: pilviä ja vesisadetta. Siispä ei ulkoilmaohjelmaa sille päivälle. Helen antoi meille pikaisen yliopistokierroksen ja suuntasi harjoittelemaan, minä ja Laura menimme turismoimaan Cardiffin linnaan.

Olin kai joskus muksuna kyseisessä linnassa käynyt, mutta se ei herättänyt mitään mielikuvia. Sisäänpääsy oli hintava, £7,5 opiskelijoiltakin, ja sisälsi hienon audioguiden, joka hajosi meiltä molemmilta ennen kuin olimme kiertäneet puoliakaan alueesta. Linnassa oli mahtavia paikkoja, kuten koko aluetta kiertävän muurin sisällä menevä käytävä ja raunioituneessa tilassa oleva vanha linnake. Myös uudemmassa kartano-osiossa oli melkoisen huikeita koristeluja sun muuta, mutta ne vaan eivät herätä minussa niin suuria tunteita kuin keskiaikaiset rauniot. Linnasta löytyi myös paikallisen rykmentin museo, missä opimme, että heillä on 1800-luvun lopulta lähtien ollut aina maskottivuohi. Yksi vuohista oli näytillä täytettynä, ja elikot poseerasivat joka valokuvassa, ja olivat saatavilla pienoismalleina. Hih.

Linnareissun jälkeen H liittyi seuraamme. Käväisimme kahvilla, ja katselimme taasen keskustaa. Olin katsonut etukäteen yhden geokätkön, jonka nyt etsimme. Ihme kyllä se tosiaan jopa onnistui, ihan keskellä vilkasta ostoskatua. Oli muuten pienin nano, mitä olen ikinä nähnyt. Kyseinen kätkö oli Who-teemainen, ja lähistö täynnä kuvauspaikkoja, joita myös yritin bongailla, kun kiertelimme kauppoja sekä St. Davidin ja St. Johnin kirkot. En kyllä oikein edelleenkään tunnistanut, niin oli geneeristä kaupunkimaisemaa.

Hiljalleen alkoi taas olla jokseenkin kävellyt olo, joten suunta vei ruokakaupan kautta kämpille, missä kokkasimme valtavan kasan kasvismössöä, söimme, ja keräilimme voimia illan viimeistä ohjelmanumeroa varten. Kun kerran Briteissä oltiin, piti tietysti edes yhtenä iltana mennä pubiin. Lähipubi oli suorastaan naurettavan lähellä, ja elämys oli aika hilpeä: kapakassa istuimme me kolme, Helzin kaksi kämppistä sekä lauma keski-ikäisiä setiä.

Tasaisin väliajoin koko setälauma häipyi pubin takahuoneeseen, ja ihmettelimme suuresti, mitä siellä tapahtuu. He olivat siellä liian vähän aikaa, että siinä olisi ehtinyt heittää tikkaa tai pelata biljardia. Kun Tiina osallistui setien vodkapulloarpajaisiin, hän samalla kysäisi, mitä he pelaavat, ja vastaus oli meille kaikille mystinen "skittles". Seuraavalla pelikerralla Laura ja Tiina menivät mukaan katsomaan, ja itsekin uskaltauduin myöhemmin vilkaisemaan. Pubin takahuoneessa oli keilaradan tyylinen rata, pikkupoika nostelemassa keiloja. Sedät keilasivat vuorotellen muiden seistessä rivissä radan laidalla kannustuslauluja laulaen. Se oli jotenkin kovin sympaattista, ja kaikille meistä ihan uusi juttu. Mainiota lähiötutkimusta tuli siis pubissa tehtyä. Koska paikallinen pubi meni kiinni jo klo 23, ei ollut vaaraa, että kovin myöhäksi ilta venyisi.

4.4., 14.40, juna Abergavenny-Cardiff

Heräsimme aikaisin, jotta ehdimme hyvissä ajoin junaan. Juna ei kyllä toiminut ollenkaan niinkuin olimme kuvitelleet: eilinen lipunmyyntijamppa ei ollut maininnut, että meidän pitäisi vaihtaa junaa Cardiff Centralilla. Kellonajat eivät myöskään täsmänneet etukäteen katsomiimme, mutta ei se mitään. Varsin vaivattomasti kaikki junat kuitenkin löytyivät, ja alle tunnin matkustamisen jälkeen astuimme ulos Abergavennyssa.

Sää oli niin sumuinen, että mainostetut vuoret kylän ympärille eivät juurikaan näkyneet. Ei kuitenkaan satanut. Jätimme tavaramme Black Sheep Backpakers -hostelliimme, ja suuntasimme kaupungille. Turisti-infon ystävälliseltä tädiltä ostimme kävelyreittiohjeen jo etukäteen valitsemallemme vuorelle.

Kävimme syömässä fish & chipsejä, koska jossain välissä piti. Hostellin setä oli samaisessa paikassa tuopillisella ja kuittaili meille. Emme kuitenkaan aikoneet kuluttaa loppupäivää pubissa, vaan syötyämme otimme kartan kätösiimme, ja suunnistimme kohti vuorta.

Kävelylehtisen perusteella reitin pituus oli 15 kilometriä kokonaisuudessaan, ja pahus vieköön, siltä se kyllä tuntuikin. Keskustasta ei ollut pitkäkään matka ulos, ja pian olimme keskellä kumpuilevaa peltomaisemaa. Opaskirjanen käski ylittää "stilen"-sana oli meille kaikille vieras. Soitimme Helzin kämppikselle, joka katsoi netmotista, että se on jonkinmoinen portaikko. Edessämme oli portaiden asemesta portti, joka näytti johtavan keskelle hevoshakaa. Täh. Lähdimme toiseen suuntaan sen ohi, mutta pian havaitsimme olevamme menossa väärään suuntaan. Siispä poikittain takaisinpäin. Myöhemmin päättelimme, että se portti, jossa oli yksi porras, olikin se stile. Jätimme kuitenkin hevoshaan väliin ja kävelimme tietä parin farmin ja söpöjen Lambi-lampaiden ohi.

Tie nousi jyrkästi, ja kun viimein löysimme parkkipaikan, josta laiskat ihmiset olisivat lähteneet vuorelle, olimme jo niin poikki, että pidimme tauon. Parkkipaikalta lähti varsinainen polku. Se nousi halki maalauksellisen tammimetsän, joka oli kuin suoraa jostain Tolkienin tekstistä.

Viimein metsä harveni, ja muuttui saniaisten, mustikan ja kanervan peittämäksi ylämaaksi. Maasto myös jyrkkeni edelleen. Kun yhden kumpareen yli noustuamme näimme tavoitteemme, Sugarloaf Mountainin huipun, nousi pintaan pieni epätoivo. Huippu oli vielä kovin kaukana, ja jalat olivat jo aika poikki. Sentään sää oli vain parantunut ylös mentäessä: olimme nousseet sumun yläpuolelle, sinisen taivaan ja auringonpaisteen alle.

Ylhäällä tapasimme eläimiä: yksinäisessä puussa istui lähes pelottavan suuri korppi, ja lauma hevosia käyskenteli karussa maastossa ihan keskenään - ja ilman minkäänlaista aitausta. Tämähän elukoihin tottumatonta kaupunkilaislapsosta suorastaan pelotti, etenkin kun hepat yhtäkkiä lähtivät kirmaamaan meitä kohti. Siitä saivat jo väsähtäneet vaeltajat kätevän adrenaliinipiikin. Tietysti hepat vain laukkasivat ensin kavereidensa luo ja sitten purolle juomaan.

Edessämme olivat vielä viimeiset ponnistukset, eli se kaikkein jyrkin nousu edelleen kovin kaukaiselta näyttävälle huipulle. Itse asiassa olimme niin kuitteja, että oli pakko pitää taukoja hyvin usein ja paljon. Periksi ei kuitenkaan annettu, ja lopulta, sankarilliseesti, saavutimme kuin saavutimmekin Sugarloaf Mountainin noin 600 metrin korkeuteen kohoavan huipun.

Näköalat huipulta olivat aivan mahtavat (kuva ei mitenkään tee niille oikeutta), vaikka suurimmaksi osaksi laaksot olivat usvan peitossa. Kauemmat vuoret eivät siis juurikaan näkyneet, mutta toisaalta, maisema oli sitäkin mystisempi. Huipulla myös tuuli kovasti. En varmaan koskaan aiemmin ole kokenut yhtä vahvaa kaipuuta riippu- tai varjoliitoa kohtaan - jospa olisi vain voinut levittää siivet ja lähteä leijailemaan tuulten mukana kaukana alla aukeavan näkymän ylle.

Pidimme lounastauon suojaisien kivien lomassa lähellä huippua. Oli niin aurinkoista, että ei tarvinut takkia. Huipun lähistöllä piti olla kaksikin geokätköä, ja syötyämme yritin vähän etsiskellä niitä, mutta kun vihjeet olivat tasoa "kivenkolossa", kun alue oli täynnä kiviä, ja muutenkin olo oli jokseenkin uupunut, päätin luovuttaa aika alkuunsa. Jos olisi ollut GPS, puuhassa olisi ehkä ollut enemmän mieltä.

Paluureittimme oli eri kuin tuloreitti. Toisessa lauseessa mainittua kivimuuria saimme etsiä niin kauan, että vaikka alaspäin meno oli toki kevyempää kuin ylös, sen viimein löydyttyä jaksoi tuskin nostaa jalkojaan maasta. Hiljalleen kuitenkin etenimme karusta nummimaastosta jälleen harvojen jalopuiden sekaan. Testasin yhteen kiipeämistä. Mahtavaa oli.

Polkumme jatkui metsään, joka koostui pelkästään sammalen peittämistä, aavemaisen oloisista tammista - kuin mikäkin enttimetsä, tai peräti Alkumetsä. Yksin pimeällä olisi pelottanut. Laskeuduimme sen läpi laaksoon, jota halkoi Nant Iago-niminen puro, ja puut vaihtuivat pyökeiksi. Reissumme viimeisen esterataosuuden muodosti puron ylitys: oli kyllä ylityspaikka laattakivineen, mutta se oli mudan ympäröimä. Vähän kiertelemällä sekin saatiin ohitettua kuivin kengin. Löysimme tiemme takaisin parkkipaikalle, ja siitä omia jälkiämme seuraten, tällä kertaa eksymättä takaisin kaupunkiin.

Väsyneinä, mutta suorituksestamme ylpeinä kävimme syömässä Subwayssa, ja sitten jo aiemmin tutuksi tulleessa Coliseum-pubissa jälkiruoaksi valtava suklaakakkupala minulle, ja muille brownieta. Kello ei tämänkään jälkeen ollut kovin paljoa, mutta energia oli niin vähissä, että valuimme hostellille, missä lähinnä lojuimme loungessa TV:n ääressä, ja aikaisin nukkumaan.

Kukaan meistä ei ollut vielä nukahtanut kiitos allaolevan pubin melun, kun huoneemme muut asukit - 2 tyttöä ja 2 poikaa - törmäsivät sisään ja laittoivat valot päälle, huomasivat meidän nukkuvan, sanoivat hups, sammuttivat valot ja olivat ihan hyshys. Olimme tietysti hiljaa ja leikimme nukkuvia sen sijaan, että olisimme ryhtyneet yhtään sosiaalisemmiksi. Lopulta uni oikeastikin tuli.

Mitäs tässä

Vähän on jäänyt taas vähille tämä päivittely, mutta eipä ole ollut paljoa sanottavaakaan. "Juhannus"viikonloppu meni odotetun kaavan mukaan: fanficcia ja töitä. Kirjoitettuani yhden pitkän stoorin aloitin toisen, kun nyt kerran inspiraatiota tuntuu riittävän. Maanantai-tiistai oli viikonloppuni, joka sekin (kas kummaa) sisälsi paljon kirjoittamista ja elämätöntä netissä roikkumista.

Maanantaina sentään näin muutaman kaverin, ja eilen oli kovasti tarkoitus kiivetä, mutta yritys kaatui siihen, ettemme löytäneet mitään paikkaa missä semmoista voisi harrastaa. Ulkona oli sateista, ja Pääkaupunkiseudun sisäkiipeilypaikkatilanne kesällä on käsittämättömän surkea: Tapanila on kiinni, Kumpula on remontissa, näköjään jopa Kauniaisten palloiluhallin boulderseinäkin pois laskuista kun ko. halli on kesälomalla. Jäljelle jää Myllypuro, jossa käyminen kuulemma ei juuri ole tyhjää parempi vaihtoehto, sekä Pasilan cave, johon nyt seuraavaksi voisi yrittää mennä, kun sen pitäisi jopa olla auki. Plääh. Kiipeilyn kariuduttua kävin sen sijaan etsimässä yhden ihan lähistölleni ilmaantuneen geokätkön. Ihan hauskaa vaihtelua kotona möllöttämiseen sekin oli.

15.4. Nizza, osa 2

Päivä aikaa nähdä Nizza. Kovin vähän, etenkin kun eri ihmisiä kiinnostivat eri kohteet. Oli se vaan vaikeaa.

Aamupalan söimme rantakadun varressa kahvilassa, sinisen meren äärellä, palmujen varjossa. Olipa aika ökyfiilis, hih. Syötyämme seurailimme rantaviivaa turistitoimistolle, mistä saimme kaupungin kartan. Sen avulla suunnistimme kaupungin yläpuolelle kohoavalle kukkulalle. Kukkulalla piti olla geokätkö, mutta matkalla ylöspäin se ei tullut vastaan. Sen sijaan kohtasimme käsittämättömiä näköaloja yli Nizzan. Kukkulan laella oli turistikrääsäkauppa. Ylhäältä palailin takaisin kiertäen rinnettä ja etsien kätköä. Löysin täydellisen oikean näköisen paikan, mutta siellä vaan ei ollut purkkia. Joko paikka oli sittenkin väärä, tai kätkö rosvottu.

Kukkulalta laskeuduimme alas vanhaan kaupunkiin. Kävelimme vähän ympäri ja vilkaisimme pariin kauppaan. Oli aika kova nälkä, joten etsimme lounaspaikan. Lonely Planetin suosittelema Pasta Basta osoittautui loistavaksi valinnaksi, lounasmenu oli edullinen ja ruoka hyvää, ja bonuksena tarjoilijapojut olivat kivoja ja söpöjä. Turistejakaan ei juuri näkynyt.

Ruokailun jälkeen oli aika päättää, mitä tekisimme seuraavaksi. Katsastimme satunnaisen kirkon (Cathédrale Sainte-Réparate), ja sitten pysähdyimme kadulle pähkäämään, miten sovittaa yhteen vähäinen aika ja erilaiset kiinnostuksenkohteemme. Saimmekin aikaan pienimuotoisen sodan, jonka lopputuloksena ryntäsin pois paikalta yksin ja lähdin marssimaan kohti Mont Boronia, suurempaa Nizzan viereistä kukkulaa. Olikin oikeastaan varsin OK olla välillä ihan yksikseen.

Matka oli kohtalaisen pitkä, useamman kilometrin, ja ylämäkeen (kuvassa sataman takana näkyvä kukkula on aamuisen vierailun "pienempi kukkula" ja vanha kaupunki, hotelli jne. sijaitsevat sen takana). Kukkulan rinteet olivat täynnä suuria taloja mielettömällä merinäköalalla. "Vuoren" huipun näköala oli kyllä ehdottomasti kaikista hienoin koko reissulla, aivan käsittämättömän upea.

Näköalan lisäksi hain kukkulalta geokätköä. Vihje oli "kiven alla" ja tienoo aivan täynnä kiviä ties kuinka monen neliömetrin (ellei jopa -kilometrin) alueella. Äääh. Tämä kätkö oli kumminkin viimeinen mahdollisuuteni saada muuan matkaötökkä jätettyä Ranskaan, siispä se vaan oli löydettävä. Menin kännykällä nettiin hakemaan lisää vihjeitä. Saattoipa tulla melko kalliiksi. Kulutin pari tuntia haravoiden kukkulan laen näköalapolun vartta. Tulin myös kohdanneeksi vähän paikallista kiveä, joka vaikutti oikein kivalta. Sääli, ettei tällä reissulla päässyt kiipimään. Lopulta eräs valokuvavihje vei minut oikealle suunnalle ja löysin kätkön. Jipii! Pääsin viimein eroon TB:stä. Tehtävä suoritettu.

Palailin Nizzan keskustaan, osan matkasta bussilla--matkan hinta 1e! Ei voi tajuta, miten halvat julkiset täällä on. Tapasin muut hotellilla. Ehdin juuri vaihtaa vähän vaatetta, kun piti taas liikkua, että ehtisimme kauppoihin ennen niiden sulkeutumista. Kävimme myös rannalla, missä Mirja ja Laura kahlailivat rantavedessä ja totesivat sen lämpimäksi. Eipä tullut uituakaan tällä reissulla. Pahus, kun oli niin vähän aikaa.

Iltapalaksi söimme kalliita ja vähän ällömakeita kreppejä. Sitten takaisin hotellille pakkailemaan, taas.

12.4. Toulouse

11.4. aamulla kohtuuaikaisin lähdimme kohti Mirjan koulua, Miralle Universiteta. Siellä tutustuimme aluksi ihan kivikautiseen tietotekniikkaan, kuten hankalaan tulostussysteemiin. Päätöntä päänvaivaa tuotti myös se, että näppisten näppäinasettelu oli ranskalainen eli täysin vieras. Lopulta sain printattua yhden kartan erään Nizzan geokätkön luo.

Printtaamasta Mirja suuntasi joogaamaan. Minä ja Laura surffailimme hetken, ja lähdimme sitten omatoimiselle yliopisto-sightseeingille. Yliopisto oli käsittämätön betonikompleksi, ja jotenkin olemukseltaan toi mieleen yläasteen. Musiikin laitoksella luokassa musisoi porukka, jossa oli ainakin laulajia, piano, kitara, rummut ja tuuba. Seinät olivat täynnä graffiteja ja julisteita.

Lounasaikaan Mirja liittyi takaisin seuraamme, ja pääsimme tutustumaan yliopiston ruokalaan. 2,8e ateriakupongilla sai salaatin, jälkiruoan, leivän, pääruuan (sienilettu) ja lisäkkeen (ranskiksia). Oli ihan OK, tunnelma ruokasalissa oli jotenkin hyvin erilainen kuin esim. Unicafessa, meluisampi ja peruskoulumaisempi. Saimme seuraa myös Mirjan vaihtaritutuista, oli pari suomalaista ja norjalainen tyttö. Yleisenä yhteisenä kielenä oli kumminkin ranska.

Onnistuin sotkemaan rasvaista ruokaa eilen ostamiini housuihin, mikä ärsytti--aivan suunnattomasti liikaa asian merkityksettömyyteen nähden. Ihan kuin eilinen kokkausskitsoiluni. Lopputuloksena kun muut istuivat jutustellen kahvilassa lounaan jälkeen, itse mökötin mykkänä ja pelkäsin, että hetkenä minä hyvänsä vaan friikkaan ja juoksen itkien ulos. Itsesääli vaivasi, tuntui, että muut puhuvat täydellistä ranskaa ja ovat sosiaalisia ja fiksuja ja minä vaan en osaa. Olin varsin helpottunut, kun vieraat ihmiset poistuivat seurasta. Minut pitkään tunteneina Mirja ja Laura osasivat oikeaoppisesti ignoorata sekoiluni. Käväisimme Mirjan kotilaitoksella, ja sain siinä ohessa hiljalleen koottua itseni. Sen jälkeen lähdimmekin takaisin kämpille. Metro oli edelleen ihan käsittämättömän siisti.

Hetken lojunnan ja pohdinnan jälkeen päätimme lähteä epävakaasta säästä huolimatta puisto/puutarhakierrokselle. Ensimmäinen kohde oli Compans Caffarellin puisto, jossa oli japanilainen puutarha, jossa puolestaan piti olla geokätkö. Sadekuuro keskeytti etsinnät, mutta kohtalaisen kaivelun jälkeen kätkö lopulta löytyi. Se oli kumminkin mikro, eli liian pieni Suomesta tuomalleni matkaötökälle. Itse puutarha oli todella hieno. Siellä oli myös söpö kissa. Seuraavaan puistoon menimme metroillen. Se oli Grand Rond komeine suihkulähteineen. Sen viereltä löytyi myös Jardin des Plantes. Sen sijaan jälkimmäisessä oleva geokätkö ei löytynyt. Palailimme kotiin.

Illalliselle saimme seuraksemme Mirjan italialaisen naapurin, joka kokkailikin pastakastiketta tottunein otein. Hyvää oli! Viiniäkin meni pullollinen, ja hiljalleen minulla alkoi olla jopa vähän vähemmän epätoivoinen olo ranskantaitoni suhteen. Eläköön alkoholi... Syötyämme päätimme oikein peräti lähteä ulos yksille porukalla. Ihme kyllä yhdet olivat oikeastikin vain yhdet, ja koska istuin Lauran kanssa pöydän "väärässä" päässä, en juuri kuullut vaihtarien jutustelua ja pääsin epäsosiaalistelemaan. Kotiin ja nukkumaan vasta reilusti puolen yön jälkeen.

Koesoittoa ja kivenkoloja

Haydn-perjantai

Perjantaina oli koesoittokoulutksen Haydn-päivä. Soitimme arvotussa järjestyksessä vuorotellen sermin takaa Haydnin D-duurin ensimmäistä osaa, ja annoimme toisillemme palautetta. Ruokatauon jälkeen tehtiin sama uudelleen ja yritettiin korjata asioita palautteen mukaan. Soittaminen jännitti aika paljon, kun en tuntenut osaavani Haydnia kovinkaan hyvin. Onneksi muutenkin kuultiin paitsi loistavia, myös selvästi keskeneräisiä esityksiä, joten ei hävettänyt ihan niin paljon.

Ensimmäisen soittokertani palaute oli kovin tuttua: "kuulosti levottomalta ja rauhattomalta", "soitit jotenkin vihaisesti". Oikeasti hupaisaa, että on mahdollista soittaa jopa niin aurinkoinen ja hienostunut kappale kuin Haydnin konsertto "vihaisesti". Olen vaan niin hevisellisti. Toisella kierroksella keskityin etsimään rauhaa, ja ilmeisesti se löytyikin, oli kuulemma paljon levollisempaa ja harkitumpaa.

Stemmalauantai

Lauantaipäivän täytti koesoittokokulutuksen orkesteristemmaharjoitus. Kävimme opettajamme johdolla läpi leikkikoesoittoomme tulevia orkesteristemmoja. Soitimme enimmäkseen yhdessä, vain satunnaisia pätkiä vuorotellen yksin. Se oli paljon leppoisampaa kuin perjantain Haydn, mutta ihan yhtä hyödyllistä ja kehittävää. On noissa vielä tekemistä ennen parin viikon päästä olevaan harjoituskoesoittoamme.

Iltapäivästä oli AOK:n kokous fonduen äärellä, viimeinen laatuaan ennen Mirjan maastapoistumista. Fondueta tuli syötyä hurjan nopeasti melkoinen määrä. Lisäksi pohdiskeltiin taas Ranskaan matkailua. Hii.

Luolasunnuntai

Sunnuntaiksi siirryin Turkuun, mistä ajeltiin porukalla Laitilaan etsimään Hauk/Hautvuoren luolia (ja geokätköä). Löysimme paikan ongelmitta, ja vähänkö se oli hieno! Haukvuori oli läjä kalliota ja lohkareita, paljon kivaa kiveä ja aivan täynnänsä kaikennäköisiä kivenkoloja ja onkaloita, joihin ryömiä. Siispä taiteilimme märällä kivellä ja sammaleella ja änkeydyimme kaikkiin kiintoisiin luolanpoikasiin.

Ehdimme tutkailla vain osan alueesta, ja siltikin löysimme vaikka mitä jännää. Ehkä jännintä luolien etsimisessä on, että ulkoapäin suuaukon perusteella ei mitenkään voi arvioida, mitä sisäpuolella on. Paras löydöksemme ei ulkopuolelta juurikaan eronnut monesta muusta vähemmän kiintoisasta aukosta, mutta se olikin oikeasti melkoisen pitkä, jopa niin pitkä ja jyrkästi alaspäin viettävä, että päätimme jättää sen pohjan etsimisen myöhemmälle, koska kovin kylmä ja nälkä alkoi jo olla.

Ihmisten ilmoille palailtuamme ihmettelimme vielä Ihan Oikeita vuoria ja luolia Planet Earth -dokumententteja katsellen. Vau. Maailmassa on niin paljon kaikkea aivan mielettömän käsittämätöntä ja hienoa, ja niin paljon paikkoja, joissa haluaisi joskus päästä käymään. Lisäksi opimme, että sateenkaaren päässä on laama.

Viikonloppupuuhaa

Lauantaiaamuna näin aivan mahtavaa unta, joka muuttui hiljakseen tavallisesta arjesta Heroes-tyyliseksi supersankariseikkailuksi. Unessa osasin lentää--edellisestä lentämisunesta olikin jo kauhean kauan. Lisäksi toimin jonkinlaisena supersankarineuvonantajana jossain pahassa suuryrityksessä, mutta siis luonnollisestikin olin itse hyvis. Pahoilla yritystyypeillä oli kammottava juoni, johon sisältyi jotenkin sielujen repimistä paloihin ja yhdistelemistä uudelleen (tämä oli kyllä enemmän Hellblazeria kuin Heroesia). Vastustelin tätä parhaani mukaan, ja tilanne oli etenemässä voimainkoettelukseksi, jossa ihan Potter-leffan Umbridgen näköinen ilkeä täti heitteli salamoita, ja itse yritin bluffata, että osaan kaikkea muutakin kuin vain lentää. Huonosti tämä luultavasti olisi päättynyt, harmi vaan heräsin ennen loppuratkaisun selviämistä.

Herätys oli liian aikainen, koska taas oli kvartettia, ja taaskin olin aivan pihalla. Onneksi treenien jälkeen sain sulloa sellon Konsan kaappiin viikonlopuksi. Hipsin kotiin, kokosin tavarani ja vaihdoin kaupunkia. Turussa kiskoin Daren pelinkirjoituksensa parista ulkoilemaan parin geokätkön verran. Melkoisen tyypillinen kierros: GPS päätti lakata toimimasta hyvissä ajoin ennen ensimmäistä kätköä, joten Kuuvuoren purkkia ei vieläkään löytynyt. Halistenkoskelta kätkö löytyi, luonnollisesti viimeisestä niistä neljästä nurkkauksesta, jotka tarkistimme. Illan päätteeksi katselimme The Ring-leffan. Törmäsin taasen siihen tylsään seikkaan, että kauhuleffat tapaavat olla minusta joko liian vähän pelottavia tai sitten ällöttävällä tavalla inhottavia. Tämä edusti ensinmainittua: oli hieno ja ovela leffa, mutta ei se minusta ihan kauhean pelottava ollut.

Sunnuntaina kiivettiin. Uskaltauduin kokeilemaan kattoon liidaamista, whii! Oli kyllä jännää. Jälkeenpäin jäi harmittamaan, etten yrittänyt edetä kovin pitkälle, olisin varmaan edemmäskin päässyt, jos olisin jaksanut tapella, mutta joskus toiste sitten. Tuli kumminkin hyvin itsensä ylittänyt olo--reitti ei ilmeisestikään ollut kovin vaikea, mutta siinä oli paljon minulle ihan uudenlaisia juttuja. Montaa muutakin reittiä tuli kiivettyä, varsin reipasta ja ahkeraa oli.

Kiipeilyn jälkeen pidettiin pikkujouluntapaisia Mirillä. Susanna oli tuonut hyvää lanttulaatikkoa ja minä väkertelin epämuodostuneita pipareita valmistaikinasta. Tiemuskin ilmestyi seuraamme. Hetken aikaa näytti pelottavasti siltä, että kaikki olivat syöneet itsensä niin ähkyyn, että loppuilta menisi lojuen ja häiriintynyttä joulumusiikkia kuunnellen. Onneksi kuitenkin ihmiset piristyivät, ja saimme tyypillisen pöhkön idean lähteä kurkistelemaan, löytyisikö Turustakin jänniä tunneleita kaupunkieksploraatiokohteiksi. Lupaavia asioita löytyikin. Jee. Sitten olikin kello jo niin paljon, että oli aika hypätä bussiin ja palautua Espooseen.

Viikonloppu!

La

Kulutin lauantaiaamupäivän siivoamalla ahkerasti. Niin pitkän aikaa on tullut oltua kotona ihan vain yksikseen, että ihmisten vierailusta sai hyvän tekosyyn. Siivoiltuani raahasin itseni ja selloni Selloon, missä piiiitkästä aikaa menin vanhan kotini eli Musiikkiopisto Juvenalian tiloihin. Harjoittelimme selloryhmällä kappaletta opiston 30-vuotisjuhliin. Oli kovin haikeaa ja toisaalta hyvin mukavaa, näin ihmisiä pitkästä aikaa, muun muassa vanhan sello-openi, joka aikanaan opetti minua kauemmin kuin kukaan muu sen jälkeen.

Sellosta kipaisin kotiin, söin pikaisesti ja valmistauduin suuntaamaan seinälle, kun Olmi mokoma ilmoittikin, että eipä mennäkään. Pah. Ihan mukava sikäli, että vain hetkistä myöhemmin Miri ja Susanna kyselivät, että missäs menen. Kun sanoin että kotona, niin tulivat sitten saman tien lepäilemään Habitare-kerroksensa jälkeen. Väittäisin että kaappasivat Turkuun, mutta oikeastaan taisin mennä vapaaehtoisesti.

Turussa hypittiin pitkästä aikaa kahdella tanssimatolla (kun raahasin omani mukaan), ja käväistiin viimein hakemassa Posankan kieppeiltä geokätkö, tyypilliseen tyyliimme pimeällä ilman taskulamppua tai kovin tarkkaa sijaintitietoa. Miri sen kumminkin löysi. Sen sijaan Tiemuksen pihapiirin siilejä emme löytäneet. Juotuamme vielä leppoisasti iltakahvit Tiemuksella ajelimme Mirille, ja kello olikin jo vaikka mitä.

Su

Sunnuntai oli melkoisen puuhakas. Avasimme Mirin kanssa aamun tanssimattoilemalla lisää, ja sen perään pelasimme Upwordsia, Scrabblen tapaista peliä, jossa sanoja voi rakentaa myös päällekkäin. Idea oli loistava, mutta vähäsen hienosäätöä siitä tuntui puuttuvan, ei ihan yltänyt alkuperäisen sanapelin tasolle kuitenkaan.

Saatuamme pelin viimein päätökseen siirryimme kiipeilyn pariin. Olipa taas vaihteeksi omituisen tuntuista kiivetä Palatsilla--kun olen nyt jonkin aikaa käynyt Tapanilassa pari kertaa viikossa, siitä on selvästi muodostunut kotiseinäni. Alun kömpelöyden ja turhan rutinan jälkeen sain kumminkin kiivettyä paljon juttuja, joissa aiemmin en ole onnistunut. Päivän suurimman voitontunteen tarjosi joskus Möykyksi nimeämäni reitti, jonka kanssa olen ties kuinka kauan tapellut. Ihmiset ovat järjestään minulle väittäneet, ettei se ole vaikea, ja olen aina ollut eri mieltä. Noh, tänään taisin vakuuttua. Ei se enää ollut vaikea. Jee!

Kiipeämisen järkeen syötiin--Pirkan pakastesipulirenkaat olivat kivoja. Jälkiruoaksi testailin netistä bongaamaani rommirusinapullaa, koska se oli niin hassu idea että pitihän sitä kokeilla. Aika hassu siitä tuli. Sitten alkoikin jo olla niin myöhä, että piti hypätä viimeiseen junaan ja sen myötä takaisin Espooseen.

Viikonlopun henkilökohtaisena suurena oivalluksena olkoon se, että ei pitäisi sortua ja vajota epäsosiaalisuuskausiin. Viimeiset pari viikkoa ovat epäilyttävästi alkaneet tuntua kesältä vuosi sitten: samaan aikaan kuvittelen, että plääh, ei minun mitään ihmisiä tarvitse koskaan nähdä, en minä niitä mihinkään tarvitse eivätkä ne minua, mutta sitten toisaalta alan kummasti kokea oloni ahdistuneeksi ilman mitään selkeää selitystä.

Painajaisista parempaan(?) päin

Unessa tuntemattomat ihmiset vihasivat minua ilman mitään varsinaista syytä. Se ei ollut yhtään kivaa. Herättyäni päivä ei paljon sen paremmaksi muuttunut, vaikken nähnyt muita ihmisiä kuin kaupan kassan ja satunnaisia ohikulkijoita. Tämähän siis oli tällainen melodramaattinen viimeinen päivä ennen mestauslavalle astelua, eli siis huomista Cameratan solistikarsintaa.

Kunnian päivän ensimmäisestä ahdistuksesta saa Dare, joka blogissaan varoitteli, että kun Japanissa on niin kivaa, sinne pysyvästi jumiutumisen riski on aina olemassa. Hm. Seuraavan järkytyksen tuotti palkkakuitti. Se ja Kelan sivujen vilkaiseminen kertoivat, että olen aika nätisti ajatellut vuoden tuloni pieleen. Opiskelijoiden kuuluu olla köyhiä. Näyttääkin kovasti siltä, että en voi nostaa enää loppuvuonna opintotukea, ja saatan joutua palauttamaan aikaisemmin saamiani, jos en halua, että karhuavat myöhemmin. Kun olen tuhlannut rahaa kaikkeen pöljään ja tuloni lakkaavatkin kokonaan lokakuun puolivälissä vikan metropalkan jälkeen, tulevat loppuvuoden taloudelliset olot olemaan vähemmän iloiset. Eikä siinä tietenkään vielä kaikki, mutta loppu jääköön rutisematta. Argh. Käperryin hetkeksi sängylle tuijottamaan seinää ja yritin tyhjätä pääni ahdistuksista. Sepä siitä kivasta vapaapäivästä. Sen verran kun uskalsin soittaa, sekään ei nostanut mielialaa. Näin lähellä itse esitystä ei kumminkaan kannata hirveästi varsinaisesti harjoitella, siitä voisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Kaikesta huolimatta onnistuin löytämään päivään hyviäkin hetkiä. Keksin väsätä syötäväksi jotain molen tapaista omituista sörsseliä, jossa oli possua, salsaa, maapähkinävoita ja kaakaojauhetta, ja siitä tuli yllättävän hyvää. Illalla lähdin pitkästä aikaa etsimään geokätköä. Kätkö sijaitsi Iso-Huopalahden ranta-suo-pöheikössä, ja siellä rämpiminen oli lystiä. Pääsin ylittämään jorpakoita koivunrungoilla taiteillen ja muuta hauskaa, pieni ihme, etten päätynyt johonkin suolammikkoon uimaan. Kätkönkin jopa löysin. Paluumatkalle valitsin eri reitin, ja eksyin metsään. Se oli mahtavaa. Metsät ovat kivoja ja eksyminen on jostain syystä ollut minusta aina enemmän kivaa kuin ikävää, etenkin jos ei ole mikään kiire mihinkään. Melkein liiankin helposti ja nopeasti löysin takaisin kodin kieppeille. Loppuiltaa kuluttelin hyödyllisesti siivoilun merkeissä. Huominen on liian pian.

Epäperinnecon

Viimevuotisen Ropeconin jälkeisen blogitilitykseni muistelu hieman sekä hämää että hävettää. Juuri kun tuli todettua, että asiat vaan eivät pohjimmiltaan muutu, ja sitten yhtäkkiä huomaakin, että noh, toisinaan ne saattavatkin muuttua, eikä perinteiden rikkominen sittenkään ole mahdotonta. Ensimmäistä kertaa sitten ekan käymäni conin en viettänytkään koko aikaa Maijan seurassa, vaan vaihtelevasti suurelta osin myös kaiken maailman ihme turkulaisten kanssa hengaten. Kun vielä päälle lisää ne muut larppitutut, joita ei ole aikoihin nähnyt, ja joiden kanssa on kiva vaihtaa pitempäänkin kuulumisia, sekä vielä satunnaisen orkesteritutun ja vastaan tulevia jostain opiskelupaikoilta tuttuja ihmisiä, välistä oli aika jakaantunut persoona -olo.

Pe

Coni alkoi perjantaina, vaikka itse saavuin paikalle vasta lauantain puolella yöstä. Perjantaipäivä meni pakkaamiseen, hiusten ja kylpyhuoneen värjäämiseen sekä ihan normaaliin mutta vielä paljon normaaliakin kärsimättömämpään metronajeluun. Sen jälkeen vasta pääsin Mirin ystävällisesti autokyydittelemänä Dipoliin. Kello oli niin paljon, että lähinnä ehdin sanoa "moi" ja ostaa lipun työvuorossa olleelta Maijalta sekä "hei-hei" paikalta poistuville muille tutuille, pelata kokeeksi hankkimaani Metro-peliä Mirin kanssa ja sitten etsiä majoitustilantapaisen, että siellä voisi sitten yrittää nukkua.

La

Aamusta asustauduin Aeryniksi, paitsi että siniset piilolinssit tuntuivat edelleen niin kaameilta, ettei toivoakaan niiden käyttämisestä. Asu oli aika simppeli ja ei mitenkään ihmeen tunnistettava, mutta siltikin minusta cool, ja pidin maalatusta vesiaseestani kovasti.

Lauantaina tuli jopa osallistuttua useampaankin ohjelmaan: heti aamusta oli Daren kaupunkilarppi-luento, jossa asia oli tuttua, mutta tiivisti hyvin sanalliseen muotoon juttuja, joita en itse ole noin selvästi määritellyt (kuten sen, miten pelaamisen hitaus on olennaista kaupunkipeleissä). Kuuntelin myös lopun Roolipelit ja internet -paneelista, ja ihmettelin, miten ihmeellisistä asioista ihmiset saavat aikaan ongelmia, ja myöskin, miten ihmeessä "irkissä roolipelaaminen" voi olla näin kamalan vaikea ja uusi juttu, kun MUSHeja on ollut olemassa vuosikausia. Sen sijaan Avaruussodankäynti ja avaruusooppera -luento oli kiva ja kiintoisa. Sen verran pidin coniperinteistäni kiinni, että myös tanssiharjoituksissa piti kääntyä, edes kahden helpon setin verran, tanssimassa tuttuja asioita, pitkästä aikaa. Se on edelleen kivaa. Kuitenkin muiden suunniteltujen puuhien takia päätin, että tanssiaiset saisivat tältä vuodelta jäädä väliin. Gaalan kuitenkin katsoin, ihastelin tanssia ja pukuja, ja epäkohteliaasti vääntelin naamaani bändille. Ei se nyt niinkään, ettei toinen sellisti saanut kvinttejä soitettua sinne päinkään puhtaasti, mutta olisivat nyt edes heiluttaneet kunnolla hiuksiaan. Hrm.

Dipolin lähistöllä olisi ollut montakin geokätköä, vaan niistä erityisesti yksi kiinnosti. Kätkön nimi on Claustrophobia, ja se sijaitsee hyvin ahtaassa putkilossa. Uhottuamme ensin aikamme että totta kai sinne mennään, menimme rantaan katsomaan sisäänkäyntiä. Suureksi iloksemme saimme kuulla, että rannassa varjoconiaan pitävät käyttivät juuri sen tienoota käymälänkorvikkeena, ja kaiken lisäksi putki oli Oikeasti Kapea ja täynnä likaa ja hiekkaa ja urgh. Ensimmäistä kertaa päätimme, että ei, tämä kätkö saa nyt jäädä käymättä. Skippasimme suoraa seuraavaan ohjelmanumeroon, eli veteen. Perjantaina postista hakemani märkäpuku piti testata. Toimi. Aivan mahtavasti. Ero aiemmin kokeilemaani Mirin minulle liian isoon märkäpukuun oli huomattava: hyvin istuvassa puvussa tosiaan kelluu. Vaikka x-kirjaimen muodossa selällään pilvistä taivasta tuijottaen. Vau. Sinne olisi voinut jäädä loppuyöksi.

Loppuyölle oli kuitenkin vielä tekemisentapaista suunnitteilla. Aiemmin päivällä Dare oli heittänyt ilmoille ajatuksen, että voisi pelauttaa jotain. Yksi pitkistä perinteistäni conin suhteen on, että joka vuosi meinaan johonkin ropeen osallistua, mutta ikinä vaan en uskalla ja saa aikaiseksi. Se siitäkin perinteestä sitten. Melkoisen setvimisen jälkeen (johon itse osallistuin lähinnä vahtimalla muiden tavaroita) löysimme sopivan hiljaisen ja pimeän tilan. Muiden paettua muille tahoille loppujen lopuksi pelaamassa olimme vain minä ja Miri, mutta isompi porukka olisikin voinut olla liian suuri. Sortuneeseen luolaan jämähtäneiden sankareiden seikkailu oli klaustrofobinen ja synkeä. Mainiota oli, vallan mainiota. Eniten ehkä minua on hämännyt pöytäroolipelaamista miettiessäni se, osaisinko mitenkään eläytyä ja kokea asioita niin vahvasti kuin larpeissa, jos en oikeasti tee muuta kuin puhun ja viskelen noppia. Ainakin pimeässä väsyneenä lattialla lojuen oli hyvin helppo eläytyä. Oli hieno iltasatu.

Su

Sunnuntaille ei ohjelmalehtisestä löytynyt paljoakaan, mikä olisi erityisesti vedonnut. Aamupalan ohessa pidettiin huolta siitä, että Dare piti lyömänsä vedon ja käyskenteli edes hetkisen conialueella potkupuvussa. Hii. Sen jälkeen suunnattiin hakemaan saunarantaan kuivumaan jätetyt märkäpuvut, ja kummasteltiin teekkarisankaria, joka oli vaan ottanut ja kiskonut päälleen satunnaisen vastaansa sattuneen vieraan märkäpuvun ja tietysti vielä sisäpuoli ulospäin. Loppuconini muodostui perinteikkääseen tapaan koomaus-hengauspainotteiseksi. Pelattiinpa kumminkin Metropeliä vähän isommalla porukalla, ja noh, ei se nyt taida olla ihan parhaasta päästä mitä kaikkiin maailman lautapeleihin tulee, mutta ainakin teemasta irtosi paljon hupia tällaiselle pöljälle kuskille. Live-Tetriksenpeluuseenkin tänä vuonna ehdin osallistua. Se oli vinkeää. Oikea tetris on kyllä paljon helpompaa, mutta hauskuuden suhteen on vaikea sanoa, kumpi vie voiton.

Kahden aikaan oli aika poistua paikalta, iskän ja veljien kanssa grillailemaan ja syömään älyttömästi. Toisaalta harmitti lähteä kun conia olisi ollut vielä jäljellä, mutta oli myös kiva nähdä perheenjäseniä pitkästä aikaa ja kuulla kuulumisia. Conista vielä kuului perään kamalia: olin onnistunut huomaamattani tiputtamaan matkakorttini sinne. Mieletön tuuri, että sen oli joku vienyt löytötavaroihin, työsuhdelipun hävittäminen olisi hirveää.

Olin kotona sen verran ajoissa, että ajattelin vielä soittaa vähäsen, mutta kun Miri, Dare ja Kaisa tulivat tiputtamaan matkakorttini takaisin, jämähdinkin sitten vielä seuraan hetkeksi. Syömäänlähtemissuunnitelmat kuitenkin peruuntuivat, muut häipyivät ja minä palasin selloni luo, ja iloksi ja onneksi ehdin soittaa edes puolisen tuntia. Paljon parempi sekin kuin ei yhtään. Nyt kun conikin on ohi, olisi korkea aika lopettaa kaiken maailman tekosyiden taikominen ja soittaa, soittaa, soittaa ja soittaa.

Lisää kätköjä

Kerrankin työpäivän aamu tuli käytettyä tehokkaasti, joskaan ei hyödyllisesti. Käväisimme nimittäin etsimässä geokätkön. Melkoisen jänskän sellaisen, taas vaihteeksi. Castle Wolfensteiniksi nimetty kätkö sijaitsi reilun kilomerin päässä kotoani, jossain vallihauta/linnoitusrakennelmasysteemissä olevassa bunkkerissa. Niitä oli useampi, useita sisäänkäyntejä ja useita huoneita, sisällä pilkkopimeää, kylmää ja märkää, aika lailla kuin jossain luolassa, paitsi että paljon sotkuisempaa. Eli siis, taas kerran kätköily vei jännään paikkaan, jota tuskin muuten olisi koskaan nähty.

Kätköilyn jälkeen olikin jo aika lähteä töihin. Miri oli vielä kierroksen kyydissäni, ja tulikin toiminnallinen kierros, oli yllättäviä poikkeusopasteita ja pakkojarrutestitkin päästiin ajelemaan. Muutenkin päivä oli yllättävän leppoisa. Sijaiskuljettaja ajeli minulle kierroksen, joten sain ihan ylipitkän ruokatauon, ja kuluttelin sitä hakemalla vielä yhden kätkön.

Illalla suoritimme Mirin kanssa jotenkin aiempina päivinä vältetyn tyhmän kriiseilyn. Kai se jossain vaiheessa aina on tehtävä.

Ei ne vaan osaa

Lauantai oli taasen työpäivä. Työpäivälle tyypillisesti aamupäivä oli liian lyhyt. Ehdin ottaa sellon kotelosta ja soitella ihan vähän. Töissä aika kului aika nopsasti, koska kyydissäni käväisivät Heiccu ihan lyhyen matkaa ja Miri kokonaisen kierroksen ajan. Kaikki päivän tapahtumat eli yksi vikatilanne ja pari myöhässäolevien junien odottelua sijoittuivat viimeiselle kierrokselleni, niin että sain juosta ehtiäkseni bussiin. Ehdinpä kuitenkin.

Olin päättänyt etukäteen, että tänään käydään sitten hakemassa Mätäjoen silta -kätkö, koska se oli kiva paikka, ja olin aamulla varautunut ottamalla mukaan kengät, jotka voi kastella. Vasta illalla tajusin, että Ihan Aina mukana oleva geokätköilytaskulamppuni ei ollutkaan mukana, kiitos putkiloreissumme. Sittenpä jouduimme etsiskelemään mikrokätköä keskellä yötä pimeässä sillan alla virtaavassa vedessä ja liukkailla kivillä vain kännykän valon turvin. Ylläripylläri, emme löytäneet sitä. Paikka oli kuitenkin edelleen kiva. Tyypillinen kätköilyreissu kaiken kaikkiaan siis.

Kallio ja putkilo 2

Taas vaihteeksi oli tarkoitus tehdä vaikka mitä, kun kerran Mirillä on lomaa ja minulla vapaata, mutta aamupäivä ei vaikuttanut lupaavalta sen suhteen. Meni enemmän ihmetellessä, että mitäs sitä tehtäisiinkään, kunnes lopulta päätettiin edes mennä pariksi tunniksi Selloon pyörimään, sieltä ainakin sai ruokaa. Sittenpä kello olikin jo niin paljon, että hypättiin autoon, haettiin Olmi ja ajeltiin kalliolle.

Kohteena oli taasen Nuuksio, tällä kertaa vähän enemmän ajan kanssa. Tällä kertaa vaan puuttui jaksaminen ja puhti, päivä oli pikkuisen liian kuuma ja muutenkin meno aika vetelää. Kolme reittiä kiivettiin, ja sainpa sentään jotenkin tapeltua ylös myös Jupintappajan, 6. Aika rähmäämistä ja sähläämistä kaiken kaikkiaan.

Kiipeilyn ja Olmin kotiinsa viskaamisen jälkeen oli taas edessä uusi pähkääminen. Vieläkö sitä jaksaisi tehdä jotain muutakin kuin syödä? No ehdottomasti! Todettuamme, että meillä oli vain kaksi valonlähdettä yhteensä olemassa, kun Miri oli jättänyt omansa kotiin, päätimme viimein toteuttaa pitkän aikaa suunnitteilla olleen retken Alone in the Dark -geokätkölle, eli ihan kämppäni läheltä Perkkaalta löytyvään putkiloon. Tällainen vajaa varustetaso kun juuri kuuluu niin olennaisesti meidän pöhköihin reissuihimme.

Tämän putkiloreissun nihkein osa oli ihan alku, koska siihen sisältyi inhottavassa upottavassa mudassa rämpimistä melkoinen pätkä, ennen kuin saavutettiin tunnelin suu. Putkilo olikin oikeasti enemmän tunneli, koska se oli koko matkan niin suuri, että siellä mahtui vaikka ojentamaan raajansa suoriksi, jos teki mieli. Ei kovin klaustrofobista. Siltikin pelotti taas välillä niin paljon, että oikeasti ihmetytti, miten uskalsin aiemmin mennä Lost-kätkölle, koska se oli paljon pienempi ja pelottavampi putkilo. Tämä vaan jotenkin näytti liikaa joltain tietokonepelistä otetulta jutulta, joka on täynnä zombeja ja ties mitä hirviöitä. Kävelimme putken toiseen päähänsä, mistä oli aika vinkeät näköalat tutulle paikalle. Poispäin rämpiminen mudassa ja mutaojasta pois kiipeäminen suurissa saappaissa ei houkutellut. Siispä paluumatkalla poikkesimme tunnelista haarautuvaan pienempään putkiloon, joka vei paljon jännittävämmälle poistumisreitille...

Ruisrokkia!

Perjantain aamupäivän tapoin etsimällä muutaman geokätkön, vaihteeksi pyöräillen. Pyöräily jatkui, kun Dare tuli töistä ja ajelimme Ruissaloon rokkaamaan. Ei ole tullut pyöräiltyä aikoihin, ja se tuntui aluksi vähän liian rankalta, hillitön ärsytys ja hävetys siitä, miten epäkuntoinen lusmuvetelys oikeasti olen. Perille kuitenkin päästiin, ja melkein heti perässämme ilmaantui Mirikin.

Ruisrock 2007 oli eka varsinainen festarikäyntini ikinä. Pori Jazzeilla olen pari kertaa pyörähtänyt vanhempien kanssa, mitä ei mitenkään voi laskea. Ruisrockin perjantaipäivä oli pehmeä lasku sikäli, että väkeä ei ollut ihan hirveästi. Toisaalta esiintyjätkään eivät olleet kovin ihmeellisiä. Ainoa mikä oikeasti nappasi oli Pain, jonka keikan kyllä hypin ja heiluin aika innoissani. The Horrorsin esiintyjät näyttivät vinkeiltä, mutta musiikki ei sanonut mitään, Juliette and the Licks taas näytti niin kamalalta, että vaikkei musiikki ehkä olisi kamalaa ollutkaan, sitä vaan ei kestänyt katsoa, ja the Pipettes sekä näytti että kuulosti siltä, että nyt pois ja äkkiä aaargh. Mastodonia olisi ehkä jaksanut kuunnellakin, mutta alkoi olla kylmää ja väsy, joten se sitten jäi.

Lauantaina liikkeellelähtö vähän kesti, mutta ehdittiinpä kuitenkin siihen, mihin tähdättiin, eli D'espairsRayta ihmettelemään. Aika epämääräisen geneerisen oloista ollakseen japanilainen hevibändi. Olisi vaan pitänyt mennä saman tien kuuntelemaan Kotiteollisuutta, joka myöskin kiinnosti, nyt nähtiin vain vika biisi, joka ainakin oli varsin jees. Lauantaina mukana oli myös ekaa kertaa festareilla vieraileva Susanna. Päivä oli loppuunmyyty, ja sen kyllä huomasi. Pahimmat väentungossumput olivat melkoisen ahdistavia. Sen sijaan alkua lukuunottamatta kaikki bändit olivat loistavia: Sonata Arctican keikalla oli viimein erikoisefektejä, joita tässä olen eri yhteyksissä koko viikon kaipaillut, ja musaa josta valmiiksi tiesin pitäväni, The Ark oli hillittömän hilpeä ja vauhdikas, ja Sturm und Drangin metallimuksut olivat mahtavia. Laulaja oli kyllä melkoisen ihqu, mutta fanitin siltikin ennen kaikkea kosketinsoittajaa, joka näytti porukan nuorimmalta, kiltiltä ja ujolta ja semmoiselta, mutta heilutti hiuksiaan niin vimmatusti että Wau. Tunnetusti hiusten heilutus on omankin soittotekniikkani kulmakivi, joten selvästi se siis oli loistava soittaja. Hip!

Ensimmäinen festarikokemukseni siis oli kaiken kaikkiaan melkoisen mainio. Jälkeenpäin oli hyvin urheillut olo, eikä pelkästään pyöräilystä, vaan myös kaikesta hyppimisestä ja moshaamisesta, mikä siis on myös varsin hyvä juttu. Pitänee toistekin uskaltautua.

Öiden vaikeus

Päivät sujuvat näköjään ilman mitään huomattavaa eroa normaaliin, mutta yöt ovat vaikeita. Yksin ajatusten kanssa jääminen ja ylipäänsä pysähtyminen paikoilleen ilman muuta ajateltavaa johtaa ikäviin ajatuksiin. Nukahtaminen, missä normaalistikin olen huono, on älyttömän vaikeaa. Hyvänä puolena tosin edelleen, nukkumisessa sinänsä ei ole mitään ongelmaa, kun joskus sinne asti pääsen, ei painajaisia, ei heräilyä kesken yötä tai mitään muuta sellaista.

Keskiviikkona totesin, että jep, toimettomuus ei ole hyvä juttu, tarvin tekemistä. Tiedostin tämän jo aamupäivästä, mutten sitten kuitenkaan keksinyt, mitä huvittaisi tehdä. Onneksi Susanna saapui seuraksi, muuten olisi ollut hyvin paljon kurjempaa. Emme tosin saaneet tehtyä juuri mitään. Mirin palattua töistä lojumislinja kaiken lisäksi jatkui edelleen. Jossain vaiheessa totesin, että en kestä enää, nyt pitäisi tehdäkin jotain, mutta jouduin odottamaan vielä hyvän tovin ennen kuin "jotain" tehtiin, eli käytiin kuskaamassa Susanna Paraisille. Paluumatkalla etsittiin taas Stargate-taideteoksella olevaa geokätköä, ja ei vaan vieläkään onnistunut. Ollaan ilmeisesti tosi huonoja. Vaikeusaste 1, "helppo peruskätkö", ja kahteen kertaan on pengottu jokainen mahdolliselta tuntuva paikka ja kätköä vaan ei näy. Siihen kuitenkin sain haaskattua turhaa energiaa sen verran, että kykenin taas pysähtymään paikoilleni. Tosin, ei siitä taaskaan mitään hyvää seurannut, ja yö oli taas vaikea.

Lohjaluolailua!

Lauantain aamupäivä tuntui loputtomalta. Ikävähkön aikainen herätys, sitten kohti YS-kvartettia, soittamaan enemmän tai vähemmän puutaheinää ja syömään ja keskustelemaan kivoja ja henkeviä. Se nyt vaan ei oikein ole se mun juttu, ja etenkin nyt kun oli kiinnostavampaa ohjelmaa tiedossa myöhemmin, en olisi millään malttanut olla. Kotiin päästyäni vielä vietin hyvän tovin ihmetellen ja lajitellen Tainan akvaariokasveja ja pakkaillen niitä muovipusseihin, kunnes vihoviimein ja varsin vittuuntuneena pääsin lähtemään matkaan.

Matkan kohde oli Suomusjärvi, jossakin Lohjan lähistöllä. Siellä vastassa olivat Dare, Miri, Tiemus ja Taina, ja siellä sijaitsi Tainan porukoiden mökki, jossa asustelimme viikonlopun. Vittuuntuminen suli hiljakseen pois. Jokin ihmeellinen suomalaiskansallinen mökkivaisto minusta löytyi, koska jotenkin oli kamalan kivaa olla mökillä edes vähän aikaa, metsän keskellä ja vähäsen normaalia alkeellisemmissa olosuhteissa. Jee.

Reissun paras osuus oli kuitenkin ja tietenkin luola! Torholan luola, Suomen suurin karstiluolamuodostuma, eli siis isoin luola mitä täältä löytyy. Siellä seikkailtiin lauantai-iltana. Luolalle löytäminen oli hieman haastavaa, mutta oikeastaan eksyimme vain kerran eikä silloinkaan kovin pahasti. Olin käväissyt paikalla joskus vuosia sitten perheeni kanssa, mutta silloin ei tietenkään möngitty mihinkään kapeisiin kolosiin. Nyt tietenkin tehtiin niin, koluttiin läpi kaikki onkalot ja röörit mitä löytyi. Löytyikin hieno iso kammio pienen ryöminnän päästä, ja kaikennäköisiä klaustrofobisia pieneneviä ja kapenevia juttuja. Erityisen kiva oli myöskin toiselle, pienelle luolansuulle noussut lyhyt pystysuora rööri, jossa pääsi pikkuisen kiipeämäänkin. Käyttämättömänä kaapinpohjallani lojunut Stadian opiskelijahaalari oli oikein hyvä luolaryömimisvaate, ja uusi kypärä ja otsalamppu olivat ehdottoman tarpeellisia ja toimivat hyvin. Että kun luolat vaan ovat mielettömän jänniä ja pahus kun näitä on tässä maassa näin vähän ja pieniä. Ja kyllä vaan oli silti niin mielettömän jänskää. Poistuessamme kaivoimme vielä kannosta geokätkön. Se oli vähän blaah mutta löytyipä sentään.

Loppulauantai meni syödessä, uidessa ja saunoessa, ja sunnuntai puolestaan sisälsi enimmäkseen lojumista, syömistä, laiskottelua, ruuanlaittoa ja lisää syömistä. Vaihteeksi kunnon vätystelyä. Oikeasti tosi mukavaa, että joskus sellaistakin voi harrastaa, etenkin vielä näin kivassa seurassa.

Ei olisi niin yhtään innostanut lähteä kohti Espoota ja tyhjää yksinäistä kotia ja huomista työpäivää, mutta eipä muu auttanut. Ettei siellä vaan olisi liian mukavaa ja kivaa, viihdytin itseäni siivoamalla vessan. Yök.

Vinkeä vapaa

Tiistai oli kokonaan aikatauluttamaton vapaa. Sellaisina minulla on paha tapa toimia kuin pahin ADHD-muksu siinä mielessä, että alan tehdä jotain, keksin jotain muuta, teen vähän sitä, sitten keksin taas jotain uutta, enkä oikein saa mitään varsinaisesti tehtyä. Sain sentään soitettua enemmän kuin pitkään aikaan, ja totesin, että Boccherinin eka osa menee ulkoa kadensseineen, ainakin melkein. Ehkä jotain toivoa on. Opinnäytetyön eteenkin tein jotain: järjestin olemassaolevat materiaalit ja paperit yhteen isoon läjään... Onhan niitä joo.

Iltapäivästä piti mennä kiipeämään, mutta oli sateista, joten se sitten jäi. Sen sijaan lähdin taas pidemmälle kätköilykävelylle. Taas löytyi vain yksi kätkö kolmesta, muttei se yhtään haitannut: kyseinen kätkö oli puussa, johon oli kiva kiipeillä, ja kolmas etsimäni kätkö oli myös aivan mahtavassa paikassa. En kolunnut kaikki mahdollisia kohtia, koska en viitsinyt kastella kenkiäni. Pah, tyhmää arkailua, olisi pitänyt niin olisi varmaan löytynyt. Paikka vaan oli muutenkin kiva, siellä oli iloisesti virtaava joki pikkuisine putouksineen ja yli meneviä astinkiviä... Ja minulla on ihan selvä kuva, että olen joskus muksuna tuolla käynyt, joskaan en ihan kaikissa niissä paikoissa mihin nyt hiipparoin.

Triotapaaminen

Viimein koitti vapaapäivä aika ahkeran viikon jälkeen (viime viikossahan oli kuusi päivää töitä ja yksi vapaa). Heräilin silloin kuin huvitti, kävin ostamassa ruokakaupan tyhjäksi ja laittelin ruokaa ja leivoin. Ruoka oli nachoja, täytteenä papuja ja salsaa, päällä juustoa, ja sitten uuniin. Harmi vaan, valkoiset pavut tomaattikastikkeessa ja salsa eivät olleet kovin hyvä yhdistelmä. Höh. Leipominen taas oli tähän mennessä järjettömin kokeiluni: maapähkinävoi-Snickers-muffinsseja. Niiden tarinaan liittyi eeppinen taistelu erään karkkimaatin kanssa, jonka lopputuloksena minulle jäi kolme Snickers-patukkaa. Yritin keksiä niille käyttöä leivonnassa, ja netistähän löytyi taas mitä vaan. Muffinsseista tuli aika tuhteja, mutta ihan hyviä, vaikka parempiakin olen leiponut.

Pian kello alkoi olla niinkin paljon, että piti lähteä ihmisten ilmoille. Ilta nimittäin sisälsi harvinaislaatuista sosialisointia: tapasin todella pitkästä aikaa vanhan Musiikkiopisto Juvenalian aikaisen Pianotrio Sagittairen soittokaverini. Kyseisenä triona olimme aikanaan yksi musaopiston edustusporukoista, soitimme aktiivisesti yhdessä ja muutamissa kilpailuissakin, tosin vailla isompaa menestystä, mutta kivaa oli, ja porukka ainakin minusta tuntui henkilökemioiden osalta tosi toimivalta. Kaikki kolme olimme sellaisia ahkeria kilttejä... noh, joku muu olisi sanonut että "hikkejä". Nytpä sitten ekaa kertaa vuosiin istahdimme yhdessä kahvin ääreen vaihtamaan älyttömän määrän kuulumisia. Oli kyllä jänskää. Ehkä pohjimmiltaan yllättävintä ei ollut se, että ihmiset olisivat kovasti muuttuneet, vaan päinvastoin se, miten vähän olimme muuttuneet, ja miten tutulta edelleen tuo seura tuntui. Jee. Toivottavasti saadaan lisää tapaamisia joskus tapahtumaan.

Illalla vielä olin sen verran aktiivinen, että käväisin etsimässä kahta geokätköä, toisen löysinkin. On jäänyt vähän vähiin kätköily viime viikkoina, voisi taas yrittää vähän useammin. Etenkin kun tälläkin kätköilyreissulla huijasin itseni ovelasti parin kilometrin iltakävelylle.

Pitkä risteilyviikonloppu

Heti alkuun ilmoitettakoon, että EI, se EN ollut minä, joka heilautti metrojunaa Kulosaaren sillalla. Mulla on alibi: olin silloin Ruotsissa.

Lauantaina yhdistyivät ovelasti työ sekä ihmisten tapaaminen. Ennen töihin menoa käväisin kahvilla Tiemuksen kanssa, töiden aikana sain kyytiini ensin Mirin ja sitten myöhemmin Mirin ja Kaisan. Oli mukavaa vaihtelua saada kavereita ohjaamoon. Illalla raastoin angstia ja epätoivoa siitä, etten näköjään osaa kehittää seuraavaan Totoon mitään pelikelpoista. Jää kohta koko kampanja väliin, kun en vaan osaa ja olen vaan tyhmä.

Sunnuntaina tutustutin ihmisiä viimevuotiseen kesätyöhöni, kun käytiin Tiemuksen ja Mirin kanssa Lintsillä. Viime kesältä oli vielä minulle jäänyt parikymmentä vapaalippua. Edelleen niitä jäi jäljelle. Kirnu oli taas rikki--ovatpa osanneet ostaa risan laitteen. Sen sijaan toinen uutuus"laite", tai oikeammin kävelykohde, eli Sokkelo, oli vallan mainio. Vielä paljon eksyttävämpi kuin Kammokujan lasilabyrintti, johon viime kesänä meinasin jumittaa. Pikajunassakin piti tietenkin käydä, ja voooi, on sitä vähän ikävä, vaikka metrojuna meneekin kovempaa ja tunnelissa. Ja Hurjakurussa, niin että puistosta poistuessani olin aika läpimärkä.

Lintsin jälkeen hylkäsin larppaajatutut ja menin suorinta tietä satamaan lukiokavereiden luo. Lähdimme nimittäin Olgan valmistumis-kiitos-risteilylle Tukholmaan, vain minä, Mirja ja Olga, koska muut mokomat olivat liian kiireisiä tai jossain kaukana muualla Suomessa. Vikingin Mariella-bååtti oli kovin tutun oloinen, sillä on tullut ennenkin seilattua. Tuttua oli myös meininki humppamummoineen ja takatukka-trubaduureineen. Sellaistahan ruotsinlaivalla juuri kuuluu ollakin! Karaokessa lauloimme molempina iltoina, ja totesin Sonata Arctican Fullmoonin yllättävän vaikeaksi, vaikka kuinka olen sitä metron ohjaamossa hoilannut. Paluumatkalla karaokessa ei tosin kestänyt olla, kun se alkoi jo kahdeksalta ja oli sen vuoksi aivan täynnä lapsosia. Karaokelapsia ja mombasatyttöjä, grääh. Juhlimisen suhteen oltiin aika laiskoja muutenkin ja mentiin ajoissa nukkumaan, kun ei vaan jaksanut. Sitä se kai teettää kun vanhaksi tulee. Buffetissa syötiin alkupaloja niin paljon, ettei pääruokaa tehnyt mieli, ja jälkiruokapöytä oli tietenkin tärkein ja paras osuus. Lisäksi tuli juteltua enemmän ja vähemmän syvällisiä siitä, miten lukioporukkamme on kehittynyt tai kehittymässä, ja hämmästeltyä häiden määrää viimeaikoina.

Maanantaina oli päivä aikaa katsella Tukholmaa. Nähtävyysosastolta katsastettiin Riddarholmskyrkan, joka oli vaikuttava vanhuudessaan. Tämän kulttuuriosuuden jälkeen oli vuorossa shoppailua, ja kahvitauon jälkeen lisää shoppailua. Hii. On se toisinaan kivaa. Sain ostettua siistin mustan neuletakin, muitakin vaatteita olisi voinut ostaa, muttei oikein sattunut mitään kivaa vastaan. Lisäksi hienoa suklaata jostain Gamla Stanin söpöstä karkkikaupasta, ja kylpyvaahtoa ja saippuoita Lushista (jännä kauppa, sääli ettei niitä ole Suomessa). Käveltyä tuli päivän aikana niin paljon, että jalat olivat kaikilla kipeät, etenkin kun tuli vielä vähän kiirus laivalle. Onneksi ehdin sentään matkustaa edes yhden pysäkinvälin Tunnelibaanalla. Oli eri näköinen ja oloinen kuin oma tuttu metro. Olisi tehnyt mieli matkailla edes takaisin ja katsella asemia ja eri linjoja ja erilaisia junia, mutta ei ollut aikaa eikä muilla intoa, jostain kumman syystä...

Tiistaiaamuna laiva saapui takaisin Helsinkiin, ja pyörähdettyäni kotona käväisin pitämässä Kulosaaressa sellotunnin. Illaksi menin Laaksolahteen, ja kävin etsimässä pitkästä aikaa yhden kätkönkin. Olipas kyllä loman oloinen pitkä viikonloppu, ihan mahtavaa oli.