Kuilun partaalla

Ylidramaattinen otsikko ei vaihteeksi viittaa luoliin eikä edes kiipeilyyn. Kummallekaan ei ole ollut aikaa viime kuukausina. Luentojakaan lukujärjestyksessäni ei ole kovin paljoa, mutta koulu on kuitenkin työllistänyt täysillä. Raastavan ja haastavan molekyylibiologian menetelmät -labrakurssin lisäksi suurta tuskaa on aiheuttanut biotehdassuunnittelutyö, viimeinen HEBIOTin kolmesta pakollisesta TKK-kurssista. Samalla olen yrittänyt työstää kandintutkielmaani. Se on itse asiassa ollut erittäin kiinnostavaa ja kivaakin. On sääli, että sitä pitää tehdä kovalla kiireellä ja muiden asioiden ohessa. Niitä muita asioita kun on riittänyt, muun muassa Juvenalian Miehen kylkiluu -ooppera. Eilen oli YS:n konsertti, joka oli kerrassaan hieno. Sinänsä huvittavaa, että en enää nykyään miellä itseäni sellistiksi, mutta välillä tulee silti soitettua täysiä päiviä.

Kaiken tavanomaisen kiireen ja puuhan lisäksi tätä syksyä on leimannut tunne siitä, että olen tyhjän päällä. Kandintyön ja kandiksi valmistumisen kanssa on niin kiire, koska reilun kuukauden kuluttua minun pitäisi vaihtaa maata, ja haluaisin paperit kasaan ennen sitä. Olen aina kuvitellut haluavani opiskelijavaihtoon, mutta nyt, kun se oikeasti on edessä, minua hirvittää koko ajatus. Minulla ei ole aavistustakaan, missä aion Lausannessa asua, enkä tiedä, mitä tulen siellä opiskelemaan (kevään kurssiaikataulut kun eivät ole vieläkään yliopiston sivuilla esillä). En tiedä, millä ihmeellä rahani tulevat riittämään elämiseen Sveitsissä. En ole vielä edes päättänyt, miten ja milloin matkustan paikalle. Kaiken lisäksi, kun palaan vaihdosta, on edessä uusi kämpän metsästys, koska tämän nykyisen joudun irtisanomaan.

Olen enemmän kuin vähän kontrollifriikki, enkä ole oikeastaan koskaan elämässäni ollut tilanteessa, jossa tulevaisuudessa on näin paljon kysymysmerkkejä. En varsinaisesti pidä tunteesta. Se ei varmasti kuitenkaan katoa mihinkään, ennen kuin pääsen paikan päälle, ja voin ryhtyä kunnolla setvimään asioita. On tämä varmasti ainakin hyvin opettavainen ja kasvattava elämys.

Tilannekatsaus

Syksyn kaameimmat viikot alkavat viimein olla takanapäin. Tämän kunniaksi tässä jatko-osa edelliseen päivitykseeni: miten kävi?

• Palautin juuri proseminaariesseeni ("DNA-sirut vastaan uuden sukupolven sekvensointi mikrobiekologiassa"). Se ei ole niin hyvä kuin haluaisin, ja todennäköisesti sisältää sekä kirjoitus- että asiavirheitä, mutta eiköhän se läpi mene. Torstaina pitäisi vielä pitää aiheesta esitelmä.
• Ympäristömikron kurssi meni ihme kyllä läpi erinomaisella arvosanalla, vaikka suullinen tentti oli melkoisen kaamea elämys. Lähinnä se muistutti Alias-peliä, jossa minun ja vastapelaajani ajatusmaailmat eivät alkuunkaan kohdanneet. Geologian tentti puolestaan oli silkkaa arvailua, enkä vielä tiedä, miten sen suhteen kävi.
• Sain palautettua kaikki satunnaiset pienet kirjalliset työt ajallaan, vaikka jouduinkin vääntämään geologian "ryhmätyön" yksin, kun parini päätti luopua leikistä sopivasti deadline-päivänä.
• TAVE:n juhlakonsertti oli aivan mahtava. En usko, että olemme koskaan soittaneet noin hyvin kvartettina. Lauran kanssa esittämäni Schumannin Fünf Stücke im Volkston meni myös oikein kivasti. Kyllä tämän eteen kannatti tehdä töitä - ja kyllä soittaminen on edelleen upeaa.
• Olin viime viikon töissä. Metrojuna oli edelleen oranssi. Pitäisi varmaan mennä taas ensi viikolla.
• Luolajuttujen eteen en ole kertakaikkiaan ehtinyt tai kyennyt tekemään mitään. Kohta voisi viimein olla aikaa ja energiaa siihenkin.

Työn alla juuri nyt

Tällä hetkellä on vähän sellainen olo, että voisin mennä lakkoon ja ryömiä johonkin kivenkoloon, mistä minua ei tavoita. Tietenkin tämä on ihan oma syyni - olen vaihteeksi onnistunut haalimaan vähän liikaa tekemistä. Suurimpiin keskittyen, pitäisi selvitä muun muassa seuraavista jutuista:

• Proseminaarityö. Aiheena todennäköisesti Uusimmat sekvensointitekniikat vs. DNA-sirut mikrobiekologiassa tai jotain sinne päin. Vajaa kaksi viikkoa aikaa taikoa se jostain. Onneksi sen ei tarvitse olla kovin laaja.
• Kaameita tenttejä. Tänään oli ympäristömikrobiologian jokseenkin älytön tentti, jossa mm. yritin epätoivoisesti piirtää aukeamankokoisen kaavakuvan siitä, mihin erinäiset aineet maahan pudonneesta oksasta päätyvät (ja siten selostaa käytännössä hiilen, typen ja fosforin kierrot, rikkikin olisi tullut jos olisin osannut sen edes välttävästi). Samaisesta kammotuksesta tulee vielä suullinen osuus perjantaina. Samana päivänä on geologian jättiperuskurssin eka välitentti. Ei hajuakaan, millaisia kysymyksiä siihen tulee. En vielä ole lukenut yhtään ja olen pihalla.
• TAVE-kvartetin 5-vuotisjuhlakonsertti on ensi viikonloppuna. Pitäisi osata soittaa siellä. Ohjelmassa mm. eka solistinen esiintyminen aikoihin. Pelottaa aivan liikaa.
• Mikrobiekologian viimeinen seminaarikirjoitelma (onneksi vain sivun mittainen).
• Geologiaan parityönä essee ja esitelmä Itävallan Alppien laattatektonisesta ympäristöstä.
• Tiedonhankintakurssin tehtävät. Artikkelien etsiskely tietokannoista -harjoitukset tuntuvat lähinnä ajanhukalta, sen verran paljon sellaista olen jo harrastanut. Sen sijaan RefWorksin opettelu on kyllä varmasti hyödyllistä.
• Luolaseuran syyskokouskin lähestyy, pitäisi varmaan jotenkin perehtyä asioihin, ja viime kokouksen pöytäkirjakin on vielä tekemättä. (Ja Torholan siivousoperaation suhteenkaan ei ole pahemmin tarkempia suunnitelmia.)
• Pitäisi setviä, mistä saa halvimmalla hommattua toimivan SRT-setin (Single Rope Technique eli luolaköysitekniikoita). Ei oikeasti olisi rahaa, mutta ensi kesälle suunniteltu Ranskan-reissu vaatii. Jos ne nyt edes huolivat meitä sinne, kun emme suostu maksamaan asioita sekeillä(!). Saakelin britit.
• Töistä ilmoitettiin, että jatkossa täytyy ajaa vähintään 1 vuoro/vk tai 4 vuoroa/kk, että saa pitää henkilökuntamatkakorttinsa. Eli on kai sitten pakko saada survottua työpäiviäkin johonkin väliin.
• Kaiken tämän keskellä Tretjakovista kysyttiin, ehtisinkö ottaa uuden oppilaan. En kyllä mitenkään kykene. Olinpa kerrankin niin päättäväinen, että otin ja ilmoitin irtisanoutuvani. Tämä on ollut pidempään suunnitteilla, en vain ole saanut tehtyä. Toivon mukaan saan myös työni jatkajan järkättyä.

Ja varmaan unohdin tästä paljon kaikkea olennaista. Hohhoijaa. Koskahan sitä oppisi, että ei aina vaan voi ehtiä kaikkea?

Toimintalomaa

Toissaviikon perjantai oli kesän viimeinen metrotyöpäiväni. Lauantaina kävin soittamassa varsin hilpeän hääkeikan, missä esitimme kahdella sellolla Metallicaa, Apocalypticaa ja tanssihumppaa. Sunnuntai oli virallinen siivoushulluuspäivä. Tämän jälkeen eli tasan viikko sitten katsoin virallisesti olevani lomalla. Vaikka kolmen viikon kesäloma on oikeasti ruhtinaallinen kesänsä pääosin töissä viettävälle opiskelijalle, on tässä kummasti ehtinyt tulla sellainen olo, että päivät loppuvat kesken.

Kuluneen lomaviikkoni aikana olen ehtinyt käydä kahdesti kiipeämässä Salmisaaressa, seikkailla köysiradoilla Flowparkissa, ihmetellä elikoita Luonnontieteellisessä museossa, leikkauttaa hiukseni kätevämpiin mittoihin, viimeistellä villasukat, ostaa lankoja ja aloittaa uuden neuletyön, hankkia reissua varten puuttuvia asioita, käydä pari kertaa lenkillä, sekä viettää todella rennon ja hilpeän selloviikonlopun Artjärvellä (ohjelmassa mm. mölkkyä, Apocalypticaa ja Perseidit). Tylsää siis ei ainakaan ole ollut! Parin seuraavan viikon suunnitelmat näyttävät vähän vähemmän vaihtelevilta: huomenna lähdemme Walesiin, missä ohjelmassa on luolia, luolia ja lisää luolia. Whii.

Bioinfosta Bardeihin

Eipä näytä aktiivisuuteni riittävän jokapäiväiseen päivittämiseen, tai edes useampaan kertaan viikossa. Siispä taas tiedossa tiivistelmää.

Bioinfon kurssi päättyi, itse asiassa viikko sitten. Sen aikana muun muassa rakennettiin hieno fylogeneettinen puu Uuden-Seelannin lentokyvyttömien lintujen evoluutiosta, löydettiin lintuinfluenssavirus, ja vertailtiin geeniekspressiota normaaleissa ja syöpäisissä soluissa. Hieman harmittaa, että kurssi on ohi, koska se oli tosi kiintoisa ja toisaalta leppoisa. Voipi olla, että tämän jälkeen täytyy odottaa vuosi-pari ennenkuin pääsen opiskelemaan alaa lisää.

Pääsiäinen, eli siis viime torstai-illasta maanantaiaamupäivään, meni aika erikoisissa merkeissä: osallistuin ensimmäistä kertaa Bardien kevätleirille. Kyseessä siis on kokoontuminen, jossa soitetaan, lauletaan, tanssitaan, näytellään, ja kaikkea muuta mukavaa. Alunperin tämä kai on lähtenyt liikkeelle larppien lieveilmiöistä, mutta mukana on myös ihmisiä, jotka eivät koskaan ole larppaamista kokeilleet.

Leiri oli kokonaisuudessaan oikein mainio elämys. Oli ihanaa päästä laulamaan kuorossa, kokeilemaan tarinateatteria, tanssimaan renessanssitansseja ja soittamaan irkkumusaa - kaiken kaikkiaan tekemään kaikenlaista, mitä yleensä ei tule tehtyä. Toisaalta leirissä oli myös nurjat puolensa, jotka kenties opettivat minulle jotakin itsestäni. Niin kauan kuin oli järjestettyä, aikataulutettua ohjelmaa, minulla oli hauskaa. Kun se illalla loppui ja alkoi vapaamuotoinen hengailu, ahdistuin. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, enkä vaan osannut olla. Päädyinkin menemään aikaisin nukkumaan, myös viimeisenä iltana, jolloin jamit olisivat jatkuneet pitkälle aamuyöhön. En oikein vieläkään tiedä, mistä tämä tarkalleen johtui. Aamulla tunnelma oli taas korkealla ja illan angsti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Harmillista.

Leiriltä jäi uusien tuttavuuksien ja elämysten lisäksi muistoksi tyhmä flunssa. Eilinen menikin kokonaan toipumisen yrittämiseen. Yritin myös opiskella kasvifysiologiaa, mutta siitä ei tunnu jäävän päähän kuin satunnaisia yksityiskohtia.

Post-luola-low

Ei voi olla arkeen palaaminen näin vaikeaa! Maanantaina oli pakko herätä ajoissa ja mennä parin kurssin ensimmäisille luennoille. Mikrobifysiologia, -biotekniikka ja -genomiikka -nimihirviön taa piiloutui ihan mielenkiintoisen oloista asiaa, maat-metsiksen tarjoama biokemman palikkakurssi puolestaan vaikutti aika rautalankaväännöltä. Kummallakaan luennolla en meinannut pysyä hereillä, ja ajatuksissani olin koko ajan jossain Maypole Inletissä. Olin myös täydellisen epäsosiaalinen ja kärttyilin bioteknikkokavereille minkä ehdin.

Illalla YS-äänenjohtajakvartetissa soitellessa tuli ehkä ensimmäistä kertaa koskaan sellainen olo, että mitä pahuksen järkeä tämmöisessä näpertelyssä on. Onhan se melkoinen ero harrastusten välillä, kun toisessa virheen tekeminen tarkoittaa jotain pikku säröääntä, jota kukaan tuskin huomaa, toisessa mahdollisesti putoamista johonkin pohjattomaan railoon. Luolailu menee harrastuksistani varmasti kärkeen sekä vaarallisuus- että pelottavuusasteikolla. Kenties juuri sen vuoksi onnistumisen kokemukset ovat sen parissa niin mahtavan tuntuisia, ja paluu maan alta pinnalle tuottaa niin suuria vaikeuksia.

Eilisen lojuin suosiolla kokonaan kotona. Pyykkäilin luolamutaisia kamppeitani ja osallistuin Varsinais-Suomen luolatutkimuksen toiminnan suunnitteluun - eli käytännössä vietin sellaisen välipäivän, joka olisi paremmin sopinut maanantaihin. Tänäänkin tuntuu, että pää on edelleen Penwylltissä, mutta sentään pysyin mikrobiluennolla hereillä (ja pohdin kovasti luolamikrobeja kun puhuttiin litotrofeista), sekä onnistuin pitämään edes jokseenkin koherentin soittotunnin. Vielä olisi tarjolla YS-treenit.

Kaipa tämä arki tästä taas lähtee rullaamaan. Sitä en tiedä, helpottiko reissu pitkin lukuvuotta minua vaivannutta yleistä ahdistusta ja hajoilua, vai pahensiko vain.

Helmikuu

Lukuvuoden 3. periodi alkaa lähestyä loppuaan, enää jäljellä neljä luentoa ja yksi tentti. Tässä periodissa olen istuskellut muutamalla kurssilla, joita suositellaan vasta 2. tai 3. vuodelle. Näistä Entsyymit ja aineenvaihdunta on oikeasti tuntunut siltä, että se olisi ehkä ollut hyödyllisempi myöhemmin, Geneettinen bioinformatiikka puolestaan on ollut yksi lempikursseistani koko lukuvuonna. Kummankaan tenttiä ei vielä ole ollut, joten saapi nähdä, miten kursseista loppujen lopuksi suoriudun.

Enemmän kuin opiskelu tai mikään muu, helmikuuni aikataulua on täyttänyt Juvenalian Peter Pan -musikaaliproduktio. Viimeinen kuudesta näytöksestä oli viime perjantaina. En olisi lukion jälkeen uskonut enää koskaan soittavani Jukka Linkolan musikaaleja, saati sitten nauttivani siitä, mutta tämä proggis oli kyllä aivan mahtava. Kyseisen teoksen musiikki on lystiä, ja ennen kaikkea musikaalia työstänyt ihmisjoukko oli kerrassaan mainio.

Projektin aikana tuntui jotenkin hämmentävältä istua luennoilla, ja yrittää niiden välillä selostaa ihmisille tohkeissaan soittopuuhistaan. Jotenkin ulkopuoliselta. Kuvittelisin, että jos ei ole tuollaiseen valtavan intensiiviseen luomisprosessiin itse osallistunut, on aika vaikea käsittää, millaista se on. Se, miten päiväkausia eletään niiden samojen ihmisten kanssa ja hiotaan sitä miljoonasta pienestä jutusta koostuvaa kokonaisuutta aina vain hienommaksi. Toistetaan, turhaudutaan, heitetään huonoa läppää takahuoneessa, ja sitten hihkutaan ja iloitaan kun asiat alkavat toimia. Se on pahuksen rankkaa, mutta aivan älyttömän palkitsevaa myös, ja nyt on kyllä hämmentävän tyhjä olo, kun ei tarvitsekaan illalla mennä treeneihin tai näytökseen.

Virallinen vuodenvaihdosmärehdintä

Olen joululoman alusta eli 22.12.09 eteenpäin viettänyt suurimman osan ajastani katsellen erinäisiä sarjoja ja neuloen. Nyt alkaa tuntua siltä, että kiintiö on hiljalleen täyttymässä, ja voisi taas tehdä jotain "järkevää" - olenhan jo katsonut kauden verran Galacticaa (loppuihan se viimein!) ja Housea (jes, mahtavaa nähdä että suohon vajonnut sarja voi päästä vielä sieltä ylös!), sekä reilun kauden QI:ta (hihihihihi), ja neulonut huivin, lapaset ja puolitoista pipoa.

Vuoden ensimmäisenä mukamas aktiivisena tekosena siis tämä vuoden 2009 loppuraportti. Muutamia vuoden avainsanoja olivat ainakin

Biotekniikka

Uusi opiskelupaikka. Taas. Kolmas kerta toden sanoo, toivottavasti. Ainakin olen ollut opiskelusta aivan innoissani, jopa silloin, kun opintojen tiivis aikataulu - tiiviimpi kuin oikeastaan mikään aiemmin tapaamani - sekä ajoittainen vaativuus ovat aiheuttaneet henkistä hajoilua. Kouluvuoden ehdoton kohokohta sekä syvin pohjamuta olivat labrat, joissa tuli kyllä oltua niin maanis-depressiivinen ettei mitään rajaa. Joka tapauksessa, olen erittäin tyytyväinen tähän valintaani. Odotettavissa tänä vuonna: paljon lisää tilitystä ja intoilua aiheeseen liittyen.

Luolat & reissut

Kukaan minun lähistölläni vuonna 2009 aikaa viettänyt on tuskin voinut välttyä tältä puheenaiheelta. 9.4.2009, jolloin vierailimme ensimmäistä kertaa Ogof Ffynnon Ddu -luolassa Etelä-Walesissa, oli ehdottomasti hienoin, mahtavin ja pelottavin syntymäpäiväni ikinä, ja koko Walesin reissu kokonaisuudessaan (mukaanlukien Helzin vieraana olo Cardiffissa) oli yksi mainioimmista ulkomaanmatkoistani. Ei toki myöskään pidä unohtaa elokuun hysteeristä Ruotsin-visiittiä, joka sisälsi kaikkea kivaa, mitä muksuna ei tullut nähtyä: Bodan ja Kopparbon luolat sekä Kolmårdenin eläinpuiston. Tulossa vuonna 2010: paluu Walesiin!

Kielitiede

Ehkäpä väliinputoajaopiskelupaikkani ansaitsee oman otsikkonsa, ihan vain sen kunniaksi, että valmistuin. Toki vain kandiksi, mutta sen pidemmälle en ajatellutkaan edetä. Kielitieteen laitos muutti pois Siltavuorenpenkereeltä, ja muuttui osaksi nykykielten laitosta. Syyslukukaudella en ole enää nenääni näyttänyt siellä, eikä sellaista ole suunnitelmissa tänä vuonnakaan. Ei ole ainakaan vielä ollut yhtään ikävä takaisin.

Fiktio & fanityttöys

Oikeastaan rehellisempi otsikko olisi "Doctor Who", koskapa minulla on tapana hurahtaa ihan täysin yhteen fandomiin kerrallaan, ja vuotta 2009 hallitsivat kiistatta Doctor Who ja spinoffinsa Torchwood. Uuden Who:n ja TW:n lisäksi katselin jokusen vanhemman jakson, kuuntelin läjän äänikirjoja, kirjoitin ficciä, sekä pukeuduin teeman mukaisesti Ropeconiin. Hävettää ajatellakin, kuinka paljon aikaa tähän kaikkeen käytin. Tavallaan osuvaa on, että vuoden 2010 avasi Kymmenennen Tohtorin eli David Tennantin viimeinen jakso, jota en vielä ole uskaltanut katsoa. Voipi olla, että sen jälkeen pitää kehittää uusi fiktiivinen ihastus.

Kunniamaininnat

Toki vuosi sisälsi vaikka kuinka paljon muutakin.

-AOK jatkoi toimintaansa ja laajeni yhdellä jäsenellä, ja käsittämätöntä kyllä muuttui ihan oikeaksi ompelukerhoksi, kun kaikki jäsenet intoutuivat neulomaan.

-Neulomaan oppiminen, joka oli Mirin ansiota, oli minulle aikamoinen henkilökohtainen voitto, koska olin ihan varma, etten ikinä siihen kykenisi. Ei se olekaan niin vaikeaa.

-Kiipeily oli edelleen kiipeilyä, ajoittain kivaa, ajoittain äärettömän turhauttavaa. Se on ikävä kyllä alkanut tuntua enemmän liikuntaharrastukselta kuin siistiltä uudelta jutulta jee vau, mutta niin kai kaikille siisteille uusille jutuille ennemmin tai myöhemmin käy.

-Larppirintamalla oli kohtalaisen hiljaista. Kohokohtia olivat edelleen hilpeää turkulaista kaupunkipelaamista edustava Nochtardes-kampanja sekä hieno sotasairaalascifipeli Bravo Beach Hospital.

-Kuten odotettavissa oli, soittaminen on jäänyt aika vähälle. Onneksi on YS sekä kaksi mainiota oppilasta.

-Uutisotsikoista minua eniten koskettivat toissapäiväinen ammuskelu Sellossa, joka tuntuu edelleen täysin käsittämättömältä ja epätodelliselta, sekä Rautatientorin vesivuoto (tai vuodot, joista viimeisin tänään).

-Sen lisäksi että RT:llä ei pysähdytä, metrossa ovat myös alkamassa Länsimetron louhintatyöt. Niin jännää kun onkin päästä seuraamaan niiden ja automatisaation etenemistä, elättelen kyllä toiveita, että saisin vielä joskus oman alan töitä, edes joltakin aloistani.

"Kesä"

Melkein elokuu. Tuntuu, kuin olisin hamsteri, joka kipittää juoksupyörässään vimmatusti ei mihinkään, kun häkin ulkopuolella kesä vilistää ohi ihan huomaamatta. Ei siis ole mikään suuri menetys, etten ole jaksanut päivittää blogia, kun päivät koostuvat melkein pelkästään töistä ja ficistä. Metron kesä on tuntunut jopa metron mittapuulla tapahtumattomalta, isoja liikennehärdellejä ei ole ollut pitkään aikaan, ja viimeisten kahden kesän pitkän poikkeusliikenteen asemesta nyt on vain kaksi poikkeusviikonloppua, jotka kaiken lisäksi ovat molemmat minulla vapaita.

Muutaman kerran olen päässyt tarkastelemaan tätä ohikiitävää kesää lähietäisyydeltä. Juhannus Miehikkälässä oli kaikin puolin mainio, ja sisälsi niin luolia, bunkkereita kuin hieman kiipeilyäkin. Nähtyämme, miten mainio paikka Ruotsinpyhtään Haukkakallio on, palasimme sinne seuraavana viikonloppuna. Oli lämmintä, aurinkoista, kaikin puolin kesäisää ja mahtavaa, ja ahkeran kiipeämisen jälkeen käväisimme lähistön rannalla uimassa ja grillaamassa. Tällaista olisi saanut kesääni sisältyä paljon enemmänkin. Sen sijaan heinäkuussa ei ole tapahtunut juuri mitään mainitsemisen arvoista. Finnconissa käväisin toteamassa, että animeteinejä on tässä maassa vielä enemmän kuin luulin. Tämän jälkeen Me Pätevät Luolatutkijat haimme geokätkön Laajasalosta kuopasta, johon oli hyvin helppo laskeutua, mutta josta oli jokseenkin vaikea tulla ylös. Hihii.

Viime päivät ovat hämmentävää kyllä menneet jokseenkin Ropeconista innostuneissa tunnelmissa. Lupauduin tänä vuonna soittamaan gaalan musikaalissa, ja vaikka treenejä on ollut vähän ja meno hiiiieman hätäinen sen suhteen, biisit ovat mainioita, ja on mahtavaa päästä välillä soittelemaan jotain minulle uutta ja erilaista. Toinen syy intoiluun on puvustusprojekti, joka mitä luultavimmin osoittaa minun seonneen lopullisesti. Ei siksi, että se olisi mitenkään järjettömän kallis/aikaavievä (paitsi jos sen tekisi Oikein, mihin ei ole aikaa eikä rahaa), mutta noh, joopa joo. Katsotaan, päädynkö kuitenkin vaan tulemaan farkuissa ja t-paidassa.

Monta päivää

Keskiviikkona ja torstaina aamupäivät olivat pitkiä ja tyhjiä, ja hurahtivat ohi viuh vain ilman, että sain tehtyä mitään järkevää (koska fanficcia ei todellakaan lasketa järkeväksi). Keskiviikkoiltana oli YS, kuten aina. Pacius-konserttiin tuleva Vuoren tilausteos alkoi avautua ihan eri tavalla, kun meillä oli ekaa kertaa pianisti mukana. Torstaina kiivettiin, tai ainakin yritettiin. Aika onnetonta oli.

Perjantaina oli viimeinen fonetiikan harjoituskurssin tapaaminen. Tällä kertaa ei opeteltu uusia äänteitä, vaan esiteltiin projekteja. Englanniksi esitelmöinninhän ei pitäisi olla minulle mikään ongelma, koska englanti on ainoa vieras kieli, mitä oikeasti voin väittää osaavani. Sitten kesken lauseen tietenkin yhtäkkiä tajuan, että ei hitto, olen tässä luokan edessä, mitähän ihmettä tässä oikein selitän, äh, ja lupaavan sujuvasti alkanut selostus etiopialaisesta kirjoitusjärjestelmästä menee yhtäkkiä sekavaksi mökellykseksi, josta varmasti kukaan ei saa mitään selvää. Ärsyttävää, gh. Saatiinpa kuitenkin pois alta tuo. Oli myös kiintoisaa kuulla muiden ryhmien kokemuksia. Aika lailla kaikilla oli ollut valtavia ongelmia vokaalien kanssa, ja sanarajojen erottelu kielestä, jota ei ymmärrä, oli ymmärrettävästi myöskin tuottanut ongelmia. Melkein harmittaa, että tuo kurssi on nyt ohi, se oli niin hillittömän hilpeä. Nyt pitäisi keksiä jotain sisältöä 4. periodiin, koska toistaiseksi se näyttää kovin, kovin tyhjältä.

Lauantai oli jokseenkin tylsä, vaikka oli siinä hyviäkin puolia. Raahauduin puoliltapäivin konsalle, mikä oli nostalginen elämys sinänsä. Siellä tapasin kolme wanhaa stadialaista tuttua, ja pidimme kvartettitreenit illan keikkaa varten. Käsittämättömästi oli sellainen olo, kuin ei olisi käynyt konsalla moneen vuoteen, vaikka oikeasti valmistuin vuosi sitten keväällä. Hämmentävää. Soiteltuamme oli edessä ajantappoa, jota harjoitimme nostalgista linjaa jatkaen ravintola Meritähdessä sekä Ruoholahden kauppakeskuksen mahtavassa jätskikahvilassa. Oli leppoisaa ja kotoisaa, ja kiva päästä vaihtamaan kuulumisia hyvin samantapaisessa elämäntilanteessa olevien tuttujen kanssa. Viiden maissa siirryimme Marina Congress Centeriin, missä oli päivän eka keikka, taustamusaa kvartetilla Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan vuosijuhlissa. Ekan settimme pääsimme soittamaan aika lailla ajoissa, noin 18.20. Sen ja tokan setin väliin oli ilmoitettu noin kahden tunnin tauko. Siispä taas odoteltiin. Tokan setin piti alkaa 21.15 ja kestää puoli tuntia. Loppujen lopuksi pääsimme aloittamaan 21.50 ja soitimme noin vartin. Hiphei.

KY:n keikalta siirryin Vanhalle, missä oli vuorossa illan toinen keikka, vanhoja tansseja Metsäylioppilaiden vuosijuhlissa YSSOn riveissä. Tämän keikan arvioitu alkamisaika oli 23.15, todellinen aloitusaika reippaasti puolenyön jälkeen. Ekan setin soitettuamme pidimme tauon. Tauon jälkeen olimme ehtineet soittaa yhden valssin, kun järjestäjätaho tuli ilmoittamaan, että nyt ollaan niin pahasti myöhässä aikataulusta, että voisittekin itse asiassa jo lopettaa. Ei sitten ollut tajunnut sanoa tätä ennen kuin lähdimme tauolle. Bläh. Kotona olin loppujen lopuksi joskus vähän kahden jälkeen. Ei maailman rentouttavin lauantai tämä.

Paluu blogosfääriin?

Yritetäänpä nyt taas kerran, josko saisi välillä päiviteltyä tätä päiväkirjankorviketta. Ei niinkään siksi, että minulla olisi paljoakaan sanottavaa, vaan siksi, että olen tässä havainnut, että kun en itse aktiivisesti pidä blogia, ei jotenkin tule seurattua muidenkaan blogeja ollenkaan kovin aktiivisesti, vaikka siellä voisi olla ties mitä kiintoisaa.

Toki viime päivityksestäni on niin paljon aikaa, että sen jälkeen on ehtinyt tapahtua ties mitä, mutta aika lailla se kaikki on kuitenkin ollut samaa vanhaa. Jonkin verran koulua - artikulatorisen fonetiikan jatkokurssilla mitä mahtavimpia äänteitä, venäjän alkeissa kyrillisiä kirjaimia. Viime viikolla tuli myös luettua yhtään liioittelematta yli 1000 sivua sosiologiaa, kun oli sekä johdantokurssin tentti että ensimmäinen perusopintojen pakollisista kirjatenteistä. Työvuoroja on tullut tehtyä yksi tai pari viikossa, että olisi edes vähän rahaa, etenkin kun huhtikuussa olisi kovasti tarkoitus lähteä Walesiin, jipii!

Tietenkin olen edelleen myös haaskannut aikaani fanficciin - viimeisimmän Jjjoo-postaukseni jälkeen olen kirjoittanut kymmeniätuhansia sanoja turhanpäiväisiä stooreja. Tuli myös katsottua läpi ensin Torchwood, ja sitten uusi Doctor Who-sarja kokonaisuudessaan, ja ihan kuten joku joskus veikkasi, ihastuin siihen ihan täysin, ja olen siis nykyään niin fanityttö että. Jep. Olen vähän toivoton silleen.

Larppirintamalla oli Nochtardesin toinen peli, joka ei osaltani ollut ihan paras mahdollinen kokemus. Hahmoni nimittäin pääsi hengestään. Olen aiheesta aiemminkin tilittänyt - hahmokuolemat ovat asia, jolla minut saa täysin rikki. Se pätee myös TV-sarjoihin, Torchwoodin 2. kauden loppu oli ihan kauhea. :( En nyt taida ryhtyä tässä yleismaailmallisessa postissa siitä tilittämään sen enempää. Joka tapauksessa kuitenkin aion pelata Nochtardesissa jatkossakin, jollakin hahmolla - on vielä vähän auki, millä.

Kiipeilyn osalta on ollut tosi laiskaa viime päivinä, samoin soittamisen suhteen. YS tietysti treenaa joka viikko, ja opetan edelleen yhtä oppilastani, mutta henkilökohtaisesta harjoittelusta on turha edes puhua. Hankala löytää motivaatiota, kun ei ole mitään tavoitteita. Tänään olen tässä taas vaihteeksi myös pohdiskellut, mitä sitä tekisi isona. Pahoin pelkään, että tulen hakemaan uutta opiskelupaikkaa ensi vuodeksi. Ihan kuin niitä ei vielä olisi ollut tarpeeksi. Äh.

Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

Hups. Jotenkin kertakaikkisesti tipahdin blogikelkasta. Jäi muutama päivä päivittämättä, sitten viikko, sitten yhtäkkiä useampi. Tekemistä on riittänyt, ja silloinkin, kun sitä ei ole, on koko ajan sellainen olo, että pitäisi parhaillaan tehdä jotain, kiitos useamman luentokurssin, jotka teettävät kohtalaisesti töitä.

Päivittämättömien viikkojen aikana tapahtunutta: Scapegoat loppui, oli bileet. Haikeaa. Oli se hauska proggis, kannatti tehdä. Lisäksi tuli soitettua pari salonkiorkesterikeikkaa, YSSOn kanssa HYY:n vuosijuhlissa ja Wiipurilaisen Osakunnan Soittajien keikka-apuna Wiipurin Pamauksessa. Oli myös YS-treenejä ja harjoitusviikonloppu. Kiipeily meinasi jäädä soittojuttujen jalkoihin, joten liidituntuma hävisi kuin tuhka tuuleen. Toissapäivänä yritin hieman saada sitä takaisin, mutta on taas ihan aloittelijaolo. Äh. Lisäksi istuin luennoilla ja tein läksyjä.

Tällä viikolla olikin jo kaksi tenttiä, antropologian johdannon sekä semantiikan ja pragmatiikan jatkokurssin. Tietenkin jätin enimmän osan lukemisesta viimeisiin iltoihin. Tuli ainakin todistettua, että osaan edelleen päntätä. Antropologiasta en vielä tiedä arvosanaa, semantiikasta tippui vitonen, mikä on aika hilpeää, kun ottaa huomioon, että kurssi oli jokseenkin korkealentoinen (tentissä oli muun muassa essee aiheesta "miten merkitys voidaan määritellä"), eikä juurikaan kiinnostanut minua. Ja saan edelleen ihan liikaa kiksejä hyvistä arvosanoista. Yhyy.

Itsenäisyyspäivän eli eilisen vietin Turun seudulla, tai tarkemmin sanoen Paraisilla, Sukan valmistujaisbileissä. Kivaa oli. Hyvää ruokaa oli paljon, vieraat ihmiset eivät olleet liian pelottavia, eivätkä tututkaan, ihme kyllä. Tuli tanssittua niin, että tänään on niskat jumissa moshaamisesta. Jee. Tänään ohjelmassa oli lähinnä nukkumista, syömistä ja siirtymä takaisin Espooseen. Mukava viikonloppu, vaikka on kyllä edelleen vähän sellainen olo, että kaipaisin lomaa juuri nyt ja heti, eikä vasta viikon-parin päästä.

Mukavampi maanantai

Maanantain koulupäivät ovat kyllä aina hilpeitä: ensin fonetiikkaa, missä yleensä päätyy kokemaan, ettei enää osaa oikeastaan puhua mitään kieltä, ja sitten semantiikkaa, jonka jälkeen on varma, ettei myöskään enää ymmärrä sanaakaan... Kaiken päälle päivän ajan kielitieteen sähköpostilistan ja irkkikanavan täytti eeppinen taistelu laitoksen vessojen käytöstä (Saavatko miehet tiskata kahvikuppinsa naisten vessan suuressa aulassa? Pitäisikö tehdä vessojen uusjako? Elämää suurempia kysymyksiä!).

Illalla oli viimeistä edellinen Scapegoat-esitys. Tällä kertaa meni ainakin omasta mielestäni mukavasti, impro oli paljon sujuvampi kuin muutamalla edellisellä kerralla. Vähän haikeaa, että on enää yksi näytös jäljellä.

Levoton viikonloppu

Ei pahemmin ehtinyt rentoutua viikonloppunakaan. Lauantai sisälsi kaksi keikkaa, Scapegoat-näytöksen sekä YS-keikan. Scapegoat alkaa jo sujua aika rutiinilla, paitsi että Pitkän Biisin improvisointi tuntuu menevän kerta kerralta huonommin - jotenkin vain osun aina ääniin, jotka eivät alkuunkaan sovi sävellajiin tai ylipäänsä biisiin. Esitys loppui noin 16.10, minkä jälkeen minä ja Joanna (Scapegoat-sellistit ja YS:n etupultti) hankkiuduimme Ruoholahteen niin nopsasti kuin mahdollista. YS:n lämmittely Sulasolin gaalakonserttia varten alkoi kello 17.10. Keikalla soitettiin Sibeliuksen Karelia-sarja (tai siis, Karleia, kuten nuotissa luki, heh). Se on jotenkin niin suunnattoman herttainen teos, että sitä on kiva soittaa, vaikka sellostemma onkin enimmäkseen tylsä. Lisäksi se on ihan mahdoton korvamato, eli jää ikuisiksi ajoiksi päähän soimaan... Soittosuorituksemme ei ollut mitenkään äärettömän loistokas (oma osuuteni ehkä jotain ihan päinvastaista), mutta olisi se huonomminkin voinut mennä, eli ihan jeesh, etenkin siihen nähden, miten vähän biisiä oli harjoiteltu.

Sunnuntaina oli periaatteessa rento ohjelma: vapaata aikaa ja AOK. Ikävä kyllä oli myös hirveä kasa tekemättömiä juttuja. Suurimman osan kotona viettämästäni ajasta vei väestötieteen tehtävä, jossa piti vertailla eri maiden kokonaishedelmällisyyslukuja. Blergh, ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta tuli se sentään lopulta tehtyä. Lisäksi jouduin soittamaan kotoa apuvoimia, kun sulake poksahti ja jätti pari sähköpistoketta ihan kuolleiksi. Ikinä en ole semmoista eläissäni vaihtanut. Uusavuton. Nyt sentään tiedän, miten se tapahtuu. AOK-kokouksessa oli kyllä leppoisaa, kuten aina, ja risotto ja sitruunapai (teletapit!) olivat nam.

Kiireellinen viikko

En taas pysy ollenkaan aikataulujeni perässä tämän blogini kanssa. Äh. En kyllä muutenkaan meinaa saada tehtyä kaikkea, mitä pitäisi. Yritänpäs nyt jotain tähän taas kuitenkin selostaa.

Tiistai oli viikon ainoa tyhjähkö päivä. Aamupäivä kului nätisti tilastotieteen tehtäviin - siellä kun viimein tuli vastaan sitä vähän matemaattisempaakin puolta, nimittäin todennäköisyysjuttuja. Ihan perus-palikka-lukiotasolla, mutta hirveitä vaikeuksia se silti minulle tuotti. Ärsyttää, miten nopeasti asiat unohtuvat. Käväisin keskustassa antropologian luennon verran. Kotiin palattuani skippasin kiipeilyn epämääräisen olon takia (varmaan lähinnä väsymystä vaan) ja jatkoin todennäköisyyksien kanssa tappelua.

Keskiviikkona aamulla aikaisin sitten käytiin tilastotieteen tehtävät läpi tunnilla, ja olin sentään saanut edes osan niistä oikein (ja tehnyt paljon tyhmiä virheitä myös, tietenkin). Oli tarkoitus olla Scapegoat-näytös kahdelta, mutta tulikin ilmoitus, että ei ole, koska yksi tanssijoista on rikkonut selkänsä. Ohoh. Siispä näyttämötaiteen sijaan jatkoin luennoilla istumista neljään asti, kiersin pari UFFia ja löysin taas takin, ja illalla soittelin YSsässä väsyneesti ja väärin. Oheisessa kuvassa näkyvä kohta se vaan jaksaa aina huvittaa. (Tsaikovskin pateettisesta. Tämä ei edes ole virhe vaan itse asiassa ihan järkevä merkintä, mutta se on silti hassu. :)

Torstaina minulla oli aamu- ja iltayhdeksän välillä yhteensä noin 45 minuuttia taukoa, jos paikasta toiseen siirtymistä ei lasketa. Aamun tilastoluennon jälkeen oli puoli tuntia aikaa syödä, sitten kiipeämään. Liidaaminen pelotti vaihteeksi älyttömästi, eikä edes hyppyharjoittelu auttanut. Itse asiassa päin vastoin - ehkä ekaa kertaa ikinä tuli sen parin sekunnin murto-osan putoamisen aikana hirvittävä tunne, että entä jos en pysähdykään ennen kuin osun maahan. Yh. Ei tällaista enää, kiitos. Kiipiessä aika riensi huomaamatta niin, että ihan vahingossa tulikin hirveä kiire pois - ehdin olla kotona vartin ennen kuin piti taas lähteä. Loppuilta meni Wiipurilaisen Osakunnan Soittajien harjoituksissa (missä siis olen keikkalaisena, vaikka olisi pitänyt tajuta olla menemättä).

Perjantaina oli psykolingvistiikkaa ja se oli taasen kiinnostavaa. Nyt itse asiassa harmittaa, että päätin ryhtyä tekemään sivuainetta sosiologiasta. Olisi pitänyt valita psykologia tai kognitiotiede. Noh, ehtiihän sitä kai myöhemminkin. Neljän tunnin luentoistuskelun jälkeen pyörähdys kotona, sello-oppilas ja TaiKiin Scapegoat-esitystä varten. Oli kyllä vielä poissaolevaisempi ja epävarmempi kuin maanantainen esitys, mutta ei kai ihmekään näin pitkän tauon jälkeen.

Maanantai.

Ei minulla yleensä ole mitään erityisesti maanantaita vastaan, mutta tämä ei kyllä ollut minun päiväni. Heti aamun aluksi meinasin suorittaa täyden henkisen hajoamisen fonetiikan harjoituskurssilla, kun en osannut vokaaleja (ei voi schwa olla noin vaikea!). Onneksi sibilantit ihme kyllä eivät tuottaneet yhtä suuria vaikeuksia, ja toonitkin olivat aika hauskoja - mutta niitä ei tarvitsekaan osata kuulla tai tuottaa kunnolla. Lounastauolla opin, että on mahdollista vihellellä monella eri tavalla, mutta loppupäivän ahkerista yrityksistä huolimatta en oppinut viheltämään palataalisesti. Päivän jälkimmäisellä luennolla sain aivoni solmuun, kun opettaja selitti supernopealla puhetyylillään semanttisten roolien polysemiasta. Blrgh.

Illalla oli vuorossa toinen Scapegoat-näytös seitsemästä. Se oli aika mitäänsanomaton. Yleisö oli tylsä, ja omaa keskittymistä ei löytynyt millään, kun olin jo pitkän päivän puuhannut kaikkea ihan muuta. Meni siis ihan rutiinilla ja asenteetta koko esitys, enkä ollut ollenkaan ainoa, jolla oli tämmöinen ongelma. Ehkä ensi kerralla sitten eri tavalla.

Kaksi keikkaa

Perjantai oli ensi-iltapäivä. Tosin aamupäivä meni ihan muissa merkeissä, psykolingvistiikan luennolla. Se oli taas kiinnostava. Tällä kertaa puhumassa oli kognitiotieteilijä, jolla oli Näkemyksiä, jotka meidän laitoksen mielestä ovat vääriä. Minä kyllä pidin lähestymistapaa ihan fiksuna - ja ehkä tyyppi sai lisäpisteitä siitä, että oli ooooh niin kapinallinen ja valtavirtaa vastustava...

Illaksi sitten TaiKiin, reilu tunti hermostunutta palloilua (kun yhteisillassa on ensin se toinen koreografia, sitten vasta meidän) ja viimein koitti aika mennä lavalle. Suurin jännitysmomentti oli mikin hajoaminen juuri ennen esityksen alkua, mutta se saatiin vaihdettua, eikä siitä sitten tullut ongelmaa. Minun suurin hetkeni puolestaan on esityksen alussa, kun saan leikkiä sohvalta heräävää karvapalloa, hihii. Toinen suuri hetki on toisiksi viimeisen tanssinumeron improbiisi, joka meni ihme kyllä yleisön edessäkin oikein mukavasti. Muutenkin ensi-ilta oli onnistunut, ainakin itselläni oli hyvä meininki, ja äänisuunnittelijakin oli sitä mieltä, että soittomme sujui hyvin. Yleisöpalautetta en hirveän paljoa ehtinyt kuulla, mutta Miri ainakin oli viihtynyt. Jee. Ensi-iltabileistä päädyin lähtemään kotiin aika aikaisin, kun muu ääniosasto päätti lähteä, ja totesin, etten uskalla jäädä yksin kaikkien tanssijoiden sekaan.

Lauantaina en osannut opastaa Mirille ajoreittiä Isoon Omenaan. Olen minäkin espoolainen. Lopulta kuitenkin löysimme perille ja Lushiin. Hienoa, että semmoinen nykyjään löytyy Suomestakin. Omenasta siirryin bussilla Soukkaan treenailemaan YS-kvartetilla illan keikkaa varten. Keikka oli melko lailla Scapegoat-esityksen vastakohta: kyseessä olivat muuan synttärijuhlat Gardeniassa. Soitimme taustamusaa ja Paljon onnea vaan -variaatioita, eli perus-klassista kvartettisälää. Oli kuitenkin ihan leppoisa keikka, saimme ruokaa, joka oli oikein hyvää, ja paikka oli aivan mahtava, kasvien keskellä haahuilusta ja niiden ihmettelystä (Pippuri kasvaa täällä! Vau, ananas! Hmm, tässä avokadopuussa riippuu iso muovinen avokado!) riitti loputtomiin viihdettä.

Kenraalisyntipukki

Torstai oli aika lailla sitä samaa kuin viime päivät noin yleensä. Kymmeneltä TaiKille, ensin reilu tunti pelkkää musiikkitreeniä (Pitkä Biisi, ainoa varsinainen kappaleentapaisemme, saavutti viimein jonkinlaisen muodon) ja sen jälkeen yksityiskohtien hiomista koko hommasta. Kipaisin kotiin pariksi tunniksi, ja ehdin juuri ja juuri tehdä pari välttämätöntä hommaa kuten pestä pyykkiä ja imuroida sälekaihdinasentajien keskiviikkona jättämät sahanpurukasat pois ikkunoiden alta. Sitten taas takaisin Arabiaan, missä oli kenraaliharjoitus. Vähän jo jännitti, mutta ihan hyvin meni, enimmäkseen - ei kaikki tietenkään täydellisesti mennyt, mutta mitään isompia katastrofeja ei tullut. Kyllä se about koossa on. Nyt vaan sitten yleisö paikalle ja esittämään. Huu.

Menoa

Koska keskiviikkoaamuna ei ollut Scapegoatia, menin sitten kahdeksaksi luennolle. Tosi järkevä valinta. Olin niin väsynyt etten tajunnut mitään mistään, onneksi ei ollut kovin vaikeaa asiaakaan. Kahdella luennolla koomattuani siirryin TaiKille läpimenoharjoitusta varten. Kyllä se jo alkaa mennä jonkinmoisella rutiinilla, vaikka edelleen olisi paljon yksityiskohtia, mitä voisi hioa. Treenit kestivät sen verran pitkään, että sieltä piti suunnata suoraa YS:sään, ja siltikin saavuimme paikalle tyylikkäästi noin 45 minuuttia myöhässä. Sentään Tshaikovski oli vähän vähemmän toivoton kuin viime viikolla.

Esittävää nykytaidetta

Syntipukki söi päivän. Scapegoat-treenit alkoivat kello kymmenen kieppeillä ja loppuivat kahden maissa. Niiden jälkeen tein tyhmän päätöksen ja lähdin käymään kotona - ehdin olla siellä vähän reilun tunnin, sitten piti lähteä takaisin TaiKille läpimenoharjoitusta varten. Läpimenon avasi yhteisillan toinen teos, "Hopea - the 2nd cast", jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Se oli vaikuttava - etenkin musiikki! Kontrabasso ja hillitön efektipedaaliläjä <3 - joskin hämmentävä. En oikein osaa katsella nykytanssia. Välillä tuntui, että sain pahaa silmää muilta, kun hihittelin asioille. Itse asiassa suhtautumiseni nykytanssiin on aika lailla ihan sama kuin muuhunkin nykytaiteeseen (vaikkakin musiikki on hieman erikoistapaus): joskus tulee vastaan juttuja, jotka vain jotenkin selittämättömästi ovat minusta tosi hienoja ja mageita, kaikki muu saa minut lähinnä ihmettelemään, miksi ihmeessä kyseinen teos piti tehdä, tai virnistelemään, kun on niin hassua (vailla varmuutta siitä, onko koomisuus tahallista vai tahatonta vai jotain siltä väliltä).

Ensimmäisen työryhmän esityksen jälkeen osat vaihtuivat, ja me vedimme oman läpimenomme, ekan esityksen jonkinlaiselle yleisölle. Menihän se läpi. Avoimia kysymyksiä on vielä, jokunen siirtymä on kokonaan tekemättä. Henkilökohtaisella tasolla ongelmakseni nousi lavalla oleminen. Olinkin jo unohtanut, miten hankalaa se on. Olen luonteeltani ja olemukseltani melkoisen levoton ihminen, joten minulle tuottaa suuria vaikeuksia jättää pois kaikki turha elehtiminen ja ilmeily (hiusten sukimisesta irvistelyyn), saati sitten tuijottaa monta minuuttia yhteen pisteeseen sen sijaan, että kuikuilen ympärilleni, mitä muualla tapahtuu, miltä yleisö näyttää, ja niin edelleen. Ääh.