30.7. Coventosan järvet

Kolmaskin luolapäivä suoritettiin tiimillä minä-Miri-Martin, ja se sisälsi tarpeellisen ellei peräti yleishyödyllisen retken Coventosaan. Coventosa on suuren Sistema Cueto-Coventosa-Cubera -luolaston alaosa, ja kyseisen systeemin läpiretki oli yksi koko luolamatkamme päätavoitteista. Coventosan erikoisuus ovat kolme hyytävän kylmää maanalaista järveä, joiden ylitys muodostaa läpiretkellä huomattavan haasteen.

Päinvaston kuin aiempin luolien parkkipaikat, tämän luolan pysäköinti oli aivan asutuksen vieressä, ja kun käppäilimme loivaa ylämäkeä sisäänkäyntiä kohti, paikallisen maalaistalon koirat tulivat tekemään tuttavuutta. Sisäänkäynti oli suuri, tuulinen aukko kallion kyljessä. Kun minä yritin piilottaa auton avaimia mahdollisimman huolellisesti kiven alle, Martin hävisi virittämään ensimmäistä köyttä. Kuten monesti aiemminkin, hän myös onnistui eksyttämään meidät täysin heti alkuunsa.

Lähdimme sisäänkäyntikäytävää alas. Sen syvimmässä kohdassa oli luotaantyöntävä syvän kolon ylitys, jossa ei ollut apuköyttä. Ei kai meidän tänne pitäisi mennä? Lähdimme etsimän reittiä muualta, järkeillen, että alasisäänkäynniltä kuuluisi mennä ylöspäin. Aikamme taisteltuamme kiipesimme hieman haastavan flowstone-seinämän ylös, ja päädyimme komeaan, isoon tilaan täynnä luolamuotoja. Köysistä tai Martinista ei näkynyt merkkiäkään. Tässä vaiheessa otimme esiin kartan, ja tajusimme, että meidän olisi itse asiassa pitänyt olla menossa alas. Palasimme sisäänkäynnille, ja löysimme viimein tiimin kolmannen jäsenen. Oikea reitti eteenpäin kulkikin aluksi enemmän poikittain kuin ylös tai alas. Olimme kuluttaneet melkein tunnin harhaillen luolan suuaukon lähistön satunnaisissa tiloissa. Nyt pääsimme viimein etenemään.

Ensimmäinen köysiosio vei alas ärsytävän loivaa rinnettä. Pian sen jälkeen noustiin lyhyt köysipätkä ylös, ja pujahdettiin hieman matalampaan tunneliin, joka muuttui konttausluiskaksi. Se toi meidät korkean kammion reunaa alas laskevalle jyrkälle rinteelle, jonka alussa oli apuköysi, ja lopussa kuljettiin varoen liukasta irtomaata. Mäen alla aukeni valtava tila, kuin suunnaton kanjoni, tai katedraali. Vau.

Seuraava osuus sisälsi poikkareita: seurailimme kaapeleiden ja köysien varassa seinää ehkä kymmenen metrin korkeudella. Lopulta laskeuduimme köyttä alas lattian tasolle. Käytävä jatkui suurehkona, ajoittan vetisenä ja lohkareikkoisena. Välillä kiipesimme hieman ylös tai alas köyden avulla. Lopulta saavutimme jokikäytävän, jossa vesi oli kohtalaisen matalalla eikä kovin virtaavaa. Välillä vastaan tuli syviä altaita, jotka kiersimme joko reunoja pitkin tai apuköysien avulla. Yksi poikkariköysistä oli niin läpirikki, että Martin vaihtoi sen. Jokikäytävä kasteli saappaat, sukat ja furryhaalarin ainakin polviin asti, mutta tämä ei ollut kuin alkusoittoa sille, mitä oli tulossa. Käytävän täytti mutkan taa näkymättömiin jatkuva syvä vesi: ensimmäinen järvi.

Järvien ylityksen harjoittelu oli pääsyy koko retkelle, ja melkoinen hässäkkä. Vaatteiden vaihto ja auton sisäkumin täyttely pyöränpumpulla veivät aikansa. Lopulta kaikki olivat valmiita, ja pulahdimme hyiseen veteen. Hyrrrrrhh. Jestas. En ole ikinä ollut kylmän veden ystävä, mutta tämä tuntui aivan poikkeuksellisen jäätävältä. Ensimmäinen järvistä oli lyhyin, mutta kauttaaltaan syvä. Onnistuin näppärästi jumittamaan toisen jalkani hyvin kelluvan luolasäkkini käsilenkkiin. Onneksi minulla oli kelluke, muuten eteneminen olisi ollut aika haastavaa. Noin puolivälissä 50-metristä järveä löytyi naru, josta saattoi kiskoa itseään eteenpäin, ja ylitys sujui nopsemmin. Toisessa, 100-metrisessä järvessä olikin vastaava naru koko matkan, ja järvi oli myös sen verran matala, että välillä saattoi kahlata. Viimeinen, 150-metrinen järvi oli sekin narulla varustettu.

Ylitys sujui suuremmitta ongelmitta, mutta jälkeenpäin oli aivan älyttömän kylmä - minulla ja Martinilla siis. Miri ei ollut milläänsäkään. Avannossa lienee monesti vielä kylmempää vettä. Jatkoimme matkaa eteenpäin, jotta lämpiäisimme edes vähän. Köyttä ylös, lohkareikon halki ja pikku lammikon luo. Sen yli vei korkealla todella kulunut tirolilaisköysi, ja alempana hämmentävän näköinen poikkariköysi. Martin rimpuili siinä hetken, mutta lopulta päätimme vain kääntyä takaisin. Ennen  laskeutumista järville jatkoimme vähän matkaa sen ohi "väärään suuntaan", ylös lohkareikkoista mäkeä. Tämä umpikuja ei todellakaan ollut kovin kuljettu rinne, vaan irtokiviä oli rutkasti.

Jatkuvasta liikeessäolosta huolimatta oli edelleen kylmä. Ei siis auttanut kuin palata järville ja uida takaisin. Elämys ei valmiiksi viluisena ollut yhtään parempi. Järvien paremmalla puolella kykenin juuri vaihtamaan vaatteet kuivempiin, ja jäin odottamaan avaruushuopaan kääriytyneenä, kun selvästi paremmin kylmää kestävät Miri ja Martin ottivat valokuvia vedessä. Vasta Martinin retkikeittimellä keitelty lämmin soppa (josta tärisevin käsin kaadoin puolet syliini) alkoi hiljalleen palauttaa eloa. Kun lähdimme liikkeelle, tuli viimein hieman lämpimämpi olo, mutta väsymys ei poistunut. Uupuneena monet asiat, kuten poikkarit vesikuoppien ohi, tuntuivat hämmentävää kyllä menevän suorastaan paremmin ja energiatehokkaammin, mutta kaikki ylämäkikävelyt muuttuivat loputtomiksi tuskanmarsseiksi. Tunsin myös olevani turkasen hidas, ja kaiken päälle lähdin pari kertaa väärään suuntaan. Viimeinen luiska köysinousu ylös oli aivan vihoviimeinen rävellys, mutta lopulta, seitsemän ja puoli tuntia maan alla vietettyämme, olimme ulkona ilta-auringon lämmössä. Huh. Tämä oli kyllä astetta eeppisempi retki kuin olin odottanut - kylmästä puhumattakaan.

1.7. Sadepäivän Yverdon ja Orbe

Kuvat

Minulla oli paljon suunnitelmia tenttikauden jälkeisille vapaaviikoille, mutta ne kaikki vaativat kelvollista säätä. Ensimmäisinä lomapäivinä vettä satoi melkein taukoamatta, ja oli kylmää ja ankeaa. Jouduin siis kehittämään vaihtoehtoista ajanviettettä. Sunnuntaina 1.7. otin kohteeksi Vaudin minulle varsin tuntemattoman kolkan Orbe-joen ympäristöstä.

Aloitin kantonin toisiksi suurimmasta kaupungista, Neuchatelinjärven rannalla sijaitsevasta Yverdon les Bainsista. Yverdon vaikutti sympaattiselta pikkukaupungilta, mutta sateisena sunnuntaina se oli enimmäkseen autio, ja kaikki kaupat kiinni. Onneksi kaupungin kiinnostavin nähtävyys, Maison d'Ailleurs, oli kuitenkin auki. Vaikeasti kääntyvä "Muualla-talo" on omistettu scifille, utopioille ja eriskummallisille matkoille ("Musée de la science-fiction, de l'utopie et des voyages extraordinaires"), ja kertoo olevansa ainoa laatuaan. Museossa on vaihtuvan päänäyttelyn lisäksi pysyvä Jules Verne -näyttely sekä tutkijoille suunnattu kirjallisuuskokoelma. Meneillään ollut vaihtuva näyttely käsitteli videopelejä. Vaikka näyttely vaikutti osittain lapsille suunnatulta, se onnistui olemaan erittäin kiinnostava ja ajatuksia herättävä.

Mainion museovisiitin jälkeen kävin kävelyllä järvenrannassa. Ainakin näin sumuisalla säällä se näytti kotoisammalta kuin suurempi Genevenjärvi vuorineen. Yverdonista siirryin kahdella junalla Orbeen, mistä tarkoitus oli kävellä Gorges de l'Orbe -nimistä joenvarsireittiä säästä riippuen joko noin 17 km Vallorbeen, tai vähän lyhyempi matka johonkin välimaaston pikkupaikoista. Sade oli Yverdonissa tauonnut hetkeksi, mutta kun aloin kävellä, se alkoi taas, ja tuntui vain yltyvän. Ei se mitään, ajattelin, minullahan oli sadeviitta ja vedenpitävät vaelluskengät. Jooh. Ei kestänyt kauaakaan kun kengistä meni vesi läpi. Sadeviitta ylsi polviin asti, joten siitä alaspäin lahkeet olivat pian läpimärät. Hupun alta ei tahtonut nähdä kaunista vehreää jokivartta, mutta jos sen nosti ylemmäs, valui vettä pitkin niskaa. Taitaa vielä olla hieman oppimista sadesään varustautumisesta.

Vaikka ajoittain kanjonimaista jokea seuraileva reitti oli kiva, totesin, etten jaksaisi talloa lätäköitä läpimärkänä sitä 4,5 tuntia, mikä oli netissä annettu reitin kestoksi. Nälkäkin alkoi olla. Päätin pitää tauon Les Clées-nimisessä pikkupaikassa, johon saapuisin ihan pian. Varmasti siellä olisi joku kuppila. Paitsi ettei ollut, vain suljettu ravintola, ja muutenkin kyläpahanen oli vielä pienempi kuin olin kuvitellut. Ei täältä varmaan pääsisi poiskaan muuten kuin kävellen. Äääh. Arvoin reittikylteistä seuraavaksi päämääräksi Bretonnièresin kylän, jossa muistaakseni piti olla ainakin bussipysäkki. Sinne oli kävelymatkaa noin 40 minuuttia.

Bretonnières oli astetta suurempi kuin Les Clées, mutta busseja sieltä ei mennyt kovin montaa päivässä. Ainoa ravintola vaikutti niin hienolta, etten kehdannut rymytä sinne mutaisena ja märkänä. Siispä valitsemaan seuraavaa kohdetta kylteistä. Onneksi Sveitsin vaellusreittikyltitys on niin hyvä, että retkeily sujuu ilman karttaakin. Romainmôtier kuulosti jotenkin tutulta, ja epäilin, että siellä olisi juna-asema. Arvioitu matka-aika kolme varttia. Siispä eespäin. Jälleen tällainen Berger-harjoitus: kävelyä läpimärkänä, nälkäisenä ja väsyneenä. Ainakin sade oli hetkeksi tauonnut.

Romainmôtierista, tai oikeammin viereisestä Croysta, löytyi kuin löytyikin lopulta juna-asema. Siellä myös selvisi, että Bretonnièresissäkin olisi ollut asema, jossa pysähtyivät tasan samat junat, jotenkin vain olin lahjakkaasti onnistunut missaamaan sen. Kiitos sähläyksen ja harhailun tulin kävelleeksi noin 15 kilsaa. Tämä ei ollut onnistuneimpia päiväretkiäni, mutta tulipa tehtyä. Enpä ainakaan lojunut kotona, vaikka satoikin.

18.5. Grottes de Trabuc

Perjantaina kokoonnuimme kymmeneltä päivän kohteen, Grottes de Trabucin parkkipaikalle. Nopeasti kävi selväksi, että tiedossa olisi hieman erilainen reissu. Mukaan oli lähdössä yhteensä 20 ihmistä: 12 Lausannen kerholaista, 7 pariisilaista sekä opas, mainio pikkuinen luolapappa. Kuvittelin, että poppoo jaettaisiin pienempiin tiimeihin, vaan ei, koko lössi toimisi yhtenä massiivisena luolaretkueena.

Trabuc on turistiluola, jossa on laaja ei-turistiosio, ja päivän ohjelmassa oli läpiretki kauempana olevalta villin luolan sisäänkäynniltä turistiosan kautta ulos. Lähestymiskävely oli puolisen tuntia alamäkeä pusikon ja yliliukkaan kallion halki. Perillä meitä odotti kovasti OFD:n sisäänkäyntejä muistuttava luukku, josta luolakaravaani yksitellen kömpi sisään. Myös ensimmäiset parikymmentä metriä luolaa muistuttivat suorastaan hämäävästi OFD:n yläsisäänkäyntiä.

Aluksi etenimme kohtalaista vauhtia letkan kokoon nähden, koska käytävät ja kammiot olivat valtavia, eivätkä tarjonneet satunnaista lohkareikkoa suurempia haasteita. Lopulta kuitenkin saavuimme kohtaan, jossa opas osoitti meille parin metrin korkeudella seinässä olevan postiluukun, johon meidän piti kaikkien tunkeutua. Asetuimme siis jonoon, ja yksi kerrallaan taiteilimme köyden avulla itsemme luukusta sisään.

Kuten tähänkin asti, olin lähellä letkan kärkeä. Luukun jälkeen oli tarjolla ahdasta ryömintää sekä siirtymiä ylös- ja alaspäin, köyden avulla tai ilman. Mikään ei ollut minulle erityisen vaikeaa - suurin haaste oli ohjeiden antaminen ranskaksi takanani tulleelle luolamummelille. Ahtaikkojen jälkeen päädyimme isoon loivasti alas viettävään käytävään odottamaan loppulaumaa. Odotimme ja odotimme, ja kävimme katsomassa läheistä järveä. Lopulta, ehkä puoli tuntia myöhemmin, koko poppoo oli viimein koossa. Seurasimme opasta alle sata metriä käytävää ylös, ja sen päädyssä hän ilmoitti, että olisi lounastauon paikka. Ärh, juurihan olimme pitäneet tauon!

Toisen puolen tunnin pysäyksen aikana alkoi jo tulla kylmä. Onneksi piknikin jälkeen retki muuttui kiintoisaksi. Kapusimme ylös suuren kammion laitaa apuköyden ja lehmänhäntien avulla. Ylhäällä ylitimme "Paholaisen sillaksi" nimetyn kuilun, joka oli lounastaukopaikkamme katossa. Varmistettu osuus jatkui varsin pitkään, ja sisälsi myös muutamat tikkaat. Ympärillämme karut käytävät alkoivat muuttua koristellummiksi. Ohitimme muun muassa tippukivien täyttämän hieman vetisen konttaustunnelin, valtavan yksinäisen pylvään, sekä toisen kauniin pienen lammen. Vielä aivan ennen turistiosion alkua teimme ylimääräisen lenkin kolmannen pienen lammikon, herkkien kipsikukkasten sekä työn alla olevan kaivannon luo.

Siivottu turistiosio oli näyttävä, etenkin omituinen Sadantuhannen sotilaan ministalagmiittimuodostelma. Sen sijaan hienojen muotojen sekaan asetellut taideteokset eivät oikein innostaneet. Pääsimme itsekin toimimaan turistinähtävyytenä, kun kierroksella ollut ihmisjoukko pällisteli meitä ja mutaisia vermeitämme.

Koko visiitti sisäänmenosta turistiluolan uloskäynnille kesti yhteensä kuusi tuntia, mutta se tuntui erityisen pitkältä kiitos hitaan etenemisen ja jatkuvan odottelun. Pienemmällä tiimillä retken olisi varmaan selvittänyt neljässä tunnissa. Illan ohjelmassa oli apéron ja hotelli-illallisen lisäksi haalarien pyykkäystä joella, koska opas oli ilmoittanut, että huomisen luolassa pitäisi olla puhtaat vaatteet.

6.5. Top Waterfall

Top Waterfall, luolaston päävirran yläjuoksun päätepiste, on yksi Ogof Ffynnon Ddun keskeisistä maamerkeistä, joita emme vielä olleet nähneet. Koska koko Walesin-reissun teema olivat rästiin jääneet, pitkään suunnitteilla olleet retket, päätimme sunnuntaina viimeinkin lähteä etsimään tuota suurta maanalaista vesiputousta.

Tuttu kävely OFD:n yläsisäänkäynnille, luukusta sisään, monesti nähdyn luolan kuivan yläosan läpi Korkkiruuvin kautta Salubrious Streamiin, ja sitä alas Maypole Inletin luo. Kiipeily alas kyseisen kapean kiemurtelevan käytävän pohjalle oli pari vuotta sitten huomattava haaste, joten olimme ottaneet varmuuden vuoksi mukaan köyden. Alaspäin pääsi sen verran kätevästi kiilaamalla itsensä seinien väliin ja liukumalla, ettei köysi tuntunut välttämättömältä, mutta oli se kiva henkinen tuki. Pohjalla odotti jokunen sata metriä suikeroa, välillä lohkareiden yli tai ali kiipeillen, ja lopulta korkea tila, joka vei meidät tikkaiden ja parin kiipeilyn kautta päävirtaan.

Jokeen päästyämme lähdimme etenemään ylävirtaan, meille aivan uuteen suuntaan. Maisemat olivat varsin tuttuja: mustien kiiltävien kiviseinien ympäröimä joki täynnä vuolaasti virtaavaa nilkka-polvisyvyistä vettä, ajoittaisia kiivettäviä pikkuvesiputouksia, sekä isompia ja pienempiä hiidenkirnuja, joihin voi vahingossa pulahtaa. Matka vesiputoukselle oli pitkä, lähemmäs kilometrin. Valoa imevät seinät tekivät tunnelman ahdistavaksi, ja vaikka vesi oli matalalla ja sääennuste hyvä, jossain takaraivossani väijyi ahdistus yhtäkkiä ilmestyvästä tulva-aallosta, joka pyyhkäisisi meidät mennessään. Joki vain jatkui. Välillä kuljimme läpi kuivan osion, Second Oxbown, ja hiljalleen kivi tuli hieman ruskeaksi ja karkeammaksi.

Saavuimme kohtaan, jossa virta muuttui vyötärösyvyiseksi, ja katto laskeutui lähelle veden pintaa. Ylöspäin näytti viettävän kuiva käytävä, joka haarautui kahtia. Vetinen alatunneli ei vaikuttanut kutsuvalta, joten tarkastimme ylävaihtoehdot. Ikävä kyllä molemmat haarat osoittautuivat umpikujiksi. Ei auttanut kuin pulahtaa veteen. Syvä kohta osoittautui onneksi vain muutaman metrin mittaiseksi, sen jälkeen joki palasi ennalleen. Bongasimme myös muutaman valkoisen luolakalan!

Kunnollisen kastautumisen jälkeen minulla alkoi olla kylmä - kuten jo aiemmin Ranskan Grottes de Mandrinissa tuli todettua, varusteeni eivät ole riittävät todella märkiin luoliin. Joki kävi jyrkemmäksi, ja nousimme ylös liukasta kivistä koskea, kuin mitäkin vesiliukumäkeä. Kun minulla alkoi jo olla lievän epätoivoinen olo, kuului kulman takaa kovempi veden kohina kuin missään aiemmin, ja siellä se etsimämme vesiputous viimein oli. Top Waterfall oli todella näyttävä, mutta on tunnustettava, että minä halusin tässä vaiheessa vain häipyä paikalta niin pian kuin suinkin mahdollista.

Matka pinnalle tuntui jälleen menomatkaa lyhyemmältä, vaikka kiipeilyt ja potholejen ylitykset olivatkin alavirtaan ikävämpiä kuin ylöspäin. Viimein takaisin Maypole Inletiin noustuamme olin sen verran väsynyt ja kylmissäni, että konttasin niidenkin lohkareiden ali, jotka olisi ollut helpompi kiertää yläkautta. Kiipeily ylös suikerosta meni köyttä hyödyntäen, ja sen jälkeen etenimme rutiinilla tuttujen paikkojen läpi. Olimme menneet sisään kahdelta, ulos tulimme viisi tuntia myöhemmin.

Synkän ja ahdistavan joen jälkeen oli harvinaisen ihanaa katsella pilvistä taivasta, karuja nummia ja elämöivää lammaslaumaa. Jotenkin tämä luolareissu oli minulle erityisen raskas, paljon rankempi kuin torstain kiireinen Cwm Dwr. Luolajoet eivät selvästikään ole vahvuuteni. OFD:n Streamway tuntuu minusta paikalta, jossa ihmisen ei kertakaikkiaan kuuluisi olla.

Majalle päästyämme Mirilläkin oli kylmä. Kamoja pestessä uhkasi sormista lähteä tunto, eikä kumpikaan meistä olisi malttanut tulla pois lämpimästä suihkusta. Lopulta saimme kokattua hapanimeläkanaa, ja pääsin korkkaamaan päärynä-inkiväärisiiderin. Viimeisen illan ohjelmassa oli tuttuun tapaan istuskelua Long Common Roomissa luolajuttuja kertoen. Samalla kun minä kuuntelin Tonyn palopuhetta siitä, miten minun ehdottomasti kannattaa kesällä pyrkiä Gouffre Bergerin pohjalle, Martin vakuutteli Mirille, että tällä ei ole mitään syytä jättää kyseistä luolaa väliin. Tuntuu oudolta olla menossa Vercorsiin ilman SWCC:läisiä, siitä puhumattakaan, että seuraavan kerran Walesiin päässee vasta joskus ensi vuonna.

8.4. Rochers de Naye

Sunnuntaille oli suunnitteilla vuoristomaisemia, marmotteja ja synttäriruokailu. Ei ihan mennyt kuten oli tarkoitus. Pieni vuoristojuna kohti Rochers de Nayea, Montreuxin ylle kohoavaa yli kaksikilometrista vuorenhuippua, nousi ensin halki sateen, sitten rännän, ja lopulta täyden lumimyräkän. Ainakin viimeisen vartin ajan kiskot kulkivat läpi lumikinosten, eikä ikkunoista näkynyt kuin valkoista, aivan kuin joku olisi pyyhkinyt kaiken pois.

Ylhäällä olisi ollut näköalatasanne ja alppipuutarha, mutta tietenkin ne molemmat olivat metrisen hangen alla. Paikalle oli osunut toinenkin porukka suomalaisia, ja kirosimme yhdessä, että tätä olisi kyllä voinut katsella kotonakin. Paikalla oli myös Marmottes Paradis eli murmelieläintarha, mutta tietysti murmelit olivat vielä talviunilla. Yksi nukkuva yksilö oli näytillä. Siellä se kuorsasi heinäkasassa. Lisäksi tarjolla oli muutaman kymmenen vuoden ikäinen näyttely murmeleista ja niiden elämästä. Hienon näköalaravintolan hinnat olivat hulppeat ja maisema olematon, joten päätimme jättää väliin, ja palasimme alas laaksoon, missä sentään ei ollut pakkasta, vaikka sateista ja kylmää olikin.

Jäimme junasta pois jo ennen Montreuxia, Glion-nimisessä paikassa, josta laskeuduimme funikulaarilla Territetiin järven tasolle. Siellä havaitsimme olevamme varsin lähellä Chillonin linnaa, yhtä Montreuxin keskeisistä nähtävyyksistä, joten kävimme tutustumassa siihen. Linna oli hieno, etenkin alimmat kerrokset, joissa perustukset sulautuivat kallioiseen saareen, jolle linna oli rakennettu. Oli myös hauska bongata luolaisan näköistä kalkkikiveä linnan rakenteista. Turisteja kyllä oli aivan liikaa.

Palasimme bussilla Montreuxiin, missä löysimme rannasta satunnaiset markkinat. Vaikka melkein kaikki onkin Sveitsissä kallista, churrot olivat halpoja ja hyviä! Lopulta palailimme hotellille miettimään illallista. Keksimme, että vastapäätä hotellia sijaitsi Montreux Casino, jossa oli kolme erilaista raflaa. Kumpikaan meistä ei ollut ikinä käynyt casinossa, joten tässäpä hyvä tilaisuus! Se osoittautui melkoiseksi ruotsinlaivaelämykseksi. Ravintolassa ei ollut tilaa kuin vasta tunnin päästä, joten istuimme baariin odottelemaan. Ikävä kyllä onnistuin tässä ajassa kehittämään migreenin. Aivan käsittämättömän surkea tuuri, koska tällaista tapahtuu minulle yleensä enintään kerran vuodessa, mutta eipä auttanut kuin palata hotellille toivomaan parempaa huomista.

7.4. Gouffre du petit Siblot

Lauantaina heräsimme aikaisin, ja söimme niin paljon hotelliaamiaista kuin suinkin kykenimme, olihan se sentään virallinen luola-aamiainen. Etsiydyimme sateisen kaupungin halki Montreux Palace Hotelin marmorin ja kattokruunujen alle, missä sijaitsi Europcarin vuokrauspiste. Ajelimme ensin Cèdresiin hakemaan luolavermeet, sitten Ranskaan, Doubsin departementin peräkylille. Mainiota kyllä, selvittyämme rajanylityksestä (ei passintarkastusta) ja liikenneruuhkasta, päädyimme auringonpaisteiseen ja kesäiseen maisemaan.
 
Kartta ja GPS veivät meidät Gouffre du petit Siblotin luo ilman suurempia ongelmia. Parkkipaikan vieressä sijainnut suuaukko sen sijaan sisälsi odottamattoman pulman: joku oli jo virittänyt siihen köyden, ja luolasta kuului SRT-kamojen kilinään ja omituista vasarointiääntä. Ööh. Vieraiden köysien käyttö ei tuntunut hyvältä idealta, etenkin kun nämä ihmiset varmaankin haluaisivat poistuessaan viedä ne mukanaan. Tuplariggaus ei myöskään välttämättä toimisi - vaikka tähän ensimmäiseen laskeutumiseen saisi vaikka kuinka monta köyttä, ehkä seuraava olisi erilainen.

Löysimme lähistöltä toisenkin luolan suuaukon, ja päätimme tappaa aikaa käymällä siellä. Grotte du Grand Siblot oli petit Siblotin lyhyempi ja helpompi sisarus. Se sisälsi yhden todella suuren kammion, ja hieman muodostelmia. Eräs sivukäytävä oli suljettu portilla, jossa oleva lappu kertoi, että sen takana oleva alue on rauhoitettu lepakoille.

Petit Siblotin suuaukolla roikkui edelleen köysi, ja parkkipaikalle oli ilmestynyt yksi auto lisää. Onneksi kyseessä oli vain päiväkävelijäporukka. Totesimme odotelleemme tarpeeksi, ja ryhdyimme arpomaan, miten parhaiten virittää köysi suuaukkoon. Lopullinen ratkaisu ei ollut optimaalinen, mutta sen turvin pääsimme laskeutumaan ensimmäisen 7 metrin pitchin. Sen alla olevalle välitasanteelle päästyäni havaitsin, että ne toiset luolailijat olivat parhaillaan nousemassa pidempää pitchiä kohti suuaukkoa. Ei auttanut taaskaan kuin odotella. Ranskalainen luolailijapariskunta antoi meille muutamia vinkkejä riggauksen suhteen, ja poistui lopulta.

Toinen köysilaskeutuminen oli noin 20-metrinen. Sen riggaus oli hankalampaa kuin ensimmäisen, mutta onnistui ajan kanssa. Laskeuduin taas edeltä. Köysiosuus ei päättynyt selkeälle tasanteelle, vaan edelleen jyrkästi alaspäin viettävälle luiskalle, johon survey suositteli aloittelijoille köyttä. Koska meillä oli pitkä köysi ja tarve harjoitella, riggasimme senkin, ja laskeuduimme liukumäkeä alas.

Tähän asti olimme olleet koko ajan samassa melkoisen suuressa ja näyttävässä tilassa. Nyt päädyimme sen pohjalla olevaan lohkareikkoon, josta johti monta tietä eri suuntiin. Yritin parhaani mukaan tulkita karttaa, muttei se oikein avautunut - kolmiulotteisen tilan kaksiulotteinen esitys ei ollut kovin selkeä. Kokeiltuamme montaa eri kolosta nousimme lopulta ylös kiinteää köyttä käytävään, jonka perältä löytyi ahtaahko alaspäinviettävä tunneli. Menin edeltä tarkastelemaan.

Sujahdin läpi parista kapeikosta aivan erilaiseen tilaan. Jo ennen kuin näin mitään, suuren aukean paikan tuntu oli selkeä, ja ensivilkaisulla selvisi, että kyseessä oli hyvin näyttävä kammio. Juuri tällainen löytämisen riemu on luolailussa aivan parasta! Olin putkahtanut tasanteelle, joka oli noin puolivälissä suuren kammion seinää. Sen lattia, kymmenisen metriä alapuolellani, oli valkoisten pylväiden täyttämä. Alas asti laskeutuminen olisi vaatinut palaamista edelliseen suureen tilaan, johon olimme jättäneet köysisäkin, ja Mirille todennäköisesti SRT-kamojen riisumista ja pukemista ahtaikon läpi mentäessä, joten päätimme jättää sen väliin. Tämä upea, valtava tila oli joka tapauksessa luolan päätepiste, ja näimme sen hyvin parvekkeelta käsin. Aikamme ihasteltuamme lähdimme palaamaan takaisin. Köysien ja ripustimien keräilyssä oli oma vaivansa, sen sijaan nousukahvanousu ei tuntunut kovin työläältä, lukuunottamatta ahtaasta uloskäynnistä ylös kömpimistä.


Luolasta noustuamme olimme molemmat tolkuttoman nälkäisiä, koska emme olleet syöneet aamiaisen jälkeen kuin suklaata ja myslipatukoita. Miri totesi, että voisi ahmia kiinalaisen buffetin tyhjäksi. Iltahämärässä lähdimme siis ajelemaan kohti Montreuxia etsien samalla ravintelia Ranskan takamailta. Tietenkään sellaista ei löytynyt mistään, ei ainakaan aukiolevaa - eräskin pulju, jonka pihaan pysäytimme, tarjosi illallista vain klo 19-21.

Epätoivo oli syvä ja molemmat pahalla tuulella, kun Pontarlierin teollisuusalueella törmäsimme ilmeisesti melkein aina auki olevaan Chinatown-nimisen ravintolan paperilyhtyineen. Siellä oli tietenkin tarjolla massiivisin kiinalainen buffet mitä kumpikaan meistä oli koskaan nähnyt! Ensimmäiset minuutit pöydän ääressä menivät aivan hysteerisesti nauraen. Olimme lähes varmoja siitä, että oikeasti olimme molemmat tippuneet luolan pohjalle ja lyöneet päämme, ja nyt hourailimme rasvaisista ruokavuorista. Aivan oikealta se ruoka kuitenkin tuntui ja maistui, ja syötyämme itsemme palloiksi selvisimme lopulta takaisin Sveitsiin.

Initiation à la topographie souterraine: Dimanche

Sunnuntaiaamuna nukuin pommiin, kun en tajunnut, että yön aikana oli siirrytty kesäaikaan. Ehdimme kuitenkin melkein sovittuun kello kymmeneen mennessä Vallorbeen, missä ohjelmassa oli piirustusharjoittelua. Kävelimme vähän edellispäivää pidemmälle turistiluolaan, ja pysähdyimme satunnaiselle betonilevikkeelle, mistä työmme alkoi.

Patrick suoritti mittaukset ja saneli meille luvut, joiden perusteella merkitsimme karttaan mittapisteet ja niiden väliset linjat. Näiden ympärille piirsimme käytävät, joiden ulottuvuudet arvioimme itse, sekä keskeisimmät maamerkit. Tavoitteena oli piirtää saman tien mittakaavassa (1:500), jolloin ideaalimaailmassa piirroksen skannaamalla saisi lähes valmiin kartan. Piirsimme sekä lintuperspektiivistä tehtyä karttaa (plan) että sivusta katsottua poikkileikkausta (coupe developpée).

Ei ollut lainkaan helppo päättää, mitä kaikkea karttaan piirtää, tai miten kuvata asioita. Ylipäänsä koin piirtämisen todella haastavaksi, ehkä osittain siksi, etten juurikaan muuten harrasta sitä. Kartastani tuli sellainen sottaräpellys, että siitä tuskin ottaa tolkkua kukaan muu kuin minä. Eteneminen oli myös hyvin hidasta, ja vaikka olimme turistiluolassa täydessä luolavarustuksessa, kylmä tuli nopeasti. Ei ainakaan auttanut asiaa, että välillä pysähdyimme hetkeksi valokuvaamaan. Viimeinen mittaväli meni yli paperini laidan, ja totesin, ettei maksa vaivaa siirtyä toiselle vain parin metrin tähden.

Lopulta palasimme aurinkoon, ja Baulmesiin. Kurssin päätteeksi katselimme sympaattisen slideshown 70-luvulla järjestetystä vastaavasta kurssista, annoimme palautetta, ja saimme tulevia kartoitusoperaatioita varten mukaamme muutaman kartoituslapun ja muovit, joista saa kirjoitusalustan. Ikävä kyllä luolakartoitusmanuaalia oli saatavilla vain saksaksi, mutta uuden ranskankielisen painoksen lupailtiin ilmestyvän pian. Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli erittäin tehokas ja opettavainen. Lauantaiaamuna en tiennyt yhtään mitään luolakartoituksesta, sunnuntain päätteeksi minulla oli ainakin teoriassa kartan tekoon tarvittavat tiedot. Suomen pikkuiset luolat olisivat oikein hyviä harjoittelupaikkoja, enää tarvittaisiin mittauslaitteet.

Karlstad - København

Maanantai meni lähes kokonaan siirtymiseeen. Jännittävä lisähaaste muodostui, kun aamulla hieman venyttelin, ja selästä kuului hirveä rusahdus. Yhtäkkiä oli toinen puoli niskasta niin kipeä, etten pystynyt kääntämään päätäni. Laura auttoi kantamalla rinkan junaan. Kun vajaan kolmituntisen Karlstad - Göteborg välin jälkeen jouduin kantamaan sitä itse, se ei onneksi tuntunut mahdottoman pahalta. Kööpenhaminaan matkustin 1. luokassa, ja kyllä oli luksusta: paljon omaa tilaa, toimiva netti ja ilmaista kahvia! Periltä löysin Olgan, joka vei minut alivuokrakämppäänsä. Sanoin hei vuokranantajapariskunnalle, ja nautin emäntäni kokkaaman mainion illallisen. Pääsin myös seuraamaan sivusta suurta draamaa, kun oopperaluokkalaisten keskuudessa levisi tieto paikallisen oopperan johtajan yllättävästä erosta.

Ensimmäisen ja ainoan kokonaisen Köpispäiväni oli tarkoitus sisältää runsaasti turismia. Aluksi Olga esitteli minulle vanhan oopperatalon. Sen syövereissä kaulahuivini tarttui takkini vetoketjuun niin tehokkaasti, että kun yritin repiä sitä irti, levisi koko vetoketju täysin. Yhtäkkiä päivä saikin uuden suunnan. Suutarista selvisi, että korjaaminen maksaisi enemmän kuin mitä aikanaan larppihahmolle UFFilta hankitusta takista olin maksanut. Niinpä kun Olga lähti harjoituksiin, minä jäin kiertämään kauppoja uutta takkia metsästäen. Löysin kivan, joskin hieman turhan ohuen takin, jonka loppujen lopuksi päädyin ostamaan.

Olgan vapauduttua harjoituksistaan kävimme syömässä uuden teatteritalon kanttiinissa, missä oli sopivan halpaa ja hienot näköalat kanaalin yli. Sen jälkeen suuntasimme uudelle oopperalle, joka sopi hyvin päättämään vanhalta oopperalta alkaneen päivän. Pääsin katsomaan Cavalleria rusticana -näytöstä valoparvelta, aivan katonrajasta, mikä oli varmasti makein paikka, mistä olen ikinä oopperaa seurannut. Yleisön puolelta oopperatalo muistutti jännittävästi jonkun scifi-leffan lavastusta: sali sijaitsi punaisen pallon sisällä, ja sinne mentiin sisään eri tasoilla ja eri kohdissa palloon uppoavia kävelysiltoja pitkin. Vielä kun yleisö olisi pukeutunut trikooasuihin, olisi vaikutelma tulevaisuuden avaruuskaupungista ollut täydellinen.

Toinen päiväni Kööpenhaminassa sisälsi, yllätys yllätys, lisää turismia: kävimme ajelemassa paikallisen julkisen liikenteen vesibussilla, jonka varrella oli paljon nähtävyyksiä, kuten jo tutut teatteri ja ooppera, Pieni merenneito -patsas (joka jäi tosin piiloon jonkun laivan taakse), ja Black Diamond -niminen moderni kirjastorakennus. Ikävä kyllä päädyimme bussilla turhan kauas, ja paluumatka kesti niin kauan, että saimme juosta, jotta Olga ehti harjoituksiinsa vanhalle oopperalle. Onneksi hänen osuutensa oli vasta pitkän ensemblekohtauksen loppupuolella, joten myöhästyminen ei ollut täysi katastrofi. Harjoitusten jälkeen palasimme kämpille, missä oli vuorossa pakkailua ja ruokaa. Viiden jälkeen siirryimme päärautatieasemaa, missä olimme niin ajoissa, että ehdin vielä syödä pølser-hotdogin ennen yöjunaan astumista.

X-Kaato-experience

Innostuin ensimmäisestä multisport-kokeilustani niin paljon, että SnowFlakesin kisamateriaaleissa mukana ollut X-Kaato-kisan mainos herätti kiinnostukseni. Kyseessä oli astetta haastavampi kisa syksyisenä aamupäivänä. Parikseni lupautui Elmo, joka oli kesän aikana pyöräillyt ihan päättömiä matkoja, ja kaiken kaikkiaan oli aika lailla kovemmassa kunnossa kuin minä. Joe lupasi lainata pyöräänsä, joka on maastokelpoisempi kuin oma mummoversioni. Kävin myös harjoittelemassa kajakkimelontaa Mirin kanssa, koska en ollut sitä aiemmin kokeillut.

X-Kaato 2011 kisattiin 24.9. Materiaalienjako alkoi Vuosaaren melontakeskuksen tiloissa kello 3.30, minä ja Elmo saavuimme paikalle puoli viiden maissa. Kuuden aikaan kuntosarja kokoontui lähtökuoppiin polkupyöriensä kanssa. Kisa alkoi tunnelmallisella pyöräilyllä halki pimeän Vuosaaren. Emme yrittäneet tunkea kärkijoukkoon, mutta emme myöskään jääneet aivan viimeisiksi lähdössä. Ensimäinen osuus oli kartalta mitaten reilun 8 kilometrin mittainen, mutta sisälsi vain kaksi rastia.

Toinen rasti, joka oli myös 6., 14. ja 19. rasti, oli hiekkarannalla Aurinkolahdessa. Sinne jätimme ensimmäisen osuuden jälkeen polkupyörämme, ja lähdimme juoksuosuudelle - paitsi että reippaan pyöräilyn jälkeen en kertakaikkiaan jaksanut edes kevyttä hölkkää. Plääh. Etenimme sitten reipasta kävelyä välillä pari juoksuaskelta ottaen. Suunnistusosuus ei ollut pitkä, ja tapahtui kokonaan kaupunkimaisemassa.

Leimasimme toistamiseen vaihtopaikalla, ja hyppäsimme pyörien selkään. Toinen pyöräilyosuus oli ensimmäistä lyhyempi, mutta myös metsäisempi. Valittuamme hieman eri reitin kuin mitä olimme kartasta katsoneet päädyimme ajamaan kivisellä rantapolulla, jonka kaltaisessa maastossa olen polkenut viimeksi ehkä joskus lapsena. Onnistuimme myös polkemaan ohi 7. rastin suoraa 8. rastille, mutta toivon mukaan loppujen lopuksi leimasimme ne oikein. 9. rasti oli jännässä bunkkerissa, 10. metsäisellä kukkulalla, ja 11. rasti taas vaihtopaikalla.

Toinen juosten (köh, "juosten") suoritettu osuus oli metsäisämpi kuin ensimmäinen. Sen jälkeen vaihtopaikalla odotti quest-tehtävä: rasti vesiputouksen alla. Sen sai hakea joko juosten tai inkkarikanootilla. Vaihtelun vuoksi valitsimme melonnan. Harjoittelun määrään (ei yhtään) nähden se sujui aika hyvin, emme kaatuneet tai törmänneet mihinkään.

Kisan viides osio oli taas pyöräilyä, kokonaismitaltaan kymmenisen kilometriä. Se vei meidät Vuosaaren satama-alueen ympäri pitkän muurin päässä olevalle näköalatasanteelle quest-ohjeen luo. Tehtävä oli laskea muurissa olevia syvennyksiä, katsoa syvennyksessä numero 75 oleva kirjain, ja kertoa se valvojille. Väärästä kirjaimesta rankaistiin sakkolenkillä. Me onneksi saimme sen heti oikein. Tämän jälkeen pääsimme metsikköön etsimään bunkkeria ja rastia 17. Välillä onnistuin hukkaamaan Elmon metsään, mutta lopulta löysimme toisemme ja rastin, joka oli hienosti syvällä kiven sisällä. Viimeinen pyöräilyrasti ja quest oli täyttömäen huipulla. Jätimme pyörät mäen alle. Ylös kapuaminen oli kävellenkin ihan tuskaa minulle, Elmo puolestaan jaksoi vielä reippaasti lähteä juoksemaan kohti questin määräämää parin sadan metrin päässä sijaitsevaa pistettä. Laahustin perässä, kaukana takana. Ei ihan mennyt sääntöjen mukaisesti, joukkueiden kun ei pitäisi hajaantua.

Lopulta palasimme viimeistä kertaa vaihtopaikalle, istahdimme kajakkeihin, ja aloitimme kisan viimeisen osuuden, melonnan kohti Melontakeskuksen rantaa. Olo oli sen verran voipunut, ettei vauhti ollut päätähuimaava, mutta takana lähestyvä toinen joukkue innosti huitomaan melalla vauhdikkaammin. Kannettuamme kajakit kapean kannaksen yli ja melottuamme vähän lisää saavuimme viimein maaliin. Vaikutti siltä, että emme olleet tässä kisassa ihan viimeisiä, mutta virallisia tuloksia emme vielä tiedä.

Tämäkin kisa oli pääosin erittäin positiivinen kokemus. Olen viimein löytänyt kestävyyslajin, josta oikeasti pidän. Se on eri lajien ja suunnistuksen sekamelska, jonka välissä on hassuja satunnaistehtäviä. Enää pitäisi hankkia kestävyyskunto, jolla tätä voisi harrastaa. Hävetti kävellä, kun kaikki muut juoksivat, mutta minkäs teet, kun ei vaan kykene, ja ei mikään ihme, kun ei kykene, jos liikuntaharrastus rajoittuu kiipeilyn lisäksi lyhyehköjen matkojen hyötypyöräilyyn. Täten asetan tavoitteekseni, että ensi vuonna menen multisport-kisoihin, missä juoksen kaikki jalan taitettavat osuudet. Saas nähdä, miten käy.

5.8. Antre de Vénus

Viimeinen luolareissumme oli hyvin suomalainen elämys. Ajelimme Brianin ja Dobsonien perässä jonkin matkaa erääseen Méaudren lähimetsään, pysäköimme levikkeelle, ja lähdimme kävelemään Brianin GPS:n perässä. Luolavermeitä emme vielä pukeneet, koska ensin pitäisi löytää luola.

Pienen samoilun jälkeen löytyi ensin oikea parkkipaikka, sitten potentiaalinen polku. Aikamme sitä seurattuamme pysähdyimme kohtaan, josta GPS:n mukaan luolan suulle olisi enää 30 metriä matkaa. Hajaannuimme jyrkkään metsärinteeseen etsiskelemään sisäänkäyntiä. En löytänyt luolaa, vaan onnistuin hukkaamaan kaikki muut, ja lopulta päätin palata parkkipaikalle, ennen kuin eksyn. Miri olikin jo siellä tyhjentämissä puskia vadelmista. Pian brititkin ilmaantuivat. Luola oli löytynyt, aivan polun vierestä, parikymmentä metriä edempää. Koko hajaantunut hakeminen oli ollut käytännössä turhaa.

Kiskoimme varusteet päälle ja marssimme uudelleen metsään. Eilen meille oli väitetty, että tämä luola oli samalla seudulla majailleiden belgialaisten löytämä, mutta itse asiassa kyseessä oli uudelleenlöytäminen: ovi oli suljettu raskaalla, vanhan näköisellä metalliluukulla. Tämä oli ensimmäinen ovella varustettu luola, mihin olimme Vercorsissa törmänneet. Lukkoa siinä ei sentään ollut, vain metallitanko, jonka sai nostettua pois.

Luukun takaa löytyi ryömintää. Andy meni edeltä tarkastamaan, mitä muuta siellä olisi. Kiroilu ja laahausäänet kestivät aikansa, katosivat hetkeksi, ja palasivat taas, yltä päältä mutaisen miehen kera. Ryömintä ei ollut pitkä, mutta vei suoraa köysilaskeuduttavan pudotuksen luo, eikä Andy ollut löytänyt vakuuttavia paikkoja köyden kiinnittämiselle. Briankin kävi katsomassa, ja kertoi palattuaan havainneensa pari epäilyttävää vanhaa pultinreikää. Kävin itsekin vilkaisemassa koloa. Ryömintää oli 10-20 metriä, välillä mutalätäkössä. Sitä seurasi kammio, johon juuri ja juuri mahtuisi kaksi ihmistä, ja pieni ryömintä suoraa jyrkän kielekkeen reunalle.

Olisin mieluusti tutustunut luolaan lähemmin, mutta ketään muuta se ei tuntunut innostavan niin paljoa, että olisi maksanut vaivaa virittää köyttä ja ryömiä SRT-kamoissa, tai säätää niitä päälle ja pois. Sisäänkäynnillä aikamme palloiltuamme päädyimme siis lopulta kävelemään takaisin mäkeä ylös kuumissa luolakamppeissamme. Reissun saldoksi jäi paljon samoilua metsässä ja pieni ryömintä.

Leiripaikalle palattuamme kävin ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa uimassa paikallisessa altaassa. Siellä ei enää ollut laikaan kuuma, ja vettäkin alkoi ripotella. Viimeisen illan kunniaksi paitsi pakkasimme ja siivosimme, kävimme syömässä reissun parhaan aterian Auberge de la Croix Perrin -majatalossa. Hintataso oli paljon Suomea inhimillisempi, palvelu rutkasti nopeampaa kuin leiripaikan ravintelissa, ja ruoka todella hyvää. Kohokohtia olivat muun muassa Mirin hanhenmaksa-alkuruoka ja oma pääruokani, kokonainen taimen manteleiden ja sienien kera. Illan aikana paikka tuli aivan täyteen, joten muutkin taisivat siellä viihtyä.

Onnellisen ähkyisinä palasime leiriin, missä vietimme loppuillan Brianin ja Dobsonin telttojen liepeillä tyhjentäen valkoviinipulloa ja jutustellen - yllätys yllätys - luolista. Seuraava iso SWCC:n ulkomaanreissu olisi Pohjois-Espanjaan kahden vuoden päästä, ja päätimme jo nyt haluavamme ehdottomasti sinne.

31.7. Canyon du Furon

Sunnuntaina oli tarkoitus pitää vapaapäivä, ja suurin osa muista kerholaisista oli samoilla linjoilla. Kylässä oli meneillään Fête du Bleu, jota halusimme mennä vilkaisemaan. Kävelimme Méaudreen, koska autoilu olisi ollut tuhoontuomittu yritys - kaikki kylän vapaat nurmikentät oli muutettu parkkipaikoiksi, jotka olivat koko ajan aivan täysiä. Parin kilometrin kävely auringonpaisteessa oli sitä paitsi oikein mukava.

Kylässä oli älyttömästi väkeä. Vaikka olimme osanneet odottaa ihmismassaa, hulinan laajuus oli silti järkytys, samoin lehmien määrä! Niitä oli näytillä telttatolkulla, eri rotuja, eri värisiä, eri muotoisia. Lisäksi oli toki myös pari possua ja vuohea, kanoja, ankkoja, hevosia, ja poniratsastusta. Lukemattomilla eri tahoilla oli omia esittelypisteitään, muun muassa sieni- ja kasviseuran näyttely, käsityöläisten ja ruokakauppiaiden telttoja, taidetta, musiikkiesityksiä…

Meidän visiittimme pääsisällöksi muodostui lopulta nousu tuolihissillä korkean laskettelurinteen laelle maisemia katsomaan. Näkymät olivat juuri niin upeat kuin odottaa voi. Miri päätti palata myös alas hissillä, mutta minä halusin hidastetun vuoristorata-ajelun sijasta kävellä takaisin. Se oli melkoinen elämys - rinne oli täynnä kukkia ja erinäköisiä ötököitä, ennen kaikkea heinäsirkkoja, joita hyppäsi ilmaan parvi joka askeleella. Aurinko paistoi niin suoraa ja kuumana, että hattu olisi ollut hyvä, samoin aurinkorasva.

Ehdin lähtöpisteessä ennen Miriä, ja sain odotella häntä hetken. Kohdattuamme jälleen kävelimme aluetta läpi vielä hetken, mutta emme jaksaneet kaaosta kovin kauaa, vaan suuntasimme kaupan kautta kohti kotia. Matkalla Méaudresta Camping les Eymesiin ohitsemme ajeli kaksi autollista brittejä. Toinen Wales-mobiili pysäytti kohdallemme, ja Martin kertoi heidän olevan matkalla kanjoniin. Olin tästä lievästi sanoen masentunut: olin tehnyt useammalle ihmiselle selväksi, että haluan kanjoniin, eikä tänään pitänyt olla sellaista suunnitteilla.

Olin jo ehtinyt hetken purkaa pettymystäni ja kärttyisyyttäni Mirille, kun Martin ja Andy kurvasivat takaisin, ja ilmoittivat, että voisimme tulla mukaan, jos vain kokoaisimme itsemme nopeasti. Saimme siis kyydin mökin pihaan, missä pikaisen hätäisesti kasasin minulle listatut tarpeelliset tarvikkeet. Miri, jolla ei ollut ollenkaan märkäpukua matkassa, päätti jättäytyä pois reissulta, mutta ystävällisesti pakkasi minulle eväät, kun sohin piilareita silmiini. Äkkilähdön jälkeen löysin siis itseni autosta, joka oli matkalla kohti Furon-nimistä kanjonia. Yritin pikaisesti syödä jotain lounaankorviketta, että jaksaisin. Yläparkkipaikalla vaihdoimme märkäpuvut päälle, ja odotimme tuskaisen kuumissamme, kun toinen auto siirrettiin alaparkkipaikalle kanjonista poistumistamme varten.

Lopulta kävelimme alas rinnettä "Vaara! Älä mene!" -kylttien sekä "Kanjoni tähän suuntaan" -viittojen ohi joenrantaan, josta reitti alkoi. Tässä vaiheessa havaitsin, että kaikilla muilla oli lehmänhännät, minä en ollut niitä tajunnut kaapata mukaani, mutta tämä ei kuulemma olisi kriittinen ongelma. En myöskään saanut edes molempien Dobsonin veljesten avulla märkkärini toisen pohkeen vetoketjua kiinni, joten se sai luvan jäädä auki.

Aloimme edetä kuohuvaa virtaa myöten, ja pian kohtasimme ensimmäisen laskeutumisen. Se oli minulle pienoinen järkytys. Sen sijaan, että köyden päässä olisi esimerkiksi ollut solmu, se jätettiin mahdollisimman tarkasti vedenpinnan tasoon, niin, että se solahtaisi mukavasti pois laskeutumislaitteesta laskeutujan pulahtaessa veteen. Parille ensimmäiselle laskeutujalle köysi tosin oli sen verran liian pitkä, että he saivat tapella saadakseen sen ulos. Itse vuorollani molskahdin nätisti hyiseen veteen, ja olin hetken ihan pihalla suuntien suhteen. Onneksi märkäpuvussa kelluu.

Toinen laskeutuminen oli melkein yhtä kaottinen kokemus kuin ensimmäinen. Sen jälkeen etenimme pitkän pätkän koskea pitkin kävellen, vain välillä hieman kiiveten tai liukumäkeä sileillä kivillä laskien. Joen rannat olivat niin loivat, että tuntui liioitellulta edes puhua kanjonista, mutta pian ne alkoivat taas muuttua jyrkemmiksi.

Jo paremmin ja vähemmän sekavasti sujuneiden laskeutumisten jälkeen päädyimme kohtaan, missä toisessa seinässä oli apuköysi, jonka avulla pääsisi pois kourusta. Aiemmin täällä olleet muistelivat, että sen jälkeen kanjoni muuttuisi vähän haastavammaksi ja märemmäksi, siksi pakomahdollisuus. Meillä oli kuitenkin kaikilla kovasti intoa jatkaa eteenpäin.

Laskeuduimme vielä yhden pätkän. Sitä seurasi toinen jyrkkä kohta - mutta päinvastoin kuin kaikissa aiemmissa laskeutumispaikoissa, tässä ei ollut minkäänlaista valmista ankkuria. Toki kanjonissa usein myös hypätään laskeutumisen asemesta, mutta seurueesta minä taisin olla ainoa, joka olisi halunnut kokeilla sitä, eikä minuakaan enää innostanut, kun alas lähetetty Dave osoitti, että vettä oli vain vyötäröön asti. Lisäksi kaikissa aiemmissa pystysuorissa kohdissa oli ollut ankkurit, vaikka ne olisivatkin olleet hypättävissä. Olimmeko epähuomiossa menneet ohi uloskäyntimme?

Pysähdyimme pitkäksi toviksi arpomaan, mitä tehdä. Martin oli yritti jo heittää köyttä puunrungon ympäri poiskiipeämisen varmistamista varten, kun Dave palasi ja kertoi, että kulman takana oli seuraava laskeutuminen, jossa oli kuin olikin valmis ankkuri. Päätimme siis jatkaa. Ankkurittomaan kohtaan köysi viritettin luonnollisten varmistusten avulla. Meidän peräämme ilmaantui lauma ranskalaisia kanjoni-ihmisiä, joilla oli selvästi oikeammat varusteet kuin meidän vanhat luolaroippeemme. He tutkivat kummastellen säätöämme, ja osa heistä hyppäsi alas veden mataluudesta huolimatta.

Ei mitenkään yllättäen, paikallaan kyhjötellessä oli tullut kylmä. Kaiken lisäksi laskeutumiset veivät meidät veteen, joka oli kauttaaltaan melkein kaulaan asti syvää. Kolmatta köyttä viritellessämme olimme kaikki niin jäässä, että tärisimme kylmästä. Laskeutuminenkaan ei mennyt ihan putkeen. Henkilökohtaisena sössänä päädyin hölmön lipan taakse räpiköimään enkä meinannut saada köyttä pois non-stopatusta Stopistani, mutta suurempi kämmi kävi köydenkantoon käytetylle SWCC:n luolasäkille, joka jumittui toivottomasti johonkin joenpohjaan.

Kun mutkan takaa tuli vastaan vaijerikulku tikkailla ja "Sortie du canyon" -kyltti, emme jääneet ihmettelemään, vaan kapusimme heti ylös. Noustuamme hyvän pätkän vaijeria sekä jyrkkää pokua tajusimme, että olimme itse asiassa matkalla kohti yläparkkipaikkaa, emme alaparkkipaikkaa, missä vaihtovaatteemme olivat. Olimme aivan väärällä puolen jokea, mutt olimme tulleet jo niin kauas, että totesimme järkevimmäksi vain jatkaa tarpomista. Parkkipaikalta kuskit lähtivät uimahousuissa ja saappaissa hakemaan toista autoa, me muut istuimme taas parkkipaikalla märkkäreissä. Eipä ainakaan ollut enää niin kuuma.

Kun lopulta palasimme leiriin, oli kello yli yhdeksän. "Helppo ja kevyt vapaapäiväretki" olikin ollut eeppinen sähellys, mutta ajoittain myös oikein hauska elämys. Pääsinpä siis kokeilemaan kanjonia, sain siitä jonkinlaisen käsityksen, ja lisäksi opin, miten Stopia käytetään kuten Simpleä.

Mökissä minua odotti Miri, joka oli viettänyt ilmeisen leppoisan ajelupäivän, ja mikä parasta kokannut herkullista pyttipannua. Iltapalaveri alkoi puoli tuntia normaalia myöhemmin, jotta me kanjonisankaritkin ehtisimme sinne. Seuraavan päivän suunnitelmia mutkistamaan oli saapunut toinen ranskalaisvahvistus, jolla oli Mielipiteitä. Lopulta kuitenkin saimme autokunnat setvittyä. Lähtö Cuves de Sassenageen olisi kello 9 aamulla, joten menimme ajoissa nukkumaan.

29.7. La Grotte Roche

Eilen teimme ensimmäisen itsenäisen luolaretkemme Vercorsissa. Kohde oli la Grotte Roche, 2008 auki kaivettu vajaan kahden kilometrin mittainen luola. Lähestyminen oli älyttömän helppo: auto parkkiin tien viereen, parinkymmenen metrin kävely penkkaa alas joen varteen, ja valtaisa luolansuu aukeni aivan autotien alle. Luola itse asiassa kulki tien ali.

Suurta sisääntulokäytävää edettiin lohkareiden yli kapuillen, kunnes se kapeni ahtaahkoksi. Kuljimme läpi ihmisen raivaaman osion, jossa oli seinillä kaunista värikästä hiekkaa. Sen jälkeen vastassa oli kapeahko pystyhalkeama ja vähän ryömintää ja konttausta, mistä putkahdimme luolan pääkäytävään. Se oli vielä valtavampi kuin sisääntulo. Edes Mirin tehokkaan otsalampun valo ei riittänyt kovin pitkälle eteenpäin. Täällä selvästi kävi usein lapsia, koska yhtä tasoa reunustivat mudasta muovaillut hahmot. Näiden ihmisen tekemien koristusten lisäksi kammiossa, Galerie de la Persévérancessa, oli myös paljon hienoja luolamuodostelmia.

Salin perällä oli helppo pieni kiipeily, jossa oli pysyvä apuköysi, jonka yläosassa odotti luolan suurin ja hienoin tippukivimuodostelma. Tämän Salle de la Colonnen laidalla nousivat tikkaat ylös ahtaan näköiseen ryömintäkoloon. Olimme kuulleet, että ylhäällä olisi lisää nättejä asioita, joten olihan sinnekin mentävä. Kahdeksan metriä tiukkaa ryömintää ei kuitenkaan johtanut kauniiseen suureen saliin, vaan pienehköön tilaan, josta kulki ahtaita röörejä sinne sun tänne.

Lähdimme seuraamaan punavalkoisia merkkinauhoja. Eteneminen oli kuin lohkaretukoksessa, vaikka se ei kulkenutkaan läpi lohkareiden, vaan reikäjuustoksi kovertuneen kiven. Erilaista änkemistä ja tunkemista tuli aina vain lisää, ja useampaan kertaan mietimme, pitäisikö kääntyä takaisin. Juuri kun usko oli aivan loppumaisillaan, saavuimme suureen tilaan, jossa oli köysipoikkari ylätasolta lattialle. Lattialle päästyäni havaitsin, että suuri tila näytti kovin tutulta. Vähän matkaa käveltyäni näin joukon muodostelmia, jotka vahvistivat pelkoni: olimme tulleet ympäri Galerie de la Persévérancen alkuun! Ei näin!

Istuimme hetkeksi hihittämään, kiroamaan, syömään, sekä miettimään, mitä tehdä seuraavaksi. Tämän suuren tunnelin lisäksi luolassa piti olla toinen yhtä valtava, joka veisi pohjalle, ja jonka kovasti halusimme nähdä. Palasimme siis tikkaille ja ryömintään. Ainakin nyt tiesimme, että pääsisimme takaisin lähtöpisteeseen ilman, että pitäisi peruuttaa ryöminnän läpi ja tikkaita alas.

Nyt havaitsin, että ryömintäosion jälkeen pääsi myös vasemmalle, mikä täsmäsikin hyvin luolakarttaan. Edellisellä kerralla en ollut edes huomannut koko käytävää. Sinne siis. Pian vastaan tuli kapea, hyvin hyrkkä railo, joka näytti ainoalta mahdolliselta kulkureitiltä. Sen syvyyksissä näkyi yksittäisiä kiveen upotettuja tikasaskelmia. Hetken epäröinnin jälkeen jatkoimme alas koloon, joka muuttui tikasaskelmien jatkuessa pystysuoraksi. Kiipeily oli todella persoonallinen elämys. Sen alla tulimme, suureen, todella kauniisti koristeltuun tilaan, korkealle lattian yläpuolella olevalle tasolle. Seinustalla oli apuköysi, jota seuraten jatkoimme eteenpäin.

Olimme viimein päässeet läpi. Ahtaampien tilojen jälkeen olimme taas todella suuressa ja helppokulkuisessa tunnelissa, joka jatkui useita satoja metrejä. Jonkin ajan kuluttua kohtasimme puron, jonka solina kaikui aavemaisesti suurissa tiloissa. Seurasimme sitä läpi hyvin mutaisen ja liukkaan maaston, kunnes saavuimme kohtaan, jossa eteenpäin ei päässyt ilmaan jokeen astumista. Luolan tiedoissa tämä oli nimenomaan kielletty, koska vedessä saattaisi olla luolaelämää. Joki näytti joka tapauksessa muuttuvan sumpuksi kulman takana, eli olimme kuin olimmekin saavuttaneet luolan pohjan.

Takaisin palailimme rauhallisesti. Tikaskiipeily oli ylöspäin helpompi kuin olimme odottaneet. Ryömintäsokkelokin meni jo rutiinilla. Ison kammion jälkeisissä auki kaivetuissa osissa kohtasimme ranskalaisperheen päiväretkellä. Olisipa kotonakin tällaisia retkeilykohteita!

Leiripaikalle piti ajaa kiertotietä, koska Méaudren kylä oli seonnut seuraavana päivänä alkavan Fête du Bleu -nimisen kyläjuhlan vuoksi, eikä keskustan läpi ollut menemistä. Illallista syötiin taas porukalla leirin ravintolassa, mutta minuun iski tyhmä pahoinvointi, joka pakotti lähtemään aikaisin petiin.

25.4. OFDII: Frozen River

Kun ensimmäinen suomalaisryhmä pakkasi rinkkojaan kotiinpaluuta varten, minä ja Miri täytimme kaksi luolasäkkiä köysillä ja metalliroinalla, mukaanlukien lainatut köyden virittämiseen tarvittavat ripustimet. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan virittänyt SRT-köyttä, mutta kiipeilyköysiä kyllä, ja saamamme epämääräiset tiedot vihjasivat, että suunnittelemamme paikan pitäisi olla tältä osin helppo ja kätevä.

Minulle retken haasteet olivat alkumatkassa: olimme päättäneet kulkea kohteeseemme nopeinta reittiä, Edward's Shortcutina tunnettua käytävää, jota halkovat syvät kuilut. Olin käynyt paikalla viimeksi aivan ensimmäisellä luolaretkelläni, ja sen jälkeen paikka oli noussut muistoissani painajaismaisiin mittoihin. Todellisuus ei ollut aivan yhtä hirvittävä, koska syvimmän montun ylitys oli aika lyhyt, mutta en siltikään suostunut ylittämään sitä ilman köysivarmistusta. Ylitys suoritetaan siltauksena, jalat yhdessä mutaisessa seinässä, kädet toisessa, kuilu niiden välissä, ja tätä asentoa ei ylityksen aikana voi muuttaa, ellei halua pudota. Oli hirvittävän pelottavaa pelkästään katsoa, kun Miri kuljetti painavat luolareppumme kuilun yli. Oman ylitykseni suoritin aivan paniikissa, hengitystäni pidättäen ja käsiäni tuijottaen. Hyvin se meni, mutten todellakaan päässyt kammostani, vaan aion jatkossakin välttää kyseistä luolan osaa, jollei siitä ole aivan pakko kulkea.

Pian Edward'sin jälkeen saavutimme määränpäämme, Frozen River -nimisen käytävän kieppeillä sijaitsevan kuilun, jota usein käytetään SRT-harjoittelupaikkana. Olimme juuri ehtineet laskea säkkimme maahan, kun aivan uskomattomana sattumana paikalle osui toinen luolaseurue, joka oli matkalla ulospäin. Heillä oli enemmän kokemusta luolaköysittelystä kuin meillä, vaikkei kukaan heistäkään ollut aiemmin ihan itse asettanut köysiä paikoilleen. Heidän avullaan saimme joka tapauksessa köyden säädettyä oikeaoppisesti, kun muuten lopputulos olisi saattanut olla hieman luovempi.

Satunnaisauttajien poistuttua pääsimme itse asiaan, eli laskeutumiseen ja nousemiseen. Laskeutuminen oli taas hillittömän hienoa. On jotenkin aivan mielettömän tuntuista laskeutua pimeään syvyyteen, ja tässä laskeutumisessa suurin osa matkasta tapahtui vieläpä vapaasti keskellä kammiota roikkuen, kaukana seinistä. Pohjalla ei ollut mitään erityisen näyttävää, ja köyttä ylös nouseminen oli edelleen todella työlästä. Viimein, toisella kierroksellani, löysin siihenkin oikeat asetukset ja rytmin, ja se alkoi tuntua toimivalta. Tylsää se edelleen oli, enkä ole ihan vakuuttunut, kuinka korkeita köydenmittoja jaksaisin ongelmitta kavuta, mutta ainakin tekniikka alkaa asettua.

Alunperin olimme ajatelleet, että voisimme purkaa köyden ja sen jälkeen virittää sen pari kertaa itse harjoituksen vuoksi, mutta laiskuus iski, ja pakkasimme tavaramme pois. Samoin päätimme jättää väliin harkitsemamme kierroksen luolan vieraampiin osiin. Sen sijaan kävimme ihailemassa Frozen Riverin katon heliktiittejä ja tippukiviä, ja suuntasimme takaisin eri tietä kuin olimme tulleet. Shatter Pillarille vievä osuus näyttikin yllättävän vieraalta myös Miristä, joka oli käynyt siellä vuosi siten - itse en ollut käynyt näissä maisemissa kuin kerran, aivan ensimmäisellä retkelläni, ja muistikuvani olivat hyvin hämärät. Löysimme kuitenkin lopulta tiemme tutumpiin tunneleihin ja Salubrious Streamin luo. Nousu sitä ylös ja luolasta ulos tuntui aivan suunnattoman raskaalta. Kahden painavan luolasäkin kantaminen kahden ihmisen kesken söi valtavasti energiaa, ja koko ajan oli liian kuuma. Loppujen lopuksi periaatteessa varsin lyhyen matkan kattanut luolaretkemme kesti yli viisi tuntia.

Luolamajalla söimme pois viimeisiä kaappiin jääneitä ruokatarvikkeitamme, ja nautimme hiljaisuudesta ja rauhasta. Suurin osa pääsiäispyhiä majalla viettäneistä luolaajista oli jo poistunut, ja jäljellä oli lähinnä tuttuja kerholaisia. Pidän paikasta kaikkein eniten juuri noin, kun voi istuskella takkatulen loimussa siemailemassa siideriä, ja juttelemassa leppoisasti menneistä ja tulevista seikkailuista.

Poistuminen

Poistumispäivä oli kaikin puolin ankea. Minulla oli kankkunen, Mirillä muuten vain kurja olo monesta syystä, ja ajatus arkeen paluusta ahdisti molempia. Häivyimme majalta kahdeksan pintaan sellaisella kiireellä, että sinne unohtui vaikka mitä. Taakse jäivät myös Elina ja Jarkko, jotka jäivät nukkumaan. Heidän matkansa jatkui vielä myöhemmin päivän aikana Pohjois-Walesiin päin.

Ajomatka Lontooseen ei ollut lyhentynyt kahden viikon aikana, eikä vakiohuoltoasema ollut parantunut puolessa vuodessa. Emme sentään törmänneet ruuhkaan, vaikka oli pyhäpäivä. Sen sijaan olimme kentällä jo ennen puoltapäivää. Lento lähti vasta 15.15, joten piti koomata monta tuntia siellä. Hiljalleen elämä alkoi voittaa - sain jopa syötyä, vaikka ruoka oli ihan kamalaa, ja veitsetkin oli muutettu hyödyttömiksi tylpiksi versioiksi, varmaankin turvallisuussyistä.

Ihan liian pitkältä tuntunut lento meni puoliunessa. Kone pysäköityi Helsinki-Vantaan peränurkkaan, mistä meidät kuskattiin bussilla jonottamaan terminaalin sisäänkäynnille. Odotimme ehkä kymmenisen minuuttia ilman minkäänlaista selitystä, kunnes ihmismassa viimein mateli sisään. Rinkat poimittuamme ajelimme vielä toisella bussilla puskassa olevalle parkkipaikalle, ja sieltä viimein Mirin autolla Perkkaalle, missä olimme yhdeksän jälkeen illalla.

Ei toivoakaan, että reissaamisen jälkeen olisi kyennyt esimerkiksi purkamaan tavaroita. Söimme valmispizzan iltapalaksi - se oli huomattavasti maukkaampi kuin Heathrown kallis ravintelimuona - ja menimme aikaisin nukkumaan.

Vapaa, muttei luolaton

Maanantaiaamuna autoilimme taas ihmisten ilmoille. Aikomus oli mennä Phoenix-luolavermekauppaan, mutta sepä ilmeisesti onkin auki vain tilauksesta. Paikalla ei ollut ketään, puhelin meni vastaajaan, ja alkoi vielä sataa kaatamalla. Sen sijaan laitoimme GPS:n viemään meidät lähimpään apteekkiin, jotta Miri saisi tippoja onnettoman viallisen silmänsä avuksi. Apteekki löytyi Pontardawen kylästä, missä se oli kauppakadun varressa. Kävelimmekin sitten sen päästä päähän. Mukaan tarttui leipää ja welsh cakeja leipomosta. Muut ruokaostokset teimme Tescossa, joka oli aivan kulman takana, kun sekin tosiaan sijaitsee Pontardawessa, mitä en ollut aiemmin edes tajunnut.

Majalle palauttuamme pidimme palaverin. Kello oli aika paljon, ja sää kovin sateinen. Minulla oli takana viiden luolapäivän putki, olkoonkin että osa retkistä oli hyvin kevyitä. Päätimme, että voisimme viettää vapaapäivän - mutta ei suinkaan luolavapaata.

Vuonna 1990 olin käynyt Dan-yr-Ogofin näytösluolien ja dinosauruspuiston pihassa, mutta emme silloin menneet käymään. Nytpä viimein pääsin tutustumaan paikkaan. Se olisi luultavasti ollut suurempi elämys 20 vuotta sitten. Dinosaurukset metsän siimeksessä olivat mainioita, mutta kovin muovisen näköisiä.

Show cavet olivat pahuksen ahdistava kokemus. Betonipäällysteiset lattiat, rakennetut valaistussysteemit ja muu luolan kesytys tuntuivat todella inhottavilta. Luukku oikeaan villiin DYO:hon olisi kiinnostanut kovasti. Cathedral Cavessa, jonka harrastajat tuntevat Tunnel Caven nimellä, soi kovalla äänenvoimakkuudella Pachelbelin Kaanon. Yök. Luola oli kaunis, mutta luonnontilaisena se olisi ollut vielä paljon ihanampi. Pikkuinen Bone Cave oli täytetty näyttelyllä: tekoeläimillä, -ihmisillä ja muulla sälällä.


Loppujen lopuksi paras ja ilahduttavin osuus taisi olla kotieläintarha. Siellä oli muun muassa pikkuisen strutsin näköisiä rheoja, minipieniä poneja, kilejä, lampaita (ainahan niitä Walesissa on) sekä laamoja, joita voi rapsutella. Olivat kyllä somia.

Koska luolaretkettömän päivän jälkeen oli hieman ylienerginen olo, lähdin lihapulla- ja lohkoperuna-aterian jälkeen Jarkon ja Elinan kanssa iltakävelylle. Nummimaisema oli kaunis, ja auringonlasku upea korkealta kielekkeeltä katseltuna.

Ilta sujui totuttuun tapaan takkatulen loimussa, tosin ilman paikallisseuraa. Steve oli poistunut päivän aikana töihin mennäkseen, ja majalle majoittuneet enduro-pyöräilijät eivät olleet kovin sosiaalisia.

Taas mennään

Työt jatkuivat, kuten oli tarkoituskin, eikä siinä mitään sen ihmeempää. Puuha ei muutu sen jännittävämmäksi, vaikka tiedostaakin sen, että hetkenä minä hyvänsä joku saattaa päättää päättää päivänsä metrojunan alle. Toki pelästyn aina hirveästi, jos asemaa lähestyessäni näen jonkun laiturin turvarajan väärällä puolella, tai havaitsen jonkun kävelevän rataa kohti, mutta tämä ei ole mitään uutta. Viikonlopun aamuvuoroissa loppujen lopuksi suurin haaste oli, kuten tavallista, hereillä pysyttely. Onneksi ne olivat tämän kesän viimeiset aamuvuorot. Vielä on jäljellä neljä iltaa, sitten on metroilu tältä erää ohi ja pääsen lomailemaan. Elättelen toiveita, että ensi kesäksi saisin jonkun hassun harjoittelupaikan, eli niitä harvinaisia ja paljon metsästettyjä oman alan töitä.

Muissa uutisissa: kun kiipeilyseurasta on vajausta, koska Olmi huitelee jossain Afrikassa, päätin näköjään aloittaa lenkkeilyn, tai jotain sinne päin. Koska en osaa tehdä asioita ilman selkeitä ohjeita, valitsin valmiin sohvaperuna-aloittelijoiden juoksuohjelman, ja olen jopa onnistunut seuraamaankin sitä jo kolmen viikon ajan. Nyt ajattelin vaihtaa toiseen, jossa on tavoitteena jaksaa juosta 5 kilometrin lenkki. Saapi nähdä, miten käy. Ikinä en ole niin pitkään jaksanut, kestävyyslajit kun eivät koskaan ole olleet minun juttuni.

Lisäksi, mulla on älytön söpöeläinkausi päällä. Tulipa muun muassa selattua läpi tämä sivusto, joka oikeasti melkeinpä voittaa Cute Overloadinkin. Tekisi mieli hommata lemmikki. Onneksi se on käytännössä täysin mahdoton ajatus, koska ei aika mitenkään riittäisi, enkä kykene pitämään edes huonekasveja hengissä. Pitää tyytyä helppohoitoiseen ja pörröiseen kahvinkeitinhomeeseen.

Metrossa tapahtuu

Kuten kolmena edellisenäkin kesänä, "kesäloma" merkitsee minulle muutamaa kuukautta oranssin junan ohjaamossa. Tänä vuonna aloitin täyspäiväisen metrotyön toukokuun alusta, ja jo ensimmäisten piiiiitkien tylsien päivien jälkeen tuntui, kuin olisin ollut töissä kuukausikaupalla. Toukokuu oli kaiken kaikkiaan aika rauhallinen. Jostakin syystä metrossa jännitys ja toiminta kasaantuu, ja tällä viikolla sitä on ollut enemmän kuin edellisen kuukauden aikana yhteensä.

Tiistaina eli toukokuun viimeisenä päivänä vietin suurimman osan ajasta taukotilassa neuloen, kun kerran olen ylimääräinen kuljettaja. Otin toki myös ajaakseni muutaman kierroksen, ja niistä jälkimmäinen keräsi koko potin. Remontissa olevan Kulosaaren aseman virtakiskokatko jotenkin aiheutti junaani vaihtosuuntaajavian, joka saa aikaan sen, että kaikki 220V jännitteellä toimivat laitteet ovat poissa pelistä. Näihin sisältyvät muun muassa ajovalot. Vika ei häipynyt helpoilla kääntöraiteella kokeiltavilla tempuilla, joten pääsin ajelemaan valottomalla junalla. Tunneliin toki laitettiin valot päälle, ihan vain minua varten. Matkalla itään tuli satunnainen vahinkohätäpuhelu, jotten vain pääsisi pitkästymään.

Vuosaaressa vartija tyhjäsi junan, ja siirryin kääntöraiteelle odottamaan rikkinäisen vaunuparin vaihtoa ehjään versioon. Siellä huomasin ilokseni, että vartijalta oli jäänyt huomaamatta nukkuva sankari. Koska minulla oli aikaa vain jokunen minuutti, sain sitten itse herätellä tyypin ja taluttaa hänet ehjään vaunupariin. Onneksi tämä oli mahdollista - jos kyseinen tyyppi ei olisi pysynyt jaloillaan, olisi voinut mennä aika haastavaksi. Risan vaunuparin irroittaminenkin tuotti minulle suurta päänvaivaa, kun ensin unohdin sulkea ovet, sitten avata ne. Lopulta kuitenkin pääsin takaisin liikenteeseen ehjän junan kanssa. Asemalla vielä vartija kävi poimimassa junastani aika epäilyttävän näköisen, ilmeisesti omistajattomana siellä lojuneen salkun. Kaikeksi onneksi tämän hässäkän jälkeen sain lähteä kotiin.

Eilen eli torstaina oli ainakin yhtä reipas päivä, ja toiminta vielä jakautui monelle kierrokselle. Onnistuin sankarillisesti selvittämään ruuhkan jälkeiset kytkennät Mellunmäessä, missä pääsin avustamaan uusien junien pätkinnässä ilman kunnon ohjeita. Kun olin vienyt viiden vaunuparin junan varikolle ja palasin taukotilaan odottamaan toista letkaa, kävikin ilmi, että Vuosaaren kytkennät olivat menneet pahemman kerran pieleen, kun jokin rikkinäinen vaunupari oli sotkenut kuvioita. Siellä oli jumissa kuski, jonka olisi pitänyt ottaa juna Itäkeskuksesta, eikä ketään muuta ylimääräistä näkynyt missään, joten minä päädyin ajelemaan kyseisen kierroksen. Tässä vaiheessa aika lailla kaikki junat olivat myöhässä, ja liikenne muutenkin hieman sekaisin.

Kalasataman asemalta Sörkkaa kohti lähdettyäni häkellyksekseni huomasin laitapuolen kulkijan, joka kaikessa rauhassa tallusteli radalla kohti tunnelin suuta. Tyyppi oli eri puolella kuin minä, joten pääsin ajamaan ohi, mutta tietenkin itään päin kulkeva liikenne jouduttiin pysäyttämään sen ajaksi, kun vartijat kävivät pelastamassa papan. Tämä ei varsinaisesti edistänyt aikataulujen kiinnisaamista. Ja minä kun olin toivonut, että voisin viettää päiväni taukotilassa tenttiin lukien - mutta ainakaan ei ollut tylsää!

Sokeria, sormi ja bionörttäystä

Viime viikonloppua kuvaa parhaiten sana "sokerihumala". Lauantaina käväisin aamulla kiipimässä. Luolapuuhat eivät olleet tehneet minusta siinä yhtään taitavampaa, ja keinotekoinen seinä tuntui todella mitäänsanomattomalta märkään kalkkikiveen verrattuna. Tämä pieni liikuntatuokio ei millään tavalla tasapainottanut muita puuhia. Kiipeilyn jälkeen nimittäin oli AOK:n kokous, jossa oli fondueta, skumppaa, suklaakakkua ja hirveä määrä karkkia. Huh. Olin juuri ja juuri ehtinyt toipua tästä sunnuntaiaamupäivään mennessä - ja silloin oli vuorossa kvartettisoittelua, missä tarjolla oli ainakin viittä eri laatua jätskiä, muffinsseja, suklaakakkua ja muuta mukavaa. Huhhuh.

Maanantaina marssin vihdoin viimein YTHS:lle näyttämään tammi-helmikuun vaihteessa murjomaani vasenta nimetöntäni, joka ei edelleenkään oikene kunnolla. Kuten olin odottanutkin, lääkärisedän näkemys oli, että noh, se on nyt tuollainen, ehkä se siitä vielä suoristuu, tai sitten ei. Sen sijaan en ollut odottanut veikkausta, että se on ehkä alunperin murtunut. Ei se nyt niin kipeä ollut. Asian todellinen laita selvinnee röntgen-kuvista. Joka tapauksessa, tämä vähän vänkyrä sormi on puhtaasti kosmeettinen haitta, koska se kuitenkin toimii ihan normaalisti. Ei kovin eeppinen kiipeilyvamma.

Bioinfossa oli eilen Unix-päivä. Tuli kerrattua kaikkea hyödyllistä, minkä olin jo ehtinyt unohtaa, ja uusiakin juttuja tuli vastaan. Tänään jatkettiin samalla linjalla, mutta geneettisemmin, eli leikittiin EMBOSS-paketin ohjelmilla. Minulla on edelleen suuria vaikeuksia suhtautua tietokoneella tapahtuvaan opiskeluun. Minusta on jotenkin omituisen ahdistavaa, kun opettaja tulee kurkkimaan olan takaa, mitä nörttäilen, ja kovin turhauttavaa, kun isohkon ryhmän on pakko edetä hitaimman mukaan. Toisaalta, on tämä ehdottomasti paljon lystimpää kuin perinteisellä luennolla istuskelu. Tuntuu käsittämättömältä, että on ihmisiä, jotka oikeasti elättävät itsensä genetiikkanördäyksellä. Kelpais kyllä mullekin.

Post-luola-low

Ei voi olla arkeen palaaminen näin vaikeaa! Maanantaina oli pakko herätä ajoissa ja mennä parin kurssin ensimmäisille luennoille. Mikrobifysiologia, -biotekniikka ja -genomiikka -nimihirviön taa piiloutui ihan mielenkiintoisen oloista asiaa, maat-metsiksen tarjoama biokemman palikkakurssi puolestaan vaikutti aika rautalankaväännöltä. Kummallakaan luennolla en meinannut pysyä hereillä, ja ajatuksissani olin koko ajan jossain Maypole Inletissä. Olin myös täydellisen epäsosiaalinen ja kärttyilin bioteknikkokavereille minkä ehdin.

Illalla YS-äänenjohtajakvartetissa soitellessa tuli ehkä ensimmäistä kertaa koskaan sellainen olo, että mitä pahuksen järkeä tämmöisessä näpertelyssä on. Onhan se melkoinen ero harrastusten välillä, kun toisessa virheen tekeminen tarkoittaa jotain pikku säröääntä, jota kukaan tuskin huomaa, toisessa mahdollisesti putoamista johonkin pohjattomaan railoon. Luolailu menee harrastuksistani varmasti kärkeen sekä vaarallisuus- että pelottavuusasteikolla. Kenties juuri sen vuoksi onnistumisen kokemukset ovat sen parissa niin mahtavan tuntuisia, ja paluu maan alta pinnalle tuottaa niin suuria vaikeuksia.

Eilisen lojuin suosiolla kokonaan kotona. Pyykkäilin luolamutaisia kamppeitani ja osallistuin Varsinais-Suomen luolatutkimuksen toiminnan suunnitteluun - eli käytännössä vietin sellaisen välipäivän, joka olisi paremmin sopinut maanantaihin. Tänäänkin tuntuu, että pää on edelleen Penwylltissä, mutta sentään pysyin mikrobiluennolla hereillä (ja pohdin kovasti luolamikrobeja kun puhuttiin litotrofeista), sekä onnistuin pitämään edes jokseenkin koherentin soittotunnin. Vielä olisi tarjolla YS-treenit.

Kaipa tämä arki tästä taas lähtee rullaamaan. Sitä en tiedä, helpottiko reissu pitkin lukuvuotta minua vaivannutta yleistä ahdistusta ja hajoilua, vai pahensiko vain.

Keskiviikkona 10.3. klo 9, SWCC hut

Muut nousivat aiemmin kuin minä, mutta olin silti vähän nuupahtanut kehnojen yöunieni jälkeen. Paikatkin olivat aika kipeinä kiitos eilisen reippailun. Olimme kuitenkin päättäneet tehdä tänään ensimmäisen ison oman OFD II-reissumme, ja sen myös teimme. Hieman turhankin runsaan aamiaisen jälkeen siis vermeet päälle ja menoksi.

Ylämäki sisäänkäynnille tuotti taas suurta tuskaa. Alkumetrit luolassakin tuntuivat kömpelöiltä ja väsyneiltä, mutta kun löysimme Gnome Passagen, Wedding Caken ja tiemme alas Corkscrewn läpi Salubrious Passagen solisevan puron luo, olo vetreytyi ja reipastui kummasti. Olimme käyneet tässä osassa luolaa viimeksi viime vuonna, ja silloinkin oppaan kanssa. Nyt olimme omillamme, karttana Mirin isosta mökin seinän surveystä läpipiirtämiä palasia.

Salubrious tuntui etäisen tutulta, ja kovin pitkältä. Löysimme risteyksen suurten luolamuodostelmien Tridentin ja Judgen luo, ja jatkoimme edelleen. Puro hävisi ja käytävä muutui kuivaksi. Saavutimme the Crossroadsin. Reitinvalinta sujui Martinin eilisiä ohjeita noudattaen: ohitimme ison lohkareen sen vasemmalta puolelta, ja jatkoimme suoraa eteenpäin. Hetken kuluttua käytävä alkoi kaveta, ja sitten sen halkaisi kuilu syvyyksiin, missä virtasi puro. Minun ei olis tehnyt ollenkaan mieli ylittää sitä, mutta reitti eteenpäin vei sen yli.

Koottuani aikani rohkeuttani uskaltauduin ylittämään railon tyylikkäällä "takamus lattiassa" -tekniikalla. Kolon jälkeen vielä vähän eteenpäin, siltten hieman tulosuuntaamme kohti kulkevaa tunnelia, ja edessämme oli odottamamme yhdentoista metrin kiipeily alas aiemmin ylittämäämme kuiluun. Dare laskeutui edeltä ihmettelemään. Päätimme virittää köyden, ja sen avulla Miri ja minäkin pääsimme ongelmitta alas. Ylöspääsy voisi olla vielä mielenkiintoisempi temppu, mutta se olisi sen ajan murhe.

Nyt edessämme oli enää pätkä Maypole Inlet -puroa, ja laskeutuminen Mainstream Passageen. Tämä vain osoittautui retken henkisesti raskaimmaksi osaksi ainakin minulle. Puro oli pirun ahdas, välillä ei mahtunut edes päätään kääntämään, ja niin tiuhaan mutkitteleva, että melkein alkoi pyörryttää - ja se jatkui ja jatkui aivan muuttumattomana. Emme voineet olla mitenkään täydellisen varmoja, että edes olimme oikeassa paikassa. Mielessä kummitteli järjenvastaisia kauhukuvia siitä, mitä tapahtuisi, jos kapea purouoma yhtäkkiä tulvisi ja täyttyisi vedellä. Siinä saakelin suikerossa tuli kyllä sellainen tunne, ettei Martinin ehdottama läpikulku Cwm Dwrista yläsisäänkäynnille, joka menisi juuri tätä reittiä, välttämättä olisi kovin hyvä ajatus.

Tauko, suklaata, vettä, ja eteenpäin suikeroa, jonka olin aivan valmis nimeämään esimerkiksi "Perkele Passageksi". Vaan sitten se jo loppuikin, ja edessämme oli valtavan korkea tila, laskeutuminen alas tikkaita ja paria muutaman metrin kiipeilypätkää slingien avulla, ja olimme saavuttaneet päivän tavoitteen: Mainstreamin, luolaston pohjalla kulkevan maanalaisen joen. Tämä osa joesta oli vielä suurempi ja näyttävämpi kuin OFD I:n Streamway. Ei hassumpi palkinto päivän väännöstä.

Kello oli 14.45. Olimme lähteneet liikkeelle luolan suulta noin 12.30, ja ilmoittaneet palaavamme viimeistään kello 18. Meillä ei siis ollut aikaa jäädä ihastelemaan jokea pidemmäksi aikaa, vaan piti kääntyä takaisin, jotteivät britit lähettäisi peräämme pelastusoperaatiota vain siksi, että olisimme liian hitaita ja myöhässä.

Kiivettyämme ylös joesta ja taisteltuamme tiemme takaisin kohtaan, missä piti kiivetä suikerosta ylös, havaitsimme, että Mirin käynnykkä ei ollut arvostanut hyvin märkää kiipeilyä jokeen ja takaisin. Sen hajoamisen myötä meni ainoa kellomme. Meillä siis oli noin kolme tuntia aikaa päästä ulos, eikä mitään tietoa ajankulusta.

Yksitoista metriä ylöspäin melkoisen sileää kiveä osoittautui todelliseksi haasteeksi jopa köyden kanssa. Yritin aikani mihinkään pääsemättä. Lopulta väistin, jotta Miri voisi kokeilla, olisiko tämä hänen mitoillaan helpompaa. Eipä ollut. Katsellessani seinää sivummalla parin metrin korkeudella keksin kohdan, jossa oli rutkasti hyviä otteita. Siitä meidän varmaan olisi kuulunut tulla alaskin, ja siitä pääsimme kätevästi ylös.

Paluumatkan seuraava ongelma oli se saakelin kuilu, jonka reunalla olin taas paniikkikohtauksen partaalla. Jotenkin kuitenkin taas ylitin itseni ja esteen. Tästä eteenpäin jäljellä oli enää lähinnä kävelyä, eli siis luolatyyliin lohkareiden yli kapuilua ja ohi ja ali ryömimistä, mutta joka tapauksessa vain helppoja juttuja. Koska olimme kuluttaneet aikaa säätämiseen, emmekä tienneet kellonajasta enää mitään, päätimme edetä mahdollisimman nopeasti. Pikaista ravia eteenpäin siis, ja ylös Salubriousia.

Kohtasimme yllättäen pienen suunnistusongelman, kun piti löytää reitti ylös Corkscrewn luo. Kokeilimme ensin yhtä suurin piirtein oikeaan suuntaan lähtevää tunnelia, mutta totesimme sen vieraan näköiseksi. Palasimme puroon, jatkoimme ylävirtaan, löysimme toisen reiän ylöspäin - ja se vaikutti onneksi niin tutulta, ettei erehtymisen vaaraa ollut.

Ylös Korkkiruuvista Hääkakulle ja Gnome Passageen. Jossain näillä main päätettiin, että minä kipittäisin viimeisen pätkän ovelle edeltä tarkistamaan kellon ja tarpeen vaatiessa perumaan pelastusoperaation. Suoritinkin melkoisen luolasprinttiennätyksen. Otin Daren kännykän ulos vesitiiviistä pussistaan, missä se oli meitä ovensuulla odotellut. Kello oli 16.23. Käsittämätöntä. Meillä oli vielä puolitoista tuntia aikaa, ja olimme suorittaneet paluumatkan reilussa tunnissa. Voitto!

Valuimme väsyneinä mutta pahuksen tyytyväisinä majalle, ja saman tien suihkuun. Eipä ole aikoihin lämmin vesi tuntunut näin hyvältä, ja ruokakin oli taas tajuttoman mainiota. Vaikka alunperin oli ollut suunnitelmissa käväistä vilkaisemassa, onko Guyn pubi auki, loppujen lopuksi ilta meni koomaten ja neuloen, ja nukkumaan siirryimme jo kymmenen kieppeillä.