Keskiviikkona 10.3. klo 9, SWCC hut

Muut nousivat aiemmin kuin minä, mutta olin silti vähän nuupahtanut kehnojen yöunieni jälkeen. Paikatkin olivat aika kipeinä kiitos eilisen reippailun. Olimme kuitenkin päättäneet tehdä tänään ensimmäisen ison oman OFD II-reissumme, ja sen myös teimme. Hieman turhankin runsaan aamiaisen jälkeen siis vermeet päälle ja menoksi.

Ylämäki sisäänkäynnille tuotti taas suurta tuskaa. Alkumetrit luolassakin tuntuivat kömpelöiltä ja väsyneiltä, mutta kun löysimme Gnome Passagen, Wedding Caken ja tiemme alas Corkscrewn läpi Salubrious Passagen solisevan puron luo, olo vetreytyi ja reipastui kummasti. Olimme käyneet tässä osassa luolaa viimeksi viime vuonna, ja silloinkin oppaan kanssa. Nyt olimme omillamme, karttana Mirin isosta mökin seinän surveystä läpipiirtämiä palasia.

Salubrious tuntui etäisen tutulta, ja kovin pitkältä. Löysimme risteyksen suurten luolamuodostelmien Tridentin ja Judgen luo, ja jatkoimme edelleen. Puro hävisi ja käytävä muutui kuivaksi. Saavutimme the Crossroadsin. Reitinvalinta sujui Martinin eilisiä ohjeita noudattaen: ohitimme ison lohkareen sen vasemmalta puolelta, ja jatkoimme suoraa eteenpäin. Hetken kuluttua käytävä alkoi kaveta, ja sitten sen halkaisi kuilu syvyyksiin, missä virtasi puro. Minun ei olis tehnyt ollenkaan mieli ylittää sitä, mutta reitti eteenpäin vei sen yli.

Koottuani aikani rohkeuttani uskaltauduin ylittämään railon tyylikkäällä "takamus lattiassa" -tekniikalla. Kolon jälkeen vielä vähän eteenpäin, siltten hieman tulosuuntaamme kohti kulkevaa tunnelia, ja edessämme oli odottamamme yhdentoista metrin kiipeily alas aiemmin ylittämäämme kuiluun. Dare laskeutui edeltä ihmettelemään. Päätimme virittää köyden, ja sen avulla Miri ja minäkin pääsimme ongelmitta alas. Ylöspääsy voisi olla vielä mielenkiintoisempi temppu, mutta se olisi sen ajan murhe.

Nyt edessämme oli enää pätkä Maypole Inlet -puroa, ja laskeutuminen Mainstream Passageen. Tämä vain osoittautui retken henkisesti raskaimmaksi osaksi ainakin minulle. Puro oli pirun ahdas, välillä ei mahtunut edes päätään kääntämään, ja niin tiuhaan mutkitteleva, että melkein alkoi pyörryttää - ja se jatkui ja jatkui aivan muuttumattomana. Emme voineet olla mitenkään täydellisen varmoja, että edes olimme oikeassa paikassa. Mielessä kummitteli järjenvastaisia kauhukuvia siitä, mitä tapahtuisi, jos kapea purouoma yhtäkkiä tulvisi ja täyttyisi vedellä. Siinä saakelin suikerossa tuli kyllä sellainen tunne, ettei Martinin ehdottama läpikulku Cwm Dwrista yläsisäänkäynnille, joka menisi juuri tätä reittiä, välttämättä olisi kovin hyvä ajatus.

Tauko, suklaata, vettä, ja eteenpäin suikeroa, jonka olin aivan valmis nimeämään esimerkiksi "Perkele Passageksi". Vaan sitten se jo loppuikin, ja edessämme oli valtavan korkea tila, laskeutuminen alas tikkaita ja paria muutaman metrin kiipeilypätkää slingien avulla, ja olimme saavuttaneet päivän tavoitteen: Mainstreamin, luolaston pohjalla kulkevan maanalaisen joen. Tämä osa joesta oli vielä suurempi ja näyttävämpi kuin OFD I:n Streamway. Ei hassumpi palkinto päivän väännöstä.

Kello oli 14.45. Olimme lähteneet liikkeelle luolan suulta noin 12.30, ja ilmoittaneet palaavamme viimeistään kello 18. Meillä ei siis ollut aikaa jäädä ihastelemaan jokea pidemmäksi aikaa, vaan piti kääntyä takaisin, jotteivät britit lähettäisi peräämme pelastusoperaatiota vain siksi, että olisimme liian hitaita ja myöhässä.

Kiivettyämme ylös joesta ja taisteltuamme tiemme takaisin kohtaan, missä piti kiivetä suikerosta ylös, havaitsimme, että Mirin käynnykkä ei ollut arvostanut hyvin märkää kiipeilyä jokeen ja takaisin. Sen hajoamisen myötä meni ainoa kellomme. Meillä siis oli noin kolme tuntia aikaa päästä ulos, eikä mitään tietoa ajankulusta.

Yksitoista metriä ylöspäin melkoisen sileää kiveä osoittautui todelliseksi haasteeksi jopa köyden kanssa. Yritin aikani mihinkään pääsemättä. Lopulta väistin, jotta Miri voisi kokeilla, olisiko tämä hänen mitoillaan helpompaa. Eipä ollut. Katsellessani seinää sivummalla parin metrin korkeudella keksin kohdan, jossa oli rutkasti hyviä otteita. Siitä meidän varmaan olisi kuulunut tulla alaskin, ja siitä pääsimme kätevästi ylös.

Paluumatkan seuraava ongelma oli se saakelin kuilu, jonka reunalla olin taas paniikkikohtauksen partaalla. Jotenkin kuitenkin taas ylitin itseni ja esteen. Tästä eteenpäin jäljellä oli enää lähinnä kävelyä, eli siis luolatyyliin lohkareiden yli kapuilua ja ohi ja ali ryömimistä, mutta joka tapauksessa vain helppoja juttuja. Koska olimme kuluttaneet aikaa säätämiseen, emmekä tienneet kellonajasta enää mitään, päätimme edetä mahdollisimman nopeasti. Pikaista ravia eteenpäin siis, ja ylös Salubriousia.

Kohtasimme yllättäen pienen suunnistusongelman, kun piti löytää reitti ylös Corkscrewn luo. Kokeilimme ensin yhtä suurin piirtein oikeaan suuntaan lähtevää tunnelia, mutta totesimme sen vieraan näköiseksi. Palasimme puroon, jatkoimme ylävirtaan, löysimme toisen reiän ylöspäin - ja se vaikutti onneksi niin tutulta, ettei erehtymisen vaaraa ollut.

Ylös Korkkiruuvista Hääkakulle ja Gnome Passageen. Jossain näillä main päätettiin, että minä kipittäisin viimeisen pätkän ovelle edeltä tarkistamaan kellon ja tarpeen vaatiessa perumaan pelastusoperaation. Suoritinkin melkoisen luolasprinttiennätyksen. Otin Daren kännykän ulos vesitiiviistä pussistaan, missä se oli meitä ovensuulla odotellut. Kello oli 16.23. Käsittämätöntä. Meillä oli vielä puolitoista tuntia aikaa, ja olimme suorittaneet paluumatkan reilussa tunnissa. Voitto!

Valuimme väsyneinä mutta pahuksen tyytyväisinä majalle, ja saman tien suihkuun. Eipä ole aikoihin lämmin vesi tuntunut näin hyvältä, ja ruokakin oli taas tajuttoman mainiota. Vaikka alunperin oli ollut suunnitelmissa käväistä vilkaisemassa, onko Guyn pubi auki, loppujen lopuksi ilta meni koomaten ja neuloen, ja nukkumaan siirryimme jo kymmenen kieppeillä.