Lauantaina 13.3. klo 10.15, SWCC hut

Perjantaina heräsin epämääräisen pahaan ja ahdistuneeseen oloon. Myöhemmin asiaa mietittyäni totesin, että fiilis oli tasan sama kuin ennen jotain kauheaa soittotutkintoa. Edessä oli viikon ja elämäni suurin luolareissu, hartaasti pohdittu ja odotettu retki Cwm Dwrista OFD II:n yläsisäänkäynnille.

Aamiainen ei tahtonut upota, mikä oli hieman huolestuttavaa, kun tiesin, että tiedossa on vähintään neljä tuntia maan alla. Oppaamme Martin oli sanonut ilmaantuvansa yhdeltätoista, ja luolaan laskeutuisimme puoliltapäivin. Olimmekin reippaina ja innokkaina aivan valmiita yhdentoista kieppeillä. Martinia vain ei näkynyt. Ei auttanut kuin odotella.

Odottelu oli suurin piirtein yhtä kivaa kuin ennen sellaista edellämainittua soittotuntkintoa. Kello lähestyi kahtatoista. Juuri, kun Dare oli menossa noutamaan puhelinta soittaakseen oppaallemme, tämä ilmestyikin paikalle. Kaiken päälle teknisenä ongelmana Martin oli unohtanut saappaansa, mutta majalta saatiin kaivettua suurin piirtein sopivat. Noin 12.30 pääsimme viimein etenemään.

Cwm Dwrin viemäriputkilo oli yhtä hilpeä kuin viimeksikin, ja oli hyvä, että olimme kokeneet sen jo etukäteen. Sama päti ryöminnän alkupuoleen - se kipaistiin tällä kertaa läpi reippaaseen tahtiin, minä letkan johdossa. Keltaisella varoituskyltillä pysähdyimme ja vaihdoimme järjestystä: Martin meni kapeimman osion edeltä, minä toisena, melkein naama oppaan saappaanpohjissa. Eilen meidät säikäyttänyt oikeasti todella matala kohta jatkui vain jotakin metrejä. Sen jälkeen ryömimistä oli vielä jonkin matkaa, mutta se ei ollut erityisen ahdasta. Pian putkahdimmekin jo suureen kammioon.

Seuraava osio kulki nimellä Cwm Dwr Jama, missä Jama kuulemma tarkoitti "piece of cake passagea" jollakin itäeurooppalaisella kielellä. Ryöminnän jälkeen se todella oli sitä, vaikka kävely tapahtuikin taasen tuttuun käsiäkin hyödyntävään tyyliin, yli ja ali lukemattomien liukkaiden lohkareiden. Jaman päässä meitä odotti lohkaretukos eli boulder choke, joka oli niin hankala suunnistettava, että Martinkin joutui hetken hakemaan oikeaa tietä siitä läpi. Löydyttyään reitti myös osoittautui varsin luovaksi luikerteluksi lohkareiden väleissä. Sen päätti hupaisa korkkiruuvikäännös.

Eteneminen jatkui helpohkona, ja Martin piti yllä reipasta tahtia. Ylitimme muutaman kolon loikaten, pätkän poikkaroiden, ja laskeuduimme lattian tasolle kohdassa, josta olisi myös voinut lähteä kattoon jokusen kymmenen metrin korkeuteen jatkamaan traversointia. Saavuimme Smithyyn, jonka tunnisti helposti isosta kolosta lattiassa. Laskeuduimme kolon pohjan tasolle sen oikeaa reunaa kiertävää käytävää pitkin. Maasto muuttui hiljalleen kosteammaksi. Cwm Dwr -osuuden lopussa odotti the Confluence, tie päävirtaan. Tunnistusmerkkinä oli hieno hainevää muistuttava kivi keskellä kammiota.

Seuraava osuus olisi lähes kilometrin kävely maanalaisessa virrassa, ja Martin oli etukäteen varoitellut, että tällä kertaa olisi mahdoton välttyä uintireissuilta. Veteen siis. Loppujen lopuksi jokiosuus osoittautui helppokulkuisemmaksi kuin olin pelännyt. Etenimme edelleen vauhdikkaasti, eikä matka kokonaisuudessaan tuntunut kovin pitkältä. Pahuksen kylmä ja märkä tämä pätkä sen sijaan oli. Jokea halkoivat samanlaiset suuret vetiset kuopat eli potholet kuin OFD I:ssä, mutta täällä niiden yli ei päässyt kävelemään tankoja pitkin. Suurimmissa altaissa ainoa vaihtoehto oli hypätä veteen ja pulikoida yli. Varusteeni eivät selvästikään olleet tähän suunnitellut, ja vähitellen alkoi olla niin kylmä, että sormet tuntuivat jääpuikoilta, enkä tahtonut pysyä pystyssä edes helpossa maastossa.

Jokiosion aikana näimme paljon kaikkea hienoa - Marble Showersin mustavalkoinen kivi ja vesiputoukset sekä sokea valkea luolakala olivat nähtävyyksistä mainioimmat. Puolimatkassa kiersimme sumpun kuivan Great Oxbown kautta, mistä jokeen palaaminen vaati hieman haastavaa kiipimätemppuilua, ja meille lyhyempiraajaisille Martinin käsiä lisäotteeksi.

Joki jatkui yhtä kylmänä, ja uiskentelua vaativia altaitakin tuli vielä. Kun saavutimme tutun nousun ylös joesta Maypole Inletiin, olin aivan syväjäässä. Joesta ylös kiipeäminen ja nousu tikkaille olivat tiistailta tuttuja liikesarjoja, ja menivät rutiinin ja epätoivon voimalla. Nousu suikerosta ylös puolestaan tapahtui aivan eri tietä kuin viimeksi, ja huomattavasti haastavamman tuntuisesti. Temppuilu ilman varmistuksia useiden metrien korkeudella puron pohjan yläpuolella oli aika pelottavaa, mutta minulla oli niin kylmä, etten jaksanut olla kovin kiinnostunut. Kenties koko retken pahin hetki oli, kun olin itse päässyt ylös tuttuun onkaloon puron yllä, ja odottelin myös Mirin ja Daren kiipeävän ylös. Hytisin kylmästä, ja pelkästään repun avaaminen jotta saisin vettä ja suklaata oli kohmeisille sormilleni älytön haaste.

Lopulta olimme kaikki onnellisesti ylhäällä tutuissa OFD II:n tunneleissa. Minua etukäteen kammottanut kuilunylitys meni lähes hypotermisissä fiiliksissäni ihan noin vain, kun ei ajatus ollenkaan liikkunut. Siitä eteenpäin kaikki oli helppoa ja tuttua, ja hiljalleen lämpökin palaili jäseniin. Teimme jopa sightseeing-keikan Tridentin, Judgen ja Swamp Creekin muodostelmien luo, ja aivan lähellä sisäänkäyntiä poikkeismme katsomaan Mini Columnseja (sekä seinissä olevia kuolleita, hajoavia kärpäsiä). Martinin tarjoava reitti pois olisi vaatinut sen verran haastavan näköistä kiipeilyä, että päätimme jättää sen väliin. Sen sijaan palasimme jälkiämme sisäänkäynnin tuntumaan.

Viimeiset metrit sisäänkäynnille ja ulos aurinkoon, viitisen tuntia sen jälkeen kun olimme laskeutuneet Cwm Dwrin betoniputkiloon. Tuntui epätodelliselta kävellä mäkeä alas majalle. Me sitten todella teimme sen läpireissun, eikä se edes ollut niin rankka kuin olin pelännyt! Mitään mahdottoman vaikeaa ei tarvinut tehdä. Eniten tuskaa tuotti kylmyys, ja siitä selviäisi paremmilla varusteilla. Sitä paitsi kylmissänikin kykenin aivan hyvin haastaviin kiipeilypätkiin ja muuhun vastaavaan. Nummen rinnettä kävellessä alkoi melkein itkettää. Tämä oli epäilemättä mahtavin luolareissuni ikinä, ja noin ylipäänsä yksi hienommista kokemuksistani koskaan.

Lämmin suihku oli niin tajuttoman ihana elämys, etten olisi halunnut tulla ollenkaan pois. Nälkä kuitenkin lopulta pakotti. Pastamömmö oli edelleen luolan jälkeen erittäin maistuvaa. Hämmentävää kyllä, väsymyskään ei ollut ylitsepääsemätön. Niinpä käväisimme vielä Ancient Britonissa yksillä.

Pubista palattuamme majalla oli aivan hurjasti porukkaa, koska siellä oli alkamassa Readingin yliopiston luolakerhon luokkakokouksentapainen. Hetken heidän hilpeää menoaan katseltuamme vetäydyimme nukkumaan. Kerrankin uni tuli saman tien.