Ropecon '10: Esitelmöintiä

On kaksi blogipostausta, jotka olen tähän mennessä tehnyt joka vuosi: vuodenvaihdosmärehdintä ja Ropecon-tilitys. Siispä, vaikka muuten vietänkin hiljaiseloa, ryhdistäydyn nyt ainakin sen verran, että sanon pari sanaa con-kokemuksestani 2010.

Tämän vuoden conin jälkitunnelmaksi jäi, että se oli hieman light-versio. Kokemus ei ollut niin intensiivinen kuin monena aiempana vuonna. Osasyy on se, että yövyin kotona, ja nukuin aivan tarpeeksi - tosin en tiedä, olisinko muuten koko conista selvinnytkään, koska olin aamuvuorojen takia herännyt kolmena edellisenä päivänä neljältä. Päinvastoin kuin yleensä, tanssiharjoituksiin tai tanssiaisiin en osallistunut tällä kertaa lainkaan, osittain siksi, ettei huvittanut, osittain siksi, että lauantain asustukseni oli täysi luolavarustus, ja tanssahtelu kuumassa haalarissa kumisaappaat jalassa ei oikein houkutellut. Muutenkaan en katsastanut kovin montaa ohjelmanumeroa. Suurimman osan ajasta taisin viettää kiertäen ympyrää Dipolissa Mirin kanssa satunnaisten vastaantulleiden tuttujen tai muuten vaan puheliaiden ihmisten kanssa jutellen. Sen lisäksi tuli kuunnelta muutamaa kiintoisaa puheohjelmaa, katseltua leffoja, pelailtua hassussa konsolipelilarpissa sekä hankittua kasa pehmomikrobeja (E. coli, S. cerevisiae sekä C. difficile) Kaubamajasta.

Enemmän kuin mikään muu, tätä conia väritti se, että ensimmäistä kertaa koskaan olin järjestämässä puheohjelmaa. Pidimme Mirin kanssa kesäkuussa perustetun Suomen luolaseuran edustajina yleisluontoisen johdatuksen luoliin ja luolaharrastukseen. Esitelmän jälkeen Dare pelautti tähän liittyvän ropen. Kuten minulla on tapana noin yleensä, stressasin esitelmästä aivan suunnattomasti. Olin valmistautunut hyvin, jopa harjoitellut tekstini läpi etukäteen, mutta en siltikään kokenut oloani kovin varmaksi. Asiaa ei auttanut, että minun osuudekseni oli tullut luennoida luolatieteestä, aiheesta, josta en oikeasti mitenkään kovin paljoa tiedä, kun en ole geologiaa ikinä opiskellut. Ainoa osa-alue, josta olin kohtalaisen varma, olivat luolamikrobit.

Suuri osa perjantaista meni koostaessa lopullista powerpoint-tiedostoa erillisistä osuuksistamme, ja lauantaina ennen esitelmää oli mahdoton keskittyä kunnolla mihinkään. Lisähaastetta saimme, kun juuri ennen esitelmää havaitsimme, ettei luentosalin tietokone näyttänyt kaikkia Mirin osuuden valokuvia lainkaan. Edes osaavien tietotekniikkataitajien avustuksella asiaa ei saatu korjattua, joten oli pakko pärjätä vajaalla kuvituksella.

Kun viimein oikeasti pääsin puhumaan, jännitys väistyi kokonaan, ja olo oli hämmentävän itsevarma. Edes se, että yleisö joutui oikomaan muutaman möläyttämäni asiavirheen, ei menoa hidastanut (vaikka jälkeenpäin ottikin ankarasti päähän). Ajoituksemme meni aivan nappiin, saimme sanottua kaiken mitä halusimme, ja ehdimme vastata pariin kysymykseenkin. Yleisö jopa pysyi paikalla oikein kiltisti, eikä liuennut kesken muihin menoihin. Nähtäväksi jää, innostuiko kukaan kuulijoista itse luolaharrastuksesta - lähinnä ihmiset tuntuivat olleen kauhuissaan pöhköistä puuhistamme. Kaiken kaikkiaan esitelmöintikokemus oli niin positiivinen, että voisihan tällaista harkita toistekin tekevänsä, senkin uhalla, että se hieman häiritsi muihin conirientoihin keskittymistä.

Virallinen vuodenvaihdosmärehdintä

Olen joululoman alusta eli 22.12.09 eteenpäin viettänyt suurimman osan ajastani katsellen erinäisiä sarjoja ja neuloen. Nyt alkaa tuntua siltä, että kiintiö on hiljalleen täyttymässä, ja voisi taas tehdä jotain "järkevää" - olenhan jo katsonut kauden verran Galacticaa (loppuihan se viimein!) ja Housea (jes, mahtavaa nähdä että suohon vajonnut sarja voi päästä vielä sieltä ylös!), sekä reilun kauden QI:ta (hihihihihi), ja neulonut huivin, lapaset ja puolitoista pipoa.

Vuoden ensimmäisenä mukamas aktiivisena tekosena siis tämä vuoden 2009 loppuraportti. Muutamia vuoden avainsanoja olivat ainakin

Biotekniikka

Uusi opiskelupaikka. Taas. Kolmas kerta toden sanoo, toivottavasti. Ainakin olen ollut opiskelusta aivan innoissani, jopa silloin, kun opintojen tiivis aikataulu - tiiviimpi kuin oikeastaan mikään aiemmin tapaamani - sekä ajoittainen vaativuus ovat aiheuttaneet henkistä hajoilua. Kouluvuoden ehdoton kohokohta sekä syvin pohjamuta olivat labrat, joissa tuli kyllä oltua niin maanis-depressiivinen ettei mitään rajaa. Joka tapauksessa, olen erittäin tyytyväinen tähän valintaani. Odotettavissa tänä vuonna: paljon lisää tilitystä ja intoilua aiheeseen liittyen.

Luolat & reissut

Kukaan minun lähistölläni vuonna 2009 aikaa viettänyt on tuskin voinut välttyä tältä puheenaiheelta. 9.4.2009, jolloin vierailimme ensimmäistä kertaa Ogof Ffynnon Ddu -luolassa Etelä-Walesissa, oli ehdottomasti hienoin, mahtavin ja pelottavin syntymäpäiväni ikinä, ja koko Walesin reissu kokonaisuudessaan (mukaanlukien Helzin vieraana olo Cardiffissa) oli yksi mainioimmista ulkomaanmatkoistani. Ei toki myöskään pidä unohtaa elokuun hysteeristä Ruotsin-visiittiä, joka sisälsi kaikkea kivaa, mitä muksuna ei tullut nähtyä: Bodan ja Kopparbon luolat sekä Kolmårdenin eläinpuiston. Tulossa vuonna 2010: paluu Walesiin!

Kielitiede

Ehkäpä väliinputoajaopiskelupaikkani ansaitsee oman otsikkonsa, ihan vain sen kunniaksi, että valmistuin. Toki vain kandiksi, mutta sen pidemmälle en ajatellutkaan edetä. Kielitieteen laitos muutti pois Siltavuorenpenkereeltä, ja muuttui osaksi nykykielten laitosta. Syyslukukaudella en ole enää nenääni näyttänyt siellä, eikä sellaista ole suunnitelmissa tänä vuonnakaan. Ei ole ainakaan vielä ollut yhtään ikävä takaisin.

Fiktio & fanityttöys

Oikeastaan rehellisempi otsikko olisi "Doctor Who", koskapa minulla on tapana hurahtaa ihan täysin yhteen fandomiin kerrallaan, ja vuotta 2009 hallitsivat kiistatta Doctor Who ja spinoffinsa Torchwood. Uuden Who:n ja TW:n lisäksi katselin jokusen vanhemman jakson, kuuntelin läjän äänikirjoja, kirjoitin ficciä, sekä pukeuduin teeman mukaisesti Ropeconiin. Hävettää ajatellakin, kuinka paljon aikaa tähän kaikkeen käytin. Tavallaan osuvaa on, että vuoden 2010 avasi Kymmenennen Tohtorin eli David Tennantin viimeinen jakso, jota en vielä ole uskaltanut katsoa. Voipi olla, että sen jälkeen pitää kehittää uusi fiktiivinen ihastus.

Kunniamaininnat

Toki vuosi sisälsi vaikka kuinka paljon muutakin.

-AOK jatkoi toimintaansa ja laajeni yhdellä jäsenellä, ja käsittämätöntä kyllä muuttui ihan oikeaksi ompelukerhoksi, kun kaikki jäsenet intoutuivat neulomaan.

-Neulomaan oppiminen, joka oli Mirin ansiota, oli minulle aikamoinen henkilökohtainen voitto, koska olin ihan varma, etten ikinä siihen kykenisi. Ei se olekaan niin vaikeaa.

-Kiipeily oli edelleen kiipeilyä, ajoittain kivaa, ajoittain äärettömän turhauttavaa. Se on ikävä kyllä alkanut tuntua enemmän liikuntaharrastukselta kuin siistiltä uudelta jutulta jee vau, mutta niin kai kaikille siisteille uusille jutuille ennemmin tai myöhemmin käy.

-Larppirintamalla oli kohtalaisen hiljaista. Kohokohtia olivat edelleen hilpeää turkulaista kaupunkipelaamista edustava Nochtardes-kampanja sekä hieno sotasairaalascifipeli Bravo Beach Hospital.

-Kuten odotettavissa oli, soittaminen on jäänyt aika vähälle. Onneksi on YS sekä kaksi mainiota oppilasta.

-Uutisotsikoista minua eniten koskettivat toissapäiväinen ammuskelu Sellossa, joka tuntuu edelleen täysin käsittämättömältä ja epätodelliselta, sekä Rautatientorin vesivuoto (tai vuodot, joista viimeisin tänään).

-Sen lisäksi että RT:llä ei pysähdytä, metrossa ovat myös alkamassa Länsimetron louhintatyöt. Niin jännää kun onkin päästä seuraamaan niiden ja automatisaation etenemistä, elättelen kyllä toiveita, että saisin vielä joskus oman alan töitä, edes joltakin aloistani.

Viikko päivän hinnalla!

On tässä ollut tarkoitus päivittää, moneenkin kertaan, mutta kummasti on aina löytynyt jotakin tärkeämpää tekemistä. Siispä, viime viikon tiivistelmä.

Toinen varsinainen viikko biotekniikan opiskelijana oli jo jonkin verran haastavampi kuin ensimmäinen. Fysiikassa edettiin lukioajoilta tutuista jutuista nestevirtauksiin putkiloissa, ja olin ihan innoissani, kun tuli jotain uutta, vaikkei asia vielä kamalan vaikeaa ollutkaan. Sen sijaan "palikkamatikassa" luennoitsija suuntasi perjantaina sellaisiin sfääreihin, että ainakin bioteknikkorivimme tuijotti vain suu auki viimeiset puoli tuntia eikä tajunnut sanaakaan. Toivottavasti ei ollut kovin keskeistä asiaa. Kemian perusteiden kurssi sentään jatkoi tasaisen hidasta etenemistään, missä kaikki toistetaan vähintään kolmeen kertaan. Viikon kiintoisimman luennon palkinto menee taas astrobiologialle, missä samalla tunnilla puhuttiin sekä avaruudesta, kivoista kivistä että dinosauruksista!

Koulupäivät ovat sen verran reikäisiä, että toki on edelleen aikaa paljon muullekin. YS:llä oli koesoitot, missä oli taas aivan yhtä vaikeaa kuin aiemminkin, sekä ensimmäiset harjoitukset. Kauden sellostemmat vaikuttivat melkein turhankin helpoilta. Ei edelleenkään eeppisiä sellosooloja, yhyy. Kiipeämässäkin käytiin pari kertaa. Kuten tavallista, jätin sankarsuoritukset (kuten 7a:n reitin liidaamisen) veljelleni, ja tyydyin johonkin epämääräiseen räpeltelyyn.

Viikonloppu oli mainio. Lauantaina olin Mirin kanssa avustamassa Neonhämärä-larppikampanjan neljännessä pelissä. Olimme sossutätejä, ja kävimme ahdistelemassa/auttamassa (näkökulmasta riippuen) satunnaisia peikkoja lomakeläjän kanssa. Pelin aidoin elämys oli aloitus, jonka suoritimme marssimalla Kruunuhaan Harry's Bariin jakkupuvut päällä. Paikalla ei ollut peikkopelaajia, mutta paikalliselämä oli sitäkin pelottavampaa. Hitusen tuli joukkoon kuulumaton olo. Joimme äkkiä kahvimme ja hipsimme muualle. Myöhemmin tavoitimme kaikki etsimämme peikot, ja pääsimme irrottelemaan Sysikuun keikalle, joka olikin aivan mahtava! Sunnuntai puolestaan sisälsi AOK:n syyskauden avauksen, viimeinkin. Kuten tavallista, sekä seura että ruoka olivat mainioita.

Elämää ja peliä

Loppuviikko orientoivia meni nopeasti, ja fuksiporukka alkoi hiljalleen tuntua tutulta. Ehkä joukkoon sopeutuminen ei olekaan mahdotonta, vaikka outo vanhus olenkin. Tutustuminen ja hengaaminen taisi olla sitä hyödyllisintä antia viikosta, virallinen osuus ei minulle sisältänyt juuri mitään uutta. TVT-ajokortti, jonka joudun nyt tekemään, kun sitä ei aiemmin minulta ole vaadittu, huvittaa minua suuresti. Lisäksi tulin ostaneeksi Biotekniikan Opiskelijoiden Ainejärjestön eli Boan haalarin, joka käsittämätöntä kyllä on täysin saman värinen kuin vanha Stadian haalarini, eli nykyinen virallinen luolavaatteeni.

Torstaina käväistiin Tapanilassa seinällä, vaihteeksi mukana minun ja olmin lisäksi myös Miri ja Dare. Sujui ihan mukavasti. Pitäisi oikeasti kiivetä enemmän vaikeampia reittejä, niin voisi joskus kehittyäkin. Illalla leikimme Mirin hankkimilla maskeeraustarvikkeilla. Opin, että hirvittävän näköisten haavojen tekeminen ei ole kauhean vaikeaa, kun taas uskottavien kuhmujen aikaansaaminen on lähes mahdotonta, ja että arpivaha on pahasta.

Syy vamma-askarteluun oli viikonlopun peli, johon suuntasimme perjantai-iltana. Bravo Beach Hospital nimittäin oli, kuten nimikin vihjaa, sotasairaalapeli. Peli oli jatkoa reilu vuosi sitten pelatulle Bravo Beach Patrolille, ja aika lailla kaikki edellisen pelin taistelusta selvinneistä hahmoista olivat mukana. Me jatkohahmojen pelaajat nukuimme pe-la-yön rauhaisasti offgame, ja rysähdimme peliin näyttävän verisesti lauantaiaamupäivänä. Peli oli hyvin erilainen kuin edellinen osa, mutta yhtä lailla mainio erinäisistä järjestäjätiimiä häirinneistä tosielämän hankaluuksista huolimatta.

Pääsin olemaan hysteerinen päänsä lyönyt ihminen, jolla on tärkeää sanottavaa, mutta jota kukaan ei usko (ja joka vielä loppujen lopuksi tainnutettiinkin kun se oli häiriöksi). Sen jälkeen oli vuorossa runsaasti angstaamista pahoin loukkaantuneen kaverin vuoksi, sotaoikeudenkäynnin sivustakatselua, suojeluhälytystä seurannut yleinen kaaos ynnä muuta jännää. Kolmen laivaston teknikon porukkamme selvisi koettelemuksesta yhteisvoimin, vaikka huhun mukaan meillä oli murhaajakin kannoillamme.

Ikävä kyllä yhdistelmä pelin aikana syntynyttä ruoka/nestevajausta, väsymystä, pelin henkistä rankkuutta ja kunnollisen purkutilaisuuden puuttumista sekä yleistä epävakautta sai aikaan sen, että pelin jälkeen suoritin jo pelipaikalla satunnaisen henkisen hajoamisen. Ajatus siitä, että pitäisi vielä jäädä paikalle roikkumaan, tuntui täysin mahdottomalta, joten ajelimme kotiin. Sunnuntai menikin palautuessa. Pelailtiin Gloomia ja katseltiin Kuninkaan paluuta. Debriefin viimeistelyn jätin maanantaille.

Ropecon '09: Stranger Than (Fan) Fiction

Perinteisesti Ropecon-entryni ovat pitkiä ja märehtiviä, ja käyttävät Conia koko vuoden tapahtumien tai tunnelman vertauskuvana tai vertailukohtana. Tällä kertaa mennään tulkinnasta riippuen joko ihan eri tyylillä, tai sitten aivan samoilla linjoilla. Pituutta ainakin riittää, ja kyllä tässä eräs vuoden teemoistakin tulee varsin vahvasti esille...

Conissani oli kaksi keskeistä juttua: musikaaliproggis, jossa soitin, sekä puvustukseni. Pähkäiltyäni useampana vuonna, että olisi hauska pukeutua joksikin tunnistettavaksi hahmoksi, olin tänä vuonna Doctor Who -sarjan nimihenkilön tämänhetkinen inkarnaatio. Vaikka asustukseni oli kaukana täydellisestä, selvästi jotain meni oikein, kun satunnaiset teinit halusivat halata, ja kaverit eivät olleet tunnistaa minua, vaikka katsoivat suoraa kohti. Hihii. Tämän (ja tylsän työpäivän) kunniaksi kirjoitinkin Conistani osittain fiktiivisen debriefin kymppi-Doctorin näkövinkkelistä. Taitaa olla eka kerta, kun postaan jotakin fanficin kaltaista ihan melkein omalla nimelläni. Englanniksi, toki, koska en todellakaan osaa kirjoittaa tällaista suomeksi. Laadusta ei takeita, määrä sitäkin suurempi.

"I was on my way to 21st century Cardiff, to see how they were coping with the aftermath of the 456 incident - terrible thing, that, but a fixed point in time, so there was nothing I could do about it - when I picked up some rather dodgy readings from a place called Otaniemi, Finland, in 2009. So, at around half past six on Friday, the 31st of July, I left the TARDIS in a corner of a car park near the Helsinki University of Technology, and set out to explore this mystery.

I ended up dancing. Why, yes, I do dance. Rose had her doubts about that, and I proved her wrong. Of course, that might've had something to do with the leather jacket and the ears I had at that time. Well, anyway, I danced, and, while dancing, learned that I had landed in the middle of Ropecon, an annual meeting of Finnish roleplayers, larpers, miniature, card and board game players and other fantastic folk. This explained the number of alien-looking people about. Most of them weren't aliens after all, and the few who were were mostly nice and harmless. None of them knew anything about the odd readings which had brought me to the area in the first place, or if they did, they weren't telling me.

Thanks to a few friendly and helpful locals, I eventually found the first clues of what turned out to be quite an interesting puzzle. They were in the form of notes scattered around the area, written in different codes. Unfortunately, while working on solving them, I managed to get involved in a musical production. They were in desperate need of a cellist, their original one having disappeared mysteriously. I couldn't just leave them in trouble when I had the means to help them out. So, I did a quick trip to the 18th century, had a few lessons with this charming chap called Boccherini, and returned just in time for the rehearsals on Saturday.

Even though I spent a good part of Saturday doing music - which was a lot of fun, should do it more often! - I did manage to solve the puzzle, too. Of course, I never could've done it without the invaluable help of my local friends, who were very dedicated to the task. Slowly, the story behind the notes began to unravel. They were written by a fellow explorer, who had got involved in a strange cult worshipping an ancient local deity, which currently resided beneath the venue of the 'Con, a monstrous creature which was about to rear its ugly head during a ritual at midnight. An alien? Evil or simply misunderstood? I'd have to find out. Following the clues, we were able to gather the protective seals and mask needed in the ritual, and to learn the exact location of it. I even got a tattoo of the cult symbol between my shoulder blades - just a spray-on thing, mind you, so I won't have to wait until my next regeneration to get rid of it.

Since midnight was still many hours away, I did my part in the evening gala, playing the 'cello in the musical. It was called "Sampo", and it was based on the Finnish national epic Kalevala, which in turn is loosely based on certain events a couple of thousand years ago. Of course, I didn't tell the locals that the real Sampo actually had bits of alien tech in it, which meant that it really, really had to be broken apart, or there might've been serious consequences - not that I had anything to do with it - well, maybe a little, but - hm, where was I? Right, musical performance! Yes! It was brilliant! I can only hope the audience enjoyed it as much as we performers did! After the gala, it was the time for the ball! I had to admit that I didn't know all of the dances, but I knew quite a few, and I had a ball! At the ball! Oh, that's awful, isn't it? Sorry.

As midnight drew near, my companions reminded me that we had a meeting with a monster. We joined the procession of pilgrims with white masks marching towards the amphitheatre in front of the main building of the campus. There were a lot of them. I wondered how many were actual cultists, and how many were just curious like me and my friends, and there to find out what all this was really about. We took seats among the silent crowd, and waited. Someone was beating a ceremonial drum. Then, a group of robed figures carrying blue torches approached. They formed a semicircle on the stage, the head cultist taking his place in front of them, and finally, we had some answers.

I had been expecting that the cultists would want to summon the creature, Iku-Turso, but it turned out I'd had it all backwards. Instead, they were actually there to stop it from making a comeback, while the party who had arranged this 'Con were doing their best to stop this ritual from taking place. Seeing that the ritual was a good thing, I was happy to take part in it. We chanted the words to keep the Great Old One in its deep sleep - and we could actually hear it growl and snore, a spine-tingling, unearthly noise.

Afterwards, we had to make a quick escape to avoid being caught by the event's security staff. It didn't matter, though. We had done what had to be done, the monster would be out of the picture for another year, and I could return to share the last dance with a nice girl who had absolutely no idea how close to utter chaos and destruction we had all been mere minutes ago.

Even though the alien threat had been dealt with, I decided to hang around for the duration of the 'Con, just for the fun of it. Sunday was an altogether quiet day, with most of the humans either comatose or hysterical with fatigue - which in itself was pretty funny. I attended a lecture about crime scene investigation. The techniques were crude by my standards, but it was very hands-on, which is always a good thing. I also took part in a game of live Tetris, an interesting and all-new experience. After that, and the closing ceremony, it was time to return to my dear old blue box, and towards new adventures!"

"Kesä"

Melkein elokuu. Tuntuu, kuin olisin hamsteri, joka kipittää juoksupyörässään vimmatusti ei mihinkään, kun häkin ulkopuolella kesä vilistää ohi ihan huomaamatta. Ei siis ole mikään suuri menetys, etten ole jaksanut päivittää blogia, kun päivät koostuvat melkein pelkästään töistä ja ficistä. Metron kesä on tuntunut jopa metron mittapuulla tapahtumattomalta, isoja liikennehärdellejä ei ole ollut pitkään aikaan, ja viimeisten kahden kesän pitkän poikkeusliikenteen asemesta nyt on vain kaksi poikkeusviikonloppua, jotka kaiken lisäksi ovat molemmat minulla vapaita.

Muutaman kerran olen päässyt tarkastelemaan tätä ohikiitävää kesää lähietäisyydeltä. Juhannus Miehikkälässä oli kaikin puolin mainio, ja sisälsi niin luolia, bunkkereita kuin hieman kiipeilyäkin. Nähtyämme, miten mainio paikka Ruotsinpyhtään Haukkakallio on, palasimme sinne seuraavana viikonloppuna. Oli lämmintä, aurinkoista, kaikin puolin kesäisää ja mahtavaa, ja ahkeran kiipeämisen jälkeen käväisimme lähistön rannalla uimassa ja grillaamassa. Tällaista olisi saanut kesääni sisältyä paljon enemmänkin. Sen sijaan heinäkuussa ei ole tapahtunut juuri mitään mainitsemisen arvoista. Finnconissa käväisin toteamassa, että animeteinejä on tässä maassa vielä enemmän kuin luulin. Tämän jälkeen Me Pätevät Luolatutkijat haimme geokätkön Laajasalosta kuopasta, johon oli hyvin helppo laskeutua, mutta josta oli jokseenkin vaikea tulla ylös. Hihii.

Viime päivät ovat hämmentävää kyllä menneet jokseenkin Ropeconista innostuneissa tunnelmissa. Lupauduin tänä vuonna soittamaan gaalan musikaalissa, ja vaikka treenejä on ollut vähän ja meno hiiiieman hätäinen sen suhteen, biisit ovat mainioita, ja on mahtavaa päästä välillä soittelemaan jotain minulle uutta ja erilaista. Toinen syy intoiluun on puvustusprojekti, joka mitä luultavimmin osoittaa minun seonneen lopullisesti. Ei siksi, että se olisi mitenkään järjettömän kallis/aikaavievä (paitsi jos sen tekisi Oikein, mihin ei ole aikaa eikä rahaa), mutta noh, joopa joo. Katsotaan, päädynkö kuitenkin vaan tulemaan farkuissa ja t-paidassa.

Paluu blogosfääriin?

Yritetäänpä nyt taas kerran, josko saisi välillä päiviteltyä tätä päiväkirjankorviketta. Ei niinkään siksi, että minulla olisi paljoakaan sanottavaa, vaan siksi, että olen tässä havainnut, että kun en itse aktiivisesti pidä blogia, ei jotenkin tule seurattua muidenkaan blogeja ollenkaan kovin aktiivisesti, vaikka siellä voisi olla ties mitä kiintoisaa.

Toki viime päivityksestäni on niin paljon aikaa, että sen jälkeen on ehtinyt tapahtua ties mitä, mutta aika lailla se kaikki on kuitenkin ollut samaa vanhaa. Jonkin verran koulua - artikulatorisen fonetiikan jatkokurssilla mitä mahtavimpia äänteitä, venäjän alkeissa kyrillisiä kirjaimia. Viime viikolla tuli myös luettua yhtään liioittelematta yli 1000 sivua sosiologiaa, kun oli sekä johdantokurssin tentti että ensimmäinen perusopintojen pakollisista kirjatenteistä. Työvuoroja on tullut tehtyä yksi tai pari viikossa, että olisi edes vähän rahaa, etenkin kun huhtikuussa olisi kovasti tarkoitus lähteä Walesiin, jipii!

Tietenkin olen edelleen myös haaskannut aikaani fanficciin - viimeisimmän Jjjoo-postaukseni jälkeen olen kirjoittanut kymmeniätuhansia sanoja turhanpäiväisiä stooreja. Tuli myös katsottua läpi ensin Torchwood, ja sitten uusi Doctor Who-sarja kokonaisuudessaan, ja ihan kuten joku joskus veikkasi, ihastuin siihen ihan täysin, ja olen siis nykyään niin fanityttö että. Jep. Olen vähän toivoton silleen.

Larppirintamalla oli Nochtardesin toinen peli, joka ei osaltani ollut ihan paras mahdollinen kokemus. Hahmoni nimittäin pääsi hengestään. Olen aiheesta aiemminkin tilittänyt - hahmokuolemat ovat asia, jolla minut saa täysin rikki. Se pätee myös TV-sarjoihin, Torchwoodin 2. kauden loppu oli ihan kauhea. :( En nyt taida ryhtyä tässä yleismaailmallisessa postissa siitä tilittämään sen enempää. Joka tapauksessa kuitenkin aion pelata Nochtardesissa jatkossakin, jollakin hahmolla - on vielä vähän auki, millä.

Kiipeilyn osalta on ollut tosi laiskaa viime päivinä, samoin soittamisen suhteen. YS tietysti treenaa joka viikko, ja opetan edelleen yhtä oppilastani, mutta henkilökohtaisesta harjoittelusta on turha edes puhua. Hankala löytää motivaatiota, kun ei ole mitään tavoitteita. Tänään olen tässä taas vaihteeksi myös pohdiskellut, mitä sitä tekisi isona. Pahoin pelkään, että tulen hakemaan uutta opiskelupaikkaa ensi vuodeksi. Ihan kuin niitä ei vielä olisi ollut tarpeeksi. Äh.

Tenttejä, keikka ja peli

Vaikka läksyjä on vieläkin odottelemassa tekemistään, kulunut viikko on ollut jonkinmoinen loppurutistus ennen joululomaa. Hukattuani tiistain lähinnä juhlapukushoppailuun sekä kiipeilyyn jäi keskiviikolle ja torstaille sitäkin enemmän tenttiin kerrattavaa. Torstaina oli tilastotieteen tentti, selkeästi laskemispainotteisin koe, mitä olen tehnyt sitten lukion. Puh. Varmasti tuli tehtyä tsiljoona huolimattomuusvirhettä. Oli se haastavaa, kun on tottunut vain kirjoittamaan. Vielä haastavampi kuitenkin oli perjantain fonetiikan tentti, josta otin varmaan enemmän stressiä kuin mistään yliopiston tentistä ennen tätä. Tenttiin sisältyi paitsi yksinkertainen ja lyhyt kirjallinen osio, myös ääntämisosuus (paperilla satunnaisia IPA-aakkosin kirjoitettuja sanoja, jotka pitää osata ääntää) sekä transkriptio-osuus (opettaja lukee sanoja, jotka pitää osata kirjoittaa ylös oikein), joita pelkäsin niin, ettei mitään rajaa. Kai se ehkä läpi meni kuitenkin.

Fonetiikasta selvittyäni siirryin yliopiston päärakennukselle YS-keikkaa varten. Syyskauden Helsingin-pääkonsertti, kauden loppuhuipennus. Kiitos sen mokoman tentin, keskittyminen oli vähän hakusessa lämmittelyssä, ja kaiken päälle onnistuin täysin mystisesti kiskaisemaan C-kieleni pois paikoiltaan kesken Tshaikkarin 3. osan. Onneksi ei mennyt poikki. Konsertin alkuun mennessä sain kasattua itseni. Melkein vähän hävettää tunnustaa, miten paljon nautin niin pinnallisesta asiasta kuin uudesta esiintymisasusta, mutta iltapukuni vaan oli niin ihana! Toki soittaminen sinänsä oli vielä kivempaa, tuli kyllä taas moshattua oikein ahkerasti, etenkin Tshaikovskissa. Ja jos konsertista jäi muutenkin hyvä mieli, asian kruunasi lauantain aikana saamani Facebook-viesti - "fanipostia" eli kehuja satunnaiselta kuulijalta - vau, täh, jestas! Ei tämmöistä tapahdu. Whii.

Laiskana ja mukavuudenhaluisena nukuin konsertin jälkeen kotona, ja vasta lauantaina ajelimme Mirin kanssa Turkuun, missä minä liityin mukaan jo perjantaina alkaneeseen Nochtardes-kaupunkipelikampanjan ekaan peliin. Pelini oli rauhaisa ja koostui paljolti tutun tuntuisesta kahviloissa ja baareissa istuskelusta, mutta tylsää ei tullut, vaan oli oikein leppoisaa. Oli kiva, että oli aikaa asettua hahmoonsa ja kaikessa rauhassa selvitellä, millainen se on, miten se ajattelee ja toimii. Oli siis tavallaan vähän lämmittelyn tai esipelin tuntuinen kokemus. Ainakin opin, että pitäisi tehdä vielä paljon paljon enemmän taustatyötä tätä hahmoa varten, että siitä saisi oikeasti uskottavan. Pelin jälkeen oli jännittävä nähdä, miten paljon pelaajia oli ollut - itse tapasin vain neljä muuta koko pelin aikana - ja miten erilaisiksi eri porukoiden pelit olivat muodostuneet. Illalla tuli vielä katseltua Wall-E. Se oli ihan liian söpö. Yhyy. Aiheutti hysteerisen mielentilan, joka muistutti epäilyttävästi sokerihumalaa.

Tiivis torstai, psykolingvistinen perjantai

Ah. Viimein päivät alkavat vaihteeksi olla sopivan täysiä - melkein liian kiireisiä, mutta ei ihan. Torstai oli melkeinpä minuuttiaikataulutettu: lähdin tilastotieteen luennolta vartin verran etuajassa, että ehtisin kiipeämään. Kiipeilyllekin oli vain vajaa kaksi tuntia aikaa, joten tuli sitten revittyä tarkoituksella hankalia reittejä (jotka eivät menneet) ja lopuksi vielä boulderoitua (jestas, se on niin eri laji, en osaa yhtään). Jäi juuri sopivasti aikaa syödä kotosalla, sen jälkeen Valo- ja äänisuunnittelun laitokselle heviselloilemaan. Meillä on muutama biisi enemmän tai vähemmän koossa - vielä kun tietäisi, mihin kohtaan esitystä ne tulevat, vai tulevatko yhtään mihinkään.

Olin päättänyt, että illalla ilmoittaudun viimein Rangaistussiirtola-larppiin, ja loppujen lopuksi sen sitten teinkin, joskus yhden jälkeen yöllä, kun en saanut unta. Tämäkään hahmo ei ole alkuunkaan sen tyyppinen, mitä parhaiten pelaan. Hm. Valtsikan kurssien käymisellä näkyy olevan sivuvaikutuksia: olen kehittänyt syksyn aikana itselleni kaksi hahmoa. Toinen on antropologi, toinen poliitikko. Hups.

Perjantaina alkoi periodin viimeinen uusi luentokurssi, psykolingvistiikka, jota olin odottanut suurella kiinnostuksella - ja sepä otti ja ylitti odotukseni. Alkupuolisko oli enemmän tai vähemmän semantiikasta ja pragmatiikasta tuttua tavaraa, mutta sekin alkoi tuntua kiinnostavammalta, kun asioita pohdittiin selkeästi siitä vinkkelistä, voisiko näiden juttujen perusteella päätellä jotain ihmisten ajattelusta yleensä. Sen jälkeen sitten alettiin käydä asioita enemmän psykologisesta näkökulmasta, käytiin läpi psykologian tutkimusmenetelmiä - ja tiding, opettaja alkoi puhua aivokuvantamisesta, ja vietin lopputunnin tuijottaen sitä vuorotellen suu auki ja idiootisti virnistellen. Aivosähkökäyrästä voidaan oikeasti osoittaa piikkejä, joiden voidaan suht koht varmasti katsoa liittyvän esimerkiksi semanttiseen prosessointiin? Kielitiedettä, joka on ihan oikeasti mitattavaa? Miksei kukaan ole puhunut tämmöisestä aiemmin missään vaiheessa opintojani?! Miksei tämmöistä tutkimusta tehdä vielä paljon, paljon enemmän? Vau. Lisää tämmöistä!

Kielitieteellisen aloituksen jälkeen loppupäivä oli musiikillinen: lisää Scapegoat-treenejä sekä oppilas. Sen jälkeen saavuin kotiin aivan koomaväsyneenä, mutten kuitenkaan loppujen lopuksi osannut mennä ajoissa nukkumaan.

Jälkiä sun muuta

Hups. Onpa paljon päivittämättä. Onneksi suuri osa siitä on nopsasti selostettu: viime viikon ke-pe oli töissä aamuvuoroa. Se oli silkkaa murhaa. Kun kolme aamuvuoroa on noin tappava kokemus, odotan kauhulla sitä, kun niitä tulee neljä putkeen. Erästä työkaveria lainatakseni, meidän aamuvuoroilla "todella oppii, mitä on väsymys, ja miltä tuntuu, kun lähinnä vaan haluaa kuolla". Että näin. Illat lojuin lattialla puolitajuttomana ja kirjoitin fanficcia.

Perjantaina, vaikka olin sen kolmannen aamuvuoron jälkeen melkomoisen solmussa, suuntasin Turkuun, missä oli Jäljet-kaupunkipelikampanjan viimeinen peli. Onneksi sain pelin aikana nukuttua kunnolla, muuten ei olisi tullut mistään mitään. Peli oli, noh, sanotaan vaikka että kysymyksiä ja keskustelua herättävä. Heti pelin alussa pelaaja oli saada offgame-hepulin siitä, että "oikeasti koko kampanja olikin vain unta ja mitään tästä ei oikeasti tapahtunut", mutta asetelmasta sentään nousi paljon melkoisen syvällistä pohdiskelua todellisuuden luonteesta ja muusta sellaisesta. Ikävä kyllä, kun peli sunnuntaina päättyi, loppuratkaisu oli niin kammottava, että se jätti vähän pahan maun. Itselläni kävi tuuri, ja hahmoni selvisi takaisin "oikeaan" alkuperäiseen todellisuuteen, mutta moni muu jäi ikuiseen helvettiin kärsimään. Joo, elämä on, oikeastikin tapahtuu ikäviä asioita, jne, mutta ei se tee siitä kivaa. Tiedän viimeisen Toinen Totuus -pelin jälkeen vähän turhan hyvin, miltä tuntuu, kun on sivullinen uhri ja oma rakas hahmo kuolee tyhmästi voimatta itse vaikuttaa asiaan juuri mitenkään. Se on harvinaisen syvältä. Kiitos tämän, pelin jälkeen ei jäänyt kovin pahaa postlarpangstia, vaan ennemminkin yleismaailmallinen "blah".

Sunnuntaina pelin jälkeen oli tarkoitus mennä kiipeämään, mutta kallion kieppeille ajettuamme totesimme, että ei vaan jaksa, ja menimmekin vain uimaan. Sen jälkeen pääsin viimein tutustumaan Guitar Heroon. Hii. Oli ennalta arvattavissa, että joko en osaa ja vittuunnun täysin, tai sitten olen saman tien kohtuunäppärä ja pidän. Pidin. Ehkä ammattilaismuusikkoudesta on jotain hyötyä hassuissa soittamista simuloivissa peleissä.

Maanantaina Turusta kotiin ja töihin. Siinä se. Arjessa taas, ja sitähän riittää koko kesäksi. Iltavuorot sentään ovat siedettäviä.

Muinaislarppausta

Perjantaina opin, että Kumpulassa ei pidä kiivetä. Eivät nimittäin päästäneet Elmoa seinälle sen takia, että tämän peruskurssitodistus oli juuri ja juuri yli vuoden vanha. Stanan ääliötäti tiskillä, oikeasti. Ei edes niiden seinällä olleissa käyttösäännöissä sanottu mitään tuollaisesta rajoituksesta. Turvallisuus on hieno juttu, mutta rajansa kaikella. Koska olin jo ehtinyt maksaa oman kiipeilyni, jäin sitten purkamaan ärtymystäni boulderoiden. Sen jälkeen pikainen pyörähdys kotona, Itikseen ja loppupäivä töissä.

Lauantai oli larppipäivä, pelinä Amarna 1350 BC, muinaiseen Lähi-Itään sijoittunut historiallinen larppi. Aikakausi oli kiintoisa ja teki pelistä selkeästi omanlaisensa, erilaisen kuin modernimpiin aikoihin sijoittuva histel tai iäinikuinen keskiaikafantsu. Pelinjohto oli nähnyt vaivaa tehdäkseen eri kulttuurien edustajien tavoista erilaisia, mikä osoittautui ainakin minulle liian haastavaksi. Olkoonkin, että kansani, kanaanilaisten, tapa sanoa "ei" olisi ollut kohottaa kulmakarvojaan, heittää päätään taaksepäin ja naksauttaa, tulin kyllä pelin aikana pudistelleeksi päätäni meikäläis-nykyaikaiseen tyyliin monta kertaa. Myös eri kielien proppaamisessa oli samat ongelmat kuin aina: on vaikea eläytyä siihen, että englantia/ruotsia puhuvat vierasmaalaiset puhuvat jotain käsittämätöntä mistä en ymmärrä sanaakaan. Hupaisinta kielissä kyllä oli, että muinaiset egyptiläiset puhuivat ruotsia - meinasin repeillä pelissä useampaan kertaan, kun se vaan oli niin hassua.

Omalta osaltani peli ainakin oli kokonaisuudessaan mainio. Pelkäsin etukäteen, että tulisi tylsää, ja noh, myönnettäköön, että pelin loppua kohden tapahtuikin monille peleille tyypillinen läsähdys, kun ihmisiltä loppuivat juonet ja juhlatunnelmaakaan ei oikein saatu aikaan. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tekemistä riitti, ja se yksi suuri juonikuvio, mikä minulla oli, viihdytti oikein mainiosti. Mistään kansojenvälisestä politiikasta tai kaupankäynnistä hahmoni ei tiennyt mitään, minua kiinnosti vain ja ainoastaan henkilökohtainen ihmissuhdejuonikuvio. Se alkoi hirvittävän angstisena ja masentavana, mutta kun yllättäin saimmekin kaiken sovittua sodasta palanneen mieheni kanssa, oli hahmoni onnellisempi kuin moneen vuoteen, ja oli tosi ihqusöpöä. Ooooi.

Sunnuntaina kärsin pelikrapulaa, tosin lähinnä fyysisesti enemmän kuin mitään postlarp-angstia. Olin nimittäin lauantaina ainakin 13 tuntia piilarit päässä, ja sunnuntaina sattui silmiin. Lisäksi tuli nukuttuakin aika vähän, joten kun raahauduin puolen päivän jälkeen Olgalle tapaamaan AOK:ta, olin aika väsynyt ja tööt. Enkä osannut leipoa muffinsseja. Sen sijaan emäntämme tarjoama ankka kyllä maistui. Äitienpäivä kun oli, siirryin illaksi Laaksolahteen. Pitihän sitä nyt käydä poimimassa äidille valkovuokkoja, se on semmoinen jokavuotinen perinne, josta pidän kiinni.

Päättäjäistunnelmia

Lauantaina hilauduin Luukin kesäsiirtolaan/ leirikeskukseen/kurssikeskukseen - nimien moninaisuus sai minut kuvittelemaan, että paikkoja on useampi, mutta samaan ne kaikki viittaavat. Ihme kyllä löysin perille melko vähällä harhailulla. Siellä oli jo kovasti populaa ja kaikenmoista puuhaa meneillään. Itse istuinkin hetken ihmettelemässä, mitähän oikeastaan paikalla tein. Hetkisen kuluttua alkoivat ihmiset kuitenkin proppautua, ja kuuden jälkeen saatiin käyntiin ToTo-kampanjan päättäjäisbilepeli, Disco Remix. Pelasin vaihteeksi wanhaa (n. 1000 v.) feeniksmummohahmoani Tiiaa, ja oli kyllä nostalgista. Yksi ehdottomasti hilpeimmistä hahmoistani ikinä. Epämääräiseen ajan ja paikan rajat hämärtävään bileulottuvuuteen sijoitettu hengailupeli oli juuri sellainen kuin pitikin, eli oli hauskaa ja rentoa. Kestokin oli sopivan lyhyt.

Minilarpin jälkeen jatkettiin bileilyä myöhään yöhön, ohjelmassa juomisen lisäksi makkaranpaistoa, saunomista, lautapelailua (johon en tosin osallistunut), liikaa karkkia, ja tietysti kovasti menneiden pelien muistelua ja tulevien hypettämistä (kaikki ovat näköjään menossa Kasvottomiin, minä en taida päästä, kun työvuorot eivät vieläkään ole selvillä, joten en uskalla ilmoittautua mihinkään). Yritin kovasti tapella nukahtamista vastaan, kun ilta sai yhtäkkiä ikävän dramaattisen käänteen. Pääsimme todistamaan liian läheltä, miten pahaa jälkeä järven pohjassa lymyävä terävä asia tekee siihen törmänneelle ihmiselle, sekä ihmettelemään, kuinka tehokkaasti ja taitavasti toimivia ensiaputaitoisia juhlijoiden seasta löytyi. Ahdistaa ajatella, että vaikka olen muodollisen pätevä eli EA1:n tehnyt, en minä kyllä olisi osannut. Tuli sellainen olo, että pitäisi oikeasti opetella enemmän ensiaputaitoja. Olisi hyvä osata auttaa. Olla oikeasti hyödyllinen. Ambulanssin kiidätettyä haavoittuneen paikalta päädyinkin hyödyllisesti auttamaan Sannaa valtavan astiavuoren tiskaamisessa. Sen jälkeen oli edes jotakin toivoa nukahtamisen onnistumisesta.

Sunnuntaina siivoiltiin lisää ja jo ennen puoltapäivää poistuttiin Luukista. Perkkaalla istahdin lattialle pähkäämään, mitä pitäisi tehdä. Olo oli jokseenkin pöhnäinen, mutta opinnäytteen palautuspäivä alkoi jo olla ovella. Valuin siis Laaksolahteen syömään ja jälleen kerran hyväksikäyttämään sikäläistä tulostinta. Nyt on sitten värilliset Stadian logot kannessa ja tiivistelmissä. Printtailtuani olisin voinut vielä hioa varsinaista tekstiä lisää. Sen sijaan jämähdin sohvalle useammaksi tunniksi katsomaan telkkarista kaikkea tyhmää. Pläh.

ToTo11: En vaan osaa, osa x

Aamupäivä kämpän proppailua ja peliin valmistautumista, sitten keskustaan poimimaan nauha ja yksi kanssapelaaja, ja kämpille aloittelemaan peliä. Toisen totuuden 11. peli, kampanjan päätösosa, pelattiin kaupunkipelinä Pääkaupunkiseudulla. Peli alkoi lupaavan kiireisen säätämisen sekä yllättävän ahdistuksen ja angstin täyttämänä, hahmoni hajoili pahemmin kuin koskaan kolmen elämänsä aikana. Vaan sitten sattui, että hahmoni oli täydellisen väärässä paikassa väärään aikaan ja vielä teki huonoja päätöksiä paineen alla, ja pääsi hengestään. Reilu 3 tuntia pelin alun jälkeen. Perkele. Menin sitten kotiini mököttämään. Itketti ja vitutti.

Pelin virallisesti päätyttyä lähdin aftergamepaikkaan toiveikkaana sen suhteen, että olisin jo itkenyt pahimmat angstini ja voisin keskittyä nauramaan hahmoni kuoleman absurdiudelle. Kykenin nauramaan ehkä minuutin, kunnes sain varman tiedon siitä, että järkevämmällä toiminnalla hahmoni olisi täysin varmasti jäänyt henkiin. Kyyneleet palasivat. Totesin, ettei tässä ole järkeä, ja poistuin paikalta.

Hahmoni kuolema oli hyvin realistinen: se oli puhdasta huonoa tuuria, olin vain ja ainoastaan sivullinen uhri. Semmoista sattuu tässä maailmassa kaiken aikaa. Minä vaan en haluaisi larpeiltani sellaista realismia. Haluaisin arkielämää suurempia elämyksiä, en synkänharmaantylsää todellisuutta. Jos kuollaan, niin kuollaan eeppisesti, ei täysin satunnaisen merkityksettömästi. Lisäksi minulla on tapana kiintyä kampanjahahmoihini vahvasti. Tämä hahmo vielä oli minulle harvinainen tapaus: pätevä no-nonsense-tyyppi, joka halusi hyvää kaikille ympärillään ja teki kovasti töitä sen puolesta. Levätköön rauhassa siellä, mihin ikinä kuolleet larppihahmot menevätkään.

Ja voi vittujen kevät oikeasti sitä, miten huono minä olen suhtautumaan larppeihin, jotka ovat menneet osaltani jotenkin kunnolla pieleen. Edellisen ToTo-kampanjan lopetus, ÅBN, tämä... Pelkään joutuvani kohta jonkun mustalle listalle, kun olen näin ylettömän vaikea pelaaja.

Scifi-sotaa!

Keskiviikkona oli tähän asti aikaisin aamuvuoroni, klo 5.23 piti olla Ruoholahdessa. Oli tuskaa. Ei enää ikinä toiste. Siihen verrattuna torstain klo 6.24 Itäkeskuksessa tuntui melkein leppoisalta. Aika koomapäivä sekin kumminkin oli.

Perjantaina vietin aamupäivän Lauralla pähkäillen matkan kaupunkia numero 2 (kaupunki 1 eli Toulouse on ollut selvillä koko ajan). Lyötiin lukkoon, että se on Nizza, ja etsiskeltiin netitse majoitusta. Useampikin ihan OK:n oloinen kohtuuhintainen hostelli löytyi. Whii, alkaa olla kohtalaisen matkakuumeinen olo jo...

Matkasuunnitelmien jälkeen oppilas, sitten kotiin pakkaamaan uusi rinkka täyteen lämpimiä vaatteita sekä kummaa sälää, ja junalla ja autolla keskelle Nuuksion puskaa. Viikonlopusta suuri osa nimittäin sujui sotilasta leikkien, Bravo Beach Patrol -larpissa. Peli oli aivan mainio, jotain ihan muuta kuin mikään, mitä viime aikoina on tullut pelattua, eli siis scifi-sotaa airsoft-aseilla. Aseista en ennen peliä tiennyt niin mitään, nyt osaan jopa ampua (eipä se kovin vaikeaa olekaan), vaikka en toki tietenkään osu mihinkään (se on vaikeaa!). Hyvin sotilaallisen olon sai myös esimerkiksi useamman tunnin mittaisella tylsällä, kylmällä märällä vartiovuorolla pikkuisen tukikohtamökkimme ympäristössä, siitä puhumattakaan, kun iltapimeällä kyykki pusikossa suojaten paikalta pakenevaa porukkaamme sisseiltä. Vau.

Peli oli todella tunnelmallinen, hienon ahdistava ja angstinen ja epätoivoinen, ruokaa oli tarpeeksi, puitteet olivat sopivat ja sääkin suosi. Oikeastaan isoimmat ongelmat olivat teknisiä, ja siten vähäsen häiritsivät teknikkohahmon pelailua, mutta ei se nyt mitään haitannut. Pelissä ei ylipäänsä juuri tullut vastaan korjattavaa (paitsi airsoft-ase ja tietokoneongelmia, joista kummatkin olivat myös offgame rikki, joten en osannut niille tehdä mitään :P). Ihan mahtavaa ja parasta, että pelille on jo luvattu jatko-osa. Siihen on ehdottomasti päästävä.

Sunnuntaina Miri ajeli Sukan kanssa hakemaan minut ja Daren pelipaikalta, että päästäisiin kiipeämään. Tapanilaan ilmaantuivat myös Taina ja tietysti olmi. Kiipeily oli melkoisen vaihtelevaista sujuvuudeltaan, itse kiipesin lähinnä helpohkoja reittejä. Liidaaminen ei ihme kyllä pelottanut oikeastaan ollenkaan, mutten silti lähtenyt yrittämään mitään ihmeempää. Oli lystiä, että saatiin vaihteeksi tämmöinen isompi porukka Helsinkiin kiipimään, oli vaan kovin kurjaa, että Miri oli ihan kipeä hirveän allergiakohtauksen jäljiltä. Kiipeämän jälkeen turkulaiset hajaantuivat suuntiinsa, ja minä jäin kotiin möllöttämään ja yrittämään tehdä jotain. Toistaiseksi olen saanut leivottua keksejä ja päivitettyä blogin. Ei näytä lupaavalta.

Larpahtava pääsiäinen

Torstaina kiduin läpi aamuvuoron, raahauduin kotiin, kasasin roinani ja hyppäsin junaan. Pääsiäisviikonlopun nimittäin avasi Jälkien välipeli Turussa. Peli aloiteltiin torstai-perjantaiyönä hillittömällä teinixbiletyksellä baarissa virpomavitsat kädessä. Perjantain valoisaksi ajaksi hyppäsin pelistä pois ja kävin kiipeämässä Palatsilla (paljon uusia reittejä, ihan kivoja, en osannut). Illalla peli jatkui perinteisin "aina voisi mennä vielä huonomminkin" -kuvioin, paitsi että, kuten viime peleissä on ollut tapana, ne ongelmat olivat aina jonkun muun ongelmia. Hah.

Larpin kohokohdiksi nousivat eeppinen yhteenotto pääpahiksen kanssa sekä mitä mielettömin UE-reissu pelkkien kännykän valojen avulla. Peli jatkui vielä lauantai-iltapäivään, mutta päivänvaloa pakoilevaisena jouduin viettämään lauantain peliajan peiton alla kuunnellen, mitä muut höpisevät, ja kommentoiden välillä unisesti. Pelin tärkein opetus minulle oli, että pitäisi oikeasti kehittää joku parempi majoitusratkaisu, kun haluaa valvoa yöt ja "nukkua" päivät. Aiheuttaa off/ifgamea jos haluaa hipsiä kesken pelin pois pelistä päiväsajaksi, mutta on myös todella rasittavaa jumittaa tuntikaupalla sängyssä, jos on hereillä, ei kykene nukkumaan, eikä voi liikkua offaamatta...

Sunnuntaina ajelimme Mirin kanssa Pääkaupunkiseudulle--ihan oikeasti itse ajelin noin puolet matkasta eikä se edes ollut kovin kauheaa! Kotona kehitin satunnaista syötävää ihmeen hyvällä menestyksellä (katkarapukiusausta tai jotain). Sitten taas seinälle. Ylpeydekseni tajusin, että tämän viikon aikana tuli oikeasti kiivettyä joka toinen päivä, viitenä päivänä seitsemästä. Vau. Ei se kyllä oikein ole tuntunut missään näkyvän. Paitsi että pääsin viimein Tapanilassa sen yhden aivan mahtavan reitin, jossa on ihan mahdoton muuvi, jota olen vääntänyt viikkotolkulla. Jipii! Se oli kyllä voitto.

Maanantaina leikittiin sotaa, tai oikeastaan harjoiteltiin sodan leikkimistä. Oli nimittäin Bravo Beach Patrol -larpin sotilastyöpaja Nuuksion puskassa. Proppini olivat enimmäkseen toimivat, pistoolinikin toimi ja osasin sitä käyttää, mutta ei se kyllä mikään kovin tappava ase ollut minun käsissäni. Puskassa ryömiminen oli lystiä, mutta toisaalta oli täydellisen "kala kuivalla maalla" -olo, juuri sellainen, mitä vihaan. Näinhän se minulla aina menee, että uudet jutut ovat kivoja, mutta saman tien alkaa ärsyttää kun en osaa--vaikka on ihan luonnollista, ettei osaa, jos ei koskaan aiemmin ole kokeillutkaan. Onneksi hahmoni pelissä on teknikkonörtti, jonka ei tarvitsekaan vaikuttaa vakuuttavalta aseen kanssa.

Larpmusisointia

Perjantai sisälsi lisää Calbournemusatreeniä, oppilaan sekä edelleenkin todella kehnoa kiipeilyä. Jopa niin kurjaa, että minusta lähinnä vaan tuntui, että tämä ei ole kivaa ja haluan pois. Gräh. Enkä uskaltanut liidata ollenkaan, kun yläköydessäkin oli niin älyttömän epävarma olo.

Lauantaiaamuna suunta vei kohti Luukin kesäsiirtolaa ja Calbourne VII - Valon päivä -peliä. Pelipaikka herätti lämpimiä muistoja, koska viimeksi olin siellä pelaamassa aivan mainiossa Lukukausi-velhokoulularpissa joitakin vuosia sitten. Tosin siitä oli myös vähemmän lämmin muisto siinä mielessä, että paikka oli jo silloin niin homeessa, että aiheutti allergiaoireita, ja niinhän se sitten teki edelleenkin. Vähän nihkeä ominaisuus pelipaikalle. Calbourne-fantsukampanjaankin liittyviä muistoja löytyi, koska pelasin kampanjan III-osassa pari vuotta sitten. Sekin oli ihan loistava peli, ennen kaikkea siksi, että minulla oli ihanan klassinen ylidramaattinen ja angstinen hahmo, jolla oli suuria salaisuuksia. VII-pelillä ei kuitenkaan ollut III-pelini kanssa juuri mitään muuta yhtäläisyyttä kuin maailma. Valon päivässä minä olin läsnä vain soivana proppina.

Larppibardin elo sisälsi paljon hengailua, odottelua ja tietenkin soittelua. Ei kauheasti ollut tarvetta briiffaukseen ennen peliä, kun ei ollut hahmoa eikä kontakteja. Kehittelimme kyllä jotain konseptintynkää muusikkoseurueemme kesken, mutta pelin aikana ei ihan kauheasti tullut pelattua. Sen sijaan kyllä soitimme ihan kauheasti. Peli alkoi kahden-kolmen välillä ja loppui yhdeksän maissa, ja soitimme enemmän tai vähemmän koko ajan, tietysti taukoja pitäen, mutta kuitenkin. En varmana ikimaailmassa lähtisi maksetulle soittokeikalle soittamaan noin paljoa, elleivät maksaisi PALJON. Vaan tämä kun oli silkkaa hyväntekeväisyyttä ja larpin tunnelmankohotusta, niin näin pääsi käymään. Laadusta ei tietenkään ollut mitään takeita--loppuiltaa kohti porukkamme huilun ja nokkahuilujen vireet olivat niin kaukana toisistaan, että hävetti, mutta ei sille voinut oikein mitään tehdäkään.

Kaikesta huolimatta, pelin jälkeen totesin, että itse asiassa minulla oli ihan mukavaa. Ei sentään ihan niin lystiä kuin jos olisin ollut hyvässä larpissa pelaamassa, mutta ihan rentoa. Aivot olivat narikassa. Vaikka koko pelin ajan olikin enemmän tai vähemmän ifgame-olo, en kuitenkaan stressannut juuri mitään ei-pelillisiä pelin aikana. En uhrannut ajatustakaan sille, että olenpa nyt täällä ja opinnäytteeni ei etene, tai sille, että jos en olisi täällä, voisin olla jossakin ihan muualla tekemässä jotain vielä paljon jännempää. Ihan rentouttavaa larppimusisointia se siis oli. Eipä silti, taidan taas odottaa jonkun vuoden ennen kuin eksyn seuraavan kerran soittamaan peliin, sen verran paljon minua ärsytti se, miten paljon aikaa tämä söi.

Jälkiä

Perjantai oli kohtalaisen kiireinen, koska piti ehtiä värjätä hiukset (koska ei voi olla teinigootti jos ne ei ole mustat), käydä kiipeämässä (edelleenkään ei sujunut) sekä opettamassa. Sitten oli viimein aika vaihtaa hahmoa ja uppoutua viikonlopun peliin.

Jäljet-kampanjan ensimmäinen osa, "Kuka pimeää pelkää?", oli minulle suoraa jatkoa edelliselle turkulaiselle kaupunkipelikampanjalle (Salaisuuksia). Pelasin nimittäin samaa hahmoa, teinigootti-Eiraa. Muita vanhoja hahmoja pelissä ei ainakaan avoimesti ollut, joten hauskasti pääsin toistuvasti muistelemaan, kuinka täällä on ollut ja tehty semmoista ja tämmöistä ja tuommoista, ja toimimaan tietolähteenä, kun ihmiset halusivat tietää jostakin vanhasta. Meininki oli varsin tuttua niin hahmolle kuin pelaajallekin--yllättäviä ja pelottavia tapahtumia, toinen toistaan hämärämpiä sählääviä ihmisiä selvittämässä niitä, sekä lisäksi runsaasti baareissa huonon läpän parissa kulutettua aikaa. Hilpeää oli :)

Pelissäni oli joitakin ongelmia, mutta ne olivat kyllä odotettavissa ja ihan omaa syytäni. Eira 2.0, nyt entistä gootimpi kuin aiemmin, nimittäin vältteli niin vakaasti päivänvaloa, että pelistä harvinaisen suuri osa meni nukkuessa, kun piti odottaa auringonlaskua, ennen kuin uskalsi lähteä liikkeelle. Se johti paitsi siihen, että nukuin enemmän pelin aikana kuin ties kuinka pitkään aikaan kotona, myös siihen, että missasin valoisan aikana tapahtuneita juttuja. Toisena ongelmana ja uutuuspiirteenä Eira on myös nykyään pelimaailmassa julkkis, mikä johti siihen, ettei sillä oikeastaan ole kovin läheisiä ystäviä. Kaikki on toki sen kavereita ja hengaa mieluusti sen kanssa, mutta kukaan ei halua tilittää sille synkkiä salaisuuksiaan, koska, noh, se on kummiskin tuommoinen julkkis ja eri planeetalta kuin muut, tms. Pelin jälkeen porukoiden ihquttaessa keskenään jäikin vähän ulkopuolinen olo. Kuuluisuuden kirot ja niin edelleen.

Pelin ja sitä seuranneen yhteishihkumistuokion jälkeen käytiin katsomassa Cloverfield. Gäh. En alkuunkaan osannut odottaa, että elokuva voi teettää minulle noin kaamean matkapahoinvoinnin. Olin puolet ajasta silmät kiinni ja arvoin, pitäisikö hipsiä ulos teatterista, kun ei kestä katsoa heiluvaa kameraa. Muuten kyllä oli ihan mainio leffa, vaikka olenkin vähän jäävi arvioimaan kun olin silmät kiinni niin suuren osan ajasta...

Ajankulua

Tiistaiaamuna vilkuilin taas opinnäytettä ja tein pätkän analyysiä. Se tuntuu edelleen täysin järjettömältä puuhalta. Opinnäytetyöni loppupäätelmäksi tulee mitä todennäköisimmin, että "kyllä soittotunnin puhetta ehdottomasti kannattaa tutkia, mutta ei missään nimessä tällä tavoin. Ei näin, lapset".

Saksantunnilla olin taas välillä vähän pihalla. Sen jälkeen odottamani kiipeily peruuntui (on se syvältä, kun mulla olis aikaa, mutta mun lusmu veli on muka liian kiireinen), joten keksin muuta puuhaa. Pyörähdin konsalla lainaamassa nuotteja. Koska satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eksyin myös Aikamme Kamarimusiikkiin kuntelemaan Katrin opinnäytetyön teemabiisin viululle ja taustanauhalle, josta kuului hurjan pelottavia ääniä. Kannatti eksyä, oli meinaan oikeasti pelottavin klassinen kappale, mitä olen kuullut. Vau. Sen jälkeen kipaisin UFF-kierrokselle. Tosin tällä kertaa kävi harvinainen tuuri, ja kierroksen asemesta riitti yksi UFF, mistä löysin sekä valkoista Bravo Beachiin että mustaa ensi viikonlopun Jälkiin.

Kotiin päästyäni satuin olemaan koneella samaan aikana Mirjan kanssa, joten tulin kokeilleeksi Skypeä ekaa kertaa. Hyvinhän se toimi, videopuhelu oli aika hilpeää. Loppuillan näpertelin nettiin materiaalia Jälkiin. Tämmöinen larppaaminen on selvästi hyväksi luovan kirjoittamisen taidoille: olen nyt muun muassa kirjoittanut kaksi lyhyttä uutisjuttua sekä pidemmän arvostelun levystä, jota ei ole olemassakaan. Kaikkeen hölmöön sitä voi aikaansa laittaa.

Viikonlopahdus

Edellisen postin ennusteluni ei ihan osunut: perjantai sisälsi kyllä töitä ja oppilaan (ja lisäksi muffinsseja), mutta lauantaiaamulla ei opinnäytetyö edennyt laisinkaan, taaskaan. Sen sijaan irkkasin ja ahdistuin siitä, etten ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisin, ja sen sijaan olen lupautunut tekemään ties mitä, mikä ei oikeastaan huvittaisi. Eikä ollut edes eka kerta tänä keväänä, kun näin kävi. Eipä mahda mitään, oma vika kun ei osaa sanoa ei. Kiitos tämän ja muunkin epämääräisen ahdistumisen lauantai-illan työvuoro ei ollut erityisen iloinen. Keskityin kuuntelemaan Shostakovitsia ja ignooraamaan junani matkustajien biletyksen (taputtivat, lauloivat ja tömistivät lattiaa niin kovaa, että koko juna tärisi).

Sunnuntaiaamupäivästä tein jonkinlaisen kiipeilykurjuusennätyksen. Ensinnäkin, rikoin kenkäni. Lisäksi, edellisellä kerralla haastavaksi osoittautunut, hyvin nerokas "5+" oli edelleen minulle jotenkin ylitsepääsemätön. Siinä on yksi muuvi, jota kertakaikkiaan en mitenkään millään vääntämisen määrällä pääse. Tämähän ärsyttää. Sen jälkeen vielä vuorossa oli surkein liidini ikinä. Helppo, tuttu reitti, jossa helppouden takia otteet ovat aivan järjettömän limaisia, mikä on kauhean kiva, kun pelkää, ja kädet ovat hikiset. Piti tulla köyteen monta kertaa ihan vain sen takia. Ja sitten pudotin mankkani maahan kesken kaiken. Gah. Kiipeämästä lähtiessäni oli vaihteeksi sellainen olo, että haluaisin lyödä satunnaisia vastaantulijoita vain siksi, että vituttaa niin paljon.

Lähdin täydellä "ei huvita niin yhtään"-asenteella Bravo Beach Patrol -larpin teknologiatyöpajaan. Kuten tavallista, en kuitenkaan osannut pitää asenteestani kiinni kovin kauaa, vaan työpaja oli ihan hyödyllinen ja kiintoisa. Jotain positiivista tässäkin viikonlopussa edes.

Leppoisaa larpahtelua

Lauantai meni larpaten, kymmenennen Toinen totuus -pelin merkeissä. Peli oli melkoinen harvinaisuus minun larppiurallani. Se sijoittui tylsille cocktailkutsuille, jotka olivatkin vallan onnistuneesti tylsät. Toki muutama yllättävä käännekin löytyi--läheisten kadonneita sukulaisia ja sen sellaista. Suurin osa pelistä meni kumminkin istuskellen pöydässä teiniporukalla (vaikkei oma hahmoni teini olekaan) heitellen käsittämättömän huonoa läppää. Harvinaista tässä oli se, että päinvastoin kuin yleensä, tämä tapahtumattomuus oli oikeasti varsin jees. Hahmo ja pelaaja nimittäin pelkäsivät, että tapahtuu kaikenlaista kauheaa, mutta eipä sitten tapahtunutkaan. Oli varsin helpottunut olo pelin jälkeen. Hämmentävää. Ikävä kyllä pelinjohto ilmoitti, että seuraava Toto tulee olemaan kampanjan viimeinen peli. Vastahan tässä on alkanut päästä vauhtiin tämän uuden hahmon kanssa, mieluusti olisi sitä pelaillut vähän pidempäänkin. Höh. Pelin jälkeen jatkettiin vielä huonon läpän lennättelyä jatkoilla, missä oli myöskin oikein mukavaa, vaikkakin hipsin aika aikaisin kotiin.

Sunnuntai oli melkoinen lusmupäivä. Roikuin irkissä aftergametunnelmissa, enkä saanut debriefiä edes aloitettua. Kiipeilemässä sentään tuli käytyä, ja tulipa myös kiipeilytettyä metrotyökaveria. Illalla sain myös kaivettua sellon laatikosta ja soitettua ihan ahkerasti. Ahkeruus tosin on lähinnä paniikkia, kun ensi viikolla on koesoittokoulutus, sen ohjelmisto pitäisi jo osata, enkä oikeasti ollenkaan osaa. Toivottavasti muutkaan eivät osaa niin ei tarvitse hävetä ihan niin paljoa...