Kaivokselan kaivoksella

Olimme jonkin aikaa sitten kuulleet, että Kaivokselasta pitäisi nimensä mukaisesti löytyä kaivos. Luolavierotusoireiden paikkaamiseksi minä, Miri ja Dare kävimme tutustumassa paikkaan. Oikeammin kyseinen kohde on nimeltään Sillbölen kaivos, ja sieltä on aikoinaan kaivettu rautaa. Paikalla on kymmenisen kappaletta eri kokoisia kuiluja, joista suurimmassa osassa on paljon vettä.

Valitsimme vähiten vetisen kolon, viritimme köyden, ja käväisimme katsomassa pohjaa. Kuilu osoittautui jopa syvemmäksi kuin miltä se ylhäältä katsoen näytti. Pohjalla tunnelma oli oikeaoppisen luolaisa. SRT-harjoituksena koloon laskeutuminen ja sieltä nouseminen oli lähempänä luola- köysitoimintaa kuin mikään, mitä Suomessa on aiemmin tullut vastaan: köysi roikkui pitkän matkaa vapaasti, ja ympärillä oli kiveä ja hämärää. Harmi, ettei pohjalta löytynyt mitään jännittäviä tunneleita, jollei lasketa viereiseen, vetisempään kuiluun johtavaa pientä aukkoa.

Syvimpien kuilujen pitäisi olla noin 50-metrisiä. Sääli, että ne olivat niin vetisiä. Haluaisin kovasti jonkun oikeasti pitkän pitchin harjoittelupaikaksi, ja Suomen kalliot ja kiipeilyseinät eivät oikein tätä tarvetta täytä. Sillbölessä pitää ehdottomasti käydä uudelleen joskus, kun takana on sateisten päivien sijaan pidempi kuiva jakso.

27.8., 18.30, Juna Turku-Espoo

Viimeinen matkapäivä meni vahvasti lähdön tunnelmissa heti aamusta lähtien. Kohtalaisen aikaisin keräsimme kimpsumme ja kampsumme (kuten vaatekomerossa kivasti kuivuneet luolavermeet) ja aloitimme paluumatkamme.

Ajoimme Tukholmaan, ja pysäköimme käsittämättömään parkkiluolastoon. Ostimme Slussenilta päivälipun metroon ja ajelimme jokusen pysäkinvälin edes-takas ihan van siitä ilosta. Alunperin oli ollut puhetta, että menisimme syömään sushia, mutta laiskoina asetuimmekin vain ensin vastaantulleenseen Jensens Bøfhusiin, missä viimeinen ateria meni pitkän kaavan mukaan. Tällä reissulla taisi loppujen lopuksi tulla syötyä enemmän kuin liikuttua.

Toisen ennakkosuunnitellun Tukholman-etapin kyllä suoritimme, eli menimme Gamla Staniin scifi-kauppaan. Mukaan tarttui pelejä: Mirille Gloom, minulle Once Upon a Time. Siirryimme satunnaiskahvilaan pelailemaan. Gloom osoittautui oikein kivaksi ja erittäin gootiksi korttipeliksi.

Loppureissu oikeastaan menikin pelatessa. Jatkoimme tarinankerrontaa Vikingin terminaalin parkkipaikalla. Sinne ajaessamme katselimme keskellä kallioseinämää olevaa osin betonista koloa, joka kovasti näytti siltä, että sinne voisi mennä. Hetken parkkiksella oltuamme suureksi yllätykseksemme bongasimme seinämän yllä tyyppejä, jotka ripustivat kaiteeseen köyden, laskeutuivat koloon, ja katosivat sinne. Täääh? Ei tämmöistä tapahdu! Vielä kun saisi selville, mikä ihmeen Tukholmalainen UE-kohde se kolonen oikein oli.

Pelailu jatkui rauhaisassa ja tyhjässä laivassa, peräti niin myöhään, että yöunet jäivät vain pariin tuntiin. Aamulla sitten olikin jokseenkin kamala olo. Valuimme koomassa autoon odottelemaan satamaan saapumistamme. Viimein keulaportti aukesi ja Turku odotti ulkopuolella - mutta matkaan mahtui vielä yksi viimeinen mutka. Autopa ei lähtenyt lainkaan käyntiin, kun olisi pitänyt ajaa ulos. Onneksi olimme jonon viimeisiä. Ystävälliset lastaussedät työnsivät hyytyneen kaaramme ulos, missä kolmas satamatyöntekijä avusti ison lastausautonsa avulla akkuvikaisen ajokkimme liikkeelle. Ajelimme suorinta tietä huoltoon, missä kävi ilmi, että akku oli tosiaan ottanut ja kuollut ihan täysin, ja piti vaihtaa uuteen. Melkoinen tuuri, että se simahti Turun satamassa eikä jossain huitsin tuutan peräkorven puskan takavasemmalla Svegin ja Åsenin välillä.

Kaiken aromikkaan luolaroinan purkaminen autosta oli sellainen projekti, että välissä piti vähän nukkua ja syödä. Lopulta saimme kaiken roudattua ulos ja ylös. Viimeisen Gloom-erän jälkeen tämä kameli kantoi jättimäisen rinkkansa junaan, ja kohti kotia.

Viikonloppupuuhaa

Lauantaiaamuna näin aivan mahtavaa unta, joka muuttui hiljakseen tavallisesta arjesta Heroes-tyyliseksi supersankariseikkailuksi. Unessa osasin lentää--edellisestä lentämisunesta olikin jo kauhean kauan. Lisäksi toimin jonkinlaisena supersankarineuvonantajana jossain pahassa suuryrityksessä, mutta siis luonnollisestikin olin itse hyvis. Pahoilla yritystyypeillä oli kammottava juoni, johon sisältyi jotenkin sielujen repimistä paloihin ja yhdistelemistä uudelleen (tämä oli kyllä enemmän Hellblazeria kuin Heroesia). Vastustelin tätä parhaani mukaan, ja tilanne oli etenemässä voimainkoettelukseksi, jossa ihan Potter-leffan Umbridgen näköinen ilkeä täti heitteli salamoita, ja itse yritin bluffata, että osaan kaikkea muutakin kuin vain lentää. Huonosti tämä luultavasti olisi päättynyt, harmi vaan heräsin ennen loppuratkaisun selviämistä.

Herätys oli liian aikainen, koska taas oli kvartettia, ja taaskin olin aivan pihalla. Onneksi treenien jälkeen sain sulloa sellon Konsan kaappiin viikonlopuksi. Hipsin kotiin, kokosin tavarani ja vaihdoin kaupunkia. Turussa kiskoin Daren pelinkirjoituksensa parista ulkoilemaan parin geokätkön verran. Melkoisen tyypillinen kierros: GPS päätti lakata toimimasta hyvissä ajoin ennen ensimmäistä kätköä, joten Kuuvuoren purkkia ei vieläkään löytynyt. Halistenkoskelta kätkö löytyi, luonnollisesti viimeisestä niistä neljästä nurkkauksesta, jotka tarkistimme. Illan päätteeksi katselimme The Ring-leffan. Törmäsin taasen siihen tylsään seikkaan, että kauhuleffat tapaavat olla minusta joko liian vähän pelottavia tai sitten ällöttävällä tavalla inhottavia. Tämä edusti ensinmainittua: oli hieno ja ovela leffa, mutta ei se minusta ihan kauhean pelottava ollut.

Sunnuntaina kiivettiin. Uskaltauduin kokeilemaan kattoon liidaamista, whii! Oli kyllä jännää. Jälkeenpäin jäi harmittamaan, etten yrittänyt edetä kovin pitkälle, olisin varmaan edemmäskin päässyt, jos olisin jaksanut tapella, mutta joskus toiste sitten. Tuli kumminkin hyvin itsensä ylittänyt olo--reitti ei ilmeisestikään ollut kovin vaikea, mutta siinä oli paljon minulle ihan uudenlaisia juttuja. Montaa muutakin reittiä tuli kiivettyä, varsin reipasta ja ahkeraa oli.

Kiipeilyn jälkeen pidettiin pikkujouluntapaisia Mirillä. Susanna oli tuonut hyvää lanttulaatikkoa ja minä väkertelin epämuodostuneita pipareita valmistaikinasta. Tiemuskin ilmestyi seuraamme. Hetken aikaa näytti pelottavasti siltä, että kaikki olivat syöneet itsensä niin ähkyyn, että loppuilta menisi lojuen ja häiriintynyttä joulumusiikkia kuunnellen. Onneksi kuitenkin ihmiset piristyivät, ja saimme tyypillisen pöhkön idean lähteä kurkistelemaan, löytyisikö Turustakin jänniä tunneleita kaupunkieksploraatiokohteiksi. Lupaavia asioita löytyikin. Jee. Sitten olikin kello jo niin paljon, että oli aika hypätä bussiin ja palautua Espooseen.

Kallio ja putkilo 2

Taas vaihteeksi oli tarkoitus tehdä vaikka mitä, kun kerran Mirillä on lomaa ja minulla vapaata, mutta aamupäivä ei vaikuttanut lupaavalta sen suhteen. Meni enemmän ihmetellessä, että mitäs sitä tehtäisiinkään, kunnes lopulta päätettiin edes mennä pariksi tunniksi Selloon pyörimään, sieltä ainakin sai ruokaa. Sittenpä kello olikin jo niin paljon, että hypättiin autoon, haettiin Olmi ja ajeltiin kalliolle.

Kohteena oli taasen Nuuksio, tällä kertaa vähän enemmän ajan kanssa. Tällä kertaa vaan puuttui jaksaminen ja puhti, päivä oli pikkuisen liian kuuma ja muutenkin meno aika vetelää. Kolme reittiä kiivettiin, ja sainpa sentään jotenkin tapeltua ylös myös Jupintappajan, 6. Aika rähmäämistä ja sähläämistä kaiken kaikkiaan.

Kiipeilyn ja Olmin kotiinsa viskaamisen jälkeen oli taas edessä uusi pähkääminen. Vieläkö sitä jaksaisi tehdä jotain muutakin kuin syödä? No ehdottomasti! Todettuamme, että meillä oli vain kaksi valonlähdettä yhteensä olemassa, kun Miri oli jättänyt omansa kotiin, päätimme viimein toteuttaa pitkän aikaa suunnitteilla olleen retken Alone in the Dark -geokätkölle, eli ihan kämppäni läheltä Perkkaalta löytyvään putkiloon. Tällainen vajaa varustetaso kun juuri kuuluu niin olennaisesti meidän pöhköihin reissuihimme.

Tämän putkiloreissun nihkein osa oli ihan alku, koska siihen sisältyi inhottavassa upottavassa mudassa rämpimistä melkoinen pätkä, ennen kuin saavutettiin tunnelin suu. Putkilo olikin oikeasti enemmän tunneli, koska se oli koko matkan niin suuri, että siellä mahtui vaikka ojentamaan raajansa suoriksi, jos teki mieli. Ei kovin klaustrofobista. Siltikin pelotti taas välillä niin paljon, että oikeasti ihmetytti, miten uskalsin aiemmin mennä Lost-kätkölle, koska se oli paljon pienempi ja pelottavampi putkilo. Tämä vaan jotenkin näytti liikaa joltain tietokonepelistä otetulta jutulta, joka on täynnä zombeja ja ties mitä hirviöitä. Kävelimme putken toiseen päähänsä, mistä oli aika vinkeät näköalat tutulle paikalle. Poispäin rämpiminen mudassa ja mutaojasta pois kiipeäminen suurissa saappaissa ei houkutellut. Siispä paluumatkalla poikkesimme tunnelista haarautuvaan pienempään putkiloon, joka vei paljon jännittävämmälle poistumisreitille...

Kivempi kallio, sama putkilo

Pääsin sitten viimein kalliolle oikeissa olosuhteessa: heräiltyämme suuntasimme Mirin kanssa Rollareille, ja siellä oli aurinkoista ja niin lämmintä, että välillä tarkeni t-paidassakin. Sainpa kiivettyä, nelosia ja muutaman vitosen reitinkin. Ei se niin mahdotonta ollutkaan, vaan kivaa. Luovemman tuntuista kuin seinällä kiipeily, vaikkakin sormille ilkeämpää. Viimeksi lumisateessa yritetty Rock Vandal jäi minulta vieläkin kesken, kun kiipeilykengissä oleilusta suuttuneet varpaat eivät suostuneet jammautumaan halkeamaan.

Ahkeran kiipimän jälkeen väsytti niin, että kokkaussuunnitelmat vaihtuivat "jotain minkä voi sulloa uuniin"-linjalle. Muutenkin iltapäivä Perkkaalla meni lähinnä apaattiseksi lojumiseksi: illan suunnitelmat riippuivat muiden ihmisten aikatauluista, eikä riittänyt energia kuin siihen, että odoteltiin jotain tietoja saapuviksi. Ilo oli suuri kun känny viimein soi. Tiemus ei ehtinyt matkaamme, Darelle sen sijaan ei juuri jätetty vaihtoehtoja, kun kerran oli menossa takaisin Turkuun Mirin kyydillä. Siispä kun pelistään ehti, poimittiin kyytiin ja roudattiin putkiloon. Sikäli hyvä näin, että meillä oli vain yhdet isot kumisaappaat, näin kenenkään ei tarvinut kastella jalkojaan... eikun... no joo.

Siellähän se tunneli oli, edelleen yhtä hillittömänä kuin eilen. Vähän paremmin varustautuneina yritimme kurkistella pientä tunnelia, josta kuului outoja ääniä, ja johon olimme eilen lopettaneet etenemisemme. Emmepä edenneet vieläkään: se vaikutti syvenevän vähän liikaa. Geokätkö sentään tänään löytyi. Sen käsiinsä saaminen vaati kohtalaisen syvässä vedessä kahlailua, joten pöhköimpänä minä sitten lähdin sen perään, saappaat teipattuina jalkoihin. Eipäs moinen teippaus ollut kuin henkinen tuki, nätisti ne saappaat imivät vettä. Onneksi kastuminen ei ole vaarallista. Whii. Mistähän näitä putkiloita löytäisi lisää... Putkireissun jälkeen Miri ja Dare käväisivät vielä Perkkaalla kääntymässä, ja sitten lähtivät ajelemaan Turkua kohti. Harmi että viikonloppu loppui jo, mieluusti olisin viettänyt enemmänkin aikaa näin. Vinkeää oli.

Vaan tyytyväisenä siitä, ettei minun enää tarvinut lähteä mihinkään, menin kylpyyn lojumaan. Kyllä sitä mieluiten kastuu kirkkaassa lämpimässä vedessä, joka ei haiskahda likaviemäriltä.

Kallio ja Putkilo

Kello 5.00 ei ole aika, jolloin mieluiten lauantaiaamuisin herään. Heräsinpä kuitenkin. Aikaisemminkin varmaan joudun kesän töiden vuoksi heräilemään. Aamupäivä meni vähän turhauttavissa merkeissä metrokurssilla. Ajettiin ihan pari pätkää ja vähän työnnettiin junaa toisella junalla säilytyshallin päästä päähän, mutta ne väliajat, joissa pidettiin taukoa ja odoteltiin, ja odoteltiin, ja sitten vähän odoteltiin... Huoh.

Metrosta päästyäni käväisin ostoksilla Itiksessä, tietenkin vältellen parhaani mukaan Hulluja päiviä. Viimeinkin sain ostettua verhot. Kotona taiteilin ne sitten paikoilleen. Jep, kyllä ne ovat aika kivat. Mustavalkoiset, valkoisella pohjalla mustia lehtiä, vähän kuin köynnösten varjokuvia.

Vaan sitten Miri ilmaantui ja hysteria alkoi. Emmepä kauaa ehtineet istua, kun loistoidean saaneina keräsimme kiipeilykamppeet ja hyppäsimme autoon. Kohde oli Käärmekallio, topokirjan "koulukallioksi" luokittelema, hyvin helppoja reittejä sisältävä paikka. Helppoja ja helppoja, olihan siellä tietysti se kakkoseksi luokiteltu pätkä joo, mutta sitä laskematta, yhden reitin pääsin ylös asti, greidinä huima 4. Kyllä se vaan vaikealta tuntui. Melkoisesti hämäsi kun koko seinä oli positiivinen, siitä nyt puhumattakaan, että se oli kiveä... Vitosentapaista yritin, en oikein päässyt, mutta silloin olikin jo vähän pimeämpääkin. Hyvin menee: eka kalliokiipeilyreissuni oli lumisateessa, tämä toinen sitten yöllä kuun loisteessa.

Eikä siinä vielä kaikki: ylös kiipeämisen luontevaksi jatkoksi päätimme mönkiä syvyyksiin, muuan kiintoisan geokätkön perään. Aivan käsittämätön paikka oli kyllä. Hillittömän käsittämättömän älyttömän järjettömän mielettömän magee. Sori vaan, Turku, mutta Luolavuoren luola ei kyllä ole mitään tähän verrattuna. Se tosin on paljon kauniimpi ja siistimpi, kun kerran on luonnonluola, ja haiseekin paremmalle kuin tämä epäilyttävä viemäriputkelo, tai mikä sitten olikaan. Eipä ole pitkään aikaan pelottanut niin paljoa kuin tässä putkilossa/tunnelissa kömpiessä. Enkä olisi ikinä uskonut, että tuommoisia paikkoja on olemassakaan. Äääääää. Ei voi tajuta. Wau.