9.8. Torca del Hoyón de los Caballos (Red del Silencio)

Retken viimeinen kokonainen päivä oli suomalaistiimin osalta varmaankin koko reissun yleishyödyllisin:  minä ja Dare edistimme asioita purkamalla köydet Red del Silencion yläsisäänkäynniltä, luolasta, jossa emme tätä retkeä lukuunottamatta edes lainkaan käyneet.

Aamulla olimme kuvitelleet, että seuraisimme vuokra-autolla Garya alaparkkipaikan kautta yläparkkipaikalle, vaan Garypa oli jo ehtinyt häipyä, samoin kuin kolmas autokunta, eli läpiretkeläisporukka, Mackrill, Neil, Jo ja Gareth. Onneksi Miri muisti reitin luolaston alasisäänkäynnin eli Cueva del Vallen eli luo, mistä löysimme muut.

Vilkaistuamme sisäänkäyntiä turistikyltteineen ja mammutteineen jatkoimme matkaa kahdella autolla kohti yläsisäänkäyntiä. Tie sinne oli loppuosaltaan kiintoisa kuoppainen kärrypolku. Parkkialueenkaltaisella pääsimme ihmettelemään, kun paikallinen maajussi huuteli hevosen selästä lehmihaan läpi kulkevalle läpiretkiryhmälle.

Kun Dare, minä, Gary ja tämän kaksi poikaa olimme kaikki valmiita, saimme vuorostamme kohdata espanjalaisen cowboynvastineen, joka ajoi edellään laumaa säikkyjä nuoria lehmiä. Tämä maalaishyökkäysjoukko hirvitti minua enemmän kuin mikään luolassa. Gary espanjantaitoisimpana selvensi, että ukko ei halunnut meidän kulkevan maillaan. Ikävä kyllä ainoa tuntemamme polku kulki niiden läpi, joten kaikesta huolimatta kipitimme lehminiityn poikki, puskikon läpi ja kivikkoista rinnettä ylös, kunnes löysimme alas luolalle vievän älyttömän liukkaan mutamäen. Alhaalla oli suuri tyhjä aukio ja luolan suu - nimittäin juuri se väärä luola, joka oli alkuretkestä köysitetty. Meidän kolomme oli vielä yhden pienen puskapolun päässä.

Ehdimme paikalle juuri ajoissa nähdäksemme läpiretkiporukan viimeisten astuvan luolaan. Varustauduimme ja seurasimme esimerkkiä. Luola oli alusta lähtien alaspäinviettävä, ja köysiosiot pitenivät tasaista tahtia: ensin pieniä apuköysiä, sitten lyhyitä laskeutumisia kapeissa rööreissä, ja lopulta pitkiä, vapaasti roikkuvia köysiä. Seinät olivat tummaa, fossiilien täyttämää, vettä tippuvaa kiveä. Kokonaisuus oli erityylinen kuin mikään muu luola täällä, ja oli jännä ajatus, että köysien jälkeen sen luonne muuttuisi useaan otteeseen täysin: pari tuntia jokea, sitten vesikuoppia, ryömintää, isoja tiloja ja lohkareikkoja.

Noin 40-metrisen köysiosion kieppeillä saimme läpiretkeläiset kiinni, ja jouduimme odottelemaan. Kun Dare oli mennyt edeltä ja minä laskeuduin alas, jäivät perässäni tulleet Gary ja pojat johonkin kauemmas taa. Me jatkoimme vielä jokusen köysiosion alas (tarkoista mitoista ei ole tietoa ilman kunnollista karttaa). Viimeisen köyden tuntomerkkinä oli lepsusti kasisolmulla yhteen pisteeseen tehty ankkuri sekä köysi, jossa oli solmu. Läpiretkeläiset tappelivat tiensä sen ohi, me emme, koska tästä alkaisi varsinainen urakkamme, köysien irroittaminen ja raahaus luolasta ulos.

Deriggaus eli köysien purku luolasta oli minulle verrattain uusi kokemus: olin lähinnä pari kertaa ollut purkamassa jotain yksittäistä, itse laittamaamme pitchiä. Täällä meillä oli omin kätösin purettavaksi lähemmäs 300 metriä köyttä monessa palassa. Aluksi vedimme ylös solmuköyden ja sen perässä olleen säkin, tungimme köyden sinne, ja lähdimme palailemaan kohti pintaa. Dare purki ankkureita, minä sulloin köyttä säkkiin. Aina uuden osion noustuamme vedimme hiljalleen täyttyvän säkin perässämme ylös. Muutaman pitkän, raskaan nousun jälkeen se alkoi jo olla melkoisen painava. Gary odotti meitä pitkän pitchin päällä, auttoi meitä kiskomaan säkin ylös, ja lähti lopulta pintaa kohti sen ja poikiensa kanssa.

Muutamaa köysiosuutta myöhemmin kohtasimme yllättävän käytännön ongelman: kaikki osuudet oli varustettu yhtä ja samaa 100 metriä pitkää köyttä käyttäen, ja sen kuljettamista varten luolaan oli jätetty yksi, ei lainkaan turhan suuri säkki. Köysi vain jatkui ja jatkui, ja säkki alkoi olla ääriään myöten täysi. Tyhjensimme köyden sopivalla tasamaalla, avasimme kaikki solmut ja irrotimme kaiken metalliroinan. Pakkasin sen uudelleen niin huolellisesti kuin suinkin kykenin. Tilaa jäi juuri ja juuri sen verran, että kun viimein saavutimme köyden pään, sain sen kokonaan survottua säkkiin ja jotenkuten hirtettyä paikoileen säkissä olleella varustenarulla. Operaatio oli ärsyttävä, ja söi rutkasti aikaa.

Nyt meillä oli siis riesanamme umpitäysi 100 metrin köysisäkki, ja vastassa oli seuraava, suurempi säkki ja lisää purettavaa. Loppuosion työnjako muodostui sellaiseksi, että Dare kulki edellä täyttä säkkiä rontaten, minä perässä purkien ankkureita ja lastaten köyttä viimeiseen säkkiin. Retken suurimman pätevyyselämyksen koin noustessani luiskaa köysiosuutta ylös säkin kanssa pakaten köyttä edetessäni, ja sen yläankkuria ja lähestymislinjaa purkaessani. Jos paikassa ei olisi ollut pysyvää poikkarivarmistusköyttä turvana, tämä olisi ollut huomattavasti jännempää.

Loppuluola koostui lähinnä lyhyistä köysistä, ja niistäkin osa oli kiinteinä paikalla, eikä vaatinut purkua. Suurin haaste oli kahden painavan säkin hilaaminen ylös. Väsymys alkoi vaivata, ja säkin nostelu tuntui raskaalta. Juuri kun se alkoi käydä epämiellyttävän työlääksi, olimmekin pinnalla. Tehtävä suoritettu! Aikaa kului viitisen tuntia.

Enää oli jäljellä viimeinen ponnistus: kolmen painavan köysisäkin kanto autolle. Onneksi matka oli suurimmaksi osaksi alamäkeä. Kiukkuisen farmarinkin kiersimme ihan mukavaa uutta polkua pitkin, aitausten välistä kaikki lehmät välttäen.

Leirissä purkamismeininki jatkui. Osallistuimme ison komentoteltan pakkaamiseen, ja setvimme hieman köysiä. Myöhemmin illalla piti myös pakata omat luolakamppeet. Koska olimme päättäneet maksaa mukaamme yhden ylimääräisen laukun, se kävi selvästi vaivattomammin kuin millään aiemmalla luolamatkalla.

Retken viimeisen yhteisen illan kunniaksi kokoonnuimme vielä baariin jutustelemaan. Steviellä ja Lesliellä oli ollut kiva kävelyretki käärmeineen, Mirillä ja Martinilla hieman extremimpi "vapaapäivä" terävän kalkkikiven seassa. Red del Silencion läpiretkeläisetkin olivat selvinneet urakastaan vauhdikkaasti.

Seuraavaa Garyn järjestämää retkeä kaavailtiin hieman. Se tapahtuisi vuonna 2015, ja kohde tulisi mahdollisesti olemaan Dent des Crolles Ranskassa. Mitähän sitä ensi kesänä sitten puuhaisi… Cantabriasta jäi vielä monta juttua tekemättä ja hampaankoloon. Mortero-Rubiceran ja Red del Silencion läpiretket ainakin haluaisin tehdä, mahdollisesti myös Gandaran. Ja se Cañuelan suuri sali täytyy vielä joskus käydä etsimässä!

4.8. Cueto - Coventosa

Herätyskello soi viideltä, ja tuntui kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Olo oli epämääräinen, mutta eipä auttanut: aamiaista naamaan, karvahaalari päälle ja kamojen kanssa autoon. Ajelimme yläparkkipaikalle, piilotimme avaimet ja jätimme auton odottamaan, että joku noutaisi sen. Tätä kautta emme tänään palaisi.

Lähestymiskävely ei muuttunut ainakaan helpommaksi, kun selässä oli säkillinen luolaroinaa. Sentään aamukahdeksan kieppeillä oli mukavan viileää, ja kävelimmekin nopeammin kuin torstaina, reilussa tunnissa. Suuaukko odotti yhtä vaatimattoman näköisenä. Asiaa tuntematta olisi ollut mahdoton arvata, että vain metrejä pienen ruohikkoisen kolon sisäpuolella aukeaa Pozo Juhuen 302 metrin syvyinen kuilu. Kellään ei ollut ihan kauhea kiire hypätä sinne, vaan otimme aikamme, söimme, joimme ja kävimme puskavessassa - ainakin seuraavat 2 tuntia viettäisimme köysissä. Minulla ei edelleenkään ollut erityisen hehkeä olo, vaan lähinnä heikko ja pahoinvoiva. Tämä kuitenkin on minulle harmillisen yleinen olotila ennen pelottavaa luolaretkeä, ja aina aiemminkin se on mennyt ohi, kunhan päästään vauhtiin.

Sima del Cueto

Viimein, kello yhdeksän jälkeen, ei enää ollut jäljellä tekosyitä. Oli aika kohdata kuilu. Olin luvannut mennä ensimmäisenä. En oikein tiedä, oliko tämä rohkeutta vai pelkuruutta: edellämenevä ei näe muiden valoja jopa satoja metrejä alapuolellaan. Sen sijaan parimetrisen, harmittomalta tuntuvan tunnelinpätkän päässä oli lähestymislinja ja ankkuri, josta köysi katosi syvälle mustuuteen. Valoni ei lävistänyt pimeyttä pariakymmentä metriä syvemmälle, mutta kun huusin alas, kaiku kimpoili huolestuttavan pitkään kunnes katosi kaukaisuuteen.

Täydellisen keskittyneenä siirryin ankkurin luo, tarkistin, että lehmänhäntäni ovat varmasti kunnolla kiinni, ja kiinnitin laskeutumislaitteeni (hyvin palvellut Petzlin Stop) sekä jarrusulkurenkaani köyteen. Varmistettuani huolella, että Stoppi on paikoillaan ja toimii, irroitin lehmänhännät ja aloitin pitkän matkani kohti Cueton pohjaa.

Pozo Juhuen ensimmäinen ja ainoa tasanne on -200 metrissä, sitä ennen edetään melko lailla tyhjän päällä, pystysuoran seinän tuntumassa. Väliankkureita, joissa siirrytään köydenpätkästä toiseen, oli tasaisin väliajoin, noin 50 metrin välein. Laskeutumislaitteeni kuumeni huolestuttavan tuntuisesti. Välillä kuvittelin haistavani lievää palaneen käryä, välillä siitä kuului "psih" ja nousi pölypilvi. Pari kertaa yritin sylkeä tai puhaltaa siihen, jos se vaikka viilenisi hiukan. Köyden juoksemista Stopin ja neopreenihanskani läpi sekä ajoittaisia "köysi vapaa!" -huutoja lukuunottamatta oli täysin hiljaista, edes tippuvan veden ääntä ei kuulunut ennen kuin vasta kuilun alaosissa.

Olin etukäteen ehtinyt jännittää tätä melkein Eiffel-tornin korkuista pimeää kuilua monta kuukautta, mutta nyt pelko oli tallessa jossain suljetussa lokerossa mieleni perukoilla. Ajatttelin joka hetki vain ja ainoastaan sitä, mitä tein juuri parhaillaan. Oli vain köysiosuus toisensa perään, ja kyllä niitä riittikin. Ensimmäiselle tasanteelle oli neljä 30-50 metristä köydenpätkää. Niiden jälkeen tasamaa jalkojen alla tuntui harvinaisen hyvältä, ja vilkaisin ensimmäistä kertaa ylös. Jossain kaukana pimeydessä hohtivat Daren ja Mirin kirkkaat Scurion-otsavalot. Näkymän mittasuhteita oli mahdoton käsittää. Jatkoin matkaa. Alemmas mennessäni kuilun seinämät muuttuivat vähitellen kosteammiksi. Vielä sata metriä kielekkeeltä alas, ja olin Pozo Juhuen pohjalla, edelleen hengissä, enkä enää lainkaan peloissani tai pahoinvoiva.

Vaikka sen syvyys on legendaarinen, Juhuen kuilu on vasta noin puolet luolan alun köysiosuuksista: ensimmäisen horisontaalisen luolakammion pohja on -581 metrissä. Sinne päästäkseni minun oli vielä laskeuduttava monta köydenmittaa. Ne vain eivät enää olleet yhtenä huiman syvänä tilana, vaan sirpaleisena alas johtavana tunnelistona.

55-metrisessä Pozo Algodónissa piti muistaa vaihtaa SWCC:n köydestä vanhempaan valmiiksi paikalla olleeseen väistääkseen solmunohituksen. Sen jälkeen oli ahtaampi käytävänpätkä lyhyen, alle 10 metrisen köyden luo. Yritin huutaa ylös, että köysi on vapaa, mutta Daren vastausta ei kuulunut - eikä juuri mitään muutakaan. Oliko kaikki hyvin? Hetken odoteltuani ja kuultuani Daren huutavan Mirille että köysi on vapaa jatkoin vielä pikkupätkän eteenpäin, ja lopulta myös tavoitin Daren. Luolan akustiikka oli tehnyt tepposet, eikä ääni ollut kantanut jonkin kulman ympäri lainkaan.

Etenin tasaista tahtia yhä lähemmäs pohjaa. Koko vertikaaliosion ainoa ongelma oli väliankkuri jossakin aivan viimeisistä laskeutumisista: siinä oli kaksi köyttä, jotka menivät tyhmästi ristikkäin, ja onnistuin sotkeentumaan niihin  niin hienosti, että lopulta oli pakko löydä köyteen nousukahvat, nousta vähän ylös, irroittaa ja siirtää Stoppi, ja vasta sitten jatkaa matkaa.

Vielä viimeiset köydenpätkät, ja laskeuduin valtaisan tilan katon läpi sen lohkareikkoiselle lattialle. Cueton vertikaalinen osuus oli selvitetty. Aikaa meni reilu kaksi tuntia odotteluineen. Pian Dare ja Mirikin laskeutuivat katosta luokseni. Vaihdoimme vaatetusta viileämpään - meille oli etukäteen kerrottu, että jatkossa tulisi todennäköisesti kuuma - ja aloitimme maanalaisen vaelluksemme kohti Coventosaa.

Galeria de Juhué - La Turbina

Ensimmäiset tunnit vietimme avarissa maisemissa: kulku kuilun pohjalta eteenpäin tapahtuu valtavien, lohkareikkoisten kammioiden halki. Sala de las Once Horas eli Yhdentoista tunnin kammio on kuulemma saanut nimensä sen mukaan, miten kauan ensimmäiset tutkijat joutuivat etsimään reittiä sen läpi. Meille reitti oli onneksi merkattu kivikasoin ja valossa hohtavin heijastinteipein. Yhdessä kohdassa ihmettelimme peräti, mikä tappajarobotti meitä tuijottaa kivien keskeltä. Joku oli pukenut litteän kiven ympärille balaklavan ja maalannut sille silmät.

Kulkiessamme odotimme kuulevamme jossain vaiheessa takanamme tulevan tiimin äänet - Tonyn ja Dobsonien oli tarkoitus tulla sisään noin kaksi tuntia meidän jälkeemme. Lisäksi kuvittelimme törmäävämme pian El Oasikseen, yhteen tämän luolan osion harvoista paikoista, mistä saisi vettä. Noin puolitoista tuntia kuljettuamme pidimme lyhyen evästauon. Sen jälkeen emme ehtineet edetä pitkäänkään, kun vastaan tuli köysi. Oikeasti, nytkö jo? Olimme kaikki kuvitelleet "kerrosta alemmas" vievän laskeutumisen olevan vielä vaikka kuinka kaukana, mutta tässäpä se vain oli. Olimme kipittäneet Oasiksen ohi huoaamatta sitä lainkaan, ja selvittäneet lohkareikko-osuuden parissa tunnissa.

Köyttä alas siis, ja uusiin maisemiin. Pozo de Navidad eli Joulukuilu saa nimensä sitä reunustavista lumimaisen valkeista koristuksista, ja köyden alta lähtevä enimmäkseen helppokulkuinen käytävä ajoittaisine poikkikulkuineen sisälsi kauniita ja erikoisia valkoisia luolamuotoja. Sen jälkeen käytävä jatkui saman tyylisenä, joskin vähemmän koristeellisena, aina Sala Blancan laskeutumiselle asti. Sen varsinainen köysiosuus oli vain 16 metriä, mutta sitä ennen oli muutama jyrkkä lähestymisluiska, joissa myös oli köydet.

Sala Blanca, Valkoinen sali, sisälsi lisää kauniita luolanähtävyyksiä: valkoisia ohuita pylväitä sekä seinissä pieniä, siroja kipsikukkia. Valkean salin jälkeen laskeuduimme retken viimeisen pidemmän köysiosuuden, 30 metriä, El Espeleodromo -nimiseen luolan osaan. Näillä main pidimme ensimmäisen hieman pidemmän tauon, ja sain vaihdettua patterisyöppöön lamppuuni lisää virtaa. Olimme olleet luolassa jo noin seitsemän tuntia, mutta meno ei tuntunut lainkaan raskaalta, vaan hämmentävän kevyeltä normaalia painavammasta luolasäkistä huolimatta. Oli miellyttävä ajatus, että jokainen askel vei meitä kohti uloskäyntiä. Juhuen pohjalla, mistä on joko 600 metriä köysinoustavaa ylös tai vähintään 10 tuntia kävelyä ulos, koki olevansa kovin kaukana kaikesta.

Pozo de la Unionissa, missä noustiin köyttä ylöspäin ensimmäistä kertaa koko retken aikana, sitten poikkaria ja kävellen mäkeä alas, oli mahdollisuus täydentää vesivarastoja. Vettä tippui katosta kuiluun, ja paikalle oli vartavasten jätetty puolikkaita pulloja keräysastioiksi. Tie eteenpäin näytti sukeltavan tosi ahtaaseen koloon apuköyden päässä ylempänä seinässä. Sinne noustuani havaitsin, että tilaa oli itse asiassa enemmän kuin miltä alhaaltapäin näytti. Tästä eteenpäin maisema kuitenkin muuttui vähitellen ahtaammaksi ja haastavammaksi.

Galeria de las Pequeñas Inglesas, Pienten englannittarien galleria, toi mieleen walesilaiset luolat: oli kapeaa, hieman poikkarointia, eikä erityisen näyttävää. Välillä oli pari ärsyttävää lyhyttä köysiosiota, joissa säkki yritti koko ajan tarttua johonkin. Käytävä kutistui edelleen, ja sen läpi puhalsi tuuli, ajoittain niin voimakkaasti, että kohina kuulosti kaukaiselta vesiputouokselta. Köysiäkin oli taas pari, nyt alaspäin. Välillä myös poikkaroitiin kapeassa raossa, joka ääntelystä päätellen oli Darelle erityisen tukala.

Kuljin edellä, tuuli kävi vain kovemmaksi, ja viimein vastassa oli kohta, jossa köysi hävisi kapeaan railoon lattiassa. Tämä oli pahamaineinen La Turbina, ahdas ja viimaisa laskeutuminen. Lukitin Stoppini jarrukahvan auki-asentoon ja laskeuduin railoon. Se oli niin kapea, että tilaa oli juuri ja juuri tarpeeksi, jotta voi survoa paksun jähmeää köyttä laskeutumislaitteen läpi. Päätään mahtui kääntämään, jos teki sen hyvin huolellisesti ja harkiten. Tuuli viuhui korvissa. Aivan älytön paikka! Kartassa sen korkeudeksi ilmoitetaan 6 metriä, mutta se tuntui paljon pidemmältä. Viimein ahtaikko leveni, ja ilmestyin pienehköön kammioon, missä sain odotella, kun muut vuorollaan läpäisivät Turbiinin.

Cueva Coventosa

Sala de la Turbinasta oli lyhyt, mutta liukkaan mutainen matka alas Agujero Sopladoriin, mistä puolestaan löytyi tuttu vaarallisen kulunut tyrolean järven yli. Täällä olimme käyneet viime tiistaina! Hihkuin hieman: Coventosa oli saavutettu, eikä ulos olisi enää montaakaan tuntia matkaa! Kulku eteenpäin oli myös varsin helppoa, suurten kammioiden ja lohkareiden halki, yksi lyhyt köysi alas - ja sitten matkan suurin este alun köysien jälkeen. Järvet.

Tähänastisen retken ajan olimme odottaneet, että Tony ja Dobsonit saisivat meidät kiinni. Oletimme heidän olevan rutkasti meitä nopeampia. Olimme jättäneet köysiin teipinpätkiä merkiksi siitä, missä olimme, siltä varalta, että sattuisimme eksymään. Välillä mietimme huolissamme, olimmeko kenties unohtaneet teipata jonkun pätkän, ja ajaneet heidät etsimään meitä jostakin luolan syvyyksistä. Kun järvillä vaihdoimme varusteita ja täytimme uimarenkaita ylitystä varten, kuvittelimme pariinkin otteeseen kuulevamme ääniä, mutta vesi liplatti niin, että ääni olisi hyvin voinut johtua siitäkin. Olimme lähes valmiita aloittamaan ylityksen, kun Andy laskeutui köyttä alas luoksemme.

Emme jääneet odottamaan, vaan etenimme jääkylmään veteen ja sen halki, kukin tavallamme - minä tiistaina paikalle tuomallani auton sisäkumilla, Dare märkäpuvussa isolla uimarenkaalla, ja Miri kelluttava retkipatjanpala haalarinsa sisällä uiden. Ylitys tuntui taas kovin pitkältä. Vastarannalla riisuin kaiken märän, kuivasin itseni pyyhkeellä ja pukeuduin vaatteisiin, jotka olivat niin kuivat kuin mikään luolaoloissa ylipäänsä ikinä on. Eipä ollut puoliksikaan niin kylmä kuin edellisellä kerralla (tosin silloin matka olikin puolet pidempi, kun järvet ylitettiin molempiin suuntiin).

Tony ilmestyi järvien yli aivan kannoillamme, parin uimarenkaan kantamana. Dobsonit olivat vielä kaukana takana. Koska hän oli onnistunut kaatumaan ja pulahtamaan veteen rinkuloidensa päältä, hänellä oli sen verran kylmä, että hän päätti jatkaa matkaa meidän seurassamme.

Luolassa vietettyjen yli 10 tunnin aikana olin ehtinyt tottua luolasäkkini painoon, mutta nyt, kun siihen tuli lisäksi auton sisäkumi, pyöränpumppu ja märkiä asioita, se tuntui yhtäkkiä käsittämättömältä kivireeltä, joka yritti jatkuvasti kiskoa minua selälleni. Muutenkaan meno ei enää ollut erityisen kevyttä. Onneksi jäljellä oli vain lyhyt matka jo tutuksi tulleessa Coventosassa kahlauksineen, pikkuköysineen, poikkareineen ja kävelyineen. Viimeinen loiva köysi ulos oli edelleen jotenkin aivan tolkuttoman rasittava ja työläs, mutta ylös siitäkin mentiin, ja vähän kello 23 jälkeen astelin luolan suuaukosta ulos. Olipa mahtava luola! Koko läpiretki kesti yhteensä noin 14 tuntia, kun kokeneelta, taitavalta tiimiltä menee siihen noin 12, ja hitaammilta mitä hyvänsä yli 20 tuntiin asti.

Ulkona oli niin pimeää, että oli vaikea erottaa, missä luolan suu loppuu ja ulkoilma alkaa, kasvillisuuden määrä vain vähitellen kasvoi kiven määrää suuremmaksi. Vielä kävellessämme polkua pitkin kohti parkkipaikkaa, sekä minä että Dare luulimme suoraa oksatonta puuta ensin köydeksi. Lämpötila oli kuitenkin rutkasti korkeampi kuin maan alla, kaukana loistivat asutuksen valot, koirat haukkuivat ja lehmät mylvivät. Hiljalleen aloin tajuta, että olimme tosiaan taas ihmisten ilmoilla.

Koska olimme jättäneet oman automme yläsisäänkäynnille, palasimme leiriin Tonyn kyydillä. Hän kaahasi mutkaisia teitä aika vauhdilla, ja ehdimme leiriin juuri ajoissa ennen puolta yötä, jolloin portit suljettiin. Mökissä saimme kuulla, että päinvastoin kuin oli ollut tarkoitus, Juhuen kuilun köysiä ei ollut vielä poistettu, eikä kukaan siten ollut tuonut autoamme pois yläparkista. Sen ehtisi setviä myöhemminkin. Nyt energiaa riitti juuri siihen, että söin valtavan kulhollisen pastaa, levitin luolaroinani ympäri pihaa, pesin itsestäni enimmät mudat pois ja kaaduin sänkyyn. Yhtä sikeästi en ollut nukkunut moneen viikkoon.

29.7. Sistema del Gandara: Salle Angel

Maanantaille oli rajoitetusti kiinnostavia retkiä tarjolla - eilinen Red del -kämmiporukka lähti etsimään sitä oikeaa, ja pari sankaria meni jatkamaan Cueton kuilun työstämistä. Minä, Miri ja Martin päädyimme tekemään retken Gandaran alasisäänkäynnille. Luola on löydetty vuonna 2005, ja se on siitä lähtien ollut erityisesti SWCC:n projekti. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa reissulta, lievä kärttyisyys vaivasi, ja ylämäki luolalle, vaikka lyhyt olikin, oli tympeän kuuma ja tuskaisa.

Martin meni sisään ja mutisi jotain, minkä tulkitsin pitchin riggaamiseksi. Puin siis saman tien SRT-varusteet päälleni. Sisään kolosta livahdettuani havaitsin, ettei sana ollutkaan "pitch", vaan "picture": sain odotella aikani, kun Miri poseerasi ja Martin kuvasi suurta sisäänkäyntiluiskaa. Siitä eteenpäin tiemme vei alas soraista rinnettä, ja apuköyden turvaamana kulman ympäri ohi 70-metrisen kuilun. Tilat jatkuivat suurina ja hieman mutaisina - ja suuri tarkoittaa tässä todellakin melkoisen valtaisaa, lähes 10 metriä leveää ja reippaasti yli sen korkuista tilaa.

Päästäksemme sinne, mihin olimme menossa, erosimme suurista käytävistä ja pujahdimme tunneliin, joka oli ärsyttävästi juuri liian matala, jotta olisi voinut kävellä normaalisti. Eteneminen oli siis vuorotellen kumarassa kävelyä ja konttaamista. Sentään pohja oli ystävällisen pehmeää hiekkaa. Konttikyyristelyosio oli melko pitkä, mutta viimein se toi meidät korkeamman kiemurtelevan lohkareikkokäytävän kautta köysiosuuden luo. Ensimmäisen ja ainoan pitkän pitchin alkuun päästäkseen piti vielä mönkiä läpi kiintoisasta ahtaikosta, joka oli kuulemma vielä muutamia vuosia sitten ollut melkoisesti kapeampi ja jännempi, sittemmin pudonneet irtokivet ovat hieman lisänneet tilaa.

Irtokivet ovat asia, jota tässä keskimääräistä vähemmän kuljetussa luolassa riittää. Martin varoitti meitä ennen köysiankkuria, että sen lähellä on niitä, ja neuvoi olemaan varovainen. Siispä äärimmäistä varovaisuutta osoittaen siirryin laskeutumaan lähteneen Mirin perässä köysiankkurille, ja onnistuin potkaisemaan alas melkein pääni kokoisen murikan. Kaikeksi onneksi se kiersi Mirin kaukaa. Tämän jälkeen olin vielä reippaasti varovaisempi irtokivien suhteen.

Itse laskeutuminen oli 44-metrinen, välissä yksi deviation (köydenohjaus) ja yksi rebelay (väliankkuri). Sen jälkeen seurasi muutama alle kymmenmetrinen köysipätkä alas, ja olimme perillä. Edessämme avautui Salle Angel, upein luolakammio, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki kärttyisyys oli haihtunut. Salin yläreunasta eteenpäin katsoessamme näimme lähinnä mustaa ja vesihöyryä, josta otsalamppujemme valo heijastui. Avuliaasti Martin meni edeltä salin toiselle puolelle, ja pyyhki sitä Scurion-lamppunsa kirkkaalla valolla. Se näytti kaukaiselta majakalta. Vastapäisestä seinästä suihkusi suuri vesiputous. Kerrassaan huikea paikka!

Kuljimme Martinin perässä salin reunaa alas ja sen toiselle puolelle, missä hän jo kuvasi hillittömän hienosti koristeltua tilaa. Katto oli aivan täynnä tippaleipämäisiä valkoisia heliktiittejä ja niiden peittämiä tippukiviä. Vietimme tovin ihaillen ja valokuvaten näitä hämmentäviä muodostelmia. Sen jälkeen etenimme tuulisen pienen kolon läpi hieman alemmas isoon käytävään, johon Martin erityisesti halusi kuvaamaan. Tarkoitus oli saada iso tila näkymään hyvin kuvassa. Operaatio sisälsi monta salamaa ja minut ja Mirin malleina. Se jatkui melkoisen pitkään, ja olisi varmaankin jatkunut vielä kauemmin, jollei Martin olisi pudottanut kameraansa näyttö edellä kiveen. Viimein oli aika kääntyä ja palata pinnalle.

Matka takaisinpäin oli enimmäkseen selkeä ja simppeli. Suurin haaste taisi olla köysinousu, jossa yritin parhaani mukaan takkuuntua väliankkurin turhan löysään köysilenkkiin. Edelläni menneellä Mirillä oli puolestaan ollut kiintoisa hetki, kun hän jäi alaspäin viettävään ryömintään roikkumaan saappaidensa varaan. Köysien jälkeisen ryömintä/änkiöhaasteen jälkeen oli enää jäljellä kontti-kyyrykävely-osio sekä suuret kammiot ja traversointi, ja olimme ulkona. Tämä retki kesti noin 5 tuntia. Ulospäin palatessamme olimme ilmeisen nopeita: Martin veikkasi meidän olevan ulkona kuuteen mennesä, ja olimmekin, vain hieman viiden jälkeen.

Kesätiiviste

Todella karkeasti yleistäen voisi sanoa, että alkukesä, tai oikeastaan koko aika alla kuvaillusta Walesin-retkestä heinäkuun loppuun, oli yhtä odottelua. Toki tein kaikkea kiinnostavaa, ennen kaikkea työstin graduani Viikissä sekvensointilabrassa. Työn aiheena on sienien ITS-sekvenssidatan käsittely. Sen ohessa onnistuin kyllä jo sotkeutumaan pariin muuhunkin projektiin, jotka ovat kiinnostavia, mutteivät varsinaisesti nopeuta graduntekoa. Siksi olikin leppoisaa, kun keskikesällä suurin osa ihmisistä jäi lomalle, ja oli aikaa keskittyä vain tasan omaan työhön. Tavallaan harmitti jättää se kesken pariksi viikoksi, kun olin juuri päässyt vauhtiin.

Koko kesän mielessä kuitenkin oli lähestyvä luolaretki SWCC:n kanssa. Kohteena oli tällä kertaa Pohjois-Espanjan Cantabria, missä seuran jäsenet ovat vierailleet joka pääsiäisenä jostakin 90-luvulta lähtien. Tällaista suurta kesäretkeä alueelle ei ollut hetkeen ollut, eikä kukaan suomalainen ollut vielä käynyt siellä. Retken valmistelut sisälsivät muun muassa kellukkeiden hankkimista ja testailua, mikä oli jo itsessään ihan hupaisa harrastus - aika monta ihmistä kävi kysymässä, mitä ihmettä puuhaamme, kun hellepäivänä kelluskelimme uimarenkaiden kanssa täydessä luolavarustuksessa Espoon Saarijärvessä. Paitsi innolla, odotin retkeä myös hieman pelolla ja kauhulla. Tiedossa olisi melkoisen vaativaa menoa. Viimein koitti heinäkuun loppu, tarjosin työkavereille lomamuffinsseja, survoin luolavermeet rinkkaani, ja pakenin maan uumeniin.

5.5. Pwll Dwfn

Sunnuntai oli viimeinen kokonainen päivämme Walesissa, ja olimme vakaasti päättäneet menevämme viimein johonkin meille uuteen luolaan. Sopivasti Gary oli viemässä esiteinimuksuaan Pwll Dwfniin, köysiluolaan, johon olin etukäteen toivonut pääseväni. Retkelle lähti myös eiliseltä tuttu Jeff sekä Jo, molemmat nuoria ja taitavia, ja riggaus- ja purkuvastuussa.

Autoilimme Dan-yr-Ogofin parkkipaikan ohi leirintäalueen reunalle, mistä lähti Black Mountainin kävelypolku. Tätä polkua seurailimme mäkeä ylös kunnes kohtasimme Garyn mukaan oikealta vaikuttavan sivupolun. Se veikin meidät laaksoon lupaavan näköisen painanteen luo, mutta kuopan pohjalla oli van pari kiveä, ei luolan suuaukkoa. Samoiltuamme laakson ympäristössä parikymmentä minuuttia löytyi oikea kolo viimein. Tämä ei edes ollut mitenkään erityisen hidas suoritus - luola on pahamaineisen vaikea löytää, koska se on vain pikkuinen reikä laakson pohjassa.

Varustauduimme, ja riggauskaksikko aloitti työnsä. Gary sekä Ben, 13 v., menivät heidän jälkeensä, sitten Miri, ja minä aivan viimeisenä. Luola alkoi vängerryksellä parin kapean kohdan läpi, minkä jälkeen olikin jo vastassa ensimmäinen köysiosio. Laskeutuminen oli lyhyt, ja jatkui varsinaisen köyden jälkeen vielä viitisen metriä 8mm apuköyden kanssa alas kiiveten

Toinen köysiosuus alkoi samasta tilavasta kammiosta, johon ensimmäinen päättyi. Luola oli juuri niin vertikaalinen kuin meille oli luvattu. Käveltävää oli minimaalisesti, ja tilat komean korkeita. Hetken säädön jälkeen Ben selvitti elämänsä ensimmäisen väliankkurin ja köydenohjauksen, Miri sujahti köyttä alas, ja lopulta oli minun vuoroni laskeutua. Tämä oli hieman pidempi pätkä, ja köysi mainion uusi ja puhdas, niin että alas pääsi vauhdikkaasti. Siellä oli taas tiedossa odottelua. Olin kuitenkin jo ennalta tiennyt, että niitä tulee, kun köysiä viritellään, eikä se siis häirinnyt. Ehdimme mukavasti ihailla seinien mustan kiven pieniä fossiileja.

Kolmas laskeutuminen oli lyhyehkö, ja päättyi hauskasti pari metriä ennen lattiaa seinässä olevaan koloon. Siitä lähtevässä alaspäin viettävässä putkilossa oli seuraava istuskelupaikkamme. Jäljellä oli vielä kaksi köysiosuutta, molemmat parikymmenmetrisiä, ja niiden välissä hieman lohkareikossa luovimista. Viilletin köysiä alas luolan pohjalle. Siellä muut jo istuskelivat ihmettelemässä lopun sumppua sekä sukellusvarusteita ja kaivuuvälineitä. Jostain täältä lähtisi köysi ylös luolan hiljattain löydettyihin uusiin yläosiin. Meidän tiemme vei kuitenkin vain samaa tietä takaisin.

Emme viipyneet pohjalla kovin kauaa, sillä Garylla & pojalla oli vielä tänään edessä pitkä ajomatka kotiin. Gary lähti edeltä, Ben hänen jälkeensä, jotta isi voisi vahtia muksuaan köysiosuuksien yläosissa. Minä ja Miri seurasimme heitä, ja Jo ja Jeff tulivat viimeisenä purkaen samalla köysiä. He eivät kaivanneet roudausapua, vaikka sitä tarjosimme. Paluumatka oli yhtä suoraviivainen kuin laskeutuminen. Ben joutui ehkä hieman enemmän taistelemaan, ja päädyin vähän auttamaan häntä toisen pitchin alussa. Henkilökohtaisella tasolla ensimmäinen köysinousu tuntui yllättävän raskaalta, mutta sen jälkeen jotenkin pääsin paremmin vauhtiin. Lopulta jäi lähinnä tunne, että koko luola olisi mieluusti saanut olla syvempi, vaikka oli sillä nytkin korkeuseroa lähes 100 metriä. Köydenohjaukset ja vaihtelevat köysiosuuksien lähestymiset toivat mukavaa vaihtelua. Itselläni kului maan alla noin kolme ja puoli tuntia, ja riggaus ja purku mukaanlukien ei retki tainnut kokonaisuudessaan olla paljoa yli neljän tunnin.

Olimme lähteneet majalta sen verran aikaisin, että iltapäivällä olisi voinut ehtiä tehdä muutakin. Lopulta päätimme kuitenkin keskittyä ruokavuoremme tuohamiseen sekä illan hassuun kerho-ohjelmaan. SWCC:n sedät olivat nimittäin järjestäneet yhteislauluiltamat. Laulut vaihtelivat perinteisistä luolateemaisiin, ja olivat välillä melkoisen roisejakin. Laulaminen vaan on aina minusta kivaa, ja monet luolasedistä lauloivat oikein komeasti. Kun seurue alkoi hajaantua, oli jo puoliyö. Pakkaaminen sai jäädä seuraavaan aamuun.

4.5. AGM, Northern Lights ja Ceilidh

Huh, mikä päivä! Aamulla varhain ylös, jotta ehdimme ihmettelemään SWCC:n vuosikokousta. Kokous kesti kolmisen tuntia, ja sen teema tuntui olevan kerhon ikääntyminen: nuoria ihmisiä pitäisi houkutella lisää erilaisin keinoin, presidentti jäi valitsematta, koska edelliselle ei jotenkin vahingossa ollut saatu seuraajaehdokasta, ja taloudenhoitajan pestikin uhkasi jäädä tyhjäksi.

Kuivahkon kokouksen perään oli kerholle eilen saapunut Martin väläytellyt jos jonkinmoista luolareissua luolan kaukaisimmasta nurkasta eli OFDIII:sta lähtien. Sinne minä en olisi näin kiireisellä aikataululla lähtenyt, ja lopulta Martinkin oli sitä mieltä, ettei aikaa olisi tarpeeksi - bussi illan ceilidh-bileisiin lähtisi kello 19. Tavallaan olisin kaivannut välipäivää, mutta kun Martin lopulta ilmoitti, että voisi viedä meidät Northern Lightsiin, meille vielä vieraaseen OFDII:n osaan, en tietenkään voinut kieltäytyä. Mukaan lähti myös Jeff, kokenut luolaaja, jolle OFD ei ollut kovin tuttu.

Retken alku oli tasan sama kuin toissapäiväisemme: yläsisäänkäynnin kautta sisään, ja valtaväylää Gnome - Corkscrew - Salubrious seuraillen alas, traversejen yli Seleniteen, ja Shatter Pillarin ohi Cross Riftiin. Sitä seurasimme edellisen retkemme päätepisteeseen saakka, mistä matka jatkui parin alaskiipeilyn myötä Midnight Passagen alkuun. Tätä käytävää seuraamalla pääsisi poikkaroimaan joen päälle. Se ei onneksi ollut meidän tavoitteemme.

Läheisestä risteyskohdasta alkoi reitti kohti tämän retken päämäärää, hieman harvemmin vierailtuja luolan pohjoisosia. En ollenkaan etukäteen tiennyt, mitä retkeltä odottaa, ja se osoittautui yllättävän sporttiseksi ja vaihtelevaksi. Aluksi vastassa oli OFD2:lle tyypillistä kävelyä, kiipeilyä ja ryömintää lohkareiden ali ja yli, joukossa myös konttaus hilpeän vesipohjaisen pikku tunnelin läpi. Pian sen jälkeen oli tarjolla alaspäin viettävä ahdas ryömintä, jonka lupauduin menemään edeltä. Jälkeenpäin en voi suositella Martinin neuvoa mennä pää edellä - olin vähällä tipahtaa naamalleni seuraavan käytävänpätkän pohjalle. Vastaan tuli valintapaikka: hieman huolestuttavan oloisen kiipeilyn kautta ylös ja ryömintää, vaiko alempana menevä mutaisempi reitti? Halusin alempaan, koska vapaakiipeily näytti pahalta. Järkevämpi valinta se ehkä olisi silti ollut, sillä seuraava tunnelinpätkä oli retken tympein ja työläin osa. Lavender Way -nimisen pikkusuikeron seinät olivat sileät ja aivan älyttömän liukkaat mudasta, eikä varsinaisia otteita ollut ollenkaan. Ainoa tapa edetä oli levittäytyä sopivan suureksi, kiilata itsensä seinien väliin, ja valua eteenpäin miten parhaiten kykeni.

Aikamme liukasteltuamme pääsimme rööristä ulos, ja kohtasimme vielä osalle porukasta varsin ahtaan änkiön. Sen jälkeen olimmekin lähes perillä. Jäljellä oli viimeinen haaste: kiipeily apuköyttä käyttäen ylös liukasta seinämää, jonka yläosassa piti sujahtaa pikkuiseen koloon. Aika hilpeä temppu, josta kaikki suoriutuivat kunnialla. Vuorotellen änkeydyimme ahtaasta kolosta suureen saliin, Northern Lightsin ensimmäiseen kammioon. Pidemmälle aikamme ei riittänyt. Jeff otti pari valokuvaa, ihastelimme hetken kauniita tippukiviä sekä viereisen kammion seinien jänniä valkoisia kerrostumia, ja lähdimme palailemaan.

Tällä kertaa päätimme mutameanderin asemesta mennä ylempää reittiä. Se sisälsi pienen köydellä varustetun kolonylityksen, ahdasta mukavan hiekkapohjaista ryömintää, ja lopuksi köysilaskeutumisen, joka suoritettiin sulkkarilla ja italian friction hitchillä (suomeksi ilmeisesti puolisiansorkka- tai HMS-solmu). Muuten paluumatka oli vain tasan sama takaperin. Etenimme reippaasti, sillä bussiin piti ehtiä! Martin oli luvannut, että olemme kuuteen mennessä ulkona, ja kun luolan luukusta tuuliselle nummelle noustuamme vilkaisin kelloa, se olikin tasan 18.00. Retken kokonaiskestoksi tuli noin 3,5 tuntia. 

Ehdimme juuri sopivasti siistiytyä ja lastautua bussiin muun juhlivan luolakansa kera. Kyyti vei meidät juhlapaikalle, missä ruoka oli mainiosti valmiiksi pöydässä. Nälkä oli melkoinen, ja harvoin on luolaruoka ollut yhtä monipuolista ja hyvää! Sen sulattelulle ei liiemmin jäänyt aikaa, vaan tanssiaiset alkoivat. Nuoret ja vanhat luolaihmiset hypähtelivät iloisesti walesilaisen kansanmusiikin tahtiin, ja pari suomalaistakin sopi hyvin mukaan. Väsymys hieman rajoitti tanssi-intoa, mutta kivaa oli silti. Bussi takaisin majalle lähti puoliltaöin, ja perille päästyämme en kyennyt kuin kaatumaan sänkyyn.

3.5. One to Cwm Dwr, take 2

Vielä aamiaispöydässä olimme hyvin epävarmoja siitä, mitä tänään tekisimme. Jotenkin ideat olivat vähissä, ja kaikkeen, mitä olisimme oikeasti halunneet tehdä, olisi tarvittu ulkopuolista apua, jota ei oikein ollut saatavilla. Kaiken lisäksi Miri oli kehittänyt häiritsevän nuhan. Ostettuamme Coopista kasan brittiläisiä flunssalääkkeitä (täältä saa ruokakaupasta asioita, jotka Suomessa olisivat vain apteekin hyllyssä), päätimme lopulta toteuttaa eniten esillä olleen retki-idean: läpireissun OFD1:stä Cwm Dwriin. Olimme suorittaneet tämän retken kerran aiemmin, Ian oppaanamme. Tällä kertaa aioimme löytää tiemme itse. Etukäteen minua huolestutti etenkin kahden luolan osan välimaasto, josta löytyy muutama kiipeilyhaaste sekä sekava ryömintäsokkelo.

Tyypillisen hitaahkon valmistautumisen jälkeen valuimme mäkeä alas ohi heppalauman, ja alasisäänkäynnin tutusta luukusta sisään. Kello oli noin 14.05. Olimme molemmat nähneet Ykkösen virran jo niin moneen kertaan, että kahlasimme sen läpi melkoista vauhtia. Samoin reitinlöytö lohkaretukoksen, Connectionin ja muiden helpohkojen osien läpi oli ongelmatonta. Etukäteen pelkäämäni Letter Boxin hassu kiipeily ja koloon pujahdus meni slingiä jalkaotteena käyttäen ihan tuosta vain, ja etukäteislupauksensa täyttäen Miri löysi tien ryömintähässäkän läpi saman tien.

Ryöminnän jälkeen meitä odotti Diver's Pitch, helppo alaspäinkiipeily, joka on hieman korkeampi kuin mitä ihan huoletta mielelläni kiivin ilman köyttä. Jotenkin hienosti onnistuin kuitenkin pakottamaan itseni olemaan ajattelematta pudotusta, ja keskittymään vain seuraaviin otteisiin. Pian olinkin jo alhaalla, Cwm Dwrin ekoissa isoissa tunneleissa. Koko retki tähän asti oli kestänyt puolitoista tuntia. Olimme melkoisen tyytyväisiä: sujuvaa ja nopeaa luolailua! Enää jäljellä helppoa kävelyä isojen kuivien tilojen läpi ja lopun ryöminnät! Retkihän oli jo melkein suoritettu!

Kummasti OFD vain osaa tarjota haasteita. Liian helpollahan ei sovi päästä. Tasan vuosi sitten kipitimme samoilta nurkilta pinnalle vailla pienintäkään epäröintiä. Tällä kertaa koko tienoo näytti lähes täysin vieraalta. Kierrettyämme ensimmäistä kertaa vahingossa ympyrää aloimme tajuta, ettei meillä ole aavistustakaan oikeasta reitistä. Lopulta päädyimme käymään läpi valtavan määrän erikokoisia sivukäytäviä toivoen, että jokin niistä näyttäisi tutulta, tai sattuisi muuten vain olemaan oikea rööri. Mielen perukoilla alkoi jo kalvaa ajatus siitä, miten älyttömän noloa olisi, jos meidät pitäisi pelastaa näin läheltä pintaa, koska emme löydä reittiä ulos.

Harhailimme ympäriinsä yli tunnin, kunnes lopulta osuimme lohkareikkoon, jossa metallitanko osoitti korkkiruuviänkiön paikan ja lohkaretukoksen alun, eli reittimme ulos. Helpotus oli melkoinen. Tästä eteenpäin suunnistus ei enää ollut ongelma. Lohkareikon läpi mönkiminen ja Cwm Dwr Jaman suuri käytävä kiipeilyineen johdattivat meidät aina yhtä houkuttelevalle koloselle, josta alkaa Cwm Dwrille pahan maineen antava ryömintä. Aloin olla jo aika kuitti nopeatempoisesti suoritetun reitinhakuharhailun jäljiltä, mutta pintaa kohti kutsuva ilmavirta auttoi puskemaan eteenpäin.

Kello 18.35, neljä ja puoli tuntia OFD1:n luukusta laskeutumisemme jälkeen, nousimme betonituubia ylös Cwm Dwrista. Ihan reipas suoritus tämäkin. Reitinhakuun haaskaamamme aika harmitti enemmän kuin hieman, mutta oli silti oikein tyytyväinen fiilis. Ensimmäinen itsenäisesti suoritettu OFD:n läpireissu, ja kaikki mahdollisesti ongelmalliset osat sujuivat aivan hyvin.

Loppuillasta ohjelmassa oli tyypilliseen tapaan luolaruokamättöä ja jutustelua luolaihmisten kanssa. Huomista vuosikokousta ennakoiden maja alkoi täyttyä ihmisistä. Kaiken lisäksi luolamajavastaava Brian jopa jossakin vaiheessa jotenkin maagisesti korjasi sen vuotavan vessaputkilon!

1.5.13 Kotona toisaalla

Maailmassa on Suomen lisäksi eräs toinenkin kolkka, jossa koen olevani kotonani. Vaikka ehdin viettää Lausannessa puoli vuotta, kauemmin kuin missään ulkomailla, toinen kotipaikkakuntani ei ole Sveitsi, vaan Etelä-Walesin Penwyllt. Sinne on joka vuosi päästävä, ja aina kun sinne saapuu, tuntuu, kuin ei koskaan olisi lähtenytkään.

Siispä, kun muut pääkaupunkiseutulaiset yrittivät selvitä vappukrapulassaan Ullanlinnanmäelle, minä ja Miri siirryimme aamuvarhain taksilla kentälle, ja kello 8 lennolla Lontooseen. Tuttua kaavaa noudattaen poimimme vuokraamosta auton, ja seurailimme M4-moottoritietä luolaisampiin maisemiin.

Perillä poimimme avaimet Leliltä, käväisimme ostamassa Tescon tyhjäksi, ja asetuimme taloksi luolamajalle. Talo oli aivan autio. Valtasimme mukavat punkat jäsenten huoneesta, ja pohdimme illan suunnitelmia välipalan äärellä. Alunperin olimme ajatelleet, että jo ensimmäisenä iltana voisi käväistä maan alla, mutta kaunis kevätsää innostikin kävelyretkelle. Nousimme korkeimmalle lähistön kukkulalle katselemaan lampaita ja auringonlaskua.

Illallisen kokkailun ja takan sytyttelyn lisäksi loppuiltaan sisältyi yllättävä ohjelmanumero: havaitsimme alakerran käytävän lattialla lätäkön, ja jäljitimme sen yläpuolella olevaan naisten vessaan. Toisen vessanpöntön huuhteluvesiputki vuosi niin, että muovinen lattia oli aivan kuprulla ja litisi ällöttävästi, kun sille astui. Saimme Iainilta puhelimitse ohjeet vedentulon sulkemiseksi. Miesten vessa on jo menossa uusintaan, kun sen epäilyttävästi romahtamispistettä lähenevä lattia pitää vaihtaa. Naisten kylppärikin selvästi kaipaisi reipasta remonttia. Niin kiintynyt kuin olenkin luolamajaan, on se kyllä melkoisen ränsistyneessä kunnossa.

SnowFlakes Seikkailu 2012

Vaikka Sveitsin-muistelmatkin ovat vielä kovasti vaiheessa, päivitetäänpä tässä nyt vähän uudempiakin tapahtumia vaihteeksi.

Viime vuonna osallistuin Mirin kanssa SnowFlakes Seikkailu 2011 aloittelijoiden seikkailu-urheilutapahtumaan. Sen jälkeen kävin myös Elmon kanssa astetta vaikeammassa X-Kaadossa. Molemmissa selvisin juuri ja juuri maaliviivalle saakka, ja päätin, että ensi vuonna paremmalla menestyksellä. Vaatimaton tavoitteeni oli hölkätä kaikki jalan taitettavat osuudet.

Eilen eli sunnuntaina 9.9. oli näytön paikka: SnowFlakes Seikkailu 2012 kisattiin Nuuksion maisemissa, kisakeskuksena Solvallan urheiluopisto. Minä ja Miri kisasimme edelleen helpoimmassa sarjassa eli PerusPonnistajissa, koska10 kilsaa pyöräilyä ja 3,4 km inkkarikanoottimelontaa sekä saman verran suunnistusta muodostavat kuitenkin jo ihan riittävän haasteen satunnaisesti lenkkeileville ja pyöräileville. Ehkä vähän liiallisenkin, koska eipä se tavoite täyttynyt: kävelyaskelia tuli edelleen otettua aika paljon. Osittain siitä voi kyllä syyttää todella mäkistä maastoa.

Kisa alkoi hilpeästi kilpapussihyppelyllä. Sen jälkeen puolet porukasta suuntasi melomaan, toinen puoli, johon me kuuluimme, puolestaan pyöräilemään. Minulla oli lainassa veljieni yhteisomistama maastopyörä, joka helpotti menoa aika lailla. Siltikin jo rastin 2/3 jälkeen alkoi meno hyytyä, ja kun palasimme mäkeä ylös kisakeskuksen vaihto-alueelle, otti päähän aika armottomasti, ettei tämä oikeasti tuntunut yhtään sen kevyemmältä kuin viime vuonna, ja edelleen taluttelin suurimman osan lukuisista ylämäistä.

Pyöräilystä vaihdoimme melontaan. Olimme käyneet harjoittelemassa etukäteen Team SnowFlakesin tarjoamalla iltakurssilla, ja se osoittautui erittäin fiksuksi vedoksi. Sääolot olivat niin tuuliset, että ensireaktio kanootin vesille laskettuamme oli lähinnä "Ette oo tosissanne!" - kanootti pyrki johonkin ihan muuhun suuntaan kuin mihin me sen halusimme, ja tuuli yltyi puuskittain sellaiseksi, että täysin voimin meloenkaan emme tuntuneet pääsevän eteenpäin ollenkaan. Vauhtiin päästyämme kuitenkin saimme purtilon etenemään, ja kiitos Mirin taitavan ohjauksen, jopa kulkemaan suoraan. Myös rastien leimaaminen vesiltä käsin oli reippaasti helpompaa kuin viime vuonna. Vähäinenkin harjoittelu siis selvästi kannatti.

Viimeinen osuus oli suunnistusta, joka sisälsi myös pari yllätystehtävää. Sitä emme olleet harjoitelleet, vaikka syytä selvästi olisi ollut. Haaskasimme älyttömästi aikaa ekaan rastiin, eivätkä reittivalintamme muutenkaan aina välttämättä olleet kovin järkeviä. Löysimme kuitenkin kaikki rastit sekä yllätysquestit, jotka olivat samat kuin viime vuonna, kallioparkour ja suossarymyämisrata, molemmat erittäin hilpeitä! Vaikka koko ajan en jaksanutkaan juosta, etenkään niitä hemmetin mäkiä, sentään aika suuren osan ajasta etenimme hölkäten.

Lopulta koko suoritukseen meni meiltä hieman vajaa neljä tuntia, kun annettu tavoiteaika oli 3,5. Viime vuonna olimme vihoviimeiset radan kokonaan suorittaneet, tällä kertaa taaksemme jäi 11 joukkuetta. Sitäkin suurempi voitto taisi olla, ettei jälkeenpäin ollut puoliksikaan niin kuollut olo. Jos olisi vielä pitänyt pyöräillä 15 kilsaa ihmisten ilmoille, olisin siihen ihan hyvin pystynyt. Ehkä osittain siksi tästä ei jäänyt ihan yhtä eeppinen fiilis kuin viimevuotisesta, mutta oikein hieno tapahtuma oli kuitenkin.

11.7. Bettmeralp - Fiescheralp

Kolmantena päivänä reippailu alkoi jo tuntua, joten päätimme olla laiskoja ja huijata vähän: nousimme Bettmerhornille omien jalkojen asemesta mukavasti ja nopeasti gondolihissillä. Ylhäällä meitä odotti turisteille rakennettu museo ja näköalapaikka Aletschgletcherille, joka on Alppien suurin jäätikkö. Sattumoisin se oli myös ensimmäinen jäätikkö, mitä olen koskaan nähnyt, ja oli se vaan huikea. Se oli myös todella valtava, kuten myöhemmin huomasimme, kun näimme sitä ylittävän ihmisryhmän. Kaukaa katsoen porukkaa olisi voinut luulla vain pikku roskiksi jään pinnalla.


Vaikka näköala-alueella palloili jonkin verran turisteja, oli varsinainen jäätikön laitamia seuraava vaelluspolku onneksi melko rauhallinen. Se oli sen verran jäätikköä ylempänä, että näköala jään yli oli jatkuvasti hieno, ja kulki välillä halki hieman haastavammankin lohkareikon. Lopulta päädyimme U-laaksoon, joka laskeutui aivan jäätikön reunalle asti. Sitäkin piti toki käydä ihmettelemässä. Läheltä näkyi, miten jää sisäpuolelta oli kiehtovan turkoosinsinistä. Sinne myös lähti useita tunneleita, joista osaan virtasi vettä, ja jotka näyttivät todella kutsuvilta (ja vaarallisilta). Luonnonnähtävyytenä tämä melkeinpä veti vertoja luolille!

Jäätikön jälkeen kuvittelimme jo ohittaneemme retken huippukohdan, mutta olimme väärässä. Fiescheralpia kohti vievä polku nimittäin kulki kenties koko vaelluksen huikeimpien maisemien läpi. Aurinko paistoi kirkkaalta siniseltä taivaalta. Kaukana vuorten lomassa siinsi toinen jäätikkö, ja korkeuserot olivat komeita. Polku oli ajoittain jyrkkäkin, ja sen reunan tuntumassa oli välillä melkoinen pudotus. Melkein turhankin pian 13 kilometrin lyhyt päivämatkamme oli taitettu, ja saavuimme Fiescheralpin hiihtohissin luo. Gondoliin ahtutuminen japanilaisturistien lauman kanssa oli melkoinen järkytys seesteisen vuoristossa samoilun jälkeen.

10.7. Belalp - Bettmeralp

Toisen päivän aamuna täydensimme eväsvarastojamme Belalpin ainoasta ruokakaupasta, jota sattumoisin pyöritti hotelli-ravintolan pitäjä. Kauppaan päästäkseen piti erikseen pyytää henkilökuntaa avaamaan sen ovi. Aidon keskieurooppalaisesti leivällä, juustolla ja makkaralla varustautuneina lähdimme taittamaan matkaa kohti Bettmeralpia.

Jälkeenpäin olen merkannut muistiin, että kävelimme noin 16 kilometria, ja siihen meni 7 tuntia. Nousua tuli yhteensä yli kilometri. Matalin paikka oli jossakin 1,5 kilometrin tienoilla, korkein yli 2 kilometrissa. Matka vei läpi mahtavan vaihtelevan maaston. Belalpista alamäkeä lehmälauman halki karuun kivikkoon, jonka nimesimme Mordoriksi. Mahtavan korkean ja pitkän riippusillan yli Aletschwaldin metsärinteelle, jota jyrkästi ylöspäin hyvä tovi. Saimme niskaamme pikkuisen sadekuuron, mutta se meni onneksi äkkiä ohi. Matkalta löytyi useampi komea näköala Aletschin jätikölle. Metsään yritimme hieman eksyäkin, kun reittikyltitys välillä muuttui epämääräiseksi, mutta lopulta selvitimme tiemme ylös vuorenharjanteen kumpuileville alppiniityille. Yhtään murmelia emme onnistuneet bongaamaan, mutta Blauseen vuoristojärvessä eleli kiehtovan näköisiä alppivesiliskoja.

Ahkera reippailumme toi meidät illansuussa Bettmeralpiin, hieman Belalpia suurempaan autottomaan vuoristokylään. Majoituksen olin varannut Kik's lodge -nimisestä majasta. Siellä vaan ei ollut ketään paikalla, kun ilmaannuimme lukitsemattomalle ovelle. Tavoitin omistajan puhelimitse, ja hän totesi, ettei taida tänään ehtiä käymään ollenkaan, mutta että voisimme majoittua kaikessa rauhassa, olla kuin kotonamme, ja jättää lähtiessämme maksun huoneeseemme. Siispä majailimme keskenämme isossa tyhjässä hostellintapaisessa täytettyjen peuranpäiden kanssa. Ehkä hämäräin majoitus ikinä, mutta aivan mukava, ja melkoisen halpa myös.

9.7. Via Ferrata d'Aletsch

Vaihtoaikani loppuhuipennus oli kolmen päivän minivaellus saksankielisen Sveitsin puolella. Seuranani ollut australialainen Benjamin kuvaili sitä myöhemmin hienoimmaksi vaelluksekseen ikinä, ja voin kyllä sanoa samaa. Siitä voidaan toki olla montaa mieltä, voidaanko tällaista kevyttä, mukavasta majapaikasta toiseen suoritettavaa retkeilyä, jossa illalliset syödään ravintolassa, varsinaisesti kutsua vaeltamiseksi.

Ensimmäisenä päivänä matkasimme junalla Brigiin ja sieltä postibussilla Blatten bei Natersiin. Olin saanut Benin puhuttua kokeilemaan kanssani kylän läheltä löytyvää via ferrataa. Nimestään huolimatta Aletschin via ei varsinaisesti sijaitse Aletschin jäätikön lähimaastossa, vaan kiertää jäätikön sulamisvesiä varastoivaa tekojärveä. Järvi on sameavetinen eikä mitenkään erityisen näyttävä, mutta sen rannat ovat jyrkät ja vehreät, ja ympäröivä vuoristomaisema oikein hieno. Sääkin sattui olemaan täydellisen aurinkoinen.

Via on pitkä - koko kierrokseen meni meiltä noin 4 tuntia - ja ihan hauska, vaikkakin vähiten kiinnostava kaikista Sveitsissä testaamistani. Reitti tuntui toistavan itseään aika pahasti: melkein koko matka edettiin poikkaria rautatapeilla ja tikkailla, suurin piirtein samalla korkeudella. Joitakin vähän jännempiä ja korkeampiakin kohtia oli, ja muutamassa paikassa lisähaastetta toi turhan löysä kaapeli. Näyttävin paikka oli reitin puolivälin riippusilta. Reitin päätteeksi olisi ollut tarjolla vaijeriliuku, mutta luettuani ja kuultuani useamman varoituksen siitä, miten helppoa on teloa itsensä syöksymällä vauhdilla vastakkaista kalliota päin, päätimme kokemattomina kiertää sen.

Takaisin kylään selvittyämme nousimme gondolihissillä Blattenin yläpuoliseen Belalpin kyläseen, missä majoituimme hotelli Aletschhorniin. Paikalla ei lisäksemme tainnut olla ketään muita asiakkaita. Henkilökunta puhui lähinnä saksaa, mutta onnistuimme silti tilaamaan ravintolasta pizzaa illalliseksi.

7.7. Champéry ja Via Ferrata de Tière

Kuvasetti

Ensimmäisen, kaikin puolin onnistuneen via ferrata -kokeiluni jälkeen halusin tietenkin harjoittaa lajia lisää. Erityisen käteväksi lajin tekee kaltaiselleni epäsosiaalisuuteen taipuvalle ihmiselle se, että sitä voi harrastaa yksinkin. Selattuani hankkimaani opaskirjaa sekä internettiä päätin lähteä katsastamaan Via Ferrata de Tièren, joka sijaitsee Champéryssa, Portes du Soleilin laskettelualueella Sveitsin ja Ranskan rajan tuntumassa. Sieltä löytyisi myös mukavasti vuoristomaastoa, missä samoilla vian jälkeen.

Via oli helppo löytää kiitos kyltityksen, joka alkoi juna-aseman lähistöltä - toistan ehkä itseäni, mutta kävely- ja muu reittikyltitys Sveitsissä oli kauttaaltaan erinomaista. Jyrkästi ylöspäin kiipeävä polku seuraili vuolaana kuohuvaa metsäpuroa, ellei peräti koskea. Reitti alkoi sen rannalta, ja kulki sitä reunustavilla kallioilla ja välillä sen yli. Varustautuessani lähtöpaikalla näin kauempana kohoavalla kallioseinämällä pikkuriikkisinä pisteinä eteneviä ihmisä. Paikka näytti hurjalta. Tuonneko minä ajattelin oikeasti mennä? Reitin alku sen sijaan vaikutti kutsuvalta ja leppoisalta. Päästin paikalla jo olleen pariskunnan lähtemään ensin, vaikka he ehdottivat, että voisin mennä heidän ohitseen. Minä olin ekaa kertaa yksin ja hieman haastavalla vialla, ei minulla ollut mikään kiire.

Piakkoin havaitsin, että olisi ollut fiksumpaa mennä edeltä. Yksin etenevä liikkuu nopeammin kuin pari, saati sitten isompi ryhmä. Tämä pitää paikkansa luolassa, ja näköjään myös vialla. Helpon ja loivan alun jälkeen vastassa oli ensimmäinen haaste, hurjalla voimalla ryöpyävän vesiputouksen vierustaa nousevat tikkaat. Sain odotella hyvän tovin, kun pari kiipesi niitä ylös ottaen kuvia toisistaan. Märät ja tuuliset tikkaat olivat kyllä hienot, samoin niitä seurannut riippusilta joen yli. Vastarannalla käveltiin pätkä metsäpolkua, ja sen jälkeen takaisin joen yli toista riippusiltaa pitkin. Mitään etäisestikään samankaltaista ei Videmanetten vialla ollut, ja arvostin vaihtelua.

Joen ylittelyjä seurasi helppo polkupätkä, jonka varrella kivenkolosta kurkisteli pehmonallelauma. Polku johti aiemmin näkemäni kallioseinämän juurelle. Tikkaat nousivat sitä ylös, välillä pystysuorina, ajoittain jopa negana, niin, että sai tosissaan käyttää käsivoimiaan. Välissä oli toki myös poikkariosioita. Lehmänhäntien klippaaminen kaapelinpätkästä toiseen negalla roikkuen muistutti henkisesti liidaamista: pystysuorilla tikkailla olin tuskallisen tietoinen siitä, että jos lipeäisin, putoaisin todennäköisesti useita metrejä, ja saattaisin teloa itseni kallioon tai siitä ulostyöntyvään metalliroinaan. Mitään erityisen vaikeaa ei tälläkään vialla joutunut tekemään, vaan haaste oli ennen kaikkea pelottavuus, ei muuvien hankaluus. Pelottavuutta pääsin erityisesti pohdiskelemaan odotellessani edellämenevien matelua. Itse kiivetessä se oli kuitenkin yllättävän helppo sysätä taka-alalle.

Ylös asti kiivittyäni olin ihan täpinöissäni. Olipa pelottavaa, mutta olipa siistiä, ja aivan hyvin tehtävissä yksinkin! Whii! Takaisin kylälle palalilin suositeltua kävelyreittiä Galeries Defago -nimistä kallionkylkeen hakattua polkua pitkin. Sekin oli siisti, mutta kalpeni kyllä vian rinnalla. Matkalla bongasin myös pikkumetsähiiren, joka poseerasi minulle kiltisti ja oli soma pieni pallero.

En ollut varsinaisesti päättänyt etukäteen mitään tiettyä kävelyreittiä, jonka haluaisin täällä suorittaa. Kylältä nousi ylös viereiselle vuorelle kutsuvan näköinen köysirata, joten päätin testata sitä, ja katsoa, mitä ylhäältä löytyy. Koppi oli täynnä rapaisia pyöräilijöitä: kesällä tämä laskettelualue on suosittu alamäkipyöräilykohde. Näin kauniina päivänä paikalla oli myös paljon jalkaisin liikkuvia maisemankatselijoita. Köysiradan yläasemalla bongasin vielä ylemmäs vievän viitoitetun polun, joten kapusin sinne. Löysin itseni harjanteen korkeimmalta huipulta, josta aukeni komea 360° panoraama. Vastapäätä kohosi Dents du Midi, jonka korkein huippu olisi valloitettavissa päivän tai parin vaelluksella ilman varsinaista kiipeämistä. Siellä olisi joskus hieno käydä.

Löytämältäni huipulta lähti eteenpäin polku, joka oli merkattu jyrkkyydestä varoittavalla kyltillä. Aiemman via-suoritukseni jälkeen tämä oli suorastaan kutsu lähteä katsomaan, mikä nyt muka on niin jyrkkää. Polku osoittautui mahtavaksi! Se seuraili vuorenharjannetta sen korkeimmalla kohdalla, välillä molemmillä puolilla jyrkkä rinne tai jopa pudotus kohti alhaalla siintäviä laaksoja. Olo oli kuin maailman hallitsijalla, kaiken muun yläpuolella. Kaikkein jyrkimmissä kohdissa oli eteneminen melkein kiipeämistä, ja avuksi oli kettinkejä ja kaiteita. Kenties sille varoituskyltille oli ihan hyvät perusteet: en kyllä suosittelisi polkua maailman pahimmasta korkean paikan kammosta kärsiville.

Lopulta hieno vuorenhuippupolkuni laskeutui alemmas rinteelle, ja muuttui metsäiseksi. Arvoin kylteistä ja kartasta, mihin päin lähtisin. Val d'Illiez -niminen kylä sijaitsi junaradan varressa Champérysta takaisinpäin, joten otin sen tavoitteekseni. Matkalla melkein eksyin, kun kyltit eteenpäin sijaitsivat keskellä valtavaa kumpuilevaa niittyä, eikä ollut ollenkaan selvää, mistä polku jatkui.

Val d'Illiezissä suoritin päivän tyhmimmän mokan. Katsoin aikataulusta, ettei juna tulisi ihan hetkeen, ja päätin mennä jätskille viereiseen kuppilaan. Seurasin kelloa kärppänä, mutta kuitenkin onnistuin kuluttamaan maksamiseen niin paljon aikaa, että ehdin asemalle juuri ajoissa näkemään, kun juna ajeli poispäin. Seuraava tunnin päästä. Huoh. Ei huvittanut jäädä enää istuskelemaan kun tauonkin jo pidin, joten jatkoin parempien ideoiden puutteessa kävelyä vielä seuraavalle asemalle, Fayotin pikkuiseen metsän keskellä olevaan koppiin, mistä lopulta pääsin junaan ja Aiglen kautta Lausanneen.

3.7. Rochers de Naye

Kuvasetti

Elättelin yhä haaveita kauniista aurinkoisesta päivästä, jolloin voisin nähdä aiemmin väliin jääneet Rochers de Nayen maiseman ja murmelit kunnolla. Sen sijaan tarjolla oli edelleen sadetta ja pilviä. Lopulta päätin mennä joka tapauksessa. Heräsin aikaisin, matkasin junalla Montreuxiin, ja GoldenPassin hammasratasjunalla ylös pilvien sekaan. Jäin pois Jamanin asemalla. Kukaan muu ei noussut junasta, ja aseman viereinen ravintola oli autio remontin vuoksi. Juna katosi sumuun. Taivas ylläni oli täysin valkoinen, ja näkyvyys ympäröivään kivikkoon ja kukkuloille vain joitakin kymmeniä metrejä.

En löytänyt etsimiäni kylttejä junaradan lähistöltä, joten suunnistin kartan perusteella. Viereisen laakson pohjalta paikallistin opasteet sekä Via Ferratalle että Grottes de Nayeen, luolaan, jonka läpi kulkee vaelluspolku, ja jonka vuoksi oikeastaan olin täällä. Kyltit luolalle eivät olleet hääppöiset, mutta sinivalkoisten alppipolkumerkkien ja kartan avulla reitti löytyi.

Kun aloin jonkin aikaa käveltyäni kartan mukaan lähestyä luolaa, näin vain kallioseinän ja kiertoreitin, hienot kallion kylkeä seurailevat portaat. Kiveen oli tosin myös maalattu keltainen nuoli. Se osoitti lumikekoon. Lähempi tarkastelu paljasti, että luolan suu info- ja varoituskyltteineen oli lumen alla, heinäkuussa! Nyt oli helpompi tajuta, miksi kaikki GSL:n alkuvuoden retket olivat olleet ranskalaisiin luoliin. Pettyneenä lähdin kapuamaan portaita ylös. Nekin olivat varsin hilpeät, vaikka näköala oli pelkkää valkoista.

Portaikon keskellä kiviseinämässä oli luolakolo, jossa kyltillä kerrottiin, ettei tämä noin 30m tunneli yhdisty suureen systeemiin, vaan sitä voi tutkia vailla eksymisvaaraa. Se osoittautui ylettömän pelottavaksi. Olen kyllä odotellut luolassa yksin, mutten koskaan soololuolaillut edes pikkukolossa. Käväisin pohjalla kääntymässä. Ei se loppujen lopuksi ollut kovin kiintoisa: pieni käveltävä käytävä.

Jatkoin portaita ylemmäs, ja seuraavaksi vastassa olikin isomman luolan yläsisäänkäynti, joka ei ollut lumessa. Tämähän ei ollut käynyt mielessänikään, mutta yläkautta Grottes de Nayeen pääsi, vaikka alaovi olikin lumikasan alla. No pahus. Sinne siis! Hetken rohkeutta keräiltyäni astelin ovesta sisään, ja katossa olevasta aukosta valuneen lumen ja jään ohi syvemmälle luolaan. Ohjeistus käski kulkea alaspäin aina oikeaa, ylös vasenta laitaa seuraten. Reitti oli myös merkattu heijastimin ja muutamin kyltein, ja luolaan oli asetettu joitakin nyt jo läpiruostuneita kaiteita, ketjuja sekä yhteen kohtaan tikkaat. Merkinnöistä huolimatta tunnelma oli oikeaoppisen luolaisa, ja yksin suorastaan naurettavan pelottava.

Näin edessäni häämöttävän jotain suurta ja valkoista. Äärettömän varuillani hiippailin sitä kohti - ja kas, jäätähän se oli, pari valtavaa maasta nousevaa puikkoa. Eteenpäin johtavissa tunnelinhaaroissa ei missään näkynyt heijastinmerkkejä. En enää ollut vaellusreitillä. Koska en ollut onnistunut mistään löytämään luolan karttaa, minulla ei ollut muuta tietoa sen laajuudesta kuin kylttien varoitukset eksymismahdollisuudesta. Varovaisuuteen taipuvaisena käännyin ympäri ja etsiydyin takaisin merkitylle reitille.

Käytävä kapeni, ja jyrkkenikin hieman. Pääsin konttaamaan ja liukastelemaan alas mutaista kivikkoa. Lopulta saavutin lumikasan, josta ylöspäin katsoen näkyi kaistale pilvistä taivasta. Hätätilanteessa tästäkin olisi voinut kaivautua ulos, mutta minä käännyin ympäri ja palasin samaa tietä takaisin. Koko luolakierrokseen meni alle tunti, matkaa oli 100m korkeussuunnassa ja jokunen sata pituussuunnassa, mutta elämys oli aidon luolaisa. Luolassa aiemmin käymättömälle vaeltajalle tämä antaisi hyvän ensikosketuksen lajiin.

Ulkona oli yhä pilvistä, ja Rochers de Nayeen vielä pätkä kävelyä ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Lopulta saavutin korkeimman, ristillä merkatun huipun. Hieman sitä alempana oli häkki, josta minua tuijotti murmeli! Olin saapunut Marmottes Paradis -murmelieläintarhaan. Siellä vietin lounastauon, ja kulutin hyvän tovin ihastellen näitä suurimpia varsinaisia oravia. Ne eivät olleet maineensa mukaisesti ujoja, vaan kovasti kesyyntynen oloisia. Syötin yhdelle kukkasia, ja katselin kun toisessa häkissä lauma rouskutti kaalia ja porkkanoita. Vilkaisin myös alppipuutarhaa. Minkäänlaista maisemaa ei näkynyt, vaan edelleen pelkkää valkoista.

Ihailtuani tarpeeksi nähtävyyksiä aloitin laskeutumisen alas laaksoon. Jyrkähkö polku vei sumun ja lammaslauman läpi kohtaan, jossa oli kaksi eri tienviittaa Montreuxiin. Valitsin sen, jossa ilmoitettu aika oli lyhyempi, mikä usein tarkoittaa jyrkempää reittiä. Pian vastaan tuli jopa varoituskyltti: vaarallinen polku, kulku omalla vastuulla. Pah!

Kyltille kyllä oli syynsä. Polku osoittautui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että päätin laittaa kypärän päähän, kun se kerran luolan takia oli mukanani. Jyrkimmän osuuden jälkeen pilviverho alkoi harventua, ja näin vilaukselta kaukana alhaalla siintävän Genevejärven. Loppumatka sujui enimmäkseen mukavia polkuja ja välillä asfalttia pitkin. Retkeni loppupuolella pääsin vielä ihastelemaan hyvin erilaisia maisemia Gorges de Chauderon -nimisessä sademetsämäisen vehreässä kanjonissa Montreuxin yläpuolella.

Kävely Rochers de Nayesta Montreuxiin otti kaiken kaikkiaan noin neljä ja puoli tuntia. Matkaa oli 12 kilometriä, korkeuseroa yli kilometri. Kaupunki oli täynnä ihmisiä kiitos meneillään olleen kuuluisan jazz-festivaalin. Tuntui hupaisalta hiippailla siististi ja kesäisesti pukeutuneen ihmislauman läpi aivan mutaisena ja hikisenä. Päivä oli kyllä kaikin puolin niin upea ja jännä, etten ikipäivänä olisi sitä vaihtanut mihinkään festarointiin!

29.6. Via Ferrata de Videmanette

Kuvasetti

Joskus helmikuussa kirjoitin listan jutuista, jotka haluan Sveitsissä tehdä. Aivan sen kärjessä oli via ferrata, kiipeilyn lähisukulainen, jota olin halunnut päästä kokeilemaan niin kauan kuin olin lajin olemassaolosta tiennyt. Olin puhunut via-kokeilusta parin vaihtaritutun kanssa pitkään, ja kesäkuussa saimme sovittua mahdollisen päivän. Vielä viime hetkellä se uhkasi kaatua yllättäviin perumisiin ja huonoon säähän, mutta lopulta, viimeinkin, minä ja Nora nousimme 29.6. Rougemontin kylästä Videmanetten gondolihissillä ylös vian lähtöpaikalle.

Olin itse ostanut omaksi lajiin tarvittavat erikoislehmänhännät, kun omistin jo oli valjaat ja kypärän. Noralle vuokrasimme varusteet paikan päältä. Ystävällinen vuokrausjamppa ei mitenkään tarkistanut, että tiesimme, mitä olemme menossa tekemään, mutta sentään kertasi perusteet vermeiden käytöstä. Periaate on yksinkertainen, ja minulle jo luolista tuttu: kalliolla edetään seuraillen kaapelia, johon varmistukseksi klipataan häntien kaksi sulkkaria. Kaapelissa on aina vähintään yksi sulkkari kiinni, joten jos sattuu putoamaan, päätyy häntien varaan. Yleensä reitit ovat niin helppoja ja otteita niin paljon ettei kukaan tipu, ja tarkoitus onkin olla tippumatta, koska suuri osa varmistuslaitteista on kertakäyttöisiä. Lähinnä ne siis ovat olemassa, jottei kuole, jos tekee jotain tyhmää.

Le Rubli -nimiselle vuorenhuipulle nouseva Videmanetten via ferrata sisältää itse asiassa kolme reittiä. Vaikein nousee pystysuoraa seinämää, kaksi helppoa puolestaan seurailevat aluksi samaa loivaa polkua, ja jakaantuvat myöhemmin helppoon ja keskivaikeaan. Koska olimme molemmat ensikertalaisia, emme lähteneet sekoilemaan vaikealle reitille, vaan päätimme katsoa, miltä helppo tuntuu, ja valita myöhemmin, otammeko helpon vai keskivaikean lopun.

Alkuosio oli tasan niin helppo kuin vaikeusaste lupasi, lähinnä kallioisen rinteen kävelyä. Lisäksi oli polkua, jonka toisella puolella huikea maisema, ja muutamat lyhyet tikkaat - ei mitään, mitä en olisi tehnyt ilman varmistusta, jos olisi pakko. Jännittävimmässä kohdassa, josta en kyllä olisi ilman kaapelia mennyt, ylitettiin korkea pudotus sileähköä kallioseinämää vasten nojaten. Sen jälkeen reitti haarautui. Helppo jatkui edelleen polkumaisena, mutta keskivaikea lähti kapuamaan ylös pystysuoraa jyrkännettä. Onneksi Nora oli sen verran yllytyshullu että lähti kokeilemaan sitä kanssani, vaikkei ollut kiivennyt aiemmin. Vaikeustason puolesta se ei ollut mikään ongelma, koska otteita oli runsaasti: kallio oli sullottu täyteen tikasaskelmia ja metallilevyjä jalkaotteiksi, ja kiipeilygreidi sisäseinällä olisi ehkä juuri ja juuri ollut 4. Korkealla vuoren huipun tuntumassa touhu oli kuitenkin niin jännää, että tylsäksi sitä ei ainakaan voinut väittää!

Kiipeilyosuus toi meidät Rublin 2285 metrin korkeudessa sijaitsevan huipun tuntumaan. Maisemat olivat huikeat, aurinko paistoi, ja elämä hymyili! Ensimmäinen via ferrata -kokeiluni oli vastannut odotuksiani tismalleen: helppoa, itsevarmistettua kiipeilyä, jonka upeat maisemat tekivät erityisen kiintoisaksi. Ja tämä toki oli yksi harvoista helpoista reiteistä, vaikeampiakin olisi tarjolla. Huipun tuntumassa pidimme ansaitun piknik-tauon, ja palasimme alas seuraillen helpointa viaa, joka on suositeltu poistumistie. Paluumatkalla meitä tuli vastaan sankar-äijä, joka oli liikkeellä ilman mitään varusteita ja paitaa. Kukin tavallaan…

Nautittuamme kylmää juomaa vuoriravintelissa aloitimme päivän toisen liikuntasuorituksen, kävelyn vuorelta alas ja Château d'Oexin kylään. Polku kiersi ravintolan terasilipan alle. Sen varjossa jökötti kovasti vuorikauriin (Capra ibex) näköinen otus, joka oli niin lähellä meitä ja niin liikkumaton, että totesimme sen olevan täytetty. Hieman lähemmäs käveltyämme se kuitenkin otti jalat alleen ja päästi närkästyneen "tsih"-äänen, kun tulimme häiriköimään. Käsittämätöntä kyllä, kyseessä olikin ihan elävä eläin, joka ei ollut mitenkään turhan ujo turistien suhteen.

Muita jänniä elikoita emme kolmetuntisella kävelyretkellämme ikävä kyllä nähneet, vaikka kyltit kertoivat, että Pierreusen luonnonsuojelualueella, jonka läpi kuljimme, asustaa muun muassa murmeleita. Sen sijaan pääsimme leikkimään lumessa ja kulkemaan kauniiden vuoristoniittyjen halki. Suuren osan ajasta kävelimme melko jyrkkää rinnettä alamäkeen, ja laakson pohjaa lähestyessämme se alkoi tuntua jaloissa siinä määrin, että pienetkin ylämäet olivat ihanaa vaihtelua. Alhaalla kohtasimme myös soman metsäpuron, jota seurailimme. Se laski kauniina vesiputouksena suurempaan jokeen, jonka yli hauska riippusilta lopulta johdatti meidät määränpäähämme.

16.6. Réseau du Folliu

Sveitsiin saapumisestani asti olin halunnut pitkälle, haastavalle vertikaaliluolaretkelle. Provencen reissulla Michel oli mainostanut minulle kaveriporukkansa projektia, Folliu-nimistä syvää luolastoa Gruyèren alueella. Nyt he olivat suuntaamassa sinne kaivamaan, ja tarjosivat minulle mahdollisuutta lähteä mukaan. Laskeutuisimme luolaan Gouffre de la Voie Lactée -nimisen sisäänkäynnin kautta, ja tarkoitus oli edetä -360 metriin.

Into lähteä vaihtui edellisen iltayön aikana pelkoon ja huoleen, jotka eivät ainakaan vähentyneet, kun kaksi junamatkaseuranani ollutta paikallista kertoivat eeppisistä, seuraavaan aamuyöhön kestäneistä retkistä luolastoon. Juna-asemalta matka jatkui Sveitsin maaseudulle pitkin kiemuraisia pikkuteitä, jotka eivät varsinaisesti parantaneet oloa. Kun lopulta saavuimme parkkipaikalle, oli fiilis kaikkea muuta kuin valmis suuriin seikkailuihin.

Michel oli unohtanut mainita minulle lähestymisestä. Kamojamme kootessamme havaitsin, että kaikilla muilla oli vaelluskengät jalassa. Sentään olin pakannut luolakamat rinkkaani, enkä Ikean pussiin, kuten toisinaan teen. Aiemmin olin pitänyt Vercorsin Grotte Favotin lähestymistä tuskallisena. Se oli noin puoli tuntia jyrkkää metsäistä rinnettä ylös. Folliun lähestyminen oli vähintään yhtä jyrkkä, kesti tunnin, eikä siinä ollut edes puita otteiksi. Vuoriin tottumattomalle suomalaiselle kokemus oli aika raskas.

Söimme lounaan auringopaisteessa, ja valmistauduimme menemään sisään. Tiimissä oli 6 jäsentä, joista kaikki paitsi minä ja Pierre olivat käyneet tässä luolassa aiemmin. Me ensikertalaiset saimme kunnian kontata ensimmäisinä aaltopellin alle tunneliin, joka lyhyen ryöminnän jälkeen muuttui vertikaaliseksi. Köysiosiot eivät olleet pitkiä, mutta niitä oli paljon. Isoja tiloja luolassa ei sen sijaan ollut - suurin ulottuvuus oli vertikaalinen, ja monen ihmisen mentävä kammiot harvinaisuus.

Laskeutumiset aloitin varoen ja varmistellen, mutta tunsin itseni auttamattoman hitaaksi, ja pian siirryin samaan "stoppi kiinni ja alas, ei tässä mitään jarrusulkkaria tarvita" -tyyliin kuin muutkin. Vertikaalietenemisen katkaisi poikkarointisuikero, jota nimitettiin "Passage de Concentrationiksi", ja jossa Anne-Cécile oli kuulemma aiemmalla retkellä tippunut. Onneksi se ei ollut kovin korkea, ja meno oli niin vauhdikasta, ettei edes ehtinyt hirvittää. Aquaboulevard-nimisen märkälattiaisen konttaamisröörin jälkeen siirryttiin taas laskeutumisiin. Luola oli armoton, eikä antanut hetken lepoa, ei pätkän vertaa helppoa kävelyä tai edes mukavaa konttausta. Seinien kivi oli mutaista ja täynnä teräviä kulmia.

Seuraava SRT-haaste oli pendulum- eli heilurikuilu, jossa piti noin 5 metriä ennen lattiaa heilauttaa itsensä seinässä olevaan aukkoon. Se oli yllättävän hankalaa, enkä ole varma, olisinko onnistunut, ellei Michel olisi mennyt edeltä ja ojentanut kättään. Tätä pätkää lukuunottamatta kaikki köysiosiot olivat suoraviivaisia ja helppoja, eikä niissä ollut muuta ylimääräistä kuin pari köydenohjausta. Hankaluus oli määrä, ei laatu. Alkuosassa luolaa mietin moneen kertaan, miten ihmeessä ikinä jaksaisin kavuta täältä ylös, mutta laskeutumisten jatkuessa jossain vaiheessa tajusin, ettei asian murehtiminen muuttaisi mitään, ja keskityin nauttimaan kyydistä. Sen jälkeen luolailu olikin aivan mahtavaa. Yhtä hienoa flowta en ollut varmaan koskaan aiemmin maan alla kokenut.

Syvemmällä laskeutumiset olivat pidempiä, osa yli 20-metrisiä. Mitä alemmas etenimme, sen mutaisempia olivat sekä ympäristö että köydet, jotka siis olivat enemmän tai vähemmän pysyvästi paikallaan. Lopulta, päättymättömältä tuntuneen laskeutumisten ketjun ja lyhyen vapaakiipeilyn jälkeen pysähdyimme mitäänsanomattoman näköiseen, pari metriä leveään ja ehkä 4m korkeaan käytävään. Tämä pätkä oli 360 metrin syvyydessä, ja retkemme tavoite. Siellä pidimme ruokatauon, sveitsiläiseen tyyliin ranskanleipää ja juustoa.

Käytävän toisessa seinässä oli lohkareiden takana kolo, josta kävi ilmavirta. Kivistä oli tarkoitus päästä eroon, eikä vain kaivaen, vaan räjäyttäen! Osa tiimistä oli alan ammattilaisia, ja touhu sujui rutiinilla. Ensin poralla pari reikää kiveen, sisään räjähde ja sytytyslangat, jotka vedettiin turvallisen matkan päähän ylämäkeen. Vetäydyimme sinne itsekin, Michel painoi nappia, ja PUM! Käytävää pitkin kaikunut pamahdus oli kenties huolestuttavin koskaan luolassa kuulemani ääni. Ensimmäinen pamaus ei riittänyt raivaamaan kivikosta kuljettavaa, mutta toisen jälkeen lohkareiden tilalla oli pikku käytävä, josta lähti kuilu alas.

Köysi viritettiin nopsasti poraamalla seinään pari reikää ja iskemällä niihin ripustimet. Minulle tarjottiin mahdollisuutta laskeutua rööriin ekana, mutta myöhemmäksi häpeäkseni en sitä halunnut. Olimme kyhjöttäneet paikoillamme tuulisessa ja kosteassa tunnelissa jo hyvän tovin, ja minun oli niin kylmä, että epätoivo uhkasi. Ajatus tuntemattomaan kuiluun laskeutumisesta epämääräisellä köydellä ja sitä seuraavasta haastavasta noususta samaista köyttä ylös ei houkutellut. Ensilaskeutumisen suoritti lopulta Anne-Cécile, jolla geologina ja kyseisen luolan jo tuntevana oli muutenkin minua parempi näkemys asioista. Paljastui, että ikävä kyllä avaamamme rööri muodosti vain lenkin jo tunnetun tunnelin kanssa.

En ollut ainoa, jolla oli kylmä, joten täytettyämme vesipullot hieman räjähdysaineelta maistuvalla vedellä viereisestä putouksesta aloitimme pitkän ja raskaan nousun ylös luolasta. Jo ensimmäisten köysipätkien jälkeen yllättävän lisähaasteen muodosti nousukahvoihin kertyvä muta, joka teki niiden avaamisesta köyden yläpäässä tolkuttoman hankalaa. Opin pian huljuttelemaan niitä kaikissa mahdollisissa vastaantulevissa lätäköissä, mikä hieman helpotti ongelmaa.

Pidimme evästauon mukavalla hiekkatasanteella kahden korkean kuilun välissä. Pysähtymisen myötä tuli taas nopeasti kylmä, ja jatkoimme kapuamista. Väsymys alkoi painaa, mutta ajatus lähstyvästä pinnasta auttoi puskemaan eteenpäin. Pendulum oli hauska myös ylöspäin, akvabulevardi ja suikero raskaampia. Michel ehdotti vaihtoehtoreittiä ulos, ja totesin, että mikäjottei. Se sisälsi pari köysiosiota vähemmän, sen sijaan oli lisää poikkarointia ja enemmän vettä, muun muassa hauska muutaman metrin köysiosuus vesiputouksen vieressä.

Loppua kohden väsy oli sellainen, ettei päässä oikein enää liikkunut mitään, kunhan vaan jotenkin möngin eteenpäin. Jossain vaiheessa Michel sanoi, että enää neljä köysinousua jäljellä - paitsi että niiden jälkeen tulikin viides. Lyhyissä köysissä oli mahdotonta löytää rytmiä, joten räpiköin ylös miten sattuu. Viimein edessä oli enää lyhyt ryömintä ulos. Taitoin sen mahallani, jaloilla ja käsillä uiden. Hienosti vaikutelma oli, että voimat loppuivat tasan uloskäynnille, enkä olisi jaksanut enää metriäkään lisää. Ulkona oli pimeää, kello noin 23.00. Olimme olleet luolassa kymmenisen tuntia. Pisin ja raskain luolaretkeni ikinä, ja ehdottomasti yksi hienoimmista koskaan. Tunsin todella ylittäneeni itseni, ja olin aavistuksen verran luottavaisempi Bergerin suhteen.

Lopulta koko tiimi oli kavunnut ulos luolasta, ja edessä oli retken viimeinen koetelemus: kävely takaisin parkkipaikalle alas jyrkkää rinnettä painava rinkka selässä. Matkalla meitä vilkuili kiilusilmin kaukaa joku mysteeriksi jäänyt eläin. Eteneminen polutonta vuorensyrjää alas rättiväsyneenä oli vähintään yhtä hidasta ja raskasta kuin sen nouseminen aiemmin päivällä. Tasaisemmalla maalla meitä odotti keskellä tietä nukkuva lehmälauma, jonka läpi hiippailimme varovasti. Lausannessa olin lopulta joskus puolenyön jälkeen.

19.5. Grotte de la Toussaint

Lauantaina aamupalan (aina niitä croissantteja ja pain au chocolatia!) jälkeen keräännyimme pohtimaan, mitä puuhaisimme ennen luolaa. Päädyin lopulta "nuorten" kanssa autoilemaan etukäteen luolan suunnalla oleviin turistikohteisiin.

Eka pysähdyspaikka oli Pont du Gard, näyttävä kolmikerroksinen akvedukti. Ikävä kyllä sen ympärille oli rakennettu massiivinen turistikompleksi molemmat rannat täyttävine museoineen ja matkamuistomyymälöineen. Emme viipyneet kauaa, vain sen verran, että näimme itse sillan. Seuraavaksi olimme suunnitelleet hengailua vanhassa Uzèsin kylässä, jossa oli markkinat. Nämä markkinat olivat kuitenkin niin massiiviset, että ruuhka täytti pienet kadut kaupungin ulkopuolelle asti. Lopulta kävimme vain ostamassa eväitä, ja jatkoimme matkaa.

Pidimme pikniktauon hienolla näköalapaikalla. Siitä oli enää lyhyt matka tien levennykselle, joka toimi luolan parkkipaikkana. Oppaamme oli sama ukkeli kuin eilen. Muita ranskalaisia ei ollut tulossa, mutta GSL:läisiä oli aiempaa enemmän, mukana muun muassa kaksi alle 10-vuotiasta muksua isineen. Luolan nimi oli Grotte de la Toussaint, ja sen sisäänkäynti sijaitsi metsässä aivan parkkipaikan vieressä. Se oli hieno betoniloota, jonka päällä oli suoraa alaspäin aukeava luukku. Normaalisti sisäänkäynti on lukittu ja luolaan pääsy rajoitettu, koska se on erityisen hauras.

Luukuun laskeutumalla päätyi ahtaaseen käytävään, ja luolan alkuosa oli muutenkin täynnä pieniä ryömiöitä ja konttauksia. Jo sen aikana ympärillämme oli paljon muotoja, ja ensimmäinen isompi tila oli todella koristeltu, mutta sen jälkeen astuimme suureen keskuskammioon, joka oli kuin luolailijan unesta. Tila oli joka neliösentiltään täynnä kaikkea, mitä tippuva vesi ja saostuva kalsiitti voivat saada aikaan: kaiken kokoisia ja muotoisia tippukiviä, omalaatuisia kiekkoja (discs) joita en ole nähnyt muualla, ja pieniä kippuraisia heliktiittejä. Tila oli niin käsittämättömän hieno, että olisin halunnut ihailla sitä kunnioittavassa hiljaisuudessa. Sen sijaan sveitsiläisistä lähti melkoinen älämölö, kun he osoittivat ihmeitä toisilleen ja virittelivät lisäsalamiaan. Massaluolailu ei ole minua varten.

Isosta kammiosta opas vei meidät kierrokselle sitä ympäröiviin tunneleihin, joissa oli kenties vieläkin enemmän ja hienompia heliktiittejä, sekä vähän pikkuisia kiipeilyjä ja ryömintöjä. Kaiken kaikkiaan tämä oli selkeästi ihailu-, ei urheiluretki. Yleensä pidän enemmän jälkimmäisistä, mutta tämä pieni luola oli niin valtavan kaunis, että en olisi halunnut tulla ulos ollenkaan.

Hotellille palattuamme huonekaverini yllytti minut lähtemään joelle uimaan. Pulikoimassa myös olleet Olivier ja Vivien saivat päähänsä nousta jokea ylävirtaan ja laskea sitä alas, vähän kuin kanjonoinnin kevytversiona. Tietysti lähdin mukaan, vaikka minulla oli märkkärin asemesta haalari ja kengiksi saappaat, eikä kypärääkään ollut lähistöllä. Vähän jännä ja kylmä jokiseikkailu siis oli, mutta hauska myös. Lisäksi joessa oli käsittämättömiä muovisen näköisiä pyöreiksi hioutuneita siirtolohkareita.

Mainion päivän tunnelma romahti illallisella, kun alettiin setviä sunnuntain ohjelmaa. Olisin kovasti kaivannut vaikeampaa, mieluiten vertikaalista luolaretkeä pienemmällä tiimillä, mutta sellaista ei oikein tuntunut olevan tarjolla - ja sitten kävi ilmi, että ainoa mahdollinen kyyti olisi lähdössä kohti Sveitsiä jo ennen puoltapäivää. Plääh. Pettyneenä poistuin aikaisin nukkumaan.