Siirros

Kärsimättömille lukijoille tiivistelmänä: täällä ei enää ole mitään nähtävää. Tarina jatkuu osoitteessa lohkareikko.wordpress.com.

Aloitin tämän henkilökohtaisen päiväkirjablogin joulukuussa 2005. Alkuperäisenä inspiraationa olivat muutamat bloggaavat tutut sekä silloisen jousikvartetin blogi, johon kirjoittelin lähinnä minä. Siihen aikaan blogin pitäminen oli yleisin ja suosituin nettimedia, jolla jakaa enemmän tai vähemmän kiinnostuneille tuttaville tietoa arjestaan.

Joulukuussa 2005, kahdeksan ja puoli vuotta sitten, olin opiskellut sellonsoitonopettajaksi kahden ja puolen vuoden ajan, ja kielitiedettä puolitoista vuotta. Haaveilin orkesterisellistin urasta. Musiikki oli pelastanut minut urheilulta, enkä harrastanut käytännössä mitään liikuntaa.

Jjjoohon kirjaamieni vuosien aikana ehdin valmistua metrojunankuljettajaksi, soitonopettajaksi sekä kielitieteen kandidaatiksi. Nykyään soittaminen näkyy elämässäni lähinnä Ylioppilaskunnan Soittajien viikottaisten harjoitusten ja puolivuosittaisten konserttien merkeissä, metro satunnaisena keikkojen ajona, ja kielitiede, noh, ei oikeastaan mitenkään.

2009 pääsin opiskelemaan biotieteitä, ja sillä tiellä olen edelleen. Reilu kuukausi sitten, huhtikuussa 2014, kävin hakemassa kansliasta filosofian maisterin todistukseni. Viimein, yli 10 vuotta kestäneen opiskelu-uran päätteeksi, sain suoritettua ensimmäisen (ja luultavasti viimeisen) ylemmän korkeakoulututkintoni. Se ei tuntunut erityisen järisyttävältä, koska arkeeni se ei vaikuttanut mitenkään. Olen jo noin vuoden ajan puuhastellut Viikissä Biotekniikan instituutin DNA-sekvensointi- ja genomiikkalaboratoriossa, koulutustani vastaavissa mikrobiekologiaan ja bioinformatiikkaan painottuvissa hommissa. Samassa talossa on tarkoitus jatkaa edelleen, toivottavasti vielä jossakin vaiheessa myös jatko-opiskelijana.

Blogin sisältämien vuosien aikana innostuin ensin kiipeilystä, sitten luolista. Vuonna 2007 kävin ensi kertaa Turun Luolavuoren luolassa, 2009 puolestaan oikeassa, isossa ulkomaisessa kalkkikiviluolassa, eteläwalesilaisessa Ogof Ffynnon Ddussa. 2010 perustimme Suomen luolaseuran, ja larppaamisen, kiipeilyn sekä luolien parissa tapaamani ihmiset ovat edelleen lähintä ystäväpiiriäni. Sittemmin olen innostunut niinkin arkisesta liikunnasta kuin lenkkeilystä, koska Suomessa ei ole suuria luolia, ja jotenkin täytyy pysyä kunnossa reissuja odotellessa. Kiipeilyä olen jatkanut vaihtelevalla aktiivisuudella, mutta se on edelleen mielestäni maailman toisiksi parasta liikuntaa heti luolien jälkeen. Haaveilen yhä siitä, että joskus kiipeän muuallakin kuin Suomessa. Kaipaan vuorille, ja olisi hienoa paitsi vaellella, myös kiivetä vuoristossa. Toistaiseksi lomat ja rahat menevät kuitenkin pääosin maanalaisiin puuhiin.

Pitkään aikaan en ole tullut blogiini päivittäneeksi muuta kuin luolaseikkailuja. Normaalista arjesta kertovaa löpinää on internet pullollaan, eikä oma arkeni useinkaan kiinnosta edes minua, miksi sitten ketään muuta? Parin vuoden ajan asiaa silloin tällöin mietiskeltyäni olen nyt päätynyt siihen, että Jjjoo on aikansa elänyt. Tämä tulee olemaan viimeinen postaukseni tässä osoitteessa.

Luolaretkien kronikointi tuntuu edelleen kiinnostavalta ja tarpeelliselta, etenkin kun suomenkielisiä luola-aiheisia blogeja on vain kourallinen, ja nekin lähinnä suomalaisiin luontokohteisiin keskittyviä. Erityisen kiinnostavat jutut, jotka haluan jakaa, tapaavat liittyä lähes poikkeuksetta luoliin, vuoriin tai muuhun ulkoiluun. Siispä, jatkossa allekirjoittaneen edesottamuksia voi seurailla silloin tällöin päivittyvässä uudessa, enemmän kiveä ja vähemmän arkea sisältävässä blogissa, Lohkareikossa.

Aamuvuoron Alppi-ikävää

Sveitsin ja sitä seuranneen Ranskan luolaekspedition päivitykset odottavat edelleen, osa pöytälaatikossa ja loput jossain muistin kätköissä pölyttymässä. Tarkoitus on vieläkin saada ne joskus nettiin asti, mutta kummasti syksyn mukanaan tuomat opinnot, työt ja muu sälä ovat vieneet kaiken ajan ja tarmon edes ajatella niitä. Jos työn alla ei ole 15-sivuinen megaessee, niin vähintään joku esitelmä, tentti tai kasa ohjelmointitehtäviä, ja taustalla jatkuvasti kalvava huoli siitä, mistä kehitän itselleni harjoittelu- ja gradupaikan.

Tänään kävin lauantaipäiväni ratoksi ajamassa melkein 10-tuntisen metrovuoron. Kuluneen viikon univajetta ei varsinaisesti auttanut, että töihin piti herätä neljältä. Olin edellisenä iltana kokeilumielessä ladannut iPodille ranskalaisen vuoristoteemaisen podcastin. Kuunnellessani sitä koomaisena ohjaamokopissa aloin itkeä. Ranskankielinen selitys vaelluksesta ja vuoristolehmistä toi pintaan älyttömän kaipuun johonkin korkealle, ja sen päälle metrossa raataminen teki selväksi sen tosiseikan, etten varmasti ole palaamassa tuonne pitkään aikaan.

Myöhemmin tiedostin, miten vähän olen palaamiseni jälkeen edes ajatellut vaihtoaikaani. Olen kyllä puhunut siitä ihmisille, mutta jotenkin etäältä, ikäänkuin käsittelisin jotakuta ulkopuolista. En ole missään vaiheessa varsinaisesti kokenut mitään paluushokkia tai masennusta. Tässä, kuten kaikessa muussakin, yleinen selviytymisstrategiani "kerää niin paljon tekemistä, ettet ehdi ajatella" on toiminut varsin hyvin. Jossain taustalla kuitenkin haaveilen Lac Lémanin toisella puolen siintävistä vihreistä rinteistä, jyrkistä kaduista, pienistä hammasratasjunista, ympärillä soljuvasta ranskasta, ja tietynlaisesta vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, jota en ole Suomessa oikeastaan koskaan kokenut. Sen kääntöpuolena oli ajoittainen yksinäisyys. Täällä on niin paljon kaikkea minulle tärkeää, ihmisiä ja harrastuksia, jotka tuovat mukanaan paitsi hyviä asioita, myös stressiä, huolta, ja vastuun ja riittämättömyyden tunteita.

Väliaikatietoja

Viikko sitten, myöhään illalla maanantaina 30.7. palasin viimein pysyvästi Suomeen. Takana on mahtava lukukausi Lausannessa, viikko lähisukulaisten kanssa Leysinissä sekä 10 päivää luolaseikkailuja Ranskan Vercorsissa. Nyt yritän asettua takaisin siihen tavalliseen arkieloon, josta pidin puolen vuoden tauon. Ihan kaikkia tavaroitani en vielä ole roudannut Töölöön, ja hoidettavana on kasapäin käytännön asioita sekä paperisotaa, muun muassa Sveitsissä suoritettujen opintojen säätö Helsingin yliopiston opintorekisteriin. Tänään pitäisi uskaltaa tarttua selloon ja katsoa, osaanko enää mitään, ja huomenna aamulla menen ihmettelemään, vieläkö metro kulkee.

Kuten näkyy, bloginkirjoittelu hiipui ja kuihtui pois viimeisten Sveitsin-kuukausieni aikana. Tämä ei suinkaan johdu siitä, etteikö mitään kiintoisaa olisi tapahtunut, vaan päinvastoin - puuhasin niin paljon kaikkea hienoa ja jännää, että jotenkin aikaa ja intoa sen kirjalliselle dokumentoinnille ei enää löytynyt. Jälkeenpäin se kovasti harmittaa. Tavoitteenani onkin kirjoittaa muistiin mahdollisimman paljon juttuja, ja julkaista niitä blogissanikin. Karkeat luonnokset olen jo saanut aikaan muun muassa kahdesta eeppisestä luolaretkestä (10 tuntia ja -360 metriä sveitsiläisessä Réseau du Folliussa lausannelaisten kanssa sekä 15h ja -560m Vercorsin Gouffre Bergerissä suomalaisporukalla). Hetki saattaa mennä ennen kuin saan mitään nettikelpoista aikaan, mutta runsain mitoin tekstiä on kyllä luvassa!

14.4.09, Perkkaa. Intro: Sinne ja takaisin

Tästä alkaa Walesin-reissun raportti, joka toimii samalla periaatteella kuin viimevuotisten Ranskan- ja Ruotsi-Tanska-matkojen kuvaukset. Kirjoitin koko vajaan kaksiviikkoisen seikkailun ajan perinteistä paperipäiväkirjaa, ja nyt siirrän tekstini nettimuotoon muidenkin ihmeteltäväksi. Otsikot kertovat siitä, milloin ko. teksti on kirjoitettu, eivät sisällöstä. Hieman sekava systeemi ehkä, mutta toisaalta lienee kiva tietää, missä mikäkin kirjoitelma on syntynyt. Tiivistäen, matka siis ajoittui välille 1.-13.4.2009. Aluksi vietin viikon AOK:laisten seurassa Cardiffissa ja vähän muuallakin, sen jälkeen vajaan viikon Varsinais-Suomen Luolatutkijoiden kanssa eteläisen Walesin maanalaisia onkaloita tonkien. Aivan mahtava reissu kaiken kaikkiaan. Ankeaa, että se on jo ohi - mutta nyt asiaan! Tarina alkaa.

Satunnaisia havaintoja

Olen näköjään liukunut pois "päivitys joka päivä, vaikkei olisi muuta kerrottavaa kuin että ajoin metroa, soitin selloa ja vihasin elämääni" -linjalta, hiljakseen kohti "päivitän, jos on jotain sanottavaa, tai jos sattuu huvittamaan"-suuntaa. Tämä ei välttämättä ole huono asia, vaikka sen taustalta löytyvät asennevammat ovatkin. Kyseessä siis tietenkin klassisen pessimistinen ajatusmallini "pah, turha mun on mitään kirjoittaa kun ei sitä kukaan kuitenkaan lue ja jos joku lukeekin niin ei sekään siitä pidä". Jipii. Mutta tällä tyylillä mennään tällä hetkellä, ja katsotaan, josko jossakin vaiheessa innostun taas kirjoittamaan säännöllisiä kaupassakäynti-, harjoitelu- ja siivouslistauksia sun muita oodeja paahtoleivälle.

Tällä viikolla alkoi Kamariorkesteri Juvenaliasta laajennetun Juvenalia Sinfonietta -orkesterin periodi. Vaihteeksi siis soittelen musaopiston orkesterissa. Odotukseni eivät olleet korkealla ensimmäisiin harjoituksiin mennessäni, mutta ihme kyllä ei se niin pahalta kuulostanut kuin alunperin pelkäsin. Itsekin onnistuin soittelemaan ihmeen paljon oikein, vaikken koesoittokoulutukseltani ollut näitä stemmoja vilkaissutkaan. Täytyy kyllä kumminkin tunnustaa, että viihdyn vähän paremmin YS:n treeneissä. Jännittävintä Juvenalian periodissa on, että siihen osallistuu useampi muinainen tuttu musaopistoajoilta. Monella alkaa jo olla ihan eri elämänvaihe meneillään kuin minulla: valmistuvat, menevät töihin, ostavat asuntoja ja perustavat perheitä. Pelottavaa.

Paitsi että noh, kyllähän minäkin tietysti aion valmistua (joo joo, ihan oikeesti, tänäänkin yritin tehdä opinnäytettä), ja käyn töissä. (Tänään heräsin neljän kieppeillä ja menin töihin aamukuudeksi, tuskaa. Siellä tuli ihmeteltyä ratamiehiä työssään. Näyttää se vaan pelottavalta kun porukka kävelee pitkin liikennöityä metrorataa, vaikka hyvin on tiedossa, että tyypit ovat kaikin puolin koulutettuja, kokeneita ja osaavat väistää junia.) Niistä listan muista kohdista ei kohdallani liene pelkoa vielä pitkään aikaan.

Jjjoo. 1 v.

Nytpä on blogillani merkkipäivä, paitsi että oikeastaan se meni jo, kun taas vaihteeksi kirjoitan niin myöhään, että vuorokausi on jo vaihtunut. Oli siis eilen. Joka tapauksessa, nyt olen vuoden verran höpissyt tänne. Kun noita posteja näin jälkeenpäin katselee, ne voisi selkeästi jakaa kolmeen kauteen. Aluksi oli joulusta pitkälle kevääseen yleisesti ottaen elämätöntä mutta ahkeraa, sain tehtyä proseminaarin ja muutenkin opiskeltua paljon. Huhtikuun lopussa sitten alkoivat Lintsityöt ja aloittivat kesäkauden, joka oli työntekoa ja hyvin lahjakasta epäsosialisoitumista, kun en osannut ja jaksanut ja viitsinyt töiden ohella pitää sitäkään vähää yhteyksiä ihmisiin kuin yleensä. Silloin kirjoitin myös aika aktiivisti fanficciä.

Ja sitten kun Lintsi meni kiinni ja koulu alkoi, siirryttiin syys-talvi-kauteen, jonka teemana oli selvästikin ihmellinen ihmissuhdeihmettely ja tyhmä teineily, joka välistä tuntui olevan yhtä hajottavaa ja aikaavievää kuin opiskelu tai työt. Koulua ei ole nyt tullut käytyä ollenkaan niin paljoa kuin viime lukuvuonna, mutta olen siltikin oppinut paljon, lähinnä itsestäni. Näkemykseni monista asioista ovat nyt hyvin erilaisia kuin silloin, kun vuosi sitten aloin tänne höpistä. Kykenen nykyjään esimerkiksi uskomaan, että ihmiset voivat suhtautua minuun positiivisesti, tai jopa pitää minusta, vaikka edelleenkin se on kovin hämmentävä ajatus. Suurin yleisen tason oivallus lienee, että tunteet ovat järjenvastaisia ja tekevät mitä sattuu, ja niihin on kovin vaikea vaikuttaa millään tavoin, vaikka kuinka haluaisi.

...sitten tylsästi vielä päivän puuhat: aamulla kieliteknologian tentti olisi ollut helppo, jos olisin saanut luettua kunnolla, mutta eiköhän se nytkin jotensakin mennyt. Sieltä pikkolosellotunnille, jossa koin, että vaihteeksi se oli opettaja enkä minä, joka oletti, että pitää heti osata kaikki, mikä oli vähän ikävää. Sen perään oppilas ja oma soittotunti. Illaksi kielitieteen laitokselle, missä oli ihan lystit pikkujoulut. Oli tanssimattopelailua, IPAreita (foneettisten aakkosten näköisiä pipareita), kielitieteellistä visailua jossa pääsin pätemään egyptologiatietämyksellä, ja sitten soittelin joululauluja ilman nuottia lennosta ja olin iloisesti yllättynyt, kun osasin vaikka kuinka paljon, kun yleensä olen niin kovin nuottikeskeinen.

Erilainen entry

Minulla ei ole ollut tapana kirjoitella mitään yleisluontoisia märehdintöjä, jotka eivät sisällä päiväjärjestystä, mutta kerrankos sitä näinkin. Tänään nimittäin tahtoisin esitellä perusoletukseni ihmisistä, koska olen jotenkin päätynyt selittämään niitä useille muille viime viikkojen aikana. Ennen kuin sanon mitään, voin vetää maton jalkojeni alta toteamalla, että mä olen niin epäintellektuelli, etten ole pahemmin esimerkiksi filosofiaa lukenut, varmaan nämä on joku jo esittänyt viisaammin ja perustellummin jossain, ja varmasti moni osaisi kaunopuheisesti perustella mulle, miksi ne eivät pidä paikkaansa.

Mutta siis, näin:
1. Ihmiset ovat itsekkäitä
2. Ihmiset ovat tyhmiä
2.1 Mitä enemmän ihmisiä on samassa paikassa, sitä tyhmemmiksi ne muuttuvat
(siis, "joukossa tyhmyys tiivistyy")

Lauralla oli tähän joku kolmas lisäys, jota en ikävä kyllä enää muista, jonka olisin myös allekirjoittanut.
Jukalla myöskin oli lisäyksensä, mutta en osannut pitää niitä kovin keskeisinä.
Lisäksi tyhmyydessä on se valtava vika sanana, etten oikeastaan ihan tarkoin osaa määritellä, mitä kaikkea siihen liittyy ja mitä tismalleen sillä tarkoitan.

Joka tapauksessa, molemmat ovat täydellisen sovellettavissa minuun. Moisen moskan tunkeminen nettiin ihmisten ihmeteltäväksi on sekin jo esimerkki itsekkyydestäni ja tyhmyydestäni, muttei kovin keskeinen sellainen.

Miksei ihminen voi olla tyytyväinen siihen, mitä sillä on?

Eläimiä

Näköjään Blogger on kehittänyt kivan tavan olla toimimatta aina juuri siihen aikaan illasta, kun haluaisin päivittää blogiani. Jo toista kertaa peräkkäin se nimittäin teki niin. Kohta pitää opetella päivittelemään aamuisin.

Eilen siirryin kohtalaisen aikaisin aamupäivästä Laaksolahteen, missä oli hyvää ruokaa (burritoja/fajitaksia/wrappeja tai miksi ko. varianttia sitten pitäisikään sanoa). Laaksolahden suunnassa käväisin myös Mirjan porukoiden luona katsomassa juuri taloon tullutta koiraa. Se on semmoinen ihan pieni perhoskoiranpentu ja ihan älyttömän söpö, ja ihan hassu myös kun on niin pentu. Vooooooi.

Koiran jälkeen menini ihmettelemään kissaa, eli 1931-gm-kokoukseen. Kissa oli yhtä allergisoiva kuin aina ennenkin, mikä tuntui erityisen ikävältä johonkin flunssanjämä-yskään liitettynä. Sen sijaan muuten kokous oli leppoisa, oli yllättävän vähän asioita, ja hihih, olin eka joka sai kaikki hahmonsa valmiiksi. Niin paljon kuin niistä stressasin. Enpä olisi osannut arvata.

...vaan näin

Vaihteeksi voisi kirjoittaa näinkin inhimilliseen aikaan, ettei tulisi höpistyä mitä sattuu. Aamuyön angstilätinäni aiheutti vastavuoroisesti lisää angstia. Maaginen kykyni tuottaa angstia tyhjästä siis iski jälleen. Jos joku keksii semmoiselle jotain käyttöä, tiedätte kenen puoleen kääntyä.

Koska eilinen oli pelkkää tärähtänyttä tunnelmatilitystä, tänään faktapitoisemmin. Menin siis nukkumaan joskus viiden maissa aamuyöstä, mutten sittenkään saanut unta varmaan tuntiin, kun olin vähän hyper ja mietin ties mitä outoja. Heräsin sitten siinä kahdeksan jälkeen, ja suoritin äkkilähdön kohti konsaa. Aamupäivän aikataulu oli tiivis.

9.30-11.30 oli kvartettitreenit, joissa olin vuorotellen raato, niuhottaja ja viimein lempiosaani päästyämme pelkästään innostunut. Sitten kipin kapin Siltavuorenpengertä kohti.

12.00 kieppeillä ilmaannuin laitokselle palauttamaan yön aikan korjaamiani tehtäviä. Ne olivatkin viimeiset laatuaan, koska kyseinen kurssi loppuu. Sen sijaan ensi viikosta pitäisi tehdä jotakin kirjantoimitus-apujuttuja.
Ja sitten takaisin konsalle. Matkalla pysähdyin F-musiikissa katsomassa, olisiko siellä Boccherinin kvartettoja levyllä, mutta ei ollut, kvintettoja vaan.

12.45 olin takasin konsalla, missä yllättäin löysin kahviosta Lauran, Kirwan ja Olgimuksen. Niillä tosin oli kova kiirus pois, mutta siltikin oli mukava törmätä wanhoihin tuttuihin.

13.00 pidettiin sellomuksuryhmän palautekeskustelu, jossa olin sikäli vähän pihalla, etten viime muksuryhmätunnille itse päässyt. Lisäksi tiimityötä esittelevät vanhemmat opiskelijat esittivät ryhmätyön hyviksi puoliksi muun muassa "ei yksinäistä puurtamista tai kilpailua"--hmmh, itse otan paljon kilpailullisemman asenteen jos pitää työskennellä ryhmässä, ja puurran mieluiten yksin. Tietystikin piti sitten lähteä kesken poiskin.

14.15-15.15 käväisin vielä Kulosaaressa opettamassa, ja sitten, kas ihmettä, se olikin se päivä siinä. Eikä se ollutkaan tuntunut niin pahalta kuin olin odottanut.

Oli tarkoitus suunnata "kodin" kautta kotiin, eli ensin Pasilaan ja sitten Laaksolahteen. Pasilassa kumminkin otin ja jumitin keskustelemaan tärkeistä asioista ircissä. Se oli hyvä juttu, koska vähensi kehittämääni turhaa tyhjänpäiväistä angstia kovasti. Ja sitten äiti soitteli ensin, että "etkös sä ole jo tulossa", ja sen perään ennen kuin ehdin lähteä, että "odotas, mä tulenkin sinne". Äiti on ihmeellinen ihminen. Käväisi sitten pyörähtämässä täällä, ettei mun tarvis vaivautua, kun muutenkin on ollut rankkaa. Toi ruokaa ja muuta semmoista, mutta kovin pikaisesti poistui myös. Sitten vaan lojuin ja katselin telkkaria uudelta hienolta näytöltä. Olis varmasti jotakin järkevää pitänyt tehdä, mutta ei kai aina vaan voi.

Elämä?

Josko sitä taas yrittäis vaihteeksi elvyttää tätä blogi-wannabeta. Vähän huonolta on toistaiseksi näyttänyt: kirjoitin juuri niin kauan, kun mulla oli angstattavaa, jossakin välissä enin angsti hiipui tasaiseksi tylsäksi yleiseksi piittaamattomuudeksi, ja lakkasin kirjoittamasta. Josko nyt taas, nyt alkais olla sen verran angstinen ja elämätön olo. Voin sitten hiljetä jälleen kuukaudeksi.

Viikonloppuna oli Hauraita Unelmia -peli, toinen laatuaan. Se oli jännä, enpä ole aiemmin etäpelannut noin täysillä missään larpissa. Lisäksi erinäiset hahmosta paljastuneet asiat saivat sen (ja samalla pelaajan) miettimään todella syvällisiä. Luulisin, että se on periaatteessa merkki siitä, että joko peli tai hahmo tai molemmat ovat onnistuneita. Olen hahmooni harvinaisen tyytyväinen, mikä on jotakin, koska alunperin tuntui, ettei mikään enää voi tuntua miltään edellisen vastaavan kampanjan vinkeän sekopääihmissuteni jälkeen. Tosin pahoin pelkään, että pelasin tyhjäpäistä, jatkuvasti selittävää sekopääsutta paremmin kuin nykyistä friikkiä yliälykköhahmoa, mutta yritys on ainakin kova.

Jotenkin mulla on nyt suuria vaikeuksia palata takaisin normaalielämään. Enkä tällä tarkoita, että hahmo olis jäänyt päälle, tai etten erottaisi totta ja satua, vaan sitä, että mun tämän hetkinen elämä vaan ylipäänsä ärsyttää. Ottaisin kovasti mieluummin jonkun toisen elämän. Jotenkin en oikein tiedä, mitä tässä oikein yritän. Proseminaari meni tosi hyvin. Sain kesätöitäkin, sieltä Lintsiltä. Soittaminen sen sijaan tökkii pahasti--ja se, että näköjään yksi pieleenmennyt säestysharjoitus tappoi mun motivaation täysin, kertoo kyllä, että mun motivaatio tai ehkä itsetunto eivät ole järin kehuttavia muutenkaan. Siitä puhumattakaan, että istun tässä koneella ihan liikaa. Sosiaalinen elämä on yhtä kuin "Moi" kämppikselle aamulla. Pitäis lukea tenttiin, pitäis nukkua, pitäis tiskata, pitäis elää. Plääh. Mitä turhaa. Tottahan neljän(!) tyhjän mail-inboxin tuijottaminen ja ircissä idlaaminen on niin paljon kiinnostavampaa.

Valivalivali... not.

Jesh, nettini toimii taasen, on toiminut jo useamman päivän, onneksi. En siis ole seonnut. Hassua sinänsä, että tämä bloginkuvatus näköjään on muotoutumassa juuri niin tilitykseen ja tarpeettomaan angstaukseen keskittyneeksi kuin alunperin pelkäsin ja arvasin. Samaan tapaan mun paperille kirjoitettu päiväkirjateksti syntyy yleensä silloin, kun ärsyttää. Kun on kivaa, niin tekee mieluummin ehkä jotakin muuta kuin kirjoittaa sitä ylös. Sääli sinänsä, antaa vähän harmaan ja synkeän kuvan mun elämästä.

Tänään ei ole ollut mitenkään kurja ja synkeä, vaan ihan jees tavallinen päivä. Aamulla melkein nukuin luennolla valvottuani tyhmän fanficin sun muun parissa myöhään taas vaihteeksi. Sitten näin kamuja ja söin, ja soitin pari tuntia kvartetissa. Kotiin päästyäni aattelin tehdä jotakin järkevää, kuten litteroida prosemma-materiaalia, jonka viimein sain kerättyä elikäs videoitua, sekä soittaa selloa. Sen sijaan katselin lähinnä telkkaria ja lähdin Selloon (väärä sello, äh) shoppaamaan äidin kanssa ja haaskasin rahaa. Äsken katselin ekan jakson Battlestar Galacticaa, kun se onneksi ja iloksi alkoi Neloselta. Ei vaikuttanut yhtään hassummalta. Loppui kamalan kesken. Pitää odottaa viikko seuraavaa. En wareta. En en. Ehen. Ainakaan BSG:tä.

Enää pari päivää...

Tämän päivän ja huomisen kun vielä selvitän, niin sitten alkaa viimeinkin kauan kaivattu loma. Kuvittelin, että vikat viikot ennen joululomaa olis olleet vähän helpompia, mutta kummasti se kalenteri kuitenkin täyttyi. Tänäänkin on ennen seitsemää ehkä parhaimmillaan yksi kaksituntinen tauko, riippuen sellotuntini pituudesta, ja sitten tämä lyhykäinen tauko tässä, jonka päätin kuluttaa valtavan hyödyllisesti blogi-tilitykseen.

Viikonloppu oli melkoinen urakka. Tulipa todistettua ainakin ihan empiirisin tutkimuksin, että mun bilekäytöksessä on selkeä kaava. Se on nyt toistunut silloin Major-Espanja-keikkailtana, omissa tupareissa sekä YS:n pikkujouluissa.

Ennen bileitä olen tyypillisesti varovaisen odottavainen, tyyliin, "ei tästä kumminkaan mitään hyvää voi seurata". Sitten kun varsinaisesti päästään vauhtiin, mulla on jonkin aikaa oikein kivaa. Jossain vaiheessa päätän, että tämä riitti tältä iltaa. Sitä seuraa typerä masennus ja angstaus. Mun pitäisi oppia elämään laskuhumalan kanssa. Se on kurjaa, kun joka bileet päättyy siihen, että istun nurkassa ja inhoan kaikkea, etenkin itseäni, ja sitten möngin kotiin vihaisena.

Nohjoo. Eilen ei ollut varsinaisia bileitä, ja sit olikin aika lailla tasaisemmin kivaa. Aamupäivällä päädyin soittamaan erään oppilaani kanssa tämän Kaivopuistossa asuvalle vaarille. Se oli kiintoisaa. Sitten vietin aikaa ekaksi iskän ja velipoitsujen ja sitten kavereiden kanssa. Ainoat nurjat puolet olivat, että söin liikaa, ja Olgalla törmäsin taas siihen, etten sovi yhteen kissojen kanssa.

Ehkä kaikkein hupaisinta tänään oli blogi-aiheinen keskustelu iskällä, kun muut toteisvat, etteivät oikein tajua näitä. En minäkään tajunnut, ennen kuin Jormat halusivat perustaa blogin, ja aloin kirjoitella siihen, ja sitten myös lukea erinäisiä muita. Ja näin tässä sitten kävi.

Joulushoppailuargh.

Jjjoo. Siis. Tähän maailmaanhan ehdottomasti kaivataan vielä yksi blogi, joka sisältää päätöntä ja tarpeetonta angstaamista ja valitusta ja itsesääliä asioista, jotka oikeasti on ihan hyvin, eikös?

Terrorisoituani muuan Major-kvartetin blogia koko sen olemassaolon ajan sälällä, jolla ei ole mitään muuta tekemistä koko kvartetin kanssa kuin minä, päätin perustaa oman valitusnurkkaukseni nettiin. Onneksi kenenkään ei ole pakko lukea tätä.

Tänään ajattelin valittaa ja tilittää aiheesta joulushoppailu. Kulutin puoli päivää kiertelemällä kaupoissa, ja ne lahjat, mitä ostin, totesin jälkeenpäin ihan tyhmiksi. Ainakin yhden suhteen päätin jo, etten takuulla anna sitä tyypille, jolle sen kuvittelin ostaneeni. Kun ei se kuitenkaan pitäisi siitä yhtään. Jos pyytäisi aina tarkat lahjatoiveet kaikilta, niin silloinhan ne tietysti saisivat juuri sen, mitä oikeasti haluavat - mutta mitäs kivaa siinä nyt sitten olisi? Minusta lahjaan kuuluu olennaisena osana se, että lahjan antaja ikäänkuin kertoo sillä jotakin sekä itsestään, että lahjan saajasta. Filosofista, yök. Niinjuu, sitä paitsi, meneehän siihen lahjojen osteluun aina rahaakin. Ja sitten ne kaupat ovat vielä täynnä ihmisiä, kun on näin myöhään liikkeellä, ja kaikilla on kiire ja niitäkin ärsyttää olla siellä.

En ole ylipäänsäkään kovin esimerkillinen jouluhenkilö. Korttejakaan en ole edes ajatellut. Eipä ole mitään koristeitakaan täällä huoneessani. Joulukalenterin sentään ostin, mutta siinä on suklaata, joten se on erikoistapaus. Jonkun pitäis vielä kehittää kahvi-joulukalenteri. Semmoinen, mistä saisi joka aamu hyvää valmista kahvia...

Huomenna luvassa: Tuparit. Luultavasti syy jättimäiseen angstiin, syystä että joko sinne ei tule ketään ja ärsyttää, tai sitten sinne tulee tyyppejä, ja piiloudun komeroon/pakenen paikalta, koska mua ahdistaa ne kaikki ihmiset. Jipii. Tai sitten mulla on vaihteeksi kivaa. Sekin on mahdollista, onneksi. Siinä tapauksessa voipi olla, etten kirjoita tänne mitään. Ja maailma pelastuu.