Valoa tunnelin päässä

24.5. 00:40 Danhostel Copenhagen Downtown

Torstaina elämä voitti. Sängyn pohjalla vietetyn päivän jälkeen olo oli todella hutera, mutta niin paljon parempi, että sain syötyä aamupalaa. Kahvi ei tosin maistunut (aina huolestuttavaa!).

Päivä oli kokonaan vapaa, ja vietin sitä yksikseen tai porukasta toiseen eksyillen, hotellia basecampina käyttäen. Listallani Köpiksen 1. nähtävyys oli metro, joten ensin kävin siellä. Se oli automaattinen ja hieno, mutta tosi persoonaton: muistutti hyvin hyvin paljon Toulousen vastaavaa. Tylsää, jos kaikki hienot uudet automaattimetrot ovat ihan identtisiä.

Metromatkailtuani keskustasta lentokentälle ja takaisin palasin hostellille lepäämään ja lukemaan Northern Lightsia. Pitkät kävelyt eivät oikein edelleen vajaatoimisella jalalla, jumittuneilla lihaksilla ja yleisellä heikkoudella jaksaneet innostaa, joten taukoja oli pidettävä.

Päivän 2. reissu suuntautui ostoskatu Strögetille, ja tehtävänä oli yksinkertaisesti hankkia yöpaita, koska se ainoa reissuun ottamani oli sairastelun jäljiltä bläh. H&M oli nopea ratkaisu. Lisäksi lounaankorvikkeeksi panini ja peräti latte. Elämää löytyi siis! Silti palasin taas hetkeksi kotipesään.

Kolmas ekskursioni suuntautui Tivoliin, joka oli ihan lähellä hostellia. Olin käynyt siellä viimeksi joku 20 v. sitten, joten ei oikein ollut mitään kuvaa. Ex-lintsiläisen silmiin laitteita oli vähän, ravintoloita hurjasti ja viheralueet aivan ihania. Tivoli todella on huviPuisto. Käytinkin aikaa vain istuskellen penkillä kirjaa lukien.

Parissa laitteessa oli toki myös käytävä. Vanha vuoristorata oli ihana. Sen sijaan Lintsin Pikajunan kaksoisolento Odin Express oli virhe: 4. kierros oli liikaa. Tuli taas paha olo. Lojuin penkillä kunnes uskalsin raahautua jatkamaan lojumistani hostellilla, taas.

Iltaa kohden taasen oli sen verran elävä olo, että lähdin joukon muita kanssa syömään. RizRazissa oli mahtava ja edullinen kasvisbuffet, ja ensi kertaa pariin päivään tuli ihan oikeasti syötyä lämmin ateria. Jee. Hyvä minä.

Iltayöstä luin Northern Lightsin loppuun. En ole erityisen vaikuttunut. Täytynee jättää arviointi odottamaan, kunnes olen saanut 2 muutakin osaa lukaistua.

Illan ohjelmaan sisältyi myös ylläripaloharjoitus eli turha palohälytys hostellilla. Kaikki ulos, 10 min odottelu pihalla paloauton vieressä ja takaisin sisään. Höö.

Vuoristorataunta

Vaikka Lintsiajoistani alkaa olla jo pari vuotta aikaa, ne ovat jättäneet yhden lähtemättömän asian johonkin alitajuntaani: huvipuistot ovat edelleen vakioelementti unissani. Näin tässä taannoin yhden jännimmistä huvipuistounistani vähään aikaan. Siinä olimme kaveriporukalla Lintsillä, missä oli uusi vuoristorata. Katseltuamme sitä vierestä aikamme päätimme mennä kyytiin. Laitteeseen lastautuessamme onnistuin jotenkin hukkaamaan kaverini, joten istuin vaunuun jonkun vieraan ihmisen viereen. Ajelu alkoi kahdella kierroksella ympäri näkyvän radan--se oli kohtalaisen perusmeininkiä, muistutti ehkä eniten Tulirekeä, mutta oli selkeästi pidempi.

Parin kierroksen jälkeen odotin, että ajo loppuisi, mutta yhtäkkiä ennen laituriin tuloa juna kääntyikin jyrkästi vasemmalle ja singahti tunneliin. Ajo muuttui jännittäväksi ja luovaksi sisävuoristoradaksi, jossa oli muun muassa pystysuora nostomäki. Kiskotkin muuttuivat lattialaattoihin upotetuiksi valoiksi, joita juna seuraili. Ajon edetessä meno meni vielä oudommaksi: juna mutkitteli autiossa, uutuuttaan kiiltävässä tavaratalossa. Lopulta ilmaannuimme takaisin päivänvaloon ja laituriin.

Todella vakuuttuneena tästä elämyksestä lähdin kävelemään laitteelta pois muiden, vieraiden kyydissä olleiden kanssa. Vertailimme kilvan kokemustamme, ja huomasimme, että eri ihmiset olivat nähneet eri juttuja (joku muun muassa fantsuhirviön). Kavereitani sen sijaan ei näkynyt, joten soitin heille. He ihmettelivät, missä olin ollut, ja totesivat, että vuoristorata oli heidän mielestään ollut aika tylsä. Heidän ajelunsa oli päättynyt kahden kierroksen jälkeen laituriin, ei mihinkään halluiseen lisäkierrokseen sisätiloissa--vaikka olimme muka olleet samassa junassa. Huu. Vau.

Oikeasta elämästä ei ole yhtä jännää selostettavaa. Lauantaina kiipeily oli vaihteeksi ei-täysin-kurjaa, ja uskalsin jopa liidata pari reittiä, osa peräti on sight-yrityksiä (mutta pakko oli tulla köyteen pari kertaa, lähinnä siksi, että pelotti). Uusi viikko alkoi työvuorolla aikaisin maanantaiaamuna. Lopun maanantaista käytin hyödyllisesti tehden läksyjä, sekä illan YS:n salonkiorkesterin treeneissä. Opinnäyte edelleen katkolla.

Debsu ja Lintsi

Sunnuntaista ei löytynyt varsinaista post-larp-low:ta, vaan löytyipä muuta mielenhäiriöisyyttä. Kun yritin aloitella debriefin kirjoittamista aamupäivällä, törmäsin tunteeseen, etten saa kirjoitettua yhtä ainoaa lausetta edes siten, että se olisi kieliopillinen, saati sitten että se oikeasti olisi sujuvaa kieltä. Se sotkeutui hienosti huonosti nukutun yön aikana märehtimiini asioihin, kuten siihen, miten tyytymätön olen itseeni, kun tietyissä tilanteissa koen vaikuttavani tyhmemmältä kuin olen. Argh. Tilitettyäni asiasta sekavia irkissä onnistuin viimein kirjoittamaan debriefiäni eteenpäin. Sain sen peräti valmiiksikin, ja se olikin päivän ainoa kunnollinen saavutus.

Iltapäivällä loppui järkevä puuha, ja tilalle tuli huvipuistoilu. Lintsin Valokarnevaali oli tänään viimeistä päivää auki. Kyseessä siis oli Lintsin vuoden viimeinen aukiolopäivä, ja minulla oli edelleen nippu laitevapaalippuja käyttämättä. Siispä kasaannuimme lukioporukalla haaskaamaan niitä. Valokarnevaalissa oli nättiä ja tunnelmallista, valaistu Linnanmäki on mahtavan näköinen, kun on täysin pimeää. Kävin läpi kaikki vakio-suosikki-laitteeni vielä kerran (Vuoristorata, Linnunrata ja Pikajuna). Lisäksi ihastelimme tuliakrobaatteja ja joimme hääpäiväkaakaot (pelotavaa, että minulla on kavereita, jotka ovat olleet jo vuoden naimisissa!). Ihan täysin yllättävä uusi Lintsin suosikkipuuhakin minulle löytyi. Siellä nimittäin on tanssipeli, siis tanssimatto oikeana pelihalliversiona. Tulinpa hyppineeksi ihan innolla, ja oli huvittavaa tanssimattoilla tuolla tavoin "julkisesti", kun ihmiset kerääntyivät katselemaan. Onneksi olen siinä ihan hyvä, siten tilanteen saattoi kokea nimenomaan loistavana pätemisenä, ei itsensä julkisena nolaamisena.

Pitkä risteilyviikonloppu

Heti alkuun ilmoitettakoon, että EI, se EN ollut minä, joka heilautti metrojunaa Kulosaaren sillalla. Mulla on alibi: olin silloin Ruotsissa.

Lauantaina yhdistyivät ovelasti työ sekä ihmisten tapaaminen. Ennen töihin menoa käväisin kahvilla Tiemuksen kanssa, töiden aikana sain kyytiini ensin Mirin ja sitten myöhemmin Mirin ja Kaisan. Oli mukavaa vaihtelua saada kavereita ohjaamoon. Illalla raastoin angstia ja epätoivoa siitä, etten näköjään osaa kehittää seuraavaan Totoon mitään pelikelpoista. Jää kohta koko kampanja väliin, kun en vaan osaa ja olen vaan tyhmä.

Sunnuntaina tutustutin ihmisiä viimevuotiseen kesätyöhöni, kun käytiin Tiemuksen ja Mirin kanssa Lintsillä. Viime kesältä oli vielä minulle jäänyt parikymmentä vapaalippua. Edelleen niitä jäi jäljelle. Kirnu oli taas rikki--ovatpa osanneet ostaa risan laitteen. Sen sijaan toinen uutuus"laite", tai oikeammin kävelykohde, eli Sokkelo, oli vallan mainio. Vielä paljon eksyttävämpi kuin Kammokujan lasilabyrintti, johon viime kesänä meinasin jumittaa. Pikajunassakin piti tietenkin käydä, ja voooi, on sitä vähän ikävä, vaikka metrojuna meneekin kovempaa ja tunnelissa. Ja Hurjakurussa, niin että puistosta poistuessani olin aika läpimärkä.

Lintsin jälkeen hylkäsin larppaajatutut ja menin suorinta tietä satamaan lukiokavereiden luo. Lähdimme nimittäin Olgan valmistumis-kiitos-risteilylle Tukholmaan, vain minä, Mirja ja Olga, koska muut mokomat olivat liian kiireisiä tai jossain kaukana muualla Suomessa. Vikingin Mariella-bååtti oli kovin tutun oloinen, sillä on tullut ennenkin seilattua. Tuttua oli myös meininki humppamummoineen ja takatukka-trubaduureineen. Sellaistahan ruotsinlaivalla juuri kuuluu ollakin! Karaokessa lauloimme molempina iltoina, ja totesin Sonata Arctican Fullmoonin yllättävän vaikeaksi, vaikka kuinka olen sitä metron ohjaamossa hoilannut. Paluumatkalla karaokessa ei tosin kestänyt olla, kun se alkoi jo kahdeksalta ja oli sen vuoksi aivan täynnä lapsosia. Karaokelapsia ja mombasatyttöjä, grääh. Juhlimisen suhteen oltiin aika laiskoja muutenkin ja mentiin ajoissa nukkumaan, kun ei vaan jaksanut. Sitä se kai teettää kun vanhaksi tulee. Buffetissa syötiin alkupaloja niin paljon, ettei pääruokaa tehnyt mieli, ja jälkiruokapöytä oli tietenkin tärkein ja paras osuus. Lisäksi tuli juteltua enemmän ja vähemmän syvällisiä siitä, miten lukioporukkamme on kehittynyt tai kehittymässä, ja hämmästeltyä häiden määrää viimeaikoina.

Maanantaina oli päivä aikaa katsella Tukholmaa. Nähtävyysosastolta katsastettiin Riddarholmskyrkan, joka oli vaikuttava vanhuudessaan. Tämän kulttuuriosuuden jälkeen oli vuorossa shoppailua, ja kahvitauon jälkeen lisää shoppailua. Hii. On se toisinaan kivaa. Sain ostettua siistin mustan neuletakin, muitakin vaatteita olisi voinut ostaa, muttei oikein sattunut mitään kivaa vastaan. Lisäksi hienoa suklaata jostain Gamla Stanin söpöstä karkkikaupasta, ja kylpyvaahtoa ja saippuoita Lushista (jännä kauppa, sääli ettei niitä ole Suomessa). Käveltyä tuli päivän aikana niin paljon, että jalat olivat kaikilla kipeät, etenkin kun tuli vielä vähän kiirus laivalle. Onneksi ehdin sentään matkustaa edes yhden pysäkinvälin Tunnelibaanalla. Oli eri näköinen ja oloinen kuin oma tuttu metro. Olisi tehnyt mieli matkailla edes takaisin ja katsella asemia ja eri linjoja ja erilaisia junia, mutta ei ollut aikaa eikä muilla intoa, jostain kumman syystä...

Tiistaiaamuna laiva saapui takaisin Helsinkiin, ja pyörähdettyäni kotona käväisin pitämässä Kulosaaressa sellotunnin. Illaksi menin Laaksolahteen, ja kävin etsimässä pitkästä aikaa yhden kätkönkin. Olipas kyllä loman oloinen pitkä viikonloppu, ihan mahtavaa oli.

Metro!

Hiphiphip, tänäänpäs oli siistein työhaastattelu ikinä. Metrokuskikurssille nimittäin. Jo pelkästään metrovarikolle meneminen oli jännää. Iso varikkohalli muistutti minusta ihan jotain scifististä avaruushävittäjähangaaria. Haastattelussa oli ensin semmoista tavallista haastattelujuttua missä juteltiin, vaan sen jälkeen mentiin ajelemaan metrolla! Sekin oli kai niinkun sitä haastattelua olevinaan, mutta en minä siihen niin osannut suhtautua, kun musta se oli vaan ihan älyttömän mageeta ja vau ja hiiiii, kun pääsin oikeesti kokeilemaan metron ajamista. Ilmeisesti tämä sitten oli vakuuttava asenne, koska saman tien ilmoittivat, että voisivat huolia minut kurssille.

Aamupäivän tyhjät hetket menivät täydellisen sekavassa mielentilassa. Joo, vähänkö siistiä, vähänkö mageeta--mutta toisaalta, vähänkö keväästäni tulee rankka, ja vähänkö mä niin en tule valmistumaan vanhan systeemin mukaan kandiksi yliopistolta, koska en nyt mitenkään saa tehtyä niitä kaikkia kirjatenttejä jotka pitäisi, että se voisi ehkä melkein olla mahdollista... Lisäksi otin ja peruin kaikki suunnittelemani Lintsi-puuhat. Siihen taisi loppua lyhyt urani lintsityöläisenä.

Viimein sain itseni kiskottua irti irkistä ihquttamasta ja roudauduttua kamalan tavaraläjän kanssa konsalle. Syötyäni jonotin luokkaa 45min päästäkseni harjoittelemaan puoli tuntia. Aina se on yhtä hieno tuo luokkatilanne. Sitten oppilas Kulosaaressa, takaisin Ruoholahteen, sellopedagogiikkapalaverintynkää ja lopuksi pikkolosellotunti. Koko tämän ajan tietysti hypin ylös alas hyperaktiivisena ja virnistelin ilman järkevää syytä ja selitin ihmisille, että olin ajellut metroa, jee.

Pikkolosellotunnilta kipaisin Turun suuntaiseen junaan ja Cosmicciin istuskelemaan. Ihme kyllä osasin puhua muustakin kuin metroista. Onhan huomenna sentään HaU/PM-larppi.

Väsy random entry

Unessa olin vanhan kunnon Veräjäpellon kuoron kanssa matkalla jossain espanjankielisessä paikassa, jossa oli saarella oleva huvipuisto. Myöhemmin samana päivänä laitoin viimein Lintsin kesän hakemuksen, koska se piti laittaa viimeistään tänään. Se vain häiritsi, koska sain myöskin tänään puhelinsoiton HKL:ltä, että voisin mennä haastateltavaksi metrojunankuljettajakurssia varten. Katsoo nyt sitten kummasta tulee kesätyöni.

Kaiken kaikkiaan työ/opiskelu/elämäahdistus leimasi koko päivää harvinaisen lahjakkaasti. Olinkin jo ihmissuhdeangsteja setviessäni unohtanut, kuinka lahjakkaasti muistakin asioista saa pahan olon. Aamun pikkoloselloharjoittelua ja -tuntia mikään ei häirinyt, mutta sen jälkeinen epämääräinen odottelu oli kurjaa, ja kun sain harjoitusluokan, en osannut tehdä sillä mitään, en vaan kyennyt soittamaan kun olin keskittymiskyvytön ja angst. Sentään oppilaan kanssa oli ihan mukavaa kun yritin sitä valmentaa musaluokan pääsykokeisiin. Ja olipas jännää kun oli pitänyt kirjoittaa sille suosituksiakin ja kaikkea.

Konsalla muuten oli harvinaisen hämärää ruokaa. "Juustomakkarapihveiksi" sanoivat, eli käytännössä kaksi isoa makkarapyörylää, joiden välissä oli kurkkusalaattia ja päällä juustoa. Kaikkee ne keksii. Höhlästi vaan niiden kanssa oli tarjolla kuorineen keitettyjä perunoita--jos olis ollut ranskiksia, olisipas ollut täydellinen snägäriannos. Myöhemmin ahdistuksissani sorruin ostamaan mokkapalan ja kolaa. Lisäksi koko ilta meni syödessä. Laaksolahdessa nimittäin oli karkkia. Yritin välttää karkinsyömistä syömällä kaikkea muuta, mutta ei se auttanut. Söin siis kaikkea muuta ja sitten sen päälle liikaa karkkia. Näin just. Enkä myöskään osaa taaskaan mennä ajoissa nukkumaan, vaikka väsymys on sen tasoinen että tässä tekstissä ei ole päätä eikä häntää eikä edes selkäpaloja.

Ai niin, mutta sentään luin bussimatkalla monta sivua psykolingvistiikan kirjaa, jonka ainaskin aattelin tenttiä. Lähinnä opin, että en tajua jos minulle englanniksi yrittää selittää, miten korva toimii.

Järkevähkö päivä

Tänäänpä ei aamulla minua häiriköity, vaan nukuin pitkään. Nerokkaana tein myöskin heti herättyäni suunnitelman päivän kulusta. Näin sitä näköjään saa jotain aikaankin. Jospa vain aina osaisi olla näin järjestelmällinen.

Siispä, tunti siihen, että söin aamupalaa ja kävin kaupassa.
Tunti epämääräistä selloilua--ei voi sanoa harjoitteluksi, kun lähinnä vaan soittelin läpi asioita sen enempää miettimättä.
Siltavuorenpenkereelle, ensin ruokaa ja sitten puolisentoista tuntia työntapaista.

Illaksi Lintsille, viimeistä kertaa tänä vuonna. Sopivan osuvasti vikaksi laitteekseni jäi ah-niin-iki-ihana Helikopteri. Tällä kertaa sen suurin ongelma olivat pohjaan jumittelevat ääninappulat. Sääkin oikein suosi olemalla kunnolla sateinen ensimmäistä kertaa viikon aikana. Muttei se oikeastaan ollut niin kamalaa, vaan päivä meni aika nopsasti, ja viimoisella tauolla ostin vohvelin Lintsiurakan loppumisen kunniaksi. Saapi nähdä sitten, päädynkö ensi kesänä menemään uusiksi tuonne. Luultavasti ei mitään järkevämpää (lue: parempipalkkaista ja/tai oman alan) työtä löydy, ja Lintsi on kummiskin kiva työpaikka, että luultavasti päädyn.

Illalla meinasin jumittua pohtimaan kovinkin syvällisesti oman elämäni tarkoitusta tai ties mitä irkkiin, mutta pakenin paikalta kirjoittelemaan Sitä Viimeistä Hahmoa, joka nyt näköjään tulikin valmiiksi, ainakin jokseenkin. Kyllä sitä voisi vielä vähän hioa. Ei se ole yhtään niin siisti kuin voisi ja pitäisi.

Katoavaa aikaa

Eilen jäi blogi päivittämättä, mutta eipä se mitään, sen voi korvata lukemalla uudelleen toissapäiväisen--eilinen oli hyvin samanlainen. Aamupäivä Siltavuorenpenkereellä artikkeleja sörkkien, ilta Lintsillä Rekkarallia pyöritellen.

Tänään aamulla jahkailin ja torkutin kovin monesti ja pähkäilin, jaksaisinko lähteä laitokselle. Päätin, että en jaksa, vaan sen sijaan voisin vaikka soittaa, ja sitä ennen nukkua vielä vähäsen. Vaan toisin kävi. Herätyksen sijaan soikin kännykkä ihan oikeasti, ja taas vaihteeksi kuriiri toi paketteja. Tällä kertaa ei kylläkään mitään ihmeempää kuin näyttöadapterin ja paremmat kuulokkeet kamalien iPodin oheiskuulokkeiden tilalle. Niitä räpläten kumminkin aamupäivä katosi mystisesti johonkin. On se nyt hienoa kun saa läppärin näyttöön kiinni, ja luuritkin periaatteessa ovat hienot, paitsi että korvani ovat vähän liian pienet, kun eivät kuulottimet oikein kovin tukevasti pysy päässä. Voi voi.

Leikkiminen piti lopettaa, kun piti lähteä opettamaan. Tein radikaalin vedon ja pidin tunnin ilman omaa selloani, yleensä kun aina piiloudun sen taakse. Ihan kiintoisa kokeilu oli, voisi toistekin tehdä noin. Ainakin säästää vaivaa kun ei tarvi kantaa soitinta.

Olin kuvitellut jotenkin, että olisi hyvin aikaa tuon tunnin jälkeen, että voisi käydä syömässä. "Hyvin aikaa" vaan taas jotenkin ihmeesti meni siihen, että kävin ruokakaupassa ostamassa eväitä ja siten kymmenessä minuutissa pikaisesti Hesessä. Ja siten taasen Lintsille. Yllättäen olin Kiepin vaksina. Vaksina oleminen on aina sikäli tylsää, ettei saa painella nappeja, kun ei ole lupia ko. laitteeseen. Oli kuitenkin jännää päästä ihan uudelle laitteelle, ja ihmetellä niitä nappeja, joita ei saa painaa.

Ihan iltamyöhästä sain vielä ihmeen aikaansaavana lähetettyä lyhytkuvauksia niille onnettomille, jotka joutuvat minun hahmojani 1931-pelissä pelaamaan.

Halkaistu päivä

Tämä päivä meni nätisti keskeltä kahtia kahteen ihan erilaiseen työpäivään. Ensimmäinen puolisko oli iloisen henkevän akateeminen. Sain nimittäin Siltavuorenpenkereeltä käyttööni ihan oikein erikseen työkoneen ja työhuoneen. Erityisen lystiä oli, että laitoksen Windows-ylläpitoihminen kävi laittamassa koneen valmiiksi, ja teki lähinnä vain juttuja, mitkä ihan hyvin olisin itse osannut tehdä. Tuntui aika luksukselta semmoinen. Vaan sitten pääsinkin aloittelemaan varsinaisia töitä, eli sain läjän artikkeleja, joista sitten pitää muutella rivivälejä saman kokoisiksi ja korvata '-hipsukoita "-hipsukoilla, ynnä muuta hywin tärkeää ja kovin akateemista.

Leikittyäni aikani yhden artikkelin pilkkujen taikka hipsukoiden kanssa päätin tämän osion päivästä, söin ja menin kotiin. Jukka käväisi myös moikkaamassa, vaikka aikaa oli kyllä kovin vähän. Lähinnä join kupin kahvia, pakkasin repun, ja sitten lähdimme kävelemään töitäni kohti.

Päivän toinen työpäivä siis oli kunnollisen työtätekevän työteliään nuoren arkea, eli sitä Lintsi-asiakaspalvelua. Pääsin Hepparadalle, missä on kaksi työntekijää, ja päivä meni ihmeen paljon nopeammin kun saattoi höpistä turhia. Asiakkaitakin oli paljon enemmän kuin eilen. Ja sitten yksi mummo sanoi minua sedäksi. Neljäs kerta tämän Lintsivuoden aikana kun minua on semmoiseksi kutsuttu. Ja oli se vaan aika melkoinen oli ero illan työllä Michelin-ukko-kerrospukeutuneena ulkona kylmässä nappeja painelemassa ja aamupäivän toimisto-tekstinkäsittelyllä.

Yritystä riittää

Aamulla en millään viitsinyt herätä tarpeeksi aikaisin, että olisin ehtinyt syödä aamupalaa, mutta sen sijaan tarpeeksi ajoissa kumminkin olin, että ehdin hakea kahvia ennen viimeistä kieliteknologian ATK-ympäristö-luentoa. Vaikka kurssia on välistä tullut moitittua hitaaksi tai muuten manattua, niin en minä sitä suinkaan hukkaan laitettuna aikana pidä. En minä tiennyt yhtään mitään unixista ennen tätä. Kovasti yritin jotain oppia. Nytpäs sitten tiedän, miten paljon en tiedä, ja sehän se on suurinta viisausta, jeejee.

Luennon jälkeen pyörähdin kirjastossa aikomuksena lainata jotain vähän erilaista musiikkia, vaan ei lainkaan yllättäin totesin ne vieraat pop/rock/kaikkea muuta sen suuntaista -hyllyt isoiksi ja pelottaviksi, ja hipsin takaisin tutulle osastolle. Mossea, Boccherinia ja Shostaa--tosi uutta ja radikaalia. No, sentään Mossea edustivat Figaron häät, ja yleensä en ikinänsä kuuntele oopperaa.

Sitten alkoi olla päivä puolivälissä ja piti taas ihmetellä semmoista asiaa kuin syöminen. Olen ikävästi alkanut suhtautua siihen kuin johonkin kamalaan ongelmaan, joka pitää ratkaista aina joka päivä uudelleen. Jostain syystä en millään viitsisi mennä mihinkään koululle syömään, vaikka sieltä saisi halpaa ruokaa ja salaatit ja kaikki. Opiskelijan tuloilla ja asenteella ravintoloissa istuminen ei houkuttele myöskään, ja pikaruokaa puolestaan syön ihan liikaa... Tänään päädyin sitten keittämään tuorepastaa. Ainakin se oli nopeaa. Ja huomenna pitäisi taas ratkaista tämä sama ongelma. Plääh.

Töissä Kammokujaa. Kylmää ja yksinäistä, hyvä jos koko neljässä tunnissa kävi sata asiakasta.

Aikaansaavuusyritystä

Herätys on hyvä asia. Sen ansiosta tänään oli aikaa tehdäkin jotain. Olisi vaan pitänyt tehdä vielä enemmän. Kuvittelin, että kuusi tuntia olisi riittänyt kahden hahmon kirjoittamiseen, vaan enpä ehtinyt kuin kirjoittaa yhden ja korjailla vanhoja. Hävettää. Pitäisi osata pitää paremmin kiinni deadlineista. On nimittäin niin suuritöinen se viimeinen hahmo, että suosiolla päätin sitten, etten sitä enää tänään valmiiksi saa. Muutenkin oli kovasti tarkoitus saada aikaan asioita, vaan jotenkin kaikki tuntui vähän etenevän vähemmän kuin toivoin. Muun muassa semmoinen asia kuin kaupassa käynti tökki pahemman kerran, unohdin ostaa keskeisiä asioita ja lounaskin oli ihan pahaa, vaikka sen laittaminen tuntui vaativan mukamas liikaa aikaa ja vaivaa.

Illaksi taas Lintsille. Enpä saanut pitää Pikajunaani, tänään tulikin Vekkulan ovi. Ja siellä oli kylmä. Yllättävän nopeasti aika tosin meni, ja kuten viimeksikin, Vekkulan konehuone oli kovin jännittävä, etenkin kun ihan yksin piti sinne mennä kaikki jutut käynnistämään, ja se kompressori pitää kamalaa ääntä.

Yömyöhään jatkoin hahmojen töykkimistä ja hiomista, ja tyytymättömyyteni niihin vaan kasvaa. Pyhästi vannon täten, että jos tämän jälkeen joku minut jotenkin saa kieroiltua kirjoittamaan jotain hahmoja johonkin, huolin genreksi vain semmoisen, joka on minulle tutumman ja läheisemmän tuntuinen kuin 30-luku-histel.

Hukattu päivä

On olemassa hyvä syy, miksi en yleensä ikinä nuku ilman, että on herätyskello soittamassa joskus. Tänään tuli tehtyä se virhe, etten laittanut herätystä. Nukuin kahteen, ja sitten ärsytti suuresti, kun koko päivä vaan katosi. Söin sitten aamupalaa, katsoin pahasti kirjoittamistaan odottavia hahmoja, pakkasin repun täyteen lämpimiä vaatteita, ja suuntasin Lintsille.

Valokarnevaalin ensimmäinen päivä meni tuttuun tyyliin Pikajunaa ajellen. Puiston iltavalaistus oli oikein hieno, asiakkaita olisi voinut olla enemmänkin. Pikajuna on näköjään hyvä syyslaite. Kesällä siellä meinasi tukahtua kuumuuteen, nyt tuntui melkein epäreilulta, että oli niin mukavan lämmin koppi, ettei missään vaiheessa edes tarvinnut laittaa pipoa eikä kaulahuivia päälle, kun monilla muilla oli kamalan kylmä. Vaan vielähän tässä on kuusi päivää aikaa joutua johonkin kylmälle lastenlaitteelle.

Liian pitkään nukkuminen teki myös päivän ruokailuistani vähän kiinnostavat: aamupalan jälkeen söin liikaa karkkia, ja sitten päivälliseksi lihapiirakan--toisella tauolla, puoli kahdeksan aikoihin. Ja kymmeneltä viimein kotiin ja sitten joskus nukkumaan. Ja huomisaamuksi herätys, ettei toistu tämmöinen.

Hyytymys

Flunssa sai kuin saikin sitten luovutusvoiton. Näin vaan kävi, että melkein viikon kestänyt ignooraustaktiikkani ei toiminutkaan. Heräsin joskus aamuyöstä köhimään niin tarmokkaasti, ettei meinannut enää tulla nukkumisesta mitään. Sitten kun olisi pitänyt lähteä yhdeksäksi luennolle, totesin että en vaan jaksa, en niin millään. Luennolla ei sen puoleen ollut mitään läsnäolopakkoakaan ja tehtävät voi hyvin tehdä kotoa käsin, mutta silti tuli vähän huono omatunto siitä. Muutenkin huono omatunto tuli taas haaskatusta ajasta ja sen semmoisesta. Lojuin koko päivän tekemättä oikein yhtään mitään. Kävin tosin Lintsin valokarnevaali-infossa illalla, koska se vaan oli pakko. Ja vaihteeksi angstasin ircissä. Äh.

Monenlaista kivaa

Aamulla menin ajoissa Siltavuorenpenkereelle, koska olin saanut kummaa postia koskien unix-tunnuksiani. Siellä sitten totesimme yhdessä laitoksen atk-yhdyshenkilön kanssa, että joo, on tosi outoa. Mulla on näkymättömät tunnukset: joka paikassa väitetään, että käyttölupani on vanhentunut vuosi sitten, mutta arkistoista kaivettu parin vuoden takainen salasana kuitenkin toimii ongelmitta. Kivaa. Pääsin siis viimein leikkimään laitoksen palvelimelle, mikä oli tosi jänskää. Hii. Tuli tosin saman tien vastaan se tylsyys, että tunnilla edetään hiiiiiitaaaaaasti, jopa mun mielestä, vaikken alunperin tiennyt mitään mistään unixista (...enkä oikeasti vieläkään).

Pikku wannabe-nörttien puuhatunnin päätyttyä piti taas siirtyä soittopuuhiin--Ruoholahteen, tunti harjoittelua, sellotunti, ryhmätuntipalaveri, ja hirveällä hädällä ja kiireellä kotiin, kun piti päästä laittautumaan Lintsin päättäjäisiä varten.

Joojoo, laittautumaan siis... Ekana piti kuitenkin kokeilla, (o)saanko aikaiseksi etäyhteyden kotoa laitokselle. Hyvin onnistui. Jeee. Suurin tahdonponnistuksin pakotin itseni vaatekaapille ja pähkäilin, mitä ihmettä pitäisi sinne Lintsijuttuun muka pukea. Suuri osa porukasta on kovin trendikkäitä ja tyylitajuisia, minä taas aika lailla semmoisen vastakohta. En kyllä miltään trendi-ihmeeltä haluaisikaan näyttää, mutta yritin edes vaikuttaa joltain muulta kuin mummolta, tädiltä tai täydellisen räjähtäneeltä. Lopputulos taisi lähinnä muistuttaa räjähtänyttä tätiä.

Mutta hii, viis mistään vaatteista. Jos joku ajatteli mun näyttävän tädiltä, niin en halua edes ajatella, mitä ne ajattelivat, kun tämä täti heilui tanssilattialla, koska sitä en tee usein, ja varmasti näytän vähintään hirveltä siellä. Oli oikeasti oikein kivat bileet. Lintsi tarjosi hyvät ruoat ja muutaman juoman ravintola Haagassa. Siellä oli paljon porukkaa, ja ihmeekseni tajusin, että olihan siellä myös ihmisiä, jotka eivät ole täysin erilaisia kuin minä, esimerkiksi muita humanistihörhöjä. Päädyin jopa sitten jatkoillekin, mutta kuitenkin palasin kotiin hyvin ajoissa ja hyvissä ajoin. Kyllä meni nappiin tämä päivä.

Kesän loppu

Taas oli hienoja unia, tällä kertaa ilman mitään selvää yhteyttä omaan tai edes hahmon elämään. Jotain maailmanpelastusta niissä oli, ja osasin taas--tai siis edelleen--lentää. Lentämis-unissani kun on se älyttömän siisti puoli, että ne ovat tavallaan kaikki samaa. Aina vaan yhtäkkiä unessa muistan, että "hei, mä osaan muuten lentää", ja sitten leijun johonkin talon katolle tarkastelemaan tilannetta. On se vaan niin, että jos pitäisi valita itselleen yksi supervoima, lentäminen olis "niinku se mun juttu", vaikka hyödyllisempiä ja hienompia voisi varmasti keksiä.

Ja sitten Lintsi loppui. Ympyrä (tai ainakin Rinkeli) sulkeutui. Ärsyttävällä tavalla viimeinen työpäiväni oli eräässä suhteessa aivan samanlainen kuin ensimmäinen. Se oli ikävää. Tekisi niin mieli valittaa ja tilittää yhestä semmosesta tosi tyhmästä jutusta, mutta tiedän, että suuresti katuisin sitä myöhemmin, joten jätänpä tekemättä. Joskus vielä ehkä, luultavimmin ei.

Joka tapauksessa, olin viimoisenkin päivän Kurulla, ja periaatteessa oli oikein mukavaa. Aamulla saatiin pullakahvit, illalla oli hieno ilotulitus. Siinä välissä ylireagoin saatuani kritiikkiä, millä taisin vakuuttaa taas yhden lintsiläisen siitä, että olen kovin epävakaa tapaus. Iltasella ei minua olisi mikään mahti maailmassa saanut Aleen bilettämään, mihin suurin osa porukasta lähti. Sen sijaan kävelin kotiin epämääräisissä tunnelmissa. Vähäsen tuntui haikealta ja itketti, toisaalta oli vapautunut olo. Johan se oli aikakin että kesätyö loppuu, että voi keskittyä kouluun ja muuhun semmoiseen. Jonkin verran nyt harmittaa, etten ole sen enempää ystävystynyt lintsiporukoiden kanssa, mutta kun en mä osaa... eiku... rehellisesti sanoen, enpä ole hirveästi yrittänytkään. Ne nyt vaan ovat suurin osa kovin erityyppisiä ihmisiä kuin minä.

Kotiin päästyäni söin liikaa vikan työpäivän kunniaksi ostamaani metrilakua, ja ahdistuin kivasta sähköpostista (olenpa muuten tainnut niin tehdä aiemminkin, mutta silloin oli ihan erilaista postia ja ihan eri syyt ahdistua siitä).

Työtä ja oivallus

Kuten edellisestä näkyy, nukuin tosiaan aamusta aika pitkään. Sitten suuntasin töihin. Ihmeekseni pääsin vielä kauden lopuksi Kurulle. Saa nähdä, olenko siellä huomisenkin. Yhdeksäntuntinen tuntui aika pitkältä, ja oli kovin kylmää, ja illalla tuli ihan pimeää. Jotenkin olen elänyt Lintsipäiväni sellaisissa ikuisen heinäkuun tunnelmissa, mutta nyt ei enää se onnistunut.

Kun viimein kymmeneltä työpäivä päättyi ja pääsin kotiin, kaivoin pitkästä aikaa luurit esiin ja poimin muutaman cd:n minipienestä kokoelmastani. Jostain ihmeen syystä musiikin kuuntelu kuuluu juttuihin, joita teen ihan liian vähän, enkä tajua miksi. Joskus yritin selitellä, että ehkä sitä musakkia tulee noin niinkun uravalinnan puolesta vastaan ihan tarpeeksi--mutta ei se ole totta. Tämä kuunteleminenhan on kivaa, nyt sen muistan. Tämäkin. Syksyn teema näyttää olevan vanhojen juttujen keksiminen uudelleen. Vaikka on se edelleen niin, että orkesteribiisin kuuntelu ei vaan ole yhtä hienoa kuin sen soittaminen. Aina se kuulostaa ja tuntuu hienommalta kun itse istuu keskellä sitä kaikkea ja on osa sitä. (Paitsi jos on kyseessä joku Haydnin konserton hitaan osan orkesterisäestys, joka on niiiiiin tylsä että siihen meinaa soittaessa nukahtaa. Semmoista on kivempi kuunnella, koska silloin nukahtamisesta ei ole haittaa.)

Pitkä yö, paljon unia

Tuleepas taas pikainen päivitys, ja vähän mukavampi ja vähemmän omaa omituisuutta märehtivä. Kun menin masennuksissani aika aikaisin nukkumaan, ja aamulla ei ollut syytä herätä aikaisin, nukuin ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan semmoiset 10 tuntia. Näin paljon hassuja unia, joista muutama tarttui niin mieleen, että pitää ne heti selostaa.

Ensiksikin oli Lintsi-uni. Nythän on viimeinen aukioloviikonloppu siellä koko kesänä. Unessani siis menin töihin, ja asiat olivat kovin oudosti. Osa laitteista oli laitettu talvilepoon, muun muassa Rinkeli-maailmanpyörä, josta se koko iso rinkula oli viety pois ja jäljellä oli vain teline ja vaijereita. Puistoon oli myös raahattu ensi kesää varten laitteita, muun muassa vanha Enterprise, joka oli mystisesti saatu sullottua pelikojun sisään. Siellä se pyöri. Minut määrättiin päivän ajaksi Autoradalle, mihin minulla ei ole lupia. Onneksi se oli jäässä, ja ihmiset käyttivät sitä luisteluun. Toivottavasti oikea työpäivä, joka tunnin päästä alkaa, ei ole ihan noin outo.

Toinen uni oli vaihteeksi HaU-säätöä. Ja kaiken lisäksi irc-säätöä. Johan on, en enää näe unta larpeista, vaan ircissä tapahtuvasta larpin oheissäädöstä. Unen säätöön osallistuivat melko lailla kaikki #larpkahvilassa roikkuvat HaU-pelaajat, ja säätö sijoittui ingame-uneen, joten en oikein tiedä, miksi oma hahmoni oli läsnä. Säädössä tapahtui, että jostain tulevaisuudesta oli tullut tyyppejä, jotka halusivat ehkäistä maailmanlopun, johon liittyi tulivuori, paitsi että se oli kai kuitenkin ydinkatastrofi, ja sitä sitten piti jotenkin ryhtyä ratkomaan. Kaikkein kurjinta oli, että häivyin välissä hetkeksi tietokoneelta, ja sillä aikaa muut olivat tehneet vaikka mitä. Minulta meni se kaikki ihan ohi, ja kun yritin sitä lueskella, en vaan tajunnut. Sitten uni loppui, ja minua ärsytti, kun en saanut selville, mitä ihmettä oli tapahtunut.

Läppäristä härkänen

Se mistään päätöksistä minkään läppärin suhteen. Aamupäivästä kävin koulumatkalla kaupassa hypistelemässä MacBookia, ja se näytti ja tuntui kivammalta kuin mikään muu läppäri mitä olen pitkällisen etsintäpohdintani aikana hiplannut. Tosin mulla on onkhelma sen suhteen, että mä en halua, että kukaan (esim. minä itse) tulkitsee mun tulleen Turun Omppumafian (tm) aivopesemäksi, minkä vuoksi mun on pakko yrittää keksiä mitä ihmeempiä muita perusteluja näkemykselleni (juu, naurakaa vaan). Vaihtoehtoina olisivat lähinnä semmonen pieni Fujitsu-Siemens taikka semmonen pieni LG, mutta kun, mutkun, mutta...

Mutta niin, siis, aamupäivä meni harjoitellessa konsalla. Vaihteeksi oikeasti sain jotain aikaan, ja se oli mukavaa. Tuli semmoinen tunne, että niin joo, totta, mähän opiskelen tätä siksi kun musta soittaminen on kivaa. Olin jo unohtanut, että se oikeasti usein on kivaa. Omien harjoittelujen päälle oli vielä (sello-openi) Tapanin tango-sello-orkesteria, mikä sekin oli jees.

Sitten jees loppui. Menin töihin. Töissä satoi. Oli nelituntinen yksityistilaisuus, minä yksin HipHopilla sateessa, ja koko ajan porukkaa. Ihan koko ajan, vaikka satoi kaatamalla ja vaakatasossa ja ties mitä kissoja ja koiria ja minipossuja. Kun ihmiset olivat sinne ilmaiseksi päässeet, niin ilmeisesti silloin ei voi kotiin mennä vaan pitää ottaa kaikki irti kun kerta ilmatteeks saa... Oma logiikka sanois ennemmin että "kun ei ite maksettu niin ei sen väliä jos vaikka lähetään lämpöiseen ja kuivaan kotiin", mut kukaan asiakas ei näyttänyt ajattelevan niin.

Iltasella kotosalla menivät läppärisuunnitelmat taas uusiomietintään. Olin kovasti aatellut (ja osittain perustellut päätöstäni) sillä, että kun Apple Storessa oli semmoinen tarjous että jos opiskelijana ostaa sekä koneen että iPodin saa kivasti ostohyvitystä... ja kun ei mulla aikoihin ole ollut mitään taskuunmenevää äänentoistoa... mutta kyseinen Store osoittautui ihan pöllöksi. Teki kaikkea outoa ja herätti epäluulot, että tämmöistäkös tämä ompputouhu onkin... Josko sitä vaan kävelisi lähimpään kauppaan ja ostais sen halvimman perus-Acerin. Jäisi aikaa ja rahaa muuhunkin. (En mä niin kuitenkaan tee, vaikka en mä edes tiedä tai tajua näistä läppäreistä mitään, eli sama se minkälainen romutoosa mulla on käytössä, mutta kun se vaan olis liian helppoa ja järkevää.)

Mä haluun!

Todettuani tiistaina että kotiharjoittelu ei toimi osasin herätä aamulla vähän aikaisemmin ja raahata itseni Ruoholahteen. Sain oikeasti soitettua pari tuntia, ja sitten vielä vähän lisää kvartettitreeneissä. Siihen se aikaansaavuus loppuikin: tuhlasin useamman tunnin tyhjää aikaani kiertelemällä täysin turhaan erinäköisiä tietokoneita myyviä kauppoja. Ei niissä ollut mitään kivaa. Kaikissa vaan oli näytillä samat tylsät isohkot Acerit ja HP:t, ja mä en halua semmoista. Muutenkin tämä viaton pieni "mä haluun läppärin" alkoi kehittyä muotoon "mä haluun läppärin/telkkarin/mp3-soittimen/kameran/uuden kännykän/jonkun äänityslaitteiston ja mitäs vielä". Pitäis nyt siis äkkiä ostaa se läppäri ennen kuin mun kaikki surkean pienestä kesätyöpalkasta kertyneet säästön häviävät johonkin.

Illasta oli 3-tuntinen yksityistilaisuus Lintsillä, jonka vielä olin Kammokujalla kakkosena, eli käytännössä en oikein tehnyt mitään. Eipä siitä juuri rahaakaan noin lyhyestä päivästä saa. Ja sitten HaU-irc-jutskattiin taas. Se alkaa tuntua entistä enemmän joltain tekstipohjaiselta nettiropelta, tai siis, äh, semmoistahan se nyt oikeastaan on. Mikä on tosi kivaa, koska mun tietokoneajantapossa on Elendorin mentävä kolo, johon tämmöinen sopii täydellisesti.

Taas vaihteeksi tuhrasin mahdollisuudet aikaiseen nukkumaanmenoon surffailemalla niitä pahuksen läppäreitä ja turhauduin. Tänään tosin luulen päätyneeni päätökseen. Siitä lisää jos mieleni ei muutu miljoonaan kertaan päivän aikana, mikä on tosin aika todennäköistä.

Tajuttomuutta

Blblblblbl.... gaaaah... (epämääräistä jokeltelua)

Töissä oli koomapäivä, eikä vain mulla vaan koko puistossa, kaikki tuntuivat olevan ihan seis. Tosin omalta osalta ei paljon auttanut, että olin taas Taikasirkuksessa. Ääh.

Kotona sitten keskityttiin koomanpoistoon, mutta kohteena en ollut niinkään minä kuin hahmoni. Eikä se edes teknisesti katsoen ollut koomassa, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin. "HaU-irc-säädöstä" lienee turha enää puhua, jos joku on irc-pelaamista, niin tämä oli. Tulivat vanhat kunnon MUSH-ajat mieleen, paitsi että tämä oli paljon todemman tuntuista, kun näitä hahmoja pelataan livenäkin. Ihan käsittämätöntä touhua. Istuin koneen takana, puristin pöydänreunaa paniikissa, pidättelin hengitystäni--tiukkoja tilanteita riitti, kaikki tuntui menevän pieleen... Loppujen lopuksi tämä johti oikeasti tosi pahaan oloon, vaikka olikin tosi siistiä. Kovin rankkaa, mutta älyttömän siistiä. Ja loppuikin onnellisesti, tietääkseni.

Unet jäivät vaihteeksi hyvin lyhkäisiksi, ja niissä selvisi, että Jaana oli ollut aiemmin elämässään lohikäärme. Höö.

...ja nyt mä olen pahis ja kirjoitan tätä kieliteknologian luennolta. On vaan jotenkin kovin Jaana-fiilis edelleen, ja tietokonekurssi ei paljon auta. Otin harmaan collegenkin päälle.