9.8. Torca del Hoyón de los Caballos (Red del Silencio)

Retken viimeinen kokonainen päivä oli suomalaistiimin osalta varmaankin koko reissun yleishyödyllisin:  minä ja Dare edistimme asioita purkamalla köydet Red del Silencion yläsisäänkäynniltä, luolasta, jossa emme tätä retkeä lukuunottamatta edes lainkaan käyneet.

Aamulla olimme kuvitelleet, että seuraisimme vuokra-autolla Garya alaparkkipaikan kautta yläparkkipaikalle, vaan Garypa oli jo ehtinyt häipyä, samoin kuin kolmas autokunta, eli läpiretkeläisporukka, Mackrill, Neil, Jo ja Gareth. Onneksi Miri muisti reitin luolaston alasisäänkäynnin eli Cueva del Vallen eli luo, mistä löysimme muut.

Vilkaistuamme sisäänkäyntiä turistikyltteineen ja mammutteineen jatkoimme matkaa kahdella autolla kohti yläsisäänkäyntiä. Tie sinne oli loppuosaltaan kiintoisa kuoppainen kärrypolku. Parkkialueenkaltaisella pääsimme ihmettelemään, kun paikallinen maajussi huuteli hevosen selästä lehmihaan läpi kulkevalle läpiretkiryhmälle.

Kun Dare, minä, Gary ja tämän kaksi poikaa olimme kaikki valmiita, saimme vuorostamme kohdata espanjalaisen cowboynvastineen, joka ajoi edellään laumaa säikkyjä nuoria lehmiä. Tämä maalaishyökkäysjoukko hirvitti minua enemmän kuin mikään luolassa. Gary espanjantaitoisimpana selvensi, että ukko ei halunnut meidän kulkevan maillaan. Ikävä kyllä ainoa tuntemamme polku kulki niiden läpi, joten kaikesta huolimatta kipitimme lehminiityn poikki, puskikon läpi ja kivikkoista rinnettä ylös, kunnes löysimme alas luolalle vievän älyttömän liukkaan mutamäen. Alhaalla oli suuri tyhjä aukio ja luolan suu - nimittäin juuri se väärä luola, joka oli alkuretkestä köysitetty. Meidän kolomme oli vielä yhden pienen puskapolun päässä.

Ehdimme paikalle juuri ajoissa nähdäksemme läpiretkiporukan viimeisten astuvan luolaan. Varustauduimme ja seurasimme esimerkkiä. Luola oli alusta lähtien alaspäinviettävä, ja köysiosiot pitenivät tasaista tahtia: ensin pieniä apuköysiä, sitten lyhyitä laskeutumisia kapeissa rööreissä, ja lopulta pitkiä, vapaasti roikkuvia köysiä. Seinät olivat tummaa, fossiilien täyttämää, vettä tippuvaa kiveä. Kokonaisuus oli erityylinen kuin mikään muu luola täällä, ja oli jännä ajatus, että köysien jälkeen sen luonne muuttuisi useaan otteeseen täysin: pari tuntia jokea, sitten vesikuoppia, ryömintää, isoja tiloja ja lohkareikkoja.

Noin 40-metrisen köysiosion kieppeillä saimme läpiretkeläiset kiinni, ja jouduimme odottelemaan. Kun Dare oli mennyt edeltä ja minä laskeuduin alas, jäivät perässäni tulleet Gary ja pojat johonkin kauemmas taa. Me jatkoimme vielä jokusen köysiosion alas (tarkoista mitoista ei ole tietoa ilman kunnollista karttaa). Viimeisen köyden tuntomerkkinä oli lepsusti kasisolmulla yhteen pisteeseen tehty ankkuri sekä köysi, jossa oli solmu. Läpiretkeläiset tappelivat tiensä sen ohi, me emme, koska tästä alkaisi varsinainen urakkamme, köysien irroittaminen ja raahaus luolasta ulos.

Deriggaus eli köysien purku luolasta oli minulle verrattain uusi kokemus: olin lähinnä pari kertaa ollut purkamassa jotain yksittäistä, itse laittamaamme pitchiä. Täällä meillä oli omin kätösin purettavaksi lähemmäs 300 metriä köyttä monessa palassa. Aluksi vedimme ylös solmuköyden ja sen perässä olleen säkin, tungimme köyden sinne, ja lähdimme palailemaan kohti pintaa. Dare purki ankkureita, minä sulloin köyttä säkkiin. Aina uuden osion noustuamme vedimme hiljalleen täyttyvän säkin perässämme ylös. Muutaman pitkän, raskaan nousun jälkeen se alkoi jo olla melkoisen painava. Gary odotti meitä pitkän pitchin päällä, auttoi meitä kiskomaan säkin ylös, ja lähti lopulta pintaa kohti sen ja poikiensa kanssa.

Muutamaa köysiosuutta myöhemmin kohtasimme yllättävän käytännön ongelman: kaikki osuudet oli varustettu yhtä ja samaa 100 metriä pitkää köyttä käyttäen, ja sen kuljettamista varten luolaan oli jätetty yksi, ei lainkaan turhan suuri säkki. Köysi vain jatkui ja jatkui, ja säkki alkoi olla ääriään myöten täysi. Tyhjensimme köyden sopivalla tasamaalla, avasimme kaikki solmut ja irrotimme kaiken metalliroinan. Pakkasin sen uudelleen niin huolellisesti kuin suinkin kykenin. Tilaa jäi juuri ja juuri sen verran, että kun viimein saavutimme köyden pään, sain sen kokonaan survottua säkkiin ja jotenkuten hirtettyä paikoileen säkissä olleella varustenarulla. Operaatio oli ärsyttävä, ja söi rutkasti aikaa.

Nyt meillä oli siis riesanamme umpitäysi 100 metrin köysisäkki, ja vastassa oli seuraava, suurempi säkki ja lisää purettavaa. Loppuosion työnjako muodostui sellaiseksi, että Dare kulki edellä täyttä säkkiä rontaten, minä perässä purkien ankkureita ja lastaten köyttä viimeiseen säkkiin. Retken suurimman pätevyyselämyksen koin noustessani luiskaa köysiosuutta ylös säkin kanssa pakaten köyttä edetessäni, ja sen yläankkuria ja lähestymislinjaa purkaessani. Jos paikassa ei olisi ollut pysyvää poikkarivarmistusköyttä turvana, tämä olisi ollut huomattavasti jännempää.

Loppuluola koostui lähinnä lyhyistä köysistä, ja niistäkin osa oli kiinteinä paikalla, eikä vaatinut purkua. Suurin haaste oli kahden painavan säkin hilaaminen ylös. Väsymys alkoi vaivata, ja säkin nostelu tuntui raskaalta. Juuri kun se alkoi käydä epämiellyttävän työlääksi, olimmekin pinnalla. Tehtävä suoritettu! Aikaa kului viitisen tuntia.

Enää oli jäljellä viimeinen ponnistus: kolmen painavan köysisäkin kanto autolle. Onneksi matka oli suurimmaksi osaksi alamäkeä. Kiukkuisen farmarinkin kiersimme ihan mukavaa uutta polkua pitkin, aitausten välistä kaikki lehmät välttäen.

Leirissä purkamismeininki jatkui. Osallistuimme ison komentoteltan pakkaamiseen, ja setvimme hieman köysiä. Myöhemmin illalla piti myös pakata omat luolakamppeet. Koska olimme päättäneet maksaa mukaamme yhden ylimääräisen laukun, se kävi selvästi vaivattomammin kuin millään aiemmalla luolamatkalla.

Retken viimeisen yhteisen illan kunniaksi kokoonnuimme vielä baariin jutustelemaan. Steviellä ja Lesliellä oli ollut kiva kävelyretki käärmeineen, Mirillä ja Martinilla hieman extremimpi "vapaapäivä" terävän kalkkikiven seassa. Red del Silencion läpiretkeläisetkin olivat selvinneet urakastaan vauhdikkaasti.

Seuraavaa Garyn järjestämää retkeä kaavailtiin hieman. Se tapahtuisi vuonna 2015, ja kohde tulisi mahdollisesti olemaan Dent des Crolles Ranskassa. Mitähän sitä ensi kesänä sitten puuhaisi… Cantabriasta jäi vielä monta juttua tekemättä ja hampaankoloon. Mortero-Rubiceran ja Red del Silencion läpiretket ainakin haluaisin tehdä, mahdollisesti myös Gandaran. Ja se Cañuelan suuri sali täytyy vielä joskus käydä etsimässä!

8.8. Gandara: Salle Angel, otto 2

Torstaina pääsin sentään maan alle. Miri ja Martin olivat lähdössä eeppiselle pitkälle valokuvausretkelle Gandaran alasisäänkäynnin kautta. Dare ei ollut vielä käynyt Salle Angelissa, joten suunnitelma oli, että me kaksi käymme siellä ja käännymme takaisin - ajatus 10+ tunnin mittaisesta kuvausretkestä ei kumpaakaan innostanut.

Parkkipaikalle päästyämme Martin ilmoitti, että minä ja Dare voisimme mennä ensin, ja saisimme ainakin puoli tuntia etumatkaa. Sisäänkäyntiä kohti siis. Minulla oli todella epävarma oli suunnistuksesta (kenties osittain toissapäivän Cañuela-fiaskon jälkeen). Osuin kuitenkin oikealle polulle kohti luolan suuta. Myös suurissa alkuosan kammioissa löysin oikean reitin poikkareiden ja mutamäkien yli pienehkön konttitunnelin alkuun. Sitä taas riitti enemmän kuin laki sallii, juuri niin matalana, ettei voi kävellä suorana.

Suunnistuksellisesti minua oli huolettanut eniten matalan osuuden jälkeinen pätkä vähän suurempia ja sekavampia tiloja. Luolakartasta ei siellä juuri ole iloa. Suunnistus kuitenkin ilmeni hyvin helpoksi: cairneja ja teippimerkkejä oli paljon enemmän kuin muistin, eikä reittiä tarvinut sen kummemmin etsiä. Pian olimmekin jo solahtaneet alaspäin viettävän kapean osion läpi köysien alkuun. Cueton jälkeen 44m pitch ei tuntunut missään.

Vesiputouksen ääni kuului jo pikkuköysien luo, kun sitä osasi odottaa. Salle Angel oli edelleen valtava, sumuinen ja hieno. Ajattelimme, että olisi kiva katsella, kun toiset kulkevat salin halki, mutta heitä ei vielä näkynyt. Olimme olettaneet heidän ottavan meidät kiinni. Me emme olleet menossa enää tämän syvemmälle, joten päätimme pyöriä Angelissa kunnes he saapuisivat. Kuljimme salin toiselle puolelle katselevaan hämmentäviä, juuria ja tippaleipiä muistuttavia muodostelmia.

Takaisin salin yläosan sisääntulolle palattuamme emme edelleenkään törmänneet toiseen tiimiin. Köysiosio olisi ikävä pullonkaula risteäville seurueille. Istuskelimme siis vielä tovin, ehkä noin vartin, kunnes Miri ja Martin viimein saapuivat. Ilmeisesti heillä ei ollut ollut mitään ihmeempiä ongelmia, vain hidas liikkeellelähtö ja yksi vähän oikutteleva lamppu.

Minä ja Dare katselimme näköalapaikalta, kun kaksi Scurionia loittoni salin toiselle puolelle valaisten ajoittain seiniä ja vesiputousta. Upea näky. Sitten olikin jo korkea aika liikkua, koska haalari-tekninen kerrasto -yhdistelmässä alkoi tulla hieman vilu. Köysinousuissa lämpeni nopeasti, ja pitkän pitchin väliankkuri hölmöinen sijainteineen ja löysine köysilenkkeineen tarjosi haasteita. Ahtaikko köysien jälkeen oli ylöspäin mentäessä hieman jännempi, kyyrykonttausosuus edelleen yhtä rasittava.

Vielä aamulla oli ollut sateista ja koleaa, mutta kun nousimme luolasta ulos, aurinko paistoi. Valuimme mäkeä alas parkkilevikkeelle. Vuokra-auto oli yhä siellä, mutta meillä kummallakaan ei ollut ajo-oikeutta, ja Miri ja Martin tarvitsivat auton poistumiseen myöhemmin illalla. Olimme sopineet leirissä edellisenä päivänä, että britit setvisivät keskenään, kuka kävisi poiimassa meidät kolmen maissa. Arvoitukseksi oli jäänyt, kuka se lopulta olisi.

Juuri kun olimme saaneet vaatteet vaihdettua, hieman ennen kolmea, kurvasi Neilin keltainen paku ohitsemme, ja Neil ja Leslie vilkuttelivat iloisesti. Ahaa, kyyti, ajattelimme, kuvitellen heidän ajaneen ohi kääntymään jossain. Kello kolme tuli ja meni, mutta paku ei palannut. Meitä alkoi epäilyttää, oliko Neil nähnyt meidät ja auton ja ajatellut, ettemme tarvitsekaan kyytiä. Dare oli juuri soittamassa Garylle tarkastaakseen tilanteen, kun Brian ajeli luoksemme tuulilasilampaansa kera ja poimi meidät kyytiin. Neil oli ollut matkalla kävelyretkelle, eikä hänen ollut missään vaiheessa ollut tarkoitus poimia meitä kyytiin.

Leirissä löhöilimme ja söimme välipalaksi Suomesta turhaan roudattuja pussikeittoja (kannoin Trangian Cueto-Coventosan läpi, muttei sitä ikinä käytetty). Illemmalla oli ohjelmassa varsinainen illallinen leirin ravintolassa, Tonyn viimeisen ja muiden toisiksi viimeisen illan kunniaksi. Mirikin ehti juuri ajoissa takaisin retkeltään ja syömään. Heidän reissunsa oli lopulta ollut lyhyempi kuin villeimmissä suunnitelmissa oli uhkailtu. Illallinen oli ainakin minun osaltani retken paras ruokailu: aivan mainio alkusalaatti juustolla, lohella, pähkinöillä ja rusinoilla, namia appelsiiniankkaa pääruuaksi, ja ähkyn täydennykseksi hassu kerma-riisi-kanelimössö. Syömingin ja juomingin ohessa kuulimme taas paljon kaikenlaista juttua SWCC:n viimeaikojen ja muinaisuuden tapahtumista.

6.8. Cueva Cañuela

Tiistaina jaksoi taas luolailla, joskin aloitimme kevyemmin, Cañuela-nimisellä luolalla. Sisäänkäynnin liepeille siirryimme Neilin keltaisella luolapakulla. Mukaan lähtivät Leslie, Molly, Stevie sekä Dare ja minä. Neil pudotti meidät tienvarteen luolan lähelle yhden maissa, ja sovimme, että hän hakisi meidät samasta paikasta klo 18.

Cañuela on luola, johon tyypillisesti kuljetaan läpiretkenä Sima Tonion, vertikaalisen yläsisäänkäynnin kautta. Se olisi pitänyt tehdä läpivetona, ja meidän suunnitelmissamme oli astetta helpompi retki. Cañuela, joka on osa samaa luolastoa kuin Cueto-Coventosa, vaikkei kuljettavaa yhteyttä olekaan, sisältää valtavan Sala Olivier Guillaumen, jota jopa Euroopan toiseksi suurimmaksi luolakammioksi mainostetaan. Se oli päivän tavoitteemme.

Ensin piti kuitenkin löytää luolan suu. Se oli hiukkasen haastavaa. Stevie oli seurueen ainoa, joka oli käynyt täällä, eivätkä hänen muistikuvansa olleet suunnattoman tarkkoja. Seurattuamme kymmenisen minuuttia selkeää polkua poikkesimme puskaan, joka oli harvinaisen epäystävällinen. Joka paikka oli täynnä piikkipensaita, jotka yrittivät jatkuvasti takertua tekniseen kerrastooni. Tietenkin maasto oli myös jyrkästi nousevaa, ja ajoittain karstikivikkoa. Lopulta osuimme luolan suulle vievälle ruohikkoiselle rinteelle. Sinne olisi kyllä tullut oikea polkukin, emme vain olleet osanneet seurata sitä.

Yleinen suunnistuslahjattomuus oli koko luolaretken leimaava piirre. Komealta sisäänkäynniltä kävelimme suurta käytävää loivasti alas, ja ohitimme kuilun poikkariköysien varassa. Käytävä jatkui valtaisana, ajoittain lohkareikkoisena. Seurasimme sitä etsien vasemmasta seinästä köyttä tai pientä tunnelia. Ehdimme kulkea aika kauas, kun aloin epäillä meidän menneen ohi - ei niiden pitänyt olla kuin parinsadan metrin päässä poikkarin lopusta. Käännyimme ja palasimme takaisin kohtaan, jossa olimme nähneet merkkejä. Saimme koluta ympäristöä aikamme, kunnes löysimme oikeaan suuntaan vievän suurehkon tunnelin. Miten emme aiemmin olleet ollenkaan nähneet sitä? Plah. Luolan etsintä ja tämän kolon metsästäminen söivät rajattua aikaamme yhteensä noin kaksi tuntia.

Kun olimme viimein osuneet oikeaan tunneliin, ei enää tarvinnut harhailla: reitti vaikutti selkeältä, ja sitä merkkasivat mustat nuolet sekä kivikeot. Tosin se oli merkattu siten, että se näkyisi parhaiten, jos olisi kulkemassa vastakkaiseen suuntaan, Toniosta uloskäynnille päin. Kuljin edellä, ja pari kertaa oli varsin ylpeä, kun onnistuin löytämään jonkun hieman piilossa olleen pikkuröörin. Tasasisin väliajoin vastaan tuli pieniä kiipeily- tai poikkarihaasteita. Muutaman kerran reittiä piti etsiä pidempäänkin. Letkan edellä kulkiessa oli hieno löytöretkeilijäfiilis.

Päädyimme pienehköön käytävään, jossa virtaava puro oli kaivertanut vaaleaan mutaan mustan kiven paljastavan juovan. Ylitimme vesikuoppia, ja lopulta löysimme kohdan, jossa korkealta ylhäältä näimme kaukana alhaalla mustaa kiveä vasten kuohuvan vesiputouksen. Stevie ei muistanut mitään tällaista edelliseltä retkeltään, eikä merkkejäkään ollut näkynyt hetkeen. Olimme kulkeneet jossain harhaan. Kello alkoi olla neljä. Palasimme edelliseen paikkaan, missä olimme nähneet nuolia.

Reittiä etsiessäni olin koko ajan toivonut ja odottanut, että pian nurkan takaa paljastuisi massiivinen tyhjä tila, mutta sitä onnea ei minulle suotu. Aika alkoi loppua. Yritimme vielä vartin vähän puolivillaisesti keksiä jonkun muun suunnan mihin edetä, ja päädyimme kulkemaan ympäri. Ei auttanut kuin luovuttaa ja lähteä takaisin.

Paluumatkakin sisälsi yllättäviä haasteita. Olimme koko retken ajan kantaneet mukanamme laskeutumisvermeitä ja köyttä, koska paluureittimme piti päätyä ison sisäänkäyntikammion yläosasta lähtevän köysiosion luo. Koska luolasto oli jokseenkin sokkeloinen, seurailimme merkkejä. Nepä eivät missään vieneet kuin yhteen suuntaan, eikä meillä ollut hirveästi aikaa tutkia vaihtoehtoisia käytäviä. Niinpä putkahdimme lopulta sisäänkäyntikäytävään samaa kautta kuin olimme siitä poistuneet. Ikinä emme mitään köysiankkuria nähneet. Retken saldo: Euroopan toiseksi suurin luolakammio oli selvästi liian pieni, koska emme sitä onnistuneet löytämään.

Möksälle palattuamme ja syötyämme sain kuulla ei-niin-iloiset uutiset: Mortero-Rubicera ei olisikaan korteissa huomenna. Miri ja Martin menisivät Red del Silencioon, ja torstaina Gandaraan. Koska muita keskiviikon retkiä olisivat kovien äijien Gandara-läpiretki ja Brianin ja Dobsonien eeppinen Vallina-tutkimusmatka, molemmat yli 12 tuntisia reissuja, Darella oli joku niskatuska joka estäisi suuremmat seikkailut, ja kaiken lisäksi Miri ja Martin veisivät auton, vaikutti seuraava päivä minun osaltani aika turhalta.

5.8. Palautumispäivä

Maanantai oli ansaittu vapaapäivä.  Nukuimme pitkään, ja kulutimme paljon aikaa vain lojuen, lukien ja kirjoittaen edellispäivän kokemuksista, sekä syöden paljon. Päivän huippuhetkiin sisältyi mainio kahvikupponen leirintäalueen baarissa.

Illalla lähdimme Ramalesiin etsimään ravintolaa. Palikkaespanjalla tajusin juuri ja juuri, kun meille sanottiin, että ruokaa saa vasta yhdeksän jälkeen, eli yli tunnin päästä. Miri ja Dare ajelivat takaisin leiriin, minä jäin katselemaan sateista kylää. Se ei ollut erityisen näyttävä, ja pääkatu oli tunnissa kuljettu päästä päähän. Ero ränsistyneiden murjujen ja kauniiden kukkasten peittämien talojen välillä oli melkoinen. Valokuvaaminen tuntui vähän epäilyttävältä, kun paikalliset tuntuivat kyyläävän puuhiani kaikista ovista ja ikkunoista ja parvekkeilta.

Lopulta kello oli 21, tapasimme parkkiksella, ja ravintola huoli meidät syömään. Viestintä tarjoilijan kanssa oli haastavaa ilman yhteistä kieltä, eikä edes englanninkielinen ruokalista oikein avautunut, mutta lopulta saimme tapas-tyylistä ruokaa, jota oli paljon, ja se oli ihan hyvääkin. Illallisen jälkeen leirissä puimme juonia loppuajaksi. Huomenna Cañuela, keskiviikkona Mortero - Rubicera -läpiretki, jos vain kaikki menisi suunnitelmien mukaan…

3.8. Lepolauantai

Kävi siis niin, että lauantai olikin lepopäivä, ja päätin ottaa sen todella rauhallisesti. Aamu meni lukien ja lojuen. Iltapäivällä minä ja Dare erehdyimme suostumaan Mirin ideaan käväistä Gandaran yläsisäänkäynnin lähellä, missä hän oli ollut eilen brittien kanssa. Ei siinä muuten mitään, mutta reitti oli niin älyttömän mutkainen, että autopahoinvointi oli huomattava. Blergh. Löydettyäni laukasta matkapahoinvointilääkkeen muuttui oksetus hieman oudoksi uneliaaksi oloksi.

Parkkipaikka, johon autot yleensä jätetään, oli kokonaan pilven sisällä - sumussa ei nähnyt mihinkään suuntaan montaa metriä. Tästä huolimatta lähdimme kävelemään polkua loivaa rinnettä ylöspäin toivoen, että pilvet hävenisivät tai pääsisimme niiden ylle. Näinpä ei käynyt. Kävelimme sumussa vajaan tunnin, ja huippukohdassa, mistä olisi pitänyt nähdä hienoja maisemia sekä luolan suun sijainti, näimme vain sumussa purjehtivia lehmiä. Hiukset ja vaatteet kastuivat hienosti ilmassa leijailevista pisaroista.

Paluumatkan teimme kiertokautta, missä tiet olivat suorempia, ja pysähdyimme Ramalesissa ostoksilla. Kylän aukiolla oli tori, jossa oli älyttömin leivonnaistiski, mitä olen nähnyt missään: kokonainen rivi normaalia uuninpeltiä suurempia nelikulmaisia kakkuja, joista sai ostaa viipaleita, sekä ties mitä muita espanjalaisia erikoisuuksia. Sain ostettua valikoiman asioita englannin ja huonon espanjan sekoituksella.

Leirissä kokkasimme valtavan kasan satunnaispastaa, ja vietimme loppuillan syöden sitä niin paljon kuin kykenimme sekä kasaten luolavarustustamme. Nukkumaan yritimme mennä ajoissa, koska huomenna pitäisi nousta älyttömän varhain. Jostain kumman syystä uni vain ei oikein tullut - päässä pyörivät pohjattomat kuilut ja loputtomat tunnelit.

2.8. Coventosa, otto 2

 Perjantain piti olla päivä ennen suurta läpireissua, joten se olisi syytä ottaa rauhallisesti. Edellisyön myöhään valvominen ja sen jälkeen pitkään nukkuminen söivät päivää. Dare ei kuitenkaan ollut vielä käynyt maan alla Cantabriassa, ja minua riivasi kauhea epävarmuus osaamisestani ja jaksamisestani. Päätimme käväistä kevyesti Coventosassa. Brian lähti kuskiksemme ja mukaamme, Miri jäi viettämään vapaapäivää brittien kanssa ajelun ja kävelyn merkeissä.

Lähdimme liikkeelle vasta iltapäivästä, mutta ei se mitään, retken oli joka tapauksessa tarkoitus olla lyhyt. Se tapahtui minulle järviretkellä tutuksi tulleessa maastossa. Tällä kertaa emme edes aikoneet järville asti. Sen sijaan kuljimme niitä kohti noin tunnin, ja käännyimme takaisin. Kas kummaa, ilman painavaa säkkiä ja uintiretken tuomaa melkein-hypotermiaa meno oli huomattavasti kevyempää, ja esimerkiksi jyrkkä mäki lähellä uloskäyntiä tuntui paljon lyhyemmältä.

Ennen ärsyttävää luiskaa viimeistä köysiosuutta lähdimme vielä katsomaan nähtävyyttä: vähän matkaa köyden alta vasemmalle ja matalan kohdan ali sijaitsee Los Fantasmas -niminen tila, joka on täynnä komeita isoja tippukiviä. Siellä olivat myös naapurimökissä asuvat Tim ja Richard ottamassa valokuvia, joten jouduimme hieman poseeraamaan. Luolavalokuvaajat ovat kyllä vihoviimienen riesa, aina niitä on jossain väijymässä… Lopulta onnistuimme pakenemaan luolasta ulos. Parituntinen retki oli ollut juuri sopivan kevyt.


Leirissä suunnitelmat alkoivat mutkistua. Martin ei harharetkensä jälkeen ollut innokas toiselle suurelle läpireissulle ainakaan vielä lauantaina. Illaksi oli myös ohjelmassa bileet, ja olisi kiva oikeasti voida ottaa ne rennosti. Lopulta päätimme siirtää läpiretken sunnuntaille. Siispä, jihuu, bileet!

Bileiden teema oli rioja: viime pääsiäisenä läheisessä majatalo-ravintolassa majailleet SWCC:läiset olivat voittaneet arvonnasta 12 litraa kyseisentyyppistä viiniä sisältävän jättiläispullon, ja se piti tuhota illan aikana. Ohessa syötiin herkullista paellaa. Iloisesti juopuneessa seurueessa riitti luolatarinoita ja huonoa huumoria, ja tunnelma oli mitä mainioin. Vielä jälkiruuaksi kakkua, ja hieno tyytyväinen ähky oli saavutettu. Käveltyämme takaisin leiriin hulina olisi ilmeisesti vielä jatkunut teltta-alueella, mutta itse en halunnut seuraavalle päivälle tappokrapulaa, vaan siirryin nukkumaan.

1.8. Vapaapäivä ajellen

Eeppinen Cueto-Coventosa-läpireissumme oli suunnitteilla lauantaiksi, ja tarkoitus oli, että minä ja pian paikalle saapuva Dare menisimme sisään ensin. Sitä varten meidän täytyisi tietää, missä sisäänkäynti on. Asian selvittämiseen oli tilaisuus torstaiaamuna, kun Mackrill, Jo ja Gareth lähtivät suorittamaan retkeä. Veimme ensin Garethin auton poistumista varten Coventosan parkkiin, sitten jatkuimme koko porukka vuokra-autollamme kohti Cuetoa. Pienen harhailun jälkeen Gareth jopa muisti oikean reitin Bustabladon kylän läpi. Tie nousi ajoittain hyvin jyrkästi ja sisälsi rutkasti teräviä mutkia, sekä maitotonkkia kantavan aasin. Pysäköimme auton lehmilaitumien keskelle, ja aloitimme pitkähkön lähestymiskävelyn.

Lähestyminen Gouffre Bergeriin, missä kävimme vuosi sitten, oli pitkä mutta helppo metsäpolku. Cueton lähestyminen oli pykälää vaativampi tapaus, vaikka tämä kyseinen reitti olikin kuulemma paljon lyhyempi kuin aiemmin käytetty 2,5h ylämäki. Meiltä meni lopulta kävelyyn noin 1,5h, ja polku kulki halki liukkaiden kivien, nilkkoja vaanivien kolojen sekä terävän kalkkikiven. Välillä polkua ei tahtonut lainkaan erottaa maastosta, ja saimme metsästää aikamme seuraavaa cairnia tai maalitäplää. Aurinko porotti kuumana kirkkaalta taivaalta.

Saatettuamme luolasankarit sisäänkäynnille, joka oli melko vaatimattoman näköinen kolo ruohoisessa mäenrinteessä, nousimme vielä vähän matkaa vuoren laelle ihailemaan maisemia. En jotenkin ollut ollenkaan tajunnut, että korkeuserot olisivat näin hienoja Cantabriassa, kun vuoret kuitenkin ovat kaikki alle kaksikilometrisiä. Ilmeisesti laaksonpohjat ovat lähempänä merenpinnan tasoa kuin vaikkapa Vercorsissa.

Läpiretkeläisten tie kulki vuoren läpi, meidän taas oli tällä kertaa käveltävä takaisin samaa reittiä. Olimme kantaneet luolan suulle tulevaa omaa retkeämme varten 4,5 litraa vettä, mutta fiksusti jättäneet itsellemme vain litran kävelyä varten. Siitä suurin osa oli jo juotu, ja aurinko korvensi armottomasti. Paluumatka oli tuskaisa, ja ainoa ajatus oli lähes jatkuvasti "vettä, vettä!". Autolle päästyämme joimme heti pois Garethin takakonttiin hylänneen, lämmenneen veden, ja leirissä kulautin alas melkein litran yhdeltä istumalta. Olipa tämäkin rento vapaapäivä...

Kuumuus vaivasi leirissäkin. Luolan jälkeen miellyttävin paikka viettää aikaa oli ilmastoitu auto. Meidän piti joka tapauksessa poimia Dare Bilbaon kentältä kuuden kieppeillä, joten syötyämme lounaaksi limua ja sipsejä (muu ei yli 30 °C helteessä maistunut) lähdimme ajelemaan. Ensimmäinen pysäkki oli Laredo, missä kiersimme kauppoja, kunnes löysin itselleni viinaa Trangian polttoaineeksi. Yritimme myös etsiä kivaa merenrantaa, mutta vastaan tuli vain kameleita. Kaupunki oli ylipäänsä vähän tympeähkö, joten jatkoimme matkaa.

Lähellä Bilbaota sijaitsee Castro Urdiales -niminen paikka, jota meille oli mainostettu kivana vapaapäiväkohteena. Kokeilimme siis sitä. Siellä olikin mukava, kohtalaisen väljästi kansoitettu rantakaistale, jossa kahlailimme, sekä leppoisa kuppila merinäköalalla. Sää tosin tuntui nyt olevan viilenemään ja pilvistymään päin.

Rantakaupungissa olisi viihtynyt kauemminkin, mutta Daren lento saapuisi pian. Siispä haimme hänet Bilbaosta. Pysähdyimme taas Laredossa kaupoilla, ja leirissä ilmoitimme ilahtuneelle respantädille, että paikalle oli juuri saapunut sen historian kolmas suomalainen.

Rauhaisa ilta sai yllättävän käänteen joskus iltayhdentoista aikoihin. Dobsonin veljekset sekä Tony ja Martin olivat olleet Red del Silencion läpiretkellä. Muut tulleet ulos luolasta, Martin ei. He olivat eksyneet toisistaan useita tunteja ennen luolan uloskäyntiä. Todennäköisimmältä vaikutti, että kaikki olisi kuitenkin kunnossa ja hän olisi korkeintaan vähän epävarma sijainnistaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä, kaikenlaista voi tapahtua maan alla.

Ensimmäisenä pelastustoimenpiteenä Gary ajoi luolan uloskäynnille mukanaan kolme nuorta, taitavaa luolaajaa, jotka lähtivät tarkistamaan väliä suuaukolta luolan osiiin, joissa läpiretkijuokkio oli hukannut jäsenensä. Leirissä valvoimme tovin huolestuneina, mutta vähitellen ihmiset kuitenkin siirtyivät nukkumaan - jos aamulla olisi tarve suuremmalle pelastusoperaatiolle, olisivat levänneet auttajat hyödyllisempiä.

En ollut vielä ehtinyt saada unta, kun joskus aamukahden maissa kadonnut kämmpiksemme saapui. Mitään sen hurjempaa ei ollut käynyt, hän vain oli päätynyt eroon toisista vedenhakuretkellä, kun he eivät olleet odottaneet riittävän kauaa jotta hän olisi saanut heidät kiinni. Huh. Hänellä oli mitä ilmeisimmin ollut varsin jännittävät kuusi tuntia yksin luolassa, mutta ajan kanssa hän oli löytänyt sieltä ulos. Nyt kaikki saattoivat jatkaa uniaan levollisemmin mielin.

31.7. Los Tocinos

Kolmen luolapäivän jälkeen olisi jo hyvin voinut ottaa vapaata, mutta keskiviikosta oli lupailtu älyttömän kuumaa, joten paras tapa viettää se olisi maan alla. Päädyimmekin Dobsonien ja Brianin aiemmalla retkellä bongaamaan koloseen heidän sekä Harveyn kanssa. Kolon nimeksi selvisi myöhemmin Los Tocinos, ja se oli ihan hyvän kokoinen luola kauniin metsän keskellä, noin puolen tunnin helteisen lähestymiskävelyn päässä.

Luolan oli luvattu olevan kevyt ja helppo, ja sitä se olikin. Seiniä peittävien kirjoitusten perusteella täällä oli käynyt koko joukko satunnaisia kulkijoita. Ensimmäisen kammion liukkaan mutarinteen alas luistelun jälkeen oli tarjolla kävelyä isoissa tiloissa, parin metrin matala osio kontillaan, ja kävelyä vähän pienemmässä tilassa sekä välillä mudassa. Mutaputki muuttui kivikkoiseksi ja käytävä kyljellään olevaksi soikioksi mustilla seinillä. Välillä piti kumartua tai kontata, ja ajoittain lattialla oli vettä. Sukat hieman kastuivat, mutta muuten kohtalaisen lämpimässä luolassa se ei haitannut.

Vähän lohkareikossa ja muotojen välissä kiipeiltyämme tulimme tilaan, josta johti eteenpäin toiseen suuntaan sumppuallas ja toiseen ryömintä. Brian kurkkasi ryömintää ja vaikutti epäilevältä, mutta minä päätin mönkiä läpi, ja havaitsin sen aika lyhyeksi. Sen jälkeen tila taas suureni. Harvey ei ollut innokas jatkamaan, ja Dobsonit olivat jo jääneet johonkin matkan varrelle ottamaan kuvia. Minä, Miri ja Brian jatkoimme vielä hetken ryöminnästä eteenpäin. Pian vastaan tuli kuitenkin lohkaretukos, josta emme aivan äkkiä löytäneet tietä läpi, ja päätimme vain palata takaisin. Retken kokonaiskestoksi tuli pari-kolme tuntia.

Uloskäynnin lähestyessä helleaalto löi kasvoille kuin seinä. Poistumiskävellessä tulikin jo taas kuuma. Onneksi Harveyn autossa, jossa matkasin, oli ilmastointi. Tavanmukaisesti illan ohjelmassa oli varusteiden ripustelua puuhun, ruokaa ja luolaisaa jutustelua.

30.7. Coventosan järvet

Kolmaskin luolapäivä suoritettiin tiimillä minä-Miri-Martin, ja se sisälsi tarpeellisen ellei peräti yleishyödyllisen retken Coventosaan. Coventosa on suuren Sistema Cueto-Coventosa-Cubera -luolaston alaosa, ja kyseisen systeemin läpiretki oli yksi koko luolamatkamme päätavoitteista. Coventosan erikoisuus ovat kolme hyytävän kylmää maanalaista järveä, joiden ylitys muodostaa läpiretkellä huomattavan haasteen.

Päinvaston kuin aiempin luolien parkkipaikat, tämän luolan pysäköinti oli aivan asutuksen vieressä, ja kun käppäilimme loivaa ylämäkeä sisäänkäyntiä kohti, paikallisen maalaistalon koirat tulivat tekemään tuttavuutta. Sisäänkäynti oli suuri, tuulinen aukko kallion kyljessä. Kun minä yritin piilottaa auton avaimia mahdollisimman huolellisesti kiven alle, Martin hävisi virittämään ensimmäistä köyttä. Kuten monesti aiemminkin, hän myös onnistui eksyttämään meidät täysin heti alkuunsa.

Lähdimme sisäänkäyntikäytävää alas. Sen syvimmässä kohdassa oli luotaantyöntävä syvän kolon ylitys, jossa ei ollut apuköyttä. Ei kai meidän tänne pitäisi mennä? Lähdimme etsimän reittiä muualta, järkeillen, että alasisäänkäynniltä kuuluisi mennä ylöspäin. Aikamme taisteltuamme kiipesimme hieman haastavan flowstone-seinämän ylös, ja päädyimme komeaan, isoon tilaan täynnä luolamuotoja. Köysistä tai Martinista ei näkynyt merkkiäkään. Tässä vaiheessa otimme esiin kartan, ja tajusimme, että meidän olisi itse asiassa pitänyt olla menossa alas. Palasimme sisäänkäynnille, ja löysimme viimein tiimin kolmannen jäsenen. Oikea reitti eteenpäin kulkikin aluksi enemmän poikittain kuin ylös tai alas. Olimme kuluttaneet melkein tunnin harhaillen luolan suuaukon lähistön satunnaisissa tiloissa. Nyt pääsimme viimein etenemään.

Ensimmäinen köysiosio vei alas ärsytävän loivaa rinnettä. Pian sen jälkeen noustiin lyhyt köysipätkä ylös, ja pujahdettiin hieman matalampaan tunneliin, joka muuttui konttausluiskaksi. Se toi meidät korkean kammion reunaa alas laskevalle jyrkälle rinteelle, jonka alussa oli apuköysi, ja lopussa kuljettiin varoen liukasta irtomaata. Mäen alla aukeni valtava tila, kuin suunnaton kanjoni, tai katedraali. Vau.

Seuraava osuus sisälsi poikkareita: seurailimme kaapeleiden ja köysien varassa seinää ehkä kymmenen metrin korkeudella. Lopulta laskeuduimme köyttä alas lattian tasolle. Käytävä jatkui suurehkona, ajoittan vetisenä ja lohkareikkoisena. Välillä kiipesimme hieman ylös tai alas köyden avulla. Lopulta saavutimme jokikäytävän, jossa vesi oli kohtalaisen matalalla eikä kovin virtaavaa. Välillä vastaan tuli syviä altaita, jotka kiersimme joko reunoja pitkin tai apuköysien avulla. Yksi poikkariköysistä oli niin läpirikki, että Martin vaihtoi sen. Jokikäytävä kasteli saappaat, sukat ja furryhaalarin ainakin polviin asti, mutta tämä ei ollut kuin alkusoittoa sille, mitä oli tulossa. Käytävän täytti mutkan taa näkymättömiin jatkuva syvä vesi: ensimmäinen järvi.

Järvien ylityksen harjoittelu oli pääsyy koko retkelle, ja melkoinen hässäkkä. Vaatteiden vaihto ja auton sisäkumin täyttely pyöränpumpulla veivät aikansa. Lopulta kaikki olivat valmiita, ja pulahdimme hyiseen veteen. Hyrrrrrhh. Jestas. En ole ikinä ollut kylmän veden ystävä, mutta tämä tuntui aivan poikkeuksellisen jäätävältä. Ensimmäinen järvistä oli lyhyin, mutta kauttaaltaan syvä. Onnistuin näppärästi jumittamaan toisen jalkani hyvin kelluvan luolasäkkini käsilenkkiin. Onneksi minulla oli kelluke, muuten eteneminen olisi ollut aika haastavaa. Noin puolivälissä 50-metristä järveä löytyi naru, josta saattoi kiskoa itseään eteenpäin, ja ylitys sujui nopsemmin. Toisessa, 100-metrisessä järvessä olikin vastaava naru koko matkan, ja järvi oli myös sen verran matala, että välillä saattoi kahlata. Viimeinen, 150-metrinen järvi oli sekin narulla varustettu.

Ylitys sujui suuremmitta ongelmitta, mutta jälkeenpäin oli aivan älyttömän kylmä - minulla ja Martinilla siis. Miri ei ollut milläänsäkään. Avannossa lienee monesti vielä kylmempää vettä. Jatkoimme matkaa eteenpäin, jotta lämpiäisimme edes vähän. Köyttä ylös, lohkareikon halki ja pikku lammikon luo. Sen yli vei korkealla todella kulunut tirolilaisköysi, ja alempana hämmentävän näköinen poikkariköysi. Martin rimpuili siinä hetken, mutta lopulta päätimme vain kääntyä takaisin. Ennen  laskeutumista järville jatkoimme vähän matkaa sen ohi "väärään suuntaan", ylös lohkareikkoista mäkeä. Tämä umpikuja ei todellakaan ollut kovin kuljettu rinne, vaan irtokiviä oli rutkasti.

Jatkuvasta liikeessäolosta huolimatta oli edelleen kylmä. Ei siis auttanut kuin palata järville ja uida takaisin. Elämys ei valmiiksi viluisena ollut yhtään parempi. Järvien paremmalla puolella kykenin juuri vaihtamaan vaatteet kuivempiin, ja jäin odottamaan avaruushuopaan kääriytyneenä, kun selvästi paremmin kylmää kestävät Miri ja Martin ottivat valokuvia vedessä. Vasta Martinin retkikeittimellä keitelty lämmin soppa (josta tärisevin käsin kaadoin puolet syliini) alkoi hiljalleen palauttaa eloa. Kun lähdimme liikkeelle, tuli viimein hieman lämpimämpi olo, mutta väsymys ei poistunut. Uupuneena monet asiat, kuten poikkarit vesikuoppien ohi, tuntuivat hämmentävää kyllä menevän suorastaan paremmin ja energiatehokkaammin, mutta kaikki ylämäkikävelyt muuttuivat loputtomiksi tuskanmarsseiksi. Tunsin myös olevani turkasen hidas, ja kaiken päälle lähdin pari kertaa väärään suuntaan. Viimeinen luiska köysinousu ylös oli aivan vihoviimeinen rävellys, mutta lopulta, seitsemän ja puoli tuntia maan alla vietettyämme, olimme ulkona ilta-auringon lämmössä. Huh. Tämä oli kyllä astetta eeppisempi retki kuin olin odottanut - kylmästä puhumattakaan.

29.7. Sistema del Gandara: Salle Angel

Maanantaille oli rajoitetusti kiinnostavia retkiä tarjolla - eilinen Red del -kämmiporukka lähti etsimään sitä oikeaa, ja pari sankaria meni jatkamaan Cueton kuilun työstämistä. Minä, Miri ja Martin päädyimme tekemään retken Gandaran alasisäänkäynnille. Luola on löydetty vuonna 2005, ja se on siitä lähtien ollut erityisesti SWCC:n projekti. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa reissulta, lievä kärttyisyys vaivasi, ja ylämäki luolalle, vaikka lyhyt olikin, oli tympeän kuuma ja tuskaisa.

Martin meni sisään ja mutisi jotain, minkä tulkitsin pitchin riggaamiseksi. Puin siis saman tien SRT-varusteet päälleni. Sisään kolosta livahdettuani havaitsin, ettei sana ollutkaan "pitch", vaan "picture": sain odotella aikani, kun Miri poseerasi ja Martin kuvasi suurta sisäänkäyntiluiskaa. Siitä eteenpäin tiemme vei alas soraista rinnettä, ja apuköyden turvaamana kulman ympäri ohi 70-metrisen kuilun. Tilat jatkuivat suurina ja hieman mutaisina - ja suuri tarkoittaa tässä todellakin melkoisen valtaisaa, lähes 10 metriä leveää ja reippaasti yli sen korkuista tilaa.

Päästäksemme sinne, mihin olimme menossa, erosimme suurista käytävistä ja pujahdimme tunneliin, joka oli ärsyttävästi juuri liian matala, jotta olisi voinut kävellä normaalisti. Eteneminen oli siis vuorotellen kumarassa kävelyä ja konttaamista. Sentään pohja oli ystävällisen pehmeää hiekkaa. Konttikyyristelyosio oli melko pitkä, mutta viimein se toi meidät korkeamman kiemurtelevan lohkareikkokäytävän kautta köysiosuuden luo. Ensimmäisen ja ainoan pitkän pitchin alkuun päästäkseen piti vielä mönkiä läpi kiintoisasta ahtaikosta, joka oli kuulemma vielä muutamia vuosia sitten ollut melkoisesti kapeampi ja jännempi, sittemmin pudonneet irtokivet ovat hieman lisänneet tilaa.

Irtokivet ovat asia, jota tässä keskimääräistä vähemmän kuljetussa luolassa riittää. Martin varoitti meitä ennen köysiankkuria, että sen lähellä on niitä, ja neuvoi olemaan varovainen. Siispä äärimmäistä varovaisuutta osoittaen siirryin laskeutumaan lähteneen Mirin perässä köysiankkurille, ja onnistuin potkaisemaan alas melkein pääni kokoisen murikan. Kaikeksi onneksi se kiersi Mirin kaukaa. Tämän jälkeen olin vielä reippaasti varovaisempi irtokivien suhteen.

Itse laskeutuminen oli 44-metrinen, välissä yksi deviation (köydenohjaus) ja yksi rebelay (väliankkuri). Sen jälkeen seurasi muutama alle kymmenmetrinen köysipätkä alas, ja olimme perillä. Edessämme avautui Salle Angel, upein luolakammio, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki kärttyisyys oli haihtunut. Salin yläreunasta eteenpäin katsoessamme näimme lähinnä mustaa ja vesihöyryä, josta otsalamppujemme valo heijastui. Avuliaasti Martin meni edeltä salin toiselle puolelle, ja pyyhki sitä Scurion-lamppunsa kirkkaalla valolla. Se näytti kaukaiselta majakalta. Vastapäisestä seinästä suihkusi suuri vesiputous. Kerrassaan huikea paikka!

Kuljimme Martinin perässä salin reunaa alas ja sen toiselle puolelle, missä hän jo kuvasi hillittömän hienosti koristeltua tilaa. Katto oli aivan täynnä tippaleipämäisiä valkoisia heliktiittejä ja niiden peittämiä tippukiviä. Vietimme tovin ihaillen ja valokuvaten näitä hämmentäviä muodostelmia. Sen jälkeen etenimme tuulisen pienen kolon läpi hieman alemmas isoon käytävään, johon Martin erityisesti halusi kuvaamaan. Tarkoitus oli saada iso tila näkymään hyvin kuvassa. Operaatio sisälsi monta salamaa ja minut ja Mirin malleina. Se jatkui melkoisen pitkään, ja olisi varmaankin jatkunut vielä kauemmin, jollei Martin olisi pudottanut kameraansa näyttö edellä kiveen. Viimein oli aika kääntyä ja palata pinnalle.

Matka takaisinpäin oli enimmäkseen selkeä ja simppeli. Suurin haaste taisi olla köysinousu, jossa yritin parhaani mukaan takkuuntua väliankkurin turhan löysään köysilenkkiin. Edelläni menneellä Mirillä oli puolestaan ollut kiintoisa hetki, kun hän jäi alaspäin viettävään ryömintään roikkumaan saappaidensa varaan. Köysien jälkeisen ryömintä/änkiöhaasteen jälkeen oli enää jäljellä kontti-kyyrykävely-osio sekä suuret kammiot ja traversointi, ja olimme ulkona. Tämä retki kesti noin 5 tuntia. Ulospäin palatessamme olimme ilmeisen nopeita: Martin veikkasi meidän olevan ulkona kuuteen mennesä, ja olimmekin, vain hieman viiden jälkeen.

28.7. Cueva la Vallinan läpiretki

Ensimmäisen luolapäivän lämmittelyretkeksi oli valikoitunut Vallina-nimisen luolaston läpireissu kämppäporukalla (siis minä, Miri, Martin ja Stevie). Luolan piti muuten olla varsin helppo, mutta alussa olisi märkä ryömintä, josta pitäisi ensin äyskäröidä vettä pois, jotta siinä olisi edes vähän ilmatilaa. Tämä hieman jännitti etukäteen.

Ajoimme mielettömien maisemien halki huolestuttavaa jyrkkää soratietä ylös, pysäköimme levennysmutkaan, ja osittain varusteisiin pukeuduttuamme lampsimme piikkipöheikköistä mäkeä alas kohti Vallinan yläsisäänkäyntiä. Tapansa mukaan Martin hävisi mystisesti kesken kaiken ja etsi sisäänkäynnin sillä aikaa kun me muut etsimme häntä. Lopulta kaikki löysivät kolon kallioseinämästä. Minä ja Miri vielä järjestelimme vermeitämme, kun muut etenivät katsomaan sitä paljon puhuttua vesitunnelia.

Saatuani varusteet ylleni astelin viimeisenä luolaan, mutaista mäkeä alas ja pienen matalan kolon luo. Tämän piti olla se märkä ryömintä - vaan eipä se ollut! Kesä oli ollut niin kuiva, ettei koko ryömiössä ollut pisaraakaan vettä. Pah. Olin toki ollut hiukkasen kauhuissani tämän uudentyyppisen esteen selvittämisestä, mutta oli aika antikliimaksi, ettei sitä ollut lainkaan. Ilman vettä ryömintä ei ollut mitenkään erityisen tukala.

Ryömiön jälkeen oli vastassa ensimmäinen laskeutuminen, joka oli vain noin kymmenenmetrinen. Siinä oli valmis köysi. Meillä oli mukanamme kaksi 30-metristä köyttä ja tieto, että joku vuosi sitten SWCC:läiset olivat jättäneen luolaan köysiä. Suunnitelmamme oli, että jos jossain ei valmista köyttä olisi, menisimme pull-through- eli läpivetotyylillä, eli käyttäen tuplaköyttä, jonka vetäisimme alas perässämme ja kantaisimme mukanamme luolan läpi.

Köyden jälkeen olimme suurissa ja näyttävissä käytävissä, joita riittikin hetken aikaa. Ajoittain oli myös nättejä luolamuotoja. Lohkareikkojen halki kävellessämme alkoi adoptoimani Mirin vanhan Bisun-luolalampun valo uhkaavasti himmetä: patterit olivat vähissä. Hiljalleen tämä hankaloitti kulkuani enemmän ja enemmän, ja kerran astuin reittäni myöten johonkin koloon, jota en vain kertakaikkiaan nähnyt kunnolla. Kun muu ryhmä ryhtyi valokuvaamaan jotain isohkoa käytävänpätkää, minä asetuin sivummalle säätämään. Tapeltuani aikani lampun patterikotelon sulkevan nippusiteen kanssa sain patterit vaihdettua. Maailma valaistui kummasti.

Ihmeteltyä aikamme suuria tiloja löysimme reittimme eteenpäin. Se vei ahtaahkosta stalagmiittien välistä seuraavan köysiosuuden luo. Siinä oli vain lähestymisapuköysi, ei varsinaista laskeutumisköyttä. Niinpä Martin viritti metallirinkulan läpi tuplaköyden solmu-sulkkariankkurilla, jonka saa purettua vetämällä toisesta köydestä. Kuilu jakautui kahteen osioon, joiden keskellä oli kieleke. Laskeuduimme kaikki ensimmäisen, noin 10 metrisen osuuden sen luo, ja vedimme köyden perässämme alas. Sitä ennen toki varmistimme, että köytemme riittäisi myös seuraavaan, noin 20-metriseen osioon - muuten olisimme olleet koko nelikko iloisesti nalkissa pienellä kielekkeellä. Köyden alasvedossa oli myös oma jännitysmomenttinsa, kun aivan loppumetreillä se otti ja jumiutui johonkin. Stevie sai sen kuitenkin kiskaistua pois repimällä sitä koko painollaan, ja pääsimme laskeutumaan toisenkin köysipätkän alas.

Köysittelyn jälkeen pysähdyimme risteyskohtaan, josta lähti reitti paitsi ulos, myös luolaston syvempiin osiin. Niitä riittäisi yli 30 kilometrin edestä. Jätimme köysitoimintavarusteet ja säkit risteyskammioon ja käväisimme katsomassa käytäväsokkeloa, jonka kautta pääsisi eteenpäin. Se oli hämmentävä, ja siellä olisi ilmeisen helppo päätyä kiertämään ympyrää, vaikka maamerkkinä olikin muun muassa valtava lohikäärmeen näköinen muodostelma. Tarkoituksemme ei ollut nyt lähteä millekään eeppiselle tutkimusretkelle, vaan palasimme tavaroidemme luo ja suuntasimme kohti alasisäänkäyntiä. Meidät pinnasta erottanut luolanpätkä sisälsi enää hieman mutaa ja konttausta. Lopuksi putkahdimme irtokivien ja -maan maustaman kiipeilyn kautta kuumana paistavan auringon alle.

Retki oli vain noin neljän tunnin mittainen eikä erityisen raskas, joten onnistuin tekemään sen virheen, etten syönyt mitään (paria Stevien tarjoamaa suklaapalaa lukuunottamatta). Päivän työläimmäksi osuudeksi muodostuikin nousu alasisäänkäynniltä mäkeä ylös takaisin autoille, helteessä fleece-haalari päällä. Oli niin kuuma ja tuskainen olo, että tuntui, että kohta lähtee taju. Kun viimeisenä kömmin automme luo oli päällimmäinen ajatus, ettei minulla ole asiaa millekään pitkille retkille tällaisessa rapakunnossa. Muuten läpireissu oli kyllä aivan onnistunut, ja ensimmäinen pull-through-kokemus rutkasti jännempi kuin valmiiksi rigatun luolan läpikulku.

Retkemme jälkeen kello oli vielä aika vähän, joten vietimme tovin ajellen ympäri Asón-joen laaksoa katsellen maisemia ja tutustuen erinäisten luolien sijainteihin. Cueto-Coventosa-systeemin veden ulostulon eli Cuberan kieppeillä joki oli lähes täysin kuiva. Minulta meni varmaankin vaikka mitä ohitse ajokierroksen aikana, koska matkapäivä ja luolaretki olivat uuvuttaneet sen veran, että torkuin takapenkillä.

Leirissä oli vuorossa evästelyä ja jutustelua päivän seikkailuista teltta-alueella. Cueton kuilua köysittämässä ollut ryhmä ei olut päässyt kuin -200 metriin puuttuvien hangereiden ja huonojen valmiiden ankkureiden takia. Vielä hienommin oli kuitenkin suoriutunut Red del Silenciota riggaamaan lähtenyt tiimi: johonkin koloon oli kyllä ripustettu köysiä, mutta kaikki aiemmin Red del Silenciossa käyneet ihmiset olivat yhtä mieltä siitä, että paikka vaikutti väärältä, vaikka se kuinka olikin Tonyn GPS:n osoittama. Mikä lie mysteerikolo… Myöhemmin sen nimeksi varmistui Torca del Hoyon.

Illalliseksi oli suunnitteilla visiitti leirintäalueen ravintolaan, mutta sepä olikin kiinni. Hetken monikielisen neuvottelun ja respan henkilökunnan ystävällisen asiakaspalvelun jälkeen saimme selville, että 10 minuutin kävelyn päässä olisi avoin ravinteli, johon sopisimme. Sinne siis! Paikka oli symppis, etenkin auttavasti englantia osannut tarjoilijatyttö. Ruoka oli kiintoisaa: söimme kahdeksan ihmisen kesken varmaankin kokonaisen lampaan paloiteltuna, eri osia eri ihmisille. Saamani koipi oli oikein maukas, ja jälkiruuaksi tilaamani flan juuri niin namia kuin vuosien takaiselta edelliseltä Espanjan-reissultani muistin.

5.5. Pwll Dwfn

Sunnuntai oli viimeinen kokonainen päivämme Walesissa, ja olimme vakaasti päättäneet menevämme viimein johonkin meille uuteen luolaan. Sopivasti Gary oli viemässä esiteinimuksuaan Pwll Dwfniin, köysiluolaan, johon olin etukäteen toivonut pääseväni. Retkelle lähti myös eiliseltä tuttu Jeff sekä Jo, molemmat nuoria ja taitavia, ja riggaus- ja purkuvastuussa.

Autoilimme Dan-yr-Ogofin parkkipaikan ohi leirintäalueen reunalle, mistä lähti Black Mountainin kävelypolku. Tätä polkua seurailimme mäkeä ylös kunnes kohtasimme Garyn mukaan oikealta vaikuttavan sivupolun. Se veikin meidät laaksoon lupaavan näköisen painanteen luo, mutta kuopan pohjalla oli van pari kiveä, ei luolan suuaukkoa. Samoiltuamme laakson ympäristössä parikymmentä minuuttia löytyi oikea kolo viimein. Tämä ei edes ollut mitenkään erityisen hidas suoritus - luola on pahamaineisen vaikea löytää, koska se on vain pikkuinen reikä laakson pohjassa.

Varustauduimme, ja riggauskaksikko aloitti työnsä. Gary sekä Ben, 13 v., menivät heidän jälkeensä, sitten Miri, ja minä aivan viimeisenä. Luola alkoi vängerryksellä parin kapean kohdan läpi, minkä jälkeen olikin jo vastassa ensimmäinen köysiosio. Laskeutuminen oli lyhyt, ja jatkui varsinaisen köyden jälkeen vielä viitisen metriä 8mm apuköyden kanssa alas kiiveten

Toinen köysiosuus alkoi samasta tilavasta kammiosta, johon ensimmäinen päättyi. Luola oli juuri niin vertikaalinen kuin meille oli luvattu. Käveltävää oli minimaalisesti, ja tilat komean korkeita. Hetken säädön jälkeen Ben selvitti elämänsä ensimmäisen väliankkurin ja köydenohjauksen, Miri sujahti köyttä alas, ja lopulta oli minun vuoroni laskeutua. Tämä oli hieman pidempi pätkä, ja köysi mainion uusi ja puhdas, niin että alas pääsi vauhdikkaasti. Siellä oli taas tiedossa odottelua. Olin kuitenkin jo ennalta tiennyt, että niitä tulee, kun köysiä viritellään, eikä se siis häirinnyt. Ehdimme mukavasti ihailla seinien mustan kiven pieniä fossiileja.

Kolmas laskeutuminen oli lyhyehkö, ja päättyi hauskasti pari metriä ennen lattiaa seinässä olevaan koloon. Siitä lähtevässä alaspäin viettävässä putkilossa oli seuraava istuskelupaikkamme. Jäljellä oli vielä kaksi köysiosuutta, molemmat parikymmenmetrisiä, ja niiden välissä hieman lohkareikossa luovimista. Viilletin köysiä alas luolan pohjalle. Siellä muut jo istuskelivat ihmettelemässä lopun sumppua sekä sukellusvarusteita ja kaivuuvälineitä. Jostain täältä lähtisi köysi ylös luolan hiljattain löydettyihin uusiin yläosiin. Meidän tiemme vei kuitenkin vain samaa tietä takaisin.

Emme viipyneet pohjalla kovin kauaa, sillä Garylla & pojalla oli vielä tänään edessä pitkä ajomatka kotiin. Gary lähti edeltä, Ben hänen jälkeensä, jotta isi voisi vahtia muksuaan köysiosuuksien yläosissa. Minä ja Miri seurasimme heitä, ja Jo ja Jeff tulivat viimeisenä purkaen samalla köysiä. He eivät kaivanneet roudausapua, vaikka sitä tarjosimme. Paluumatka oli yhtä suoraviivainen kuin laskeutuminen. Ben joutui ehkä hieman enemmän taistelemaan, ja päädyin vähän auttamaan häntä toisen pitchin alussa. Henkilökohtaisella tasolla ensimmäinen köysinousu tuntui yllättävän raskaalta, mutta sen jälkeen jotenkin pääsin paremmin vauhtiin. Lopulta jäi lähinnä tunne, että koko luola olisi mieluusti saanut olla syvempi, vaikka oli sillä nytkin korkeuseroa lähes 100 metriä. Köydenohjaukset ja vaihtelevat köysiosuuksien lähestymiset toivat mukavaa vaihtelua. Itselläni kului maan alla noin kolme ja puoli tuntia, ja riggaus ja purku mukaanlukien ei retki tainnut kokonaisuudessaan olla paljoa yli neljän tunnin.

Olimme lähteneet majalta sen verran aikaisin, että iltapäivällä olisi voinut ehtiä tehdä muutakin. Lopulta päätimme kuitenkin keskittyä ruokavuoremme tuohamiseen sekä illan hassuun kerho-ohjelmaan. SWCC:n sedät olivat nimittäin järjestäneet yhteislauluiltamat. Laulut vaihtelivat perinteisistä luolateemaisiin, ja olivat välillä melkoisen roisejakin. Laulaminen vaan on aina minusta kivaa, ja monet luolasedistä lauloivat oikein komeasti. Kun seurue alkoi hajaantua, oli jo puoliyö. Pakkaaminen sai jäädä seuraavaan aamuun.

4.5. AGM, Northern Lights ja Ceilidh

Huh, mikä päivä! Aamulla varhain ylös, jotta ehdimme ihmettelemään SWCC:n vuosikokousta. Kokous kesti kolmisen tuntia, ja sen teema tuntui olevan kerhon ikääntyminen: nuoria ihmisiä pitäisi houkutella lisää erilaisin keinoin, presidentti jäi valitsematta, koska edelliselle ei jotenkin vahingossa ollut saatu seuraajaehdokasta, ja taloudenhoitajan pestikin uhkasi jäädä tyhjäksi.

Kuivahkon kokouksen perään oli kerholle eilen saapunut Martin väläytellyt jos jonkinmoista luolareissua luolan kaukaisimmasta nurkasta eli OFDIII:sta lähtien. Sinne minä en olisi näin kiireisellä aikataululla lähtenyt, ja lopulta Martinkin oli sitä mieltä, ettei aikaa olisi tarpeeksi - bussi illan ceilidh-bileisiin lähtisi kello 19. Tavallaan olisin kaivannut välipäivää, mutta kun Martin lopulta ilmoitti, että voisi viedä meidät Northern Lightsiin, meille vielä vieraaseen OFDII:n osaan, en tietenkään voinut kieltäytyä. Mukaan lähti myös Jeff, kokenut luolaaja, jolle OFD ei ollut kovin tuttu.

Retken alku oli tasan sama kuin toissapäiväisemme: yläsisäänkäynnin kautta sisään, ja valtaväylää Gnome - Corkscrew - Salubrious seuraillen alas, traversejen yli Seleniteen, ja Shatter Pillarin ohi Cross Riftiin. Sitä seurasimme edellisen retkemme päätepisteeseen saakka, mistä matka jatkui parin alaskiipeilyn myötä Midnight Passagen alkuun. Tätä käytävää seuraamalla pääsisi poikkaroimaan joen päälle. Se ei onneksi ollut meidän tavoitteemme.

Läheisestä risteyskohdasta alkoi reitti kohti tämän retken päämäärää, hieman harvemmin vierailtuja luolan pohjoisosia. En ollenkaan etukäteen tiennyt, mitä retkeltä odottaa, ja se osoittautui yllättävän sporttiseksi ja vaihtelevaksi. Aluksi vastassa oli OFD2:lle tyypillistä kävelyä, kiipeilyä ja ryömintää lohkareiden ali ja yli, joukossa myös konttaus hilpeän vesipohjaisen pikku tunnelin läpi. Pian sen jälkeen oli tarjolla alaspäin viettävä ahdas ryömintä, jonka lupauduin menemään edeltä. Jälkeenpäin en voi suositella Martinin neuvoa mennä pää edellä - olin vähällä tipahtaa naamalleni seuraavan käytävänpätkän pohjalle. Vastaan tuli valintapaikka: hieman huolestuttavan oloisen kiipeilyn kautta ylös ja ryömintää, vaiko alempana menevä mutaisempi reitti? Halusin alempaan, koska vapaakiipeily näytti pahalta. Järkevämpi valinta se ehkä olisi silti ollut, sillä seuraava tunnelinpätkä oli retken tympein ja työläin osa. Lavender Way -nimisen pikkusuikeron seinät olivat sileät ja aivan älyttömän liukkaat mudasta, eikä varsinaisia otteita ollut ollenkaan. Ainoa tapa edetä oli levittäytyä sopivan suureksi, kiilata itsensä seinien väliin, ja valua eteenpäin miten parhaiten kykeni.

Aikamme liukasteltuamme pääsimme rööristä ulos, ja kohtasimme vielä osalle porukasta varsin ahtaan änkiön. Sen jälkeen olimmekin lähes perillä. Jäljellä oli viimeinen haaste: kiipeily apuköyttä käyttäen ylös liukasta seinämää, jonka yläosassa piti sujahtaa pikkuiseen koloon. Aika hilpeä temppu, josta kaikki suoriutuivat kunnialla. Vuorotellen änkeydyimme ahtaasta kolosta suureen saliin, Northern Lightsin ensimmäiseen kammioon. Pidemmälle aikamme ei riittänyt. Jeff otti pari valokuvaa, ihastelimme hetken kauniita tippukiviä sekä viereisen kammion seinien jänniä valkoisia kerrostumia, ja lähdimme palailemaan.

Tällä kertaa päätimme mutameanderin asemesta mennä ylempää reittiä. Se sisälsi pienen köydellä varustetun kolonylityksen, ahdasta mukavan hiekkapohjaista ryömintää, ja lopuksi köysilaskeutumisen, joka suoritettiin sulkkarilla ja italian friction hitchillä (suomeksi ilmeisesti puolisiansorkka- tai HMS-solmu). Muuten paluumatka oli vain tasan sama takaperin. Etenimme reippaasti, sillä bussiin piti ehtiä! Martin oli luvannut, että olemme kuuteen mennessä ulkona, ja kun luolan luukusta tuuliselle nummelle noustuamme vilkaisin kelloa, se olikin tasan 18.00. Retken kokonaiskestoksi tuli noin 3,5 tuntia. 

Ehdimme juuri sopivasti siistiytyä ja lastautua bussiin muun juhlivan luolakansa kera. Kyyti vei meidät juhlapaikalle, missä ruoka oli mainiosti valmiiksi pöydässä. Nälkä oli melkoinen, ja harvoin on luolaruoka ollut yhtä monipuolista ja hyvää! Sen sulattelulle ei liiemmin jäänyt aikaa, vaan tanssiaiset alkoivat. Nuoret ja vanhat luolaihmiset hypähtelivät iloisesti walesilaisen kansanmusiikin tahtiin, ja pari suomalaistakin sopi hyvin mukaan. Väsymys hieman rajoitti tanssi-intoa, mutta kivaa oli silti. Bussi takaisin majalle lähti puoliltaöin, ja perille päästyämme en kyennyt kuin kaatumaan sänkyyn.

2.5. Speedy Caver & Moonlight Chamber

Torstain tavoitteena oli suorittaa "lämmittelyretki" OFD2:een eli kotiluolastomme kuiviin yläosiin. Aamupäivä oli todella hidas ja lomaisan lokoisa. Aurinko paistoi epätavallisen lämpimästi, ja vietimme hyvän tovin loikoillen penkeillä majan edustalla. Lopulta, lähempänä kahta, olimme saaneet kamat kasaan, ja lähdimme marssimaan kohti yläsisäänkäyntiä. Siellä asiat eivät olleet muuttumattomia, kuten yleensä: vuodenvaihteen jälkeen tapahtuneen sortuman jäljiltä sisäänkäynnin lähistöllä oli ulkosalla hiekkasäkkejä ja sisäpuolella uusia lohkareita.

Pian ensimmäisen tunnelinpätkän jälkeen poikkesimme perinteiseltä valtaväylältä, ja kapusimme ylös Speedy Caverin hupaisan liukkaan flowstone-mäen. Olin käynyt täällä kerran aiemmin, Miri ei koskaan, emmekä olleet lukeneet karttaa kovin tarkasti etukäteen. Yllätykseksemme löysimme suuria tiloja, kivoja muotoja, ja vaikka miten paljon pieniä konttaustunneleita. Parin jo tuntemani Gnome Passageen johtavan kolon jälkeen vastaan tuli lisää syviä kuiluja, joista yhteen liittyi jopa valmis lähestymislinja ja köysiankkuri. Löytöretkihengessä kävimme läpi kaikki vastaantulleet tunnelit. Niitä kyllä riitti, jopa siinä määrin, että ajoittain mielessä käväisi eksymisen mahdollisuus. Päivän paras löydös taisi lopulta olla pieni soma muodostelma, jossa oli aivan pyöreitä pikkukiviä kirkkaassa pikkuisessa lammikossa. Vietimme lopulta noin tunnin koluten näitä meille uusia maisemia aivan sisäänkäynnin lähellä.


Liu'uttuamme takaisin alas Speedy Caverin mäkeä lähdimme viimein toteuttamaan alkuperäistä reittisuunnitelmaamme, Moonlight Chamber -nimisen kammion sekä Midnight Passage -käytävän etsimistä. Seurasimme perinteistä kulkuväylää: Salubriousia alas, ja sieltä kohti Cross Riftiä. Monta kertaa kulkemani reitin varrella oli yllättävä haaste: helppo traverse ennen Selenite Tunnelia. Paikassa siis kuljetaan varsin syvän kolon ohi jalat sopivasti saappaan levyisellä kielekkeellä, käsillä vastakkaiseen seinään nojaten. Suorituksena tämä on niin helppo, että putoamisvaaraa ei käytännössä ole, ja aloittelijaretket menevät tyypillisesti tästä. Jotenkin tämä nyt vain oli minulle vielä paljon tavallistakin kauheampi hirvitys. Keski-Euroopan köysiluolat ovat hemmotelleet minut piloille.

Kuilun ylitettyäni en kyennyt ajattelemaan juuri muuta kuin sitä, että tästä pitäisi vielä tulla takaisinkin. Jatkoimme silti eteenpäin, ohi Shatter Pillarin ja pitkää suoraa Cross Riftiä pitkin, kunnes löysimme tilan, joka mahdollisesti oli Moonlight Chamber. Miri ei ollut satavarma siitä, miltä kammion pitäisi näyttää, eikä myöskään jatkoreitistä. Minua ei myöskään hirveästi innostanut jatkaa kovin kauas. Käännyimme siis ympäri. Kaikeksi onneksi Seleniten jälkeinen traverse ei ollut ollenkaan yhtä pahan tuntuinen takaisinpäin. Huh. En vaan niin ole traverse-tyyppi.

Ulos singahdimme nopsasti rutiinilla - luolan pääväylät ovat jo aika selkäytimessä. Ulkosalla paistoi yhä aurinko. Majalle oli ilmaantunut muutama muukin luolaaja, mutta putkiongelmaa kukaan ei vieläkään ollut yrittänyt ratkoa.

11.7. Bettmeralp - Fiescheralp

Kolmantena päivänä reippailu alkoi jo tuntua, joten päätimme olla laiskoja ja huijata vähän: nousimme Bettmerhornille omien jalkojen asemesta mukavasti ja nopeasti gondolihissillä. Ylhäällä meitä odotti turisteille rakennettu museo ja näköalapaikka Aletschgletcherille, joka on Alppien suurin jäätikkö. Sattumoisin se oli myös ensimmäinen jäätikkö, mitä olen koskaan nähnyt, ja oli se vaan huikea. Se oli myös todella valtava, kuten myöhemmin huomasimme, kun näimme sitä ylittävän ihmisryhmän. Kaukaa katsoen porukkaa olisi voinut luulla vain pikku roskiksi jään pinnalla.


Vaikka näköala-alueella palloili jonkin verran turisteja, oli varsinainen jäätikön laitamia seuraava vaelluspolku onneksi melko rauhallinen. Se oli sen verran jäätikköä ylempänä, että näköala jään yli oli jatkuvasti hieno, ja kulki välillä halki hieman haastavammankin lohkareikon. Lopulta päädyimme U-laaksoon, joka laskeutui aivan jäätikön reunalle asti. Sitäkin piti toki käydä ihmettelemässä. Läheltä näkyi, miten jää sisäpuolelta oli kiehtovan turkoosinsinistä. Sinne myös lähti useita tunneleita, joista osaan virtasi vettä, ja jotka näyttivät todella kutsuvilta (ja vaarallisilta). Luonnonnähtävyytenä tämä melkeinpä veti vertoja luolille!

Jäätikön jälkeen kuvittelimme jo ohittaneemme retken huippukohdan, mutta olimme väärässä. Fiescheralpia kohti vievä polku nimittäin kulki kenties koko vaelluksen huikeimpien maisemien läpi. Aurinko paistoi kirkkaalta siniseltä taivaalta. Kaukana vuorten lomassa siinsi toinen jäätikkö, ja korkeuserot olivat komeita. Polku oli ajoittain jyrkkäkin, ja sen reunan tuntumassa oli välillä melkoinen pudotus. Melkein turhankin pian 13 kilometrin lyhyt päivämatkamme oli taitettu, ja saavuimme Fiescheralpin hiihtohissin luo. Gondoliin ahtutuminen japanilaisturistien lauman kanssa oli melkoinen järkytys seesteisen vuoristossa samoilun jälkeen.

10.7. Belalp - Bettmeralp

Toisen päivän aamuna täydensimme eväsvarastojamme Belalpin ainoasta ruokakaupasta, jota sattumoisin pyöritti hotelli-ravintolan pitäjä. Kauppaan päästäkseen piti erikseen pyytää henkilökuntaa avaamaan sen ovi. Aidon keskieurooppalaisesti leivällä, juustolla ja makkaralla varustautuneina lähdimme taittamaan matkaa kohti Bettmeralpia.

Jälkeenpäin olen merkannut muistiin, että kävelimme noin 16 kilometria, ja siihen meni 7 tuntia. Nousua tuli yhteensä yli kilometri. Matalin paikka oli jossakin 1,5 kilometrin tienoilla, korkein yli 2 kilometrissa. Matka vei läpi mahtavan vaihtelevan maaston. Belalpista alamäkeä lehmälauman halki karuun kivikkoon, jonka nimesimme Mordoriksi. Mahtavan korkean ja pitkän riippusillan yli Aletschwaldin metsärinteelle, jota jyrkästi ylöspäin hyvä tovi. Saimme niskaamme pikkuisen sadekuuron, mutta se meni onneksi äkkiä ohi. Matkalta löytyi useampi komea näköala Aletschin jätikölle. Metsään yritimme hieman eksyäkin, kun reittikyltitys välillä muuttui epämääräiseksi, mutta lopulta selvitimme tiemme ylös vuorenharjanteen kumpuileville alppiniityille. Yhtään murmelia emme onnistuneet bongaamaan, mutta Blauseen vuoristojärvessä eleli kiehtovan näköisiä alppivesiliskoja.

Ahkera reippailumme toi meidät illansuussa Bettmeralpiin, hieman Belalpia suurempaan autottomaan vuoristokylään. Majoituksen olin varannut Kik's lodge -nimisestä majasta. Siellä vaan ei ollut ketään paikalla, kun ilmaannuimme lukitsemattomalle ovelle. Tavoitin omistajan puhelimitse, ja hän totesi, ettei taida tänään ehtiä käymään ollenkaan, mutta että voisimme majoittua kaikessa rauhassa, olla kuin kotonamme, ja jättää lähtiessämme maksun huoneeseemme. Siispä majailimme keskenämme isossa tyhjässä hostellintapaisessa täytettyjen peuranpäiden kanssa. Ehkä hämäräin majoitus ikinä, mutta aivan mukava, ja melkoisen halpa myös.

9.7. Via Ferrata d'Aletsch

Vaihtoaikani loppuhuipennus oli kolmen päivän minivaellus saksankielisen Sveitsin puolella. Seuranani ollut australialainen Benjamin kuvaili sitä myöhemmin hienoimmaksi vaelluksekseen ikinä, ja voin kyllä sanoa samaa. Siitä voidaan toki olla montaa mieltä, voidaanko tällaista kevyttä, mukavasta majapaikasta toiseen suoritettavaa retkeilyä, jossa illalliset syödään ravintolassa, varsinaisesti kutsua vaeltamiseksi.

Ensimmäisenä päivänä matkasimme junalla Brigiin ja sieltä postibussilla Blatten bei Natersiin. Olin saanut Benin puhuttua kokeilemaan kanssani kylän läheltä löytyvää via ferrataa. Nimestään huolimatta Aletschin via ei varsinaisesti sijaitse Aletschin jäätikön lähimaastossa, vaan kiertää jäätikön sulamisvesiä varastoivaa tekojärveä. Järvi on sameavetinen eikä mitenkään erityisen näyttävä, mutta sen rannat ovat jyrkät ja vehreät, ja ympäröivä vuoristomaisema oikein hieno. Sääkin sattui olemaan täydellisen aurinkoinen.

Via on pitkä - koko kierrokseen meni meiltä noin 4 tuntia - ja ihan hauska, vaikkakin vähiten kiinnostava kaikista Sveitsissä testaamistani. Reitti tuntui toistavan itseään aika pahasti: melkein koko matka edettiin poikkaria rautatapeilla ja tikkailla, suurin piirtein samalla korkeudella. Joitakin vähän jännempiä ja korkeampiakin kohtia oli, ja muutamassa paikassa lisähaastetta toi turhan löysä kaapeli. Näyttävin paikka oli reitin puolivälin riippusilta. Reitin päätteeksi olisi ollut tarjolla vaijeriliuku, mutta luettuani ja kuultuani useamman varoituksen siitä, miten helppoa on teloa itsensä syöksymällä vauhdilla vastakkaista kalliota päin, päätimme kokemattomina kiertää sen.

Takaisin kylään selvittyämme nousimme gondolihissillä Blattenin yläpuoliseen Belalpin kyläseen, missä majoituimme hotelli Aletschhorniin. Paikalla ei lisäksemme tainnut olla ketään muita asiakkaita. Henkilökunta puhui lähinnä saksaa, mutta onnistuimme silti tilaamaan ravintolasta pizzaa illalliseksi.

7.7. Champéry ja Via Ferrata de Tière

Kuvasetti

Ensimmäisen, kaikin puolin onnistuneen via ferrata -kokeiluni jälkeen halusin tietenkin harjoittaa lajia lisää. Erityisen käteväksi lajin tekee kaltaiselleni epäsosiaalisuuteen taipuvalle ihmiselle se, että sitä voi harrastaa yksinkin. Selattuani hankkimaani opaskirjaa sekä internettiä päätin lähteä katsastamaan Via Ferrata de Tièren, joka sijaitsee Champéryssa, Portes du Soleilin laskettelualueella Sveitsin ja Ranskan rajan tuntumassa. Sieltä löytyisi myös mukavasti vuoristomaastoa, missä samoilla vian jälkeen.

Via oli helppo löytää kiitos kyltityksen, joka alkoi juna-aseman lähistöltä - toistan ehkä itseäni, mutta kävely- ja muu reittikyltitys Sveitsissä oli kauttaaltaan erinomaista. Jyrkästi ylöspäin kiipeävä polku seuraili vuolaana kuohuvaa metsäpuroa, ellei peräti koskea. Reitti alkoi sen rannalta, ja kulki sitä reunustavilla kallioilla ja välillä sen yli. Varustautuessani lähtöpaikalla näin kauempana kohoavalla kallioseinämällä pikkuriikkisinä pisteinä eteneviä ihmisä. Paikka näytti hurjalta. Tuonneko minä ajattelin oikeasti mennä? Reitin alku sen sijaan vaikutti kutsuvalta ja leppoisalta. Päästin paikalla jo olleen pariskunnan lähtemään ensin, vaikka he ehdottivat, että voisin mennä heidän ohitseen. Minä olin ekaa kertaa yksin ja hieman haastavalla vialla, ei minulla ollut mikään kiire.

Piakkoin havaitsin, että olisi ollut fiksumpaa mennä edeltä. Yksin etenevä liikkuu nopeammin kuin pari, saati sitten isompi ryhmä. Tämä pitää paikkansa luolassa, ja näköjään myös vialla. Helpon ja loivan alun jälkeen vastassa oli ensimmäinen haaste, hurjalla voimalla ryöpyävän vesiputouksen vierustaa nousevat tikkaat. Sain odotella hyvän tovin, kun pari kiipesi niitä ylös ottaen kuvia toisistaan. Märät ja tuuliset tikkaat olivat kyllä hienot, samoin niitä seurannut riippusilta joen yli. Vastarannalla käveltiin pätkä metsäpolkua, ja sen jälkeen takaisin joen yli toista riippusiltaa pitkin. Mitään etäisestikään samankaltaista ei Videmanetten vialla ollut, ja arvostin vaihtelua.

Joen ylittelyjä seurasi helppo polkupätkä, jonka varrella kivenkolosta kurkisteli pehmonallelauma. Polku johti aiemmin näkemäni kallioseinämän juurelle. Tikkaat nousivat sitä ylös, välillä pystysuorina, ajoittain jopa negana, niin, että sai tosissaan käyttää käsivoimiaan. Välissä oli toki myös poikkariosioita. Lehmänhäntien klippaaminen kaapelinpätkästä toiseen negalla roikkuen muistutti henkisesti liidaamista: pystysuorilla tikkailla olin tuskallisen tietoinen siitä, että jos lipeäisin, putoaisin todennäköisesti useita metrejä, ja saattaisin teloa itseni kallioon tai siitä ulostyöntyvään metalliroinaan. Mitään erityisen vaikeaa ei tälläkään vialla joutunut tekemään, vaan haaste oli ennen kaikkea pelottavuus, ei muuvien hankaluus. Pelottavuutta pääsin erityisesti pohdiskelemaan odotellessani edellämenevien matelua. Itse kiivetessä se oli kuitenkin yllättävän helppo sysätä taka-alalle.

Ylös asti kiivittyäni olin ihan täpinöissäni. Olipa pelottavaa, mutta olipa siistiä, ja aivan hyvin tehtävissä yksinkin! Whii! Takaisin kylälle palalilin suositeltua kävelyreittiä Galeries Defago -nimistä kallionkylkeen hakattua polkua pitkin. Sekin oli siisti, mutta kalpeni kyllä vian rinnalla. Matkalla bongasin myös pikkumetsähiiren, joka poseerasi minulle kiltisti ja oli soma pieni pallero.

En ollut varsinaisesti päättänyt etukäteen mitään tiettyä kävelyreittiä, jonka haluaisin täällä suorittaa. Kylältä nousi ylös viereiselle vuorelle kutsuvan näköinen köysirata, joten päätin testata sitä, ja katsoa, mitä ylhäältä löytyy. Koppi oli täynnä rapaisia pyöräilijöitä: kesällä tämä laskettelualue on suosittu alamäkipyöräilykohde. Näin kauniina päivänä paikalla oli myös paljon jalkaisin liikkuvia maisemankatselijoita. Köysiradan yläasemalla bongasin vielä ylemmäs vievän viitoitetun polun, joten kapusin sinne. Löysin itseni harjanteen korkeimmalta huipulta, josta aukeni komea 360° panoraama. Vastapäätä kohosi Dents du Midi, jonka korkein huippu olisi valloitettavissa päivän tai parin vaelluksella ilman varsinaista kiipeämistä. Siellä olisi joskus hieno käydä.

Löytämältäni huipulta lähti eteenpäin polku, joka oli merkattu jyrkkyydestä varoittavalla kyltillä. Aiemman via-suoritukseni jälkeen tämä oli suorastaan kutsu lähteä katsomaan, mikä nyt muka on niin jyrkkää. Polku osoittautui mahtavaksi! Se seuraili vuorenharjannetta sen korkeimmalla kohdalla, välillä molemmillä puolilla jyrkkä rinne tai jopa pudotus kohti alhaalla siintäviä laaksoja. Olo oli kuin maailman hallitsijalla, kaiken muun yläpuolella. Kaikkein jyrkimmissä kohdissa oli eteneminen melkein kiipeämistä, ja avuksi oli kettinkejä ja kaiteita. Kenties sille varoituskyltille oli ihan hyvät perusteet: en kyllä suosittelisi polkua maailman pahimmasta korkean paikan kammosta kärsiville.

Lopulta hieno vuorenhuippupolkuni laskeutui alemmas rinteelle, ja muuttui metsäiseksi. Arvoin kylteistä ja kartasta, mihin päin lähtisin. Val d'Illiez -niminen kylä sijaitsi junaradan varressa Champérysta takaisinpäin, joten otin sen tavoitteekseni. Matkalla melkein eksyin, kun kyltit eteenpäin sijaitsivat keskellä valtavaa kumpuilevaa niittyä, eikä ollut ollenkaan selvää, mistä polku jatkui.

Val d'Illiezissä suoritin päivän tyhmimmän mokan. Katsoin aikataulusta, ettei juna tulisi ihan hetkeen, ja päätin mennä jätskille viereiseen kuppilaan. Seurasin kelloa kärppänä, mutta kuitenkin onnistuin kuluttamaan maksamiseen niin paljon aikaa, että ehdin asemalle juuri ajoissa näkemään, kun juna ajeli poispäin. Seuraava tunnin päästä. Huoh. Ei huvittanut jäädä enää istuskelemaan kun tauonkin jo pidin, joten jatkoin parempien ideoiden puutteessa kävelyä vielä seuraavalle asemalle, Fayotin pikkuiseen metsän keskellä olevaan koppiin, mistä lopulta pääsin junaan ja Aiglen kautta Lausanneen.

3.7. Rochers de Naye

Kuvasetti

Elättelin yhä haaveita kauniista aurinkoisesta päivästä, jolloin voisin nähdä aiemmin väliin jääneet Rochers de Nayen maiseman ja murmelit kunnolla. Sen sijaan tarjolla oli edelleen sadetta ja pilviä. Lopulta päätin mennä joka tapauksessa. Heräsin aikaisin, matkasin junalla Montreuxiin, ja GoldenPassin hammasratasjunalla ylös pilvien sekaan. Jäin pois Jamanin asemalla. Kukaan muu ei noussut junasta, ja aseman viereinen ravintola oli autio remontin vuoksi. Juna katosi sumuun. Taivas ylläni oli täysin valkoinen, ja näkyvyys ympäröivään kivikkoon ja kukkuloille vain joitakin kymmeniä metrejä.

En löytänyt etsimiäni kylttejä junaradan lähistöltä, joten suunnistin kartan perusteella. Viereisen laakson pohjalta paikallistin opasteet sekä Via Ferratalle että Grottes de Nayeen, luolaan, jonka läpi kulkee vaelluspolku, ja jonka vuoksi oikeastaan olin täällä. Kyltit luolalle eivät olleet hääppöiset, mutta sinivalkoisten alppipolkumerkkien ja kartan avulla reitti löytyi.

Kun aloin jonkin aikaa käveltyäni kartan mukaan lähestyä luolaa, näin vain kallioseinän ja kiertoreitin, hienot kallion kylkeä seurailevat portaat. Kiveen oli tosin myös maalattu keltainen nuoli. Se osoitti lumikekoon. Lähempi tarkastelu paljasti, että luolan suu info- ja varoituskyltteineen oli lumen alla, heinäkuussa! Nyt oli helpompi tajuta, miksi kaikki GSL:n alkuvuoden retket olivat olleet ranskalaisiin luoliin. Pettyneenä lähdin kapuamaan portaita ylös. Nekin olivat varsin hilpeät, vaikka näköala oli pelkkää valkoista.

Portaikon keskellä kiviseinämässä oli luolakolo, jossa kyltillä kerrottiin, ettei tämä noin 30m tunneli yhdisty suureen systeemiin, vaan sitä voi tutkia vailla eksymisvaaraa. Se osoittautui ylettömän pelottavaksi. Olen kyllä odotellut luolassa yksin, mutten koskaan soololuolaillut edes pikkukolossa. Käväisin pohjalla kääntymässä. Ei se loppujen lopuksi ollut kovin kiintoisa: pieni käveltävä käytävä.

Jatkoin portaita ylemmäs, ja seuraavaksi vastassa olikin isomman luolan yläsisäänkäynti, joka ei ollut lumessa. Tämähän ei ollut käynyt mielessänikään, mutta yläkautta Grottes de Nayeen pääsi, vaikka alaovi olikin lumikasan alla. No pahus. Sinne siis! Hetken rohkeutta keräiltyäni astelin ovesta sisään, ja katossa olevasta aukosta valuneen lumen ja jään ohi syvemmälle luolaan. Ohjeistus käski kulkea alaspäin aina oikeaa, ylös vasenta laitaa seuraten. Reitti oli myös merkattu heijastimin ja muutamin kyltein, ja luolaan oli asetettu joitakin nyt jo läpiruostuneita kaiteita, ketjuja sekä yhteen kohtaan tikkaat. Merkinnöistä huolimatta tunnelma oli oikeaoppisen luolaisa, ja yksin suorastaan naurettavan pelottava.

Näin edessäni häämöttävän jotain suurta ja valkoista. Äärettömän varuillani hiippailin sitä kohti - ja kas, jäätähän se oli, pari valtavaa maasta nousevaa puikkoa. Eteenpäin johtavissa tunnelinhaaroissa ei missään näkynyt heijastinmerkkejä. En enää ollut vaellusreitillä. Koska en ollut onnistunut mistään löytämään luolan karttaa, minulla ei ollut muuta tietoa sen laajuudesta kuin kylttien varoitukset eksymismahdollisuudesta. Varovaisuuteen taipuvaisena käännyin ympäri ja etsiydyin takaisin merkitylle reitille.

Käytävä kapeni, ja jyrkkenikin hieman. Pääsin konttaamaan ja liukastelemaan alas mutaista kivikkoa. Lopulta saavutin lumikasan, josta ylöspäin katsoen näkyi kaistale pilvistä taivasta. Hätätilanteessa tästäkin olisi voinut kaivautua ulos, mutta minä käännyin ympäri ja palasin samaa tietä takaisin. Koko luolakierrokseen meni alle tunti, matkaa oli 100m korkeussuunnassa ja jokunen sata pituussuunnassa, mutta elämys oli aidon luolaisa. Luolassa aiemmin käymättömälle vaeltajalle tämä antaisi hyvän ensikosketuksen lajiin.

Ulkona oli yhä pilvistä, ja Rochers de Nayeen vielä pätkä kävelyä ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Lopulta saavutin korkeimman, ristillä merkatun huipun. Hieman sitä alempana oli häkki, josta minua tuijotti murmeli! Olin saapunut Marmottes Paradis -murmelieläintarhaan. Siellä vietin lounastauon, ja kulutin hyvän tovin ihastellen näitä suurimpia varsinaisia oravia. Ne eivät olleet maineensa mukaisesti ujoja, vaan kovasti kesyyntynen oloisia. Syötin yhdelle kukkasia, ja katselin kun toisessa häkissä lauma rouskutti kaalia ja porkkanoita. Vilkaisin myös alppipuutarhaa. Minkäänlaista maisemaa ei näkynyt, vaan edelleen pelkkää valkoista.

Ihailtuani tarpeeksi nähtävyyksiä aloitin laskeutumisen alas laaksoon. Jyrkähkö polku vei sumun ja lammaslauman läpi kohtaan, jossa oli kaksi eri tienviittaa Montreuxiin. Valitsin sen, jossa ilmoitettu aika oli lyhyempi, mikä usein tarkoittaa jyrkempää reittiä. Pian vastaan tuli jopa varoituskyltti: vaarallinen polku, kulku omalla vastuulla. Pah!

Kyltille kyllä oli syynsä. Polku osoittautui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että päätin laittaa kypärän päähän, kun se kerran luolan takia oli mukanani. Jyrkimmän osuuden jälkeen pilviverho alkoi harventua, ja näin vilaukselta kaukana alhaalla siintävän Genevejärven. Loppumatka sujui enimmäkseen mukavia polkuja ja välillä asfalttia pitkin. Retkeni loppupuolella pääsin vielä ihastelemaan hyvin erilaisia maisemia Gorges de Chauderon -nimisessä sademetsämäisen vehreässä kanjonissa Montreuxin yläpuolella.

Kävely Rochers de Nayesta Montreuxiin otti kaiken kaikkiaan noin neljä ja puoli tuntia. Matkaa oli 12 kilometriä, korkeuseroa yli kilometri. Kaupunki oli täynnä ihmisiä kiitos meneillään olleen kuuluisan jazz-festivaalin. Tuntui hupaisalta hiippailla siististi ja kesäisesti pukeutuneen ihmislauman läpi aivan mutaisena ja hikisenä. Päivä oli kyllä kaikin puolin niin upea ja jännä, etten ikipäivänä olisi sitä vaihtanut mihinkään festarointiin!