Aamuvuoron Alppi-ikävää

Sveitsin ja sitä seuranneen Ranskan luolaekspedition päivitykset odottavat edelleen, osa pöytälaatikossa ja loput jossain muistin kätköissä pölyttymässä. Tarkoitus on vieläkin saada ne joskus nettiin asti, mutta kummasti syksyn mukanaan tuomat opinnot, työt ja muu sälä ovat vieneet kaiken ajan ja tarmon edes ajatella niitä. Jos työn alla ei ole 15-sivuinen megaessee, niin vähintään joku esitelmä, tentti tai kasa ohjelmointitehtäviä, ja taustalla jatkuvasti kalvava huoli siitä, mistä kehitän itselleni harjoittelu- ja gradupaikan.

Tänään kävin lauantaipäiväni ratoksi ajamassa melkein 10-tuntisen metrovuoron. Kuluneen viikon univajetta ei varsinaisesti auttanut, että töihin piti herätä neljältä. Olin edellisenä iltana kokeilumielessä ladannut iPodille ranskalaisen vuoristoteemaisen podcastin. Kuunnellessani sitä koomaisena ohjaamokopissa aloin itkeä. Ranskankielinen selitys vaelluksesta ja vuoristolehmistä toi pintaan älyttömän kaipuun johonkin korkealle, ja sen päälle metrossa raataminen teki selväksi sen tosiseikan, etten varmasti ole palaamassa tuonne pitkään aikaan.

Myöhemmin tiedostin, miten vähän olen palaamiseni jälkeen edes ajatellut vaihtoaikaani. Olen kyllä puhunut siitä ihmisille, mutta jotenkin etäältä, ikäänkuin käsittelisin jotakuta ulkopuolista. En ole missään vaiheessa varsinaisesti kokenut mitään paluushokkia tai masennusta. Tässä, kuten kaikessa muussakin, yleinen selviytymisstrategiani "kerää niin paljon tekemistä, ettet ehdi ajatella" on toiminut varsin hyvin. Jossain taustalla kuitenkin haaveilen Lac Lémanin toisella puolen siintävistä vihreistä rinteistä, jyrkistä kaduista, pienistä hammasratasjunista, ympärillä soljuvasta ranskasta, ja tietynlaisesta vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, jota en ole Suomessa oikeastaan koskaan kokenut. Sen kääntöpuolena oli ajoittainen yksinäisyys. Täällä on niin paljon kaikkea minulle tärkeää, ihmisiä ja harrastuksia, jotka tuovat mukanaan paitsi hyviä asioita, myös stressiä, huolta, ja vastuun ja riittämättömyyden tunteita.

Vuodesta toiseen

Minun oli tarkoitus kirjoittaa perinteinen vuodenvaihdosmärehdintä, kuten olen tehnyt siitä lähtien, kun joskus ala-asteella aloin pitää päiväkirjaa. Tänä vuonna se sitten jäi väliin, mutta paikkaanpa tilannetta edes jonkinlaisella tiivistelmällä menneestä vuodesta, ja tämän nykyisen jokseenkin onnettomasta alusta.

Vuoden 2010 keskeisiä teemoja olivat ainakin opiskelu ja luolat. Opiskelu jatkui ahkerana, ja olen edelleen tyytyväinen biotekniikkaan, koska se on niin pahuksen kiinnostavaa. Minua on tosin alkanut epäilyttää, tekeekö tälläkään paperilla yhtään mitään sitten joskus, kun sen saa käteensä. Luolia vuoteen sisältyi kahden Walesin-matkan verran, ja liityin myös South-Wales Caving Clubin jäseneksi. Lisäksi perustimme Suomeen oikean ja virallisen luolajärjestön, kun ei täällä aiemmin ole sellaista ollut. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen ollut perustamassa ry:tä, ja ensimmäinen kerta kun toimin yhdistyksen sihteerinä.

Arkeen kuuluivat opiskelun lisäksi muun muassa metrokuskeilu (ja elämäni toinen, toivottavasti viimeinen, allejääntitilanne), kiipeily (missä en pahemmin edistynyt, mutta löysin boulderoinnin), sekä neuleet (missä taisin suorittaa vuoden suurimmat urotekoni, kuten kokonaisen villapaidan neulomisen). Muita erityisesti vuoden ajalta mieleen jääneitä juttuja ovat muun muassa hilpeät kotimaanreissut Mirin kanssa kesällä sekä TAVE-kvartetin juhlakonsertti syksyllä.

Vuosi 2011 ei ole lähtenyt liikkeelle erityisen iloisesti: viikko sitten vuokranantajani soitti ja ilmoitti, että minun olisi parasta ryhtyä etsimään uutta asuntoa. Olen kovin kiintynyt tähän nykyiseen asuinpaikkaani, siitä nyt puhumattakaan, ettei minulla oikeasti olisi varaa tällaiseen asuntoon, jollei se olisi tuttujen omistama. Vaikka minulla onkin elokuun alkuun asti aikaa uuden kämpän löytämiselle, tämä paikka on jo nyt lakannut tuntumasta kodilta ja alkanut tuntua Ongelmalta. Saas nähdä, mihin oikein täältä päädyn.

Tilannekatsaus

Syksyn kaameimmat viikot alkavat viimein olla takanapäin. Tämän kunniaksi tässä jatko-osa edelliseen päivitykseeni: miten kävi?

• Palautin juuri proseminaariesseeni ("DNA-sirut vastaan uuden sukupolven sekvensointi mikrobiekologiassa"). Se ei ole niin hyvä kuin haluaisin, ja todennäköisesti sisältää sekä kirjoitus- että asiavirheitä, mutta eiköhän se läpi mene. Torstaina pitäisi vielä pitää aiheesta esitelmä.
• Ympäristömikron kurssi meni ihme kyllä läpi erinomaisella arvosanalla, vaikka suullinen tentti oli melkoisen kaamea elämys. Lähinnä se muistutti Alias-peliä, jossa minun ja vastapelaajani ajatusmaailmat eivät alkuunkaan kohdanneet. Geologian tentti puolestaan oli silkkaa arvailua, enkä vielä tiedä, miten sen suhteen kävi.
• Sain palautettua kaikki satunnaiset pienet kirjalliset työt ajallaan, vaikka jouduinkin vääntämään geologian "ryhmätyön" yksin, kun parini päätti luopua leikistä sopivasti deadline-päivänä.
• TAVE:n juhlakonsertti oli aivan mahtava. En usko, että olemme koskaan soittaneet noin hyvin kvartettina. Lauran kanssa esittämäni Schumannin Fünf Stücke im Volkston meni myös oikein kivasti. Kyllä tämän eteen kannatti tehdä töitä - ja kyllä soittaminen on edelleen upeaa.
• Olin viime viikon töissä. Metrojuna oli edelleen oranssi. Pitäisi varmaan mennä taas ensi viikolla.
• Luolajuttujen eteen en ole kertakaikkiaan ehtinyt tai kyennyt tekemään mitään. Kohta voisi viimein olla aikaa ja energiaa siihenkin.

Taas mennään

Työt jatkuivat, kuten oli tarkoituskin, eikä siinä mitään sen ihmeempää. Puuha ei muutu sen jännittävämmäksi, vaikka tiedostaakin sen, että hetkenä minä hyvänsä joku saattaa päättää päättää päivänsä metrojunan alle. Toki pelästyn aina hirveästi, jos asemaa lähestyessäni näen jonkun laiturin turvarajan väärällä puolella, tai havaitsen jonkun kävelevän rataa kohti, mutta tämä ei ole mitään uutta. Viikonlopun aamuvuoroissa loppujen lopuksi suurin haaste oli, kuten tavallista, hereillä pysyttely. Onneksi ne olivat tämän kesän viimeiset aamuvuorot. Vielä on jäljellä neljä iltaa, sitten on metroilu tältä erää ohi ja pääsen lomailemaan. Elättelen toiveita, että ensi kesäksi saisin jonkun hassun harjoittelupaikan, eli niitä harvinaisia ja paljon metsästettyjä oman alan töitä.

Muissa uutisissa: kun kiipeilyseurasta on vajausta, koska Olmi huitelee jossain Afrikassa, päätin näköjään aloittaa lenkkeilyn, tai jotain sinne päin. Koska en osaa tehdä asioita ilman selkeitä ohjeita, valitsin valmiin sohvaperuna-aloittelijoiden juoksuohjelman, ja olen jopa onnistunut seuraamaankin sitä jo kolmen viikon ajan. Nyt ajattelin vaihtaa toiseen, jossa on tavoitteena jaksaa juosta 5 kilometrin lenkki. Saapi nähdä, miten käy. Ikinä en ole niin pitkään jaksanut, kestävyyslajit kun eivät koskaan ole olleet minun juttuni.

Lisäksi, mulla on älytön söpöeläinkausi päällä. Tulipa muun muassa selattua läpi tämä sivusto, joka oikeasti melkeinpä voittaa Cute Overloadinkin. Tekisi mieli hommata lemmikki. Onneksi se on käytännössä täysin mahdoton ajatus, koska ei aika mitenkään riittäisi, enkä kykene pitämään edes huonekasveja hengissä. Pitää tyytyä helppohoitoiseen ja pörröiseen kahvinkeitinhomeeseen.

Metrokuskin osa

Ensimmäisenä kesänäni metrossa tapahtui eräs synkkä välikohtaus. Töihin palattuani ajattelin, että kun tuosta on kerran selvinnyt, tuskin enää toiste tarvitsee. Kuskien joukossa on ihmisiä, jotka ovat olleet metrossa vuosikausia ilman yhtään allejääntiä. Se, että niitä sattuu kohdalle useampi, on harvinaista. Ikävä kyllä, niinkin voi tapahtua, ja tapahtui minulle, toissapäivänä.

HS uutisoi (27.7.2010 23:54):

Nuori nainen loukkaantui pahoin puoli yhdentoista aikaan illalla jäätyään itään päin kulkeneen metrojunan alle Rautatientorin metroasemalla.

STT:n tavoittaman silminnäkijän mukaan nainen oli tipahtanut metroraiteelle noin 22.40, juuri kun metro oli tulossa asemalle.

Pelastusviranomaiset saivat uhrin esiin junan alta. Tarkkaa tietoa naisen tilasta ei ole. Hänet on viety sairaalahoitoon.

Näiden uutisointi häiritsee aina minua. Vaikka pyrkimyksenä on mahdollisimman neutraali sävy, jotenkin tekstistä saa sen kuvan, että juna on tarinan pahis, joka äkkiarvaamatta tulee ja ajaa yli. Tarinan hyviksiä ovat pelastusviranomaiset, jotka saivat kuin saivatkin uhrin pelastettua. Lisäksi uutinen olisi aivan samanlainen, jos metro olisi automaattinen. Toisinaan toivon, että kuskin näkökulma olisi jotenkin mahdollista saada esiin, vaikka en itse keksikään, miten sen uutiseen saisi sisällytettyä.

Tunnustettava on, että toisesta kerrasta toipuminen tuntuu helpommalta kuin ensimmäisestä, osittain kenties siksi, että tällä kertaa uhri jäi henkiin. Helpotti myös, kun tiesin etukäteen, miten kuvio etenee sen jälkeen, kun olen hätäjarruttanut ja soittanut apua. Lisäksi tällä kertaa jälkiselvittelyt hoidettiin paljon paremmin: minusta lähinnä tuntui, että apua ja tukea oli tarjolla liikaakin, vaikken sitä juurikaan kokenut tarvitsevani.

Lauantaina olisi tarkoitus palata töihin. Kyllä se hieman jännittää.

Metrossa tapahtuu

Kuten kolmena edellisenäkin kesänä, "kesäloma" merkitsee minulle muutamaa kuukautta oranssin junan ohjaamossa. Tänä vuonna aloitin täyspäiväisen metrotyön toukokuun alusta, ja jo ensimmäisten piiiiitkien tylsien päivien jälkeen tuntui, kuin olisin ollut töissä kuukausikaupalla. Toukokuu oli kaiken kaikkiaan aika rauhallinen. Jostakin syystä metrossa jännitys ja toiminta kasaantuu, ja tällä viikolla sitä on ollut enemmän kuin edellisen kuukauden aikana yhteensä.

Tiistaina eli toukokuun viimeisenä päivänä vietin suurimman osan ajasta taukotilassa neuloen, kun kerran olen ylimääräinen kuljettaja. Otin toki myös ajaakseni muutaman kierroksen, ja niistä jälkimmäinen keräsi koko potin. Remontissa olevan Kulosaaren aseman virtakiskokatko jotenkin aiheutti junaani vaihtosuuntaajavian, joka saa aikaan sen, että kaikki 220V jännitteellä toimivat laitteet ovat poissa pelistä. Näihin sisältyvät muun muassa ajovalot. Vika ei häipynyt helpoilla kääntöraiteella kokeiltavilla tempuilla, joten pääsin ajelemaan valottomalla junalla. Tunneliin toki laitettiin valot päälle, ihan vain minua varten. Matkalla itään tuli satunnainen vahinkohätäpuhelu, jotten vain pääsisi pitkästymään.

Vuosaaressa vartija tyhjäsi junan, ja siirryin kääntöraiteelle odottamaan rikkinäisen vaunuparin vaihtoa ehjään versioon. Siellä huomasin ilokseni, että vartijalta oli jäänyt huomaamatta nukkuva sankari. Koska minulla oli aikaa vain jokunen minuutti, sain sitten itse herätellä tyypin ja taluttaa hänet ehjään vaunupariin. Onneksi tämä oli mahdollista - jos kyseinen tyyppi ei olisi pysynyt jaloillaan, olisi voinut mennä aika haastavaksi. Risan vaunuparin irroittaminenkin tuotti minulle suurta päänvaivaa, kun ensin unohdin sulkea ovet, sitten avata ne. Lopulta kuitenkin pääsin takaisin liikenteeseen ehjän junan kanssa. Asemalla vielä vartija kävi poimimassa junastani aika epäilyttävän näköisen, ilmeisesti omistajattomana siellä lojuneen salkun. Kaikeksi onneksi tämän hässäkän jälkeen sain lähteä kotiin.

Eilen eli torstaina oli ainakin yhtä reipas päivä, ja toiminta vielä jakautui monelle kierrokselle. Onnistuin sankarillisesti selvittämään ruuhkan jälkeiset kytkennät Mellunmäessä, missä pääsin avustamaan uusien junien pätkinnässä ilman kunnon ohjeita. Kun olin vienyt viiden vaunuparin junan varikolle ja palasin taukotilaan odottamaan toista letkaa, kävikin ilmi, että Vuosaaren kytkennät olivat menneet pahemman kerran pieleen, kun jokin rikkinäinen vaunupari oli sotkenut kuvioita. Siellä oli jumissa kuski, jonka olisi pitänyt ottaa juna Itäkeskuksesta, eikä ketään muuta ylimääräistä näkynyt missään, joten minä päädyin ajelemaan kyseisen kierroksen. Tässä vaiheessa aika lailla kaikki junat olivat myöhässä, ja liikenne muutenkin hieman sekaisin.

Kalasataman asemalta Sörkkaa kohti lähdettyäni häkellyksekseni huomasin laitapuolen kulkijan, joka kaikessa rauhassa tallusteli radalla kohti tunnelin suuta. Tyyppi oli eri puolella kuin minä, joten pääsin ajamaan ohi, mutta tietenkin itään päin kulkeva liikenne jouduttiin pysäyttämään sen ajaksi, kun vartijat kävivät pelastamassa papan. Tämä ei varsinaisesti edistänyt aikataulujen kiinnisaamista. Ja minä kun olin toivonut, että voisin viettää päiväni taukotilassa tenttiin lukien - mutta ainakaan ei ollut tylsää!

Metrokuulumisia

Eilen olin töissä toista kertaa viikon sisään, ja tänään ja perjantaina lisää ajelua, koska vuokra nousi mutta opintotuki ei, ja ulkomaillekin pitäisi päästä. Koska metrotyö on pääosin hyvin yksitoikkoista ja muuttumatonta, pienet erot tuntuvat kovin merkityksellisiltä. Olin esimerkiksi suorastaan järkyttynyt kun havaitsin, että taukotilan juuri ja juuri juotavaa sumppia tuottavan kahvinkeittimen on korvannut kahviautomaatti, josta saa vaikka mitä erikoiskahveja ja kaakaota.

Oikeasti jännimmän uuden asian virasta kilpailevat suljettu Rautatientorin metroasema ja Ruoholahden kääntöraiteen työmaa. Toistaiseksi olen joka kerta muistanut ajaa pysähtymättä RT:n ohi, vaikka monta kertaa olenkin aloittanut jarrutuksen kuin aikoisin pysähtyä, käsi ovenavausnapilla. Onneksi asema näyttää niin keskeneräiseltä ja autiolta, että kun yhtään katsoo, on mahdoton unohtaa, että se on poissa käytöstä. Rautatientori alkaa hiljalleen tuntua joltain suomalaisen raideliikenteen Bermudan kolmiolta. Jos metroaseman sulkenut vesivahinko oli käsittämätön, eilinen VR:n junan vieriminen hotellin seinän läpi oli vähintään yhtä älytön tapahtuma. Mitähän seuraavaksi...

Ruoholahdessa kääntöraiteelle on alettu viritellä suojaverkkoja louhintatöitä varten. Ne kiinnitetään tunnelin seiniin isoilla metallitapeilla. Niissä kohden missä verkkoa ei vielä ole kiinnitetty mutta tapit on, seinät näyttävät kohtalaisen hurjilta, ikäänkuin niissä olisi parin metrin välein puolimetrisiä piikkejä. Ja joka kerta kun ajan käännölle, tekisi mieli mennä päätyyn asti katsomaan, miltä siellä näyttää, mutta eipä anna aikataulu myöten, ja taitaisivat valvomossakin vähän ihmetellä.

Virallinen vuodenvaihdosmärehdintä

Olen joululoman alusta eli 22.12.09 eteenpäin viettänyt suurimman osan ajastani katsellen erinäisiä sarjoja ja neuloen. Nyt alkaa tuntua siltä, että kiintiö on hiljalleen täyttymässä, ja voisi taas tehdä jotain "järkevää" - olenhan jo katsonut kauden verran Galacticaa (loppuihan se viimein!) ja Housea (jes, mahtavaa nähdä että suohon vajonnut sarja voi päästä vielä sieltä ylös!), sekä reilun kauden QI:ta (hihihihihi), ja neulonut huivin, lapaset ja puolitoista pipoa.

Vuoden ensimmäisenä mukamas aktiivisena tekosena siis tämä vuoden 2009 loppuraportti. Muutamia vuoden avainsanoja olivat ainakin

Biotekniikka

Uusi opiskelupaikka. Taas. Kolmas kerta toden sanoo, toivottavasti. Ainakin olen ollut opiskelusta aivan innoissani, jopa silloin, kun opintojen tiivis aikataulu - tiiviimpi kuin oikeastaan mikään aiemmin tapaamani - sekä ajoittainen vaativuus ovat aiheuttaneet henkistä hajoilua. Kouluvuoden ehdoton kohokohta sekä syvin pohjamuta olivat labrat, joissa tuli kyllä oltua niin maanis-depressiivinen ettei mitään rajaa. Joka tapauksessa, olen erittäin tyytyväinen tähän valintaani. Odotettavissa tänä vuonna: paljon lisää tilitystä ja intoilua aiheeseen liittyen.

Luolat & reissut

Kukaan minun lähistölläni vuonna 2009 aikaa viettänyt on tuskin voinut välttyä tältä puheenaiheelta. 9.4.2009, jolloin vierailimme ensimmäistä kertaa Ogof Ffynnon Ddu -luolassa Etelä-Walesissa, oli ehdottomasti hienoin, mahtavin ja pelottavin syntymäpäiväni ikinä, ja koko Walesin reissu kokonaisuudessaan (mukaanlukien Helzin vieraana olo Cardiffissa) oli yksi mainioimmista ulkomaanmatkoistani. Ei toki myöskään pidä unohtaa elokuun hysteeristä Ruotsin-visiittiä, joka sisälsi kaikkea kivaa, mitä muksuna ei tullut nähtyä: Bodan ja Kopparbon luolat sekä Kolmårdenin eläinpuiston. Tulossa vuonna 2010: paluu Walesiin!

Kielitiede

Ehkäpä väliinputoajaopiskelupaikkani ansaitsee oman otsikkonsa, ihan vain sen kunniaksi, että valmistuin. Toki vain kandiksi, mutta sen pidemmälle en ajatellutkaan edetä. Kielitieteen laitos muutti pois Siltavuorenpenkereeltä, ja muuttui osaksi nykykielten laitosta. Syyslukukaudella en ole enää nenääni näyttänyt siellä, eikä sellaista ole suunnitelmissa tänä vuonnakaan. Ei ole ainakaan vielä ollut yhtään ikävä takaisin.

Fiktio & fanityttöys

Oikeastaan rehellisempi otsikko olisi "Doctor Who", koskapa minulla on tapana hurahtaa ihan täysin yhteen fandomiin kerrallaan, ja vuotta 2009 hallitsivat kiistatta Doctor Who ja spinoffinsa Torchwood. Uuden Who:n ja TW:n lisäksi katselin jokusen vanhemman jakson, kuuntelin läjän äänikirjoja, kirjoitin ficciä, sekä pukeuduin teeman mukaisesti Ropeconiin. Hävettää ajatellakin, kuinka paljon aikaa tähän kaikkeen käytin. Tavallaan osuvaa on, että vuoden 2010 avasi Kymmenennen Tohtorin eli David Tennantin viimeinen jakso, jota en vielä ole uskaltanut katsoa. Voipi olla, että sen jälkeen pitää kehittää uusi fiktiivinen ihastus.

Kunniamaininnat

Toki vuosi sisälsi vaikka kuinka paljon muutakin.

-AOK jatkoi toimintaansa ja laajeni yhdellä jäsenellä, ja käsittämätöntä kyllä muuttui ihan oikeaksi ompelukerhoksi, kun kaikki jäsenet intoutuivat neulomaan.

-Neulomaan oppiminen, joka oli Mirin ansiota, oli minulle aikamoinen henkilökohtainen voitto, koska olin ihan varma, etten ikinä siihen kykenisi. Ei se olekaan niin vaikeaa.

-Kiipeily oli edelleen kiipeilyä, ajoittain kivaa, ajoittain äärettömän turhauttavaa. Se on ikävä kyllä alkanut tuntua enemmän liikuntaharrastukselta kuin siistiltä uudelta jutulta jee vau, mutta niin kai kaikille siisteille uusille jutuille ennemmin tai myöhemmin käy.

-Larppirintamalla oli kohtalaisen hiljaista. Kohokohtia olivat edelleen hilpeää turkulaista kaupunkipelaamista edustava Nochtardes-kampanja sekä hieno sotasairaalascifipeli Bravo Beach Hospital.

-Kuten odotettavissa oli, soittaminen on jäänyt aika vähälle. Onneksi on YS sekä kaksi mainiota oppilasta.

-Uutisotsikoista minua eniten koskettivat toissapäiväinen ammuskelu Sellossa, joka tuntuu edelleen täysin käsittämättömältä ja epätodelliselta, sekä Rautatientorin vesivuoto (tai vuodot, joista viimeisin tänään).

-Sen lisäksi että RT:llä ei pysähdytä, metrossa ovat myös alkamassa Länsimetron louhintatyöt. Niin jännää kun onkin päästä seuraamaan niiden ja automatisaation etenemistä, elättelen kyllä toiveita, että saisin vielä joskus oman alan töitä, edes joltakin aloistani.

Kesä!

Ropeconin jälkeen meni monta päivää epämääräisessä post-Con-masennustilassa. Onneksi seuraavakin viikonloppu oli mainio: oli aika Artjärven ja jokavuotisen selloviikonlopun, tuon YS:n sellistien hämäräperäisen ja huippusalaisen kokoontumisen! Siitäpä ei sitten paljon sen enempiä tietenkään voikaan kertoa. Kivaa oli. Scattergories on mahtava peli, Maatila puolestaan äärettömän tylsä. Mölkyssä ylitin itseni roikkumalla mukana pelissä yhden erän loppuun asti. Viikonlopun suuriin tragedioihin kuului muun muassa junien puuttuminen, ja trukilla ei vieläkään päästy ajamaan.

Kuluva viikko on taasen ollut sitä samaa tuttua, paitsi torstai, jolloin kävin Mirin kanssa ihmettelemässä Kraftwerkia Flowssa. Oli se aika jännää! En ole juurikaan tuon tyylistä musiikkia kuunnellut - livenä en koskaan. Visuaalinen puoli toi siihen ihan uuden ulottuvuuden, ja teki siitä paljon kiintoisampaa seurattavaa. Lisäksi Radio-Activity oli hassun nostalginen elämys, kun olen muinoin muksuna kuunnellut biisiä iskän LP-levyltä. Enpä olisi silloin osannut arvata, että päädyn joskus kyseisen porukan livekeikalle.

Viime perjantai oli, käsittämätöntä kyllä, kesän viimeinen työpäivä. Oli jotenkin epätodellinen olo kun kävelin ulos ohjaamosta vikan kierroksen jälkeen. Ei enää! Jes! Seuraavaksi tiedossa luolia Ruotsissa, sitten koulua. Enpä muuten ole aikoihin odottanut koulun alkamista näin innolla!

"Kesä"

Melkein elokuu. Tuntuu, kuin olisin hamsteri, joka kipittää juoksupyörässään vimmatusti ei mihinkään, kun häkin ulkopuolella kesä vilistää ohi ihan huomaamatta. Ei siis ole mikään suuri menetys, etten ole jaksanut päivittää blogia, kun päivät koostuvat melkein pelkästään töistä ja ficistä. Metron kesä on tuntunut jopa metron mittapuulla tapahtumattomalta, isoja liikennehärdellejä ei ole ollut pitkään aikaan, ja viimeisten kahden kesän pitkän poikkeusliikenteen asemesta nyt on vain kaksi poikkeusviikonloppua, jotka kaiken lisäksi ovat molemmat minulla vapaita.

Muutaman kerran olen päässyt tarkastelemaan tätä ohikiitävää kesää lähietäisyydeltä. Juhannus Miehikkälässä oli kaikin puolin mainio, ja sisälsi niin luolia, bunkkereita kuin hieman kiipeilyäkin. Nähtyämme, miten mainio paikka Ruotsinpyhtään Haukkakallio on, palasimme sinne seuraavana viikonloppuna. Oli lämmintä, aurinkoista, kaikin puolin kesäisää ja mahtavaa, ja ahkeran kiipeämisen jälkeen käväisimme lähistön rannalla uimassa ja grillaamassa. Tällaista olisi saanut kesääni sisältyä paljon enemmänkin. Sen sijaan heinäkuussa ei ole tapahtunut juuri mitään mainitsemisen arvoista. Finnconissa käväisin toteamassa, että animeteinejä on tässä maassa vielä enemmän kuin luulin. Tämän jälkeen Me Pätevät Luolatutkijat haimme geokätkön Laajasalosta kuopasta, johon oli hyvin helppo laskeutua, mutta josta oli jokseenkin vaikea tulla ylös. Hihii.

Viime päivät ovat hämmentävää kyllä menneet jokseenkin Ropeconista innostuneissa tunnelmissa. Lupauduin tänä vuonna soittamaan gaalan musikaalissa, ja vaikka treenejä on ollut vähän ja meno hiiiieman hätäinen sen suhteen, biisit ovat mainioita, ja on mahtavaa päästä välillä soittelemaan jotain minulle uutta ja erilaista. Toinen syy intoiluun on puvustusprojekti, joka mitä luultavimmin osoittaa minun seonneen lopullisesti. Ei siksi, että se olisi mitenkään järjettömän kallis/aikaavievä (paitsi jos sen tekisi Oikein, mihin ei ole aikaa eikä rahaa), mutta noh, joopa joo. Katsotaan, päädynkö kuitenkin vaan tulemaan farkuissa ja t-paidassa.

Vaihteeksi hyviä uutisia!

Hahaa!

Pääsykoetulokset tulivat. Musta tulee sitten näköjään biotieteellisen tiedekunnan Helsingin seudun biotekniikan koulutusohjelman opiskelija. Jännittävää! Ei se pääsykoe mitenkään briljantisti mennyt, mutta onneksi oli hyvät lähtöpisteet muinaisten yo-papereiden perusteella, niin että pääsin sitten sisään nimenomaan ensivaihtoehtooni eli biotieteelliseen (kakkosvaihtoehtona oli sama koulutusohjelma maatalous-metsätieteellisessä). Jee! Saas nähdä mitä teen kielitieteen kanssa sitten. Kandin paperit pitäisi sieltä saada heti kun on seuraava publiikki eli juurikin sopivasti syksyllä kun uudet opinnot alkavat. Hihii.

Muissa uutisissa, viikon hurjimmat kohokohdat metrosta: kulkuplugini hajosi. Jouduin soittamaan joka ovelta apua, että päästäkääs minut nyt sisään, kun metrovarikolla ei pysty liikkumaan oikein mihinkään ilman sitä plugia. Uusi sentään järjestyi vielä saman päivän aikana. Saman päivänä radalla oli kaksi pyörää. Huisin jänskää. Lisäksi, viikon viihteenä toiminut Isomäen Sarasvatin hiekkaa on jokseenkin rasittava äänikirjana kuunneltuna, koska kaikkea paasaavaa luennointia ei pysty pikakelaamaan. Huomenna juhannus, ja vähän vaihtelua tähän arkeen!

Arjen värit

Monta viikkoa matkasta, ja arki on taas asettunut tavanomaiseen lusmunharmaaseen olotilaansa.

Oli vappu, kesä tuli, puihin ilmaantui lehdet, ulkona on vihreää ja lämmintä - ja tämä tietysti tarkoittaa minun osaltani sitä, että kesätyöt alkoivat. Viime maanantaista elokuun puoliväliin se on sitten taas sitä samaa, väsynyt sininen täti ajelee edes-takaisin pitkin tunnelia oranssilla junallaan. Ensi viikko on ensimmäinen aamuvuoroviikko, mikä arkisarjalaiselle tarkoittaa viittä aamuvuoroa putkeen. Aiemmin en ole ikinä tehnyt neljää peräkkäistä aamuvuoroa enempää, ja nekin ovat aina olleet vaihtelevia, eivät yksinomaan tuska-aikaisia, kuten nämä tulevat olemaan. En odota innolla.

Töiden lisäksi olen "lukenut pääsykokeisiin". Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että olen raahannut lukion kirjoja ympäriinsä laukussani, ja lukenut silloin tällöin sivun tai pari. Kemia, joka minusta oli silloin muinoin aika yksinkertaista ja helppoa, tuntuu siltä, kuin en olisi koskaan sitä lukenutkaan. Biologiasta muistan paljon enemmän, ja se on edelleen kivaa, etenkin kaikki perinnöllisyyssälä. Olisihan se ihan siistiä päästä opiskelemaan enemmänkin tuollaista. Jostain syystä lukumotivaation löytäminen vaan tuntuu kuitenkin ihan mahdottomalta.

Fanfic kiinnostaisi edelleen paljon enemmän kuin mikään järkevä. Joskus edelleen mietin, että pitäisi joskus yrittää oikeasti kirjoittaa jotain oikeaa, mutta se kaunis ajatus kaatuu aina siihen, ettei minulla ole inspiraatiota kirjoittaa, jos ei ole valmiita kivoja hahmoja ja maailmaa, joilla leikkiä.

Postmatkakrapula

Arkeen palaaminen ei oikein ole vieläkään onnistunut. Tiistain elin vielä matkatunnelmissa, lähinnä noita blogimerkintöjä väsäten. Eilen oli pakko lähteä kotoa venäjäntunnille ja YSsään. Venäjässä olin pihalla poissaoloputken vuoksi, YSsässä parin viikon soittotauon takia. Molempia ongelmia olisin voinut lieventää harjoittelemalla etukäteen - vähän yritinkin, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Lisäksi, minun olisi kait mahdollista saada kandin paperit kasaan vaihtamalla prosemmani otsikko, lähettämällä jokunen sähköposti ja käymällä vähän paperisotaa, vaan ei, ei vaan inspiroi. Ainoa asia, mikä tällä hetkellä huvittaa yhtään, on fanfic. Haluan takaisin luoliin! Hemmetin matkakrapula, voisi hiljalleen jo häipyä.

Mielialaa eivät varsinaisesti myöskään kohottaneet metron eiliset linjavaalit. Tänä kesänä ajan sitten keskikesää lukuunottamatta arkisarjaa. Tässä on tavallaan yksi hyvä puoli: viikonloput ja pyhät ovat aina vapaita. Huonona puolena ei sitten tule rahaakaan niin paljoa. Ekstrahuonona puolena arkisarjassa on aina peräkkäin viisi samaa vuoroa, siis viitenä päivänä putkeen aamuvuoro, joka alkaa kello 5.25, jolloin minun pitää suorittaa joka hemmetin aamu tuskallinen "herätys ennen neljää, kävely Pitäjänmäen asemalle, henkilökuntakuljetus kahdella eri autolla varikolle" -rumba. Agh. Kesä. En tahdo.

Möhköjä ja amharaa

Maanantai sisälsi siivoilua, jota olin sosiologian vuoksi laiminlyönyt pidemmän aikaa - paha opiskelu ajaa rappiolle - sekä venäjän perusteita ja kiipeilyä viikon tauon jälkeen. Itsevarmistavat härpäkkeet olivat palanneet Tapanilaan, ja sinne oli myös ilmaantunut monta uutta reittiä. Yhdestä seinästä oli tullut oikea möhköpuuhamaa, ainakin neljä reittiä, joissa käytetään otteina pääosin valtavia hankalia könttejä normiotteiden asemesta. Pahuksen ovelia ja persoonallisia, en osannut, mutta huvittavaa räpeltelyä oli. Muutenkaan ei ollut niin kamalaa kuin olisi voinut odottaa, uskalsin jopa liidata yhden tutun helpon reitin, ja sain yhden hankalamman tapauksen yläköysiteltyä.

Tiistaina piti raahautua aamusta Siltavuorenpenkereelle ihmettelemään artikulatorisen fonetiikan harjoituskurssin projektia ryhmän kesken. Projektissa tehtävänä oli etsiä joku jotakin vierasta ja foneettisesti kiintoisaa kieltä puhuva tyyppi, äänittää sen puhetta, ja tehdä äänitteestä foneettinen transkriptio. Meidän ryhmämme kieleksi valikoitui Etiopiassa puhuttava amhara, jossa ikävä kyllä ei ole maiskausäänteitä, mutta sentään ejektiivejä esiintyy kivasti. Olimme kaikki väkertäneet kotona oman transkriptiomme, ja yritimme nyt yhdessä vertailla niitä. Tämä oli huomattavasti haastavampaa ja hupaisampaa kuin voisi odottaa: konsonanteista olimme suurimman osan ajasta melkein samaa mieltä (vaikka osa kuulikin h:n siellä missä osa ei kuullut mitään, ja b, v ja m menivät monesti sekaisin), mutta melkein joka vokaalista oli nelijäsenisellä ryhmällä neljä eri mielipidettä ("Se on schwa." - "Ei, se on i." - "Eikä, kyllä se on puolisuppea e." - "Ei ole, se on puoliväljä e!").

Loppujen lopuksi emme ehtineet käydä tekstiä läpi loppuun asti. Kulutinkin seuraavat pari tuntia kirjoittaen transkriptiotamme puhtaaksi koneella sekä vertaillen ihmisten luonnosversioita lopputekstistä. Ei siitäkään mitään yhteisymmärrystä löytynyt, koska edelleen joka vokaalista oli vähintään kaksi, useimmiten kolme tai neljä eri versiota. Oikeasti aika hämmentävää, miten eri ihmiset voivatkin kuulla saman äänteen täysin eri tavalla.

Foneettisen aamupäivän jälkeen menin töihin. Töissä oli tylsää. Kiihdytys, jarrutus, ovet auki, ovet kiinni. Metro kulki.

Paluu oranssiin

Koska koulusta alkoi periaatteessa jo joululoma, luonnollisesti piti tiistai ja keskiviikko viettää töissä. Ettei vaan olisi liikaa tyhjää aikaa. Tiistaiaamun herätys oli neljältä. Etukäteen oikeasti ihan vähäsen jännitti, kun oli taas ollut ajamisessa niin pitkä tauko. Tauot ovat tavallaan hyvä juttu: kun Ruoholahdessa istahdin ohjaamoon, tartuin ajokahvaan ja tunsin, kuinka yli satatonninen junaletka nytkähti liikkeelle, tuli vaihteeksi sellainen "hii, on tää muuten aika mageeta!" -tunne. Ensimmäisellä kierroksella otin asemalletulot ja jarrutukset aika rauhallisesti ja varovaisesti, mutta sen jälkeen kaikki tuntui taas siltä samalta vanhalta. Oli kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Keskiviikko siis luonnollisesti oli vain lisää sitä samaa tuttua ja tylsää. Toisaalta, oli se myös rentouttavaa, etenkin maanantaisen kirjoitusmaratonin jälkeen, että vaikein asia, mitä piti ajatella, oli laittaako ovet kiinni nyt vai vasta viiden sekunnin kuluttua.

Tiistaina piti kiivetä. Ei yllättäen, se oli juuri niin onnettoman väsynyttä kuin kolmen-neljän tunnin unien jälkeen oli odotettavissa. Keskiviikkona en oikeasti jaksanut tehdä yhtään mitään kotiin päästyäni. Tuijotin tietokonetta ja mietin, että pitäisi tehdä jotain, mutten vaan kyennyt. Tuttu tunne sekin, kovasti tuli kesä mieleen.

Lisäksi, vaikka tiedän varsin hyvin, että arvosanoilla päteminen on ihan tyhmää ja lapsellista, nyt on ihan pakko. Tilastotieteen tenttitulokset nimittäin tulivat. Niiden myötä 2. periodin tähänastinen saldo näyttää siltä, että semantiikasta tuli vitonen, antropologian johdannosta tuli vitonen - ja tilastotieteen johdannon jälkipuoliskosta tuli vitonen. Hah. Ja tilastotiede muka meni yli hilseen. Kai se nyt tuli taas todistettua, että olen hyvä tenttimään. Jospa joku vielä keksisi minulle työn, missä on oikeasti hyötyä siitä, että osaa omaksua lyhyessä ajassa kohtalaisen määrän tietoa, oksentaa sen paperille, ja sen jälkeen unohtaa sen päivässä-parissa täysin.

Tapahtumatonta

Lauantain aamuvuoro oli sitten oikeasti täydellinen tyyppiesimerkki perustyöpäivästä, jolloin ei tapahdu yhtään mitään. Seitsemän kierrosta rauhaisaa ajelua. En tainnut edes kuuluttaa kuin yhden kerran, ja sekin oli sen takia, että Mellunmäessä en meinannut saada ovia ollenkaan kiinni, kun aina sinne juoksi joku väliin, ja tämähän alkoi ärsyttää niin, että oli ihan pakko vähän valistaa matkustajia aiheesta. Koska ei vaan ole mahdollista odottaa kaikkia, niin kivaa kuin se olisikin. Jos joka asemalla odottaisi puoli minuuttia ylimääräistä, radan lopussa olisi seitsemän minuuttia myöhässä.

Kotiin palattuani yritin kauheasti tehdä jotain, mutta ei se oikein onnistunut. Jostain käsittämättömästä syystä teki mieli soittaa Vivaldin sonaatteja, joten tein sitten niin, paitsi että siitä tuli kädet kipeiksi (mikä soittokunto?). Sen jälkeen innostuin kaivamaan tanssimaton laatikosta, ja hypin pari biisiä, mutta siitä tuli jalat kipeiksi (mikä kunto?). Sitten lähinnä jumitin tuijottamaan läppärin ruutua toivoen, että jotain kivaa tapahtuisi (ts. lähinnä, että saisin viimeisimmän ficcini takaisin betalukijaltani), mutta ei mitään oikein tapahtunut. Joo. Kyllä oli hyvin jännittävä päivä.

Metroa ja muuta

Alkuviikko sujui jo tutuksi tulleeseen tyyliin: paljon tyhjää, pari luentoa. Vaihteeksi tosin en kirjoittanut juuri lainkaan, lähinnä edelleen pähkäilin, mihin projektiin pitäisi keskittyä, vai olisiko syytä vaihteeksi yrittää keskittyä esimerkiksi opiskeluun. Iso osa tyhjästä ajasta meni kotitöitä tehdessä. Tiistaina piti siirrellä ja suojata huonekaluja, koska keskiviikkona ikkunaremonttireiskat hyökkäsivät ja vaihtoivat ikkunat. Torstaina sitten siivoilin niiden jälkiä.

Perjantaina eli tänään käväisin ajelemassa metroa ekaa kertaa yli kuukauteen. Ensimmäisen kierroksen alussa oikeasti ihan vähän jännitti, ja ensimmäiset noin kolme jarrutusta olivat ehkä vähän keskimääräistä varovaisempia. Sitten rutiinit napsahtivat päälle, ja se oli ihan sitä samaa ja tuttua taas. Ei mitään uutta alla auringon. Toimintaa päivään tarjosi Kalasatamassa radalla heilunut satunnainen laitapuolen kulkija, jolle pääsin huutamaan. Tämä tyyppi sentään oli eri raiteella kuin juna, jota ajoin - aiemmin kesällä kävin komentamassa spurgusedän ylös radanvierustalta laiturin päästä samalla asemalla, mutta silloin se oli ihan peräti samalla raiteella kuin minä. Mikähän ihme siinä Kalasatamassa on, kun kaikki haluavat siellä hypellä radalle?

Maanantai

Ehkä sunnuntaisen metrokirjoittelun tuloksena näin vaihteeksi metrounta, sitä samaa, mitä aina: juna ei suostu pysähtymään, vaikka on täysi jarrutus päällä. Tällä kertaa uni jopa jatkui siihen asti, että päädyin törmäämään radan lopussa olevaan puomiin, mihin juna sitten viimein pysähtyi. Myöhemmin samassa unessa onnistuin vahingossa eksymään raiteilta. Aika taitavaa. Ilmeisesti jotenkin ikäänkuin ajelin jossain Vuosaaressa, vaikka asema ja kääntöraide olivatkin ihan vieraita. Lisäksi oli talvi, pimeää ja lumista. Mietin tämän jälkeen loppupäivän ajan, että pitäisi soittaa Lihtiin ja kysyä töitä, mutta en sentään vielä oikeasti päässyt niin pitkälle.

Aamupäivä meni Tapanilassa. Mahdollisesti saattoi tulla vähän liian tiivis kiipeilyputki tähän viikon sisään - käytiin seinällä torstaina, lauantaina ja nyt taas maanantaina, ja tällä kertaa tuntui, ettei ollut yhtään voimia tehdä mitään. Liidasin kuitenkin kaksi reittiä, eikä pelottanut. Päinvastoin, ekan reitin vikan klipin tienoilla totesin, että ääh, pitäisi klipata, ei millään jaksaisi, päästän mieluummin irti ja tipun köyteen - ja sitten tein niin. Vau. Huomattavaa edistystä.

Kiipimän jälkeen oli vuorossa häröilyä ja hevisellismiä Teakilla Scapegoat-proggiksen merkeissä. Selloni päätti hajota satunnaisesti, tai tarkemmin ottaen piikki, jonka ruuvi ei suostunut kiristymään enää ollenkaan. Korjaaja kutsuu. Ärsyttävä ylimääräinen säätö tuommoinen. Improvisointi tuntui edelleen haastavalta, mutta sentään meillä alkaa oikeasti olla pari biisintapaista koossa. Ehkä tuosta joskus tulee valmista.

Vapaus!

Viikonloppuna olivat sitten viimeiset työvuorot. Olivat vielä varsin siedettäviä: lauantaina työt alkoivat kuudelta, sunnuntaina vasta yhdeksältä (tosin kestivät sitten viiteen myöhäisen alun takia). Olin molempina päivinä puolet ajasta varalla eli päivystämässä, ja toisen puolen ajoin osaa keikasta, mikä tarkoitti kolmea kierrosta. Ei ollenkaan paha. Etenkin eilinen tosin tuntui aivan suunnattoman pitkältä, vaikkei ollut kuin seitsemän tunnin plus ruokatauon mittainen.

Kun eilen ajoin viimeisen pätkän Mellunmäestä Itäkeskukseen, virnistelin koko matkan kuin sekopää, ja kun kävelin viimeistä kertaa ulos taukotilasta, oli varmaan onnellisempi olo kuin koko kesänä tähän asti. Jes! Vapaus! Viimein! Tämä nimittäin tarkoitti myös, että olen nyt ajanut sen kaksi vuotta, minkä sitouduin tekemään kun tuolla aloitin. Ei siis enää oikeasti oo pakko jos ei haluu. Kyllä varmaan jokunen keikka tulee vielä tehtyä, mutta ensin pidän kyllä reippaan tauon. Ihanaa. Ei enää töitä. Jee!

(Todettakoon tosin, että niin paljon kuin olen aiheesta tänä kesänä rutissutkin, en kuitenkaan kadu sitä, että hain ja pääsin tuonne töihin. On se ollut tavallaan myös hillittömän siistiä, ja olen oikein tyytyväinen, että tuli kokeiltua tuokin työ, voi sitten todeta tehneensä ja kokeilleensa ja tietävänsä, millaista se on.)

Ai niin.

Onhan mulla tämmöinen blogikin. Vois ehkä joskus tätäkin päivittää. Tunnustettakoon, että olen oikeasti liukunut asetelmaan, jossa päivitän ficci-blogiani useammin kuin elämä-blogiani. Hitusen hävettää, vaikka toisaalta, niin tyhmää kuin ficci onkin, on se kyllä aika reippaasti jännittävämpää ja kiinnostavampaa kuin arkielämä.

Viimeksi tuli siis kirjoitettua conin aikoihin, mistä on melkein kolme viikkoa aikaa. Mitäpä sen jälkeen on tapahtunut? Eipä juuri mitään. Pääosin lähinnä metron ajelua ja kirjoittamista. Jossakin vaiheessa, kuten aina väistämättä tapahtuu, lakkasin olematta älyttömän synkeän angstinen ja ryhdyin olemaan taas enemmänkin yleisen blaah ja joinain päivinä jopa ihan jee. Tässä viimeisen viikon sisällä viimein iski päälle se totuus, että ei pahus, mahtavaa: työt loppuvat sunnuntaina ja koulu alkaa, ihan oikeesti! Ei tarvitsekaan olla loppuikääni metrokuski, voin taas vaihteeksi opiskella! Sain jopa ilmoittauduttua parille kurssille ja mietittyä sivuaineita. Näyttäisi olevan tulossa niinkin pelottavan järkevän oloinen yhdistelmä kuin tilastotiede ja sosiologia tai antropologia, syystä että joskus pari vuotta sitten, kun oikeasti opiskelin kielitiedettä (päinvastoin kuin viime vuonna), totesin, että sosiolingvistiikka kiinnostaa eniten. Tai noh, kaikkein eniten kiinnostaisi semmoinen aito kenttätyö, että mennään puskaan keräämään tietoa tuntemattomasta kielestä x, mutta lienee aika hankalaa päästä semmoista ihan oikeasti tekemään.

Töissä tapahtunutta: pääsin eräänä päivänä ajamaan varikolle vietävää kuuden vaunuparin junaletkaa. Se oli siiiistiä. Normaali matkustajajuna siis on pituudeltaan kolme vaunuparia, joten kuusi vaunuparia on tuplasti pidempi kuin sellainen, eli siis tuplasti pidempi kuin metroasemat, eli vähän pahuksen pitkä. Melkein 300 metriä pitkä metro. Jee. Että nyt on sekin kokeiltu.

Lisäksi, viime viikolla minä mäntti menin ja hävitin silmälasini töissä ollessani. Tavanomaiseen tapaan ne olivat minulla rintataskussa, kun oli aurinkolasit päässä. Tulin Mellunmäkeen reippaasti myöhässä, ja lähdin kipittämään vauhdilla junan päästä toiseen, että saisin vähän aikataulua kiinni. Puolivälissä junaa huomasin, että lasit eivät enää olekaan siinä, missä niiden pitäisi olla. Tarkistettuani, että ne eivät ole päässäni ("Ei, kyllä nää on aurinkolasit, ei nää ole silmälasit"), käännyin ja palasin takaisin etsien niitä, mutta eipä näkynyt, ei niin missään. Ei kuulunut myöhemminkään, vaikka soitin ja pyysin, että laittaisivat vartijan vilkuilemaan, näkyisikö. Sinne siis jäivät, johonkin Mellunmäen metroaseman lähtölaituriin. Levätköön rauhassa. Olivat ekat lasini ikinä, ja ehtivätkin olla jo käytössä semmoiset kymmenisen vuotta. Ehkä se oli jo aikakin hankkia uudet.