Ensimmäisenä kesänäni metrossa tapahtui eräs synkkä välikohtaus. Töihin palattuani ajattelin, että kun tuosta on kerran selvinnyt, tuskin enää toiste tarvitsee. Kuskien joukossa on ihmisiä, jotka ovat olleet metrossa vuosikausia ilman yhtään allejääntiä. Se, että niitä sattuu kohdalle useampi, on harvinaista. Ikävä kyllä, niinkin voi tapahtua, ja tapahtui minulle, toissapäivänä.
HS uutisoi (27.7.2010 23:54):
Nuori nainen loukkaantui pahoin puoli yhdentoista aikaan illalla jäätyään itään päin kulkeneen metrojunan alle Rautatientorin metroasemalla.
STT:n tavoittaman silminnäkijän mukaan nainen oli tipahtanut metroraiteelle noin 22.40, juuri kun metro oli tulossa asemalle.
Pelastusviranomaiset saivat uhrin esiin junan alta. Tarkkaa tietoa naisen tilasta ei ole. Hänet on viety sairaalahoitoon.
Näiden uutisointi häiritsee aina minua. Vaikka pyrkimyksenä on mahdollisimman neutraali sävy, jotenkin tekstistä saa sen kuvan, että juna on tarinan pahis, joka äkkiarvaamatta tulee ja ajaa yli. Tarinan hyviksiä ovat pelastusviranomaiset, jotka saivat kuin saivatkin uhrin pelastettua. Lisäksi uutinen olisi aivan samanlainen, jos metro olisi automaattinen. Toisinaan toivon, että kuskin näkökulma olisi jotenkin mahdollista saada esiin, vaikka en itse keksikään, miten sen uutiseen saisi sisällytettyä.
Tunnustettava on, että toisesta kerrasta toipuminen tuntuu helpommalta kuin ensimmäisestä, osittain kenties siksi, että tällä kertaa uhri jäi henkiin. Helpotti myös, kun tiesin etukäteen, miten kuvio etenee sen jälkeen, kun olen hätäjarruttanut ja soittanut apua. Lisäksi tällä kertaa jälkiselvittelyt hoidettiin paljon paremmin: minusta lähinnä tuntui, että apua ja tukea oli tarjolla liikaakin, vaikken sitä juurikaan kokenut tarvitsevani.
Lauantaina olisi tarkoitus palata töihin. Kyllä se hieman jännittää.
No comments:
Post a Comment