6.8. Cueva Cañuela

Tiistaina jaksoi taas luolailla, joskin aloitimme kevyemmin, Cañuela-nimisellä luolalla. Sisäänkäynnin liepeille siirryimme Neilin keltaisella luolapakulla. Mukaan lähtivät Leslie, Molly, Stevie sekä Dare ja minä. Neil pudotti meidät tienvarteen luolan lähelle yhden maissa, ja sovimme, että hän hakisi meidät samasta paikasta klo 18.

Cañuela on luola, johon tyypillisesti kuljetaan läpiretkenä Sima Tonion, vertikaalisen yläsisäänkäynnin kautta. Se olisi pitänyt tehdä läpivetona, ja meidän suunnitelmissamme oli astetta helpompi retki. Cañuela, joka on osa samaa luolastoa kuin Cueto-Coventosa, vaikkei kuljettavaa yhteyttä olekaan, sisältää valtavan Sala Olivier Guillaumen, jota jopa Euroopan toiseksi suurimmaksi luolakammioksi mainostetaan. Se oli päivän tavoitteemme.

Ensin piti kuitenkin löytää luolan suu. Se oli hiukkasen haastavaa. Stevie oli seurueen ainoa, joka oli käynyt täällä, eivätkä hänen muistikuvansa olleet suunnattoman tarkkoja. Seurattuamme kymmenisen minuuttia selkeää polkua poikkesimme puskaan, joka oli harvinaisen epäystävällinen. Joka paikka oli täynnä piikkipensaita, jotka yrittivät jatkuvasti takertua tekniseen kerrastooni. Tietenkin maasto oli myös jyrkästi nousevaa, ja ajoittain karstikivikkoa. Lopulta osuimme luolan suulle vievälle ruohikkoiselle rinteelle. Sinne olisi kyllä tullut oikea polkukin, emme vain olleet osanneet seurata sitä.

Yleinen suunnistuslahjattomuus oli koko luolaretken leimaava piirre. Komealta sisäänkäynniltä kävelimme suurta käytävää loivasti alas, ja ohitimme kuilun poikkariköysien varassa. Käytävä jatkui valtaisana, ajoittain lohkareikkoisena. Seurasimme sitä etsien vasemmasta seinästä köyttä tai pientä tunnelia. Ehdimme kulkea aika kauas, kun aloin epäillä meidän menneen ohi - ei niiden pitänyt olla kuin parinsadan metrin päässä poikkarin lopusta. Käännyimme ja palasimme takaisin kohtaan, jossa olimme nähneet merkkejä. Saimme koluta ympäristöä aikamme, kunnes löysimme oikeaan suuntaan vievän suurehkon tunnelin. Miten emme aiemmin olleet ollenkaan nähneet sitä? Plah. Luolan etsintä ja tämän kolon metsästäminen söivät rajattua aikaamme yhteensä noin kaksi tuntia.

Kun olimme viimein osuneet oikeaan tunneliin, ei enää tarvinnut harhailla: reitti vaikutti selkeältä, ja sitä merkkasivat mustat nuolet sekä kivikeot. Tosin se oli merkattu siten, että se näkyisi parhaiten, jos olisi kulkemassa vastakkaiseen suuntaan, Toniosta uloskäynnille päin. Kuljin edellä, ja pari kertaa oli varsin ylpeä, kun onnistuin löytämään jonkun hieman piilossa olleen pikkuröörin. Tasasisin väliajoin vastaan tuli pieniä kiipeily- tai poikkarihaasteita. Muutaman kerran reittiä piti etsiä pidempäänkin. Letkan edellä kulkiessa oli hieno löytöretkeilijäfiilis.

Päädyimme pienehköön käytävään, jossa virtaava puro oli kaivertanut vaaleaan mutaan mustan kiven paljastavan juovan. Ylitimme vesikuoppia, ja lopulta löysimme kohdan, jossa korkealta ylhäältä näimme kaukana alhaalla mustaa kiveä vasten kuohuvan vesiputouksen. Stevie ei muistanut mitään tällaista edelliseltä retkeltään, eikä merkkejäkään ollut näkynyt hetkeen. Olimme kulkeneet jossain harhaan. Kello alkoi olla neljä. Palasimme edelliseen paikkaan, missä olimme nähneet nuolia.

Reittiä etsiessäni olin koko ajan toivonut ja odottanut, että pian nurkan takaa paljastuisi massiivinen tyhjä tila, mutta sitä onnea ei minulle suotu. Aika alkoi loppua. Yritimme vielä vartin vähän puolivillaisesti keksiä jonkun muun suunnan mihin edetä, ja päädyimme kulkemaan ympäri. Ei auttanut kuin luovuttaa ja lähteä takaisin.

Paluumatkakin sisälsi yllättäviä haasteita. Olimme koko retken ajan kantaneet mukanamme laskeutumisvermeitä ja köyttä, koska paluureittimme piti päätyä ison sisäänkäyntikammion yläosasta lähtevän köysiosion luo. Koska luolasto oli jokseenkin sokkeloinen, seurailimme merkkejä. Nepä eivät missään vieneet kuin yhteen suuntaan, eikä meillä ollut hirveästi aikaa tutkia vaihtoehtoisia käytäviä. Niinpä putkahdimme lopulta sisäänkäyntikäytävään samaa kautta kuin olimme siitä poistuneet. Ikinä emme mitään köysiankkuria nähneet. Retken saldo: Euroopan toiseksi suurin luolakammio oli selvästi liian pieni, koska emme sitä onnistuneet löytämään.

Möksälle palattuamme ja syötyämme sain kuulla ei-niin-iloiset uutiset: Mortero-Rubicera ei olisikaan korteissa huomenna. Miri ja Martin menisivät Red del Silencioon, ja torstaina Gandaraan. Koska muita keskiviikon retkiä olisivat kovien äijien Gandara-läpiretki ja Brianin ja Dobsonien eeppinen Vallina-tutkimusmatka, molemmat yli 12 tuntisia reissuja, Darella oli joku niskatuska joka estäisi suuremmat seikkailut, ja kaiken lisäksi Miri ja Martin veisivät auton, vaikutti seuraava päivä minun osaltani aika turhalta.

1.8. Vapaapäivä ajellen

Eeppinen Cueto-Coventosa-läpireissumme oli suunnitteilla lauantaiksi, ja tarkoitus oli, että minä ja pian paikalle saapuva Dare menisimme sisään ensin. Sitä varten meidän täytyisi tietää, missä sisäänkäynti on. Asian selvittämiseen oli tilaisuus torstaiaamuna, kun Mackrill, Jo ja Gareth lähtivät suorittamaan retkeä. Veimme ensin Garethin auton poistumista varten Coventosan parkkiin, sitten jatkuimme koko porukka vuokra-autollamme kohti Cuetoa. Pienen harhailun jälkeen Gareth jopa muisti oikean reitin Bustabladon kylän läpi. Tie nousi ajoittain hyvin jyrkästi ja sisälsi rutkasti teräviä mutkia, sekä maitotonkkia kantavan aasin. Pysäköimme auton lehmilaitumien keskelle, ja aloitimme pitkähkön lähestymiskävelyn.

Lähestyminen Gouffre Bergeriin, missä kävimme vuosi sitten, oli pitkä mutta helppo metsäpolku. Cueton lähestyminen oli pykälää vaativampi tapaus, vaikka tämä kyseinen reitti olikin kuulemma paljon lyhyempi kuin aiemmin käytetty 2,5h ylämäki. Meiltä meni lopulta kävelyyn noin 1,5h, ja polku kulki halki liukkaiden kivien, nilkkoja vaanivien kolojen sekä terävän kalkkikiven. Välillä polkua ei tahtonut lainkaan erottaa maastosta, ja saimme metsästää aikamme seuraavaa cairnia tai maalitäplää. Aurinko porotti kuumana kirkkaalta taivaalta.

Saatettuamme luolasankarit sisäänkäynnille, joka oli melko vaatimattoman näköinen kolo ruohoisessa mäenrinteessä, nousimme vielä vähän matkaa vuoren laelle ihailemaan maisemia. En jotenkin ollut ollenkaan tajunnut, että korkeuserot olisivat näin hienoja Cantabriassa, kun vuoret kuitenkin ovat kaikki alle kaksikilometrisiä. Ilmeisesti laaksonpohjat ovat lähempänä merenpinnan tasoa kuin vaikkapa Vercorsissa.

Läpiretkeläisten tie kulki vuoren läpi, meidän taas oli tällä kertaa käveltävä takaisin samaa reittiä. Olimme kantaneet luolan suulle tulevaa omaa retkeämme varten 4,5 litraa vettä, mutta fiksusti jättäneet itsellemme vain litran kävelyä varten. Siitä suurin osa oli jo juotu, ja aurinko korvensi armottomasti. Paluumatka oli tuskaisa, ja ainoa ajatus oli lähes jatkuvasti "vettä, vettä!". Autolle päästyämme joimme heti pois Garethin takakonttiin hylänneen, lämmenneen veden, ja leirissä kulautin alas melkein litran yhdeltä istumalta. Olipa tämäkin rento vapaapäivä...

Kuumuus vaivasi leirissäkin. Luolan jälkeen miellyttävin paikka viettää aikaa oli ilmastoitu auto. Meidän piti joka tapauksessa poimia Dare Bilbaon kentältä kuuden kieppeillä, joten syötyämme lounaaksi limua ja sipsejä (muu ei yli 30 °C helteessä maistunut) lähdimme ajelemaan. Ensimmäinen pysäkki oli Laredo, missä kiersimme kauppoja, kunnes löysin itselleni viinaa Trangian polttoaineeksi. Yritimme myös etsiä kivaa merenrantaa, mutta vastaan tuli vain kameleita. Kaupunki oli ylipäänsä vähän tympeähkö, joten jatkoimme matkaa.

Lähellä Bilbaota sijaitsee Castro Urdiales -niminen paikka, jota meille oli mainostettu kivana vapaapäiväkohteena. Kokeilimme siis sitä. Siellä olikin mukava, kohtalaisen väljästi kansoitettu rantakaistale, jossa kahlailimme, sekä leppoisa kuppila merinäköalalla. Sää tosin tuntui nyt olevan viilenemään ja pilvistymään päin.

Rantakaupungissa olisi viihtynyt kauemminkin, mutta Daren lento saapuisi pian. Siispä haimme hänet Bilbaosta. Pysähdyimme taas Laredossa kaupoilla, ja leirissä ilmoitimme ilahtuneelle respantädille, että paikalle oli juuri saapunut sen historian kolmas suomalainen.

Rauhaisa ilta sai yllättävän käänteen joskus iltayhdentoista aikoihin. Dobsonin veljekset sekä Tony ja Martin olivat olleet Red del Silencion läpiretkellä. Muut tulleet ulos luolasta, Martin ei. He olivat eksyneet toisistaan useita tunteja ennen luolan uloskäyntiä. Todennäköisimmältä vaikutti, että kaikki olisi kuitenkin kunnossa ja hän olisi korkeintaan vähän epävarma sijainnistaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä, kaikenlaista voi tapahtua maan alla.

Ensimmäisenä pelastustoimenpiteenä Gary ajoi luolan uloskäynnille mukanaan kolme nuorta, taitavaa luolaajaa, jotka lähtivät tarkistamaan väliä suuaukolta luolan osiiin, joissa läpiretkijuokkio oli hukannut jäsenensä. Leirissä valvoimme tovin huolestuneina, mutta vähitellen ihmiset kuitenkin siirtyivät nukkumaan - jos aamulla olisi tarve suuremmalle pelastusoperaatiolle, olisivat levänneet auttajat hyödyllisempiä.

En ollut vielä ehtinyt saada unta, kun joskus aamukahden maissa kadonnut kämmpiksemme saapui. Mitään sen hurjempaa ei ollut käynyt, hän vain oli päätynyt eroon toisista vedenhakuretkellä, kun he eivät olleet odottaneet riittävän kauaa jotta hän olisi saanut heidät kiinni. Huh. Hänellä oli mitä ilmeisimmin ollut varsin jännittävät kuusi tuntia yksin luolassa, mutta ajan kanssa hän oli löytänyt sieltä ulos. Nyt kaikki saattoivat jatkaa uniaan levollisemmin mielin.

28.7. Cueva la Vallinan läpiretki

Ensimmäisen luolapäivän lämmittelyretkeksi oli valikoitunut Vallina-nimisen luolaston läpireissu kämppäporukalla (siis minä, Miri, Martin ja Stevie). Luolan piti muuten olla varsin helppo, mutta alussa olisi märkä ryömintä, josta pitäisi ensin äyskäröidä vettä pois, jotta siinä olisi edes vähän ilmatilaa. Tämä hieman jännitti etukäteen.

Ajoimme mielettömien maisemien halki huolestuttavaa jyrkkää soratietä ylös, pysäköimme levennysmutkaan, ja osittain varusteisiin pukeuduttuamme lampsimme piikkipöheikköistä mäkeä alas kohti Vallinan yläsisäänkäyntiä. Tapansa mukaan Martin hävisi mystisesti kesken kaiken ja etsi sisäänkäynnin sillä aikaa kun me muut etsimme häntä. Lopulta kaikki löysivät kolon kallioseinämästä. Minä ja Miri vielä järjestelimme vermeitämme, kun muut etenivät katsomaan sitä paljon puhuttua vesitunnelia.

Saatuani varusteet ylleni astelin viimeisenä luolaan, mutaista mäkeä alas ja pienen matalan kolon luo. Tämän piti olla se märkä ryömintä - vaan eipä se ollut! Kesä oli ollut niin kuiva, ettei koko ryömiössä ollut pisaraakaan vettä. Pah. Olin toki ollut hiukkasen kauhuissani tämän uudentyyppisen esteen selvittämisestä, mutta oli aika antikliimaksi, ettei sitä ollut lainkaan. Ilman vettä ryömintä ei ollut mitenkään erityisen tukala.

Ryömiön jälkeen oli vastassa ensimmäinen laskeutuminen, joka oli vain noin kymmenenmetrinen. Siinä oli valmis köysi. Meillä oli mukanamme kaksi 30-metristä köyttä ja tieto, että joku vuosi sitten SWCC:läiset olivat jättäneen luolaan köysiä. Suunnitelmamme oli, että jos jossain ei valmista köyttä olisi, menisimme pull-through- eli läpivetotyylillä, eli käyttäen tuplaköyttä, jonka vetäisimme alas perässämme ja kantaisimme mukanamme luolan läpi.

Köyden jälkeen olimme suurissa ja näyttävissä käytävissä, joita riittikin hetken aikaa. Ajoittain oli myös nättejä luolamuotoja. Lohkareikkojen halki kävellessämme alkoi adoptoimani Mirin vanhan Bisun-luolalampun valo uhkaavasti himmetä: patterit olivat vähissä. Hiljalleen tämä hankaloitti kulkuani enemmän ja enemmän, ja kerran astuin reittäni myöten johonkin koloon, jota en vain kertakaikkiaan nähnyt kunnolla. Kun muu ryhmä ryhtyi valokuvaamaan jotain isohkoa käytävänpätkää, minä asetuin sivummalle säätämään. Tapeltuani aikani lampun patterikotelon sulkevan nippusiteen kanssa sain patterit vaihdettua. Maailma valaistui kummasti.

Ihmeteltyä aikamme suuria tiloja löysimme reittimme eteenpäin. Se vei ahtaahkosta stalagmiittien välistä seuraavan köysiosuuden luo. Siinä oli vain lähestymisapuköysi, ei varsinaista laskeutumisköyttä. Niinpä Martin viritti metallirinkulan läpi tuplaköyden solmu-sulkkariankkurilla, jonka saa purettua vetämällä toisesta köydestä. Kuilu jakautui kahteen osioon, joiden keskellä oli kieleke. Laskeuduimme kaikki ensimmäisen, noin 10 metrisen osuuden sen luo, ja vedimme köyden perässämme alas. Sitä ennen toki varmistimme, että köytemme riittäisi myös seuraavaan, noin 20-metriseen osioon - muuten olisimme olleet koko nelikko iloisesti nalkissa pienellä kielekkeellä. Köyden alasvedossa oli myös oma jännitysmomenttinsa, kun aivan loppumetreillä se otti ja jumiutui johonkin. Stevie sai sen kuitenkin kiskaistua pois repimällä sitä koko painollaan, ja pääsimme laskeutumaan toisenkin köysipätkän alas.

Köysittelyn jälkeen pysähdyimme risteyskohtaan, josta lähti reitti paitsi ulos, myös luolaston syvempiin osiin. Niitä riittäisi yli 30 kilometrin edestä. Jätimme köysitoimintavarusteet ja säkit risteyskammioon ja käväisimme katsomassa käytäväsokkeloa, jonka kautta pääsisi eteenpäin. Se oli hämmentävä, ja siellä olisi ilmeisen helppo päätyä kiertämään ympyrää, vaikka maamerkkinä olikin muun muassa valtava lohikäärmeen näköinen muodostelma. Tarkoituksemme ei ollut nyt lähteä millekään eeppiselle tutkimusretkelle, vaan palasimme tavaroidemme luo ja suuntasimme kohti alasisäänkäyntiä. Meidät pinnasta erottanut luolanpätkä sisälsi enää hieman mutaa ja konttausta. Lopuksi putkahdimme irtokivien ja -maan maustaman kiipeilyn kautta kuumana paistavan auringon alle.

Retki oli vain noin neljän tunnin mittainen eikä erityisen raskas, joten onnistuin tekemään sen virheen, etten syönyt mitään (paria Stevien tarjoamaa suklaapalaa lukuunottamatta). Päivän työläimmäksi osuudeksi muodostuikin nousu alasisäänkäynniltä mäkeä ylös takaisin autoille, helteessä fleece-haalari päällä. Oli niin kuuma ja tuskainen olo, että tuntui, että kohta lähtee taju. Kun viimeisenä kömmin automme luo oli päällimmäinen ajatus, ettei minulla ole asiaa millekään pitkille retkille tällaisessa rapakunnossa. Muuten läpireissu oli kyllä aivan onnistunut, ja ensimmäinen pull-through-kokemus rutkasti jännempi kuin valmiiksi rigatun luolan läpikulku.

Retkemme jälkeen kello oli vielä aika vähän, joten vietimme tovin ajellen ympäri Asón-joen laaksoa katsellen maisemia ja tutustuen erinäisten luolien sijainteihin. Cueto-Coventosa-systeemin veden ulostulon eli Cuberan kieppeillä joki oli lähes täysin kuiva. Minulta meni varmaankin vaikka mitä ohitse ajokierroksen aikana, koska matkapäivä ja luolaretki olivat uuvuttaneet sen veran, että torkuin takapenkillä.

Leirissä oli vuorossa evästelyä ja jutustelua päivän seikkailuista teltta-alueella. Cueton kuilua köysittämässä ollut ryhmä ei olut päässyt kuin -200 metriin puuttuvien hangereiden ja huonojen valmiiden ankkureiden takia. Vielä hienommin oli kuitenkin suoriutunut Red del Silenciota riggaamaan lähtenyt tiimi: johonkin koloon oli kyllä ripustettu köysiä, mutta kaikki aiemmin Red del Silenciossa käyneet ihmiset olivat yhtä mieltä siitä, että paikka vaikutti väärältä, vaikka se kuinka olikin Tonyn GPS:n osoittama. Mikä lie mysteerikolo… Myöhemmin sen nimeksi varmistui Torca del Hoyon.

Illalliseksi oli suunnitteilla visiitti leirintäalueen ravintolaan, mutta sepä olikin kiinni. Hetken monikielisen neuvottelun ja respan henkilökunnan ystävällisen asiakaspalvelun jälkeen saimme selville, että 10 minuutin kävelyn päässä olisi avoin ravinteli, johon sopisimme. Sinne siis! Paikka oli symppis, etenkin auttavasti englantia osannut tarjoilijatyttö. Ruoka oli kiintoisaa: söimme kahdeksan ihmisen kesken varmaankin kokonaisen lampaan paloiteltuna, eri osia eri ihmisille. Saamani koipi oli oikein maukas, ja jälkiruuaksi tilaamani flan juuri niin namia kuin vuosien takaiselta edelliseltä Espanjan-reissultani muistin.

3.5. One to Cwm Dwr, take 2

Vielä aamiaispöydässä olimme hyvin epävarmoja siitä, mitä tänään tekisimme. Jotenkin ideat olivat vähissä, ja kaikkeen, mitä olisimme oikeasti halunneet tehdä, olisi tarvittu ulkopuolista apua, jota ei oikein ollut saatavilla. Kaiken lisäksi Miri oli kehittänyt häiritsevän nuhan. Ostettuamme Coopista kasan brittiläisiä flunssalääkkeitä (täältä saa ruokakaupasta asioita, jotka Suomessa olisivat vain apteekin hyllyssä), päätimme lopulta toteuttaa eniten esillä olleen retki-idean: läpireissun OFD1:stä Cwm Dwriin. Olimme suorittaneet tämän retken kerran aiemmin, Ian oppaanamme. Tällä kertaa aioimme löytää tiemme itse. Etukäteen minua huolestutti etenkin kahden luolan osan välimaasto, josta löytyy muutama kiipeilyhaaste sekä sekava ryömintäsokkelo.

Tyypillisen hitaahkon valmistautumisen jälkeen valuimme mäkeä alas ohi heppalauman, ja alasisäänkäynnin tutusta luukusta sisään. Kello oli noin 14.05. Olimme molemmat nähneet Ykkösen virran jo niin moneen kertaan, että kahlasimme sen läpi melkoista vauhtia. Samoin reitinlöytö lohkaretukoksen, Connectionin ja muiden helpohkojen osien läpi oli ongelmatonta. Etukäteen pelkäämäni Letter Boxin hassu kiipeily ja koloon pujahdus meni slingiä jalkaotteena käyttäen ihan tuosta vain, ja etukäteislupauksensa täyttäen Miri löysi tien ryömintähässäkän läpi saman tien.

Ryöminnän jälkeen meitä odotti Diver's Pitch, helppo alaspäinkiipeily, joka on hieman korkeampi kuin mitä ihan huoletta mielelläni kiivin ilman köyttä. Jotenkin hienosti onnistuin kuitenkin pakottamaan itseni olemaan ajattelematta pudotusta, ja keskittymään vain seuraaviin otteisiin. Pian olinkin jo alhaalla, Cwm Dwrin ekoissa isoissa tunneleissa. Koko retki tähän asti oli kestänyt puolitoista tuntia. Olimme melkoisen tyytyväisiä: sujuvaa ja nopeaa luolailua! Enää jäljellä helppoa kävelyä isojen kuivien tilojen läpi ja lopun ryöminnät! Retkihän oli jo melkein suoritettu!

Kummasti OFD vain osaa tarjota haasteita. Liian helpollahan ei sovi päästä. Tasan vuosi sitten kipitimme samoilta nurkilta pinnalle vailla pienintäkään epäröintiä. Tällä kertaa koko tienoo näytti lähes täysin vieraalta. Kierrettyämme ensimmäistä kertaa vahingossa ympyrää aloimme tajuta, ettei meillä ole aavistustakaan oikeasta reitistä. Lopulta päädyimme käymään läpi valtavan määrän erikokoisia sivukäytäviä toivoen, että jokin niistä näyttäisi tutulta, tai sattuisi muuten vain olemaan oikea rööri. Mielen perukoilla alkoi jo kalvaa ajatus siitä, miten älyttömän noloa olisi, jos meidät pitäisi pelastaa näin läheltä pintaa, koska emme löydä reittiä ulos.

Harhailimme ympäriinsä yli tunnin, kunnes lopulta osuimme lohkareikkoon, jossa metallitanko osoitti korkkiruuviänkiön paikan ja lohkaretukoksen alun, eli reittimme ulos. Helpotus oli melkoinen. Tästä eteenpäin suunnistus ei enää ollut ongelma. Lohkareikon läpi mönkiminen ja Cwm Dwr Jaman suuri käytävä kiipeilyineen johdattivat meidät aina yhtä houkuttelevalle koloselle, josta alkaa Cwm Dwrille pahan maineen antava ryömintä. Aloin olla jo aika kuitti nopeatempoisesti suoritetun reitinhakuharhailun jäljiltä, mutta pintaa kohti kutsuva ilmavirta auttoi puskemaan eteenpäin.

Kello 18.35, neljä ja puoli tuntia OFD1:n luukusta laskeutumisemme jälkeen, nousimme betonituubia ylös Cwm Dwrista. Ihan reipas suoritus tämäkin. Reitinhakuun haaskaamamme aika harmitti enemmän kuin hieman, mutta oli silti oikein tyytyväinen fiilis. Ensimmäinen itsenäisesti suoritettu OFD:n läpireissu, ja kaikki mahdollisesti ongelmalliset osat sujuivat aivan hyvin.

Loppuillasta ohjelmassa oli tyypilliseen tapaan luolaruokamättöä ja jutustelua luolaihmisten kanssa. Huomista vuosikokousta ennakoiden maja alkoi täyttyä ihmisistä. Kaiken lisäksi luolamajavastaava Brian jopa jossakin vaiheessa jotenkin maagisesti korjasi sen vuotavan vessaputkilon!

1.7. Sadepäivän Yverdon ja Orbe

Kuvat

Minulla oli paljon suunnitelmia tenttikauden jälkeisille vapaaviikoille, mutta ne kaikki vaativat kelvollista säätä. Ensimmäisinä lomapäivinä vettä satoi melkein taukoamatta, ja oli kylmää ja ankeaa. Jouduin siis kehittämään vaihtoehtoista ajanviettettä. Sunnuntaina 1.7. otin kohteeksi Vaudin minulle varsin tuntemattoman kolkan Orbe-joen ympäristöstä.

Aloitin kantonin toisiksi suurimmasta kaupungista, Neuchatelinjärven rannalla sijaitsevasta Yverdon les Bainsista. Yverdon vaikutti sympaattiselta pikkukaupungilta, mutta sateisena sunnuntaina se oli enimmäkseen autio, ja kaikki kaupat kiinni. Onneksi kaupungin kiinnostavin nähtävyys, Maison d'Ailleurs, oli kuitenkin auki. Vaikeasti kääntyvä "Muualla-talo" on omistettu scifille, utopioille ja eriskummallisille matkoille ("Musée de la science-fiction, de l'utopie et des voyages extraordinaires"), ja kertoo olevansa ainoa laatuaan. Museossa on vaihtuvan päänäyttelyn lisäksi pysyvä Jules Verne -näyttely sekä tutkijoille suunnattu kirjallisuuskokoelma. Meneillään ollut vaihtuva näyttely käsitteli videopelejä. Vaikka näyttely vaikutti osittain lapsille suunnatulta, se onnistui olemaan erittäin kiinnostava ja ajatuksia herättävä.

Mainion museovisiitin jälkeen kävin kävelyllä järvenrannassa. Ainakin näin sumuisalla säällä se näytti kotoisammalta kuin suurempi Genevenjärvi vuorineen. Yverdonista siirryin kahdella junalla Orbeen, mistä tarkoitus oli kävellä Gorges de l'Orbe -nimistä joenvarsireittiä säästä riippuen joko noin 17 km Vallorbeen, tai vähän lyhyempi matka johonkin välimaaston pikkupaikoista. Sade oli Yverdonissa tauonnut hetkeksi, mutta kun aloin kävellä, se alkoi taas, ja tuntui vain yltyvän. Ei se mitään, ajattelin, minullahan oli sadeviitta ja vedenpitävät vaelluskengät. Jooh. Ei kestänyt kauaakaan kun kengistä meni vesi läpi. Sadeviitta ylsi polviin asti, joten siitä alaspäin lahkeet olivat pian läpimärät. Hupun alta ei tahtonut nähdä kaunista vehreää jokivartta, mutta jos sen nosti ylemmäs, valui vettä pitkin niskaa. Taitaa vielä olla hieman oppimista sadesään varustautumisesta.

Vaikka ajoittain kanjonimaista jokea seuraileva reitti oli kiva, totesin, etten jaksaisi talloa lätäköitä läpimärkänä sitä 4,5 tuntia, mikä oli netissä annettu reitin kestoksi. Nälkäkin alkoi olla. Päätin pitää tauon Les Clées-nimisessä pikkupaikassa, johon saapuisin ihan pian. Varmasti siellä olisi joku kuppila. Paitsi ettei ollut, vain suljettu ravintola, ja muutenkin kyläpahanen oli vielä pienempi kuin olin kuvitellut. Ei täältä varmaan pääsisi poiskaan muuten kuin kävellen. Äääh. Arvoin reittikylteistä seuraavaksi päämääräksi Bretonnièresin kylän, jossa muistaakseni piti olla ainakin bussipysäkki. Sinne oli kävelymatkaa noin 40 minuuttia.

Bretonnières oli astetta suurempi kuin Les Clées, mutta busseja sieltä ei mennyt kovin montaa päivässä. Ainoa ravintola vaikutti niin hienolta, etten kehdannut rymytä sinne mutaisena ja märkänä. Siispä valitsemaan seuraavaa kohdetta kylteistä. Onneksi Sveitsin vaellusreittikyltitys on niin hyvä, että retkeily sujuu ilman karttaakin. Romainmôtier kuulosti jotenkin tutulta, ja epäilin, että siellä olisi juna-asema. Arvioitu matka-aika kolme varttia. Siispä eespäin. Jälleen tällainen Berger-harjoitus: kävelyä läpimärkänä, nälkäisenä ja väsyneenä. Ainakin sade oli hetkeksi tauonnut.

Romainmôtierista, tai oikeammin viereisestä Croysta, löytyi kuin löytyikin lopulta juna-asema. Siellä myös selvisi, että Bretonnièresissäkin olisi ollut asema, jossa pysähtyivät tasan samat junat, jotenkin vain olin lahjakkaasti onnistunut missaamaan sen. Kiitos sähläyksen ja harhailun tulin kävelleeksi noin 15 kilsaa. Tämä ei ollut onnistuneimpia päiväretkiäni, mutta tulipa tehtyä. Enpä ainakaan lojunut kotona, vaikka satoikin.

Ski aux Diablerets: samedi

Luolatopokurssin jälkeen vietin sunnuntai-illan askarrellen esitelmää, jonka esitin maanantaiaamuna. Se meni aika lailla niin huonosti kuin saattoi odottaa, eikä siihen liittynyt suullinen tenttiosuus myöskään vakuuttanut. Tulokset saa joskus kesällä, jipii. Tentin lisäksi arkiviikosta mainittakoon Introduction to Systems Biology -kurssin eka luento Genevessä. Kyseessä on Geneven ja Lausannen yliopistojen yhteistyössä järjestämä opintojakso, joka on niin kiintoisan oloinen, että haluan sen suorittaa, vaikka Genevessä ravaaminen tuleekin aika kalliiksi.

Kuten tavallista, jännittävin osuus viikosta oli viikonloppu. Tällä kertaa se ei liittynyt luoliin, vaan lumisiin vuoriin. Lauantaiaamuna 31.3. heräsin varhain ja matkasin ensin paikallisjunalla, sitten pikkuisella vuorijunalla ylös les Diableretsin vuoristokylään. Maisemat matkalla olivat aivan mielettömät, ja sää täydellisen aurinkoinen. Perillä asemalla odottivat yliopiston lasketteluopettajat, joiden luo kerääntyi lauma opiskelijoita. Nimenhuudon jälkeen meille luvattiin aikaa vaihtaa vaatteet, hakea vuokravarusteet ja lastata ylimääräiset tavarat opettajien autoon. Tässä kohtaa asiat menivät pieleen.

Halusin laittaa piilarit päähän, mutta aseman vessassa ei ollut peiliä, enkä epätoivoisesta yrittämisestä huolimatta saanut linssejä paikalleen. Tähän meni niin paljon aikaa, että muut vuokravarusteiden hakijat olivat jo edenneet. Paikalla oleva lasketteluopettaja vakuutti, että löytäisin heidät samasta vuokraamosta, johon minulla oli varaus. Sen sijaan siellä oli vain kiinalainen tyttö, joka kertoi muiden vaihtaneen vuokraamoa, ja poistui itsekin. Kun sain omat kamani, ei asemalla enää ollut ketään, ei myöskään siinä toisessa vuokraamossa, eikä minulla tietenkään ollut kenenkään puhelinnumeroa. Hetken uhkasi pieni paniikki. Onneksi täti tiskin takana osasi kertoa, mihin ryhmä oli suunnannut, ja löysin porukan Isenaun gondolihissin lähtöpisteestä.

Nousimme ylös 1700 metriin hassuilla vanhoilla kirkkaanpunaisilla gondoleilla. Olin ilmoittautunut aloittelijaryhmään, kuten seitsemän muutakin. Aloitimme aivan alusta: ensin kävelyä yksi suksi jalassa, sitten molemmat sukset, pieniä liukuja melkein tasaisella maalla ja niin edelleen. Lopuksi etenimme laskemaan lyhyitä matkoja loivaan pikku rinteeseen. So far so good. Sain paljon tarpeellisia neuvoja esimerkiksi siitä, miten pitää toimia, jos kaatuu ja hukkaa suksensa. Nämä kun olisin muistanut Leysinissä...

Puolen päivän jälkeen pidimme lounastauon rinneravintolassa, sitten jakaannuimme jatkoa varten hieman eri tasoisiin ryhmiin. Osa jäi vielä hiomaan aivan alkeita, minä päädyin nopeasti alkeet omaksuneen saksalaispojan ja jo joskus aiemmin lasketelleen espanjalaistytön kanssa hieman haastavampiin mäkiin. Aluksi laskimme pieniä helppoja sinisiä rinteitä, ja se tuntui jopa ihan leppoisalta, mutta kun se sujui niin hyvin, opettajamme veikin meidät mäkeen, jossa oli joitain aika jyrkkiä osuuksia. Muita tämä ei paljoa tuntunut häiritsevän, mutta minua hirvitti - ja sitten tietenkin myös ärsytti, kun olin hitaampi kuin muut.

Päivän lopulla opettajamme ehdotti pitkää punaista rinnettä, jonka voisimme laskea näin iltapäivästä, kun lumi oli pehmeää, jolloin vauhti ei pääse liian kovaksi ja kaatuminen sattuu vähemmän. En kokenut olevani mitenkään valmis tähän, joten jäin loppujen lopuksi istumaan ja odottamaan suljetun kioskin penkille vihaisena ja katkerana pelkuruudestani. Reilun vartin päästä muut palasivat jalat täristen. Rinne oli oikeasti ollut aloittelijoille hyvin haastava. Sen jälkeen laskimme enää helpon rinteen ravintolan luo, ja hissillä takaisin laaksoon. Mieli oli melkoisen maassa päivän jälkeen: edes aloittelijakurssi ei ollut minulle tarpeeksi helppo.

Onneksi kurssiporukka oli mukava, ja hetki baarissa aperitiivilla piristi. Kun kävelimme kylän halki majapaikkaamme, yliopiston les Capucines -mökille, hahihtui loppukin apatia. Mökki oli aivan ihana, ja vuoristonäköala huoneemme parvekkeelta kerrassaan epätodellinen! Söpö vuoristomökki viehätti varmasti enemmän kuin mikään megaökyhotelli voisi. Ainoa huono puoli oli, että vietimme siellä vain yhden yön!

X-Kaato-experience

Innostuin ensimmäisestä multisport-kokeilustani niin paljon, että SnowFlakesin kisamateriaaleissa mukana ollut X-Kaato-kisan mainos herätti kiinnostukseni. Kyseessä oli astetta haastavampi kisa syksyisenä aamupäivänä. Parikseni lupautui Elmo, joka oli kesän aikana pyöräillyt ihan päättömiä matkoja, ja kaiken kaikkiaan oli aika lailla kovemmassa kunnossa kuin minä. Joe lupasi lainata pyöräänsä, joka on maastokelpoisempi kuin oma mummoversioni. Kävin myös harjoittelemassa kajakkimelontaa Mirin kanssa, koska en ollut sitä aiemmin kokeillut.

X-Kaato 2011 kisattiin 24.9. Materiaalienjako alkoi Vuosaaren melontakeskuksen tiloissa kello 3.30, minä ja Elmo saavuimme paikalle puoli viiden maissa. Kuuden aikaan kuntosarja kokoontui lähtökuoppiin polkupyöriensä kanssa. Kisa alkoi tunnelmallisella pyöräilyllä halki pimeän Vuosaaren. Emme yrittäneet tunkea kärkijoukkoon, mutta emme myöskään jääneet aivan viimeisiksi lähdössä. Ensimäinen osuus oli kartalta mitaten reilun 8 kilometrin mittainen, mutta sisälsi vain kaksi rastia.

Toinen rasti, joka oli myös 6., 14. ja 19. rasti, oli hiekkarannalla Aurinkolahdessa. Sinne jätimme ensimmäisen osuuden jälkeen polkupyörämme, ja lähdimme juoksuosuudelle - paitsi että reippaan pyöräilyn jälkeen en kertakaikkiaan jaksanut edes kevyttä hölkkää. Plääh. Etenimme sitten reipasta kävelyä välillä pari juoksuaskelta ottaen. Suunnistusosuus ei ollut pitkä, ja tapahtui kokonaan kaupunkimaisemassa.

Leimasimme toistamiseen vaihtopaikalla, ja hyppäsimme pyörien selkään. Toinen pyöräilyosuus oli ensimmäistä lyhyempi, mutta myös metsäisempi. Valittuamme hieman eri reitin kuin mitä olimme kartasta katsoneet päädyimme ajamaan kivisellä rantapolulla, jonka kaltaisessa maastossa olen polkenut viimeksi ehkä joskus lapsena. Onnistuimme myös polkemaan ohi 7. rastin suoraa 8. rastille, mutta toivon mukaan loppujen lopuksi leimasimme ne oikein. 9. rasti oli jännässä bunkkerissa, 10. metsäisellä kukkulalla, ja 11. rasti taas vaihtopaikalla.

Toinen juosten (köh, "juosten") suoritettu osuus oli metsäisämpi kuin ensimmäinen. Sen jälkeen vaihtopaikalla odotti quest-tehtävä: rasti vesiputouksen alla. Sen sai hakea joko juosten tai inkkarikanootilla. Vaihtelun vuoksi valitsimme melonnan. Harjoittelun määrään (ei yhtään) nähden se sujui aika hyvin, emme kaatuneet tai törmänneet mihinkään.

Kisan viides osio oli taas pyöräilyä, kokonaismitaltaan kymmenisen kilometriä. Se vei meidät Vuosaaren satama-alueen ympäri pitkän muurin päässä olevalle näköalatasanteelle quest-ohjeen luo. Tehtävä oli laskea muurissa olevia syvennyksiä, katsoa syvennyksessä numero 75 oleva kirjain, ja kertoa se valvojille. Väärästä kirjaimesta rankaistiin sakkolenkillä. Me onneksi saimme sen heti oikein. Tämän jälkeen pääsimme metsikköön etsimään bunkkeria ja rastia 17. Välillä onnistuin hukkaamaan Elmon metsään, mutta lopulta löysimme toisemme ja rastin, joka oli hienosti syvällä kiven sisällä. Viimeinen pyöräilyrasti ja quest oli täyttömäen huipulla. Jätimme pyörät mäen alle. Ylös kapuaminen oli kävellenkin ihan tuskaa minulle, Elmo puolestaan jaksoi vielä reippaasti lähteä juoksemaan kohti questin määräämää parin sadan metrin päässä sijaitsevaa pistettä. Laahustin perässä, kaukana takana. Ei ihan mennyt sääntöjen mukaisesti, joukkueiden kun ei pitäisi hajaantua.

Lopulta palasimme viimeistä kertaa vaihtopaikalle, istahdimme kajakkeihin, ja aloitimme kisan viimeisen osuuden, melonnan kohti Melontakeskuksen rantaa. Olo oli sen verran voipunut, ettei vauhti ollut päätähuimaava, mutta takana lähestyvä toinen joukkue innosti huitomaan melalla vauhdikkaammin. Kannettuamme kajakit kapean kannaksen yli ja melottuamme vähän lisää saavuimme viimein maaliin. Vaikutti siltä, että emme olleet tässä kisassa ihan viimeisiä, mutta virallisia tuloksia emme vielä tiedä.

Tämäkin kisa oli pääosin erittäin positiivinen kokemus. Olen viimein löytänyt kestävyyslajin, josta oikeasti pidän. Se on eri lajien ja suunnistuksen sekamelska, jonka välissä on hassuja satunnaistehtäviä. Enää pitäisi hankkia kestävyyskunto, jolla tätä voisi harrastaa. Hävetti kävellä, kun kaikki muut juoksivat, mutta minkäs teet, kun ei vaan kykene, ja ei mikään ihme, kun ei kykene, jos liikuntaharrastus rajoittuu kiipeilyn lisäksi lyhyehköjen matkojen hyötypyöräilyyn. Täten asetan tavoitteekseni, että ensi vuonna menen multisport-kisoihin, missä juoksen kaikki jalan taitettavat osuudet. Saas nähdä, miten käy.

6.8. Lähtemisen vaikeus

Kotiinpaluupäivä oli, kuten monesti ennenkin, aivan kamala. Liian aikainen herätys, pakkaamisen viimeistely, mökin siivous ja avainten luovutus hyvissä ajoin ennen vaadittua kello kymmentä. Kyynelsilmäiset jäähyväiset briteille, ja auton suunta poispäin Vercorsista.

Alunperin olimme miettineet, pitäisikö vielä leikkiä turistia, kun aikaa oli runsaasti, mutta lopulta päätimme ajaa saman tien Lyonin kentälle, missä luovuimme autosta. Rinkkoja lähtöselvittäessämme saimme yllättäen kuulla, että ne painavat liikaa - käsittämätöntä, koska ne painoivat saman verran lähtiessämme Helsingistä, eikä kukaan valittanut mitään. Nyt saimme maksaa 30 euroa per nenä tympeille Lufthansan tädeille, 10e per kilo sekä 10e käsittelykuluja. En varsinaisesti ilahtunut tästä, kun mieli oli muutenkin maaassa, ja edessä odottelua sekä lento, mikä on minusta yleensä suunnilleen yhtä kivaa kuin hammaslääkärissä käynti.

Mentyämme läpi turvatarkastuksen päädyimme alueelle, jossa oli kourallinen lähtöportteja, pieni tax free -kauppa, sekä vielä pienempi kahvila, josta sai muoviin pakattuja leipiä. Ainoa alkoholivaihtoehto oli Heineken hanasta. Tässä viehättävässä ympäristössä saimme roikkua noin kuusi tuntia, kun lentomme oli kaiken lisäksi myöhässä. Tulipa tehtyä ristikkoja oikein urakalla.

Lento oli möykkyinen, mutta sentään lyhyt, ja Frankfurtin lentokentän mukavuudet ihan eri luokkaa kuin Lyonin. Lennolle ottamani matkapahoinvointilääke, lennolla juotu valkoviini ja Frankfurtista ostettu gin tonic saivat aikaan jokseenkin onnistuneen vetelän olotilan, ja edellisen tavoin myöhässä ollut lento Helsinkiin sujui mukavasti puoliunessa. Laskeuduimme kotikentälle kahden maissa yöllä. Ylipainoiset rinkkamötkäleetkin tulivat perille, ja taksi vei Pihlajamäkeen nukkumaan.

1.8. Cuves de Sassenage

Maanantaiaamu oli maineensa mukainen: herätys kello seitsemän, kamat kasaan, ja koomaisena autoon halki leirintäalueen, joka jostain syystä oli täynnä tyyppejä karateasuissa. Alunperin matkaan piti lähteä neljä autoa, loppujen lopuksi meitä starttasi yhdeksän jälkeen kaksi, ja kolmas hieman myöhemmin. Reitti oli pitkälti sama kuin edellispäivän kanjonille, mutta jatkoimme sen ohi, kautta upean näköalan yli kaupunkien, ja läpi Sassenagen kapeiden pikku katujen Cuves de Sassenagen parkkipaikalle. Jo aamupäivällä paikalla palloili jokunen turisti ihmettelemässä, koska näytösluola aukeaa. Ei vielä hetkeen, heille kerrottiin, koska me olimme menossa sisään hyvissä ajoin ennen sitä.

Vaihdoimme vaatteet parkkipaikalla, ja kapusimme tuskaisen kuumissamme ylös pitkää mäkeä sisäänkäynnille. Hetken säädön jälkeen oli oikea ovi paikallistettu ja avattu, ja avaimelle keksitty piilopaika. Yhdeksän ihmisen letka lähti etenemään läpi showcaven tunneleiden, jotka portaita ja tasaista lattiaa lukuunottamatta olivat yllättävän kapeita ja luolaisia, etenkin kun valot eivät olleet päällä.

Käytävät toivat meidät isoon kammioon, mistä kulki reitti varsinaiseen luolaan parin lohkareen välitse, alas kiinteitä tikkaita. Minä ja Miri jättäydyimme tarkoituksella jälkeen, jotta voisimme liikkua keskenämme. Tiesimme, että muilla oli kunnianhimoisempia tavoitteita kuin meillä. Itse halusin edellispäivän kanjoniseikkailun ja seuraavaksi päiväksi suunnitellun rekten väliin jotain kevyempää.

"Villi" luola alkoi isoilla, lohkareikkoisilla käytävillä, joissa vastaan tuli myös varsin runsasvetinen joki. Sen vesi on peräisin Gouffre Bergeristä. Huomasimme apuköyden, jota lähdimme seuraamaan, mutta se vei meidät yllättäen hassun vaijerisillan luo, eikä tuntunut mitenkään tarpeelliselta. Jatkoimme joen seuraamista ohi satunnaisen ylösmenevän köyden ja toisen köysipoikkarin, ja lopulta päädyimme suureen tilaan, jonka päättelimme olevan Salle à Manger eli Ruokasali -niminen risteyspaikka. Salin yli kulki ylettömän näyttävän oloinen riippusilta, mutta kun se kerran siinä oli, päätimme kokeilla sen ylittämistä - olimme kyllä jo alkaneet epäillä, että kyseessä olisi jonkinlainen lasten temppurata. Siihen vahvasti vihjasi myös aiemmin bongaamamme vaijeriliuku.

Yllättävän pelottavasti huojuvan riippusillan toisella puolen seurasimme luiskaa ylös, ja päädyimme usean pienen tunnelin risteykseen. Seurasimme yhtä, kunnes se muuttui änkeämisryöminnäksi, mikä ei nyt napannut. Toinen käytävä vei meidät lohkareikkoiseen rinteeseen. Sen alta löysin ison tilan, ja sieltä vetisen tunnelin, johon vei köysi. Hyvin saman näköinen märkä alitus olisi lähtenyt edellisestä isosta tilasta, ja mietimme, olisiko tämä nyt köyden toinen pää. Miri harkitsi uivansa läpi tarkistamaan asian, kunnes havaitsimme riippusillan yläpuolellamme. Olimme itse asiassa menneet ympäri ja palanneet samaan isoon kammioon sitä tajuamatta! Loistavaa suunnistusta, taas kerran.

Seuraavaksi päätimme kokeilla suuntaa, jonka surveyn perusteella arvelimme olevan varsinainen reitti eteenpäin. Pieni kiipeily kiinteiden tikasaskelmien avulla, ja eespäin varsin pieneen ja ahtaaseen tunneliin. Etenemisen haastavuutta lisäsi, että risteyksiä oli vaikka kuinka paljon, kun kartassa niitä ei näkynyt lainkaan. Ohitimme kauniin pienen lammikon köysipoikkarina, ängimme ylös kolosta, ja lopulta päädyimme kolmen epämukavalta vaikuttavan korkean lohkareikkokäytävän risteykseen. Arvottuamme hetken päätimme lopulta palata takaisin: vaikka olisimme jatkaneet eteenpäin, parhaassa tapauksessa olisimme löytäneet tiemme köysiosion luo, emmekä olleet aikeissa suorittaa tänään sellaisia.

Palailimme takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet, isoon kammioon ja joenvarren köysipoikkaria pitkin lohkareisiin tiloihin. Kävimme vilkaisemassa yhtä köysikulkua, jota emme olleet menomatkalla huomanneet. Se vei käytävään, joka oli suorastaan naurettavan täynnä erilaisia köysi- ja vaijerivirityksiä. Ilmiselvästi tämä tosiaan oli jonkinlainen maanalainen Flowpark. Makeeta! Emme kuitenkaan jääneet leikkimään, vaan jatkoimme perääntymistä.

Näytösluolan lähestymisen kuulimme voimistuvana musiikkina. Salissa, josta se alkoi, oli myös lauma turisteja, ja meitä oli pyydetty odottamaan ja pysymään näkymättömissä, jottemme häiritsisi heitä. Nökötimme siis lohkareiden alla kuunnellen kammiossa jostakin syystä kaikuvia joululauluja, kunnes puheensorina lakkasi, ja pääsimme jatkamaan hiippailua päivänvaloa kohti. Yhden nurkan takana näin taas vierailijaryhmän, ja odottelimme lisää. He kävelivät meistä poispäin, ja etenimme lisää, kunnes kuulimme uudelleen ryhmän äänet. Tietenkin kuvittelimme, että kyseessä olis sama, poispäin kulkeva porukka, kun yllättäen turistit alkoivatkin parveilla meidän suuntaamme. Minä ehdin piiloon nähtävyyslohkareikkoon, Miri jäi näytille moikkailemaan turisteille.

Viimein pääsimme pois turistitunneleista, mäkeä alas autolle ja eroon luolavermeistä. Harkitsimme lyhyesti vierailua läheiseen Grenoblen kaupunkiin, mutta olimme likaisia, nälkäisiä ja väsyneitä, sekä hieman ärtyneitä leikittyämme piilosta turistien kanssa. Ajelimmekin vain Intermarketin kautta mökille kokkaamaan.

24.7. Trou qui Souffle

Sunnuntai oli ensimmäinen luolapäivämme. Meidät oli komennettu mukaan reissulle Trou qui Souffleen, aivan leirintäalueen vieressä sijaitsevaan suureen luolastoon. Ennen sitä piti kehittää jostakin aamiainen. Onneksi respan viiksimieheltä saimme eilen tilatut tuoreet croissantit ja leivät sekä kasan muita satunnaisia ruokatarpeita. Hienoin oli kestomakkara, jolle löytyi mökistä possunmuotoinen astia.

Olimme juuri kokoamassa luolavermeitämme, kun saimme kuulla, että tänään olisi ruokakauppoja auki kylälläkin. Koska osa päivän tiimistä oli parhaillaan jossakin katsomassa toisen luolan sisäänkäyntiä, lähdimme siis kaupoille. Méaudren kylä oli oikeastaan suurempi kuin olin odottanut. Kaikesta näki, että se on nimenomaan laskettelupaikka, ja hiljaisempi kesäaikaan. Kylässä olisi ollut leipomo, lihakauppa ja ties mitä, mutta me tyydyimme sympaattiseen sekatavarakauppaan. Viimein ruokaongelma oli ratkaistu!

Kaikki eivät edelleenkään olleet paikalla kun palasimme leiriin, joten luolakamppeet lajiteltuamme keittelimme kummallisen makuista kahvia ja tapoimme aikaa. Kahden kieppeillä alkoi ulkoa kuulua kilinää, kun SRT-varustetut miehet lähestyivät, ja meidänkin oli aika pukeutua haalareihin, valjaisiin ja kasaan metalliroinaa.

Luolan suulle oli kävelyä kokonaista parin minuutin verran, ja polku lähti aivan mökkimme pihasta. Sisäänkäynti oli kapeahko köysilaskeutumisrööri, josta päädyimme kävelyritilän ja lyhyen kiipeilyn kautta käytävän lattialle. Trou qui Souffle tuntui heti hieman vieraalta ja erilaiselta: kivi oli vaaleaa ja hassusti raidoittunutta, ja vastaan tuli suuria kivilaattoja, joista minulle tuli mieleen Ruotsin Kopparbo enemmän kuin mikään Walesin luola.

Jonkin matkaa käveltyämme saavutimme ensimmäisen suuren SRT-haasteen, 30-metrisen köysilaskeutumisen. Saimme odotella jonkin aikaa, kun Tony viritteli köysiä. Martinin valvovan silmän alla pääsimme lopulta aloittamaan laskeutumisen. Kuten jo osasin odottaa, se oli upeaa ja leppoisaa. Väliankkuritkin ohitin vaivattomasti, lukuunottamatta kohtaa, jossa ankkurien välissä oli horisontaalinen poikkaripätkä, ja piti odottaa opettajaa ja kysyä neuvoja. Pienellä taiteilulla siitäkin selvittiin vaivattomasti.

30 metriä on jo aika pitkä köysipätkä, ja pohjalla pohdimme ääneen, pitäisikö kohta kääntyä takaisin. Martin totesi, että jatkossa olisi vastassa vain lyhyitä ja helppoja köysiosioita, joten yhtä hyvin voisimme vielä jatkaa. Lyhyitä ja helppoja ne ehkä olivatkin, mutta niitä tuntui olevan aina vain lisää nurkan takana - 7m, 12m, 11m, 5m, ja välillä kävelyä ja lyhyitä kiipeilyjä. Koko ajan luola eteni jyrkästi alas.

5 metrin köysipätkän jälkeen löytyi vielä yksi suurin piirtein saman mittainen, vaikkei luolakartassa sellaista ollut. Sen jälkeen reitti muuttui ahtaaksi poikkaroinniksi pienen virran päällä, ja päätin jäädä odottamaan, kun walesilaiset kävivät katsomassa, miltä jatko näyttää. Se ei näyttänyt lupaavalta. Tony palasi viimeisimmän köysiosuuden yläpuolelle, ja hetken päästä hän huuteli, että olimme kulkeneet yhden risteyksen ohi. Viimeinen köysilaskeutuminen oli itse asiassa ollut täysin turha. Siitä ylöspääsy oli yllättävän haastavaa, ja vaati vermeiden siirtoa väärässä järjestyksessä sekä venkoilua tyhjän päällä tasamaalle pääsemistä varten.

Aikaa oli jo tässä vaiheessa kulunut sen verran paljon, että walesilaiset päättivät purkaa väärän köyden ja palata takaisin. Alkoi siis pitkä ja raskas nousu ylös. Ensimmäiset pari pitchiä menivät kevyesti, mutta sitten väsymys alkoi painaa. Nerokkaana olin myös jättänyt veden ja ruoan sisältäneen luolasäkin erään alkupään köysipätkän luo, kun kuvittelin, että kääntyisimme takaisin suht pian. Viimein sen luo päästyäni oli myslipatukka parasta ikinä. Päivän opetus: älä ikinä hylkää säkkiä, vaikka sen raahaaminen olisi kuinka raskasta.

Tony meni ohitseni ja kipitti kohti uloskäyntiä. Martin totesi minulle, että voisin myös jatkaa jo eteenpäin, hän palailisi Mirin kanssa, ja huolehtisi siitä säkistäkin. Tein siis näin. 30 metrin pitch oli aivan tuskaa, ja sen jälkeen ryömin ja konttasin eteenpäin. Päättelin, että jos vain kulkisin aina ylöspäin vieviä käytäviä, päätyisin uloskäynnille. Suunnitelmani tuntui hyvältä siihen asti, kun kohtasin umpikujan. Pienen paniikin uhatessa käännyin ympäri ja palasin kammioon, jonka tunnistin tutuksi sisääntulomatkalta - tulvapakojen ketjut ja köydet olivat varma tuntomerkki.

En tiedä, kauanko tarkalleen odottelin yksikseni, mutta se tuntui ikuisuudelta. Välillä kuvittelin kuulevani lähestyvää puhetta tai SRT-varusteiden kilinää, ja kun sammutin valot, näin seinissä kiiltäviä täpliä. Lopulta näin myös oikean lähestyvän valon, ja loppuseurue ilmaantui paikalle. Helpotus oli melkoinen. Se katosi saman tien, kun Martin livahti ohi, ja katosi näkyvistä.

Onneksi Mirin suunnistustaidot ovat paremmat kuin minun, ja hän tunnisti oikean reitin ulos. Sitä jopa merkkasi seinään piirretty pieni punainen nuoli. En tiedä, missä oikein kävin harhailemassa, mutta luultavasti oli oikea päätös kääntyä takaisin. Viimeiset metrit kiipeilyä ja lyhyt köysinousu, ja olimme ulkona. Retken piti kestää 3-4 tuntia, me käytimme siihen 6. Väsymys oli melkoinen. Onneksi omaan mökkiin oli lyhyt matka. Leirissä odottivat suihku, ruoka, ja iltapalaveri, jossa ilmoitimme, että pitäisimme huomenna vapaapäivän.

Pikavisiittejä

Keskiviikko ei ollut reissun onnistunein luolapäivä. Tavoitteemme oli mennä Cwm Dwrin ryömintöjen jälkeisiin luolaston suurempiin osiin selvittämään, miten sieltä kuljetaan Confluenceen ja kohti Ykköstä. Retkemme kuitenkin jäi lyhyeksi, kun osalle seurueesta sisäänkäynnin pystysuora betoniputkilo sekä ryöminnät aiheuttivat liikaa ahdistusta. Olin vaihteeksi johdossa, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä ympäri. Siispä pyörähdimme ahtaimman ryöminnän alussa, ja palasimme pinnalle.

Katselimme hetken louhoksen ympäristöä. Majalla tapasimme Lelin ja Iainin, jotka olivat tulleet setvimään lämpimän veden puutetta. Lämmin suihku olisi kyllä tiedossa, mutta sitä pitäisi odotella puolisen tuntia.

Koska päivän luolailu oli sisältänyt vasta yhden tunnin mittaisen pyrähdyksen, jäimme Mirin kanssa arpomaan, pitäisikö tehdä toinen reissu. Toisaalta olisin kovasti halunnut setviä Cwm Dwrin sunnistushaasteita, toisaalta ajatus saman tien sinne palaamisesta ei oikein houkutellut. Lopulta päätimme lähteä kahden kesken pienelle kierrokselle Kakkoseen.

Ylämäkeä kavutessamme totesimme molemmat olevamme jokseenkin jäässä, ja viimein oven saavutettuamme emme aluksi meinanneet edes saada sitä auki. Hieman mietitytti, oliko koko reissu sittenkään kovin hyvä idea.

Kaikesta huolimatta änkesimme heti sisäänkäynnin jälkeen Mini-Columnseille johtavan kiipeilyn juurelle, ja kapusimme ylös. Kiipeily ei ollut kovin hankala eikä kauhean pelottava, joskin minun mitoillani huomattavasti helpompi kuin Mirin. Pois minipylväiden luota kuljimme pidempää, vähemmän kiipeilyllistä reittiä. Matkalla hämmästelimme ilmassa leijaillutta palavan kynttilän hajua. Olimme aiemmin kuulleet Lelin lainanneen luolan avaimia jollekin vähän epämääräiselle porukalle. Mitähän he oikein puuhasivat?

Sisäänkäynnin lähistön risteyspaikassa pidimme mietintätauon. Kummankaan olo ei ollut erityisen hehkeä, joten mikään kovin eeppiseen emme ryhtyisi. Lähdimme käymään pikaisesti Speedy Caverilla, jotta Mirikin näkisi paikan. Ylös kiipeäminenkin olisi houkutellut, mutta alas laskeutuminen olisi takuuvarmasti ollut epämiellyttävä elämys, kun kivi on raastavan karkeaa, ja Mirillä oli sekä haalareissa että pitkiksissä iso reikä takamuksessa. Poistuimme siis takavasemmalle. Jouduimme vielä tappelemaan hyvän tovin oven kanssa, ennen kuin se meni lukkoon. Tämänkin reissun kestoksi jäi noin tunti.

Majalla meitä odotti lämmin suihku, Elinan kokkaama kasvissoppa ja mukava takkatuli. Koska emme vielä olleet käyneet kertaakaan pubissa, harkitsimme sinne suuntaamista. Ensin kuitenkin odottelimme, että Kakkoseen iltareissulle lähtenyt Vince seurueineen palaisi. Heidän ilmannuttuaan kuulimme kummia: joku oli rikkonut luolamuotoja Edward's Shortcutin alueella. Kerroimme havaitsemastamme oudosta hajusta. Sitä tämä seurue ei ollut huomannut, mutta kovasti kyllä epäilytti, olisiko asialla ollut molemmissa tapauksissa se sama outo porukka.

Yhdeksän jälkeen siirryimme Ancient Britoniin. Siellä opin, että kakku ja jälkiruoka ovat aivan eri asia, ja että Old Rosiessa on todella hyvä hyötysuhde. Otimme hassuja valokuvia ja ihailimme söpöä pubikoiraa. Joskus puolenyön maissa palasimme majalle, missä söimme vähän iltapalaa, juttelimme hetken takan ääressä yhdelle motoristisedälle, ja möngimme nukkumaan joskus kahden jälkeen.

Bioinfosta Bardeihin

Eipä näytä aktiivisuuteni riittävän jokapäiväiseen päivittämiseen, tai edes useampaan kertaan viikossa. Siispä taas tiedossa tiivistelmää.

Bioinfon kurssi päättyi, itse asiassa viikko sitten. Sen aikana muun muassa rakennettiin hieno fylogeneettinen puu Uuden-Seelannin lentokyvyttömien lintujen evoluutiosta, löydettiin lintuinfluenssavirus, ja vertailtiin geeniekspressiota normaaleissa ja syöpäisissä soluissa. Hieman harmittaa, että kurssi on ohi, koska se oli tosi kiintoisa ja toisaalta leppoisa. Voipi olla, että tämän jälkeen täytyy odottaa vuosi-pari ennenkuin pääsen opiskelemaan alaa lisää.

Pääsiäinen, eli siis viime torstai-illasta maanantaiaamupäivään, meni aika erikoisissa merkeissä: osallistuin ensimmäistä kertaa Bardien kevätleirille. Kyseessä siis on kokoontuminen, jossa soitetaan, lauletaan, tanssitaan, näytellään, ja kaikkea muuta mukavaa. Alunperin tämä kai on lähtenyt liikkeelle larppien lieveilmiöistä, mutta mukana on myös ihmisiä, jotka eivät koskaan ole larppaamista kokeilleet.

Leiri oli kokonaisuudessaan oikein mainio elämys. Oli ihanaa päästä laulamaan kuorossa, kokeilemaan tarinateatteria, tanssimaan renessanssitansseja ja soittamaan irkkumusaa - kaiken kaikkiaan tekemään kaikenlaista, mitä yleensä ei tule tehtyä. Toisaalta leirissä oli myös nurjat puolensa, jotka kenties opettivat minulle jotakin itsestäni. Niin kauan kuin oli järjestettyä, aikataulutettua ohjelmaa, minulla oli hauskaa. Kun se illalla loppui ja alkoi vapaamuotoinen hengailu, ahdistuin. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, enkä vaan osannut olla. Päädyinkin menemään aikaisin nukkumaan, myös viimeisenä iltana, jolloin jamit olisivat jatkuneet pitkälle aamuyöhön. En oikein vieläkään tiedä, mistä tämä tarkalleen johtui. Aamulla tunnelma oli taas korkealla ja illan angsti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Harmillista.

Leiriltä jäi uusien tuttavuuksien ja elämysten lisäksi muistoksi tyhmä flunssa. Eilinen menikin kokonaan toipumisen yrittämiseen. Yritin myös opiskella kasvifysiologiaa, mutta siitä ei tunnu jäävän päähän kuin satunnaisia yksityiskohtia.

Ruudun äärellä

Pari päivää on mennyt aika lailla aamusta iltaan näyttöä tuijottaen. Eilen alkoi bioinfon harjoitustyökurssi. Ensimmäisenä päivänä lähinnä pläräsimme PubMedia ja Ensemblia (Hauskinta jälkimmäisessä on katsella, minkä kaikkien elukoiden genomit on sekvensoitu. Lisähauskuutta saa viemällä hiiren kunkin elikon kuvan päälle sen omalla sivulla). Tämä tuntui hieman turhalta, koska en usko oppineeni kovinkaan montaa asiaa, mitä en olisi itse saanut selville tarkastelemalla sivuja hetken aikaa. Tänään oli jo paljon hyödyllisempi päivä: tutustuimme tilastodatan käsittelyyn SPSS:llä. Ei siitä yhdessä päivässä kauhean kattavaa kuvaa toki saanut, mutta nyt olen sentään edes kokeillut kyseistä ohjelmaa.

Kotia kohti palaillessani olen molempina päivinä kuvitellut tekeväni vielä jotain, mutta jotenkin mystisesti olen vain jämähtänyt läppärin taa, ja viettänyt käytännössä koko illan siinä saamatta aikaan yhtään mitään. Olen katsellut paljon luolakuvia sekä höpissyt luolista irkissä, satunnaissurffaillut, ja lukenut huonoa ficciä, koska en jaksa kirjoittaa itse. Tänään päivän suurin aikaansaannos taisi olla muutaman hankalan keskustelun käyminen ilman henkistä hajoamista. Kyllä tämä jo alkaa kovasti arjelta taas tuntua.

Selkkari

Tiivistelmä
"Kivat ja helpot" fuksilabrat eli biokemian harjoitustyöt. Pää hajoaa.

Johdanto
Viime entrystä on aikaa, ja kaikkea on tapahtunut. Nyt ajattelin kuitenkin avautua. Viime viikon maanantaista alkaen olen joka päivä puuhaillut labrajuttujen parissa yhdestätoista viiteen tai parhaimmillaan kuuteen (ja lisäksi käyttänyt harvat tyhjät hetkeni laskuihin, kaavioihin sun muuhun selosteluun). Puolet ajasta olen aivan innoissani, toisen puolen ajasta haluaisin hakata päätäni seinään tai vaihtoehtoisesti imeä itseeni kaiken huoneesta löytyvän etanolin. Kamelin selkä katkesi oikeastaan jo maanantaiaamuna, kun tajusin laskeneeni eräät edellisen viikon jutut ihan pieleen, ja eilen tuli niin kiire Juvenalian sello-orkesterikeikalle, että olin konserttipaikalla viisi minuuttia ennen kuin esitys alkoi, mutta on tänäänkin ollut aika pirun hajottava päivä. Työn alla oli SDS-PAGE, eli semmoinen hilpeä geelielektroforeesisysteemi, jolla tunnistetaan proteiineja.

Aineisto ja menetelmät
Alku oli lupaava. Olin innoissani, koska työ itsessään oli kiinnostava ja jännä. Olin myös niin huisin fiksu että tajusin, miten 5x puskuriliuos piti laimentaa. Oikeastaan vielä siihen asti, kun saimme ajolaitteet kasattua, näytteet geeliin ja ajon käyntiin olin ihan messissä ja hiphei. Sen jälkeen ei sitten oikein onnistunut mikään.

Meidän piti tehdä geeliä seuraavalle ryhmälle, joten pääsimme sitten leikkimään myrkyillä vetokaapissa. Vetäisin iloisesti Finnpipetin sisään jotain - ikävä kyllä oli mahdotonta tietää ihan varmasti, oliko se vettä tai harmitonta puskuria vai akryyliamidia, joka on hermomyrkky ja karsinogeeni ja paha ja varokaa ja aijai.

Tässä vaiheessa ajo olikin valmis, ja palasimme ronkkimaan geeliä, jossa näytteemme olivat. Sehän tietysti repeili miten sattui. Luovutin alkuunsa ja työparini ystävällisesti hoiti homman.

Tulokset
Ikävä kyllä nätin ja hienon (tähän tyyliin) raidallisen geelin sijaan meidän versiossamme oli vielä värjäyksen jälkeenkin vain yksi paksu tumma raita alareunassa. Plääh. Päätimme värjätä sen uudelleen, jolloin lahjakkaana ihmisenä otin ja kippasin kivan sinisen väriaineen pitkin pöytää (toki taktisesti vielä toisen työparin pöydälle, ei omallemme). Tässä vaiheessa onneksi kello oli jo niin paljon, että meidän oli pakko lopettaa, joten en päässyt tuhoamaan enempää asioita.

Tulosten tarkastelu
Olisi se kai voinut huonomminkin mennä. En sentään oikeasti myrkyttänyt itseäni tai muita, tai tärvännyt ja hajottanut peruuttamattomasti mitään kauhean kallista. Täytynee yrittää vielä vähän enemmän, että saisi sentrifugin poksautettua. Enää kaksi päivää jäljellä. Puh.

Valmis, muttei kypsä

Biotekniikan opintoni alkoivat pehmeällä laskulla: rautalangasta väännettyjä kemian perusteita maanantai- ja tiistaiaamuna, ja tiistaina Johdatus biotekniikan opintoihin, missä tutustutaan alaan sekä askarrellaan HOPSia. Muitakin luentoja olisi tiistaina ollut, mutta tällä viikolla jätin ne väliin, ja suuntasin sen sijaan wanhalle tutulle keskustakampukselle, päärakennuksen pieneen juhlasaliin, missä järjestettiin Humanistisen tiedekunnan lukuvuoden ensimmäinen publiikki. Surevaksi omaiseksi paikalle lupautunut äiti olikin kipeänä, joten vastaanotin HuK-tutkintotodistukseni ja join yliopiston tarjoaman skumpan ihan yksikseni. Oli kyllä elämäni antikliimaktisin valmistujaistilaisuus. Tosin kandi nyt on tutkintonakin aika mitäänsanomaton, suurimalle osalle ihmisistä vain pakollinen väliporras matkalla kohti sitä varsinaista tavoitetta eli maisterin papereita.

Valuin kotiin tuntien oloni ennemminkin synkäksi ja masentuneeksi kuin vapautuneeksi tai tyytyväiseksi. Tietysti menin sitten vielä pahentamaan asiaa ryhtymällä avautumaan ihmisille vaikeista asioista irkissä. Jotenkin onnistuin ahdistuneesta tunnelmasta huolimatta laittautumaan enemmän tai vähemmän edustavaksi, ja vaikkei oikein olisi tehnyt mieli, lähdin illaksi Boan fuksisitseille Uudelle.

Olin etukäteen päättänyt, että kun nyt kerran on valmistujaispäivä ja kaikkea, bileissä voisi irrotella oikein vapautuneesti. Viis keskiviikon kello kahdeksan kemian luennosta. Niinhän siinä sitten kävikin, että aiempi angsti haihtui kuin tuhka tuuleen, kun sen päälle kaatoi tarpeeksi viinaa. Yhtään en varmastikaan vaikuttanut vanhemmalta taikka viisaammalta kuin nuorimmat fuksit, vaan ehkä pikemminkin päinvastoin. En tosin sentään kaatanut pöytää, kuten eräille toisille kävi... Jatkoillakin tuli istuttua jonkin aikaa, mutta selvisin sentään viimeisellä yöbussilla kotiin. Oli kyllä vinkeät bileet.

Elämää ja peliä

Loppuviikko orientoivia meni nopeasti, ja fuksiporukka alkoi hiljalleen tuntua tutulta. Ehkä joukkoon sopeutuminen ei olekaan mahdotonta, vaikka outo vanhus olenkin. Tutustuminen ja hengaaminen taisi olla sitä hyödyllisintä antia viikosta, virallinen osuus ei minulle sisältänyt juuri mitään uutta. TVT-ajokortti, jonka joudun nyt tekemään, kun sitä ei aiemmin minulta ole vaadittu, huvittaa minua suuresti. Lisäksi tulin ostaneeksi Biotekniikan Opiskelijoiden Ainejärjestön eli Boan haalarin, joka käsittämätöntä kyllä on täysin saman värinen kuin vanha Stadian haalarini, eli nykyinen virallinen luolavaatteeni.

Torstaina käväistiin Tapanilassa seinällä, vaihteeksi mukana minun ja olmin lisäksi myös Miri ja Dare. Sujui ihan mukavasti. Pitäisi oikeasti kiivetä enemmän vaikeampia reittejä, niin voisi joskus kehittyäkin. Illalla leikimme Mirin hankkimilla maskeeraustarvikkeilla. Opin, että hirvittävän näköisten haavojen tekeminen ei ole kauhean vaikeaa, kun taas uskottavien kuhmujen aikaansaaminen on lähes mahdotonta, ja että arpivaha on pahasta.

Syy vamma-askarteluun oli viikonlopun peli, johon suuntasimme perjantai-iltana. Bravo Beach Hospital nimittäin oli, kuten nimikin vihjaa, sotasairaalapeli. Peli oli jatkoa reilu vuosi sitten pelatulle Bravo Beach Patrolille, ja aika lailla kaikki edellisen pelin taistelusta selvinneistä hahmoista olivat mukana. Me jatkohahmojen pelaajat nukuimme pe-la-yön rauhaisasti offgame, ja rysähdimme peliin näyttävän verisesti lauantaiaamupäivänä. Peli oli hyvin erilainen kuin edellinen osa, mutta yhtä lailla mainio erinäisistä järjestäjätiimiä häirinneistä tosielämän hankaluuksista huolimatta.

Pääsin olemaan hysteerinen päänsä lyönyt ihminen, jolla on tärkeää sanottavaa, mutta jota kukaan ei usko (ja joka vielä loppujen lopuksi tainnutettiinkin kun se oli häiriöksi). Sen jälkeen oli vuorossa runsaasti angstaamista pahoin loukkaantuneen kaverin vuoksi, sotaoikeudenkäynnin sivustakatselua, suojeluhälytystä seurannut yleinen kaaos ynnä muuta jännää. Kolmen laivaston teknikon porukkamme selvisi koettelemuksesta yhteisvoimin, vaikka huhun mukaan meillä oli murhaajakin kannoillamme.

Ikävä kyllä yhdistelmä pelin aikana syntynyttä ruoka/nestevajausta, väsymystä, pelin henkistä rankkuutta ja kunnollisen purkutilaisuuden puuttumista sekä yleistä epävakautta sai aikaan sen, että pelin jälkeen suoritin jo pelipaikalla satunnaisen henkisen hajoamisen. Ajatus siitä, että pitäisi vielä jäädä paikalle roikkumaan, tuntui täysin mahdottomalta, joten ajelimme kotiin. Sunnuntai menikin palautuessa. Pelailtiin Gloomia ja katseltiin Kuninkaan paluuta. Debriefin viimeistelyn jätin maanantaille.

Kolmas kerta...

Kun aloitin musiikkipedagogin AMK-tutkintoon johtavat opinnot Stadiassa syksyllä 2003, olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Olin iloinen ja ylpeä, että olin päässyt opiskelemaan juuri sitä alaa, mihin kaikkein eniten halusin, vaikka tiesin jo silloin, ettei se ollut millään tavoin järkevä valinta. Useampikin vanhempi ja viisaampi ihminen oli sanonut, että älä nyt hyvänen aika fiksu nuori ihminen sille tielle lähde, kun muitakin vaihtoehtoja on. Jälkiviisaasti voinen todeta, että ehkäpä he tiesivät, mistä puhuivat.

Kun aloitin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan yleisen kielitieteen laitoksella syksyllä 2004, olin vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit. Olin huolissani siitä, että olisin omituinen tapaus, mutta onneksi vuosikurssillani aloitti useampi paljon vanhempikin opiskelija. Sitä paitsi olin ylettömän onnellinen siitä, että minulla oli yhtäkkiä valtava määrä uutta ja erilaista opiskeltavaa. Pelkän soittamisen asemesta voisin lukea kaikenmoista hassua, suorittaa opintoja tenttimällä kirjoja, kirjoittaa esseitä - minulle oli oikeasti tullut perinteistä koulunkäyntiä ikävä jo yhdessä vuodessa. Olin toki alusta lähtien tietoinen siitä, että yleinen kielitiede on alana hyvin teoreettinen, eikä mitenkään turhan rationaalinen valinta sekään, mutta siitä viis, voisihan sitä pääainetta vaihtaa myöhemminkin. Tärkeintä oli, että saisi opiskella kaikkea kivaa.

Kun eilen aloitin Helsingin seudun biotekniikan koulutusohjelmassa, olin kuusi vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit, ja vanhempi kuin kukaan ryhmämme tutoreista. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö olisi enemmän kuin vähän omituinen tapaus. Taskussani oli jo yksi ammattikorkeakoulututkinto, ja HuK-paperit pitäisi saada ensi viikolla. Kumpikaan aiemmista aloista ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole tuntunut ihan oikealta, monesta eri syystä. Useampaan otteeseen näiden kahden päivän aikana on tullut ihmeteltyä, miten hitossa minä ikinä kuvittelin, että uusien opintojen aloittaminen tässä vaiheessa olisi millään tavalla hyvä idea. Toisaalta, useampaan otteeseen olen myös ajatellut, että pahus sentään, miksen minä ole lähtenyt opiskelemaan jotain tällaista jo aikaa sitten? Alaa, joka on samaan aikaan kiinnostava teoriatasolla, mutta myös hyvinkin käytännönläheinen, ja jolla voi oikeasti saada aikaan jotain konkreettisesti hyödyllistä?

Tänään kiersimme Viikin kampusta, ja olo oli kuin muksulla jouluna, kun ihastelin kaikkea jännää ja kiehtovaa, mitä biotieteellisestä tiedekunnasta löytyy. Saatan olla outo, kun minusta oli jotenkin ihan mahtavaa kuunnella tutkijoiden innokasta selostusta projektista, jossa tarkastellaan pelloilla kasvavia homeita ("Meillä on tässä semmoinen 500-600 maljaa, joihin viljeltyjä erilaisia homeita parhaillaan pyrimme tunnistamaan..."--"Tässä on tämmöinen tosi kaunis punainen väri tässä homeessa") - mutta tässä tapauksessa outouden luulisi olevan juuri oikeanlaista.

Yhtä innoissani olen toki ollut kahden edellisenkin kouluni alkumetreillä. Ainahan minä pidän kaikesta uudesta ja kiiltävästä. Aika näyttää, oliko tämä valinta sen toimivampi kuin edelliset. Jos ei, luulen, että tämä sai kyllä olla viimeinen kerta, kun olen fuksi. Nytkin on jo niin jälkeenjäänyt olo, että neljättä kertaa en enää kestäisi.

Kooma-avautumista

Aamuvuoroviikko. Kooma. Yleiselämäahdistus. Varmasti paras aika päivittää blogia. Sisältää märehdintää. Lukeminen omalla vastuulla.

Viime kuukausina minulla on ollut toistuvasti sellainen olo, että olen umpikujassa, että elämäni on ollut sarja vääriä valintoja. Ongelma on, että valintoja ei aina tiedä vääriksi, ennen kuin on tehnyt ne - vaikka minun kohdallani kyllä taitaa useammin käydä niin, että tiedän valinnan vääräksi, mutta teen sen silti. Olen ties kuinka moneen kertaan päätynyt jossittelemaan, olisinko onnellisempi tai tyytyväisempi elämääni, jos olisin tehnyt erilaisia valintoja. Lähinnä koen, että lukion loppuun asti kaikki oli jees, sen jälkeen alkoi sössäily. Onko tämä nyt joku neljännesvuosisadan kriisi?

Tämän kevään uusien opiskelupaikkojen haku oli kai jonkinlainen yritys paikata tätä tunnetta, päästä ulos umpikujasta, mutta jos nyt jotenkin vahingossa sattuisinkin pääsemään johonkin, todennäköisesti se ei olisi yhtään sen parempi valinta kuin mikään aiemmistakaan. Jotta voisin saavuttaa jollakin alalla niin paljon kuin haluaisin, minun pitäisi osata valita jokin yksi suunta ja keskittyä siihen, omistautua ihan tosissani, vaan ei. Kuten muuan läheinen ihminen luonteeni kiteytti, "Et halua sitoutua mihinkään, koska aina on se mahdollisuus, että nurkan takana on jotain parempaa". Vaihtoehtoisesti tämän voi myös muotoilla "Et vaan ole koskaan tyytyväinen". Näinhän se ikävä kyllä tuntuu olevan.

Eipä mulla tässä muuta. Tulevaisuudensuunnitelmissa lisää metronajoa, väsynyttä huonoa kiipeilyä ja fanficciä, joka ei kestä päivänvaloa. Hiphei.

Arjen värit

Monta viikkoa matkasta, ja arki on taas asettunut tavanomaiseen lusmunharmaaseen olotilaansa.

Oli vappu, kesä tuli, puihin ilmaantui lehdet, ulkona on vihreää ja lämmintä - ja tämä tietysti tarkoittaa minun osaltani sitä, että kesätyöt alkoivat. Viime maanantaista elokuun puoliväliin se on sitten taas sitä samaa, väsynyt sininen täti ajelee edes-takaisin pitkin tunnelia oranssilla junallaan. Ensi viikko on ensimmäinen aamuvuoroviikko, mikä arkisarjalaiselle tarkoittaa viittä aamuvuoroa putkeen. Aiemmin en ole ikinä tehnyt neljää peräkkäistä aamuvuoroa enempää, ja nekin ovat aina olleet vaihtelevia, eivät yksinomaan tuska-aikaisia, kuten nämä tulevat olemaan. En odota innolla.

Töiden lisäksi olen "lukenut pääsykokeisiin". Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että olen raahannut lukion kirjoja ympäriinsä laukussani, ja lukenut silloin tällöin sivun tai pari. Kemia, joka minusta oli silloin muinoin aika yksinkertaista ja helppoa, tuntuu siltä, kuin en olisi koskaan sitä lukenutkaan. Biologiasta muistan paljon enemmän, ja se on edelleen kivaa, etenkin kaikki perinnöllisyyssälä. Olisihan se ihan siistiä päästä opiskelemaan enemmänkin tuollaista. Jostain syystä lukumotivaation löytäminen vaan tuntuu kuitenkin ihan mahdottomalta.

Fanfic kiinnostaisi edelleen paljon enemmän kuin mikään järkevä. Joskus edelleen mietin, että pitäisi joskus yrittää oikeasti kirjoittaa jotain oikeaa, mutta se kaunis ajatus kaatuu aina siihen, ettei minulla ole inspiraatiota kirjoittaa, jos ei ole valmiita kivoja hahmoja ja maailmaa, joilla leikkiä.

Postmatkakrapula

Arkeen palaaminen ei oikein ole vieläkään onnistunut. Tiistain elin vielä matkatunnelmissa, lähinnä noita blogimerkintöjä väsäten. Eilen oli pakko lähteä kotoa venäjäntunnille ja YSsään. Venäjässä olin pihalla poissaoloputken vuoksi, YSsässä parin viikon soittotauon takia. Molempia ongelmia olisin voinut lieventää harjoittelemalla etukäteen - vähän yritinkin, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Lisäksi, minun olisi kait mahdollista saada kandin paperit kasaan vaihtamalla prosemmani otsikko, lähettämällä jokunen sähköposti ja käymällä vähän paperisotaa, vaan ei, ei vaan inspiroi. Ainoa asia, mikä tällä hetkellä huvittaa yhtään, on fanfic. Haluan takaisin luoliin! Hemmetin matkakrapula, voisi hiljalleen jo häipyä.

Mielialaa eivät varsinaisesti myöskään kohottaneet metron eiliset linjavaalit. Tänä kesänä ajan sitten keskikesää lukuunottamatta arkisarjaa. Tässä on tavallaan yksi hyvä puoli: viikonloput ja pyhät ovat aina vapaita. Huonona puolena ei sitten tule rahaakaan niin paljoa. Ekstrahuonona puolena arkisarjassa on aina peräkkäin viisi samaa vuoroa, siis viitenä päivänä putkeen aamuvuoro, joka alkaa kello 5.25, jolloin minun pitää suorittaa joka hemmetin aamu tuskallinen "herätys ennen neljää, kävely Pitäjänmäen asemalle, henkilökuntakuljetus kahdella eri autolla varikolle" -rumba. Agh. Kesä. En tahdo.