2.8. Coventosa, otto 2

 Perjantain piti olla päivä ennen suurta läpireissua, joten se olisi syytä ottaa rauhallisesti. Edellisyön myöhään valvominen ja sen jälkeen pitkään nukkuminen söivät päivää. Dare ei kuitenkaan ollut vielä käynyt maan alla Cantabriassa, ja minua riivasi kauhea epävarmuus osaamisestani ja jaksamisestani. Päätimme käväistä kevyesti Coventosassa. Brian lähti kuskiksemme ja mukaamme, Miri jäi viettämään vapaapäivää brittien kanssa ajelun ja kävelyn merkeissä.

Lähdimme liikkeelle vasta iltapäivästä, mutta ei se mitään, retken oli joka tapauksessa tarkoitus olla lyhyt. Se tapahtui minulle järviretkellä tutuksi tulleessa maastossa. Tällä kertaa emme edes aikoneet järville asti. Sen sijaan kuljimme niitä kohti noin tunnin, ja käännyimme takaisin. Kas kummaa, ilman painavaa säkkiä ja uintiretken tuomaa melkein-hypotermiaa meno oli huomattavasti kevyempää, ja esimerkiksi jyrkkä mäki lähellä uloskäyntiä tuntui paljon lyhyemmältä.

Ennen ärsyttävää luiskaa viimeistä köysiosuutta lähdimme vielä katsomaan nähtävyyttä: vähän matkaa köyden alta vasemmalle ja matalan kohdan ali sijaitsee Los Fantasmas -niminen tila, joka on täynnä komeita isoja tippukiviä. Siellä olivat myös naapurimökissä asuvat Tim ja Richard ottamassa valokuvia, joten jouduimme hieman poseeraamaan. Luolavalokuvaajat ovat kyllä vihoviimienen riesa, aina niitä on jossain väijymässä… Lopulta onnistuimme pakenemaan luolasta ulos. Parituntinen retki oli ollut juuri sopivan kevyt.


Leirissä suunnitelmat alkoivat mutkistua. Martin ei harharetkensä jälkeen ollut innokas toiselle suurelle läpireissulle ainakaan vielä lauantaina. Illaksi oli myös ohjelmassa bileet, ja olisi kiva oikeasti voida ottaa ne rennosti. Lopulta päätimme siirtää läpiretken sunnuntaille. Siispä, jihuu, bileet!

Bileiden teema oli rioja: viime pääsiäisenä läheisessä majatalo-ravintolassa majailleet SWCC:läiset olivat voittaneet arvonnasta 12 litraa kyseisentyyppistä viiniä sisältävän jättiläispullon, ja se piti tuhota illan aikana. Ohessa syötiin herkullista paellaa. Iloisesti juopuneessa seurueessa riitti luolatarinoita ja huonoa huumoria, ja tunnelma oli mitä mainioin. Vielä jälkiruuaksi kakkua, ja hieno tyytyväinen ähky oli saavutettu. Käveltyämme takaisin leiriin hulina olisi ilmeisesti vielä jatkunut teltta-alueella, mutta itse en halunnut seuraavalle päivälle tappokrapulaa, vaan siirryin nukkumaan.

3.-4.4. Lausanne

Edellisestä päivityksestä on melkoisen kauan, ja siinä välissä on ehtinyt tapahtua paljon kaikenlaista. Nyt edessä onkin mittava projekti, eli yritelmä saada blogi enemmän tai vähemmän ajan tasalle.

Lasketteluviikonlopun jälkeen oli kaksi tavanomaista arkipäivää. Tiistaina 3.4. iltasella junailin Genèven yllättävän pienelle ja vaatimattomalle lentokentälle, mistä löytyi vierailemaan tullut Miri. Siirryimme yhdessä Cèdresiin, missä söimme välipalaksi ruisleipää - kyllä oli hyvää! Tietenkin oli myös ihana nähdä pitkästä aikaa. Päivän päätteeksi lähdimme kävelylle ja etsimään ravintolaa. Sopivasti edellisten päivien lämpö ja auringonpaiste oli vaihtunut kaatosateeseen, joten emme viitsineet etsiä kovin kauaa, vaan asetuimme Ouchysta löytyneeseen hotellin ravinteliin. Listalla oli muun muassa sammakonreisiä, joita Miri testasi, ja minäkin sain maistaa, ekaa kertaa ikinä. Ihan hyviä olivat, enemmän kala- kuin kanamaisia.

Keskiviikon ohjelmaa rajoitti, että minulla oli Genomiikan, proteomiikan ja kvantitatiivisen genetiikan harjoituksia klo 8-12. Koulusta selvittyäni söimme ruokalassa, ja esittelin Mirille kampusaluetta. Pakollisen Rolex Learning Center -visiitin jälkeen otimme metron keskustaan, ja katselimme sielläkin nähtävyyksiä: Palais de Rumine, katedraali, automaattimetro...

Pitkällisen pohdinnan tuloksena päätimme suunnata illalla Bussignyyn luolakerhon kokoukseen, lähinnä saadaksemme köyttä ja kilkkeitä suunnitteilla olevaa luolaoperaatiota varten. Kokous itsessään ei ollut erityisen mielenkiintoinen, vaan sisälsi muun muassa väittelyä siitä, voiko seura lainata kypäriä jollekin koululuokan luolaretkelle. Nämä GSL:n kokoukset ovat sikäli hassuja, että koko jäsenistö on paikalla, mutta käsiteltävät asiat ovat enemmän kuin hallituksen kokouksesta, välillä hyvinkin yksityiskohtaisia pikkukysymyksiä.

Pallaskatti ja porkkanakakku

Paluu reissusta arkeen ei tapahtunut pehmeällä laskulla, vaan geenitekniikan luennolla heti tiistaiaamuna kello 8. Olin aika ylpeä, että sain raahauduttua sinne. Onneksi kyseessä on oikeasti kiinnostava kurssi - ja onneksi muut opinnot alkavat vasta ensi viikolla. Jäi hyvin aikaa purkaa rinkkaa, pyykätä, ja ihmetellä tulevia aikatauluja. Kävin toki viikon aikana myös syksyn ekoissa YS:n harjoituksissa ja pidin ensimmäisen soittotunnin kesäloman jälkeen.

Koska luolaton arki kaikesta huolimatta tällä hetkellä ahdistaa aika lailla, viikonloppuna piti korjailla mielialaa kivoilla asioilla. Perjantaina kävimme Mirin kanssa Korkeasaaren Kissojen yössä. Paikalla oli ehkä hieman liikaa muita ihmisiä, mutta muuten reissu oli oikein onnistunut. Kun ulkona oli kylmää ja tuulista, Amazonia- ja Africasia-talojen trooppinen ilmasto tuntui erittäin miellyttävältä. Parasta tietysti oli, että kerrankin onnistuimme näkemään kaikki kissat virkeinä ja liikkeellä.

Leijonista ja tiikereistä viis, suurimpia suosikkejamme olivat kovasti maatiaiskissaa muistuttava metsäkissa sekä aro- ja pallaskissan nimilläkin tunnettu manuli. Muut kissat hyökkäsivät innoissaan kiinni ruokaan heti, kun se oli niiden häkkiin asetettu. Korkealle katonrajaan kiivennyt manuli sen sijaan pohdiskeli ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin uskalsi lähteä laskeutumaan kohti eväitään - ja tipahti puolivälissä. Se ei pudonnut sirosti jaloilleen kuten kotikissa, vaan kömpelösti, ja jälkeenpäin se kokosi itseään hyvän tovin häntä kärttyisän oloisesti viuhtoen. Otuksen normaali kävelytyyli oli hidasta lyllertämistä maha maata viistäen. Kyseessä ei edes ollut vain tämän tyypin ominaisuus, vaan toinen, pienemmän ja nuoremman oloinen manuliyksilö liikkui samalla tavalla.

Lauantaista suurin osa kului Walesin-reissulta otettujen kuvien läpikäymiseen, niitä kun oli yhteensä noin 1400 kappaletta. Saimme ne karsittua reiluun kolmeensataan, ja vieläkin olisi varaa vähentää. Kuvat ilmaantuvat nettiin joskus, jos kaikki kuvaajat antavat luvan otostensa käyttöön. Lisäksi laitoimme ruokaa pitkään ja hartaasti. Mirin mausteinen makkarakeitto osoitti minulle, ettei keitto aina ole onnetonta litkua, josta ei mene nälkä. Itse onnistuin vaihteeksi leipomisessa ihan täydellisesti.
Porkkanakakku oli juuri sellaista kuin pitikin, eli erittäin hyvää - ja se jopa näyttikin hyvältä.

Sokeria, sormi ja bionörttäystä

Viime viikonloppua kuvaa parhaiten sana "sokerihumala". Lauantaina käväisin aamulla kiipimässä. Luolapuuhat eivät olleet tehneet minusta siinä yhtään taitavampaa, ja keinotekoinen seinä tuntui todella mitäänsanomattomalta märkään kalkkikiveen verrattuna. Tämä pieni liikuntatuokio ei millään tavalla tasapainottanut muita puuhia. Kiipeilyn jälkeen nimittäin oli AOK:n kokous, jossa oli fondueta, skumppaa, suklaakakkua ja hirveä määrä karkkia. Huh. Olin juuri ja juuri ehtinyt toipua tästä sunnuntaiaamupäivään mennessä - ja silloin oli vuorossa kvartettisoittelua, missä tarjolla oli ainakin viittä eri laatua jätskiä, muffinsseja, suklaakakkua ja muuta mukavaa. Huhhuh.

Maanantaina marssin vihdoin viimein YTHS:lle näyttämään tammi-helmikuun vaihteessa murjomaani vasenta nimetöntäni, joka ei edelleenkään oikene kunnolla. Kuten olin odottanutkin, lääkärisedän näkemys oli, että noh, se on nyt tuollainen, ehkä se siitä vielä suoristuu, tai sitten ei. Sen sijaan en ollut odottanut veikkausta, että se on ehkä alunperin murtunut. Ei se nyt niin kipeä ollut. Asian todellinen laita selvinnee röntgen-kuvista. Joka tapauksessa, tämä vähän vänkyrä sormi on puhtaasti kosmeettinen haitta, koska se kuitenkin toimii ihan normaalisti. Ei kovin eeppinen kiipeilyvamma.

Bioinfossa oli eilen Unix-päivä. Tuli kerrattua kaikkea hyödyllistä, minkä olin jo ehtinyt unohtaa, ja uusiakin juttuja tuli vastaan. Tänään jatkettiin samalla linjalla, mutta geneettisemmin, eli leikittiin EMBOSS-paketin ohjelmilla. Minulla on edelleen suuria vaikeuksia suhtautua tietokoneella tapahtuvaan opiskeluun. Minusta on jotenkin omituisen ahdistavaa, kun opettaja tulee kurkkimaan olan takaa, mitä nörttäilen, ja kovin turhauttavaa, kun isohkon ryhmän on pakko edetä hitaimman mukaan. Toisaalta, on tämä ehdottomasti paljon lystimpää kuin perinteisellä luennolla istuskelu. Tuntuu käsittämättömältä, että on ihmisiä, jotka oikeasti elättävät itsensä genetiikkanördäyksellä. Kelpais kyllä mullekin.

Viimeiset vapaapäivät

Lauantain vietin vanhojen juvenalialaisten seurassa. Naureskelimme keskenämme sille, että meillä oli "orkesteritapaaminen", kun tosiasiassa kukaan meistä ei enää soita ihastuttavan Juvenalian Kamariorkesterin riveissä. Kokkailimme sukiyakia. Se oli oikein hyvää, vaikka vuodenaika olikin sille ilmeisesti ihan väärä. Ruoan raakaan munaan dippaamisen tarpeellisuudesta en kyllä vakuuttunut. Päälle sitruunamarenkipiirakkaa, sitten tanssimatoille hyppimään. Sekin oli pitkästä aikaa tosi vinkeää.

Sunnuntaina tulin nukkuneeksi hämmentävän pitkään, eikä päivä oikein lähtenyt käyntiin missään vaiheessa. Lojuttuani aamun kotona siirryin Laaksolahteen syömään ja jatkamaan löhöilyä. Tämä oli kuitenkin viimeinen kesälomapäiväni, joten en pahemmin ahdistunut siitä, että olin vaan ja lusmuilin.

Huomenna alkaa koulu. Hämmentävää kyllä se pelottaa minua enemmän kuin vähän. Voisi kuvitella, että kolmas kerta menisi jo rutiinilla. Tosin niinä kahtena edellisenä kertana en ole ollut viisi-kuusi vuotta vanhempi kuin suurin osa muista aloittajista.

Muistutus

Tänään oli vaihteeksi se päivä lukukaudesta, jolloin Ylioppilaskunnan Soittajat soitti kauden Helsingin pääkonserttinsa. Kulutettuani aamupäivän kokeelliseen ruoanlaittoon (bobotie on hauska ruoka!) siirryinkin siis ylioppiston päärakennukselle. Lämmittelyssä ei ollut mitenkään suuremmin innostunut olo lähestyvän esityksen suhteen. Kappaleista Sibeliuksen Satu on sellisteille lähinnä tuskaisa voimainkoetus kaikkine pizzicatoineen, ja R. Straussin oboekonsertto vähän turhan hilipatihei-hyväntuulinen kiinnostaakseen minua. Suosikkiosuuteni ohjelmistostamme on Tubinin 3. sinfonia "Sankarillinen", joka on lähinnä hillittömän mahtipontista mättöä. Lämmittelyn päätteeksi jaettiin jäsen- ja ansiomerkkejä, ja näin se vain meni, että oli minun vuoroni saada jälkimmäinen. Ansiomerkin siis saa soitettuaan orkesterissa 10 kautta eli viisi vuotta. Niin kauan YS-uraa takana. Äkkiä se aika on mennyt, ja vieläkin tunnen itseni ihan junioriksi, vaikka soolosellistikin olen ja kaikkea.

Ennen keikkaa alkoi jotenkin kummasti vähän jännittää. Etenkin Sibeliuksessa on yksi paikka, joka ei niin koskaan mene tismalleen oikein, kun on rytmisesti niin paha pitää koossa. Niinhän siinä sitten kävi, ettei se pysynyt esityksessäkään, mutta soitettiin jotain kumminkin ja yritettiin näyttää vakuuttavilta... Kaikki muu kyllä sujui, ja väliajan jälkeinen Tubin oli pitkästä aikaa taas semmoinen soittoelämys, joka muistutti minulle, miten mahtavaa tämä orkesterimusisointi on. Toisen osan älyttömän nopeat kohdat tarjosivat haastetta, mutta menivät hienosti, ensimmäisen ja kolmannen osan hitusen yksitoikkoiset stemmat eivät häirinneet kun kokonaisuus on niin mahtavan juhlava. Parasta. :)

Sinne meni!

Hermostuneen huonosti nukutun yön jälkeen kauan odotettu 28.4. aamu viimein koitti. Opinnäytteen deadline. Siispä siirryin konsalle, tulostin tekeleeni ja kansioin sen. Melkoinen määrä paperia. Lähetin nettilomakkeella kopion kirjastoon ja sähköpostitse ohjaajalle sekä täyttelin lupalappuja sähköistä julkaisemista varten. Lopuksi pyydystin ohjaajan ja luovutin paperikopiot eteenpäin. Ja siinäpä se. Viimeinkin mokoma tekele on poissa käsistäni. Saas nähdä, mitä tarkastajat siitä ajattelevat.

Suunnatonta vapauttani ihmetellen palailin kotiin, missä onnistuneen palautuksen kunniaksi kulutin AOK-kokouksesta ylijääneet sushiainekset. Ei kyllä tullut yhtä hyvää kuin silloin, tai sitten vain seurassa kokkaamisen ja syömisen hauskuus saa ruoan maistumaan paremmalta. Olin juuri ehtinyt syödä, kun piti lähteä ulos isin ja veljien kanssa – ja sitten tietenkin mentiin syömään Cantina Westiin. Ääh. Eihän siellä voinut syömättäkään olla, joten olipas kohtalaisen ruokaisa ilta kaiken kaikkiaan. Huh huh.

Kotona olisi pitänyt lukea saksankokeeseen tai itse asiassa tehdä kyseisen kokeen kotiin jaettu kielioppiosuus, mutta en vaan kertakaikkiaan kyennyt. Juurihan minä palautin opinnäytteen, ei minulta nyt voida vaatia tämmöiseen keskittymistä! Paitsi että vaaditaan, mutta eiköhän se jotenkin läpi mene, ja arvostelukin on vain hyväksytty/hylätty-asteikolla.

Sushi-iltamat

Lauantaiksi olisi ollut tarjolla muun muassa YS:n salonkiorkesterin 30-vuotisbileet, mutta joskus täytyy laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Tärkeysjärjestyksessä ensin tulivat lukiokaverit. Siispä vuorossa oli AOK:n huhtikuun tapaaminen, jota itse emännöin. Aamupäivä meni siivoten ja järjestellen, ja kaupassakin piti käydä. Iltapäivästä ihmiset saapuivat ja pääsimme askartelemaan--olin nimittäin päättänyt levittää itsetehdyn sushin ilosanomaa lukiokaveripiiriin. Riisin keittäminen oli haastavaa, etenkin kun oli monta ohjetta, jotka kaikki olivat vähän erilaisia. Jäähtymisen odottelu koetteli kärsivällisyyttä. Lopputulos oli kumminkin yllättävän onnistunut, ja onnistuneesti myös kaikki ennakkoluuloiset ihmiset totesivat, että tämähän on ihan hyvää ja varsin ruokaisaakin kun tarpeeksi syö. Jee.

Turhaa soitteloa

Lauantaiaamupäivänä sain tarkistettua viimeisenkin soittotuntilitteroinnin. Jospa voisi todeta, että siinä olivat kaikki litteroinnit nyt, mutta olen vielä suunnitellut opinnäytteeseen osuutta, jota varten pitäisi litteroida puheen lisäksi myös soitto. Siitä vasta hauskaa tulee...

Melkein ahkeran aamupäivän jälkeen raahauduin Olarin kirkon ruotsalaiselle puolelle harjoittelemaan Stabat Materia. Hienosti kävi ilmi, että tismalleen sama teos esitetään tismalleen samaan aikaan (ensi keskiviikkona klo 19) myös toisaalla. Voisin ehkä suositella potentiaalisille kuulijoille sitä toista esitystä, oma soittoni ainakin oli ihan silkkaa soopaa. Miten käsittämättömän vaikeaa onkaan soittaa tismalleen puhtaasti ihan helppojakin juttuja!

Treenien jälkeen ehdin hetkeksi kotiin, missä hetken mielenhäiriöstä leivoin chili-suklaakeksejä. Ihan hyviä tuli, ei ollut lainkaan hassumpi idea. Sen jälkeen taas kohti soittopuuhia, kello 23 yöllä. YS:n SalonkiOrkesteri säesteli Etelä-Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlissa vanhoja tansseja. Siellä ei ainakaan tarvinut olla ylihuolissaan sävelpuhtaudesta: kun veivataan poloneesia puoli tuntia putkeen, ei ole toivoakaan, että se on mitenkään hirvittävän tarkkaa saati sitten kaunista. Päinvastoin kuin useimmat YSSO-keikat, tämä oli kohtalaisen hyvin aikataulussa, joten olin kotona jo ennen kolmea.

Sinne ja takaisin

Torstaina ajelimme yön aikana ilmaantuneen Mirin kanssa Turkuun. Nimenomaan ajelimme, monikon 1. pers. koska uskaltauduin ratin taakse hetkiseksi alkumatkasta. Se oli todella pelottavaa. Jotain sitä vielä osasi, mutta tuntui se vaan hirvittävän vieraalta puuhalta. Oli myös oikein hyvä valinta vaihtaa kuskia melko aikaisin, koska sitten alkoi olla niin sateinen ja kurja keli, että minua pelotti, vaikken edes ollut kuskina.

Turussa keksimme kuluttaa iltamme käymällä leffassa. Leffaksi valikoitui vähän suppeasta kiinnostavien kuvien valikoimasta I am Legend, joka yllätti positiivisesti. On se hyvä joskus olla yleissivistymätön, kun saattaakin saada enemmän zombeja kuin odotti. Innostuimme örisevistä epäkuolleista niin suuresti, että kutsuimme itsemme Mäkeen katselemaan Day of the Deadin. Näin paikkautui ainakin yksi pieni yleissivistysaukko, pitäisi vielä nähdä sarjan muutkin osat. Oli kyllä vallan mainio leffa sekin, vaikken selvästi taaskaan osannut pelätä tarpeeksi.

Perjantain aamupäivän tapoin muun muassa käväisemällä kaupungissa katselemassa larppivaatetusta, mutta väkeä oli niin liikaa, ettei siellä kauaa viitsinyt pyöriä. Onneksi Kiipeilypalatsilla oli ennemminkin yllättävän tyhjää, vaikka olimme liikkeellä isolla porukalla, hämeenlinnalaisvahvistuksin. Tuli taas aikasta reippaasti kiivettyä, ja olin kovin tyytyväinen, kun sain liidattua Teh Möykkyreitin. Voinen nyt virallisesti julistaa, ettei minulla enää ole sen reitin kanssa mitään ongelmaa. Sormatiakin kävin taas katselemassa katossa, mutten juurikaan päässyt pidemmälle kuin viimeksi. Kattokiipeilyä pitäisi harjoitella, ongelma vain on, että Tapanilassa on siihen kovin vähän mahdollisuuksia.

Kiipeilyn jälkeen etsimme ravintolan, ja löysimme komediaa. "Pudotin sit viimeisen suklaakakun lattialle", totesi tarjoilija kovaan ääneen toiselle. Joulupyhien jälkeen keittiöstä oli melkein kaikki loppu, ruoan saaminen kesti, ja henkilökunnalla oli niin "kivaa", että huonolle läpälle ei löytynyt rajoja. Meidän jälkeemme saapuneet käytännössä käännytettiin pois heti ovelta, kun ei enää ollut mitään, mitä tarjota. Olipa ensimmäinen kerta, kun olen tämmöiseen tilanteeseen törmännyt. Se oli ehdottomasti enemmän hupaisaa kuin kurjaa, koska ruokaa kuitenkin saatiin, ja se oli varsin hyvää. Syömisen jälkeen käväistiin Cosmicissa, missä ei ollut muita, ja siirryttiin Mirille pelaamaan hämeenlinnalaisten tuomaa Colossal Arena -peliä, jossa lyötiin vetoa hirviöiden puolesta. Hii. Olin päättänyt, että pelin päätyttyä jälkeen lähden kotiin, mutta onneksi tulin vilkaisseeksi Reittiopasta ennen kuin liikuin mihinkään--olisin joutunut odottamaan Helsingin keskustassa puolitoista aamuyön tuntia, ennen kuin olisin päässyt sieltä Espooseen. Selvisipä sitten tämäkin, että on mahdoton ajatus lähteä Turusta pois puoliltaöin, jos ei ole viikonloppu.

Poikkeuksellinen perinnejoulu

Jouluaaton aamupäivälle löytyi jouluisaa puuhaa, vaikka olinkin kotona: väsäsin bataattilaatikkoa. Se oli yllättävän helppoa, ja siitä tuli myös oikein hyvää, kuten myöhemmin joulupöydän ääressä havaittiin. Jouluruokailu (ja toki muukin jouluilu) tapahtui perinteiseen tyyliin perheen kesken mummilassa Nokialla, mihin ajeltiin iltapäivästä, jokseenkin normaalia myöhemmin, koska Nokian vesikriisi ei innostanut viipyilemään siellä kovin kauaa. Laaksolahdesta raahattiin mukaan monta litraa kelvollista espoolaista vesijohtovettä, ja salaattikin tehtiin etukäteen, ettei sitä tarvisi pullovedellä huuhtoa. Mummilan kraanavesi tuoksui vienosti kloorille, eikä sitä tehnyt mieli käyttää mihinkään. Käsienpesu korvattiin käsidesigeelillä. Kummasti sitä alkoi miettiä, miten itsestäänselvyytenä on tottunut tuon juoksevan puhtaan veden ottamaan.

Puhdasta pullovettä oli toki riittävästi joulun ajaksi, joten eipä tuo poikkeustilanne pahemmin häirinnyt. Ruoka oli yhtä hyvää kuin aina, ja lahjojen avaaminen edelleen melkein yhtä kivaa kuin muksuna. Muutenkin oli leppoisaa ja lystiä viettää pitkästä aikaa edes päivä-pari perheen kesken, joulu kun on nykyään minulle ainoa tällainen sukulaisten keskuudessa juhlittava juhla. Ehkä jollain tasolla henkilökohtaista joulurauhaisuuttani vähän häiritsi tieto siitä, että palaisimme jo seuraavana päivänä Espooseen, joten lusmuttavaa tapettavaa aikaa ei oikeastaan olisi. Hassua sinänsä, silloin, kun sitä on, sen usein kokee riesaksi, mutta nyt, kun sitä ei ollut, tuntui, että jotain puuttuu. Muutenkaan en oikein osaa kokea olevani lomalla, kun periaatteessa tekemistä on niin vähän silloinkin, kun on "arki", ja toisaalta taas tämä "joululoma-aika" on minulla kohtalaisen täynnä kaupungista ja paikasta toiseen poukkoilua ja monenlaista puuhaa.

Joulupäivänä syötiin lisää jouluruokaa, tavattiin serkkuja, noudettiin mummille lisää vettä vedenjakelupisteestä, ja sitten iltapäivästä suunnattiin kohti Espoota. Juuri korttinsa saanut Jeo päästettiin rattiin, Olmi ja äiti huusivat kilvan päällekkäin ajo-ohjeita, ja minulle nousi kirkkaasti mieleen muisto siitä, miten minä ajamista inhosinkaan, nimenomaan tuollaisissa olosuhteissa, kun kakkoskuskit ovat kaikki parempia kuin itse minä ja kiljuvat ohjeita niin, ettei tiedä, ketä kuunnella, ja kaikkia kyydissä olijoita jännittää vähäsen. Tulipa kuitenkin myös olo, että jo se nyt on, pitäisi minun kyllä jossain välissä taas tarttua rattiin. Kyllä minä sentään tajuan, että on tyhmää, ettei yhtään aja, vaikka on kortin vaivautunut hankkimaan.

Perinteikäs poikkeusjoulu

Lauantaina oli perinteinen Turkujoulu, eli siis sushia Mirillä. Otin päävastuun misokeitosta, tosin muut saivat auttaa aika paljon, koska en oikeasti yhtään tiennyt, millaista sen pitäisi olla. Lopputulos taisi loppujen lopuksi olla oikein onnistunut. Hirmuisen väkertämisen jälkeen saatiin makirullatkin pyöriteltyä, ja niistäkin tuli (taas) mainioita. Lisäksi kokeiltavana oli viittä eri laatua wasabia, joista yksi oli ehdottomasti ylitse muiden. Selvästi huono seura on vaikuttanut minuun: olen oikeasti alkanut hieman ymmärtää tulisen ruoan viehätystä, ja uskaltaudun maistamaan asioita sen sijaan, että välttelisin niitä.

Sushi-iltamat olivat periaatteessa oikein kivat, oli mukava nähdä ihmisiä ja hengata ja kokkailla ja häröillä. Ikävä kyllä saimme niihin myös perinteisen perhejoulumaisen elementin, kun onnistuimme (tai lähinnä, minä onnistuin) vaihteeksi Mirin kanssa saamaan aikaan oikein reippaan kriisin. Tyhmää, tyhmää, tyhmää. Pitää toivoa, että edes opin tästä jotain.

Sunnuntain tehtävä oli selvitä pois Turusta. Liikkeellelähtö vaati aikansa, mutta onnistuihan se lopulta. Perkkaalla pakkasin vielä viimeisen joululahjan. Jee jee.

Erilaiset pikkujoulut x 2

Itsepäisyyspäiväpikkujoulularppi

Aika: Torstai 6.12.07
Paikka: Ingame Marokko, offgame Turku
Läsnä: Aina yhtä vinkeitä Pimeyden Maailman /HaUn/Salaisuuksien hahmoja
Ruoka: Couscous-mössöä sekä kaikenlaista jännittävää jostakin Lähi-idästä, muun muassa vihreää jauheesta valmistettavaa mehua ja hajuvedeltä maistuvaa karkkia
Musiikki: Satunnaista marokkolaista tai sen suuntaista
Viihde: Kuulumisten vaihtoa ja nostalgisointia. Päätöntä jutustelua lastenkasvatuksesta miesmalleineen, yliluonnollisten voimien hyötykäytöstä, tulevaisuudensuunnitelmista, avioliittoaikeista, elämästä, maailmankaikkeudesta ja muusta sen sellaisesta. Ruoanlaittoa, unimaailmaöttiäisiä, yllättäviä joululahjoja, viinaa sekä ilmeisesti yksi rituaalikin (jota ei saanut mennä katsomaan).
Siis mitä? Itsenäisyyspäivä kului leppoisasti Turussa pienimuotoisen pikkujoulularpin merkeissä. Erinäisten kaupunkipelikampanjoiden myötä maasta paenneet hahmot viettivät pikkujoulua kaukana entisestä kodistaan (johon heillä ei ole niin mitään mielenkiintoa koskaan palata). Oli valtavan lämmin ja pörröinen peli: kerrankin saatiin vain olla jouluisia ja hassuja, ei ollut mitään suuria maailmaa mullistavia kriisejä, vain kotoisaa oleilua, enimmäkseen ystävällismielistä kuittailua ja yleistä sekopäisyyttä, jota rakkaalla hyperaktiivi-ihmissusihahmollani kyllä riitti vaikka muille jakaa. Harvoin on tosielämän pikkujouluissa näin mukavaisaa. Jee.

Välitila

Pelin jälkeen olin pöljä ja jäin yöksi Turkuun. Perjantaina herätys kuudelta ihan liian lyhyiden unien jälkeen, junaan ja Espooseen. Kotona oli sen verran aikaa, että menin tunniksi nukkumaan. Näin unta, jossa oltiin turkulaisella porukalla Lontoossa ja yritettiin kaapata metro, jota minä voisin ajaa. Kummasti se näytti hyvin helsinkiläiseltä, oranssia väriä myöten. Suunnitelma eteni siten, että piilouduimme laiturin reunan alla raiteen vieressä olevaan pakotilaan juuri ennen kuin juna tuli asemalle--en todellakaan tajua, miten sen muka sieltä olisi voinut kaapata. Kuski kumminkin näki meidät ja pysäytti junan juuri kohdallemme. Ei auttanut kuin lähteä pakoon. Minua huolestutti, että jos jään kiinni, menetän ajolupani. Muilla ei ollut niin suurta huolta kiinnijäämisestä, joten juoksin pakoon yksin hienoja parkour-juttuja tehden, kun muut antautuivat vartijoille. Vau. "Herättyäni" roikuin vielä jossakin valveen ja unen rajamailla jonkin aikaa, olin muun muassa ihan varma, että hyllyssä sänkyni vierellä oli soittorasia, joka ei suostunut hiljenemään, ja että eteiseeni asteli joku vieras tyyppi. Huh.

Tällaisen härön ja vähäisen nukkumisen jälkeen piti lähteä kiipeämään. Siitäpä ei tietenkään tullut niin yhtään mitään. Olinpahan edes varmistamassa Olmia. Kiipimän jälkeen oli oppilas, peräti viimeistä kertaa tämän lukukauden aikana. Siispä soitatin läjän joululauluja. Taisi olla enemmän kaoottista kuin leppoisan jouluisaa, mikä olisi ollut tarkoitus. Äh.

AOK:n pikkujouluntaipainen tapaaminen

Aika: Perjantai 7.12.07
Paikka: Espoo, Olgan kämppä
Läsnä: AOK = Akateeminen OmpeluKerho = lukioporukkaa
Ruoka: Avokadosalaatti, pasta frutti di mare ja jälkiruoaksi suklaafondue, johon dipattavana melkein kaikkea mahdollista--njam!
Musiikki: Enemmän tai vähemmän perinteistä joulusälää
Viihde: Kuulumisten vaihtoa ja nostalgisointia. Jutustelua muun muassa jouluperinteistä ja -suunnitelmista, käsitöistä, musiikista ja maailman pelastamisesta joulukortteja ja -paperia kierrättämällä. Ruoanlaittoa sekä syömistä (suklaafondue todellakin lasketaan viihteeksi!), pipareiden leipomista ja koristelua (tai suurimmalle osalle lähinnä sen katselemista). Lisäksi yksi jäsen rohkeni oikeasti tehdä käsitöitä! Huu!
Siis mitä? Lukioporukka kasaantui vuoden viimeiseen viralliseen illanviettoonsa. Ei suinkaan siis mitkään tympeät ördäys- tai pönötyspikkujoulut, vaan poppoon normaaliin tyyliin lokoisaa ajanviettoa hyvässä seurassa, hyvää ruokaa ja ainoana ikävänä piirteenä kaamea ähky liian syömisen jälkeen. Kivaa.

Oikeesti ihan jees maanantai

Odotin arkeen paluun olevan leppoisan viikonlopun jälkeen kurjaa, mutta itse asissa se olikin yllättävän vaivatonta, liian aikaista herätystä lukuunottamatta. Maanantaipäivä sisälsi peräti kahdet Suave-kvartetin treenit, joiden välissä oli pitkä lounastauko. Jälkimmäiset olivat saliharjoitus ensi viikon keikkaa varten. Tein edelleen ihan liikaa täydellisen älyttömiä virheitä--sellaisia, että alan soittaa väärältä nuottiavaimelta tai muuten vaan vääriä ääniä, tai yksinkertaisesti ajatus harhaa ja tipahdan nuotissa riviltä enkä tajua enää, missä mennään. Pitäisi selvästi joko nukkua kunnolla tai oikeasti harjoitella kvartettistemmansa, tai mieluiten molemmat.

Konsalta kotiinpäin valuessani törmäsin sattumalta metron liukuportaissa Heleniin, joka oli menossa kahville Mirjan kanssa, ja eksyinkin sitten mukaan. Loppujen lopuksi emme menneet kahville, vaan kaakaolle Kampin Kaakaopuuhun. En voi tajuta, miten en ole aiemmin tullut käyneeksi siellä, aivan mahtava kahvila! Sieltä sai kaakaojuomien vastineen espressolle, espressokuppiin tehdyn chilikaakaon, joka oli aivan nerokas. Oli myös pakko ostaa luovasta suklaavalikoimasta mukaan levy guarana-suklaata. Energiasuklaa, mieletön ajatus, ihme, etten aiemmin ollut tällaistakaan tavannut. Jep. Ihqutushehkutus. Tuonne pitää mennä toistekin.

Vaikka sää oli iltaa myöten muuttunut kaameaksi loskamyrskyksi, uskaltauduimme Elmon kanssa ajelemaan Tapanilaan. Oli selvästi nerokas ajatus kiivetä kahtena peräkkäisenä päivänä, ei ihan hirveästi löytynyt voimaa. Tulinpa kumminkin liidanneeksi yhden aiemmin vain yläköysitellyn 6-:n, joka oli hitusen nihkeä liidattavaksi.

Harjoittelupäivä

Lauantai oli oikein sopivasti Stadian yhteinen harjoittelupäivä, joten ei tarvinut vaivata päätään sillä, paljonko harjoittelen ja missä. Menin konsalle ja harjoittelin valmiiksi annetulla aikataululla. 45min soittoa ja sen jälkeen tauko -rytmitys kyllä tuntui taas kauhean kiireiseltä, etenkin kun olisi välillä tehnyt mieli vähän venyttää taukoja, mutta se olisi syönyt soittoajan hyvin vähiin. Kymmenestä puoli neljään konsalla viivyin, ja aktiivista soittoaikaa tuli alle neljä tuntia. Enempää en kuitenkaan uskaltanut enää, olen oikeasti vähän huolissani, että tulen harjoitelleeksi liikaa--vaikka tauolla opettajat ylistivätkin sitä, miten meillä opiskelijoilla on niin ihanaa, kun voimme harjoitella vaikka 8 tuntia jos tekee mieli. Enpä usko, että ikinä olen harjoitellut niin paljoa yhden päivän aikana. Ei kestäisi pää eivätkä varmaan kädetkään.

Konsalta kohti kotia lähdettyäni tajusin, että pitäisi varmaan kehittää joku lämmin ruoka tähän päiväänsä. Kävelin ruokakauppaan, joka oli täynnänsä ihmisiä, ja pyörin siellä ympyrää vailla aavistustakaan, mitä ajattelin ostaa. Lopulta jotakin tarttui mukaan. Siitä syntyi sitten kotosalla loimulohipastaa, joka oli oikein hyvää, mutta tietenkin se piti kaikki syödä kerralla, minkä jälkeen en kyennyt pariin tuntiin tekemään oikein muuta kuin lojumaan. Ei näin, lapset. Laiskotellessani keksin, että niin, minulta jäi kesällä kesken Hellblazer-lukuprojekti, ja tartuin siihen taas. Siinähän se loppuilta--ja hyvä pala yötäkin--meni. Olisi sen ajan järkevämminkin voinut käyttää, mutta ainakaan ei ollut tylsää.

Arjen tylsyys

Maanantai: Aamupäivästä kvartettitreenit ja harjoittelua. Iltapäivästä seinälle. Vaihteeksi oli vähäsen reippaampi kiipeilypäivä, selvitin yhden pitkällisen projektin puhtaasti ja valitsin muutaman uuden reitin työstettäväksi.

Tiistai: Aamupäivästä harjoittelua, soittotunti ja kvartettitreenit. Rautavaara menee melkein ulkoa. Saisi mokoma mennä oikeasti ulkoa eikä vain melkein. Kuukausi aikaa tutkintoon.

Iltapäivästä käväisy Sellossa, poimimassa postista Musen paita (nyt voin sit fanityttöillä oikeen kunnolla) sekä ostamassa tarpeellisia asioita. Kotiin palattuani tärväsin ostamani muovikulhon saman tien. Kuvittelin sen olevan mikronkestävä kun toinen samanmerkkinen kulhoni on, mutta tämäpä oli ohuempi. Pohjaan suli rosoinen kuoppa. Muutenkin leipomisyritelmässä meni aika lailla kaikki mahdollinen pieleen. Lopputuloksena tämäkin suklaakeksitäytepulla-kokeilu osoittautui toimimattomaksi. Ja siihen se koko ilta menikin, ja sitten vitutti.

Kokouskämmäilyä

Akateeminen OmpeluKerho, alias lukioporukkamme, piti tänään syksyn ekan virallisen kokouksensa, ja se oli minun luonani. Koskapa se oli myöskin useammalle porukasta eka vierailu nykyisessä kämpässäni, otin sitten ja stressaannuin tästä(kin) reippaasti. Aamupäivä menikin siivotessa ja päivän ruokalistaa suunnitellessa.

Ensimmäisten ihmisten saavuttua lähdimme kauppaan, ostimme tarvittavat asiat ja--voi elämä. Tajusin jättäneeni avaimeni sisään. Eka kerta kun olen siinä täällä onnistunut. Piti tietenkin juuri mennä tekemään se näin, että tulin lukinneeksi ulos itseni lisäksi myös neljä kaveria. Hävetti niin sairaasti ettei mitään rajaa. Ei se mitään, Laaksolahdessa Mirjan porukoilla piti olla vara-avain. Vaan kun hyvin ystävällisesti Mirjan äiti ajeli Perkkaalle tuomaan kyseisen avaimen, ovelle päästyämme havaitsimme, ettei se kyllä ole tämän oven avain, vaikka sen oli vuosikausia luultu olevan, kukaan vaan ei koskaan ollut kokeillut. Hienoa. Kämppääni siis on oikeasti vain kaksi avainta, ja ne molemmat ovat minulla. Onneksi isännöitsijän ovenavauspäivystäjä tuli paikalle nopeasti. Olimme tosin saada aikaan vielä yhden kriisin siitä, että hän halusi 20e ovenavausmaksua, ja saimme tosissamme laskeskella ja koota että viideltä ihmiseltä saatiin sen verran käteistä kokoon. Argh. Ja mitä tästä kaikesta opin (paitsi että avainten sisään jättäminen on tyhmää, ihan kuin sitä eivät kaikki tietäisi) on, että jestas, miten käsittämättömän vahvasti ja pahasti otan tuollaisen itsensä nolaamisen ja tyhmältä vaikuttamisen. Tuntui aivan kammottavalta.

Alkusählingin jälkeen ei paljon pahempaan suuntaan olisi voinut päästä, ja onneksi ei ollut yritystäkään. Ruoka saatiin väkerrettyä kasaan ilman isompia kämmejä. Tomaatti-fetamuffinssit olivat jänniä, kana-couscous-salaatti mangolla ja pinjansiemenillä aivan mainiota. Jälkiruoaksi kasattu mokkapalantapainen kookoskuorrutettu juttu oli ehkä hienoinen pettymys, mutta ei se suinkaan pahaa ollut.

Syöminkien jälkeen ohjelmassa oli yleisen jutustelun lisäksi nerokas vaatevaihto-meininki, eli ihmiset olivat tuoneet mukanaan syystä tai toisesta käyttämättöminä kaapeissaan lojuvia vaatteita, ja katselimme, josko niille löytyisi uusia omistajia. Löytyi yllättävän monelle, minullekin taisi tarttua mukaan ainakin kahdet caprihousut, kaksi hametta ja neljä paitaa, ja aika lystiä oli muutenkin. Viimeistelimme vaatesäädön viemällä kenellekään kelpaamattomat vaatteet kierrätykseen. Ja maailma pelastuu! Tai sit ei.

Turhuus

Typerä ja ahdistava päivä. Mitään ei ollut aikataulussa, mitään en saanut tehtyäkään. Aamupäivällä ajattelin leipoa, mutta kauhukseni löysin laatikonpohjalta pari kammottavasti jauhomadon kuorelta näyttävää juttua. Argh. Ei minulla yleensä ole mitään ötököitä vastaan, mutta ajatus ruokatarpeiden seassa kuhisevista öttiäisistä on hirveä. Friikkailin aikani, kävin laatikoston läpi ja sihtasin jauhot, enkä löytänyt sen enempää merkkejä ötöistä. Leipomisinto oli kuitenkin tipotiessään.

Käsittämätöntä, miten vähän on mahdollista saada päivässään aikaan. Pelailin Scrabblea, irkkasin, harjoittelin--mutta niin kovin vähäsen vain. Illalla viimein oikeasti leivoinkin. Piti kokeilla, kun jossain satunnaisessa ruokablogissa tuli vastaan idea, että voisi laittaa suklaakeksitaikinaa pullan sisään. Oli hyvä idea. Sen sijaan huono idea oli laittaa pullat muffinssipellille. Tuli valtavia ja epämuotoisia.

Mitä tänään opin: pitää olla aikataulu, vaikkei sitä varsinaisesti olisi. Täytyy päättää etukäteen, miten päivänsä aikoo käyttää. Muuten käy näin ja sitten vituttaa ja ahdistaa. Ehkä joku muu kykenee toimimaan toisinkin, mutta minä vaan en vaikka kuinka haluaisin.

Viikonloppu!

La

Kulutin lauantaiaamupäivän siivoamalla ahkerasti. Niin pitkän aikaa on tullut oltua kotona ihan vain yksikseen, että ihmisten vierailusta sai hyvän tekosyyn. Siivoiltuani raahasin itseni ja selloni Selloon, missä piiiitkästä aikaa menin vanhan kotini eli Musiikkiopisto Juvenalian tiloihin. Harjoittelimme selloryhmällä kappaletta opiston 30-vuotisjuhliin. Oli kovin haikeaa ja toisaalta hyvin mukavaa, näin ihmisiä pitkästä aikaa, muun muassa vanhan sello-openi, joka aikanaan opetti minua kauemmin kuin kukaan muu sen jälkeen.

Sellosta kipaisin kotiin, söin pikaisesti ja valmistauduin suuntaamaan seinälle, kun Olmi mokoma ilmoittikin, että eipä mennäkään. Pah. Ihan mukava sikäli, että vain hetkistä myöhemmin Miri ja Susanna kyselivät, että missäs menen. Kun sanoin että kotona, niin tulivat sitten saman tien lepäilemään Habitare-kerroksensa jälkeen. Väittäisin että kaappasivat Turkuun, mutta oikeastaan taisin mennä vapaaehtoisesti.

Turussa hypittiin pitkästä aikaa kahdella tanssimatolla (kun raahasin omani mukaan), ja käväistiin viimein hakemassa Posankan kieppeiltä geokätkö, tyypilliseen tyyliimme pimeällä ilman taskulamppua tai kovin tarkkaa sijaintitietoa. Miri sen kumminkin löysi. Sen sijaan Tiemuksen pihapiirin siilejä emme löytäneet. Juotuamme vielä leppoisasti iltakahvit Tiemuksella ajelimme Mirille, ja kello olikin jo vaikka mitä.

Su

Sunnuntai oli melkoisen puuhakas. Avasimme Mirin kanssa aamun tanssimattoilemalla lisää, ja sen perään pelasimme Upwordsia, Scrabblen tapaista peliä, jossa sanoja voi rakentaa myös päällekkäin. Idea oli loistava, mutta vähäsen hienosäätöä siitä tuntui puuttuvan, ei ihan yltänyt alkuperäisen sanapelin tasolle kuitenkaan.

Saatuamme pelin viimein päätökseen siirryimme kiipeilyn pariin. Olipa taas vaihteeksi omituisen tuntuista kiivetä Palatsilla--kun olen nyt jonkin aikaa käynyt Tapanilassa pari kertaa viikossa, siitä on selvästi muodostunut kotiseinäni. Alun kömpelöyden ja turhan rutinan jälkeen sain kumminkin kiivettyä paljon juttuja, joissa aiemmin en ole onnistunut. Päivän suurimman voitontunteen tarjosi joskus Möykyksi nimeämäni reitti, jonka kanssa olen ties kuinka kauan tapellut. Ihmiset ovat järjestään minulle väittäneet, ettei se ole vaikea, ja olen aina ollut eri mieltä. Noh, tänään taisin vakuuttua. Ei se enää ollut vaikea. Jee!

Kiipeämisen järkeen syötiin--Pirkan pakastesipulirenkaat olivat kivoja. Jälkiruoaksi testailin netistä bongaamaani rommirusinapullaa, koska se oli niin hassu idea että pitihän sitä kokeilla. Aika hassu siitä tuli. Sitten alkoikin jo olla niin myöhä, että piti hypätä viimeiseen junaan ja sen myötä takaisin Espooseen.

Viikonlopun henkilökohtaisena suurena oivalluksena olkoon se, että ei pitäisi sortua ja vajota epäsosiaalisuuskausiin. Viimeiset pari viikkoa ovat epäilyttävästi alkaneet tuntua kesältä vuosi sitten: samaan aikaan kuvittelen, että plääh, ei minun mitään ihmisiä tarvitse koskaan nähdä, en minä niitä mihinkään tarvitse eivätkä ne minua, mutta sitten toisaalta alan kummasti kokea oloni ahdistuneeksi ilman mitään selkeää selitystä.

Tyhjä päivä

Päivä taisi olla esimakua siitä, millainen loppuvuodestani luultavasti muodostuu. Ensi viikko on viimeinen viikko töitä, ja sen jälkeen päiväni ovat hämmentävän tyhjän näköisiä kalenterissa. Se ei kuitenkaan todellakaan tarkoita sitä, että voisin vain lojua, vaan päinvastoin, päivät pitäisi täyttää opinnäytteen teolla ja harjoittelulla.

Mietittyäni aamusta, mitenhän tämän päivän hyödyllisimmin käyttäisin, päädyin vilkaisemaan opinnäytteeni aineistoa, eli pari vuotta sitten videoimiani ja litteroimiani soittotunteja. Järkytyksekseni havaitsin, että litteroinnin taso oli ihan syvältä. Ei siinä mitään, ettei se ole mitään oikeaoppista keskusteluntutkimuslitterointia jossa on käytetty hirveästi erikoismerkintöjä ja laitettu ylös kaikki naurahdukset, hengähdykset ja äänenpainot, mutta kun siinä on hirveästi virheitä, selvästi pieleen kuultuja juttuja, ja siitä myös puuttuu paljon kaikenlaista. Pitänee siis tehdä koko homma uusiksi. Puolen päivän maissa aloin litteroida ekaa pätkää, ja kolme-neljä tuntia myöhemmin valmiina oli ensimmäiset 10 minuuttia, edelleen hyvin epätarkkaa ja epätieteellistä, mutta pikkuisen enemmän alkuperäistä vastaavaa tekstiä. Hirveän hidasta puuhaa, ja toisaalta aika riensi niin nopsasti sitä tehdessä, että enpä sitten ehtinyt soittaa. Vaikka periaatteessa tämä oli järkevää ja hyödyllistä tekemistä, siltikin painoi ahdistus siitä, että en tee tarpeeksi, en ole tarpeeksi ahkera, enkä tajua, miten ihmeessä aion ikinä saada mitään valmiiksi.

Leppoisinta osuutta päivästä edusti oppilas Westendissä--toinen Tretjakovin oppilaistani ilmoitti, ettei kiireiltään ehdikään soittaa, joten nyt minulla on sitten vain yksi. Kotiin palattuani oli vähän valoisampi tunnelma, mutta pääsin siitä nopeasti eroon irkkiin vilkaisemalla. Seuranneesta ahdistuksesta puolestaan selvisin leipomalla keksejä (hasselpähkinä-valkosuklaisia ja minttukrokanttisuklaisia, jälkimmäisistä tuli paljon parempia), ja eksymällä entistä syvemmälle fanficin sekaan. Tekisi niin mieli kirjoittaa vanhoja juttuja joskus loppuun, mutta ei oikeasti ole aikaa ja enpä oikein tiedä, osaisinko edes enää.