Aamuvuoron Alppi-ikävää

Sveitsin ja sitä seuranneen Ranskan luolaekspedition päivitykset odottavat edelleen, osa pöytälaatikossa ja loput jossain muistin kätköissä pölyttymässä. Tarkoitus on vieläkin saada ne joskus nettiin asti, mutta kummasti syksyn mukanaan tuomat opinnot, työt ja muu sälä ovat vieneet kaiken ajan ja tarmon edes ajatella niitä. Jos työn alla ei ole 15-sivuinen megaessee, niin vähintään joku esitelmä, tentti tai kasa ohjelmointitehtäviä, ja taustalla jatkuvasti kalvava huoli siitä, mistä kehitän itselleni harjoittelu- ja gradupaikan.

Tänään kävin lauantaipäiväni ratoksi ajamassa melkein 10-tuntisen metrovuoron. Kuluneen viikon univajetta ei varsinaisesti auttanut, että töihin piti herätä neljältä. Olin edellisenä iltana kokeilumielessä ladannut iPodille ranskalaisen vuoristoteemaisen podcastin. Kuunnellessani sitä koomaisena ohjaamokopissa aloin itkeä. Ranskankielinen selitys vaelluksesta ja vuoristolehmistä toi pintaan älyttömän kaipuun johonkin korkealle, ja sen päälle metrossa raataminen teki selväksi sen tosiseikan, etten varmasti ole palaamassa tuonne pitkään aikaan.

Myöhemmin tiedostin, miten vähän olen palaamiseni jälkeen edes ajatellut vaihtoaikaani. Olen kyllä puhunut siitä ihmisille, mutta jotenkin etäältä, ikäänkuin käsittelisin jotakuta ulkopuolista. En ole missään vaiheessa varsinaisesti kokenut mitään paluushokkia tai masennusta. Tässä, kuten kaikessa muussakin, yleinen selviytymisstrategiani "kerää niin paljon tekemistä, ettet ehdi ajatella" on toiminut varsin hyvin. Jossain taustalla kuitenkin haaveilen Lac Lémanin toisella puolen siintävistä vihreistä rinteistä, jyrkistä kaduista, pienistä hammasratasjunista, ympärillä soljuvasta ranskasta, ja tietynlaisesta vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, jota en ole Suomessa oikeastaan koskaan kokenut. Sen kääntöpuolena oli ajoittainen yksinäisyys. Täällä on niin paljon kaikkea minulle tärkeää, ihmisiä ja harrastuksia, jotka tuovat mukanaan paitsi hyviä asioita, myös stressiä, huolta, ja vastuun ja riittämättömyyden tunteita.

Sacré permis!

Taas yksi kouluviikko ja luolaviikonloppu takana, ja uusi viikko alkanut. Totuttuun tapaan tiedossa tiivistelmä ei-luolaisasta osuudesta, ja pidempi sepustus viikonlopusta.

Viikko sitten maanantaina alkoi kaksi uutta kurssia, joista toinen, epidemiologia, on ranskaksi. Opettaja kyllä tarjoutui vaihtamaan englantiin, mutta vakuutin että ranska on ok, ja niin se olikin - tajusin melko lailla kaiken. Muut luennot jatkuivat tuttuun tyyliinsä. Fylogeniassa revin hiuksia päästäni kun ohjelmat eivät käyttäydy enkä tajua mitä teen, ranskankurssit olivat ranskankursseja, ja genomiikka, proteomiikka ja kvantitatiivinen genetiikka eteni proteomiikkaan, mikä oli varsin jees.

Viikon pääteema oli oleskelulupa-asian hoito. Pyytäessään minulta todistusta rahavaroista (joita minulla ei ole) ulkomaalaisvirasto asetti deadlineksi torstain 22.3. Kiitos Nordean ylihitaan toiminnan, minulla ei ollut todistusta keskiviikkona, joten torstaina kipitin hädissäni virastolle ruinaamaan lisäaikaa. Täti halusi pyynnön kirjallisena. Jotenkin sain yllätyskirjoitustehtävän suoritettua, ja minulle lupailtiin, että lisäaikaa kyllä saa. Tietenkin kun pitkän päivän päätteeksi palasin kotiin, odotti Nordean todistus postilaatikossa. Postitin sen heti perjantaina. Seuraavaksi jännitän, riittääkö raha, vai tuleeko hylkäyspäätös. Saas nähdä, ehdinkö saada oleskelulupaa ennen kuin vaihtoni loppuu. Pakko sitä on kuitenkin hakea, koska ilman ei saa maassa oleilla kuin kolme kuukautta.

Les semaines passées

Luolaretken jälkeen ei ole pariin viikkoon tapahtunut mitään niin jännittävää, että se olisi innostanut minut kirjoittelemaan tänne. Lähinnä vain opiskelua, yksinäisiä tietokoneella istuttuja iltoja sekä rahahuolia ja muuta ahdistusta. Erityisen suuri stressinlisääjä oli 8.3. postilaatikkooni tipahtanut ulkomaalaisviraston kirje, jossa vaadittiin todistusta siitä, että minulla on täällä elämiseen tarvittavat rahavarat. Totuushan on, että minulla ei oikeasti ole alkuunkaan tarpeeksi rahaa, enkä tiedä, miten pärjään kesään asti. Kaiken lisäksi Nordea kaikessa viisaudessaan halusi välttämättä hoitaa pankin todistuksen tilaamisen nettiviestipalvelunsa kautta, minkä johdosta kesti yli viikko, että he viimein ilmoittivat, että ko. paperi on tilattu. Nyt odotan kauhulla, ehdinkö saada sen ajoissa, kun ulkomaalaisviraston antama deadline oli 22.3. eli ensi viikon torstai. Olisi kiva, jos joskus saisi nämä viralliset asiat sellaiseen pisteeseen, ettei niistä tarvisi panikoida. Nyt vähän tuntuu siltä, että vaihtoaikani ehtii loppua ennen kuin kaikki on ojennuksessa.

Keskiviikkona 7.3. kävin illalla Groupe Spéléo Lausannen eli paikallisen luolakerhon tapaamisessa Bussigny-nimisessä lähiössä. Luolatyypit olivat leppoisia, ja setien lisäksi joukossa oli pari nuorempaakin ihmistä. Ranska oli edelleen haastavaa, mutta jutustelu tuntui hyvin hyödylliseltä. Menin tosin ihan solmuun, kun minua pyydettiin kertomaan, millainen Ordonsin retkemme oli. "C'était super. La grotte est jolie," oli suurin piirtein taso, mihin kykenin. Virallisen, tulevia retkiä suunnitelleen osuuden jälkeen kävimme vielä yksillä lähkuppilassa, ja lopuksi sain kyydin kotiin yhdeltä luolasedistä.

Mitä opintoihin tulee, kenties keskeisin juttu parin viime viikon aikana oli esitelmä, jonka pidin viime maanantaina, 12.3. Kyseessä oli viruspatogeneesikurssin pakollinen artikkeliesittely, ja aiheenani oli HIV-1:n genomiin kohdistuvia muutospaineita ja toisaalta muutosta vastustavia voimia kartoittava artikkeli (Snoeck et al. 2011). Paperi oli puhdasta bioinformatiikkaa, eikä kukaan tuntunut tajuavan siitä paljoakaan. En ole varma tajusinko itsekään, mutta ainakin koin olleeni hyvin tieteellinen ja vakuuttava. Koska kyseisestä kurssista ei ole tenttiä ja tuo oli viimeinen luentokerta, minulla pitäisi nyt olla ainakin 1.5 opintopistettä tiedossa.

Myös bakteeripatogeneesikurssi ja Networks loppuivat tällä viikolla, mutta molemmista on vielä tiedossa suulliset tentit, ja Networksista myös esitelmä. Torstaina alkoi uusi kurssi, Phylogeny and comparative methods, joka osoittautui jokseenkin haastavaksi bioinfon opintojaksoksi. Perjantaina kurssin ekoissa harjoitustöissä koin jälleen epätoivon hetkiä tietokoneluokassa. Huhhuh. Selvästi meille Helsingissä tarjottu palikka-bioinfokurssi ei ollut alkuunkaan tarpeeksi kattava. Jos selviän tästä kurssista jotenkin, opin kyllä paljon kaikenlaista uutta ja hyödyllistä.

Biologie & angoisse

Viime maanantaina alkoivat luennot. En ollut ilmoittautunut mihinkään, koska systeemi ei sitä mahdollistanut, mutta menin silti katsomaan. Klo 8-12 bakteerien virulenssia ja patogeneesiä yliopistollisen sairaalan mikrobiologian instituutissa (jännä paikka), välissä lounas, ja 13-17 virusten patogeneesia ja emergenttejä viruksia yliopistolla. Molemmat kurssit vaikuttivat erittäin kiinnostavilta. Tutustuin myös tsekkityttöön, joka on tämän kevään vaihtarina tekemässä biologian maisteriopintoja, juuri kuten minäkin, joskin sikäli onnellisemmassa asemassa, että hänet on kirjattu oikeaan tiedekuntaan.

Tiistai ja keskiviikko olivat aamupäivien osalta identtisiä: heräsin kohtuuaikaisin huonosti nukutun yön jälkeen, ja vietin aamupäivän stressaten kurssi-ilmoittautumisongelmiani, tuijottaen inboxia vastausten toivossa, ja katsoen Stargate Atlantista, mikä ei poistanut ahdistusta. Liikkeelle lähdin paljon myöhemmin kuin olin suunnitellut. Tiistaina kävin sentään hoitamassa juoksevia asioita. Postissa menestys oli ennätysmäisen huono: en ymmärtänyt minulta kysyttyjä asioita ranskaksi enkä englanniksi. Ulkomaalaisvirastossa sujui paremmin. Minulla oli kaikki tarvittavat paperit, joten oleskelulupahakemuksen pitäisi olla ojennuksessa.

Molempina päivinä oli iltapäivällä ranskaa. Paikallinen ranskan kielikeskus neuvoi kokeilemaan mahdollisimman montaa kurssia, ja valitsemaan niistä lopulliset. Kaikki kolme kokeilemaani vaikuttivat ihan kiinnostavilta. Lopulliset valinnat riippuvat myös siitä, miten biotieteiden kurssien suhteen käy.

Keskiviikkoiltana alkoi yliopistoliikunnan kiipeilykurssi. Se on nimikkeellä "perfectionnement", eli jatko/tekniikkakurssi. Tuntui hassulta kiivetä ohjatussa ryhmässä, kun edellisestä kerrasta on vuosikausia. Kiipesimme tunnin köysiseinällä, toisen boulderseinällä erilaisia ohjaajan antamia harjoituksia tehden. Köysikiipeilyn osalta koin lievän kulttuurishokin, kun kävi ilmi, että paikallisella peruskurssilla opetellaan varmistamaan solmu+sulkkari-yhdistelmällä. Parini ei ollut ikinä nähnytkään ATC:tä. Liidaaminen pelotti normaaliakin enemmän.

Illalla olisi ollut vaihtarijärjestön "aperitiivi" eli jonkinmoiset bileet, mutta päätin palata kotiin nukkumaan, koska olin aika väsynyt. Tämä oli suuri virhe. Ilman ennakkovaroitusta kämppään pelmahti lauma yhden kämppiksen kavereita, jotka lastasivat jääkaapin täyteen kaljaa, virittivät stereot ja laittoivat musan täysille. Möly ja huuto jatkui ainakin kahteen asti. Olen niin kiltti ja ujo, etten uskaltanut tehdä muuta kuin kyhjöttää huoneessani unettomana ja onnettomana. Sentään minulle seuraavana päivänä vakuuteltiin, ettei tällaisia bileitä ole kuin pari kertaa lukukaudessa.

Résumé

Koska blogini on kovasti jäljessä tosielämästä, seuraa tiivistelmä koko viime viikosta. Cours de vacancesin kolmas ja viimeinen viikko hujahti nimittäin ohi älytöntä vauhtia. Tajusin ajankulun vasta, kun keskiviikkona havaitsin, ettei minulla ollut enää puhtaita vaatteita. Juurihan minä pyykkäsin! Paitsi että päiväkirjani mukaan siitä oli jo kulunut kaksi viikkoa.

Maanantaina kävin paikallisessa yliopistoliikunnassa ilmoittautumassa laskettelun lisäksi kiipeilyn täydennyskurssille. Tiistaina eli ystävänpäivänä pelasin sulkapalloa kurssikavereiden kanssa, ja samalla porukalla kävin myös illalla teatterissa. Yoko-ni-nimisen näytelmän teema olivat tietokonepelit, ja se taisi huvittaa minua enemmän kuin kavereitani. Keskiviikko oli yksi kurjimmista päivistäni tähän asti, lähinnä kiitos maailman kurjimman asiakaspalvelijan, johon törmäsin rautatieasemalla. Yritin hakea puolihintakorttiani, mutta valokuvani ei ollut kelvannut. Hajoilin henkisesti ja sain osakseni sättimistä, ivaa ja ilkeilyä. Lopulta sain otettua passikuva-automaatilla maailman surullisimman valokuvan, joka sitten kelpasi.

Kenties viikon merkittävin tapahtuma oli muutto. Keskiviikkoiltana pakkasin tavarani, torstaina hain avaimet ja roudasin kaiken hostellilta uuteen "kotiini", Cèdresin opiskelija-asuntolaan. Ensivaikutelma oli, että olisin mieluummin jäänyt hostelliin. Keittiö oli täynnä ötököitä, jotka googlelajinmääritin keittiökoisiksi. Yleisten tilojen siisteys jätti muutenkin paljon toivomisen varaa, eivätkä käytävää täyttävät hylätyt huonekalut parantaneet vaikutelmaa. Onneksi en voinut jäädä koko illaksi murehtimaan. Meillä nimittäin oli ohjelmassa ranskankurssin viininmaistajaisretki. Maistelu tapahtui Lutry-nimisessä lähikylässä olevassa viinikellarissa, ja oli oikein mukava elämys. Vähemmän mukavaksi fiilis muuttui, kun Cèdresiin palattuani tajusin, ettei minulla ollut tyynyä eikä peittoa. Ensimmäinen yöni Lausannen kämpässäni ei siis ollut mikään menestys.

Perjantai oli Cours de vacancesin viimeinen päivä, joka sisälsi viimeiset oppitunnit sekä päättäjäisseremonian. Oli haikeaa erota ryhmästä, joka oli ihan mahtava. Onneksi iso osa porukasta oli jäämässä lukukaudeksi Lausanneen. Tällä osaporukalla jatkoimmekin päiväämme vaihto-oppilaiden tervetuliaistapahtumaan. Se alkoi koulun tarjoamalla lounaalla. Ihmiset oli jaettu pöytiin tiedekunnittain. Olin ainoa paikalle ilmaantunut biotieteiden vaihtari, joten päädyin jutustelemaan kahden laitoksen hallinnon tyypin kanssa. He olivat oikein mukavia ja ystävällisiä, vaikken kiitos tiedekuntasekaannuksen ollutkaan heidän listallaan. Ruokailun jälkeen seurasi yhteistilaisuus, jossa erinäiset järjestöt ja tahot esittäytyivät vaihtarijoukolle. Tarjolla olisi myös ollut kampuskierros, mutta en kokenut tarvitsevani sellaista. Sen sijaan suuntasin Ikeaan ostamaan välttämättömyyksiä, jotta saisin huoneestani elettävän.

Viikonlopun vietin kotona. Lauantai oli siivouspäivä. Aloitin sen siivoamalla siivouskaapin ja ostamalla lisää siivoustarpeita. Oma huoneeni alkoi tuntua mukavammalta, kun sain sen puunattua. Elämän pieniä iloja on, että voi kävellä huoneessaan sukat jalassa ilman, että ne tarttuvat tahmaiseen lattiaan. Sunnuntaina vietin aikaa tuijottaen kurssilistoja. Ilmeni pieni ongelma: en pysty ilmoittautumaan haluamilleni kursseille, enkä edes tiedä, mitä saan ja en saa opiskella. Tätä kirjoittaessa ongelma ei vieläkään ole ratkennut. Toivon mukaan huomenna tiedän jo enemmän.

Kyhjötettyäni suurimman osan viikonlopusta huoneessani päätin illalla lähteä kävelylle, ja se olikin vallan hyvä idea. Eräs asuntoni parhaista puolista on sen sijainti aivan Genevejärven vieressä. Päivän sadekuurojen jälkeen aurinko paistoi taas, ja pilvet olivat Ranskan puolella, vuorenhuippujen peittona. Maisema oli upea. Eksyin myös puolivahingossa roomalaisille raunioille. Ne olivat kiehtovat - on jotenkin vaikea tajuta, että kyseisellä paikalla on ollut suuria, hienoja rakennuksia jo yli 2000 vuotta sitten. Jatkoin rannan seurailua yliopistolle asti, ja paluumatkalla innostuin vähän hölkkäämäänkin. Lenkin lopuksi pääsin vielä ottamaan valokuvia satumaisesta auringonlaskusta.

Kuilun partaalla

Ylidramaattinen otsikko ei vaihteeksi viittaa luoliin eikä edes kiipeilyyn. Kummallekaan ei ole ollut aikaa viime kuukausina. Luentojakaan lukujärjestyksessäni ei ole kovin paljoa, mutta koulu on kuitenkin työllistänyt täysillä. Raastavan ja haastavan molekyylibiologian menetelmät -labrakurssin lisäksi suurta tuskaa on aiheuttanut biotehdassuunnittelutyö, viimeinen HEBIOTin kolmesta pakollisesta TKK-kurssista. Samalla olen yrittänyt työstää kandintutkielmaani. Se on itse asiassa ollut erittäin kiinnostavaa ja kivaakin. On sääli, että sitä pitää tehdä kovalla kiireellä ja muiden asioiden ohessa. Niitä muita asioita kun on riittänyt, muun muassa Juvenalian Miehen kylkiluu -ooppera. Eilen oli YS:n konsertti, joka oli kerrassaan hieno. Sinänsä huvittavaa, että en enää nykyään miellä itseäni sellistiksi, mutta välillä tulee silti soitettua täysiä päiviä.

Kaiken tavanomaisen kiireen ja puuhan lisäksi tätä syksyä on leimannut tunne siitä, että olen tyhjän päällä. Kandintyön ja kandiksi valmistumisen kanssa on niin kiire, koska reilun kuukauden kuluttua minun pitäisi vaihtaa maata, ja haluaisin paperit kasaan ennen sitä. Olen aina kuvitellut haluavani opiskelijavaihtoon, mutta nyt, kun se oikeasti on edessä, minua hirvittää koko ajatus. Minulla ei ole aavistustakaan, missä aion Lausannessa asua, enkä tiedä, mitä tulen siellä opiskelemaan (kevään kurssiaikataulut kun eivät ole vieläkään yliopiston sivuilla esillä). En tiedä, millä ihmeellä rahani tulevat riittämään elämiseen Sveitsissä. En ole vielä edes päättänyt, miten ja milloin matkustan paikalle. Kaiken lisäksi, kun palaan vaihdosta, on edessä uusi kämpän metsästys, koska tämän nykyisen joudun irtisanomaan.

Olen enemmän kuin vähän kontrollifriikki, enkä ole oikeastaan koskaan elämässäni ollut tilanteessa, jossa tulevaisuudessa on näin paljon kysymysmerkkejä. En varsinaisesti pidä tunteesta. Se ei varmasti kuitenkaan katoa mihinkään, ennen kuin pääsen paikan päälle, ja voin ryhtyä kunnolla setvimään asioita. On tämä varmasti ainakin hyvin opettavainen ja kasvattava elämys.

Työn alla juuri nyt

Tällä hetkellä on vähän sellainen olo, että voisin mennä lakkoon ja ryömiä johonkin kivenkoloon, mistä minua ei tavoita. Tietenkin tämä on ihan oma syyni - olen vaihteeksi onnistunut haalimaan vähän liikaa tekemistä. Suurimpiin keskittyen, pitäisi selvitä muun muassa seuraavista jutuista:

• Proseminaarityö. Aiheena todennäköisesti Uusimmat sekvensointitekniikat vs. DNA-sirut mikrobiekologiassa tai jotain sinne päin. Vajaa kaksi viikkoa aikaa taikoa se jostain. Onneksi sen ei tarvitse olla kovin laaja.
• Kaameita tenttejä. Tänään oli ympäristömikrobiologian jokseenkin älytön tentti, jossa mm. yritin epätoivoisesti piirtää aukeamankokoisen kaavakuvan siitä, mihin erinäiset aineet maahan pudonneesta oksasta päätyvät (ja siten selostaa käytännössä hiilen, typen ja fosforin kierrot, rikkikin olisi tullut jos olisin osannut sen edes välttävästi). Samaisesta kammotuksesta tulee vielä suullinen osuus perjantaina. Samana päivänä on geologian jättiperuskurssin eka välitentti. Ei hajuakaan, millaisia kysymyksiä siihen tulee. En vielä ole lukenut yhtään ja olen pihalla.
• TAVE-kvartetin 5-vuotisjuhlakonsertti on ensi viikonloppuna. Pitäisi osata soittaa siellä. Ohjelmassa mm. eka solistinen esiintyminen aikoihin. Pelottaa aivan liikaa.
• Mikrobiekologian viimeinen seminaarikirjoitelma (onneksi vain sivun mittainen).
• Geologiaan parityönä essee ja esitelmä Itävallan Alppien laattatektonisesta ympäristöstä.
• Tiedonhankintakurssin tehtävät. Artikkelien etsiskely tietokannoista -harjoitukset tuntuvat lähinnä ajanhukalta, sen verran paljon sellaista olen jo harrastanut. Sen sijaan RefWorksin opettelu on kyllä varmasti hyödyllistä.
• Luolaseuran syyskokouskin lähestyy, pitäisi varmaan jotenkin perehtyä asioihin, ja viime kokouksen pöytäkirjakin on vielä tekemättä. (Ja Torholan siivousoperaation suhteenkaan ei ole pahemmin tarkempia suunnitelmia.)
• Pitäisi setviä, mistä saa halvimmalla hommattua toimivan SRT-setin (Single Rope Technique eli luolaköysitekniikoita). Ei oikeasti olisi rahaa, mutta ensi kesälle suunniteltu Ranskan-reissu vaatii. Jos ne nyt edes huolivat meitä sinne, kun emme suostu maksamaan asioita sekeillä(!). Saakelin britit.
• Töistä ilmoitettiin, että jatkossa täytyy ajaa vähintään 1 vuoro/vk tai 4 vuoroa/kk, että saa pitää henkilökuntamatkakorttinsa. Eli on kai sitten pakko saada survottua työpäiviäkin johonkin väliin.
• Kaiken tämän keskellä Tretjakovista kysyttiin, ehtisinkö ottaa uuden oppilaan. En kyllä mitenkään kykene. Olinpa kerrankin niin päättäväinen, että otin ja ilmoitin irtisanoutuvani. Tämä on ollut pidempään suunnitteilla, en vain ole saanut tehtyä. Toivon mukaan saan myös työni jatkajan järkättyä.

Ja varmaan unohdin tästä paljon kaikkea olennaista. Hohhoijaa. Koskahan sitä oppisi, että ei aina vaan voi ehtiä kaikkea?

Poistuminen

Poistumispäivä oli kaikin puolin ankea. Minulla oli kankkunen, Mirillä muuten vain kurja olo monesta syystä, ja ajatus arkeen paluusta ahdisti molempia. Häivyimme majalta kahdeksan pintaan sellaisella kiireellä, että sinne unohtui vaikka mitä. Taakse jäivät myös Elina ja Jarkko, jotka jäivät nukkumaan. Heidän matkansa jatkui vielä myöhemmin päivän aikana Pohjois-Walesiin päin.

Ajomatka Lontooseen ei ollut lyhentynyt kahden viikon aikana, eikä vakiohuoltoasema ollut parantunut puolessa vuodessa. Emme sentään törmänneet ruuhkaan, vaikka oli pyhäpäivä. Sen sijaan olimme kentällä jo ennen puoltapäivää. Lento lähti vasta 15.15, joten piti koomata monta tuntia siellä. Hiljalleen elämä alkoi voittaa - sain jopa syötyä, vaikka ruoka oli ihan kamalaa, ja veitsetkin oli muutettu hyödyttömiksi tylpiksi versioiksi, varmaankin turvallisuussyistä.

Ihan liian pitkältä tuntunut lento meni puoliunessa. Kone pysäköityi Helsinki-Vantaan peränurkkaan, mistä meidät kuskattiin bussilla jonottamaan terminaalin sisäänkäynnille. Odotimme ehkä kymmenisen minuuttia ilman minkäänlaista selitystä, kunnes ihmismassa viimein mateli sisään. Rinkat poimittuamme ajelimme vielä toisella bussilla puskassa olevalle parkkipaikalle, ja sieltä viimein Mirin autolla Perkkaalle, missä olimme yhdeksän jälkeen illalla.

Ei toivoakaan, että reissaamisen jälkeen olisi kyennyt esimerkiksi purkamaan tavaroita. Söimme valmispizzan iltapalaksi - se oli huomattavasti maukkaampi kuin Heathrown kallis ravintelimuona - ja menimme aikaisin nukkumaan.

Bioinfosta Bardeihin

Eipä näytä aktiivisuuteni riittävän jokapäiväiseen päivittämiseen, tai edes useampaan kertaan viikossa. Siispä taas tiedossa tiivistelmää.

Bioinfon kurssi päättyi, itse asiassa viikko sitten. Sen aikana muun muassa rakennettiin hieno fylogeneettinen puu Uuden-Seelannin lentokyvyttömien lintujen evoluutiosta, löydettiin lintuinfluenssavirus, ja vertailtiin geeniekspressiota normaaleissa ja syöpäisissä soluissa. Hieman harmittaa, että kurssi on ohi, koska se oli tosi kiintoisa ja toisaalta leppoisa. Voipi olla, että tämän jälkeen täytyy odottaa vuosi-pari ennenkuin pääsen opiskelemaan alaa lisää.

Pääsiäinen, eli siis viime torstai-illasta maanantaiaamupäivään, meni aika erikoisissa merkeissä: osallistuin ensimmäistä kertaa Bardien kevätleirille. Kyseessä siis on kokoontuminen, jossa soitetaan, lauletaan, tanssitaan, näytellään, ja kaikkea muuta mukavaa. Alunperin tämä kai on lähtenyt liikkeelle larppien lieveilmiöistä, mutta mukana on myös ihmisiä, jotka eivät koskaan ole larppaamista kokeilleet.

Leiri oli kokonaisuudessaan oikein mainio elämys. Oli ihanaa päästä laulamaan kuorossa, kokeilemaan tarinateatteria, tanssimaan renessanssitansseja ja soittamaan irkkumusaa - kaiken kaikkiaan tekemään kaikenlaista, mitä yleensä ei tule tehtyä. Toisaalta leirissä oli myös nurjat puolensa, jotka kenties opettivat minulle jotakin itsestäni. Niin kauan kuin oli järjestettyä, aikataulutettua ohjelmaa, minulla oli hauskaa. Kun se illalla loppui ja alkoi vapaamuotoinen hengailu, ahdistuin. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, enkä vaan osannut olla. Päädyinkin menemään aikaisin nukkumaan, myös viimeisenä iltana, jolloin jamit olisivat jatkuneet pitkälle aamuyöhön. En oikein vieläkään tiedä, mistä tämä tarkalleen johtui. Aamulla tunnelma oli taas korkealla ja illan angsti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Harmillista.

Leiriltä jäi uusien tuttavuuksien ja elämysten lisäksi muistoksi tyhmä flunssa. Eilinen menikin kokonaan toipumisen yrittämiseen. Yritin myös opiskella kasvifysiologiaa, mutta siitä ei tunnu jäävän päähän kuin satunnaisia yksityiskohtia.

Valmis, muttei kypsä

Biotekniikan opintoni alkoivat pehmeällä laskulla: rautalangasta väännettyjä kemian perusteita maanantai- ja tiistaiaamuna, ja tiistaina Johdatus biotekniikan opintoihin, missä tutustutaan alaan sekä askarrellaan HOPSia. Muitakin luentoja olisi tiistaina ollut, mutta tällä viikolla jätin ne väliin, ja suuntasin sen sijaan wanhalle tutulle keskustakampukselle, päärakennuksen pieneen juhlasaliin, missä järjestettiin Humanistisen tiedekunnan lukuvuoden ensimmäinen publiikki. Surevaksi omaiseksi paikalle lupautunut äiti olikin kipeänä, joten vastaanotin HuK-tutkintotodistukseni ja join yliopiston tarjoaman skumpan ihan yksikseni. Oli kyllä elämäni antikliimaktisin valmistujaistilaisuus. Tosin kandi nyt on tutkintonakin aika mitäänsanomaton, suurimalle osalle ihmisistä vain pakollinen väliporras matkalla kohti sitä varsinaista tavoitetta eli maisterin papereita.

Valuin kotiin tuntien oloni ennemminkin synkäksi ja masentuneeksi kuin vapautuneeksi tai tyytyväiseksi. Tietysti menin sitten vielä pahentamaan asiaa ryhtymällä avautumaan ihmisille vaikeista asioista irkissä. Jotenkin onnistuin ahdistuneesta tunnelmasta huolimatta laittautumaan enemmän tai vähemmän edustavaksi, ja vaikkei oikein olisi tehnyt mieli, lähdin illaksi Boan fuksisitseille Uudelle.

Olin etukäteen päättänyt, että kun nyt kerran on valmistujaispäivä ja kaikkea, bileissä voisi irrotella oikein vapautuneesti. Viis keskiviikon kello kahdeksan kemian luennosta. Niinhän siinä sitten kävikin, että aiempi angsti haihtui kuin tuhka tuuleen, kun sen päälle kaatoi tarpeeksi viinaa. Yhtään en varmastikaan vaikuttanut vanhemmalta taikka viisaammalta kuin nuorimmat fuksit, vaan ehkä pikemminkin päinvastoin. En tosin sentään kaatanut pöytää, kuten eräille toisille kävi... Jatkoillakin tuli istuttua jonkin aikaa, mutta selvisin sentään viimeisellä yöbussilla kotiin. Oli kyllä vinkeät bileet.

Kooma-avautumista

Aamuvuoroviikko. Kooma. Yleiselämäahdistus. Varmasti paras aika päivittää blogia. Sisältää märehdintää. Lukeminen omalla vastuulla.

Viime kuukausina minulla on ollut toistuvasti sellainen olo, että olen umpikujassa, että elämäni on ollut sarja vääriä valintoja. Ongelma on, että valintoja ei aina tiedä vääriksi, ennen kuin on tehnyt ne - vaikka minun kohdallani kyllä taitaa useammin käydä niin, että tiedän valinnan vääräksi, mutta teen sen silti. Olen ties kuinka moneen kertaan päätynyt jossittelemaan, olisinko onnellisempi tai tyytyväisempi elämääni, jos olisin tehnyt erilaisia valintoja. Lähinnä koen, että lukion loppuun asti kaikki oli jees, sen jälkeen alkoi sössäily. Onko tämä nyt joku neljännesvuosisadan kriisi?

Tämän kevään uusien opiskelupaikkojen haku oli kai jonkinlainen yritys paikata tätä tunnetta, päästä ulos umpikujasta, mutta jos nyt jotenkin vahingossa sattuisinkin pääsemään johonkin, todennäköisesti se ei olisi yhtään sen parempi valinta kuin mikään aiemmistakaan. Jotta voisin saavuttaa jollakin alalla niin paljon kuin haluaisin, minun pitäisi osata valita jokin yksi suunta ja keskittyä siihen, omistautua ihan tosissani, vaan ei. Kuten muuan läheinen ihminen luonteeni kiteytti, "Et halua sitoutua mihinkään, koska aina on se mahdollisuus, että nurkan takana on jotain parempaa". Vaihtoehtoisesti tämän voi myös muotoilla "Et vaan ole koskaan tyytyväinen". Näinhän se ikävä kyllä tuntuu olevan.

Eipä mulla tässä muuta. Tulevaisuudensuunnitelmissa lisää metronajoa, väsynyttä huonoa kiipeilyä ja fanficciä, joka ei kestä päivänvaloa. Hiphei.

Hyvä yritys

Kalenterissani ei lukenut maanantain kohdalla mitään. Joskus kesällä olisin pitänyt tätä hyvänä asiana, nykyään näen tämmöisen valtavana ongelmana. Onneksi tällä kertaa päivä täyttyi yllättävän kätevästi. Käväisin keskustassa syömässä, kirjastossa ja ostamassa muutaman enemmän tai vähemmän tarpeellisen asian. Sen jälkeen soittelin kotona pikkuisen hetken, ja lähdin kävelylle. Samalla tuli poimittua muuan multikätkö, jonka koordinaatit selvitin jo aikaa sitten.

Ikävä kyllä, illalla ajantapponi sitten meni mönkään. Sain ilmoittauduttua seuraavaan turkulaiseen kaupunkilarppikampanjaan ja pohdiskeltua hahmoideaani. Tulin myös avanneeksi suuni irkkikanavalla, mikä on yleensä virhe, koska ennemmin tai myöhemmin sanon kuitenkin jotain tyhmää. Yliluonnollisen taitavasti sainkin kiskottua pääni solmuun. Eipä aikaakaan, kun olin vakuuttunut siitä, että koko kampanjaan lähteminen on oikeastaan huono idea, en kuitenkaan osaa pelata hahmoa, ja kaikki muut (tai ainakin ihmiset, joiden mielipiteitä arvostan) pitävät minua täytenä ääliönä. Lopulta päädyin suunnattomaan yleiselämäahdistukseen. Jep. Ei näinkään.

Tympeä conitilitys

Jokseenkin vanhaa mökkihöperöä kaavaa toistaneen viikon jälkeen oli viikonloppuna vuorossa Ropecon. Parin edellisvuoden con-entryni ovat olleet melkoisia tilitys-selostuksia. Ei sinänsä ihmekään, koska kiitos liian vähän nukkumisen ja satunnaisen syömisen sekä toisaalta taas lukemattomien kivojen ja kiinnostavien ihmisten ja ohjelmanumeroiden, coni tapaa olla melkoista tunteiden ja tunnelmien vuoristorataa. Olen jotenkin alkanut pitää Ropecon-viikonloppua jossain määrin koko kuluneen vuoden kuvaajana. Tänä vuonna se ainakin onnistui kuvastamaan kesän tunnelmia todella onnistuneesti, mikä ei todellakaan ole hyvä asia.

Perjantai oli ihanan harvinaisesti vapaapäivä, joten aamulla ehdin nukkua pitkään - ja sen jälkeen hajoittaa pääni soittamalla työnjohtoon, ja tilittää Pääkaupunkiseudulle hengaamaan saapuneelle Mirille, miten kurjaa elämätön elämäni on. Lopulta sain itseni kasattua, ja ajelimme Otaniemeen. Lähinnä kuuntelin muutamaa kiinnostavaa puheohjelmaa. Kotiin lähdin aikaisin, jotta ehtisin edes vähän nukkua.

Lauantaina aamulla herätys ennen neljää ja töihin puoli kuudeksi. Oli kyllä mahtavan pirteä olo. Töiden jälkeen kumminkin raahauduin coniin, missä jälleen pääasiallisesti katselin puheohjelmia sekä vinkeän gaalan - aivan loistava musikaali! - ja hengasin tuttujen seurassa.

Jatkoin viimevuoden conissa aloittamaani "pukeudu hahmoksi, jota kukaan ei tunnista"-linjaa pikaisesti kasatulla X-Menin Jubilee-asustuksella. Tuttujen kilteistä kommenteista huolimatta tunsin oloni siinä lähinnä hölmöksi, "hm, miksihän mä oikeastaan edes vaivauduin?" -tunnelmissa. Muutenkin, siinä missä viime vuonna koin kuuluvani moneen joukkoon, tänä vuonna en tuntenut kuuluvani mihinkään. Oli lähinnä täydellisen ulkopuolinen olo koko ajan, en oikein osannut sanoa yhtään mitään kenellekään, ja tietysti kehitin sitten jokseenkin päättömän alemmuuskompleksin siitä, miten fiksuja, aikaansaavia, kauniita, sosiaalisia jne jne kaikki muut vaikuttivat olevan. Johtuiko sitten siitä, että olin ylettömän väsynyt kiitos töiden, vai mistä, mutta lopputuloksena vietin sunnuntaiaamun työvuoron ahdistuneissa tunnelmissa, ja totesin sen jälkeen, että parempi skipata conin sunnuntai kokonaan.

Juhannusangstia

Juuri sopivasti juhannusaattona aiemmin tehokkaasti epämääräisen elämäahdistuksen hävittänyt fiktioon uppoutuminen jotenkin lakkasi toimimasta. Koko päivän oli satunnaisen, selittämättömän onneton olo. Ehkä se liittyi siihen, että kaikki muut juhlivat juhannusta, minä vaan mökötin kotona ja sitten menin illaksi töihin - toisaalta, ei minulla ole koskaan ollut mitään juhannusperinteitä, enkä ole parina aiempanakaan vuonna mitenkään ihmeemmin jussia juhlinut. Vaihtoehtoinen selitys löytyy fanficista: monta viikkoa ahkerasti väkertämäni yli 30 000 -sanainen stoori eteni viimeiseen lukuunsa, jota en oikein osaisi enkä haluaisi kirjoittaa. Asioiden lopettaminen on muutenkin minusta aina ollut mahdottoman ikävää ja vaikeaa.

Jou-juhlintaa

Lauantain perussisältö oli samansuuntainen kuin perjantain: juhlimista ja edustamista. Aamupäivästä oli jälleen edessä peilailua ja paklaamista, puolilta päivin porukat hakivat minut Laaksolahteen hengaamaan ja odottamaan. Joe oli saanut aamulla lakkinsa, joten päivän päätapahtuma olivat ylioppilasjuhlat. Niitä ei suinkaan järjestetty Laaksolahdessa, vaan Oittaan kartanolla, minne siirryttiin lounaan jälkeen. Juhlin paitsi veljeni lakkia, myös siinä siivellä vähäsen omaa valmistumistani. Muutamalta sukulaiselta sainkin ruusun ja kortin. Juhlapaikka oli oikein kiva, paikalta tilattu ruoka todella hyvää, ja ainakin minusta vaikutti, että ihmiset ihan viihtyivät. Varsin onnistuneet oloiset juhlat siis.

Edelleen on oman valmistumisen suhteen vähän epätodellinen olo. En osaa hahmottaa, että olen nyt ihan oikeasti virallisesti laillisesti pätevä sellonsoitonopettaja, ja etten enää ole ollenkaan Stadian opiskelija. Jutustelin sukulaisille siitä, kuinka aion ensi vuonna jatkaa kielitieteen opintoja, hakea musiikkialan töitä jos paikkoja vain on tarjolla, ja sitten ehkä harkita jonkun uuden opiskelupaikan hankkimista. Jotenkin edustavan itsevarmasti ääneen puhuttuna se kaikki tuntuu ihan kivalta ja harkitulta ja valmiiksi suunnitellulta. Oikeasti on kuitenkin edelleen ihan hirvittävän epävarma ja ahdistunut olo ja pelko siitä, että vietän koko elämäni harhaillen satunnaisesti alalta toiselle, enkä koskaan saa oikeasti aikaan yhtään mitään.

Paluu

Enimmän osan matkasta olin sietänyt hämmentävän hyvin kaikkia kanssaorkesterilaisia jopa silloin, kun muut olivat ilmeisen kännissä ja minä en. Klo 4.00 lauantaiaamuna heräillessäni, kun suuri osa muusta porukasta oli valvonut läpi yön ja oli ihan hihihihihi, oli kärsivällisyys vähissä. Kärttyisästi kasasin tavarani bussiin, laitoin luurit korvilleni, musiikin täysille ja yritin jatkaa nukkumista, kun pitkä bussimatka kohti kotia alkoi.

Päinvastoin kuin tulomatkalla, jolloin ylitimme Juutinrauman sillan, menimme paluumatkalla lautalla. Siellä käväisin haaskaamassa viimeiset Tanskan kruununi karkkiin. Sen jälkeen takaisin koomaamaan. 11-tuntisen ajomatkan aikana ehdin lukea The Subtle Knifen melkein kokonaan, ja hupaisaa kyllä Tukholman satamaan saapuessamme harmittelinkin, että olisi nyt ajettu vielä pari tuntia niin olisin päässyt loppuun.

Päivän laiva oli Serenade. Matkan yleisilmeeseen sopivasti päivän bussissa istumisen jälkeen olo ei suinkaan ollut levottoman toimintaakaipaava, vaan pelkästään väsynyt ja tylsä. Jumitin siis matkan ensimmäisiksi tunneiksi hyttiin lukemaan. Sitten pääsin viimein liikkeelle sen verran, että käyskentelin ympäri laivaa satunnaisesti muiden orkesterilaisten kanssa ja hankin iltapalaksi teetä ja muffinssin.

Illalle ei itse tarvinut keksiä tekemistä, koska koko bändi kasaantui katselemaan Euroviisufinaalia. Se oli kyllä masentava, ei voi tajuta, miksi juuri ne kauheimmat kauheat biisit olivat kärjessä, kun tarjolla olisi ollut hauskojakin kauheita biisejä. Voi voi. Tuloksen selvittyä aika lailla koko orkesteri valui nukkumaan.

Aamulla oltiin Suomessa. Ihmiset astuivat laivasta ulos ja hajaantuivat tahoilleen. Kampissa bussia kotiin odotellessani iski elämäahdistus viikon taukonsa jälkeen takaisin. Äh. Matkalla on niin helppo elää hetkessä. Nyt muistui taas mieleen, miten tympeää ja tyhjää elämä on viime aikoina ollut, miten yksinäistä ja tarkoituksettoman tuntuista. Kotiin päästyäni luonnollisestikin luin The Subtle Knifen loppuun ja aloitin The Amber Spyglassiin, avasin tietokoneen ja sarjikset ja katsoin uusimman Housen. Hiphei. On se niiin kivaa olla kotona taas. Ainakin kykenen melkein jo kävelemään tavallisesti...

Pohjaa etsimässä

22.5 09.51 Danhostel Copenhagen Downtown

Malmössä oli aamusta vähäsen vapaata. Linkkasin siis katselemaan vanhaa kaupunkia, kunnes klo 10 apteekki aukesi. Ostin liimasidettä. Hostellille palaillessani käväisin ostamassa scifi-kaupan tyhjäksi (5 pokkaria). Hostellilla yritin sitoa jalkaani, muttei siitä oikein tuntunut olevan apua.

11.15 lastauduimme busseihin ja ajelimme Lundiin, päivän konserttipaikalle. Sielläkin oli ensin vapaata, mutta se kului syömiseen. Ulkoa erikoisen näköistä tuomiokirkkoa ehdin vain vilkaista. Roudauksen ja kenraalin jälkeen jäi sen verran aikaa, että ehdin käväistä kirkossa sisälläkin. Katakombit olivat ihan jänskät, vaikka aika pienet ja maanpinnan yläpuolella.

Keikka oli klo 18 Lundin yliopiston juhlasalissa. Yleisöä oli todella paljon - ihan mahtavaa, yleensä ulkomaankeikoilla on vähemmän väkeä katsomossa kuin lavalla. Yleisesti ottaen keikka kait oli ihan jees, itse mogasin pahasti ekassa biisissä eli Sibeliuksen Sadussa, ja sen jälkeen loppukeikan ajan tuntui, että pläh, ei voi enää mitään, ei se enää voi mennä hyvin.

Paikallinen isäntäorkesterimme Lundin Akademiska Kapellet oli järkännyt meille karonkan omassa pikkusalissaan. Oli pizzaa ja viiniä ja varsin hyvä meininki. Tulin itse juoneeksi enemmän kuin aikoihin, ja puolen yön jälkeen hostellille Malmööseen palattuamme totesinkin, että parempi jäädä nukkumaan, muuten sammun johonkin baarinnurkkaan.

Jokusen tunnin nukuttuani heräsin kauheaan oloon. Aluksi oletin, että syy oli vain ja ainoastaan alkoholi, mutta kolmatta kertaa vessaan ravattuani, vaikka oksetti vaikkei enää ollut mitään oksennettavaa, heräsi epäilys, että ehkä tässä oli muutakin.

Aamulla oli todella kipeä olo. Matkan alusta lähtien orkesterissa oli liikkunut vatsapöpö, nyt se oli nähtävästi saavuttanut minut. En ollut ollut aikuisiällä vielä koskaan vatsataudissa, joten elämyksen uutuus ja vieraus sai minut kokemaan oloni harvinaisen kurjaksi.

Melkoisena saavutuksena sain tavarani koottua ja roudattua bussiin, ja onnistuin olemaan laattaamatta ajomatkalla kohti Kööpenhaminaa. Siellä muu orkesteri singahti katselemaan nähtävyyksiä, minä jäin hostellille lojumaan.

Loppupäivän vietin vaakatasossa. En kyennyt syömään koko päivänä, loppupäivästä sentään pystyin juomaan vähän vettä. Jokin lojuminen tai muu johti siihen, että vasemman jalan lihakset menivät ihan jumiin tehden minusta tuplaliikuntarajoitteisen. Oli aika harvinaisen perseestä.

Jos asiat vielä tästä voivat mennä paljon pahemmiksi... En halua edes ajatella moista.

Märehdintää

Tiistaina ei ollu töitä, joten käytin osan päivästä puuttuvien opintomerkintöjen säätämiseen konsalla. Alan tuntea itseni hirveäksi orjapiiskuriksi, kun hyökkäilen opettajien kimppuun valittaen, miksei sitä-ja-sitä opintojaksoa ole vielä rekisteröity, mutta kun ahdistaa että jos jotakin jääkin puuttumaan ja sitten en saakaan paperiani toukokuun lopussa. Tyypillisen neuroottinen olo sen suhteen, että olen varmasti unohtanut jotakin keskeistä valmistumiseni kannalta... Opettajien kiusaamisen lisäksi kuuntelin Helenin C-kurssin. Siinä oli muutama aivan mainio kappale, ja oli hyvin kaunista. Ainoa ongelmani harppumusiikin kanssa on, että siitä on hyvin vaikea saada missään määrin vihaisen oloista, se on lähes aina kovin enkelimäistä.

Iltapäiväksi kiipeämään Tapanilaan. Ei taaskaan toiminut. Liidaaminen tökki pahasti, jouduin jättämään molemmat yrittämäni reitit kesken, kun en vaan kyennyt. Pelotti liikaa. Eikä se muutenkaan tuntunut yhtään kivalta. Ja kun kiipeäminen ei enää tunnu yhtään kivalta, en tajua, mikä sitten muka tuntuisi. Argh. Illalla Laaksolahteen säätämään Amarnan proppeja--näköjään sitten raukkamaisesti kippasin ompeluprojektin äidin harteille, kun en itse ehdi sitä tehdä. Onneksi on olemassa avuliaita ja ihania ihmisiä.

Keskiviikkoaamuksi töihin. Töissä päivä alkoi kahdella peräkkäisellä tuplakierroksella. Neljä tuntia aikaa (välissä 20min tauko) jumittaa yksin ajatusteni kanssa. Kierrosten loppua kohden aloin olla aika angstinen. On nimittäin vaihteeksi tämmöinen yleiselämäkriisi. Mikään ei huvita, mikään ei tunnu kivalta, ja mitään en osaa tarpeeksi hyvin... Tuttua tavanomaista ahdistusta, mutta lähestyvä valmistuminen lisää sitä. Tuntuu, että miksi hitossa minä olen haaskannut 5 vuotta johonkin, mistä en edelleenkään edes ole varma, haluanko tehdä sitä, ja vaikka haluaisinkin, töiden saaminen ei varmastikaan ole helppoa.

Ahdistustani lisäämään tipahti eteeni uusia mahdollisuuksia ensi vuodelle: havaitsin, että aiemmin korkeakoulujen paperivalinnoissa käytössä ollut "vain enintään 3 vuotta vanhoilla yo-papereilla voi päästä suoraa sisään" -sääntö on vaihtunut, ja minunkin vanhalla yo-todistuksellani olisi mahdollista päästä ilman pääsykokeita esimerkiksi yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan tai TKK:lle. Pääasiallinen syyni olla hakematta mitään uutta opiskelupaikkaa tänä keväänä on ajan puute, mutta paperivalinta ei vaatisi kuin sen verran aikaa, että postittaisi hakupaperit. Yliopiston hakuaika on jo loppunut, TKK:n sen sijaan ei. Pahus vain, että minua siellä kiinnostava pääaine olisi bioinformaatioteknologia, johon on niin vaikea päästä, että todennäköisesti viiden laudaturin ja yhden eximian papereillani en sinne suoraa pääsisi. Äh. Lienee parasta unohtaa koko juttu ja pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassani eli viettää ensi vuosi humanistina. Mutta kun tällä hetkellä (kiitos opinnäytteeni) tuntuu siltä, että kielitiedekään ei ole ala, jonka parissa haluaisin loppuikäni viettää, huolestuttaa, että olenko haaskaamassa vielä yhden vuoden...

ToTo11: En vaan osaa, osa x

Aamupäivä kämpän proppailua ja peliin valmistautumista, sitten keskustaan poimimaan nauha ja yksi kanssapelaaja, ja kämpille aloittelemaan peliä. Toisen totuuden 11. peli, kampanjan päätösosa, pelattiin kaupunkipelinä Pääkaupunkiseudulla. Peli alkoi lupaavan kiireisen säätämisen sekä yllättävän ahdistuksen ja angstin täyttämänä, hahmoni hajoili pahemmin kuin koskaan kolmen elämänsä aikana. Vaan sitten sattui, että hahmoni oli täydellisen väärässä paikassa väärään aikaan ja vielä teki huonoja päätöksiä paineen alla, ja pääsi hengestään. Reilu 3 tuntia pelin alun jälkeen. Perkele. Menin sitten kotiini mököttämään. Itketti ja vitutti.

Pelin virallisesti päätyttyä lähdin aftergamepaikkaan toiveikkaana sen suhteen, että olisin jo itkenyt pahimmat angstini ja voisin keskittyä nauramaan hahmoni kuoleman absurdiudelle. Kykenin nauramaan ehkä minuutin, kunnes sain varman tiedon siitä, että järkevämmällä toiminnalla hahmoni olisi täysin varmasti jäänyt henkiin. Kyyneleet palasivat. Totesin, ettei tässä ole järkeä, ja poistuin paikalta.

Hahmoni kuolema oli hyvin realistinen: se oli puhdasta huonoa tuuria, olin vain ja ainoastaan sivullinen uhri. Semmoista sattuu tässä maailmassa kaiken aikaa. Minä vaan en haluaisi larpeiltani sellaista realismia. Haluaisin arkielämää suurempia elämyksiä, en synkänharmaantylsää todellisuutta. Jos kuollaan, niin kuollaan eeppisesti, ei täysin satunnaisen merkityksettömästi. Lisäksi minulla on tapana kiintyä kampanjahahmoihini vahvasti. Tämä hahmo vielä oli minulle harvinainen tapaus: pätevä no-nonsense-tyyppi, joka halusi hyvää kaikille ympärillään ja teki kovasti töitä sen puolesta. Levätköön rauhassa siellä, mihin ikinä kuolleet larppihahmot menevätkään.

Ja voi vittujen kevät oikeasti sitä, miten huono minä olen suhtautumaan larppeihin, jotka ovat menneet osaltani jotenkin kunnolla pieleen. Edellisen ToTo-kampanjan lopetus, ÅBN, tämä... Pelkään joutuvani kohta jonkun mustalle listalle, kun olen näin ylettömän vaikea pelaaja.

Itsekeskeistä kitinää ja rutinaa

Maanantai: opinnäytettä, töitä. Tiistai: saksaa, opinnäytettä. Keskiviikko: töitä, YS. Torstai: töitä, kehnoa kiipeilyä. Lähitulevaisuuden ennustus: perjantaina töitä ja oppilas, lauantaina opinnäytettä ja töitä. Hiphei.

En oikein ole mitenkään älyttömän tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Päinvastoin kuin ylläolevasta voisi arvella, opinnäyte etenee yhtä huimaavalla nopeudella kuin täi tervassa. Tällä vauhdilla se ei todellakaan tule olemaan valmis maaliskuun loppuun mennessä (mihin päätin joulun alla tähdätä).

Töissä aamuvuorot ovat edelleen tappavia. Lisäksi jonkun työpäivän aikana keksin, mikä tarkalleen häiritsee metrotyössä, vaikka se onkin stressitöntä ja rentoa. Siinä häiritsee se, että työpäivän jälkeen, vaikka olisi kuinka puhkipoikkiväsynyt, ei mitenkään voi tuntea tehneensä juuri mitään. Olen sit istunut kahdeksan-yhdeksän tuntia veivaamassa ajokahvaa, sulkemassa ja avaamassa ovia. Jahuu. Minusta olisi kiva, että työpäivän jälkeen tuntisi Tehneensä Jotain. Saaneensa jotain aikaan. Että voisi sitten tyytyväisenä mennä kotiin ja tehdä jotain kivaa ja ottaa rennosti. Kun tuntuu, ettei töissä ole oikeasti tehnyt mitään, on töiden jälkeen vain sellainen olo, että hitto, olen ihan sairaan väsynyt, mutta vielä pitäisi tänään tehdä jotain järkevääkin.

Jos en katselisi Housea useamman jakson päivävauhdilla, varmaan hajoaisin täysin. Tai sitten se, että olen vaihteeksi erakoitunut varsin lahjakkaasti ja katson tällaisella innolla täysin kaavamaista sairaalasarjaa (jossa kyllä on lystit hahmot) tarkoittaa, että olen jo jossain välissä hajonnut ja en vaan tajua sitä.