Une semaine ordinaire

Toinen kouluviikko takana, mutta rutiinia ei oikein vielä ole löytynyt. Cours de vacancesiin verrattuna lukujärjestys tuntuu harvalta ja satunnaiselta. Tässä höpinää siitä. Huomenna lupaan julkaista mielenkiintoisempaa tekstiä!

Maanantaina on pisin päivä, 8-17, bakteerien ja virusten patogeneesiluennot. Jostain mystisestä syystä luentojen ajat vaihtavat paikkaa keskenään viikottain.

Tiistaina on vain ranskankurssi, Structuration et production B2-C1, jossa on mainio valmentaja-opettaja: tarkoitus ei ole oppia faktoja, vaan oppia, miten ranskaa oppii parhaiten arjessa.

Keskiviikkona saattaa olla aamulla genomiikkaa ja proteomiikkaa, jos kurssi järjestyy. Tällä viikolla luentoa ei ollut, mutta toivo elää vielä. Lisäksi toinen ranskankurssi, Lire-écrire, jossa analysoidaan tekstejä ja yritetään itse tuottaa vastaavanlaisia.

Torstaina ja perjantaina on Introduction to network analysis for biologists -kurssin luento. Tämä perjantai oli erityisen kiintoisa, koska se sisälsi tietokoneharjoituksia. Ikävä kyllä koko homma toimi R-ohjelmointikielellä, josta en ollut koskaan kuullutkaan, ja joka paikallisilla kuuluu pakollisena opintoihin. Olin siis ihan ulalla.

Koulun lisäksi olisi paljon aikaa tehdä muuta. Vielä kun keksisi, mitä se muu arkipäivinä olisi. Tällä viikolla mm. hoisin viimeisen viranomaisasian, eli kävin näyttämässä eurooppalaista sairaanhoitokorttia jossain virastossa, koska niin kuuluu tehdä. Tekemisen puutteessa olen myös alkanut harrastaa enemmän liikuntaa kuin Suomessa koskaan. Keskiviikkoisen kiipeilykurssin lisäksi käyn lenkillä pari-kolme kertaa viikossa. Toki paljon tulee myös käveltyä kaupungilla, joko ostoksilla tai muuten vain.

Torstaina käväisin taas teatterissa Noran kanssa, tällä kertaa Genevessä. Esityksen nimi oli Teenfactory!, esityspaikka Theatre du Grütli, teema Kurt Cobain, ja se oli, noh, ei kovin ihmeellinen. Liikaa seisoskelua ja lausuntaa, ja jos kerran tehdään musiikkiteatteria, olisi kiva, jos edes joku näyttelijöistä osaisi laulaa. Nyt elämys muistutti huonon karaoken kuuntelua. Retki oli joka tapauksessa ihan mukavaa vaihtelua yksinäisiin iltoihin.

Virallinen vuodenvaihdosmärehdintä

Olen joululoman alusta eli 22.12.09 eteenpäin viettänyt suurimman osan ajastani katsellen erinäisiä sarjoja ja neuloen. Nyt alkaa tuntua siltä, että kiintiö on hiljalleen täyttymässä, ja voisi taas tehdä jotain "järkevää" - olenhan jo katsonut kauden verran Galacticaa (loppuihan se viimein!) ja Housea (jes, mahtavaa nähdä että suohon vajonnut sarja voi päästä vielä sieltä ylös!), sekä reilun kauden QI:ta (hihihihihi), ja neulonut huivin, lapaset ja puolitoista pipoa.

Vuoden ensimmäisenä mukamas aktiivisena tekosena siis tämä vuoden 2009 loppuraportti. Muutamia vuoden avainsanoja olivat ainakin

Biotekniikka

Uusi opiskelupaikka. Taas. Kolmas kerta toden sanoo, toivottavasti. Ainakin olen ollut opiskelusta aivan innoissani, jopa silloin, kun opintojen tiivis aikataulu - tiiviimpi kuin oikeastaan mikään aiemmin tapaamani - sekä ajoittainen vaativuus ovat aiheuttaneet henkistä hajoilua. Kouluvuoden ehdoton kohokohta sekä syvin pohjamuta olivat labrat, joissa tuli kyllä oltua niin maanis-depressiivinen ettei mitään rajaa. Joka tapauksessa, olen erittäin tyytyväinen tähän valintaani. Odotettavissa tänä vuonna: paljon lisää tilitystä ja intoilua aiheeseen liittyen.

Luolat & reissut

Kukaan minun lähistölläni vuonna 2009 aikaa viettänyt on tuskin voinut välttyä tältä puheenaiheelta. 9.4.2009, jolloin vierailimme ensimmäistä kertaa Ogof Ffynnon Ddu -luolassa Etelä-Walesissa, oli ehdottomasti hienoin, mahtavin ja pelottavin syntymäpäiväni ikinä, ja koko Walesin reissu kokonaisuudessaan (mukaanlukien Helzin vieraana olo Cardiffissa) oli yksi mainioimmista ulkomaanmatkoistani. Ei toki myöskään pidä unohtaa elokuun hysteeristä Ruotsin-visiittiä, joka sisälsi kaikkea kivaa, mitä muksuna ei tullut nähtyä: Bodan ja Kopparbon luolat sekä Kolmårdenin eläinpuiston. Tulossa vuonna 2010: paluu Walesiin!

Kielitiede

Ehkäpä väliinputoajaopiskelupaikkani ansaitsee oman otsikkonsa, ihan vain sen kunniaksi, että valmistuin. Toki vain kandiksi, mutta sen pidemmälle en ajatellutkaan edetä. Kielitieteen laitos muutti pois Siltavuorenpenkereeltä, ja muuttui osaksi nykykielten laitosta. Syyslukukaudella en ole enää nenääni näyttänyt siellä, eikä sellaista ole suunnitelmissa tänä vuonnakaan. Ei ole ainakaan vielä ollut yhtään ikävä takaisin.

Fiktio & fanityttöys

Oikeastaan rehellisempi otsikko olisi "Doctor Who", koskapa minulla on tapana hurahtaa ihan täysin yhteen fandomiin kerrallaan, ja vuotta 2009 hallitsivat kiistatta Doctor Who ja spinoffinsa Torchwood. Uuden Who:n ja TW:n lisäksi katselin jokusen vanhemman jakson, kuuntelin läjän äänikirjoja, kirjoitin ficciä, sekä pukeuduin teeman mukaisesti Ropeconiin. Hävettää ajatellakin, kuinka paljon aikaa tähän kaikkeen käytin. Tavallaan osuvaa on, että vuoden 2010 avasi Kymmenennen Tohtorin eli David Tennantin viimeinen jakso, jota en vielä ole uskaltanut katsoa. Voipi olla, että sen jälkeen pitää kehittää uusi fiktiivinen ihastus.

Kunniamaininnat

Toki vuosi sisälsi vaikka kuinka paljon muutakin.

-AOK jatkoi toimintaansa ja laajeni yhdellä jäsenellä, ja käsittämätöntä kyllä muuttui ihan oikeaksi ompelukerhoksi, kun kaikki jäsenet intoutuivat neulomaan.

-Neulomaan oppiminen, joka oli Mirin ansiota, oli minulle aikamoinen henkilökohtainen voitto, koska olin ihan varma, etten ikinä siihen kykenisi. Ei se olekaan niin vaikeaa.

-Kiipeily oli edelleen kiipeilyä, ajoittain kivaa, ajoittain äärettömän turhauttavaa. Se on ikävä kyllä alkanut tuntua enemmän liikuntaharrastukselta kuin siistiltä uudelta jutulta jee vau, mutta niin kai kaikille siisteille uusille jutuille ennemmin tai myöhemmin käy.

-Larppirintamalla oli kohtalaisen hiljaista. Kohokohtia olivat edelleen hilpeää turkulaista kaupunkipelaamista edustava Nochtardes-kampanja sekä hieno sotasairaalascifipeli Bravo Beach Hospital.

-Kuten odotettavissa oli, soittaminen on jäänyt aika vähälle. Onneksi on YS sekä kaksi mainiota oppilasta.

-Uutisotsikoista minua eniten koskettivat toissapäiväinen ammuskelu Sellossa, joka tuntuu edelleen täysin käsittämättömältä ja epätodelliselta, sekä Rautatientorin vesivuoto (tai vuodot, joista viimeisin tänään).

-Sen lisäksi että RT:llä ei pysähdytä, metrossa ovat myös alkamassa Länsimetron louhintatyöt. Niin jännää kun onkin päästä seuraamaan niiden ja automatisaation etenemistä, elättelen kyllä toiveita, että saisin vielä joskus oman alan töitä, edes joltakin aloistani.

Vaihteeksi hyviä uutisia!

Hahaa!

Pääsykoetulokset tulivat. Musta tulee sitten näköjään biotieteellisen tiedekunnan Helsingin seudun biotekniikan koulutusohjelman opiskelija. Jännittävää! Ei se pääsykoe mitenkään briljantisti mennyt, mutta onneksi oli hyvät lähtöpisteet muinaisten yo-papereiden perusteella, niin että pääsin sitten sisään nimenomaan ensivaihtoehtooni eli biotieteelliseen (kakkosvaihtoehtona oli sama koulutusohjelma maatalous-metsätieteellisessä). Jee! Saas nähdä mitä teen kielitieteen kanssa sitten. Kandin paperit pitäisi sieltä saada heti kun on seuraava publiikki eli juurikin sopivasti syksyllä kun uudet opinnot alkavat. Hihii.

Muissa uutisissa, viikon hurjimmat kohokohdat metrosta: kulkuplugini hajosi. Jouduin soittamaan joka ovelta apua, että päästäkääs minut nyt sisään, kun metrovarikolla ei pysty liikkumaan oikein mihinkään ilman sitä plugia. Uusi sentään järjestyi vielä saman päivän aikana. Saman päivänä radalla oli kaksi pyörää. Huisin jänskää. Lisäksi, viikon viihteenä toiminut Isomäen Sarasvatin hiekkaa on jokseenkin rasittava äänikirjana kuunneltuna, koska kaikkea paasaavaa luennointia ei pysty pikakelaamaan. Huomenna juhannus, ja vähän vaihtelua tähän arkeen!

11.4., 23.30, SWCC hut

Kahden reippaan luolailupäivän jälkeen päätimme pitää lepopäivän, jonka pääohjelmanumero oli Cardiff. Aamulla siis hyppäsimme mainioon vuokra-autoomme ja huristelimme takaisin minulle jo tuttuihin maisemiin. Luonnollisesti menimme ensin Bayhin hyppimään vesipatsaan eteen ja koputtamaan ovelle, mutta Ianto ei taaskaan ollut kotona. Kahvin ja oikein maukkaan välipalan jälkeen pääsin viimein katsastamaan Red Dragon Centren Doctor Who Up-Close -näyttelyn. Se oli aika lailla sellainen kuin olin odottanut - aika pieni näyttely, ja aika rahastusta, mutta fanityttönä arvostin silti suuresti. 9th Doctorin nahkatakki, 10th Doctorin pyjama ja aamutakki Christmas Invasionista! Daleks, Cybermen and Ood! Jack Harknessin asustus kahteen kertaan! Jee! Squee! Faniutta tajuamaton ihminen ei varmastikaan voi ymmärtää.

Museota tarpeeksi ihqutettuamme palasimme jälleen vakavien ja asiallisten harrastusten pariin, eli lähdimme metsästämään Up and Underia, kiipeily- ja luolatarvikekauppaa. Tiesimme tasan, että se on jossain Cowbridge Roadilla. Bussi keskustaan, kävelyä, ja lopulta GPS ja kännynetti veivät meidät perille. Mainio kauppa. Ostin neopreenisukat ja sain infopläjäyksen oikeista luolalampuista. Tilaaminen menee harkintaan.

Paluumatkan keskustaan taitoimme bussilla. Syömään menimme toiseen bussista ulos astumisen jälkeen vastaantulleeseen ravinteliin. Se oli ihan jees japanilais-kiinalainen, meitä lukuunottamatta täysin tyhjä. Merilevä oli erittäin hyvää. Cardiffin-visiittimme päätti shoppailukierros Forbidden Planetissa ja kirjakaupassa. Sitten pakoon Cardiff-Toulouse-rugbymatsin loputtua täysiä katuja, eli bussi Bayhin, kuppi kahvia kivassa kahvilassa, ja autoon ja ulos kaupungista, todennäköisesti viimeistä kertaa tällä reissulla. Päämajaa kohti ajellessamme poikkesimme vielä satunnaiselle pikkupaikalle merenrantaa katsomaan. Kymmenen maissa olimme taasen majalla. Iltapala, hetki hengailua leppoisien luolaihmisten seurassa, ja nukkumaan.

6.4., 17.15, Helzillä

Sunnuntaiaamuna 5.4. aurinko paistoi lupaavasti, joten alunperin harkitun museokierroksen sijaan päätimmekin toteuttaa ulkoilmaohjelman. Se oli oikea valinta: päivä oli alusta loppuun ihan kesää, todella lämmin ja aurinkoinen.

Kävelimme keskustaan ja ajelimme BayCarilla Cardiff Bayhin. Viimein, monen päivän odottelun jälkeen pääsin siis ihmettelemään ihan luonnossa Roald Dahl Plassia ja Millennium Centreä. Fanityttösqueeeeee ei tuntenut rajoja. Jee! Torchwood! Päinvastoin kuin joku netissä väitti, vesipatsas oli iso ja hieno. Näkymätöntä hissiä ei kyllä löytynyt, mutta jee silti! H:n ja L:n kanssa ei tietenkään viereiseen Doctor Who-näyttelyyn menty, toivon mukaan myöhemmin vielä sinnekin pääsen.

Ihalituamme Torchw... tai siis Bayn arkkitehtuuria aikamme etsimme laiturista etukäteen katsomamme keltaisen vesibussin. Kippari piti semmoista mainosmeteliä, että olisi pitänyt olla kuuro ja sokea siltä välttyäkseen. Astuimme siis laivaan. Sen kyydissä kruisailimme puolisen tuntia ristiin rastiin Bayta, keinotekoisesti rannasta rajattua valtavaa "makean" veden allasta. Oli luonnonsuojelukaistaletta, rakenteilla oletaa tekokoskea (white water rafting centre), purjehduskerhoja, kalliita taloja, joiden parveke on pohjoiseen, eli niihin ei koskaan paista aurinko, sekä tietysti barrage, se valtava rakennelma, joka rajaa Bayn merestä. Jäimme paatista pois Penarthin päässä patorakennelmaa, ja ihmettelimme valtavan massiivisia sulkuja ja muita teknologian ihmeitä, sekä ihanaa merimaisemaa rakennelman toisella puolen.

Yksi jo Suomessa määrittelemistämme ehdotomasti nähtävistä jutuista oli rantakallio, ja sellainen oli lähistöllä. Lähdimme siis jalan rannan poikki barragelta Penarthin "keskustaa" kohti. Matka osoittautui kohtalaisen pitkäksi välillä hankalakulkuisessa kivikossa, mutta mikäs siinä merenrantaa pitkin kävellessä ihanassa auringonpaisteessa. Itse "kallio" oli kyllä hassua: kai se jonkinmoista kalkkikiveä oli, mutta niin kovin haurasta, että mureni heti käteen, jos siitä otti kiinni. Siinä ei kyllä onnistuisi kiipeily. Rannalla oli myös hyvin omituista vaaleanpunaista kiveä, joka näytti lähinnä kalanpaloilta, mutta kyllä se kiveltä vaikutti, joskin aika murenevalta myös. Fossiilipainaumiakin rantakivikosta löytyi.

Lopulta päädyimme Penarthin laiturille, pitkälle, isolle ja turistien täyttämälle. Rantamaisema toi melkein mieleen Nizzan, ja sääkin oli suorastaan välimerellinen. Hetken näkymiä katseltuamme ostimme jäätelöt ja lähdimme palailemaan barragea kohti toista reittiä, halki asuinalueen, joka oli täynnä hienoja huviloita mielettömällä merinäköalalla. Uskomattomalla tuurilla ehdimme takaisin juuri ajoissa, että pääsimme vesibussin kyytiin - se kun kulki vain kerran tunnissa. Lisäksi tilaa oli juuri tasan meille ja kahdelle muulle kanssaihmiselle. Jos porukkaa olisi ollut yhtään enempää, joku olisi jätetty rannalle ruikuttamaan.

Takaisin Bayssa seuraava tehtävä oli valita ruokapaikka Mermaid Quayn ravintolapaljouden seasta. Päädyimme italialaiseen, jossa oli hyvin söpö blondi tarjoilijapoika (niitä täällä tuntuu riittävän!). Istuimme ulkona ja joimme viiniä. Kyllä kelpasi! Ruokakin oli ihan jees. Kahville suuntasimme Roathiin yhteen Helzin vakiopaikoista, Shot in the Darkiin, joka olikin valtavan kotoisa ja leppoisa, ja hyvännäköisen baristan (päivän teema?) tekemä kahvi oli oikein hyvää.

Kotiin viimein palattuamme oli taas päivän kävelyretkeilyn jälkeen jokseenkin väsähtänyt olo. Käväisimme H:n kämppisten kanssa pyörähtämässä hassulla kirpparilla, joka järjestettiin kahvilassa - pieni tila oli survottu täyteen kojuja ja vaaterekkejä, ja tavaroitaan myyvät tyypit siemailivat olutta kovaäänisen taustamusiikin säestyksellä. Emme jaksaneet viipyä siellä kovin kauaa, saati sitten jäädä baariin, vaan palasimme taas kämpille.

Loppuillan ohjelma oli samaa sarjaa kuin eilisen: teimme käsitöitä, ja lisäksi sivistin L:aa ja H:iä jaksolla Doctor Whota. Vaikka jakso oli sieltä vähemmän himmeästä päästä (The Unicorn and the Wasp), se sai silti tuomion, että oli turhan sekavaa. Pöh.

Paluu blogosfääriin?

Yritetäänpä nyt taas kerran, josko saisi välillä päiviteltyä tätä päiväkirjankorviketta. Ei niinkään siksi, että minulla olisi paljoakaan sanottavaa, vaan siksi, että olen tässä havainnut, että kun en itse aktiivisesti pidä blogia, ei jotenkin tule seurattua muidenkaan blogeja ollenkaan kovin aktiivisesti, vaikka siellä voisi olla ties mitä kiintoisaa.

Toki viime päivityksestäni on niin paljon aikaa, että sen jälkeen on ehtinyt tapahtua ties mitä, mutta aika lailla se kaikki on kuitenkin ollut samaa vanhaa. Jonkin verran koulua - artikulatorisen fonetiikan jatkokurssilla mitä mahtavimpia äänteitä, venäjän alkeissa kyrillisiä kirjaimia. Viime viikolla tuli myös luettua yhtään liioittelematta yli 1000 sivua sosiologiaa, kun oli sekä johdantokurssin tentti että ensimmäinen perusopintojen pakollisista kirjatenteistä. Työvuoroja on tullut tehtyä yksi tai pari viikossa, että olisi edes vähän rahaa, etenkin kun huhtikuussa olisi kovasti tarkoitus lähteä Walesiin, jipii!

Tietenkin olen edelleen myös haaskannut aikaani fanficciin - viimeisimmän Jjjoo-postaukseni jälkeen olen kirjoittanut kymmeniätuhansia sanoja turhanpäiväisiä stooreja. Tuli myös katsottua läpi ensin Torchwood, ja sitten uusi Doctor Who-sarja kokonaisuudessaan, ja ihan kuten joku joskus veikkasi, ihastuin siihen ihan täysin, ja olen siis nykyään niin fanityttö että. Jep. Olen vähän toivoton silleen.

Larppirintamalla oli Nochtardesin toinen peli, joka ei osaltani ollut ihan paras mahdollinen kokemus. Hahmoni nimittäin pääsi hengestään. Olen aiheesta aiemminkin tilittänyt - hahmokuolemat ovat asia, jolla minut saa täysin rikki. Se pätee myös TV-sarjoihin, Torchwoodin 2. kauden loppu oli ihan kauhea. :( En nyt taida ryhtyä tässä yleismaailmallisessa postissa siitä tilittämään sen enempää. Joka tapauksessa kuitenkin aion pelata Nochtardesissa jatkossakin, jollakin hahmolla - on vielä vähän auki, millä.

Kiipeilyn osalta on ollut tosi laiskaa viime päivinä, samoin soittamisen suhteen. YS tietysti treenaa joka viikko, ja opetan edelleen yhtä oppilastani, mutta henkilökohtaisesta harjoittelusta on turha edes puhua. Hankala löytää motivaatiota, kun ei ole mitään tavoitteita. Tänään olen tässä taas vaihteeksi myös pohdiskellut, mitä sitä tekisi isona. Pahoin pelkään, että tulen hakemaan uutta opiskelupaikkaa ensi vuodeksi. Ihan kuin niitä ei vielä olisi ollut tarpeeksi. Äh.

Tenttejä, keikka ja peli

Vaikka läksyjä on vieläkin odottelemassa tekemistään, kulunut viikko on ollut jonkinmoinen loppurutistus ennen joululomaa. Hukattuani tiistain lähinnä juhlapukushoppailuun sekä kiipeilyyn jäi keskiviikolle ja torstaille sitäkin enemmän tenttiin kerrattavaa. Torstaina oli tilastotieteen tentti, selkeästi laskemispainotteisin koe, mitä olen tehnyt sitten lukion. Puh. Varmasti tuli tehtyä tsiljoona huolimattomuusvirhettä. Oli se haastavaa, kun on tottunut vain kirjoittamaan. Vielä haastavampi kuitenkin oli perjantain fonetiikan tentti, josta otin varmaan enemmän stressiä kuin mistään yliopiston tentistä ennen tätä. Tenttiin sisältyi paitsi yksinkertainen ja lyhyt kirjallinen osio, myös ääntämisosuus (paperilla satunnaisia IPA-aakkosin kirjoitettuja sanoja, jotka pitää osata ääntää) sekä transkriptio-osuus (opettaja lukee sanoja, jotka pitää osata kirjoittaa ylös oikein), joita pelkäsin niin, ettei mitään rajaa. Kai se ehkä läpi meni kuitenkin.

Fonetiikasta selvittyäni siirryin yliopiston päärakennukselle YS-keikkaa varten. Syyskauden Helsingin-pääkonsertti, kauden loppuhuipennus. Kiitos sen mokoman tentin, keskittyminen oli vähän hakusessa lämmittelyssä, ja kaiken päälle onnistuin täysin mystisesti kiskaisemaan C-kieleni pois paikoiltaan kesken Tshaikkarin 3. osan. Onneksi ei mennyt poikki. Konsertin alkuun mennessä sain kasattua itseni. Melkein vähän hävettää tunnustaa, miten paljon nautin niin pinnallisesta asiasta kuin uudesta esiintymisasusta, mutta iltapukuni vaan oli niin ihana! Toki soittaminen sinänsä oli vielä kivempaa, tuli kyllä taas moshattua oikein ahkerasti, etenkin Tshaikovskissa. Ja jos konsertista jäi muutenkin hyvä mieli, asian kruunasi lauantain aikana saamani Facebook-viesti - "fanipostia" eli kehuja satunnaiselta kuulijalta - vau, täh, jestas! Ei tämmöistä tapahdu. Whii.

Laiskana ja mukavuudenhaluisena nukuin konsertin jälkeen kotona, ja vasta lauantaina ajelimme Mirin kanssa Turkuun, missä minä liityin mukaan jo perjantaina alkaneeseen Nochtardes-kaupunkipelikampanjan ekaan peliin. Pelini oli rauhaisa ja koostui paljolti tutun tuntuisesta kahviloissa ja baareissa istuskelusta, mutta tylsää ei tullut, vaan oli oikein leppoisaa. Oli kiva, että oli aikaa asettua hahmoonsa ja kaikessa rauhassa selvitellä, millainen se on, miten se ajattelee ja toimii. Oli siis tavallaan vähän lämmittelyn tai esipelin tuntuinen kokemus. Ainakin opin, että pitäisi tehdä vielä paljon paljon enemmän taustatyötä tätä hahmoa varten, että siitä saisi oikeasti uskottavan. Pelin jälkeen oli jännittävä nähdä, miten paljon pelaajia oli ollut - itse tapasin vain neljä muuta koko pelin aikana - ja miten erilaisiksi eri porukoiden pelit olivat muodostuneet. Illalla tuli vielä katseltua Wall-E. Se oli ihan liian söpö. Yhyy. Aiheutti hysteerisen mielentilan, joka muistutti epäilyttävästi sokerihumalaa.

Rokkia, riisivanukasta, Ranskan-muistoja ja ratarasvaa

Työnjohto oli suuressa ystävällisyydessään ja viisaudessaan lätännyt minulle taas sen aikaisimman mahdollisen vuoron mahdollisimman nihkeälle päivälle. Perjantaina siis herätys kolmen jälkeen (paitsi että heräsin 2.40 ihan noin muuten vaan, tiding) ja töihin. Onneksi kiltti työkaveri ajoi vikan kierroksen, joten pääsin kotiin jo puoliltapäivin ja ehdin sitten vähän levätä ja koota itseäni ennen iltaa. Illalla nimittäin saapuivat Miri ja Dare, joiden kanssa suunnattiin Stadionille Iron Maidenin keikalle. Olipa eka kerta, kun olin siellä jotain keikkaa katsomassa, ja olipa aivan hillittömästi väkeä, koko paikka ihan täynnä. Lämppärit olivat blaah, mutta Maiden aivan mahtava! Kyllä tuli taas todistettua, että aina jaksaa rokata, vaikka olisi kuinka väsynyt: täysillä tuli hypittyä ja heiluttua ja huudettua koko parituntinen. Jee. Tämä olikin sitten koko keikkakesäni tässä, koska mitään muuta ei ole tiedossa, mutta olipa ainakin se kesän ainoa keikka oikein loistava.

Keikan jälkeen ei ollut energiaa lähteä pois Pääkaupunkiseudulta, joten majoitin ihmiset luokseni. Lauantaina käväisimme hommaamassa Mirille kasan kirsikkakolaa hassusta jenkkikaupasta, sitten ajelimme Turkuun. Yllätin itseni ajamalla reippaasti ja rohkeasti ison osan matkasta. Ei se oikeasti ole niin kauheaa, paitsi liikkeellelähtö ja pysähtyminen... Turussa Mirillä oli suunnitteilla mustariisivanukasprojekti. Keittely veikin monta tuntia, mutta aika hyvää ja jännää tuli. Satunnaisia ihmisiä saapui hengaamaan, syömään sitä ja katsomaan höhlän Sunshinen. Itse onnistuin loppujen lopuksi syömään niin paljon vanukasta ja jätskiä ja juomaan päälle sen verran liikaa kahvia, että lopputulos oli täysin hysteerinen ja jopa hitusen huono olo. Sitten vietin loppuiltani katsellen Pasilaa ja hihittäen kippurassa kun se oli niin hupaisa. Hups.

Sunnuntain aamupäivä meni myös Pasilan parissa. Ihan liian pian piti kuitenkin raahautua junaan ja takaisin kotinurkille. Ei sielläkään tosin mitään ikävää ollut, vaan ihan mukavaa ihmisten näkemistä. Joukko lukiotuttuja, aveceja ja muita kasaantui hetkeksi maahan palanneelle Olgalle syömään, jutustelemaan sekä kuulemaan ja katselemaan matkamuistelmia. Oi että, palmuja, mielettömiä rantakallioita, Nizza... Yhyy, kyllä haluais taas Etelä-Eurooppaan. Ehkä sitten ensi kesänä.

Arki alkoi taas maanantaina, vanhalla tutulla kaavalla: aamupäivä kirjoittelua, alkuiltapäivästä töihin. Siellä olivat huollon sankarit vähän rasvailleet rataa. Yleensä kun rata on rasvattu, se tuntuu korkeintaan aamuvuoron alkupuoliskon ajan. Tällä kertaa olivat sitten laittaneet niin runsaalla kädellä, että vielä meidän iltavuoron viimeisillä kierroksillakaan ei voinut jarruttaa ihan normaalisti. Pari sadekuuroa saivat kiskot niin liukkaiksi, että junat luistelivat ihan miten sattuu. Onneksi tämä oli minusta itse asiassa ihan hauska juttu: olipa vaihteeksi vähän erilaista, ja joutui välillä ihan tosissaan keskittymään ajamiseen.

Vapaa alkuviikko

Maanantai-tiistai oli viikonlopunkorvike, ja tyypilliseen tyyliin varsin täysi sellainen. Maanantaina suuntasin aamupäivällä kaupungille haaskaamaan rahaa outoihin (kirsikkakolaa Mirille) ja vähemmän outoihin (pari CD:tä) asioihin. Tarkoitus oli jatkaa suoraa Turkuun, mutta tietysti unohdin asioita kotiin ja sähläsin julkisten aikataulut sun muun niin, että loppujen lopuksi päädyinkin vielä kipittämään kotiin. Luonnollisesti kun on vapaapäivä ja ei varsinaisesti mitään aikataulua, pitää aina säntäillä päättömästi paikasta toiseen kuin olisi kovakin kiire. Jee.

Turkuun saavuin joskus iltapäivästä. Loppuilta sisälsi naureskelua keppien kanssa köpöttelevälle Mirille, mutta ei mitään ilkeitä jekkuja, koska olen liian kiltti semmoisiin, sekä omituista viihdettä (Blueberry - melkoisen halluinen länkkärileffa, sekä pari jaksoa Doctor Who:ta - kyseiseen päättömään scifi-klassikkoon pitäisi kyllä tutustua tarkemmin).

Tiistaina aamupäivä meni samaan tyyliin lusmuten ja aikaa kulutellen. Illaksi junauduin Pääkaupunkiseudulle, jotta ehdittiin Olmin kanssa Rollareille. Kuten tämän kesän tyyliin tuntuu kuuluvan, oli taas ollut hirmuisen pitkä kiipeilytauko, eikä oikein tullut niin mitään mistään. Se on aina niin hieno tunne, kun on molemmille käsille hyvät otteet, mutta ei vaan jaksa pitää niistä kiinni millään, piste. Pläh. Sentään tuli todettua, että nelosen reitit tuntuivat kuitenkin niin helpoilta, että niiden kiipeämisessä ei enää oikein ole järkeä.

Viihdyttävä vapaa

Tänään oli viikon ainoa vapaapäivä. Heräsin 7.30 ilman herätyskelloa, mutta hetken aikaa hereillä oltuani päätin, että pah, ja menin takaisin nukkumaan. Ei huono valinta. Lähdin sitten hitaasti liikkeelle, kirjoittelin lisää turhaa fanficciä ja tein spagettia ja jauhelihakastiketta ehkä ekaa kertaa koskaan tai ainakin tosi pitkään aikaan. Koska posti toi Aholansaari Sinfoniettan kesäperiodin nuotit, tuli pitkästä aikaa soitettuakin. Orkesteristemmojen lisäksi soittelin kaikkea satunnaista, mitä huvitti, kuten Bachin 3. sarjan Preludia ja Popperin Elfentanzia (en tietenkään osannut yhtään, kuulosti varmasti kauhealta ja naapurit kärsivät, mutta kivaa silti).

Illalla menin leffaan katselemaan isoa vihaista vihreää tyyppiä. The Incredible Hulk oli varsin jees. Ikävä kyllä en kykene mitenkään objektiivisesti vertaamaan sitä Iron Maniin, joka onnistui heittämään minut täydelle fanityttövaihteelle. Hulk on yleisesti ottaen minusta vähän bläh supersankari, kun se nyt vaan on iso ja voimakas ja tyhmä kuin saapas, vaikka sen arkihenkilöllisyys kuinka olisi fiksu ja harkitsevainen tiedetyyppi. Soundtrackin osalta Hulk kyllä voittaa Rautamiehen, oli paljon vaikuttavampi musiikki. Miinuspisteitä sille sen sijaan tulee runsaasti Liv Tylerista, jota vaan en voi sietää, yök. Ja yleisesti ottaen antaisin pluspisteitä viimeisestä kohtauksesta, mutta tässä vertailussa siinä ei kyllä olisi mitään järkeä...

Aikainen viikonloppu

Kiitos aina yhtä hilpeän työvuorokierron, tämän viikon viikonloppu oli torstai-perjantai. Kahdesta vapaasta torstai oli toiminnallisempi: aamupäivällä pyörähdin keskustassa hoitamassa asioita (mutten vieläkään saanut kielitieteen perusopintokokonaisuutta rekisteröityä), illalla kiipesin Tapanilassa. Oli taas aika hapuilevaa menoa pitkän tauon jälkeen, mutta ainakin oli paljon uusia reittejä räpellettäväksi, osa oikein kivojakin.

Perjantaina mökkihöperöidyin viettämällä käytännössä koko päivän neljän seinän sisällä. Hämmentävää, miten vähän voi päivänsä aikana tehdä. Lähinnä taas uppouduin fiktioon monissa muodoissaan: katselin Housea, kirjoitin ficciä sekä luin Red Marsia. Ostin koko Mars-trilogian Ruotsin-reissulla, ja nyt alkuviikosta aloin lukea sitä. Tunnustettava on, että koska luin trilogian sen ensimmäisen ja ainoan kerran joskus yläasteella, en oikeasti muista siitä juuri mitään. Siitä huolimatta silloinen lukukokemus oli niin vaikuttava, että pelkästään kirjan aloittaminen aiheutti kylmiä väreitä. En voi kuin ihmetellä, miksen ole hankkinut näitä omaksi ja lukenut uudelleen ja useammin jo aiemmin. Vau.

Jälkiä sun muuta

Hups. Onpa paljon päivittämättä. Onneksi suuri osa siitä on nopsasti selostettu: viime viikon ke-pe oli töissä aamuvuoroa. Se oli silkkaa murhaa. Kun kolme aamuvuoroa on noin tappava kokemus, odotan kauhulla sitä, kun niitä tulee neljä putkeen. Erästä työkaveria lainatakseni, meidän aamuvuoroilla "todella oppii, mitä on väsymys, ja miltä tuntuu, kun lähinnä vaan haluaa kuolla". Että näin. Illat lojuin lattialla puolitajuttomana ja kirjoitin fanficcia.

Perjantaina, vaikka olin sen kolmannen aamuvuoron jälkeen melkomoisen solmussa, suuntasin Turkuun, missä oli Jäljet-kaupunkipelikampanjan viimeinen peli. Onneksi sain pelin aikana nukuttua kunnolla, muuten ei olisi tullut mistään mitään. Peli oli, noh, sanotaan vaikka että kysymyksiä ja keskustelua herättävä. Heti pelin alussa pelaaja oli saada offgame-hepulin siitä, että "oikeasti koko kampanja olikin vain unta ja mitään tästä ei oikeasti tapahtunut", mutta asetelmasta sentään nousi paljon melkoisen syvällistä pohdiskelua todellisuuden luonteesta ja muusta sellaisesta. Ikävä kyllä, kun peli sunnuntaina päättyi, loppuratkaisu oli niin kammottava, että se jätti vähän pahan maun. Itselläni kävi tuuri, ja hahmoni selvisi takaisin "oikeaan" alkuperäiseen todellisuuteen, mutta moni muu jäi ikuiseen helvettiin kärsimään. Joo, elämä on, oikeastikin tapahtuu ikäviä asioita, jne, mutta ei se tee siitä kivaa. Tiedän viimeisen Toinen Totuus -pelin jälkeen vähän turhan hyvin, miltä tuntuu, kun on sivullinen uhri ja oma rakas hahmo kuolee tyhmästi voimatta itse vaikuttaa asiaan juuri mitenkään. Se on harvinaisen syvältä. Kiitos tämän, pelin jälkeen ei jäänyt kovin pahaa postlarpangstia, vaan ennemminkin yleismaailmallinen "blah".

Sunnuntaina pelin jälkeen oli tarkoitus mennä kiipeämään, mutta kallion kieppeille ajettuamme totesimme, että ei vaan jaksa, ja menimmekin vain uimaan. Sen jälkeen pääsin viimein tutustumaan Guitar Heroon. Hii. Oli ennalta arvattavissa, että joko en osaa ja vittuunnun täysin, tai sitten olen saman tien kohtuunäppärä ja pidän. Pidin. Ehkä ammattilaismuusikkoudesta on jotain hyötyä hassuissa soittamista simuloivissa peleissä.

Maanantaina Turusta kotiin ja töihin. Siinä se. Arjessa taas, ja sitähän riittää koko kesäksi. Iltavuorot sentään ovat siedettäviä.

Valmistus

Keskiviikon järkkyaikaiseen herätykseen verrattuna torstain klo 4.00 herätys ja työpäivän aloitus klo 5.17 Rautatientorilla, mihin pääsi junalla, tuntuivat melkein inhimillisiltä. Metroiikenne oli taas sekaisin suuren osan päivästä, jotain asetinlaitevikaa ja temppuilevaa uuden junan pakkopysäytyslaitetta ja mitä lie. Taaskaan minun kohdalleni ei sattunut mitään paitsi se, että sain junia myöhässä, koska edellisen kuskin kohdalle oli osunut jotain häikkää.

Töiden jälkeen, sopivan hysteerisen väsyneessä mielentilassa, kävin YS:n sellistien kesken katsomassa uuden Indiana Jonesin. Väsymyshysteria oli juuri oikea tila katsella sitä, koska hihitin melkein koko ajan ja kaikille tyhmimmillekin vitseille. Oli se aika lysti leffa, niin viihdyttävä ja vauhdikas ettei hereillä pysyminen tuottanut ongelmia. Leffan jälkeen kävimme syömässä, ja sieltä minä vielä uupumusta uhmaten jatkoin Konservatorion kevätbileisiin ravintolalaiva Wäiskiin. Jaksoinkin sitten olla siellä jopa reilun tunnin lähinnä vaihtamassa kuulumisia. Hurjaa biletystä.

Perjantaina kulutin enimmän osan aamupäivästä laittautuen, koska vuorossa olivat valmistujaiset, joihin olin jo useamman viikon ajan valmistautunut. Hämmentävää kyllä, suuren pukeutumis/meikkaus/hiustenlaitto-operaation jälkeen oikeasti tunsin näyttäväni hyvältä. Tätä ei usein tapahdu. Se oli aika kivaa. Äiti ja mummi poimivat minut ja ajelimme Ruoholahteen Helsingin Ammattikorkeakoulu Stadian Kulttuurialan valmistujaisjuhliin - viimeisiin laatuaan, koska elokuussa ko. koulu muuttuu Metropolia Ammattikorkeakoulun osaksi. Tilaisuus oli melko lailla perinteinen todistustenjako: muutama musiikkiesitys, monta puhetta, joista osa oli kauheita ja osa onnistuneita, sekä minuutin maine ja kunnia kun jokainen kävi vuorollaan hakemassa todistuksensa. Nyt minulla sitten on virallinen paperi: olen Musiikkipedagogi AMK, pääaineena sello. Konsalta ulos astuttuamme alkoi itkettää. Aikani siellä on oikeasti, lopullisesti ohi. Kyllä sitä tulee jonkin verran ikävä, ehkä aika paljonkin. Loppupäivään ei sisältynyt suurta valmistujaisjuhlimista, vaan lähinnä lojumista Laaksolahdessa. Oli meillä tosin Jätskiautosta ostettu jäätelökakku. Jokseenkin antikliimaktista.

Tekemisenpulaa

Maanantai oli tyhjä, koska tähän sattui juuri sellainen työviikko, jossa on vain kolme työpäivää, ja niistäkin yhden olen pyytänyt vapaaksi valmistujaisten takia. Kaiken lisäksi kun poikkeusliikenne alkaa ensi viikolla ja vaihdan työvuorokierron ryhmää, ensi viikollakin on vain kolme työpäivää. Hirveästi tyhjää siis. Tällainen vapaa-ajanpaljous on minulle ihan luonnoton olotila. Jos ei ole koko ajan kiire tai vähintään miljoona asiaa tekemistään odottamassa, en saa mitään aikaan enkä tiedä miten päin olisin. Piti siis kovasti yrittää kehittää jotakin tekemistä.

Aamupäivän tekemiseksi menin Selloon - ihan kuin en olisi matkalla päässyt kiertämään tarpeeksi kauppoja, mutta kun tämä oli täsmäshoppausta. Valmistujaisvaatetuksestani puuttui vielä asioita, ja sain osan niistä hankittua nyt. Hirvittävää, miten paljon rahaa esimerkiksi meikkeihin voi upottaa. Ei ihme, etten yleensä juuri koskaan niitä ostele.

Lisäksi päivään sisältyi leipomista (pizzaa ja keksejä), hieman sellonsoittelua sekä luonnollisestikin paljon fiktiota. Sitä onkin tällä hetkellä työn alla niin paljon, että on vaikeuksia valita, mitä seuraavaksi. Viime vuosien Iron Man -sarjikset eivät oikein nappaa, liikaa ihan tyhmiä juonikuvioita (ja Tony Starkilla ei kuulu olla supervoimia, se on ihan väärin!). Amber Spyglassia luin vähän, eikä minulla oikein vieläkään ole mielipidettä. Paha kun muuan orkesterituttu hypetti ko. Pullmanin trilogiaa etukäteen niin paljon, että suhtaudun siihen varauksella. Kultainen kompassi -leffa oli myös blaah. Jeeves & Wooster sen sijaan on edelleen hih. Ja fanficciäkin voisi jatkaa kun olisi keskeneräisiä, mutta siihen asti en vielä eilen ehtinyt.

Paluu

Enimmän osan matkasta olin sietänyt hämmentävän hyvin kaikkia kanssaorkesterilaisia jopa silloin, kun muut olivat ilmeisen kännissä ja minä en. Klo 4.00 lauantaiaamuna heräillessäni, kun suuri osa muusta porukasta oli valvonut läpi yön ja oli ihan hihihihihi, oli kärsivällisyys vähissä. Kärttyisästi kasasin tavarani bussiin, laitoin luurit korvilleni, musiikin täysille ja yritin jatkaa nukkumista, kun pitkä bussimatka kohti kotia alkoi.

Päinvastoin kuin tulomatkalla, jolloin ylitimme Juutinrauman sillan, menimme paluumatkalla lautalla. Siellä käväisin haaskaamassa viimeiset Tanskan kruununi karkkiin. Sen jälkeen takaisin koomaamaan. 11-tuntisen ajomatkan aikana ehdin lukea The Subtle Knifen melkein kokonaan, ja hupaisaa kyllä Tukholman satamaan saapuessamme harmittelinkin, että olisi nyt ajettu vielä pari tuntia niin olisin päässyt loppuun.

Päivän laiva oli Serenade. Matkan yleisilmeeseen sopivasti päivän bussissa istumisen jälkeen olo ei suinkaan ollut levottoman toimintaakaipaava, vaan pelkästään väsynyt ja tylsä. Jumitin siis matkan ensimmäisiksi tunneiksi hyttiin lukemaan. Sitten pääsin viimein liikkeelle sen verran, että käyskentelin ympäri laivaa satunnaisesti muiden orkesterilaisten kanssa ja hankin iltapalaksi teetä ja muffinssin.

Illalle ei itse tarvinut keksiä tekemistä, koska koko bändi kasaantui katselemaan Euroviisufinaalia. Se oli kyllä masentava, ei voi tajuta, miksi juuri ne kauheimmat kauheat biisit olivat kärjessä, kun tarjolla olisi ollut hauskojakin kauheita biisejä. Voi voi. Tuloksen selvittyä aika lailla koko orkesteri valui nukkumaan.

Aamulla oltiin Suomessa. Ihmiset astuivat laivasta ulos ja hajaantuivat tahoilleen. Kampissa bussia kotiin odotellessani iski elämäahdistus viikon taukonsa jälkeen takaisin. Äh. Matkalla on niin helppo elää hetkessä. Nyt muistui taas mieleen, miten tympeää ja tyhjää elämä on viime aikoina ollut, miten yksinäistä ja tarkoituksettoman tuntuista. Kotiin päästyäni luonnollisestikin luin The Subtle Knifen loppuun ja aloitin The Amber Spyglassiin, avasin tietokoneen ja sarjikset ja katsoin uusimman Housen. Hiphei. On se niiin kivaa olla kotona taas. Ainakin kykenen melkein jo kävelemään tavallisesti...

Valoa tunnelin päässä

24.5. 00:40 Danhostel Copenhagen Downtown

Torstaina elämä voitti. Sängyn pohjalla vietetyn päivän jälkeen olo oli todella hutera, mutta niin paljon parempi, että sain syötyä aamupalaa. Kahvi ei tosin maistunut (aina huolestuttavaa!).

Päivä oli kokonaan vapaa, ja vietin sitä yksikseen tai porukasta toiseen eksyillen, hotellia basecampina käyttäen. Listallani Köpiksen 1. nähtävyys oli metro, joten ensin kävin siellä. Se oli automaattinen ja hieno, mutta tosi persoonaton: muistutti hyvin hyvin paljon Toulousen vastaavaa. Tylsää, jos kaikki hienot uudet automaattimetrot ovat ihan identtisiä.

Metromatkailtuani keskustasta lentokentälle ja takaisin palasin hostellille lepäämään ja lukemaan Northern Lightsia. Pitkät kävelyt eivät oikein edelleen vajaatoimisella jalalla, jumittuneilla lihaksilla ja yleisellä heikkoudella jaksaneet innostaa, joten taukoja oli pidettävä.

Päivän 2. reissu suuntautui ostoskatu Strögetille, ja tehtävänä oli yksinkertaisesti hankkia yöpaita, koska se ainoa reissuun ottamani oli sairastelun jäljiltä bläh. H&M oli nopea ratkaisu. Lisäksi lounaankorvikkeeksi panini ja peräti latte. Elämää löytyi siis! Silti palasin taas hetkeksi kotipesään.

Kolmas ekskursioni suuntautui Tivoliin, joka oli ihan lähellä hostellia. Olin käynyt siellä viimeksi joku 20 v. sitten, joten ei oikein ollut mitään kuvaa. Ex-lintsiläisen silmiin laitteita oli vähän, ravintoloita hurjasti ja viheralueet aivan ihania. Tivoli todella on huviPuisto. Käytinkin aikaa vain istuskellen penkillä kirjaa lukien.

Parissa laitteessa oli toki myös käytävä. Vanha vuoristorata oli ihana. Sen sijaan Lintsin Pikajunan kaksoisolento Odin Express oli virhe: 4. kierros oli liikaa. Tuli taas paha olo. Lojuin penkillä kunnes uskalsin raahautua jatkamaan lojumistani hostellilla, taas.

Iltaa kohden taasen oli sen verran elävä olo, että lähdin joukon muita kanssa syömään. RizRazissa oli mahtava ja edullinen kasvisbuffet, ja ensi kertaa pariin päivään tuli ihan oikeasti syötyä lämmin ateria. Jee. Hyvä minä.

Iltayöstä luin Northern Lightsin loppuun. En ole erityisen vaikuttunut. Täytynee jättää arviointi odottamaan, kunnes olen saanut 2 muutakin osaa lukaistua.

Illan ohjelmaan sisältyi myös ylläripaloharjoitus eli turha palohälytys hostellilla. Kaikki ulos, 10 min odottelu pihalla paloauton vieressä ja takaisin sisään. Höö.

Ihan vammaista

19.5. klo 23 SFS Hostel - Malmö City

Näin koko yön unia kipeästä jalasta ja nukuin huonosti. Ja kas kummaa, aamulla tosiaan oikean jalan reuna (pikkuvarpaasta ylöspäin) oli niin kipeä, etten kyennyt laskemaan koko jalalle kunnolla painoa. Loistavaa. En enää mene laivalla karaokeen.

Kaikeksi onneksi päivään ei juuri kuulunut kävelyä. Laiva-aamiaisen jälkeen raahasimme tavaramme ja itsemme bussiin, ja lähdimme ajelemaan kohti Malmötä. Matkan kesto pysähdyksineen oli n. 10 tuntia. Päinvastion kuin viime reissulla, täällä kyllä kaipasi viihdettä. Ehdin kuunnella muutaman tunnin musiikkia, aloittaa Philip Pullmanin Northern Lightsin, kirjoittaa vähän tähän (ks. edell. merkintä), sekä katsella bussin surkeanpieneltä ruudulta osan Perfumea ja pari jaksoa Studio Julmahuvia. Ja tietty myös seurata orkesteritovereiden touhuja. Ihme kyllä, matka ei edes tuntunut kauhean pitkältä.

Illalla saavutimme Malmön. Hostelli oli mukava ja siisti. Sen sijaan epätoivo ja ärtymys uhkasivat, kun lähdettiin etsimään kaupungilta iltapalapaikkaa. On ihan sairaan rasittavaa olla liikuntarajoitteinen. Grrh. Jos tämä ei tästä kohta asetu, tulee todella kärsivällisyyttä kasvattava reissu.

Soittoa ja supersankareita

Suurin osa lauantaista meni YS:n harjoituksissa, sunnuntain puolestaan söi Stabat Mater -proggiksen viimeinen esitys, joka tapahtui Kangasalan kirkossa. Kirkkossa oli aivan mahtava akustiikka, joten viimeisenä esityksenämme pääsimme ensimmäistä kertaa soittamaan teoksen paikassa, joka todella teki sille oikeutta. Ikävä kyllä itse en (taaskaan) oikein ollut parhaimmillani. Olen pahuksen epätasainen soittaja: jos on mitään häiritseviä tekijöitä, sössään helpotkin jutut täysin. Tällä kertaa onnistuin ilmeisesti juomaan reippaasti liikaa kahvia, koska koko keikan ajan oli ikään kuin uskomattoman hermostunut olo, vaikkei edes jännittänyt. Tipuin monta kertaa riviltä ihan vain siten, että vahingossa satuin katsomaan muualle tai ajattelemaan jotain muuta kuin seuraavaa nuottia. Ääh. Mutta ehkei se pienistä kämmeistä huolimatta kokonaisuudessaan ihan onneton esitys ollut.

Soiton lisäksi viikonloppu sisälsi sarjakuvaa. Elokuvaa ennakoiden hankin jo perjantaina läjän Iron Man -sarjista ja lueskelin sitä, ja lauantai-iltana kävin katsomassa leffan. Koska minulla on tapana innostua vähän kaikesta, pidin molemmista kovasti. Ei sarjis kyllä X-menille vedä vertoja, mutta lystiä luettavaa se on silti. Leffa onnistui tekemään sille oikeutta ja samalla olemaan nykykatsojan vinkkelistä hieman uskottavampi, vaikka molemmissa onkin ihan yhtä lailla reippaasti höpönhöpöä technobabble/lääketiedeosastolla, ja minusta on vauhdilla tulossa semmoisen suhteen vähän liian nitpickaaja, kun (alunperin kiitos Housen) olen eksynyt lueskelemaan Polite Dissentiä.

Maanantaina piti raahautua aikaisin Itikseen piilarikontrollin takia, ja sen jälkeen kulutin aamupäivän shoppaillen, lähinnä Amarnan proppeja. Yritys oli kova, mutta tekemistä jäi vielä vaikka kuinka paljon. Kiire tulee. Iltapäivästä vaihdoin siniseen uniformuuni ja hyppäsin oranssin ohjuksen ohjaimiin, ja tiding! loppupäiväksi minusta tuli aikataulussapysyttelyn periksiantamaton puolustaja, ovenväliinjuoksijoiden pahin painajainen, tunneleiden valtiatar... mahtava Metrokuski! (Vaiko ehkä sittenkin Metronainen? Ei ainakaan Metrotyttö...) Maailma ei pelastunut, mutta ainakin jokunen ihminen pääsi aikataulun mukaisesti paikasta toiseen.

Jälkiä

Perjantai oli kohtalaisen kiireinen, koska piti ehtiä värjätä hiukset (koska ei voi olla teinigootti jos ne ei ole mustat), käydä kiipeämässä (edelleenkään ei sujunut) sekä opettamassa. Sitten oli viimein aika vaihtaa hahmoa ja uppoutua viikonlopun peliin.

Jäljet-kampanjan ensimmäinen osa, "Kuka pimeää pelkää?", oli minulle suoraa jatkoa edelliselle turkulaiselle kaupunkipelikampanjalle (Salaisuuksia). Pelasin nimittäin samaa hahmoa, teinigootti-Eiraa. Muita vanhoja hahmoja pelissä ei ainakaan avoimesti ollut, joten hauskasti pääsin toistuvasti muistelemaan, kuinka täällä on ollut ja tehty semmoista ja tämmöistä ja tuommoista, ja toimimaan tietolähteenä, kun ihmiset halusivat tietää jostakin vanhasta. Meininki oli varsin tuttua niin hahmolle kuin pelaajallekin--yllättäviä ja pelottavia tapahtumia, toinen toistaan hämärämpiä sählääviä ihmisiä selvittämässä niitä, sekä lisäksi runsaasti baareissa huonon läpän parissa kulutettua aikaa. Hilpeää oli :)

Pelissäni oli joitakin ongelmia, mutta ne olivat kyllä odotettavissa ja ihan omaa syytäni. Eira 2.0, nyt entistä gootimpi kuin aiemmin, nimittäin vältteli niin vakaasti päivänvaloa, että pelistä harvinaisen suuri osa meni nukkuessa, kun piti odottaa auringonlaskua, ennen kuin uskalsi lähteä liikkeelle. Se johti paitsi siihen, että nukuin enemmän pelin aikana kuin ties kuinka pitkään aikaan kotona, myös siihen, että missasin valoisan aikana tapahtuneita juttuja. Toisena ongelmana ja uutuuspiirteenä Eira on myös nykyään pelimaailmassa julkkis, mikä johti siihen, ettei sillä oikeastaan ole kovin läheisiä ystäviä. Kaikki on toki sen kavereita ja hengaa mieluusti sen kanssa, mutta kukaan ei halua tilittää sille synkkiä salaisuuksiaan, koska, noh, se on kummiskin tuommoinen julkkis ja eri planeetalta kuin muut, tms. Pelin jälkeen porukoiden ihquttaessa keskenään jäikin vähän ulkopuolinen olo. Kuuluisuuden kirot ja niin edelleen.

Pelin ja sitä seuranneen yhteishihkumistuokion jälkeen käytiin katsomassa Cloverfield. Gäh. En alkuunkaan osannut odottaa, että elokuva voi teettää minulle noin kaamean matkapahoinvoinnin. Olin puolet ajasta silmät kiinni ja arvoin, pitäisikö hipsiä ulos teatterista, kun ei kestä katsoa heiluvaa kameraa. Muuten kyllä oli ihan mainio leffa, vaikka olenkin vähän jäävi arvioimaan kun olin silmät kiinni niin suuren osan ajasta...

Itsekeskeistä kitinää ja rutinaa

Maanantai: opinnäytettä, töitä. Tiistai: saksaa, opinnäytettä. Keskiviikko: töitä, YS. Torstai: töitä, kehnoa kiipeilyä. Lähitulevaisuuden ennustus: perjantaina töitä ja oppilas, lauantaina opinnäytettä ja töitä. Hiphei.

En oikein ole mitenkään älyttömän tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Päinvastoin kuin ylläolevasta voisi arvella, opinnäyte etenee yhtä huimaavalla nopeudella kuin täi tervassa. Tällä vauhdilla se ei todellakaan tule olemaan valmis maaliskuun loppuun mennessä (mihin päätin joulun alla tähdätä).

Töissä aamuvuorot ovat edelleen tappavia. Lisäksi jonkun työpäivän aikana keksin, mikä tarkalleen häiritsee metrotyössä, vaikka se onkin stressitöntä ja rentoa. Siinä häiritsee se, että työpäivän jälkeen, vaikka olisi kuinka puhkipoikkiväsynyt, ei mitenkään voi tuntea tehneensä juuri mitään. Olen sit istunut kahdeksan-yhdeksän tuntia veivaamassa ajokahvaa, sulkemassa ja avaamassa ovia. Jahuu. Minusta olisi kiva, että työpäivän jälkeen tuntisi Tehneensä Jotain. Saaneensa jotain aikaan. Että voisi sitten tyytyväisenä mennä kotiin ja tehdä jotain kivaa ja ottaa rennosti. Kun tuntuu, ettei töissä ole oikeasti tehnyt mitään, on töiden jälkeen vain sellainen olo, että hitto, olen ihan sairaan väsynyt, mutta vielä pitäisi tänään tehdä jotain järkevääkin.

Jos en katselisi Housea useamman jakson päivävauhdilla, varmaan hajoaisin täysin. Tai sitten se, että olen vaihteeksi erakoitunut varsin lahjakkaasti ja katson tällaisella innolla täysin kaavamaista sairaalasarjaa (jossa kyllä on lystit hahmot) tarkoittaa, että olen jo jossain välissä hajonnut ja en vaan tajua sitä.