Kesätiiviste

Todella karkeasti yleistäen voisi sanoa, että alkukesä, tai oikeastaan koko aika alla kuvaillusta Walesin-retkestä heinäkuun loppuun, oli yhtä odottelua. Toki tein kaikkea kiinnostavaa, ennen kaikkea työstin graduani Viikissä sekvensointilabrassa. Työn aiheena on sienien ITS-sekvenssidatan käsittely. Sen ohessa onnistuin kyllä jo sotkeutumaan pariin muuhunkin projektiin, jotka ovat kiinnostavia, mutteivät varsinaisesti nopeuta graduntekoa. Siksi olikin leppoisaa, kun keskikesällä suurin osa ihmisistä jäi lomalle, ja oli aikaa keskittyä vain tasan omaan työhön. Tavallaan harmitti jättää se kesken pariksi viikoksi, kun olin juuri päässyt vauhtiin.

Koko kesän mielessä kuitenkin oli lähestyvä luolaretki SWCC:n kanssa. Kohteena oli tällä kertaa Pohjois-Espanjan Cantabria, missä seuran jäsenet ovat vierailleet joka pääsiäisenä jostakin 90-luvulta lähtien. Tällaista suurta kesäretkeä alueelle ei ollut hetkeen ollut, eikä kukaan suomalainen ollut vielä käynyt siellä. Retken valmistelut sisälsivät muun muassa kellukkeiden hankkimista ja testailua, mikä oli jo itsessään ihan hupaisa harrastus - aika monta ihmistä kävi kysymässä, mitä ihmettä puuhaamme, kun hellepäivänä kelluskelimme uimarenkaiden kanssa täydessä luolavarustuksessa Espoon Saarijärvessä. Paitsi innolla, odotin retkeä myös hieman pelolla ja kauhulla. Tiedossa olisi melkoisen vaativaa menoa. Viimein koitti heinäkuun loppu, tarjosin työkavereille lomamuffinsseja, survoin luolavermeet rinkkaani, ja pakenin maan uumeniin.

Aamuvuoron Alppi-ikävää

Sveitsin ja sitä seuranneen Ranskan luolaekspedition päivitykset odottavat edelleen, osa pöytälaatikossa ja loput jossain muistin kätköissä pölyttymässä. Tarkoitus on vieläkin saada ne joskus nettiin asti, mutta kummasti syksyn mukanaan tuomat opinnot, työt ja muu sälä ovat vieneet kaiken ajan ja tarmon edes ajatella niitä. Jos työn alla ei ole 15-sivuinen megaessee, niin vähintään joku esitelmä, tentti tai kasa ohjelmointitehtäviä, ja taustalla jatkuvasti kalvava huoli siitä, mistä kehitän itselleni harjoittelu- ja gradupaikan.

Tänään kävin lauantaipäiväni ratoksi ajamassa melkein 10-tuntisen metrovuoron. Kuluneen viikon univajetta ei varsinaisesti auttanut, että töihin piti herätä neljältä. Olin edellisenä iltana kokeilumielessä ladannut iPodille ranskalaisen vuoristoteemaisen podcastin. Kuunnellessani sitä koomaisena ohjaamokopissa aloin itkeä. Ranskankielinen selitys vaelluksesta ja vuoristolehmistä toi pintaan älyttömän kaipuun johonkin korkealle, ja sen päälle metrossa raataminen teki selväksi sen tosiseikan, etten varmasti ole palaamassa tuonne pitkään aikaan.

Myöhemmin tiedostin, miten vähän olen palaamiseni jälkeen edes ajatellut vaihtoaikaani. Olen kyllä puhunut siitä ihmisille, mutta jotenkin etäältä, ikäänkuin käsittelisin jotakuta ulkopuolista. En ole missään vaiheessa varsinaisesti kokenut mitään paluushokkia tai masennusta. Tässä, kuten kaikessa muussakin, yleinen selviytymisstrategiani "kerää niin paljon tekemistä, ettet ehdi ajatella" on toiminut varsin hyvin. Jossain taustalla kuitenkin haaveilen Lac Lémanin toisella puolen siintävistä vihreistä rinteistä, jyrkistä kaduista, pienistä hammasratasjunista, ympärillä soljuvasta ranskasta, ja tietynlaisesta vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, jota en ole Suomessa oikeastaan koskaan kokenut. Sen kääntöpuolena oli ajoittainen yksinäisyys. Täällä on niin paljon kaikkea minulle tärkeää, ihmisiä ja harrastuksia, jotka tuovat mukanaan paitsi hyviä asioita, myös stressiä, huolta, ja vastuun ja riittämättömyyden tunteita.

12.6.-28.6. Tenttikausi

Päinvastoin kuin tätä seuraavista päivityksistä voisi päätellä, kesäkuu Lausannessa ei ollut pelkkää lomaa ja vuorilla haahuilua. Sen sijaan kurssien lopun ja pikaisen Suomen-visiitin jälkeen alkoi tenttijakso. Ensimmäinen tenttini oli 12.6., tympeästi myöhään illalla Geneveen saapuneen lennon jälkeisenä päivänä. Onneksi kyseessä oli Genomiikka, proteomiikka ja kvantitatiivinen genetiikka, jonka tentti oli kirjallinen, ja jossa monet kysymyksistä liittyivät minulle ennalta tuttuihin aiheisiin. Viimeinen suoritukseni puolestaan oli Bakteeripatogeneesin kammottava suullinen 28.6. Siihen en oikein ehtinyt valmistautua, kun edellisenä iltapäivänä oli toinen tentti, ja jotenkin minulle arpoutui kysymyksiä aiheista, joista meille ei minun eikä parin kurssikaverin mielestä ollut puhuttu yhtään mitään. Sentään kuulustelijat antoivat armosta lisäkysymyksen, ja pääsin rimaa hipoen läpi.

Lausannen tenttikäytännöt olivat Helsinkiin verrattuna hyvin vaihtelevat. Ranska toisena kielenä -tiedekunta piti tenttinsä viimeisinä kurssikertoina, kuten Suomessa usein tehdään. Biotieteissä puolestaan oli muutama tentti kurssin päätteeksi, muutama johonkin satunnaiseen aikaan kurssin jälkeen, ja suurin osa virallisella tenttikaudella lukuauden lopuksi. Myös tenttimistavassa oli suuria eroja: kahden perinteisen kirjallisen tentin lisäksi minulla oli tenttijakson aikana kolme suullista tenttiä, joissa tentin aluksi arvottiin kysymykset, sekä neljäs suullinen, jota varten luettiin huolellisesti kolme artikkelia, joista yhtä käsiteltiin tentissä.

Suulliset tentit aiheuttivat ahdistusta, koska ne ovat minulle vieras tapa suorittaa kursseja. Paikalliset tuntuivat pitävän niitä parhaana tenttimuotona. Hyviä puolia ovat etenkin tenttien lyhyys (20-40min) sekä se, että jos itse ei keksi jotain, opettaja voi vähän auttaa. Hyvin valmistautuneena suulliset olivatkin oikeastaan aika kivoja, mutta jo mainitsemani pöpötentti, jossa minulta kysyttiin ihan mystisiä juttuja, oli yksi kauheimmista tenteistä ikinä. Tietämättömyytensä tunnustamaminen kasvotusten oli paljon kamalampaa kuin lähes anonyymi puolityhjän paperin jättäminen.

Jälkeenpäin arvosanat saatuani osa yllätti iloisesti, osa oli vähän blaah. Erilainen asteikko vaikuttaa kummasti siihen, miltä numerot tuntuvat. Tällä hetkellä Helsingin yliopistollahan on käytössä asteikko 1-5, missä kaikki arvosanat ovat hyväksyttyjä, ja hylätystä ei saa numeroa. Lausannessa asteikko on 1-6, mutta ainoastaan arvosanat 4-6 ovat hyväksyttyjä, 1-3 taas eriasteisia hylättyjä. Myös puolikkaat numerot ovat käytössä. Niinpä sveitsiläinen 4 vastaa suomalaista ykköstä, 4,5 puolestaan kakkosta. Parista kurssista saamani 4,5/6 vaikuttaisi ihan kelpo arvosanalta, mutta kun sen muuntaa kakkoseksi, en oikeastaan ole kovin tyytyväinen. Onneksi kutosiakin tuli muutama. Se puolestaan jotenkin tuntuu paremmalta arvosanalta kuin 5, kun on isompi numero. On se hassua.

16.5. Lausanne - Morges

Alkuviikko sisälsi jokusen luennon ja kaksi tenttiä. Etukäteen pelkäämäni hankalan fylogenetiikan kurssin tentti oli loppujen lopuksi rento tilaisuus, jossa keskusteltiin etukäteen valmistelemastani artikkelista. Se meni oikein hyvin, ja vähän tuntui, että pääsin kuin koira veräjästä. En ollut edes tehnyt kaikkia kurssin harjoitustehtäviä, mutta tenttiin se ei vaikuttanut mitenkään, eikä niitä tarvitse palauttaa. Toinen tentti oli Structuration B2-ranskankurssin loppukoe, joka ei myöskään tuntunut mahdottoman hankalalta.

Keskiviikkona oli tavalliseen tapaan kahdeksan tunnin koulupäivä. Nutritionista kävimme tutustumassa EPFL:n Nestle Institute of Health Sciencesiin, joka oli paljon makeempi kuin edellisen viikon Agroscope. Siellä oli muun muassa aivan uusinta tekniikkaa edustavia sekvensointihärveleitä. Olin ihan innoissani.

Luentojen lisäksi jouduin hoitamaan pelottavan ranskankielisen puhelun: minun piti sopia luolakerholaisen Philippen kanssa, miten toimitaan seuraavan aamun yliaikaisen reissuunlähdön suhteen. Selvittelyn lopputulos oli, että koulun jälkeen palasin kotiin, pakkasin, ja kello kahdeksan jälkeen illalla siirryin junalla Morgesin asemalle, mistä sain kyydin luolaperheen kotiin. Nukuin yöni siellä, yhden neljästä lapsesta tyhjillään olevassa huoneessa. Ennen nukkumaanmenoa juotiin teetä, katseltiin Incrediblesiä saksaksi dubattuna, ja paijattiin koiraa. Etukäteen sosiaalinen tilanne (ja ranska) oli ahdistanut aika paljon, mutta ihmiset olivat kilttejä ja mukavia, joten olikin ihan leppoisaa.

Des biosciences

Reippaan luolamatkan jälkeen ei ollut aikaa nukkua, vaan seuraavana aamuna piti raahautua kahdeksaksi koululle, tiedossa kahdeksan tuntia kasvibiologiaa. Olin asiaankuuluvan väsynyt, ja opettajakin kuittaili pilkkimisestäni. Lounastauon jälkeen kävimme taas luonnossa katselemassa juttuja, mukana toinen kasvitutkija. Molemmat sedät söivät ja haistelivat satunnaisia lehtiä ja heittivät kasvibiologiläppää, joka meni meiltä opiskelijoilta ihan ohi. Lopulta, lyhyen luento/keskustelupätkän jälkeen, kurssi oli kokonaisuudessaan ohi. Illalla olisi ollut kiva nukkua. Sen sijaan väänsin tuskalla ranskankirjoitelmaa.

Keskiviikkona 9.5. piti herätä kuuden jälkeen, koska juna kohti Berniä lähti 7.20. Kyseessä oli Nutrition from a genomic perspective -kurssin retki Agroscope-nimiseen maatalous/ravitsemustutkimuskeskukseen. Matkasimme sinne laumana, ja eksyimme yhteistuumin niin, että opettajan piti tulla etsimään meitä. Perillä tutustuimme labroihin, jotka eivät olleet mitenkään erikoisia seinät täyttäviä lehmätauluja lukuunottamatta. Jälkeenpäin ihmettelimme, oliko järkeä maksaa koko kurssi Berniin katsomaan tätä, kun Lausannen yliopistolla olisi ollut hienompia labroja. Kiertokäynnin lisäksi tiedossa oli muutama luento. Olisin mieluusti jäänyt tämän jälkeen katselemaan Berniä, mutta minun oli pakko palata Lausanneen kuuntelemaan unettavaa rekombinanttiproteiiniluentoa. Se tosin tuntui enemmän immunologialta. Opettaja ei tunnu tajuavan, että on olemassa muitakin sovellusmahdollisuuksia kuin hänen oma erikoisalansa.

10.5. oli Genève-päivä, ja systeemibiologiassa puitiin Yersinia pestisin metabolian rekonstruktiota. Meidän olisi pitänyt pitää jotain esitelmäntynkää, mutta koska minä olin ulkomailla ja työparini kiireinen, päädyimme lähinnä selostamaan osuutemme ja heittelemään opettajalle kysymyksiä. Ja 1/3 kurssin arvosanasta perustuu tähän... Pitänee panostaa tenttiin.

Au hasard

Viimeiset pari viikkoa eivät ole paria huippukohtaa lukuunottamatta olleet erityisen tapahtumarikkaat, joten tarkemman ja tylsän sepustuksen sijaan keskityn niihin kiinnostaviin kohtiin.

Kasvikurssi, jonka alunperin odotin olevan tylsä pakkopulla, muotoutui yllättäen lempikurssikseni Lausannessa. Yhdistelmä keskustelevaa oppimista, laajalti montaa alaa sivuavaa sisältöä (kemiaa, genetiikkaa, ravinto-oppia, ötököitä...) ja ajoittaisia retkiä luontoon tekivät kurssista mielenkiintoisen, vaihtelevan ja erilaisen. Kurssilla ei ollut tenttiä, vaan suoritus tapahtui kahdella pikku esitelmällä, joissa vastattiin opettajan etukäteen valitsemiin kysymyksiin. Minä vertailin ekassa esityksessäni lehtien ja muiden ruokien ravintosisältöä, ja eilen eli 1.5. pidin jälkimmäisen, omituisen esitelmäni aiheesta "miten lehdistä voitaisiin muokata energiarikkaampia, ja olisiko tämä hyvä idea".

Muista kursseista ei ole sen ihmeempää kerrottavaa. Nutrition from a genomic perspective ja Geneven systeemibiologia ovat edelleen hyvin kiintoisia. Rekombinanttiproteiinit eivät oikein inspiroi, fylogenetiikka on pirun vaikeaa, ja ranskankursseilla en koe oppivani paljoakaan. Viime aikoina on muutenkin ollut ajoittain olo, ettei kielitaitoni ole kehittynyt yhtään, ja että josko vain puhuisin englantia koko ajan, kun suurin osa ihmisistä sitäkin tajuaa, ja se vaan on niin paljon helpompaa.

Turismi- ja toimintarintamalla on ollut aika hiljaista kaverien poistuttua. Lauantaina 21.4. kävimme Cours de vacances -porukalla Art brut -museossa. Useampi ihminen oli kehunut sitä minulle etukäteen, eikä syyttä: se osoittautui jännäksi katsaukseksi luovuuden ja hulluuden rajamaille. Osa teoksista oli hienoja, osa kökköjä, osa vain ja ainoastaan aivan himmeitä. Museon jälkeen kokkasimme Noran kämpillä fajitaksia ja höpisimme syvällisiä.

Kiipeämässä olen yrittänyt käydä sen verran kuin vain mahdollista, eli Sottensin jälkeen kerran Chavornayssa yliopiston seuran kanssa ja kerran heikolla menestyksellä koulun boulderluolassa. Chavornay oli aika jees, kiipesin itävaltalaisen teräsnaisen kanssa ja tulin itsekin vaihteeksi tehneeksi vaikeampia juttuja.

Liikunnallinen kohokohta viime viikkojen sisällä oli ehdottomasti 28.4., jolloin juostiin Lausannen 20 km. En toki juossut kahtakymmentä kilsaa, vaan kymmenen, ja siitäkin kävelin pari pätkää. Loppuajaksi tuli hitusen alle 1:10, mikä oli minulle ihan ok, koska oikeasti pelkäsin, etten pääsisi lainkaan loppuun asti. Juokseminen oli ihme elämys, välillä oli kuuma, välillä kylmä, lopuksi ihan järkyttävä jano. Itse tapahtuma oli melkoinen urheilujuhla, juoksijoita yhteensä yli 19000. Hölkkääminen keskellä autotietä valtavan ihmislauman mukana, kannustavan yleisön ja musisoijien läpi, oli jotain ihan muuta kuin normilenkkini järven rannassa. Enpä ole ennen kokenut mitään vastaavaa, mutta voisin kyllä joskus toistekin!

Après Pâques

Pitkän pääsiäisloman jäkeen koulu jatkui maanantaina 16.4., eikä millään pehmeällä laskulla, vaan kahdella esitelmällä. Ensimmäiset neljä tuntia päättivät Microbes as tools in experimental biology -kurssin, ja esitelmöin yhdessä kahden muun kanssa uudesta tavasta skriinata molekyylejä, joilla voitaisiin häätää Candida albicansia. Esitys meni ihan hyvin, vaikka emme osanneetkaan vastata opettajan vaikeisiin kysymyksiin. Levottoman ja pänttäyspitoisen lounastauon jälkeen oli viimeinen Epidemiologian kurssikerta, joka sisälsi myös esitelmiä. Tällä kertaa puhuin yksin E. colin populaatiogenetiikasta. Minusta esitys oli heikoin tähän mennessä Sveitsissä pitämistäni, mutta kun yllättäen saimme jälkeenpäin arvosanat, minun oli ihan hyvä. Ensimmäiset 1.5 opintopistettä, jotka minun pitäisi takuuvarmasti saada, kurssilla kun ei ole koetta. Juhlin esitelmistä selviämistä australialaisen naapurin burgerikokkausiltamissa.

Tiistai oli ihanan erilainen koulupäivä. Se sisälsi 8 tuntia kasvibiologiaa, kaikki samaa kurssia, saman opettajan kanssa. Signal transduction in plant defense oli kurssi, jonka alunperin valitsin lähinnä koska tarvitsin lisää opintopisteitä. Se osoittautui yllättävän kiinnostavaksi. Kurssilla on vain neljä osallistujaa, paljon keskustelua sisältävät luennot ovat proffan työhuoneessa, ja lisäksi vietämme paljon aikaa ulkosalla. En tiedä kasveista juuri mitään, ja välillä hävetti olla niin tietämätön. Oli kuitenkin ihan mainiota kävellä kampusalueella ja kasvihuoneessa, kun opettaja osoitti meille milloin mitäkin lehteä, jossa on jotakin erikoista. Tunsin itseni oikeaksi vanhan ajan luonnontieteilijäksi, ja yhtäkkiä minusta alkoi tuntua, että pitäisi sittenkin suorittaa muutama lajintuntemuskurssi. Hämmentävää, millainen vaikutus hyvällä opettajalla voi olla.

Myös keskiviikkona oli kahdeksan tunnin koulupäivä, ja kaksi kursseista oli uusia. Nutrition from a genomic perspective vaikutti kiinnostavalta, Recombinant proteins puolestaan tuntui olevan paikkakurssi biotekniikan perusteista, ja siten aika turha, mutta ehkäpä se vielä kehittyy - tai sitten tarjoaa halpoja opintopisteitä. Edelliseen päivään verrattuna perinteiset luennot tuntuivat tylsiltä ja passiivisilta. Lisäksi oli ranskaa. Illalla kävin kiipeämässä yliopiston vuorikerhon kanssa, tällä kertaa Sottens-nimisessä peräkylässä, lammaslaitumen vieressä sijaitsevassa Gecko-kiipeilykeskuksessa. Vähän oli laiskaa meno parin viikon tauon jälkeen, ja liidaaminen pelotti taas ihan liikaa, kun oli vieras varmistaja.

Kouluviikon päätti systeemibiologia Genèvessä torstaina. Sain viimein selvitettyä, että yliopistolla on matkakorvaussysteemi, jonka avulla pitäisi saada rahat takaisin junalipuista. Ikävä kyllä ne junaliput pitäisi tietysti olla tallessa, ja minä tyhmä ehdin jo heittää ne pois edellisiltä viikoilta. Parempi kuitenkin edes osa kuin ei mitään.

Sacré permis!

Taas yksi kouluviikko ja luolaviikonloppu takana, ja uusi viikko alkanut. Totuttuun tapaan tiedossa tiivistelmä ei-luolaisasta osuudesta, ja pidempi sepustus viikonlopusta.

Viikko sitten maanantaina alkoi kaksi uutta kurssia, joista toinen, epidemiologia, on ranskaksi. Opettaja kyllä tarjoutui vaihtamaan englantiin, mutta vakuutin että ranska on ok, ja niin se olikin - tajusin melko lailla kaiken. Muut luennot jatkuivat tuttuun tyyliinsä. Fylogeniassa revin hiuksia päästäni kun ohjelmat eivät käyttäydy enkä tajua mitä teen, ranskankurssit olivat ranskankursseja, ja genomiikka, proteomiikka ja kvantitatiivinen genetiikka eteni proteomiikkaan, mikä oli varsin jees.

Viikon pääteema oli oleskelulupa-asian hoito. Pyytäessään minulta todistusta rahavaroista (joita minulla ei ole) ulkomaalaisvirasto asetti deadlineksi torstain 22.3. Kiitos Nordean ylihitaan toiminnan, minulla ei ollut todistusta keskiviikkona, joten torstaina kipitin hädissäni virastolle ruinaamaan lisäaikaa. Täti halusi pyynnön kirjallisena. Jotenkin sain yllätyskirjoitustehtävän suoritettua, ja minulle lupailtiin, että lisäaikaa kyllä saa. Tietenkin kun pitkän päivän päätteeksi palasin kotiin, odotti Nordean todistus postilaatikossa. Postitin sen heti perjantaina. Seuraavaksi jännitän, riittääkö raha, vai tuleeko hylkäyspäätös. Saas nähdä, ehdinkö saada oleskelulupaa ennen kuin vaihtoni loppuu. Pakko sitä on kuitenkin hakea, koska ilman ei saa maassa oleilla kuin kolme kuukautta.

Les semaines passées

Luolaretken jälkeen ei ole pariin viikkoon tapahtunut mitään niin jännittävää, että se olisi innostanut minut kirjoittelemaan tänne. Lähinnä vain opiskelua, yksinäisiä tietokoneella istuttuja iltoja sekä rahahuolia ja muuta ahdistusta. Erityisen suuri stressinlisääjä oli 8.3. postilaatikkooni tipahtanut ulkomaalaisviraston kirje, jossa vaadittiin todistusta siitä, että minulla on täällä elämiseen tarvittavat rahavarat. Totuushan on, että minulla ei oikeasti ole alkuunkaan tarpeeksi rahaa, enkä tiedä, miten pärjään kesään asti. Kaiken lisäksi Nordea kaikessa viisaudessaan halusi välttämättä hoitaa pankin todistuksen tilaamisen nettiviestipalvelunsa kautta, minkä johdosta kesti yli viikko, että he viimein ilmoittivat, että ko. paperi on tilattu. Nyt odotan kauhulla, ehdinkö saada sen ajoissa, kun ulkomaalaisviraston antama deadline oli 22.3. eli ensi viikon torstai. Olisi kiva, jos joskus saisi nämä viralliset asiat sellaiseen pisteeseen, ettei niistä tarvisi panikoida. Nyt vähän tuntuu siltä, että vaihtoaikani ehtii loppua ennen kuin kaikki on ojennuksessa.

Keskiviikkona 7.3. kävin illalla Groupe Spéléo Lausannen eli paikallisen luolakerhon tapaamisessa Bussigny-nimisessä lähiössä. Luolatyypit olivat leppoisia, ja setien lisäksi joukossa oli pari nuorempaakin ihmistä. Ranska oli edelleen haastavaa, mutta jutustelu tuntui hyvin hyödylliseltä. Menin tosin ihan solmuun, kun minua pyydettiin kertomaan, millainen Ordonsin retkemme oli. "C'était super. La grotte est jolie," oli suurin piirtein taso, mihin kykenin. Virallisen, tulevia retkiä suunnitelleen osuuden jälkeen kävimme vielä yksillä lähkuppilassa, ja lopuksi sain kyydin kotiin yhdeltä luolasedistä.

Mitä opintoihin tulee, kenties keskeisin juttu parin viime viikon aikana oli esitelmä, jonka pidin viime maanantaina, 12.3. Kyseessä oli viruspatogeneesikurssin pakollinen artikkeliesittely, ja aiheenani oli HIV-1:n genomiin kohdistuvia muutospaineita ja toisaalta muutosta vastustavia voimia kartoittava artikkeli (Snoeck et al. 2011). Paperi oli puhdasta bioinformatiikkaa, eikä kukaan tuntunut tajuavan siitä paljoakaan. En ole varma tajusinko itsekään, mutta ainakin koin olleeni hyvin tieteellinen ja vakuuttava. Koska kyseisestä kurssista ei ole tenttiä ja tuo oli viimeinen luentokerta, minulla pitäisi nyt olla ainakin 1.5 opintopistettä tiedossa.

Myös bakteeripatogeneesikurssi ja Networks loppuivat tällä viikolla, mutta molemmista on vielä tiedossa suulliset tentit, ja Networksista myös esitelmä. Torstaina alkoi uusi kurssi, Phylogeny and comparative methods, joka osoittautui jokseenkin haastavaksi bioinfon opintojaksoksi. Perjantaina kurssin ekoissa harjoitustöissä koin jälleen epätoivon hetkiä tietokoneluokassa. Huhhuh. Selvästi meille Helsingissä tarjottu palikka-bioinfokurssi ei ollut alkuunkaan tarpeeksi kattava. Jos selviän tästä kurssista jotenkin, opin kyllä paljon kaikenlaista uutta ja hyödyllistä.

Une semaine ordinaire

Toinen kouluviikko takana, mutta rutiinia ei oikein vielä ole löytynyt. Cours de vacancesiin verrattuna lukujärjestys tuntuu harvalta ja satunnaiselta. Tässä höpinää siitä. Huomenna lupaan julkaista mielenkiintoisempaa tekstiä!

Maanantaina on pisin päivä, 8-17, bakteerien ja virusten patogeneesiluennot. Jostain mystisestä syystä luentojen ajat vaihtavat paikkaa keskenään viikottain.

Tiistaina on vain ranskankurssi, Structuration et production B2-C1, jossa on mainio valmentaja-opettaja: tarkoitus ei ole oppia faktoja, vaan oppia, miten ranskaa oppii parhaiten arjessa.

Keskiviikkona saattaa olla aamulla genomiikkaa ja proteomiikkaa, jos kurssi järjestyy. Tällä viikolla luentoa ei ollut, mutta toivo elää vielä. Lisäksi toinen ranskankurssi, Lire-écrire, jossa analysoidaan tekstejä ja yritetään itse tuottaa vastaavanlaisia.

Torstaina ja perjantaina on Introduction to network analysis for biologists -kurssin luento. Tämä perjantai oli erityisen kiintoisa, koska se sisälsi tietokoneharjoituksia. Ikävä kyllä koko homma toimi R-ohjelmointikielellä, josta en ollut koskaan kuullutkaan, ja joka paikallisilla kuuluu pakollisena opintoihin. Olin siis ihan ulalla.

Koulun lisäksi olisi paljon aikaa tehdä muuta. Vielä kun keksisi, mitä se muu arkipäivinä olisi. Tällä viikolla mm. hoisin viimeisen viranomaisasian, eli kävin näyttämässä eurooppalaista sairaanhoitokorttia jossain virastossa, koska niin kuuluu tehdä. Tekemisen puutteessa olen myös alkanut harrastaa enemmän liikuntaa kuin Suomessa koskaan. Keskiviikkoisen kiipeilykurssin lisäksi käyn lenkillä pari-kolme kertaa viikossa. Toki paljon tulee myös käveltyä kaupungilla, joko ostoksilla tai muuten vain.

Torstaina käväisin taas teatterissa Noran kanssa, tällä kertaa Genevessä. Esityksen nimi oli Teenfactory!, esityspaikka Theatre du Grütli, teema Kurt Cobain, ja se oli, noh, ei kovin ihmeellinen. Liikaa seisoskelua ja lausuntaa, ja jos kerran tehdään musiikkiteatteria, olisi kiva, jos edes joku näyttelijöistä osaisi laulaa. Nyt elämys muistutti huonon karaoken kuuntelua. Retki oli joka tapauksessa ihan mukavaa vaihtelua yksinäisiin iltoihin.

Biologie & angoisse

Viime maanantaina alkoivat luennot. En ollut ilmoittautunut mihinkään, koska systeemi ei sitä mahdollistanut, mutta menin silti katsomaan. Klo 8-12 bakteerien virulenssia ja patogeneesiä yliopistollisen sairaalan mikrobiologian instituutissa (jännä paikka), välissä lounas, ja 13-17 virusten patogeneesia ja emergenttejä viruksia yliopistolla. Molemmat kurssit vaikuttivat erittäin kiinnostavilta. Tutustuin myös tsekkityttöön, joka on tämän kevään vaihtarina tekemässä biologian maisteriopintoja, juuri kuten minäkin, joskin sikäli onnellisemmassa asemassa, että hänet on kirjattu oikeaan tiedekuntaan.

Tiistai ja keskiviikko olivat aamupäivien osalta identtisiä: heräsin kohtuuaikaisin huonosti nukutun yön jälkeen, ja vietin aamupäivän stressaten kurssi-ilmoittautumisongelmiani, tuijottaen inboxia vastausten toivossa, ja katsoen Stargate Atlantista, mikä ei poistanut ahdistusta. Liikkeelle lähdin paljon myöhemmin kuin olin suunnitellut. Tiistaina kävin sentään hoitamassa juoksevia asioita. Postissa menestys oli ennätysmäisen huono: en ymmärtänyt minulta kysyttyjä asioita ranskaksi enkä englanniksi. Ulkomaalaisvirastossa sujui paremmin. Minulla oli kaikki tarvittavat paperit, joten oleskelulupahakemuksen pitäisi olla ojennuksessa.

Molempina päivinä oli iltapäivällä ranskaa. Paikallinen ranskan kielikeskus neuvoi kokeilemaan mahdollisimman montaa kurssia, ja valitsemaan niistä lopulliset. Kaikki kolme kokeilemaani vaikuttivat ihan kiinnostavilta. Lopulliset valinnat riippuvat myös siitä, miten biotieteiden kurssien suhteen käy.

Keskiviikkoiltana alkoi yliopistoliikunnan kiipeilykurssi. Se on nimikkeellä "perfectionnement", eli jatko/tekniikkakurssi. Tuntui hassulta kiivetä ohjatussa ryhmässä, kun edellisestä kerrasta on vuosikausia. Kiipesimme tunnin köysiseinällä, toisen boulderseinällä erilaisia ohjaajan antamia harjoituksia tehden. Köysikiipeilyn osalta koin lievän kulttuurishokin, kun kävi ilmi, että paikallisella peruskurssilla opetellaan varmistamaan solmu+sulkkari-yhdistelmällä. Parini ei ollut ikinä nähnytkään ATC:tä. Liidaaminen pelotti normaaliakin enemmän.

Illalla olisi ollut vaihtarijärjestön "aperitiivi" eli jonkinmoiset bileet, mutta päätin palata kotiin nukkumaan, koska olin aika väsynyt. Tämä oli suuri virhe. Ilman ennakkovaroitusta kämppään pelmahti lauma yhden kämppiksen kavereita, jotka lastasivat jääkaapin täyteen kaljaa, virittivät stereot ja laittoivat musan täysille. Möly ja huuto jatkui ainakin kahteen asti. Olen niin kiltti ja ujo, etten uskaltanut tehdä muuta kuin kyhjöttää huoneessani unettomana ja onnettomana. Sentään minulle seuraavana päivänä vakuuteltiin, ettei tällaisia bileitä ole kuin pari kertaa lukukaudessa.

Le Weekend

Lauantai oli tyhjä, ja arvoin hostellin aulassa, mitä tekisin. Kävi ilmi, että kuukauden ensimmäisenä lauantaina on vapaa pääsy suureen osaan Lausannen museoista. Päätin napata monta kärpästä yhdellä iskulla, ja valitsin kohteekseni Palais de Ruminen, upean vanhan yliopistorakennuksen, jossa sijaitsee viisi eri museota. Aloitin eläintieteellisestä museosta, joka oli perinteinen: lasivitriinejä täynnä täytettyjä tai spriihin säilöttyjä otuksia. Kerrosta alempana sijaitsi geologinen museo. Sen paleontologiaosastolla oli kovin vähän dinosauruksia, mutta hyvin säilynyt, Sveitsistä löydetty mammutti oli kyllä kiva. Kivipuolen anti oli kauneinta, mitä museoissa näin: valtava määrä eri värisiä ja muotoisia kristalleja, myös fluoresoivina. Vaihtuva näyttely esitteli meteoriitteja, joista yhteen sai jopa koskea. On se jotenkin makeeta katsella kiviä, jotka ovat peräisin Kuusta, Marsista tai jostain vielä kauempaa! Kaiken kaikkiaan luonnontiedemuseoiden jälkeen tuntui mahtavalta, että opiskelen nykyään biotieteitä. Luonto vaan on aina niin käsittämättömän upea, hämmentävä ja monimutkainen. Lopuksi kävin arkeologiamuseossa toteamassa, että vanhat ihmisen luomuksetkin voivat olla hienoja ja kiinnostavia. Kolme museota viidestä ja vajaa viisi tuntia riitti aiheuttamaan pienoisen museoähkyn, joten kolikkomuseo ja taidekokoelma jäivät seuraavaan kertaan.

Sunnuntaina hyppäsin ruotsalaisen ranskanryhmäläiseni kanssa klo 11.01 junaan kohti Montreuxia. Parikymmenminuuttisen junamatkan aikana pääsimme ihailemaan muun muassa hyvin hämmentäviä rinteeseen pengerrettyjä viinitarhoja. Perillä kävelimme järvenrantaan, ja siellä ne viimeinkin olivat: vuoret! Vietettyäni yli viikon Sveitsissä, viimeinkin näin ne! Ruotsalaista kaveriani taisi vähän huvittaa yli-innokkuuteni, mutku - vuoria! Ranta oli muutenkin tosi kaunis, ja sää aurinkoinen, vaikkakin kylmä. Kävelimme hyvän matkaa rantabulevardia pitkin. Emme aivan päätyneet Mannerheimin patsaalle asti, vaan otimme suunnan kohti korkeammalla näkyvää vanhaa kirkkoa. Saimme kiivetä ylös koko joukon portaita. Kirkon juurella sijaitsi Ruelle de la grotte -niminen katu, ja talo, jonka takapihalla oli kallioseinämässä oma pieni luola. Kelpaisi minullekin.

Kirkko oli aika pieni, tosi vanhan oloinen, ja aivan huikealla paikalla. Vanhan kaupungin piti sijaita sen lähellä, mutta kun lähdimme etsimään kahvilaa, päädyimmekin uuteen keskustaan. Kahvin ja croissantin voimin jatkoimme etsintöjä. Pienellä kartanluvulla onnistuimme lopulta paikallistamaan vanhan kaupungin somat kapeat kujat ja pienet talot. Kiipesimme ylös portaita kaupungin ylle hyvää näköalaa etsimään. Tuli siis samalla liikuntaa! Kauempana olisi ollut pois kaupungista johonkin vuorille johtava pidempi kävelyreitti, johon voisi myös joskus mennä. Retkemme lopuksi kävimme lounaalla kivassa pienessä kuppilassa. Sieltä valuimme alas keskustaan, asemalle ja takaisin Lausanneen. Montreux oli jotenkin todella viehättävä kaupunki, ja sinne(kin) haluan ehdottomasti toistekin!

Kynnyksellä

Viikon kestävä matkani kohti Lausannea alkaa noin puolen tunnin kulutua. Edelliseen postaukseeni verrattuna tunnelmat ovat tällä hetkellä aika erilaiset. Kaikki koulutyöt on tehty, ja luonnontieteiden kandidaatin paperit taskussa. Pari päivää sitten sain asuntotarjouksen Lausannen opiskelija-asuntosäätiöltä, ja nyt minulla on kämppäkin tiedossa. Vuokrasopimus tosin alkaa vasta helmikuun puolivälissä, sitä ennen pitää elellä hostelleissa. Tarkkaa suunnitelmaa opinnoistani minulla ei vieläkään ole, mutta ainakin kv-vastuuihminen lupasi minulle, että korjaavat edelleen kohdallani systeemissä olevan väärän tiedekunnan. Rahaongelma ratkesi ainakin toistaiseksi opintolainalla, ja Suomen asuntotilannekin järjestyi niin, ettei minun tarvitse luopua Töölön yksiöstä.

Enää ei siis tunnu, että olisin tyhjän päällä. Tämä ei toki tarkoita, etteikö minua ahdistaisi ja pelottaisi edelleen älyttömästi. Olen jättämässä hetkeksi taa melkeinpä kaiken tutun ja turvallisen - tärkeiden ja rakkaiden ihmisten lisäksi sellokin jää Suomeen. Olo on kuin pikkulapsella ekana koulupäivänä. Miten minä oikein pärjään siellä? Entä jos muut lapset ovatkin minulle ilkeitä? Tavoitteeni on vaihtoaikanani kirjoitella tänne pitkästä aikaa hieman aktiivisemmin, joten kevään mittaan selvinnee, miten tässä oikein käy.

Kuilun partaalla

Ylidramaattinen otsikko ei vaihteeksi viittaa luoliin eikä edes kiipeilyyn. Kummallekaan ei ole ollut aikaa viime kuukausina. Luentojakaan lukujärjestyksessäni ei ole kovin paljoa, mutta koulu on kuitenkin työllistänyt täysillä. Raastavan ja haastavan molekyylibiologian menetelmät -labrakurssin lisäksi suurta tuskaa on aiheuttanut biotehdassuunnittelutyö, viimeinen HEBIOTin kolmesta pakollisesta TKK-kurssista. Samalla olen yrittänyt työstää kandintutkielmaani. Se on itse asiassa ollut erittäin kiinnostavaa ja kivaakin. On sääli, että sitä pitää tehdä kovalla kiireellä ja muiden asioiden ohessa. Niitä muita asioita kun on riittänyt, muun muassa Juvenalian Miehen kylkiluu -ooppera. Eilen oli YS:n konsertti, joka oli kerrassaan hieno. Sinänsä huvittavaa, että en enää nykyään miellä itseäni sellistiksi, mutta välillä tulee silti soitettua täysiä päiviä.

Kaiken tavanomaisen kiireen ja puuhan lisäksi tätä syksyä on leimannut tunne siitä, että olen tyhjän päällä. Kandintyön ja kandiksi valmistumisen kanssa on niin kiire, koska reilun kuukauden kuluttua minun pitäisi vaihtaa maata, ja haluaisin paperit kasaan ennen sitä. Olen aina kuvitellut haluavani opiskelijavaihtoon, mutta nyt, kun se oikeasti on edessä, minua hirvittää koko ajatus. Minulla ei ole aavistustakaan, missä aion Lausannessa asua, enkä tiedä, mitä tulen siellä opiskelemaan (kevään kurssiaikataulut kun eivät ole vieläkään yliopiston sivuilla esillä). En tiedä, millä ihmeellä rahani tulevat riittämään elämiseen Sveitsissä. En ole vielä edes päättänyt, miten ja milloin matkustan paikalle. Kaiken lisäksi, kun palaan vaihdosta, on edessä uusi kämpän metsästys, koska tämän nykyisen joudun irtisanomaan.

Olen enemmän kuin vähän kontrollifriikki, enkä ole oikeastaan koskaan elämässäni ollut tilanteessa, jossa tulevaisuudessa on näin paljon kysymysmerkkejä. En varsinaisesti pidä tunteesta. Se ei varmasti kuitenkaan katoa mihinkään, ennen kuin pääsen paikan päälle, ja voin ryhtyä kunnolla setvimään asioita. On tämä varmasti ainakin hyvin opettavainen ja kasvattava elämys.

Rästipäivitys

Bloginkirjoittelulle ei oikein riitä aikaa eikä intoa, koska tavallinen arki on samaan aikaan sekä älyttömän kiireistä että aika yksitoikkoista. Luolaretkien matkapäiväkirjaamisesta sen sijaan haluan pitää kiinni, ja sen vuoksi tässä nyt herättelen tätä netin nurkkaustani taas henkiin.

Kenties merkittävin vuodenvaihteen jälkeen tapahtunut asia on, että löysin uuden asunnon, ja muutin siihen. Asun nykyjään HKL:n työsuhdeasunnossa Töölössä. Edelleen, reilu kuukausi muuton jälkeen, yritän syöttää Reittioppaaseen osoitteeksi Kirjurinkujaa, niin tottunut olin siellä asumaan, mutta ei tässä uudessa (vielä) mitään valittamista ole: kämppä on juuri remontoitu ja erittäin siisti, ja paljon paremmalla paikalla kuin Perkkaa.

Maaliskuu meni melko lailla kokonaan koulua käydessä, sillä suoritin yliopiston pahimmaksi kurssiksikin nimitetyt Biokemian A-työt. Labrassa tuli vietettyä parhaimmillaan kymmentuntisia päiviä, mutta loppui sekin viimein, eikä loppujen lopuksi ollut lainkaan niin hajottavaa kuin olin pelännyt. Toisinaan oli jopa aika hauskaa.

A-töiden loppumisen, muuton ja syntymäpäiväni kunniaksi järjestin bileet uudessa kämpässäni. Juhlat olivat oikein oivat, ja sain myös aikaan hienoimman synttärikakun, mitä minulla on ikinä ollut. Viikkoa myöhemmin juhlittiin YS:n 85-vuotisvuosijuhlaa, ja seuraavana viikonloppuna vuorossa olikin jo Suomen luolaseuran retki Walesiin, josta seuraa tarkempi kuvaus.

Vuodesta toiseen

Minun oli tarkoitus kirjoittaa perinteinen vuodenvaihdosmärehdintä, kuten olen tehnyt siitä lähtien, kun joskus ala-asteella aloin pitää päiväkirjaa. Tänä vuonna se sitten jäi väliin, mutta paikkaanpa tilannetta edes jonkinlaisella tiivistelmällä menneestä vuodesta, ja tämän nykyisen jokseenkin onnettomasta alusta.

Vuoden 2010 keskeisiä teemoja olivat ainakin opiskelu ja luolat. Opiskelu jatkui ahkerana, ja olen edelleen tyytyväinen biotekniikkaan, koska se on niin pahuksen kiinnostavaa. Minua on tosin alkanut epäilyttää, tekeekö tälläkään paperilla yhtään mitään sitten joskus, kun sen saa käteensä. Luolia vuoteen sisältyi kahden Walesin-matkan verran, ja liityin myös South-Wales Caving Clubin jäseneksi. Lisäksi perustimme Suomeen oikean ja virallisen luolajärjestön, kun ei täällä aiemmin ole sellaista ollut. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen ollut perustamassa ry:tä, ja ensimmäinen kerta kun toimin yhdistyksen sihteerinä.

Arkeen kuuluivat opiskelun lisäksi muun muassa metrokuskeilu (ja elämäni toinen, toivottavasti viimeinen, allejääntitilanne), kiipeily (missä en pahemmin edistynyt, mutta löysin boulderoinnin), sekä neuleet (missä taisin suorittaa vuoden suurimmat urotekoni, kuten kokonaisen villapaidan neulomisen). Muita erityisesti vuoden ajalta mieleen jääneitä juttuja ovat muun muassa hilpeät kotimaanreissut Mirin kanssa kesällä sekä TAVE-kvartetin juhlakonsertti syksyllä.

Vuosi 2011 ei ole lähtenyt liikkeelle erityisen iloisesti: viikko sitten vuokranantajani soitti ja ilmoitti, että minun olisi parasta ryhtyä etsimään uutta asuntoa. Olen kovin kiintynyt tähän nykyiseen asuinpaikkaani, siitä nyt puhumattakaan, ettei minulla oikeasti olisi varaa tällaiseen asuntoon, jollei se olisi tuttujen omistama. Vaikka minulla onkin elokuun alkuun asti aikaa uuden kämpän löytämiselle, tämä paikka on jo nyt lakannut tuntumasta kodilta ja alkanut tuntua Ongelmalta. Saas nähdä, mihin oikein täältä päädyn.

Tilannekatsaus

Syksyn kaameimmat viikot alkavat viimein olla takanapäin. Tämän kunniaksi tässä jatko-osa edelliseen päivitykseeni: miten kävi?

• Palautin juuri proseminaariesseeni ("DNA-sirut vastaan uuden sukupolven sekvensointi mikrobiekologiassa"). Se ei ole niin hyvä kuin haluaisin, ja todennäköisesti sisältää sekä kirjoitus- että asiavirheitä, mutta eiköhän se läpi mene. Torstaina pitäisi vielä pitää aiheesta esitelmä.
• Ympäristömikron kurssi meni ihme kyllä läpi erinomaisella arvosanalla, vaikka suullinen tentti oli melkoisen kaamea elämys. Lähinnä se muistutti Alias-peliä, jossa minun ja vastapelaajani ajatusmaailmat eivät alkuunkaan kohdanneet. Geologian tentti puolestaan oli silkkaa arvailua, enkä vielä tiedä, miten sen suhteen kävi.
• Sain palautettua kaikki satunnaiset pienet kirjalliset työt ajallaan, vaikka jouduinkin vääntämään geologian "ryhmätyön" yksin, kun parini päätti luopua leikistä sopivasti deadline-päivänä.
• TAVE:n juhlakonsertti oli aivan mahtava. En usko, että olemme koskaan soittaneet noin hyvin kvartettina. Lauran kanssa esittämäni Schumannin Fünf Stücke im Volkston meni myös oikein kivasti. Kyllä tämän eteen kannatti tehdä töitä - ja kyllä soittaminen on edelleen upeaa.
• Olin viime viikon töissä. Metrojuna oli edelleen oranssi. Pitäisi varmaan mennä taas ensi viikolla.
• Luolajuttujen eteen en ole kertakaikkiaan ehtinyt tai kyennyt tekemään mitään. Kohta voisi viimein olla aikaa ja energiaa siihenkin.

Työn alla juuri nyt

Tällä hetkellä on vähän sellainen olo, että voisin mennä lakkoon ja ryömiä johonkin kivenkoloon, mistä minua ei tavoita. Tietenkin tämä on ihan oma syyni - olen vaihteeksi onnistunut haalimaan vähän liikaa tekemistä. Suurimpiin keskittyen, pitäisi selvitä muun muassa seuraavista jutuista:

• Proseminaarityö. Aiheena todennäköisesti Uusimmat sekvensointitekniikat vs. DNA-sirut mikrobiekologiassa tai jotain sinne päin. Vajaa kaksi viikkoa aikaa taikoa se jostain. Onneksi sen ei tarvitse olla kovin laaja.
• Kaameita tenttejä. Tänään oli ympäristömikrobiologian jokseenkin älytön tentti, jossa mm. yritin epätoivoisesti piirtää aukeamankokoisen kaavakuvan siitä, mihin erinäiset aineet maahan pudonneesta oksasta päätyvät (ja siten selostaa käytännössä hiilen, typen ja fosforin kierrot, rikkikin olisi tullut jos olisin osannut sen edes välttävästi). Samaisesta kammotuksesta tulee vielä suullinen osuus perjantaina. Samana päivänä on geologian jättiperuskurssin eka välitentti. Ei hajuakaan, millaisia kysymyksiä siihen tulee. En vielä ole lukenut yhtään ja olen pihalla.
• TAVE-kvartetin 5-vuotisjuhlakonsertti on ensi viikonloppuna. Pitäisi osata soittaa siellä. Ohjelmassa mm. eka solistinen esiintyminen aikoihin. Pelottaa aivan liikaa.
• Mikrobiekologian viimeinen seminaarikirjoitelma (onneksi vain sivun mittainen).
• Geologiaan parityönä essee ja esitelmä Itävallan Alppien laattatektonisesta ympäristöstä.
• Tiedonhankintakurssin tehtävät. Artikkelien etsiskely tietokannoista -harjoitukset tuntuvat lähinnä ajanhukalta, sen verran paljon sellaista olen jo harrastanut. Sen sijaan RefWorksin opettelu on kyllä varmasti hyödyllistä.
• Luolaseuran syyskokouskin lähestyy, pitäisi varmaan jotenkin perehtyä asioihin, ja viime kokouksen pöytäkirjakin on vielä tekemättä. (Ja Torholan siivousoperaation suhteenkaan ei ole pahemmin tarkempia suunnitelmia.)
• Pitäisi setviä, mistä saa halvimmalla hommattua toimivan SRT-setin (Single Rope Technique eli luolaköysitekniikoita). Ei oikeasti olisi rahaa, mutta ensi kesälle suunniteltu Ranskan-reissu vaatii. Jos ne nyt edes huolivat meitä sinne, kun emme suostu maksamaan asioita sekeillä(!). Saakelin britit.
• Töistä ilmoitettiin, että jatkossa täytyy ajaa vähintään 1 vuoro/vk tai 4 vuoroa/kk, että saa pitää henkilökuntamatkakorttinsa. Eli on kai sitten pakko saada survottua työpäiviäkin johonkin väliin.
• Kaiken tämän keskellä Tretjakovista kysyttiin, ehtisinkö ottaa uuden oppilaan. En kyllä mitenkään kykene. Olinpa kerrankin niin päättäväinen, että otin ja ilmoitin irtisanoutuvani. Tämä on ollut pidempään suunnitteilla, en vain ole saanut tehtyä. Toivon mukaan saan myös työni jatkajan järkättyä.

Ja varmaan unohdin tästä paljon kaikkea olennaista. Hohhoijaa. Koskahan sitä oppisi, että ei aina vaan voi ehtiä kaikkea?

Geeniteknistä

Lukuvuosi lähti kunnolla käyntiin, kun geenitekniikan harjoitustyöt alkoivat kaksi viikkoa sitten. Labrakurssit ovat jotakin ihan muuta kuin mikään, mitä aiemmissa opiskelupaikoissa on tullut vastaan. Kuten joskus aiemminkin olen todennut, niistä löytyvät sekä syvimmän epätoivon hetket että suurimmat onnistumiselämykset. Niinpä minun on nyt pakko vähäsen hehkuttaa.

Geenitekniikan labra taisi loppujen lopuksi olla rennoin tähänastisista: kahteen viikkoon sisältyi kyllä muutama pitkä ja ahdistavan kiireinen kaaospäivä, mutta oli myös monta lyhyttä päivää, ja paljon tyhjää aikaa, kuten geeliajojen, pesujen tai inkubointien odottelua. Kurssin aikana yritimme siirtää osan maitohappobakteeri Lactobacillus crispatuksen erästä pintaproteiinia koodaavasta geenistä rakkaaseen työjuhtaamme E. coliin, sekä etsiskelimme ihmisen glykogeenisyntaasigeeniä lihassolusta valmistetusta cDNA-kirjastosta. Jälkimmäinen onnistui paremmin kuin ensimmäinen, osittain siksi, että joku ystävällinen assari oli lisännyt geenikirjastoomme ylenmäärin etsimäämme geeniä (ettei tulisi paha mieli kun sitä ei löydykään).

Kurssi oli pahuksen siisti. Noin ylipäänsäkin tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun pääsen tekemään tällaisia juttuja. Osa työvälineistä ja reagensseista, joilla leikimme, on kohtalaisen kalliita. Monia tekniikoista, joita käytämme, ei ole ollut edes olemassa kovin kauaa. Olisi hienoa päästä joskus työhön, jossa voisi tehdä jotakin samankaltaista, mutta jos niin ei tapahdu, olen erittäin iloinen ja kiitollinen, että olen saanut edes kokeilla.

Viime yönä näin unta, jossa söin muinaisen roomalaisen kanssa bakteereja, joissa oli mausteena faagiplakkeja. Saas nähdä, kauanko nämä labraunet taas jatkuvat. Itse kurssi loppui toissapäivänä, vielä pitäisi kirjoittaa selkkari ja käydä tentissä. Seuraava labrakurssini on todennäköisesti vasta keväällä, ja siellä ei pääse leikkimään mikrobien kanssa. Tämä harmittaa minua, mutta enempää labroja ei lukujärjestykseeni oikein tänä vuonna sovi. Onneksi tiedossa on paljon kaikkea muuta mielenkiintoista.

Pallaskatti ja porkkanakakku

Paluu reissusta arkeen ei tapahtunut pehmeällä laskulla, vaan geenitekniikan luennolla heti tiistaiaamuna kello 8. Olin aika ylpeä, että sain raahauduttua sinne. Onneksi kyseessä on oikeasti kiinnostava kurssi - ja onneksi muut opinnot alkavat vasta ensi viikolla. Jäi hyvin aikaa purkaa rinkkaa, pyykätä, ja ihmetellä tulevia aikatauluja. Kävin toki viikon aikana myös syksyn ekoissa YS:n harjoituksissa ja pidin ensimmäisen soittotunnin kesäloman jälkeen.

Koska luolaton arki kaikesta huolimatta tällä hetkellä ahdistaa aika lailla, viikonloppuna piti korjailla mielialaa kivoilla asioilla. Perjantaina kävimme Mirin kanssa Korkeasaaren Kissojen yössä. Paikalla oli ehkä hieman liikaa muita ihmisiä, mutta muuten reissu oli oikein onnistunut. Kun ulkona oli kylmää ja tuulista, Amazonia- ja Africasia-talojen trooppinen ilmasto tuntui erittäin miellyttävältä. Parasta tietysti oli, että kerrankin onnistuimme näkemään kaikki kissat virkeinä ja liikkeellä.

Leijonista ja tiikereistä viis, suurimpia suosikkejamme olivat kovasti maatiaiskissaa muistuttava metsäkissa sekä aro- ja pallaskissan nimilläkin tunnettu manuli. Muut kissat hyökkäsivät innoissaan kiinni ruokaan heti, kun se oli niiden häkkiin asetettu. Korkealle katonrajaan kiivennyt manuli sen sijaan pohdiskeli ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin uskalsi lähteä laskeutumaan kohti eväitään - ja tipahti puolivälissä. Se ei pudonnut sirosti jaloilleen kuten kotikissa, vaan kömpelösti, ja jälkeenpäin se kokosi itseään hyvän tovin häntä kärttyisän oloisesti viuhtoen. Otuksen normaali kävelytyyli oli hidasta lyllertämistä maha maata viistäen. Kyseessä ei edes ollut vain tämän tyypin ominaisuus, vaan toinen, pienemmän ja nuoremman oloinen manuliyksilö liikkui samalla tavalla.

Lauantaista suurin osa kului Walesin-reissulta otettujen kuvien läpikäymiseen, niitä kun oli yhteensä noin 1400 kappaletta. Saimme ne karsittua reiluun kolmeensataan, ja vieläkin olisi varaa vähentää. Kuvat ilmaantuvat nettiin joskus, jos kaikki kuvaajat antavat luvan otostensa käyttöön. Lisäksi laitoimme ruokaa pitkään ja hartaasti. Mirin mausteinen makkarakeitto osoitti minulle, ettei keitto aina ole onnetonta litkua, josta ei mene nälkä. Itse onnistuin vaihteeksi leipomisessa ihan täydellisesti.
Porkkanakakku oli juuri sellaista kuin pitikin, eli erittäin hyvää - ja se jopa näyttikin hyvältä.